VALKOINEN LAKKI.
Myöhään eräänä kevät-iltana saatiin tuo yliopiston tutkijakunnan päätös — eli Helsingin kielellä »uutslaaki» — joka korotti m.m. 23 meidän koulun koulupoikaa Suomen ylioppilaskuntaan.
En ole koskaan muulloin nähnyt kolmekyynäräisten miesten sillä tavoin ilosta hyppivän kuin sinä kesäkuun iltana, enkä toivoisi sen ikäisten miesten, muulloin kuin tulipalon aikana, kulkevan niin kiireesti kuin silloin mentiin ostamaan valkoisia lakkeja. Semmoisesta voisi olla vaaraa rauhallisten kävelijäin pystyssä pysymiselle. Onnellisesti kuitenkin päättyi lakin osto. Lakkikaupoissa jäivät seinät paikoilleen.
Toivorikkaissa päissämme oli siis hohtavan valkoinen lakki, johon sen ihana myyjätär oli omin käsin kiinnittänyt lyyran. Myöhemmällä sen sitte Villensaunalla otimme päästämme pois, kun isänmaalliset tunteet riehuivat rinnassamme. Näitä tunteita virkistivät vaahtoharjaiset maljat.
Kun sieltä saavuin asuntooni, oli jo vuorokauden aika sellainen, että päti päivän valolla peiliin katsella. Lyhyitähän ovat keväiset yöt Pohjolassa. Mutta lähestyvän unen vaikutuksesta olivat silmäni niin sameat, etten silloin vielä voinut itseäni täydellisesti »mönsträtä», vaan täytyi tyytyä vajanaiseen yleissilmäykseen ja alkaa etsiskellä lepuusijaa. Mielelläni olisin tietysti tuo uusi lakki päässä maannutkin, mutta pelkäsin että se rypistyisi. Sen vuoksi asetin sen tuolille sängyn viereen — lyyrapuolen itseeni päin — ja vaivuin suloisiin unelmiin. Se tietysti on ja pysyy minun salaisuutenani, mistä uneksin, mutta älykäs lukija voi kyllä sanomattakin arvata, mistä nuori, naimaton ja rahaton ylioppilas näkee unta.
Herätessäni laitteli »matami» ruokaa pöydälle. Aamiaista luonnollisesti. Sitte hän teki liikkeen, semmoisen kuin olisi joku häntä takaapäin potkassut säärille, ja toivotti onnea. Salaperäisesti hymyillen katseli hän ponnistuksiani saada silmäni auki. Katsoin kelloa. Se oli kymmentä vailla kaksi. Matami puuhasikin siis päivällistä.
Aurinko paistoi lakilleni, ja tuo puolen kolmatta markan lyyra säteili niin ystävällisesti. Väkisinkin sai se hymyn huulilleni. Rohkealla hyppäyksellä nousin ylös. Lakki päähän ja peiliin. — No, istuihan se jotakuinkin, vaikk'ei sitä vieläkään oikein voinut arvostella, kun olin alusvaatteissani, eli sievemmin sanoen »kesävaatteissa.» Siispä laitoin itseni täyteen pukuun ja söin päivällisen hyvällä ruokahalulla. Olikin siinä kolmea lajia, niinkuin on tapa Helsingissä.
Sitte läksin kaupungille, näyttämään että uusi säde sivistyksen auringosta oli puhjennut. Alussa en tahtonut jaksaa kantaa arvoni painoa oikein luontevasti. Toverit rohkenivat huomauttaa minua siitä muka »sopimattomasta tavasta», kun kadulla kävellessäni tuontuostakin koettelin sormellani, oliko lyyra tallella ja suoraan nenän yläpuolella.
Useimmat tovereistani olivat kiiruhtaneet aamujunassa kotipuoleen näyttämään, mitä olivat Helsingistä saaneet päähänsä, nimittäin sen ulkopuolelle. Mutta minä en tahtonut mennä heidän kanssaan kilpailemaan loistossa, vaan päätin antaa lakkini vielä pari päivää loistaa pääkaupungissa. Astuin rantaan. Satamaan tullessani oli muuan laiva valmiina jonnekin lähtemään. Siihen tulvaili väkeä, nuorta ja vanhaa. Aloin katsella taivaan merkkejä ja tunnustella tuulen suuntaa ja voimaa, ylpeänä siitä että muka kaikki nyt minun lakkini huomaavat ja arvelevat, että »kukahan tuo oppinut nuori herra on?»
Ilma oli äreä. Tuima tuuli ajoi pölyä pitkin rantatoria ja jakeli sitä runsaalla mitalla ihmisten silmiin. Olisin muuten lähtenyt pois koko kestistä, mutta muutamat ylen sievät neitoset — tuiki tuntemattomat — vangitsivat katseillaan askeleeni. Varmaan hekin lakkini huomasivat ja syväoppisen käytökseni.
Tavallisilla menoilla alkoi laiva eritä rannasta. Hatut heiluivat, nenäliinat liehuivat. Minäkin tavottelin valkoista lakkiani. Mutta se olisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla näkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä kyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä vihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen.
Enempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin iloisia tarinoita. Ja minä olen varma siitä, etteivät lukijat voi nauraa onnettomuudelleni, niinkuin se sydämetön rantajätkä, joka lakkini vedestä nosti.
Enempää en voi kertoa siitäkään syystä, että lakkini ei sitte enää ollut valkoinen.
HELSINKI KESÄLLÄ.
»Totiveen, biffin kaupunki,
Sa tuhatlyhtyinen!»
1. Helsingin maantieteellinen asema kesällä.
Helsingin saattaa sanoa olevan kesällä samassa paikassa maapalloa kuin talvellakin eli 25° idässä päin Greenwichistä ja vähän pohjoisempana 60 leveys-astetta, mutta niin voi sanoa ainoastaan sillä ehdolla, että sanalla »Helsinki» tarkoitetaan Helsingissä olevia taloja, koululaitoksia ja virastoja, ja että koululaitoksilla ja virastoilla taas tarkoitetaan väljiä huoneita ja kaupungissa olevia vahtimestareita.
Muussa tapauksessa täytyy pitää Helsingin maantieteellistä kesä-asemaa hyvin epämääräisenä. Se on siirtynyt kaikille läheisille saarille ja rannikoille. Se on siirtynyt sisämaahan ja kylpylaitoksiin sekä Suomessa että ulkomailla… Mutta niin epämääräisestä Helsingistä on mahdoton kirjoittaa mitään tieteellistä kokonaisuutta. Sentähden minä seuraavassa tarkoitan Helsingillä samaa kaupunkia kesällä kuin talvellakin.
2. Helsingin ilmanala kesällä.
Ilmaa Helsingissä sanotaan kesällä »vaihtelevaksi.» Mutta minun kokemukseni mukaan se on aivan säännöllinen.
Jos katsot pilvetöntä taivasta ja siihen luottaen menet kävelylle ilman sateenvarjoa, saat olla vakuutettu siitä, että tulet takaisin likomärkänä.
Mutta jos varovaisuuden vuoksi kumminkin otat sateenvarjon, saat sitä käyttää suojana rutikuivaa hiekkaa ja tuulen lennättämiä kiviä vastaan, ja kuitenkin ovat silmäsi soraa täynnä, kun tulet kävelyltä. (Kävelyllä minä tarkoitan semmoista liikuntoa, joka tehdään huviksi ja virkistykseksi).
Muutamassa tapauksessa ei kuitenkaan voi ilmaa edeltäpäin niin tarkoin arvata kuin sunnuntaisin, jos silloin on ilmoitettu joku kansanjuhla pidettäväksi tahi huvimatka tehtäväksi. Silloin voi olla jotenkin varma siitä, että tulee sade.
3. Muutamia erinomaisia mukavuuksia Helsingissä.
En tiedä toista kaupunkia Suomessa, jossa saa olla niin huoleti saappaittensa sivistyneestä ulkomuodosta kuin Helsingissä. Vaikka saappaasi kiiltäisivät kuin mätäkuun aurinko, on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiit niitä kiillottamaan neljäkymmentä kertaa tunnissa. Istuhan penkille johonkin kaupungin viileään ja varjokkaaseen puistoon, niin heti on edessäsi poikia, selässä eriskummainen sätös, ja jokainen sanoo: »skuuputsare!» — tarkoittaen sillä että he maksua vastaan kiillottavat saappaasi.
Sanomalehtien tilaamisesta et myöskään tarvitse pitää vähintäkään huolta, sillä alinomaa kohtaat poikia, joiden lakissa on ostettavan sanomalehden nimi ja kainalossa itse ostettava sanomalehti.
