ANOPPIEN PUOLESTA.
Jos tässä syntisessä maassa olisi ritarillisuutta läheskään yhtä paljon kuin siinä on kataluutta ja halpamaisuutta, niin eipä vainottaisi täällä viattomia olentoja, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään itseään puolustaa.
Ei ole maassa, ilmassa eikä vedessä — lukuun ottamatta lentokalaa — yhtään olentoa, pientä eikä suurta, ketä niin onnettomasti ahdistettaisiin, pisteltäisiin ja salaisesti ammuttaisiin kuin anoppimuoreja. Ellei yleisö tuntisi suurta nautintoa anoppien vainoamisesta, niin ilmestymättä olisivat jääneet kaikki romaanit ja näytelmät — tahi ainakin melkein kaikki.
Mutta oletteko koskaan nähneet miestä tai naista, jota olisi haluttanut ryhtyä anoppeja puolustamaan? Tuskin.
Sentähden olen katsonut pyhäksi velvollisuudekseni ottaa anoppimuorit lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja menetellä heitäkin kohtaan tasapuolisesti.
Jos todella niin on, että minä olen ihan ensimäinen mies, joka aion puhua pari sanaa anoppien eduksi, niin onpa se vähän kummallista. Vuosituhansia on kulunut ensimäisen anoppimuorin, Evan, Aatamin vaimon, ajasta, — ja juuri tätä yhteistä anoppiamme Eevaa on parjattu enemmän kuin ketään muuta maan päällä — kenties sen allakin — eikä ole kukaan ritarillinen Aatami noussut häntä puolustamaan. Ei ole ollut ihmiskunnassa niin paljon »vanhaa Aatamia». Muut anopit, nuorempaa juurta, ovat tähän asti samaten saaneet mennä hautaan, löytämättä yhtään rehellistä sydäntä, siksi ritarillista, että se olisi sykkinyt oikeutta heillekin.
Tämä seikka on minusta niin eriskummainen, että sietää tutkia syitä siihen.
Miksi anopit itse ovat olleet niin vaiti tässä asiassa, vaikka anoppeja luullakseni ei juuri vähäpuheisuus vaivaa? — Kirjoissa aina puhutaan pahoista anopeista. Se anoppi, joka semmoisia puolustaisi, tunnustaisi suoraan itsensä »pahaksi» anopiksi. Mutta se ihminen ei ole paha, joka pahuutensa tuntee ja tunnustaa. Sentähden ovat anopit jättäneet sen tekemättä.
Miksi eivät anopit ole kyhänneet romaaneja ja näytelmiä, joissa anoppimuorit kuvattaisiin vanhan puoleisiksi enkeleiksi, jotka tähän pölyiseen ja tupakansavuiseen maailmaan liehtovat henkäyksiä paratiisin ruusuisilta mättäiltä? — Naiskirjailijat ovat vasta uudemman ajan keksinnöitä, ja heillä on näihin asti ollut muutakin työtä: kuvata miesten huonoja tapoja ja heidän intoansa pitämään naista orjuudessa. En toki tiedä, olisiko yhdenkään anopin mieleen juolahtanut kuvata itseään vävypoikansa orjaksi. Mutta onhan anopillakin »oikeus ottaa iskuja ja antaa iskuja», ja jos he oikein todenteolla ryhtyisivät meitä miehiä kirjallisesti kurittamaan, käyttäen luonnonomaisia apukeinojaan, niin varmasti he pian saisivat kaikki muut vaikenemaan.
Vielä on selitettävä se seikka, miksi eivät miehet ole ottaneet tätä olentoa tieteellisesti tutkittavaksi. Semmoinen tutkimus ihan varmaan olisi tuonut ilmi muutamia valopuoliakin anopeissa. Tiedemiehet kyllä tutkivat tähtiä pyörryttävässä kaukaisuudessa ja villiä petoja Afrikan kuumissa sisämaissa, mutta eivät koskaan omaa armasta anoppimuoriansa, joka on niin likellä heitä.
Aavistanpa että juuri tämä anopin läheisyys on ehkäissyt kaiken syvällisemmän tutkimuksen. Millähän tunteilla allakantekijä ojentaisi tähtikiikarinsa vasten anoppinsa särmäistä naamaa, löytääksensä kipenenkään taivaallista lemmen tulta hänen silmäkuopistaan? — Millähän keinolla luonnontutkija ottaisi selvän siitä, mitkä anoppimuorin syömähampaista ovat vaaralliset, mitkä aivan vaarattomat, ja millähän tavalla hän asettaisi suurennuslasin alle anoppinsa sitkeäkuorisen sydämen, nähdäkseen edes vilahdukselta jonkun väreen lempeämmistä tunteista? — Ei olisi hyvä ryhtyä näin perinpohjaisiin tutkimuksiin naimisissa olevan miehen. Eivät onnistuisi ne siltäkään, jolla koskaan on vaimoa ollut. Vielä vähemmän siltä, joka koskaan aikoo sen saada.
Mutta onneksi ei allekirjoittanut kuulu yhteenkään näistä luokista [Tässä pistin pienen valheen. Mutta Liena ei ollut kuulemassa.], ja sentähden ei minun tarvitse tyytyä entiseen pintapuoliseen käsitykseen anopeista; käsitykseen joka ei suinkaan ole heille edullinen ollut. Voin monipuolisemman tutkimukseni johdosta mainita yhtä ja toista anoppimuorien arvon ylentämiseksi meidän ja koko ihmiskunnan silmissä. Vahinko vaan, ettei Kaapro Jääskeläinen elänyt jo muutamia vuosituhansia tätä ennen.