Soittoa saat kuulla sekä silloin kun sinua haluttaa että silloin kun sinua ei haluta. Posetiivin sydäntä liikuttava sulosointuinen ääni on nautintoa, josta koskaan ei voi loppua toivoa. Näiden soittajien taiteellinen innostus ja hellä huolenpito lähimäistensä taidetarpeesta on kummastuttava. Vaikea on minun antaa sen tarkempia tietoja heidän sisällisestä elämästään, heidän sydämestään. Sen vaan voin sanoa, ettei heidän sydämensä missään suhteessa voi olla mustempi kuin heidän ulkomuotonsa. Itse posetiivin säveliin olen äärettömästi innostunut. Monasti olen ajatellut aivan samaa kuin Pielaveden mies posetiivia kuullessaan: »voi tuon ilkeän märäntää, kun soittaa koreasti!»
Kaikista näistä mukavuuksista on vielä sekin etu, että ne ihmeellisesti auttavat pääsemään pienistä rahoista.
4. Puolue-olot Helsingissä.
Ihmiset Helsingissä jakaantuvat kahteen puolueeseen: karhuihin ja karhuttaviin. Kumpaisillakaan ei ole rahaa.
Minä puolestani kuulun jälkimäiseen puolueeseen. En ole viikkokausiin nähnyt muuta rahaa kuin näyteseteleitä pankkien ikkunoissa. Olenkin käynyt niitä katsomassa joka päivä, etten kokonaan unhottaisi rahan ulkomuotoa, jos sitä vielä joskus maailmassa sattuisi käsiinsä saamaan.
Siihen aikaan kun täälläkin vielä olivat olemassa vanhat puolueet, suomen- ja ruotsinmieliset, väitettiin että ylioppilaat ottavat liiaksi osaa puoluetaisteluihin. Ylioppilaat taas valittivat, ettei heillä yleisissä asioissa ollut kylliksi sananvaltaa. Mutta kun on ilmestynyt uusi puolue, karhuttavien puolue, niin jokainen tunnustaa, että etumiehinä siinä ovat juuri ylioppilaat. Elleivät karhut tunnustaisi heitä tuon puolueen etevimmiksi sankareiksi, niin — sen parempi — saisivat olla karhuamatta!
Karhujen puolueessa on naisilla etevä asema, nimittäin vanhemmilla naisilla, etupäässä ruokamuoreilla ja pesumatameilla. Karhuttavien puolueeseen myös kuuluu osa naisia, mutta nuoria ja kauniita, semmoisia joilta velotaan paalipukujen ja korutavarain hintoja. Senvuoksi ovat kaikki naiset erinomaisesti ihastuneet tähän uuteen puoluejakoon, kun hekin kerran saavat toimia julkisuudessa ja »taistella».
Toiselta puolelta taas kaikki ne, jotka naiskysymyksessä kannattavat vanhan-aikaisia mielipiteitä, ihailevat tätä puoluejakoa. Sillä se saattaa naiset taistelemaan keskenään: vanhemmat naiset nuorempia vastaan. Se seikka tietysti ehkäisee ja tekee mahdottomaksi naissankarien suunnitteleman yhteishyökkäyksen miesten ylivaltaa vastaan.
Voitteko arvata, minkä ilon tämä puoluejaon aate tuotti räätälilleni! Kun hän tuli minua velkomaan, koetin rahan puutteessa huvittaa häntä tällä keksinnölläni. Tietysti se heti herätti hänessä toivon päästä vastapuolueen eturiviin. Kun hän, joka hamasta nuoruudestaan on saanut nöyränä kulettaa paikasta paikkaan laskuja, joita ei kukaan maksa, — kun hän voi toivoa pääsevänsä »karhupuolueen» edusmieheksi valtiopäiville, isolle päiväpalkalle, — niin kuohahti hänen povessaan vuosikymmeniä levännyt miehuus ja toimintahalu. Hänen katseensa kirkastui, ja paikalla hän julisti antavansa anteeksi kaikki vanhat velkani, repi rikki rätingin ja meni.
5. Juutalaisvainoa Helsingissä.
Luulen melkein että jokainen rehellinen suomalainen sanalla »juutalaisvaino» ymmärtää sitä kuin juutalaisia vainotaan, mutta minä tarkoitan sillä sanalla sitä että juutalaiset vainoovat muita ihmisiä. Eikö minulla olisi yhtä hyvä oikeus kuin muillakin käyttää sanoja missä merkityksessä tahdon?
Joka kolmannen askeleen perästä, minkä Helsingin kaduilla ottaa, taikka vähän harvemmin, täytyy pysähtyä — kunnioituksesta naissuvulle. Edessäni seisoo vähä väliin mustasilmäinen ja mustanenäinen Israelin tytär, joka välttämättömästi tahtoo sinua puhutella. Hänen, niin sanoakseni, kansallisuudestaan ylpeilevän nenänsä alta kuuluu aina tuo sama kysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?» (Onko herralla vanhoja vaatteita myydä?)
Joka ainoalle heistä olen pitänyt pienen esitelmän siitä aineesta, että minä en ole juutalainen, eikä minulla siis ole vanhoja vaatteita myydä; että minun vanhempanikaan eivät olleet juutalaisia, vaikka heidän esi-isänsä joskus ovat tulleet Aasiasta ja vaikka minun sivistykseni sentähden perustuu aasialaiselle pohjalle, niinkuin juutalaistenkin. Mutta tämä yhtäläisyys sivistyksessä ei voi minua tehdä juutalaiseksi, sillä aasialaiselle pohjalle perustuu kaikkien kansojen sivistys — jos ei oteta lukuun Tammisaarelaisia. Kunniasanallani olen vakuuttanut, että tämä on totta. Todistukseksi olen ottanut ulkomuotoni, joka vähemmän kuin kenenkään muun ihmisen, vivahtaa juutalaiseen. Varmemmaksi vakuudeksi olen vielä maininnut muutamia nimiä, joiden omistajien sanotaan asuvan maan alla. Mutta kaikki ponnistukseni ovat tähän asti olleet turhat. He luulevat, että minulla sittekin on vanhoja vaatteita myydä. Aina vaan kuuluu juutalaiskysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?»
Ja kuitenkin on kristinuskoon kastettuja ihmisiä, jotka puuhaavat juutalaisille vielä parempaa tilaisuutta sortaa maan onnettomia alkuasukkaita!
Vossikka-nurkalla.
Juttu on v. 1885 valtiopäivien ajalta, jolloin Talollissäädyn vanhoilliset A. Meurmanin johdolla useampaan kertaan äänestivät silloiseen »nuoreen puolueeseen» kuuluvan turkulaisen K. Vehasen pois säädystä.
Ylioppilastalossa oli naamiohuvit. Talon edustalle olivat vossikat ruvenneet pitkään jonoon.
Joku siinä rekensä kokkalautaa vasten nukkui, kun ei ollut tarkkaa tietoa, missä lie viime yökään kulunut.
Itsekullakin vossikalla oli kuitenkin toinen korva auki, nimittäin Esplanaadin puoleinen korva, sillä sieltäpäin useimmiten vihelsi joku kyytiä tarvitseva. Semmoinen vihellys kun kuului, niin lähti sitä kohden ei yksi eikä kaksi, vaan vähintäinkin kolme — enemmän vaan »vapaan kilpailun» vuoksi kuin halvassa rahan himossa.
»Viäläks sull' on tupakkia, Santeri?» kysyi vossikoista eräs, Kustaa nimeltään. Sekä hän että Santeri olivat Helsingin miehiä peräisin ja polttivat Borgströmin »Kaukaasialaisia».
»On tääll' joku viäl'.» Kustaa liikkui lyhyin askelin hänen luoksensa, sillä vossikan mekossa on mahdoton pitkiä askelia ottaa.
»Ketäs sa tän' ehtoon' tatsuunalt' ookasit?»
»Herra se kait tais' olla, vaikkei juur' ensimäist' rankia. Tonn' Eerikin karun päähän ma sen vein ja jämtist' se maksoi. Mutt' reissaavaisen ei piräis sitä niin nuukaan räknäämän, jos rookaa vähän isompikin raha…»
»Kun meill' ei ol' takaisin antaa.»
»Rahhaampa outta näpylijäitä työhii», äänsi Pekka Savolainen, jolta myöskin olivat tupakat lopussa. »Mut yhellainen sit' oun ronkuja minnäi. Nyttii oisin Santerin tupakkain varraan lyöttäytynnä, jos hyvinnii kuontus…»
»On tääll' joku viäl'.»
»Tottapahan minnäi' toas, kun tässä rahat miten kuten korjautuu. —
Mittään ne nyt kuotoilekset tuolla sisässä?»
»Kutes mar sa sitä tiär!» sanoi Iisakki, Turun puolelta kotoisin. Käytti tilaisuutta päästäkseen hänkin tupakkain seutuville. »Siäl' ova' suure' maskeraati' käymäs'.»
»Ilmankos min' ounnii' tässä katastanna sitä värjnoamain paljoutta, mikä täst' on sivu kulukenna.»
»Ne ova' oikke' sutanu' ja plaastanu' taulus', ete' tunn', mimmone' ihmine' siäl' sisäläkkä' o'.»
»Eiköpä se lie jumala sitä varten näitäi oikeita noamoja luonna, jottei erottas, mittee siell' on sisässä!»
»Niin taitaa ollakkin!» sanoi Santeri. »Ja vaatteet kans'. Kyll' on usevallakin puhtaat silmät ja vaatteet kattoo kans' pulskiast' ulloos, mutt' ei ol' juamarahaa plakkaris' vaan.»
»Mutt' sem meijän Vehasen ku' ne ajo' pois täält' herrattem päivilt'», pisti väliin turkulainen. »Se miäs muist' juamaraha' ain', kum ma vaa' sano ett' mä olen kans' siält' pualest' kotosi. — Kaiketakki se Möörmannin konstest' oil…»
»Kennenkäpäs se ois' ollunna!» sanoi Savolainen. »Eihän se ou' mies eikä mikkään koko Möörmanni. Eihän tuo näy milloinkaan vossikalla ajelovan. Ilekii, vanaha mies, kävellä!»
»Eik' siin' mahr' oll' raham puutos kans' fölis'… Viäläk' sinull' on tupakki', Santer?»
»On tääll' joku viäl.»
Kun jokainen oli saanut hampaihinsa »Kaukaasialaisen», ei enää ollut syytä jatkaa keskustelua. Kukin meni reelleen taas ja nojasi kokkalautaa vasten. Mutta auki oli kaikilla Esplanaadin puoleinen korva.
MIKSI OINOLAN AATAMI LUOPUI PERÄMIEHEN VIRASTA.
Kuvaus Kuopion tienoilta.
Oli kevätkesällä poutainen ilma ja sunnuntaiaamu. Ensi kertoja taas kirkkoveneet laskivat Kuopion rantoihin. Tullessaan työnsivät maalle uhkean aallon, jota seurasi pari kolme pienempää.
Ahtaista salmista nähtiin yhä uusia veneitä puikahtavan väljemmille vesille. Oli niiden joukossa muuan ykstoistahankainen, pitkä ja kapea ja korkeakeulainen. Se oli Syyssalolaisten.
Peränpitäjänä istui Oinolan vaaleapartainen ukko, itse Aatami Oinonen, ketunnahkainen lakki päässä. Joka virstan alussa hän kerran nosti polvensa ruotelin yli ja kumartui vasemman housuntaskunsa puoleen. Kun käsi oli hetkisen työskennellyt taskussa, ilmestyi ukon hampaihin visakoppainen piippu. Sitte teki oikea käsi samanlaisen retken oikeaan housuntaskuun ja toi sieltä saaliinansa tulukset. Iskettyään muutaman kerran terästä piikiven särmään, pisti hän piippuun kytevän taulapalasen. Kohtapa tunkeili Aatamin parrasta sinertävä sauhu, ja hymyily autuaallinen hänen kasvojaan kirkasti. Tästä soutajat aina tiesivät, milloin ja monesko virsta oli kulettu, eivätkä tarvinneet joutavia kysellä.
Piimäpunkkia ja voipyttyjä oli siellä täällä veneessä, joku kalavasukin ja munakopsa oli pistetty tuhtojen alle.
Mutta kokkapuolella vallitsi yhtä hankaväliä kirjavakoipinen vasikka, jonka Anttilan lautamies oli Oinolan Ollille antanut viedä kaupunkiin.
Niin oli Olli ukon kuullen kertonut.
Yli veneen laidan olisi vasikka niin mielellänsä silmäillyt, mutta joka yrityksellä löi Olli sitä airon varrella päähän. Tämän iskun tarkoituksesta näkyivät molemmat olevan selvillä, niin Olli kuin vasikka, ja tyytyväisinä he jatkoivat matkaansa.
Vaikea on sanoa, mitä varten Oinolan Ollikaan oikeastaan oli luotu. Sitä hän usein itsekin hartaasti mietti. Mutta suruissaan ei hän koskaan ollut, vaikka usein ääneti. Jos sanoit hänelle sanan iloisen tahi suruisen, niin yhtä huoleton oli aina Ollin vastaus.
Nuoruudessaan oli hän käynyt koulua kuusi vuotta ja seitsemättä jouluun asti. Pitäjän entinen rovasti oli saanut ukon taipumaan tähän tuumaan, kun Olli toista kertaa oli lukusilla. Kauan oli rovasti puhutellut Oinolan Aatamia kahden kesken, ja kauan oli Aatami istunut ääneti, kunnes rovasti lopuksi lausui:
»Meillä ei ole kaikkitietäväisyyden lahjaa, sillä se kuin ihminen tietää, ei se mitään ole. Mutta mitä tuntisi sydämesi silloin, jos Olli Aataminpoika Oinonen Kuopion kirkkoherran virkaan astuisi, kun kerran minun pääni lepoon kallistuu ja he laskevat hautaan minun väsyneet luuni? Etköhän tahtoisi sinä olla sen Olli Aataminpojan isä?»
Silloin alkoi Oinolan ukko käännellä lakkiansa, käänsi ylös vuorotellen päällisen ja vuorin, ja katseli ikkunasta pihalle. Sitte pani hän lakin päähänsä, nousi seisalleen, istui taas, sylkäsi ja lähti. Mutta ovesta mennessään hän lausui:
»Yrittäisikö häntä!»
Siitä ajasta lähtien oli Oinolan Aatami joka sunnuntai käynyt kirkossa. Hänen rinnassaan kyti salainen toivo, kun hän lammasnahkaturkissaan nojasi penkin korvaan ja katsoi rovastia silmästä silmään.
Ukon toivosta eivät muut mitään tienneet, siis eivät hänen pettymisestänsäkään.
Kun rovasti joulun edellä seitsemäntenä vuonna Ollin kouluun tultua haudattiin, ei Olli tullutkaan hänen sijaansa.
Seuraavalla tammikuulla kun Olli eräänä pakkasaamuna valjasti hevosta kouluun lähteäkseen, isä sanoi: »Viehän talliin ruuna ja pane apetta eteen!»
Vielä toisena aamuna Olli samaten puuhaili lähtöä, mutta taas kuului käsky: »Vie talliin ruuna ja pane apetta!» — Siihen se Ollin koulunkäynti oli jäänyt.
* * * * *
Jopa alettiin tulla Kuopion rantaan. Veneitä siellä oli ja väkeä viljalta.
»Piisaa!» kuului peräpuolelta Aatami Oinosen käsky ja airot käännettiin veneeseen.
Kokasta hyppäsivät miehet tervatuissa lapikkaissaan. Vetivät venettä likemmäksi, että naisväki mataloine kenkineen pääsi maalle.
Mustana parvena syöksi muiden veneiden ympäriltä kaupunkilaisten nälkäinen liuta vastatulleen kimppuun. Piimäpunkkia ja kalavasuja ahdistelivat herrasväen pystynenäiset kyökkipiiat, ja liharaajoihin vilkuivat ruokamuorien silmät. Erottipa joukossa jonkun talouden toimia huolehtivan rouvankin, joka nenäänsä nyrpistäen tutkisteli kaloja, nähdäkseen kitasista, olivatko ne vasta saatuja. Kysymällä ei maalaisilta koskaan saanut oikeata vastausta. Rouva oli usein kysynyt:
»Kuinka vanhoja ovat kalasi, ukko?»
»Kukapa heidän ikäänsä…» Niin ne vaan mahtailivat.
Kiire nyt oli kaupanteossa ja kova kilpailu. Kilvan voipytyn kansia raotettiin ja kilvan tehtiin sormen jälkiä voin keltaiseen pintaan, kunnes joku päättävästi sieppasi pytyn kainaloonsa ja veti esiin rahat.
Kun piimäpunkkia kaupunkiin kannettiin, oli vanhan tavan mukaan korennon toisessa päässä kaupunkilainen, toisessa maanmies. Yhteinen kirkko ja yhteinen korento sekä monet muut siteet ovat ikimuistoisista ajoista yhdistäneet nämä kaksi säätyä Kuopion tienoilla.