Joku ehkä odottaa, että minä tieteellisyyttä tavotellakseni tahtoisin erottaa tämän olennon — anopin nimittäin — muista siihen vivahtavista. Mutta minä en aio sitä tehdä. Minusta ei ole sopivaa mainita anopin kasvoissa ilmestyvää pyrintöä hienoon parrankasvuun, eikä sitäkään että hän on varustettu harvempilukuisilla hampailla kuin muut nisäkkäät (mammalia). Ja että hän oston kautta voi hammasrakennustansa täydentää.
Paljoa suuremmalla syyllä moni saattaa ajatella, että minulla jo alkaisi olla aika puhua suuni puhtaaksi ja ilmaista, mitä minulla ehkä voisi olla sanomista anoppien kunniaksi. Tiedän, että moni tulee suurella epäluulolla kohtelemaan jokaista lausettani siihen suuntaan. He luulevat löytäneensä oikein noidutun pykälän, kun suoraan kysyvät minulta: »Puhutko kokemuksestasi, mies? Oletko kokenut, minkä anoppi voi miehelle tehdä?»
Tämmöisiin kysymyksiin minä tyynesti vastaan, että minua ei ensinkään haluta sitä kokea. Jos minä missään suhteessa voin elämääni onnelliseksi sanoa, on se juuri siinä, ettei minulla ole ollut semmoista kokemusta.
Vielä suurempaa paatumusta osottaisi, jos jotakuta huvittaisi ajatella, että minä olen ryhtynyt tähän anoppien puolustamiseen jossakin itsekkäässä tarkoituksessa. Esim. voittaakseni anoppimuorien erityisen suosion. Mutta mahdotontahan minun on anoppien suosioon päästä. Sillä minussa ei olisi miestä pitämään tätä puolustuspuhettani yhdenkään anoppimuorin kuullen. Ei siis ole minun syykseni luettava, jos anopit hyvinkin päättävät pystyttää muistopatsaan haudalleni. Tullaksemme käsittämään anoppien hyvät puolet muiden ihmisten rinnalla, on verrattava itseämme heihin tahi heitä itseemme. Tässä vertailussa käymme monessa suhteessa tappiolle. Anopeissa ei huomata naissuvun yleisintä vikaa, sitä päävikaa, joka parhaimpiakin nuoria naisia haittaa:
1) Anopit eivät varasta eivätkä valloita miesten sydämiä.
On huomattava, että minä yleensä hyvin vähän tunnen nuoria naisia ja heidän vikojansa. Sen tähden en voi jatkaa tätä vertailua anoppien ja nuorien naisten kesken. Mutta me miehet, meissä on lukemattomia varjopuolia, joista anopit ovat täydellisesti vapaat ja kirkastetun puhtaat.
2) Anopeilla ei ole tapana panna palavia paperossin pätkiä kukka-astioihin.
3) Ei ole kuultu yhdenkään anoppimuorin kadottaneen portinavainta.
4) Ei ole havaittu anopeilla vähintäkään taipumusta pakkoluovutuksiin ja muuhun vallankumoukselliseen toimintaan.
Kun tarkastelemme anoppien kansallistaloudellista merkitystä, tulemme näkemään hämmästyttäviä asioita. Avioliitoista ei tulisi mitään, ellei joku olisi synnyttänyt ja kasvattanut avioliittoon aikovia. Siitäkin pitävät anopit huolen, että jokainen kihlaus tulee aikanaan tiedoksi — jos asianomaisilla ei itsellään olisi älyä kihlakorttien hankkimiseen. Avioliittojen harvalukuisuus näkyy anoppeja suuresti huolettavan. Ja surkea asia se onkin. Sentähden kokevat anopit sitä auttaa, kertomalla kihloissa olevan ihmisiä, jotka tuskin ovat kuulleet toisistaan.
5) Anoppeja saapi kiittää jokaisen uuden avioliiton syntymisestä.
6) Anoppimuorien sydän on hyvin altis ottamaan osaa ihan syrjäisten ihmisten kohtaloon.
Kovin paheksitaan anopin olemista perheessä; häntä pidetään kolmantena pyöränä uusissa hyvissä kirkkokiesissä. Miehestä tuntuu ihmeen raskaalta palvella ja elättää vanhaa ämmää, vaikka muistettava olisi että »kissahan yksin saaliinsa syö.»
Eräs suomalainen sananlasku kuuluu:
»Kaksin on aina kaunihimpi,
Kaksin kaiketi parempi:
Kaksin on kalat vedessä,
Kaksin ilman lintusetkin,
Kaksin aidan seipähätkin.»
Sen mukaan ei anopeilla olisi mitään oikeutta maailmassa olla, sitte kun hänen lapsensa on löytänyt toisen puoliskonsa. Mutta minä suuresti epäilen koko tuon sananlaskun totuutta.
Että minulla tosiaan on syytä epäilykseeni, osottaa lause:
»Kaksin aidan seipähätkin.»
Joka on hyvää pystyaitaa nähnyt, tietää että ainakin joka toisella tahi kolmannella seiväsparilla on anoppimuori tukena. Muuten ei aita pystyssä pysyisi. Samoin ei ole sanottu, että ihan jokaisella ihmisparilla olisi anoppia. Mutta se tästä käy selväksi että:
7) Anopit ovat ne »yhteiskunnan tukeet», jotka perhe-elämän ja isänmaan pystyssä pitävät, niinkuin pönkät aidan.
Kahdella jalalla ei tuolikaan seiso, vaan kyllä kolmella. Ja jos missä suksiparin näette, niin huomaatte myöskin likitienoilla sauvan, joka kulkee suksien varassa, kuten ainakin anoppi. Tarkemmin tutkien on luonnossa hyvin vähän anopittomia paria, ja ne jos tyystin poimisi, voisi edellä olevan sananlaskun sijaan saada seuraavan:
»Kaksin on aina kauheampi,
Kaksin kaiketi pahempi:
Kaksin on kalossi-rähjät,
Kaksin tuohilöttösetkin,
Kaksin rengin rukkasetkin.»