Varovasti talutti Oinolan Olli vasikkansa rannalle, puhdisteli sen pörhöistä kaulaa ja likaisia koipia ennenkuin lähti sitä myymään.
Mutta sillä välin ehätti Anttilan piika Maikki sanomaan Oinolan ukolle salaa, niin ettei Olli kuullut:
»Kyllä se toki on teidän omasta karsinasta tuo vasikka.
Ei se Anttilasta ole! Milläpä rahoilla se teidänkään Sanna
sunnuntai-aamupuolet kahvikestiä pitäisi, Teidän kirkolla ollessa?
Arkinakin saunassa iltakaudet kahvia keittää toisten akkain kanssa.»
Ukko jo imeksi visakoppaista piippuaan. Sitä tehdessään hän harvoin mitään virkki. »On sitä yhdelle suulle työtä tässäkin», oli hänen ajatuksensa.
»Pettävät ne tuota vanhaa tässä maailmassa», jatkoi Maikki. »Ja mikäpä on pettäissä, kun ei enää silmä näe eikä korva kuule!»
»Jopa se on pienen kiven ikä sullakin», sanoi ukko ja lähti astumaan kaupunkia kohden.
* * * * *
Kirkosta tultua kokoontuivat Syyssalolaiset veneellensä ja ajattelivat, kuinka mukavaa se kumminkin oli, että löytyi kaupungissa tuttuja puotimiehiä. Muuten täytyisi tulla jo lauantaina tahi odottaa maanantaihin.
Kotimatkaksi oli noussut vahvanlainen vastatuuli. Soutu alkoi tuntua työltä, ja se vähän lannisti mieliä.
Ollikin istui alkutaipaleen ihan ääneti. Kaupungissa käydessään hän aina muisti kouluaikaansa ja ajatteli entisiä kumppaneitaan.
Yhä kiihtyi tuuli. Vihaisina vyöryivät laineet, ja kahden puolen kokkaa räiskähteli vaahtoinen vesi. Kovin painoi tuuli airon lapaa, kun sen vedestä nosti, ja matka edistyi hitaasti.
Tultiin perille vihdoin viimein.
Kun airot oli kannettu veneestä nuottakotaan, sanoi ukko Ollille:
»Annappas mulle ne vasikalla saadut kahvit!»
Ääneti aukasi Olli pitkäkielisen konttinsa, kaivoi sieltä viisinaulaisen kahvijässäkän ja antoi sen isälleen. Ukko kantoi sen aivan laiturin päähän asti ja sitte heitti kauas järveen.
»Sinne se nyt hyppäsi, se vasikka», sanoi Olli niille, jotka tätä katselivat. Mutta isälleen hän ei virkkanut mitään.
* * * * *
Anttila oli aivan lähellä rantaa, Oinola vähän etempänä. Mutta kuitenkaan ei Oinolan ukko ollut käynyt Anttilassa kymmeneen vuoteen.
Näillä isännillä ei ollut mitään keskinäistä vihaa. Se vaan oli kiero kohta asiassa, että Anttilan lautamies piti itseään kaikin puolin sopivana kirkkoveneen perämieheksi, ja Oinolan ukko oli mielestään siihen vielä paremmin oikeutettu. Sentähden ei Anttilan isäntä käynyt koskaan kirkossa eikä kumpikaan toistensa luona.
Jo pitkän aikaa oli muuan pieni kotihuoli vaatinut Oinolan Aatamia käymään Anttilassa. Nyt kun hän aikoi tehdä Sannan kahvikesteistä lopun, oli hänellä Anttilaan kaksi asiaa.
Kirkkomiehet jo väljentelivät vaatteitaan Anttilan tuvassa, kun kaikkein kummaksi Oinolan Aatami astui sisään.
Ääneti istuttiin. Joku joskus rykäsi tahi iski tupakkaansa tulen.
Kun Anttilan emäntä alkoi saada ruuan valmiiksi, tunsi Oinolan ukko, ettei hänkään muuta ollut kuin nälkäinen ihmislapsi. Sentähden hän päätti toimittaa asiansa lyhykäisesti ja suoraan.
»Eikö vaihdeta kukkoa, lautamies?»
»Kukkoa? — Miks'ei!».
»Kovin on arka meidän kukko. Suututtaa minua, kun näen kanaparven sitä alinomaa höyhentävän.»
»Mutta meidän kukko on poikaa. — Jätetään kuitenkin tämä asia huomiseen, sanon minä.»
Lautamiehellä oli aina tapana seurata Ullansa neuvoja, mutta ei hän sitä kaikkien tiedoksi tahtonut. Eikä tahtonut Ullakaan.
»Miksi huomiseen?»
»Kauppa ei saattaisi olla laillinen näin sunnuntaina.»
Nuoret nauroivat. He eivät käsittäneet, että oikeusasioissa pieni lain pykälä ja ihmisten mielestä hullunkurinen mutka voi olla suuresta arvosta.
Kun kaupasta ei tällä kertaa näyttänyt tulevan valmista, alkoi Oinolan ukko tehdä lähtöä. Vasta mennessään hän lausui:
»Tästä puoleen pidä sinä lautamies kirkkoveneestä huolta ja ole perämiehenä! Minä pysyn kotona — katsomassa, ettei meillä sunnuntaisin kahvikestiä pidetä… Airot ovat nuottakodassa, vasemmalla puolella oven pielessä.»
Kun lautamies ja hänen emäntänsä olivat ensi hämmästyksestään tointuneet, juoksivat he kumpikin ulos ja huusivat, minkä jaksoivat: »Aatami hoi! — Kukon tuomme jo tänä iltana.»
MAITOKUSKI TORILLA, kelirikon aikana.
Tämä maitokuski tosin on nainen, mutta kelirikon aikana hän puhuu kuin mies. Kun väkeä on tarpeeksi keräytynyt rattaiden ympärille, alkaa hän:
»Työ sen vietävän roistot! Ei teille kelpaa kauppaneuvoksen maito, silloin kun muilta saatte, mutta ottakaapas nyt muilta! Ottakaapas uhalla! — Niin, ei nyt maalaiset pääse maitoineen tänne, mutta näettekös, minä pääsen! Nyt se on minun vuoroni tehdä kiusaa. Saan ottaa minkä hinnan tahdon. 80 penniä litra, ei se siitä alene. Ottakaa nyt maalaisilta 20 pennillä! Kah, miks'ette ota? — Tuokaapas niitä astioitanne tännemmäksi!»
Ostajilla kun on kiire kullakin kotiinsa, ojennetaan useampia maitokannuja eukolle. Silloin hän jatkaa:
»Vai työ, sen näköiset, tähän kaikki yht'aikaa nokkanne työnnätte! Oikein jos tekisin, en antaisi yhdellekään sielulle, en pisaraakaan. Sinä, Heiskasen tyttö, saat ensi aluksi suoraan mennä kotiisi. Äitisi näkyi talvella Järvelän mieheltä ostavan; ostakoon nyt kanssa! Mikä pakko minun on teitä ravita, kun tunnutte muiltakin saavan? — Ja sinä, Penna Kososen poika, joudat mennä yhteen matkaan. Ei kannattanut sinunkaan sisaresi sanoa minulle toissa pyhänä hyvää huomenta. Älä luule, että kauppaneuvos siitä köyhtyy, jos en teille raukoille annakaan. Ei teidän rahoilla pitkälle potkita kauppaneuvoksen asioissa.»
Sanoo siihen sitte joku, että »Olkaa nyt niin hyvä ja antakaa minulle!
Mulla olisi niin kiire!»
»Vai olkaa niin hyvä! Mikä työ minä olen? Enhän minä ole kuin yksi akka! Ja minnekkä sulla sitte on semmoinen kiire? No, kun lie kiire, niin laputa matkaasi! En kai minä ennätä niin kiireellä liikkua, että sinulle kelpaisi. Mene tiehesi vaan torjottamasta — älä luule, että maitoa saat!»
Sillä välin joku onnellinen, joka on arvannut olla ihan ääneti, voipi saada astiaansa maitoa, jos ei hänellä eikä hänen suvullaan ole mitään vanhoja syntiä.
Entiseen tapaan jatkuu eukon puhe, jos joku kunnioittaa häntä »matamin» nimellä. Mutta joskus tapahtuu, että joku uhkarohkea miehenpuoli maitoa pyytäessään sanoo eukkoa »rouvaksi». Ja silloin jos hän ei saa korvalleen, voi hän saada pyyhkiä naamaansa, mutta astiaansa ei hän saa kauppaneuvoksen akalta maitoa elinpäivinään.