Nämä ovat lähes ainoat auringon alla, jotka tässä suhteessa kelpaavat esimerkiksi ottaa. Harvalukuisuudellaan ja kurjuudellaan eivät ne voi kumota sitä yleistä luonnonlakia, että anopin pitää löytyä talossa.
Anopin arvoa ei moni huomaa, ennenkuin anoppi on kuollut ja päästy häntä perimään.
8) Ei mikään olento voi kuolemallansa vaikuttaa enemmän hyvää kuin anoppi. Harvalle kaivattavat sukulaiset hautaa niin syväksi kuin anoppimuorille. Syvältä kaivamisen taito kuuluu maanviljelyksen alalle.
Siis:
9) Anopit edistävät maanviljelystä enemmän kuin muut kuolleet.
Kun anopin jättämä testamentti on avattu ja sen sisällys hymysuin luettu, pannaan vielä haudalle varoilta mahtava kallion lohkare. Ja vanhemmat kun kesällä sunnuntaisin käyvät sitä katsomassa, puhuvat lapsillensa liikuttavan kertomuksen isoäidin hyvyydestä. »Ei hän koskaan silmiä pestessä itkenyt; ei koskaan pannut paperossin päitä kukka-astioihin» j.n.e.
Anoppi ei ole ainoa olento, joka on kuolemaa varten luotu; ei ole ainoa, jota eläissään toivotaan kuolleeksi, mutta jonka kuoltua sanotaan: »hyvä on, että hänkin on olemassa ollut!»
Hyvät ystävät!
Luulen rehellisesti täyttäneeni lupaukseni puhua pari sanaa anoppien eduksi. Mutta jos en sittekään olisi saanut teistä poistetuiksi syntyperäistä kammoanne anoppeja vastaan, joka teitä naimisiin menemästä estää — »niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja kuullaan» — voin salaisuutena ilmaista teille keinon, kuinka pääsette tästä pulasta, vieläpä uskallatte puhua anopeista yhtä vapaasti kuin minä olen puhunut:
Jos se, joka uhkaa teille anopiksi tulla, on leski — niinkuin anopit tavallisesti ovat — voitte naida sen anoppimuorin.
RITARILLISUUDEN PALKKA.
Eräänä aamuna, vähä senjälkeen kun edellä oleva anoppien »puolustus» oli lehdessäni julkaistu, kuulin koputuksen ovelleni.
Laskin tulijan sisään.
Hän oli nainen, laiha ja vanhanpuoleinen. Silmälasit hänen silmiään peittivät, vaikka melkein tarpeettomasti, sillä muutenkin vivahti hänen naamansa kylliksi kaupungin kirjelaatikkoihin, joissa ei ensi silmäyksellä erota muuta kuin suun. Jaloissa olivat ihka uudet kalossit, ja luultavasti sentähden hän ei niitä päästänytkään pois jaloistaan.
»Onko se herra, joka kutsutan Kaarpo Jeskeleinen?» kysyi hän minulta.
Tuo kysymys kyllä oli siksi huonoa kieltä, etten suinkaan olisi ollut velvoitettu mitään vastaamaan. Mutta me suomalaiset olemme kiitolliset, jos herrasväki osaa kieltämme edes rääkätä. Sentähden vastasin kohteliaasti:
»Sehän se on papin panema nimi mulla.»
Vieras otti poveltansa sanomalehden, joka näytti minusta hyvin tutulta.
»Tietekö herra Jeskeleinen, Te on haukunut anopit tesse? Tietekö herra
Jeskeleinen: mine myös kutsutan anoppi?»
»En minä mikään herra ole. Eikä ole koko Jääskeläisen suvussa herroja muitakaan, jos minusta ei ehkä tule.»
»Mine on anoppi, kuuleko Te?»
»Terveenäpä ne on korvat… Paljonko ne nykyjään ottavat tuommoisilla kalosseilla? Lienalle sietäisi…»
»Puhukan teme asia! Te on tekenyt pilkka anopeista. Onko Teile omatunto?»
»Liehän noita kaksikin», vastasin minä ja asetin molemmat nyrkkini niin, että anopin ei ollut vaikea nähdä niitä.
Mutta vanha nainen pisti kätensä johonkin koloon monipoimuisessa hameessaan ja veti esille — revolverin.
»Te teke tili nyt! Onko Te nekenyt 'Töömeehen vaimo'? Minna Canth on oppetannut, kuinka me otta se oikkeus.»
»On noita työmiehen akkoja nähty, vaan harvoja silmälasit päässä.»
Tuntui se vähän oudolta, kun revolverilla uhattiin. Olisin kenties hiukan pelännytkin, mutta entuudestaan olin varma, ettei vaimoväki saa revolverilla sattumaan. Liena ei ole kertaakaan saanut käymään, kun on ruokapöydässä koettanut minua potaateilla pommittaa.
»Eikö Te tunte yhtiken katumus? Mite Te on tarkotannut, kun Te on haukunut anopit?»
Minä koetin innostua. Niistin nenäni, otin asennon ja lausuin:
»Kiittämätön aikakausi! Minä olen uhrannut nuoruuteni voiman, puhetaitoni ponnen, unohtanut kalliin Lienani ja noussut puolustamaan anoppien sorrettua sukua…»
»Te pitte suu kiini, taikka mine antta tulla yks skotti», huusi hän äänellä, joka sai Lienan liikkeelle kyökin puolelta.
Varjele pois, minkä pöllyn se Liena anopille antoi!
Minutkin vielä ohimennen kylvetti hyvänpäiväisesti — koska muka panen toimeen lemmenkohtauksia »ihan hänen nenänsä alla, vihityn vaimon.»
MIKSI MINUSTA TULI TUPAKKAMIES.
Kaiketi te muistatte, kuinka Caesar sanoi, kun hyppäsi ojan yli? Hän sanoi: »Arpa on heitetty!»
Jotkut ehkä tietävät senkin, kuinka Vänni sanoi, kun vihiltä pääsi? Hän sanoi: »Tupakka!»
Jokainen tietää, mikä mies Caesar oli, mutta harvoilla on käsitystä meidän Vännistä. Se osottaa yksipuolista klassillisuuteen menemistä meidän opinnoissamme ja epäkansallisuutta riennoissamme etteivät kaikki tunne Vänniä, vaikka hän on tosi suomalainen mies.
Kerran markkinoilla minä hänet tapasin. Hän oli näköjään muuten kuin kaikki vaimosta, eli erään papin sanoen, »apinjasta» syntyneet, paitsi että hänen hampaansa olivat ruskeat, ja hänen suupielistään voi arvella, että hän oli syönyt lakritsaa. Mitä hampaihin tulee, todisti niiden väri vaan, etteivät ne olleet ostetut. Hänen suupielensä taas erottivat hänet siitä sukupuolesta, jota — joskus suottakin — sanotaan »kauniimmaksi.» Jos joku humalainen herrasmies kuitenkin olisi luullut häntä tytöksi ja suudellut häntä suupieliin, niin ei hän olisi tehnyt sitä monta kertaa.
Tässä on pieni huomautus nuorille palvelustytöille, jotka myöhään iltasella palaavat asioiltaan kaupungilta. Jos heillä olisi tupakkapurus suussa, kun herran retkut heitä ahdistelevat, niin saisivat he huoleti tarjota suunsa suudeltavaksi. Kun humalainen herrasmies saa semmoisen muiskun, luulee hän suudelleensa isäänsä ja pötkii häpeissään pois.
Muuten näytti Vänni kauniilta mieheltä — tahi ei juuri »kauniilta» vaan »intressantilta», niinkuin Herman Bang Helsingin naisista.
»Terve, terve! Tehän kuulutte olevan Vänni?»
»Juu — panisitkos tupakan?»
»Kiitoksia! Minä en polta.»
Vänni huokasi ja katsoi säälivästi minuun. Sitte hän sanoi kyynelsilmin:
»Nuorukainen, sinä kuolet pian! — Mulla on veli, joka kitui rintatautia neljäkymmentä vuotta ja tupakalla hän eli. Mutta sitte kielsi tohtori hänen tupakoimasta, ja sen jälkeisellä viikolla hän ei enää huolinut tästä maallisesta tupakasta. Hän oli enkelien luona.»
»Tupakkaenkelienkö?»
»Ei, vaan taivaassa. Hänellä oli puhdas sydän, vaikka hänen hampaitaan sanottiin keltaisemmiksi kuin minun.»
»Tupakka surmasi veljenne. Monen muunkin se on saattanut liian aikaiseen hautaan.»
»Päinvastoin», sanoi Vänni. »Minä olen nähnyt ihmisten kuolevan, ennenkuin ovat täyttäneet neljää vuotta ja tuskin äidin rinnoilta eronneet, vielä vähemmän päässeet tupakan makuun. Mutta ei yksikään tupakkamies ole kuollut niin nuorena.»
»Mutta se on niin ruma tapa.»
»Jääskeläinen, minä tunnen sinut», vastasi Vänni. »Sinä olet kansan mies. Minkätähden kansallispukuja pidetään? Senkötähden että ne ovat kauniit? — Ei, vaan sentähden että ne ovat kansalliset. Samoin on tupakan nautinto kaunis tapa, sentähden että se on kansallinen.»
»Mutta kuitenkin…»
»Mitä mutta? Olisiko tupakkaenkeliä, ellei olisi tupakkaa? Ja mikä olisi maailma ilman tupakkaenkeliä? Murheen laakso! Kuinka ihmeellisesti tupakka varjelee kaikista taudeista, ja kuinka pian ihmiset kuolevat, elleivät saa tupakkaa, niinkuin näet minun onnettomasta veljestäni. Jos Eeva olisi Aatamille antanut tupakan eikä omenaa, emme kuolisi koskaan.»
Silloin minä panin tupakan — ja elän vielä.
PUOLEN TUOPIN PULLO.
Yksinpuhelu siltä ajalta kun viinanmyynti pullottain kiellettiin.
Me olimme kahden kesken, minä ja viinapullo. Me olimme kävelleet kaupungilla ja sitte yhdessä tulleet kotiin.
Täytyy sanoa, että minä olin ollut melkein lapsekas tänä päivänä. Tunsin ihmeellistä vetoa ja rakkautta tuohon mustaan mieheen, rakkautta niin palavaa, että olisin suudellut häntä vaikka keskellä katua. Olen nähnyt tyttöjä suudeltavan kadulla, olen nähnyt vanhempain ihmisten suutelevan toisiaan julkisilla paikoilla, rautatieasemalla y.m., mutta viinapulloa on kielletty suutelemasta kadulla, porttikäytävissä ja pihamaallakin ilman talonomistajan luvatta.
Minä kysyn, missä on oikeus? Mihin perustuu tämmöinen sorto yhteiskunnan kaikilla aloilla? — Hevostani saan minä suudella keskellä katua ja kalossiani vaikka kirkossa, mutta pulloani, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin nämä kaikki — sille en saa suukkosta antaa muuten kuin salaa, omassa huoneessani tahi ystäväin lukituissa suojissa.
Kuitenkin on minun rakkauteni tähän pulloon niin puhdas kuin puhtain kulta, niin kirkas kuin sähkövalo Sinebrychoffin tontilla. Silloin en ajattele silliä enkä leipää, kun minulla on seurassani pullo.