Ainoa keino pysyä tämän eukon suosiossa on se, ettei koskaan kesällä eikä talvella osta maitoa muilta kuin häneltä, vaikka sitte saisikin maksaa kolmenkertaisen hinnan. Mitä eukon puhuttelemiseen tulee, on siinä se salaisuus, ettei häntä saa sanoa »työksi», ei »matamiksi» eikä »rouvaksi», vaan maitoa on pyydettävä näin: »Annapas Liisa maitoa!»
RUNOLLINEN VENEREISU.
Että runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi olla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas mielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti vaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta »Venhematka» ensimäisen värsyn.
»Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen,
Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen.
Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee —
Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.»
Mikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla kirkas järvi läikkyy! Huomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli rantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim. silloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja pakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos panee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin, saa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta »läikkyy» pois järvestä.
Tästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän taitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli herttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi pitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset olemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä herttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen sielun ylevyyttä.
Venettä voi runoilija sanoa vilppaaksi. Me yksinkertaiset sanomme vilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei tulisi sanoa semmoiseksi venettä, joka talvikaudet makaa laiskana ja kesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin voisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan runoilijoita!
Runoilija kertoo, että tämä vilpas venhe vierii laineille. En ole nähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin alamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan itsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun kulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.
Me elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot veneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme runoilijan jatkavan: »Pian teljot täyteen saapi.» Tätä on jotensakin vaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija onkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään pois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause on varmaankin kuuluva täydellisenä näin: »Pian teljot elämänsä määrän täyteen saapi.» Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois veneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.
Sitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin itse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että »liinat liehuilee.» Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin eikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat rupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita pellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa kiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla »liehuu» on semmoinenkin merkitys, esim. lauseessa: »Liehuu kuin mustalainen markkinoilla.»
»Niin matka armas alkaa.» Jos joku maallinen matka alkaisi semmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa armaaksi. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen tarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.
Edellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan maailman loppua, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet rannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja runollisille sieluille on tämä matka armas.
Lauseella: »Pois ranta pakenee», luulisi runoilijan tarkoittavan sitä, että maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta paikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun sielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää maapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli runokielessä »pakenee pois.»
Ihmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun kauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee. Ajattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun kuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta — hauskasta venematkasta.
KALOSSEISTA.
Paljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja kauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet heitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet heitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian kukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat loistavammat kuin kauniimmat naiset.
Voipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta ostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät vasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin katsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta, renkimiehestä ja loisesta.
Erotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat kokokorkeat, toiset puolikorkeat eli matalat; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat luonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden kannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat enemmän kuin puolikorkeat eli matalat.
Mutta vähemmän on aikomukseni puhua itse kalosseista kuin niiden historiasta, johon siis pyydän huomiotanne kiinnittää. Kuinka ne syntyvät ja kuinka niitä tehdään, se on kaikelta tiedolta, vieläpä itse kalosseiltakin salattu. Eihän ihminenkään muista, mikä hän oli ennen syntymistänsä, eikä tuo ole niin tärkeätäkään. Vasta syntymisen jälkeen alkaa hänen vaikutuksensa elämässä.
Niin on kalosseinkin laita. Siitä lähtien kun he alkavat muistaa, ovat he sievässä järjestyksessä levänneet kauppiaan hyllyllä, tietysti parittain — sillä mitään ei voi tässä maailmassa olla ilman elämän kumppania. Näin he ensi lemmen suloista aikaa viettävät ja nauttivat avioliiton valoisempia puolia ja hekumaa.
Mutta ennen pitkää pitää heidän astua ulos maailmaan omistajaansa verhoamaan ja peittämään, sekä samalla näyttämään hänen yhteiskunnallisen asemansa korkeutta ja varallisuutensa tilaa.
Toisten hyväksi, yhteiseksi eduksi uhraavat he elämänsä. Jalo on heillä tarkoitus, jalo päämaali. Laatunsa ja suuruutensa mukaan joutuvat toiset palvelemaan pikkuisia herrasväen alkuja, joiden sukupuolta ei vielä voi pukuun katsoen varmasti erottaa; toiset joutuvat neitosen vaatekenkien peitoksi; toiset sadan kilon painoisen rouvas-ihmisen polettaviksi; toiset vasta puhjenneen herrasmiehen tunnusmerkeiksi; toiset taas verhoamaan tehdaspatruunan tukevata koivenjuurta.
Kun heitä on koeteltu ja heidän suuruutensa sopivaksi havaittu, katkaistaan se side, jolla molemmat aviopuolisot ovat olleet yhteen liitettyinä. Mutta vanha rakkaus heitä vastaisuudessakin pitää yksissä matkoissa elämän vaarallisella ja vastamäkisellä polulla.
Tukala ja vaivaloinen on kalossien elämän tie. Ei se kulje yli ruusuin ja kukkasten, vaan likarapakkoin ja kuraisten katujen. Niinkuin kaikki maallinen kauneus ja loisto on katoovaista, niin kalosseinkin kiiltävä pinta pian lakastuu ja rypyt peittävät ennen niin sileät ja kauniit kasvot. Usein sentähden aviorakkaus puolisojen välillä kylmenee. Milloin vaatii mies, milloin vaimo avioeroa, ja siihen eivät nykyajan uudet aatteet siviiliavioliitosta ja vapaarakkaudesta mahda vähän vaikuttaa. Jossakin juhlatilaisuudessa jättää eroava puoliso toverinsa leskeksi ja kääntyy toisen puoleen, joka häntä paremmin miellyttää. Turhaa on sitä sitte sanomalehdissä kuuluttaa tulemaan takaisin yhdyselämään entisen puolisonsa kanssa. Nykyisen yhteiskunnan turmelus tunkeutuu kaikille aloille.
Usein kuitenkin tapahtuu niin, että kun toinen yrittää karata, niin toinen palavasta rakkaudesta seuraa häntä, ja heidän entinen isäntänsä menettää molemmat kalossinsa yht'aikaa. Vaikea on näitä onnettoman rakkauden uhreja kuulutusten kautta takaisin saada. He joko ovat »kadonneet», s.o. tehneet kaksois-itsemurhan, tahi — varsinkin jos he vielä ovat kauniit, nuoret ja vahvat — tulevat he kyllä omin neuvoin maailmassa toimeen, ja toimittavat entiselle isännälleen jonkun vanhemman ja sopuisamman pariskunnan sijaiseksi. Nämä rakkauden seikkailut saattavat edes vähäsen vaihtelevaisuutta ja runollista väritystä kalossien muuten yksitoikkoiseen elämään.
Muuta säätyrajoitusta kuin edellä mainittu erotus kokokorkeitten ja puolikorkeitten sekä matalain naisten kalossien välillä tuskin huomataan kalossien kesken — paitsi ehkä se että kankeat nahkakalossit tavallisesti kuuluvat sotilassäätyyn. Tahi oikeastaan ovat sota-aseina riitaisella herrasväellä.
Täysikorkeat, puolikorkeat ja naisten matalat kalossit muuten elävät hyvin rauhallisesti keskenänsä eteisessä, vaikka heidän omistajansa sisähuoneissa saattavat olla hyvinkin riitaisia. Naisvapautuksen aate on kalossimaailmassa täydellisesti toteutunut. Miesten kalossit eivät ensinkään halveksi eivätkä sorra naisten kalosseja, vaan elävät mitä suloisimmassa sopusoinnussa.
Likarapakosta kuraan ja kurasta likarapakkoon, ulkoa eteiseen ja eteisestä ulos kulkee kalossien elämän juoksu. Ei siis ole kumma, että he kylmästä ja kosteasta ilmasta usein saavat nuhan ja yskän, josta syntyy kovempiakin tauteja, ja ne heidät vihdoin kuolinvuoteelle kaatavat. Jos kalossit ovat herrassukuiset eli kokokorkeat, niin he hyvin pian saavat herrasväessä tavallisen »rintataudin». Sangen rumasti repeää kalossien ammottava rinta, jota nähdessään niiden omistaja vetää syvän huokauksen ja koettaa muistella, montako viikkoa ne kestivät.