Minä en tarkoita tällä rommipulloa enkä pihkaista olutta, vaan kristalli-kirkasta viinaa. Sitä puolen tuopin pulloa minä tarkoitan, sitä ihmiskunnan hyväntekijätä, jota raittiussaarnaajat sanovat »Suomen kansan pahimmaksi viholliseksi.» Mutta istuisipa nyt seurassamme kolmantena joku raittiussankari, niin minä käsi sydämellä kysyisin häneltä: »Onko tämä vihamies — tämä, jonka katse on niin ystävällinen ja kirkas ja jonka huulilla aina on autuuden hymy?»
Sinä vainottu puolen tuopin pullo! Älköön yksikään katkeruuden kyynel himmentäkö silmäsi kirkkautta. Jos myrskyisen aikakautemme turmeltuneet henget pääsevät voitolle; niin muista että kaikkea hyvää on maailmassa vainottu, kaikkea suurta on tallattu ihmisten syntisiin jalkoihin. Jos he sinun sijaasi panevat oluen tahi suuta kirveltävän rommin, jos he sinun kirkkaan sisältösi vangitsevat viiden kannun leiliin, niin kuolkaamme yhdessä me, jotka yhdessä eläneetkin olemme. Mutta onneton se kansa, joka esi-isäinsä yksinkertaisista tavoista luopuu. Millä se rakentaa rautatiet, millä koulut ja kirkot, jos se hylkää puolen tuopin pullon?
Vaihdelkoot ajanjaksot, pääskööt valloilleen sorto ja vääryys, mutta aina olemme ystäviä me kaksi ja ystävinä kuolemme. Suudelkaamme siis, ja maa ja taivas veisatkoon:
»O sinä kirkas ja makia,
Tule tänne syntisten takia!
Sä, joka sairaatkin parannat,
Etkä terveillekään pahaa tee.
Astu alas maailmaan,
Meidän pojan mekkoon ja paitaan!
Klung, klung, klung!»
ONNETON KYYTIMIES.
Onneton kyytimies oli tässä tuiskujen aikaan eräällä matkustavaisella.
Kun jättää kiroukset y.m. väkisanat pois, puheli hän Rautavaaran kautta kulkiessa melkein näin:
»On tämäkin ihmisten rypysija, tämä Rautavaara! Ei mitään muuta kuin saloa, synkkää saloa vaan. Ei ihmisasuntoa, ei sitä paikkaa, missä voisi levähtää, ei kaivoa tienpuolessa, missä hevosta juottaa. Ei muuta kuin susia ja karhuja ja rosvoja.»
Kun Rautavaaran rajalle tultiin, hän riemuitsi, että viimeinkin päästiin niistä ijankaikkisista saloista, eikä luvannut elämänsä päivinä Rautavaaralle palata, jos mitenkään pääsee kiertämään sitä seutua.
Ajettiin sitte Kaavin kautta Nilsiään. Siellä ei ollut saloja, vaan viljeltyjä maita, aidat kahden puolen tietä. Nyt kun hevonen kahlasi korviaan myöten hangessa, puheli hän tähän suuntaan:
»Jo nämä ovat kulkupaikkoja, nämä kujoset! Polttaneet varsin aikain kaikki mäkensä paljaiksi, että tuuli oikein ahtaisi aitain välin lunta täyteen. Olisivat polttaneet nuokin aidat! Sitte ei olisi tuommoisia nietoksia. Ihmisten kiusaksi asettelevat aitojaan. Toista oli Rautavaaralla, siellä ei ollut aitoja, vaan tie oli hyvä ja tasainen kuin lattia.»
Oltiin vihdoin pääsemässä Juan tehtaalle. Tie kulki peltojen halki, ja jälet olivat tuiskunnet umpeen. Aitoja ei enää ollut. Tien paikkaa etsiessään keventi hän sydäntään tämmöisillä puheilla:
»Kun eivät pane edes aitoja tiensä viereen, ei yhtä seivästä, että ihmiset tietäisivät, mistä ajaa! Varsinko ne tahtovat matkustavaisia eksyttää hukkumaan heidän peltoihinsa? Ne ovat tehtaalaisia! Pitävät tiensä ilman aitoja! Onko se ihmisten tapaa? Koskeen joutaisivat patoineen ja pannuineen. Kaavilla toki osasi ajaa, kun olivat aidat kahden puolen tietä.»
YHDEN VANHAN POJAN MALJAPUHE, yhdellä rekiretkellä, jonka »vanhat pojat» tekivät ulos yhdestä kaupungista.
»Luomisen herrat!
»Tervehdän teitä, te jalot sankarit; te joiden korvia ei ole särkenyt minkään öisin vinkuvan veivittömän posetiivin säveleet; te joille ei mikään maitohampainen suu ole koskaan sanonut: 'pappa nam-nam!' — te jotka ette koskaan ole tarvinneet maksaa toivorikasten poikienne kapakkavelkoja; te joita ei itse avioliiton nerokas keksijä ole saanut osakkaiksi yhtiöönsä! — Avioliiton keksijä … niin — ainoa, joka ei ole ottanut patenttia keksinnölleen. Ja se keksintö on kuitenkin hankkinut leivän useammalle ihmiselle kuin mikään muu: miljoonille vaimoille ja lapsille, jotka eivät olisi muuten voineet tulla toimeen.
»Rakkaat ystävät — herroja minä tarkoitan. Nämä toiset, hevoset nimittäin, eivät suvainneet tulla sisään. Eivätkä he oikein tänne kuuluisikaan. Sillä minun ymmärtääkseni ei meitä mikään niin suuresti muistuta avioliiton kirouksesta kuin nämä hevoset. Mies on hevonen, vaimo on reki: mutareki, lumireki tai oikein kivireki — taikka karhi, tuhatpiikkinen sikinsokinkarhi.
»Niinkuin hevosella on neljä jalkaa, niin on avioliitossakin neljä jalkaa. Mutta avioliitolla ovat pahemmat jalat kuin hevosella. Hevosen jalat eivät tavallisissa oloissa toki potki toisiaan, mutta avioliiton jalat kyllä taipuvat siihenkin ja moneen muuhun. Välistä voivat nämä jalkaparit olla hyvin kaukana, penikulmien päässä toisistaan; välistä taas hyvinkin lähekkäin.
»Hevosella ei ole yhtään kättä; avioliitolla ei myös ole yhtään kättä — tarkoitan semmoista kättä, joka voisi tarttua lasiin. Sillä jos aviomies sen tekisi, niin mistähän sitte saataisiin hakea perheen kastrullia? Muutamia jäännöksiä ehkä löytyisi miehen päästä. Ja sitte ei voitaisi keittää ruokaa moneen aikaan.
»Ajatelkaa aviomiestä, joka tulee kotiin sillä tuulella että näkee esineet monen kertaisina, näkee kolme — neljä — viisi vaimoansa ja niillä kaikilla kastrullin kädessä! Ajatelkaa vielä, että sitte aamusella yksi vaskiseppä takoo miehen päätä ja toinen korjaa kastrullia!
»Täällä monen virstan päässä kaikista kastrulleista ja kaikista aviovaimoista voipi näin kauheita asioita ajatella ja niistä puhua. Täällä voimme näyttää, että meillä on kädet, jotka voivat tarttua lasiin; osottaa ettemme ole aviomiehiä emmekä hevosia. Sydämestäni soisin, että näiden maljaimme kuorena olisi kastrulli, voidaksemme oikein näyttää, mitä me täällä uskallamme.
»Eläkööt naimattomat!»
KAHDEN SUUTARIN RAKKAUS.
Lehteni ilmestymispäivän jälkeen tuli toimistoon nuori mies, joka sanoi olevansa Jooseppi Nahkanen, suutarin ulosoppinut, ja tietävänsä senverran maailmasta kuin joku toinenkin.
»Sitä ei voi epäilläkään. Jos tahdotte ilahuttaa tiedoillanne lehtemme lukijakuntaa, niin olkaa hyvä — tässä on paperia ja kynä.»
»Ei, en minä sitä varten!» Hän otti lehden taskustaan ja näytti sitä paikkaa, jossa puhuttiin viime sunnuntaisista seuranäytelmistä.
»Tästä on jätetty pois!»
»Mikä?»
Vähitellen tuli selville, että illan kuluessa oli perälehterillä kulkenut eri näytelmä yhtä rintaa lavalla esitetyn kappaleen kanssa. Siinä oli veli Jooseppi ollut yhtenä henkilönä. Mahdotonhan toimittajan oli sitä tietää. Mutta nyt katson velvollisuudekseni kertoa sen sisällyksen pääpiirteissään.
Se oli murhenäytelmä. Jooseppi Nahkasella oli morsian, erinomaisen kaunis sekä sisästä että päältä, oikein ihme ihmisten seassa. Mutta Joosepilla ei ollut rahaa. Eikä Joosepin veljelläkään ollut sitä. Veli palveli soittokunnassa. Tämä veli oli saanut vapaapiletin näytelmään. Semmoisia annettiin soittajain käytettäväksi, kun he eivät tahtoneet maksua soitostaan.
Näin hymyili onni Joosepille. Veli antoi hänelle pilettinsä, Jooseppi vei sen Liisalleen. Liisalle se maksoi suutelon.
Näytelmä oli jo aluillaan, kun Jooseppi tuli näytelmähuoneelle. Hän oli käynyt Liisaa tapaamassa, mutta Liisa ei enää ollut kotona. Oli jo mennyt, luullen ettei Jooseppi tulekaan. Jooseppi oli myynyt liivinsä, joten sai piletin hinnan. Ei hän juuri olisi pitänyt sinne menemisellä väliä, mutta pelkäsi Lestisen Kustia, joka myös näytti toivovan Liisaa. Pelkäsi että Kusti ehkä muuten käyttäisi tilaisuutta hyväkseen.
Ovella osti hän piletin perälehterille, sillä sinne oli Liisakin vapaapiletillään päässyt. Niin soittajaveli oli vakuuttanut.
Joosepin piletissä oli numero 27. Urhoollisesti riensi hän perälehterille ja etsi tuota sijaa. Mutta kaikki paikat olivat täynnä. Tuskin sopi sinne seisomaankaan. Vihdoin hän sai selville, missä sija 27 oli. Siinä istui — niin, siinä istui Liisa, kovin loukatun näköisenä, vaikkei Jooseppi hänen sijalleen pyrkinytkään.
»Hyvää iltaa, Liisa!»
Ei vastausta.
»Mikä sulla on? — Istu vaan! Enhän minä… Sentähden tulin tähän katsomaan, kun minun piletissäni oli numero 27. Istu vaan!»
»Sinun piletissäsi! Milloin sinulla on pilettiä ollut? — Sillä tavalla ilkiät pettää ja häv —». Puhe keskeytyi kyyneleihin. »Tuoss' on sun pilettisi!» Liisa heitti vihoissaan Joosepin antaman keltaisen vapaapiletin hänen eteensä lattialle.
Jooseppi ei tästä ymmärtänyt mitään. Hämmästyneenä kumartui hän, ottaakseen Liisan heittämän lipun lattialta. Samassa nousi Liisa sijaltaan ja meni tiehensä, jonnekin sivulehterille.
Jooseppi istui hänen sijalleen ja koetti ajatella syytä Liisan vihaiseen käytökseen. Olisiko tuo saanut tietää, että hän oli myynyt liivinsä? Ei millään muotoa, sillä se tapahtui ihan hänen lähteissään, eikä siitä tiennyt kukaan muu kuin ostaja, eräs torikauppias.