Alhaisemmat eli puolikorkeat kalossit monasti seuraavat ylhäisten tapoja, kuten sangen paljon tehdään tässä maailmassa. Usein he myöskin sortuvat yskän vaikuttamaan päänkivistykseen, joka sekin ajan pitkään vaikuttaa kuoleman. Ensin lähtee tukka päälaelta, sitte tuo paljas paikka vähitellen laajenee, kunnes peitteensä on menettänyt onnettoman kalossin kovaonninen pää, jota ihmiset kantapääksi eli »kannaksi» sanovat. Tuota palelevaa kalloa kokevat sitte suutarit peittää parhaan taitonsa mukaan: kalossiukolle tehdään päähän nahkainen patalakki, kalossiakalle taas tietysti ostotukka. Mutta turhaan useimmiten raukeavat suutarin ponnistukset lääketieteen alalla. Kalossivanhukset eivät tahdo tottua patalakkiin eikä ostotukkaan, vaan semmoinen on hyvin nopea putoamaan — varsinkin kun heidän päänsä tavallisesti on alaspäin.
Näin taudin voima yhä kiihtyy ja paisuu, suuremmaksi ja suuremmaksi kasvaa halkeama rinnassa, ja aina kamalammin irvistelee kulunut kantapää. Hyvään aikaan ei heidän omistajansa näy tuota huomaavankaan. Kylmäverisesti hän kalossiraukkoja laahaa perässään, huolimatta heidän vaivoistansa. Eikä mikään hyväntekeväisyysseura — ei eläinsuojeluyhdistyskään — ojenna heille pelastavaa käsivarttansa.
Mitä sitte kalossien historiassa seuraa on synkkää ja murheellista. Heitä varten ei ole mitään eläkelaitosta ei edes vaivaistaloa. Aikansa palveltuaan ensin herrasväkeä sitte herrasväen piikoja pyykin huuhdontaretkillä heidät heitetään ulos rikkatunkiolle kuolemaan ja mätänemään.
Eikä heidän henkensä edes ole vakuutettu. Isäntä ostaa uudet kalossit ja niillä komeillessaan on hän jo unhoittanut vanhat.
Niin käy tässä maailmassa! Kiittämätön ihmissuku ei muista hyväntekijäinsä töitä, ei huomaakaan kalossien suurta arvoa. Mutta tehkäämme me poikkeus: ottakaamme esimerkkiä kalosseista, ja varsinkin heidän hyvästä sovustaan! Ajatelkaa että on suuri kokous, ylioppilaskokous tahi eduskunnan istunto, ja sisällä riidellään, että luulisi herrojen tahtovan käyttää toisin ajattelevia ravinnokseen — mutta vilkaskaapa eteiseen: siellä näiden riitaisten herrojen kalossit katselevat toisiansa suloisimman sovinnon silmäyksillä, ja kuka tietää, mitä rakkausseikkailuja heillä vielä on tekeillä. Saattavat ehkä pahimmat riitaveljet poislähtiessään saada toistensa kalossit.
Toivoni on, että ihmiset eivät riitelisi, vaan lepäisivät rauhassa, niinkuin heidän kalossinsa ulkona oven pielessä.
Pitäköön jokainen myös mielessään kalossien surullisen lopun ja varokoon, ettei vanhana, kun on käynyt maailmalle tarpeettomaksi, joutuisi kiittämättömän yhteiskunnan hylyksi, rikkatunkiolle!
KIINALAINEN NAINEN.
Esitelmä.
Jokainen teistä aavistaa, ettei kiinalaisia naisia tiettävästi ole Suomessa, vaan jossakin muualla. Etupäässä tavataan niitä Kiinan valtakunnassa, joka on hyvin kaukana auringonnousuun päin. Ensi silmäyksellä luulisi, ettei Kiinassa ole ensinkään naisia, koska siellä juodaan teetä eikä kahvia. Mutta venäläisten esimerkki todistaa, että naiset voivat kahvin sijaan tottua juomaan teetä yhtä hyvin kuin miehet totia.
Kiinan kansa on ammoisista ajoista ollut muiden kansojen edellä, ihan näihin viime vuosiin asti. Ja yhdessä suhteessa tulevat he vielä kauan jättämään jälellensä kaikki muut kansat.
Juuri tämä kohta on saattanut minut puhumaan kiinalaisesta naisesta.
Kun vinosilmäinen kiinalainen äiti synnyttää yhtä vinosilmäisen tyttölapsen, on siitä tietysti suuri ilo koko perhekunnalle. Lapsen syntymisen jälkeen seuraa sen kasvatus, ja tämä tyttölasten kasvatus tekee kiinalaisen naisen niin hyväksi ja kuuluisaksi olennoksi, että se kelpaa saavuttamattomaksi esimerkiksi meille kristityille.
Kiinalaisten tyttölasten kasvatus on kahta lajia:
1:nen. Jos kiinalainen perheen isä arvelee, että hänellä jo ennestään on tarpeellinen määrä tyttäriä, niin hän ottaa viimeksi syntyneen mukaansa johonkin läheiseen kivikkomäkeen. Ja kun hän tulee takaisin, ei hänellä enää ole sitä tytärtä. Sitte juovat isä ja äiti kupillisen väkevää teetä, ja perheellinen onni loistaa heidän kasvoistansa, kun he hymyillen keskustelevat tämänlaatuisen kasvatuksen etuisuuksista. Äiti saa rauhassa tehdä töitään ja isä nauttia yön lepoa, jota eivät keskeytä mitkään oudot sävelet. Sitäpaitsi säästyvät teehen ja opiumiin nekin varat, jotka olisivat menneet tuon tyttären tähden vaatemyymälöihin ja myötäjäisiin.
2:nen. Jollei kiinalaisessa perheessä ennestään ole tarpeeksi tyttöjä, niin isä ei ota vastasyntynyttä mukaansa, vaan lähtee yksin lähimpään rautakauppaan ja ostaa sieltä pienen pienet rautaiset kengät, jotka hän lahjoittaa nuorimmalle tyttärellensä. Ensimäisenä kymmenenä vuotena ei hänelle anneta muita vaatteita eikä muuta kasvatusta.
Siinä onkin tarpeeksi.
Meillä on kyynärän paksuisia kasvatusoppeja, mutta yhdessäkään ei neuvota niin mukavaa keinoa lasten estämiseksi potkimasta peitettä päältään, kuin nämä kiinalaisten raskaat rautakengät. Jos taas lapsi sattuu putoamaan kätkyestä tahi vanhempain sylistä lattialle, niin hän aina putoaa jaloilleen eikä kärsi mitään vahinkoa.
Vielä tuntuvammaksi tulee tämän kasvatustavan edullisuus tytön tultua vanhemmaksi — sillä noita isänsä kerran ostamia rautakenkiä saa tyttö pitää kuolinhetkeensä asti. Sentähden ovatkin niissä pohjat alkujaan niin paksut, että kahdeksana ensimäisenä ikävuotenaan ei tyttö niillä jaksa kävellä, ja sitte ovat hänen jalkansa jo liian pienet voidakseen kannattaa neitosen kasvavaa painoa. Jalat eivät tietysti pääse varttumaan ahtaassa rautakengässä. Tästä on se etu, että neitoset eivät voi varastella kukkia hautausmailta, eivät kykene keikkumaan peilin edessä, ei houkuttelemaan konvehtia puotipojilta eikä kummittelemaan kaupungin puistoissa. Sotamiehet saavat kävellä yksinään ja yksin kuunnella torvisoittoa. Sentähden he pääsevät paljoa vähemmällä kotiarestilla kuin meidän sotamiehemme.
Tämä kiinalaisen naisten kasvatuksen monipuolinen hyöty on kuitenkin vähäpätöinen sen siunauksen rinnalla minkä se tuottaa avioliitossa.
Kunnioitettavat kuulijat! (Minä tarkoitan miehiä, sillä naiset näkyvät jo menneen pois).
Ajatelkaa, kuvailkaa mielessänne, että armas puolisonne päiväkaudet istuu tahi makaa ja tekee käsitöitä, ja että hänellä on kummassakin jalassa kymmenen kilon painoinen rautakenkä, jota hän ei voi saada siitä pois, niin ymmärrätte, kuinka onnellinen on kiinalainen aviomies, kun hänen vaimonsa ei pääse liikkumaan ilman kantamatta — ei voi juosta rollikäräjiä pitämässä eikä hypätä miehensä tukkaan.
Juuri tämän oivallisen naiskasvatuksen tähden sanovatkin kiinalaiset omaa maatansa »Taivaan valtakunnaksi.» Onpa syytäkin siihen. Kiinalainen aviomies saa koko elämänsä ajan pitää niin pitkää tukkaa, että se täytyy palmikoida. Meillä tavallisesti mies avioliittoon mennessään vakuuttaa henkensä.
Näin onnellinen on kiinalainen aviomies, sillä hänen ei tarvitse pitää muuta huolta perheensä onnesta ja omasta turvallisuudestaan kuin tuontuostakin leikata vaimonsa kynnet, että hänen on mukavampi armastaan hyväillä.