Hänen mietteensä keskeytti muuan, joka koetti tunkea häntä pois sijaltaan. Jooseppi katsoi ja näki, että se oli Liisan äiti, hänen tuleva anoppinsa.
»Minulla oli numero 27», sanoi eukko.
»Kyllä minulla oli myös.»
»Koetetaanhan mahtua tähän.» Eukko työntäytyi rakoon ja Joosepille tuli aika ahdas. Eukon silmistä näkyi, ettei hän uskonut Joosepilla olleen minkäänlaista pilettiä.
Lestisen Kusti oli valinnut toisen tien kuin Jooseppi — toisen tien
Liisan sydämeen. Hän koetti ensin voittaa äidin luottamuksen. Siinä
tarkoituksessa oli hän nyt tuonut eukon näytelmähuoneelle. Itse oli
Kusti jäänyt alas tupakoimaan.
Mutta Kusti tuli, eikä kauan viipynytkään.
»Missä se on 27:s sija?» kuuli Jooseppi Kustin kyselevän.
Jooseppi oli kuin hiilillä paistettava ahven, ihan pyörällä.
Kohta sai Kusti selville, että Jooseppi oli vallannut 27:nnen sijan. Hänen vihansa julmistui. Liisan äitiä ei ollut tänne tuonut kukaan muu kuin hän, Kusti Lestinen, suutarin ulosoppinut ja kaikin puolin kunniallinen mies — ja nyt oli Jooseppi tunkeutunut hänen tielleen.
»Kuules, Nahkanen! Minulla on 27:s sija.»
»Mutta minulla … kyllä se oli minullakin.»
»Vai oli!»
Kusti meni ovenvartijan luokse ja otti lippunsa, saadakseen oikein masentavasti näyttää Liisan äidille, minkä arvoinen mies Jooseppi Nahkanen oikeastaan oli.
»Tässä on minun lippuni. Näetkös numeroa?»
Jooseppi ei tainnut mitään. Hän tiesi kyllä olevansa oikeassa. Mutta Kusti todisti nyt hänen viekkaudella ja väkivallalla tunkeutuneen ihmisten seuraan. Joosepin täytyi nousta.
»Olisit ostanut piletin», pilkkasi Kusti, »niin olisit saanut olla täällä. Et olisi juonut sitä liivisi hintaa…»
Enempää ei Jooseppi kärsinyt kuulla. Hänen täytyi päästä pois. Anopin kuullen puhui liivin myynnistä!
Lestisen Kusti oli sattunut myymään liivinsä samalle torikauppiaalle kuin Jooseppikin, ja silloin oli hän saanut tietää, että Jooseppi oli tuonut sinne liivinsä vähää ennen.
Heleä nauru soi Joosepin korvissa hänen lähteissään. Se ei ollut
»Pukkisen matamin» nauru näyttämöltä, vaan Joosepin toivotun anopin.
Nyt kävi Jooseppi piletin myyjäin ja ovenvartijain kimppuun. Ensin näytti hän heille Liisalle antamaansa vapaalippua ja kysyi:
»Mikä tämä on?»
Ei kukaan tuntenut sitä miksikään.
Sitte sai hän tietää, että perälehterin lippuja oli myyty useampaan kertaan, niin että siellä nyt tuskin sopi seisomaankaan.
»Koetelkoot sovitellata!» lohduttivat he itseään ja Jooseppia.
Jooseppi tunsi, että häntä oli katalasti petetty. Veli, tuo soittaja, oli hänelle antanut lipun, jolla ei tehnyt mitään. Liisan oli täytynyt itsensä ostaa piletti. Sitte oli myyty sama sija Liisalle, Joosepille, Liisan äidille ja Lestisen Kustille. Kaikesta tästä sai Jooseppi yksin kärsiä.
Kostonhimo kiehui hänen povessaan. Aluksi päätti hän tappaa veljensä, sitte Lestisen Kustin ja sen torikauppiaan, piletinmyyjät, ovenvartijat, näyttelijät ja kaikki.
Ulos hän lähti viileään talvi-ilmaan. Se vähitellen jäähdytti hänen tulistunutta vertaan. Ehkä veli oli syytön; ehkä siinä kohden oli joku erehdys, joka voi kerran selvitä.
Mutta se ainakin oli varma, että rukkaset hän nyt Liisalta sai.
Ilmankos se vapaapiletti olikin keltainen!
TAITEEN HARRASTUSTA ELI KETTUSEN KIHLAUS.
Näinä päivinä arveli hra Antti Kettunen tehdä jotakin suomalaisen teatterin hyväksi. Kettunen oli sivistynyt mies, vaikka ei mikään kirjanoppinut — kaksi luokkaa oli käynyt lyseota. Mutta sivistynyt hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän aina piti keppiään takapuolellaan pitkin selkää ja hyräili jokaisen vastaantulijan kohdalla, vaikka ei ensinkään ollut laulumies.
Hra Kettusella oli muutamia vanhoja ystäviä porvarisäädystä, joita hän monasti oli houkutellut suomalaiseen teatteriin. Mutta he olivat kovin syvälle vaipuneet kauppa-asioihinsa, ja näytelmätaide ei heidän mielestään kuulunut niihin. »Sellaiset hommat tietävät konkurssia», sanoivat he ja näyttivät hyvin salaperäisiltä. Toiseksi sanoivat he, että jos heidän jolloinkulloin täytyy olla naisväen seurana teaatterissa niin he aina menevät ruotsalaiseen, sillä sinne kokoontuu muitakin liikemiehiä, ja nämä teaatterissa käynnit voi siten yhdistää asioimatoimiin. Mutta kuka suomalaisessa teaatterissa käy? Ei etevää porvaria yhtään; huonompaa yleisöä vaan, jolla ei ole muuta huvia teaatterista kuin paukuttaa käsiään ruumiinsa lämpimäksi. Ja näytteleminen sitte — se on vaan sellaista tuherrusta.
Hra Kettunen ei heitä suuresti vastustanut, sillä hän ei teaatterista oikeastaan välittänyt mitään. Kävi suomalaisessa teaatterissa sentähden, että neiti Liina Lintunen myöskin kävi siellä. Ja luonnollista on, että hra Kettunen oli likellä neiti Lintusta. Toinen syy siihen, ettei Kettunen näitä porvareja suuresti vastustanut, oli se että hän oli erään kauppiaan vanhempi konttoristi — sangen taitava ja luotettava virassaan — ja hänellä oli raha-asioita usean liikemiehen kanssa, sillä tavalla nimittäin, että hra Kettusella ei ollut koskaan saatavaa heiltä. Ja semmoiset raha-asiat masentavat vastustamisen halun.
* * * * *
Hra Kettunen kysyi telefoonilla, onko kauppias Lindström kotona.
Kauppias Lindström tuli telefoonin luokse.
Lindström: »Kenen kanssa minun on kunnia puhua?»
Kettunen: »Maanviljelijä Laitisen Pernajasta. Kuten kauppamies muistaa, oli meillä tekeillä voikauppa talvella; olisi hinnasta sovittava.»
Lindström: »Paljonko Teillä on voita?»
Kettunen: »Valmiina kolmetuhatta kuusisataa kiloa, vähän päälle, ja erittäin talvivoit.»
Lindström: »Mitä aiotte vaatia?»
Kettunen: »Ehkäpä sopii kauppamiehen tulla tänä iltana suomalaiseen teaatteriin? Sinne tulee pari muuta voin omistajaa, ja näytöksien välillä on meillä tilaisuus keskustella hinnasta.»
Lindström: »Hyvä, minä tulen.»
Kettunen: »Kiitoksia!»
Seitsemän muun kauppiaan kanssa oli hra Kettusella aivan sama keskustelu.
Kun hra Kettunen tuli teaatterille, istui kauppias Lindström jo eräässä syrjähuoneessa. Oli hyvin ymmärtäväisen näköinen, kun hra Kettunen kyseli, kuinka hän nyt on päättänyt tulla suomalaiseen teaatteriin, vaikka on aina ennen pannut vastaan.
Hra Lindström ei viitsinyt juoda punssia yksinään, sentähden kutsui hän hra Kettusellekin lasin.
Vähitellen ilmestyi huoneeseen kauppias toisensa perästä, kunnes kaikki kahdeksan totisina ja viisaina puhelivat huonoista ajoista, rahan kurssista ja politiikasta. Mutta voista ja maanviljelijä Laitisesta ei kukaan puhunut. Jokainen tahtoi yksin tehdä etuisan kaupan, eikä luullut toisten tietävän koko jutusta mitään.
»Laitista» ja hänen paria toveriaan ei näkynyt teaatterilla ennen näytännön alkua. Ei vielä ensimäisen näytöksen jälkeen, eikä toisenkaan. Ja kun ei häntä kolmannenkaan näytöksen loputtua kuulunut, alkoivat arvoisat porvarit katsella pitkään ja joutuivat vähitellen epätoivon ja sisällisen levottomuuden valtaan. Mutta toisilleen eivät hiiskuneet mitään. Katseissa vaan oli ihmisviha selvästi nähtävänä.
Sillä välin oli hra Kettunen ehtinyt näyttää neiti Liina Lintuselle, että hän oli kaupungin rikkaimpain porvarien seurassa. Sitäpaitsi oli hän lainannut joitakuita seteleitä itsekultakin kauppiaalta — sillä sopimaton on kauppiaan virkaveljiensä lähettyvillä sanoa, että hänellä »ei tällä kertaa todellakaan ole.»
Viimein kumminkin loppui herrojen kärsivällisyys. Joku tuli sattumalta maininneeksi mitä varten hän oikeastaan oli teaatterille saapunut. Vähitellen selkeni asia, ja sitte tulivat kauheat hetket, kun raivo puhkesi sanoihin. Maanviljelijä Laitista mainittiin melkein kaikilla siihen tarkoitukseen sopivilla nimillä, joita kielemme runsaat varat tarjoavat.
Mutta sangen tyytyväisenä lähti hra Kettunen saattamaan neiti Lintusta, joka nyt osotti hänelle suurempaa huomiota kuin koskaan ennen. Kaikkien hämmästykseksi jaettiin seuraavana päivänä paksusta kiiltopaperista tehdyt kihlauskortit.
Kiroillen Laitista, itkien ja meluten läksivät nuo kahdeksan kauppiasta teaatterista.
»Mutta kuka meistä tuntee maanviljelijä Laitisen Pernajasta?»
Ei, ei sitä tuntenut kukaan!
* * * * *
Puhutaan usein oikeasta ja väärästä, niinkuin ne olisivat eri asioita. Mutta minä luulen, että niitä on melkein mahdoton erottaa, sillä toinen pitää oikeana sen, mitä toinen pitää vääränä. Nyt esim. nämä kahdeksan kauppiasta varmaankin sanoisivat hra Kettusen tehneen väärin, jos tietäisivät, että hän se heidät peijasi. Mutta muiden mielestä hra Kettunen teki varsin oikein: hankki, varaton mies, itselleen tilaisuuden juoda koko illan punssia maksamatta mitään; näyttäytyä armaalleen komeassa seurassa; ottaa rahoja lainaksi, ja sai suomalaiseen teaatteriin kahdeksan miestä, jotka eivät alentuneet istumaan muualle kuin nojatuoliin, kolmen markan sijalle. Hän on siis suomalaisen taiteen hyväksi jotakin tehnyt, ei vaan puhunut. Eikö hän tehnyt oikein, eikö hän yhdistänyt omaa etuansa yleiseen?
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja I, by Kaapro Jääskeläinen