Suomen miehet! Mitä maksaisimme, jos meillä olisi tämmöisiä vaimoja?
Ja kuitenkin on koko tämä onni ainoastaan taitavan lastenkasvatuksen hedelmä.
Edellisestä huomaatte, että kiinalaiset juuri tässä suhteessa ovat äärettömästi edellä kaikkia muita kansoja. He ovat ymmärtäneet mitä heidän rauhaansa sopii, ja osanneet laittaa kotinsa turvalliseksi olinpaikaksi itselleen ja ystävilleen.
On toki muuallakin maailmassa ryhdytty toimiin siihen suuntaan, ettei hyviä vaimoja tarvitsisi tuottaa Kiinasta, vaan että niitä saataisiin kasvamaan kotona. Ulkomailla on jotenkin pitkälle päästy, ja alku on tehty Suomessakin. Naisten liiallinen hyppimisen halu ehkäistään ahtailla leningeillä ja vielä ahtaammilla teräksisillä kureuumilla, joista minä toivon sangen paljon hyvää vaikutusta entisen pelättävän ja ripeän naissuvun lannistamiseksi.
Jalat saadaan melkein kiinalaiseen malliin uudenaikaisilla kengillä, joiden kannat ovat puolta kyynärää korkeat ja joiden pituus kärjestä kantaan harvoin nousee yli kahden tuuman. Kun näitä jalkineita vähän vielä parannetaan, saamme ilon nähdä, ettei koko Suomessa ole yhtään naista, joka kykenisi omin jaloin liikkumaan.
Näin nuo ikivanhat kiinalaiset ovat tälläkin alalla raivanneet tietä muiden kansojen kehitykselle. Mutta jos vielä keksimme jonkunlaisen varustuksen naisten kielen ympärille olemme kiinalaistenkin edellä ja voimme vakaasti toivoa, että aviomiehille Suomessakin kerran koittaa valoisampi tulevaisuus.
JUOPPOUDESTA.
Raittiusluento.
Päättäen teidän hämmästyneistä kasvoistanne, näyttää siltä, kuin ette olisi odottaneet, että juuri minä pitäisin luennon juoppoudesta, sillä luultavasti ette ole nähneet minua koskaan ennen raittiuskokouksissa ettekä raittiusseurojen huvimatkoilla. Sitä suurempi syy teillä on iloita, että minäkin olen huomannut aikakautemme turmeluksen ja koetan sitä poistaa.
Koko turmeltuneen aikakautemme surkein vika on kätketty sanaan juoppous.
Ennenkuin turmeltuneet lapsemme osaavat kävelläkään, he jo tahtovat »juoda», sillä perinnöllisen juoppouden siemen on heihinkin kylvetty. Ja kun he kävelemään kykenevät, juovat he jo pyytämättä.
Kunnioitettavat kuulijat! Minä luulen, että te ymmärrätte, mitä sana »juoda» merkitsee. Te ette juo kuumaa kahvia, vaan ryypitte eli maistelette sitä; te ette juo viinaa ettekä muita väkeviä nesteitä, vaan maistelette niitä. Mutta te juotte vettä, maitoa, kaljaa y.m. raittiusjuomia. Te olette siis juoppoja joka mies, parantumattomia juoppoja — ja minulla on oikeus puhutella teitä oikealla nimellänne.
Kunnioitettavat juopot! Turmeltuneella aikakaudellamme on tullut tavaksi pitää juoppoina niitä, jotka väkeviä nesteitä maistelevat. Mutta siinä tehdään aivan väärin. Juoppoja ovat ne, jotka ahnaasti juovat raittiusjuomia. Juoppous on siis juuri sitä mitä te sanotte raittiudeksi.
Jos tosiaan löytyy niitä, jotka juomalla juovat viinaa ja muita väkeviä nesteitä, ovat sellaiset henkilöt luettavat raittiusintoilijoihin kuuluviksi. Sillä he pitävät viinaa raittiusjuomana ja nauttivat sitä samalla tavalla kuin raittiusjuomia nautitaan. Me väkinesteiden maistelijat emme tahdo olla missään tekemisessä niiden kurjien olentojen kanssa, jotka siinä määrässä halveksivat viinaa ja muita luonnon jalompia nesteitä, että pitävät niitä juomanaan.
Tämä minun käsitykseni juoppoudesta luultavasti vaatii hiukan tukea ja jonkun verran esimerkkejä kirjallisuudesta.
Eräs vanha runoilija laulaa:
»Maa multainen se juopi
Ja puut ne juovat maata,
Meretkin ilmaa juovat
Ja merta päivän tähti
Ja kuu se juopi päivää.»
Tämmöistä on oikea vanhanaikainen juoppous. Vielä kertovat muutamat runoilijat, että »nuorukainen juo autuutta immen huulilta» (luultavasti muun juoma-astian puutteessa). Aleksis Kivi puhuu »Yö ja päivä» -nimisessä näytelmässään »ilosta juopuneista silmistä», vaikka niiden omistaja oli tyttö eikä ollut maistanut väkevän tippaakaan.
Kaikista selvin kanta tässä asiassa on sillä runoilijalla, joka on kirjoittanut säkeet:
»Linnut juovat vettä,
Mehiläiset mettä,
Vaan ystävykset maistelevat maljoistaan.»
Näistä esimerkeistä voitte jo ymmärtää, kuinka yleiseksi juoppouden turmelus on paisunut meidän aikakautenamme ja kuinka väärin on sanoa juopoiksi väkinesteiden maistelijoita. Heitä voi sanoa juopoiksi ainoastaan kohmelossa, sillä silloin he juovat vettä.
Tämä väärä käsitys juoppoudesta on tunkeutunut kaikille aloille.
Nykyään sanottaisiin »juomalauluksi» esim. tämmöistä:
»Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on;
— Tulkate, juokamme siis Sherrynestehen vanhoa voimaa,
Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!»
Runoilijan kanssa olen aivan yksimielinen siitä, että »viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on.» Mutta tämän ilonesteen sijaan kehottaa hän juomaan sherryä, kunnes kuolema tulee keskeyttämään näin varomattoman nautinnon. Sillä jos juomalla juo vaikkapa vaan sherryä, on niitä näitä, voiko välttää kuolemaa. Sen tunnustaa runoilijakin etempänä samassa laulussa:
»Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet.
Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen.»
Aikakautemme väärää käsitystä täytyy minun syyttää siitä, että juomalauluna pidetään tämmöistä viinalaulua, joka neuvoo ihmisiä suorastaan itsemurhaan. Vedestä ja luonnollisimmasta juomisesta tässä ei puhuta sanaakaan. Oikea juomalaulu alkaisi minun mielestäni näin:
»Sua lähde kaunis katselen
Likellä vettäsi.»
Kunnioitettavat juopot! Jotakin on tehtävä nykyaikana vallitsevan yleisen juoppouden parantamiseksi. Ensimäinen askel siihen suuntaan olisi oikean nimen antaminen sekä niille, jotka rakastavat vettä enemmän kuin viinaa, että niille jotka rakastavat viinaa enemmän kuin vettä. Edellä olen todistanut että sana »raittius» olisi muutettava sanaksi »juoppous». Mutta jos sitä katsotaan liian suureksi mullistukseksi, voisi »raittius» sanan asemesta käyttää sanaa vesiahneus, ja siihen merkitykseen, jossa nykyään käytetään sanaa »juoppous», sopisi sana vesikauhu.
Tätä asiaa pyydän maamme raittiusseurojen ja raittiuslehtien ottamaan suosiolliseen huomioonsa.
RAKKAUS JA ESIMERKKI RAITTIUSRIENNOISSA.
»Raittiuslupaus on hieno perkeleen paula omien tuntojemme raskauttamiseksi. Fariseusten hapatuksesta varjele meitä, laupias Jumala!» (Rovasti Grönberg Vaasan pappein kokouksessa.)
Ei kaikissa romaaneissakaan puhuta niin paljon rakkaudesta kuin nykyiset vesiperäiset herrat siitä puhuvat. Minun pitää mennä raittiusseuraan, jos en ole juoppo, rakkaudesta lähimaistani kohtaan. En saa antaa lähimäiselleni ryyppyä, kun hän tulee pakkasesta, jos häntä rakastan j.n.e.
Täydellisemmin vielä »rakasti» se mustalainen hevostaan, joka ei sille antanut ruokaakaan. Jos meidän muijamme meitä oikein rakastaisivat, eivät he koskaan panisi keittoa tulelle, sillä moni on syömällä turmellut vatsansa. Jos tätä asiaa oikein tutkii, täytyy sanoa, että useimmat ihmiset ovat kuolleet vatsatauteihin, jotka on syönnillä hankittu.
Sanotaan, että esimerkin vuoksi minun pitäisi heittää ryypyn otto pois.
Todellakin. Kuka ei tuntisi suurta kiusausta, nähdessään kuinka juopunut jätkä makaa rapakossa tahi kiljuu pitkin katuja? Mikä viehättävä esimerkki!
Raittiuslehti »Aamun airut» sanoi kerran, että raittiussaarnaajoiksi paraiten sopivat entiset juopot. Mutta jos asian ottaa todelliselta kannalta, niin vielä paremmin saarnaavat raittiutta nykyiset juopot. He eivät tarvitse mitään tekstiä, ei mitään »rakkautta», heidän tarvitsee vaan näyttää itsensä oikein elementissään. Entiset juopot voivat korkeintaan vedota punaiseen nenäänsä. Mutta kun näkee miehen rapakossa, voi olla vakuutettu, että tuo mies on todellakin juoppo, ja että sinne se viina miehen viskaa.
Jos siis rakkaus lähimäiseen on pääasia ja määrää, mitä meidän on tehtävä, mitä ei, on minusta selvintä ja paraiten vaikuttavaa, että raittiusluennot järjestetään edellä viitattuun suuntaan. Luennon pitäjiksi sopii valita joku todellinen juoppo. Hänelle ei tarvitse antaa käytettäväksi vanhoja luentoja, vaan litra viinaa. Ja hän puhuu selvästi, innokkaasti ja vakaumuksesta. Semmoinen saarna vaikuttaa kuulijain tuntoon paljoa tehokkaammin kuin virstaa pitkät luennot.
Nykyään kun aika on rahaa ja kalliimpaa kuin viina, olisi tämä tapa hyvin edullinen kuulijoille eli katselijoille. Siten tulisi raittiusasia ajetuksi draamalliseltakin puolelta. Tähän asti on siitä puhuttu vaan uskonnolliselta, taloudelliselta ja terveysopilliselta kannalta. Naiskysymyskin pääsi vasta oikein vauhtiin, kun näytelmätaide tuli avuksi. Mitkään luennot eivät voisi tehdä sitä vaikutusta kuin Noora ja Homsantuu. — Halukkaita luennonpitäjiä ei suinkaan tulisi puuttumaan.
Paljas rakkaus ei tässä maailmassa saa suuria aikaan, jos sitä ei käytetä järjellisellä tavalla.
Kerran Helsingin markkinoilla vietiin putkaan yhtenä päivänä 70 raittiusapostolia, jotka esimerkillään näyttivät, miten ihminen voi väkeviä juomia väärinkäyttää ja mihin poliisi semmoisen ihmisen vie. Sen yleisön, joka markkinoilla kävi tämän päivän kuluessa, voi laskea vähintään viiteentoista tuhanteen. Kutakin heistä riitti siis katsomaan ja kuulemaan niin lukuisa yleisö, että sitä saattaisi jokainen raittiusluennon pitäjä kadehtia. Että näiden seitsemänkymmenen esitelmä todella vaikutti terveellisesti, sitä todistaa se seikka, että seuraavina päivinä siitä sai lehdissä lukea ei kiitoskirjeitä, vaan surullisia mietelmiä. Heidän esimerkkinsä siis ei viekotellut muita ihmisiä juomaan, vaan kirjoittamaan juoppoutta vastaan.
Kumpiko siis oikeastaan osottaa suurempaa rakkautta lähimmäistään kohtaan, juoppoko vai raitis? Molemmat rääkkäävät ruumistaan — rakkaudesta kai — ja juoppo maksaa vielä humalasakot, makaa yönsä putkassa ja potee kohmelot, ollaksensa muille varoittavana esimerkkinä. Sillä rakkaus on väkevä.
Entä se esimerkki sitte?
Jos lähimäiseni vatsa ei siedä potaattia, täytyykö minun, rakkaudesta häntä kohtaan, lakata potaattia syömästä?
Kun Kain sanoi: »Olenko minä veljeni vartija?» ajatteli hän aivan oikein. Hänen kaltaisestaan miehestä ei ollut nuoremmalle holhojaksi eikä esikuvaksi.
Yhtä vähän kelpaa raittiusmiehen nimellä kulkeva salajuoppo järkimiehelle esimerkiksi kuin sekin joka rehellisesti rötköttää katuojassa.
»SANANEN» SYÖTÄVISTÄ SIENISTÄ.
Minä toivon, että teillä on jotenkin selvä käsitys sanasta syötävä. Se ei merkitse samaa kuin »sen syötävä», sillä se, josta tässä sananparressa on kysymys, ei tiettävästi syö sieniä. Mutta en minä tarkoita sitäkään syötävää, jota mainitaan laulussa:
»Kom, kom, min lilla syötävän,
Viska tanssaa suullen hyppijän»,
sillä syötävä tässä tarkoittaa ihmistä — ja niitä, jotka ihmisiä syötävänä pitävät, sanotaan ihmissyöjiksi eli kannipaaleiksi.
Sivumennen sanoen ei Suomessa nykyään voi ihmissyöjinä pitää muita kuin kärpäsiä y.m. itikoita, sillä sudetkin ovat alkaneet taipua sivistyneempiin elämäntapoihin. Siitä saamme sekä me että sudet kiittää venäläisiä sudenajajia, jotka tulella ja miekalla ovat levittäneet sivistyksen valoa heidän keskuudessaan. Suomalaiset itse ovat saaneet tuli- ja miekkasivistyksen ruotsalaisilta. Kuitenkin sanovat kirjanoppineet, että sivistyksemme perustuu aasialaiselle pohjalle. Paljoa suuremmalla syyllä voidaan nyt väittää, että susiemme sivistys on kotoisin Aasiasta.
Joku itseviisas voisi ajatella, ettei susien sivistysoloilla ole mitään tekemistä syötäväin sienien kanssa. Enkä minäkään uskalla väittää, että sudet jo olisivat oppineet syötäviä sieniä arvossa pitämään. Mutta ei ole mitään syytä ajatella, etteivät he lähimmässä tulevaisuudessa tulisi käyttämään hyväksensä tätä »terveellistä ja helposti sulavaa ravinto-ainetta.»
Minä en ole mikään erinomainen susien ystävä, mutta lähimäisen rakkaus vaatii minua lausumaan sen toivomuksen, että sudet tyytyisivät vähemmän vaaranalaiseen ravintoon kuin ihmisen lihaan.
Edellä sanoin sieniä »helposti sulavaksi» ravintoaineeksi. Sitä en tehnyt ihan ajattelematta, vaikka sienien sulamisesta kyllä voi olla eri mieliä. Ainakin sulavat sienet vähän toisella tavalla kuin lumi ja jää. Kovilla sateilla ei sienissä huomaa sulamisen oireitakaan. Ne päinvastoin kasvavat ja lisääntyvät sitä paremmin, mitä enemmän sataa. Mutta poutasyksyinä, semmoisina kuin esim. tätä kirjottaessa, ovat kaikki sienet sulaneet jo ennen puhkeamistaan ylös maan pinnasta.
Sadesyksyinä, kun sienet eivät metsässä sula, sulavat ne vatsassa. Ja poutasyksyinä, kun ne eivät sula vatsassa, sulavat ne kaiketi metsässä. Sienet siis sulavat molemmissa tapauksissa, ja ovat sentähden helposti sulavaa ravintoainetta. Joka oli todistettava.
Syy, joka minut oikeastaan saattoi tästä asiasta puhumaan, on se, että yleisö luopuisi pitämästä tavallisia pesusieniä eli »vamppuja» syötävien sienien joukkoon kuuluvina. Eivät näet sanomalehdet kaiken karvaiset ja kokoiset ole minun eläissäni ennen pitäneet niin suurta huolta sienien syömisestä kuin juuri tänä vuonna, jolloin ei kovien poutain tähden muita sieniä ole saatavana kuin pesusieniä. Ne tosin vahvasti saippuoituina voisivat mennä liukkaasti alas, mutta mikään ei estä niitä nousemasta yhtä liukkaasti takaisin.
Sienien kerääminen on hauskaa ja terveellistä ajan viettoa ja varsin hyvää voimistelua kuivana poutasyksynä. Minä haluaisin nähdä sitä miestä tai naista, joka 30 neliökilometrin alalta poutasyksynä löytää 30 syötävää sientä kasvamasta.
Sentähden: kootkaa sieniä talveksi! Älkää jättäkö tätä terveellistä ja helposti sulavaa ravintoainetta metsien sulatettavaksi!