KUN KAIKKI REHELLISET IHMISET KUOLEVAT POIS.
Eräässä hauskassa iltamassa viime sunnuntaina tunkeutui puheilleni muuan mieshenkilö, jonka nimeä en saanut tietää, koska hän ei katsonut tarpeelliseksi esitellä itseään. Näöstään päättäen — sen mukaan kuin tunnen itäsuomalaisia kasvonmuotoja — oli kysymyksessä oleva mies Mönkkösiä, ja saappaista päättäen venemies. Minut hän näkyi tuntevan, koska heti kysyi:
"Otettaisiinko lehteen pientä ilmoitusta?"
"Kyllä! Mistä asiasta se olisi?"
"Se on vähän erikoisempaa. Ei se ole oikein ilmoitus, vaan jos toimitus muuten ottaisi siitä kirjottaakseen."
"Mitä asiaa se koskee?"
"Se on semmoista juttua, että minä en oikein luota näihin nykyisiin lehtiin —"
"So, so! Jos teillä on mitä meidän lehteä vastaan, niin kirjoittakaa siitä paikkakunnan toiseen lehteen. Koetetaan häneen sitte vastata. Mutta tässä minua ei nyt haluta ruveta riitelemään."
Olin aikeessa kääntyä pois, mutta mies ei hellittänyt.
"Ei tuota nyt pidä olla noin arka nahkastaan", tuumaili hän. "En minä tarkoittanut erittäin teidän lehteä, vaan kaikkia muita sanomalehtiä myös. Katsokaahan nyt, ja kuunnelkaa rauhassa! — Jos te otatte käsille minkä miehen tahansa, hyvän taikka huonon, niin ei siihen jää paljon ehyttä paikkaa. Mustaatte sen niin mustaksi kuin vähänkään osaatte —"
"Niin, no, ei sitä sentään ketään ole moitittu ilman syyttä."
"En minä sitä sanokaan. Mutta mustaksi te vaan panette miehen, kun sattuu sille kohdalle. Ettekä te monta miestä kiitä; pian ne ovat luetut, joista olette sanonut hyvän sanan. Elävistä miehistä nimittäin. — Näyttää siltä kuin ei olisi näillä seuduin monta kunnon miestä, tuskin kymmentä, koko läänissä, yksin lukein. Mutta kun kuolee joku, niin sitte teiltä kyllä lähtee koreat puheet. Kehua leikataan kuin urakalla: uutteran ja rehellisen työmiehen on isänmaa taas menettänyt — rehellisenä ja kunnon miehenä oli hän saavuttanut paikkakuntansa luottamuksen j.n.e. Jos milloin kuolleesta miehestä puhutaan, niin aina se oli rehellinen, suora, vilpitön ja jos kuinka hyvä. Mutta sen eläissä ette olisi siitä sanonut yhtään hyvää sanaa."
"Nähkääs, ei ole hyvä mennä sanomaan. Kuka tietää, minä päivänä se katoaa ja ottaa jonkun kassan mukaansa, tai kuinka monta väärennettyä vekseliä sillä on paraillaan pankissa."
"Jaa, jaa. Kyllähän Teillä on oikein, kun sitä niin puolin ajattelee. Mutta minä olen sitä ajatellut vähä toiselta kannalta. — Jos minä en muusta mistään tuntisi ihmisiä kuin sanomalehdistä, niin luulisin, että kaikki rehelliset ihmiset vähitellen kuolevat pois, ja jälelle jää vaan hylkyväkeä. Joka kerran kun lehdistä näen jonkun kuolleen, olen ajatellut että vieläpähän löytyi yksi rehellinen. Mikä tästä maailmasta lopuksi tulee, jos se sitä menoaan menee?"
"Eihän sanomalehti voi sitä auttaa. Jos maailma on aijottu sillä tavalla hukutettavaksi kurjuuteensa, että aina vaan paraimmat kuolevat ja huonot jäävät tänne, niin ei sille ihmisvoimat voi mitään."
"Mutta", jatkoi mies. "Papitkin pitävät tässä asiassa teidän puolta, joshan ei missään muussa. Joka pyhä ne pauhaavat seurakuntansa pahuutta. Ei ole melkein yhtään oikeata kristittyä. Mutta annas olla, kun kuolevat, niin ihan järestään ne ovat autuaita. Jokaisella haudalla ne toivottavat, että me muutkin tämän kanssa nousisimme ijankaikkiseen elämään… Mikä niistä kuoltuaan tekee niin täydellisiä?"
"Sitä minä en tiedä."
"Eiköhän asia kuitenkin ole niin, että yhtä rintaa niitä kuolee oikeita ihmisiä ja heittiöitä, vaikka kaikkia kuoltuaan kiitetään, jos ei muuten, niin tavan vuoksi?"
"Saattaa olla niin. Kun kerran pääsevät niistä erilleen, niin iloissaan niitä kehuvat."
"Alun pitäin minä arvelin pyytää Teitä lehdessä esittämään parannuslaitoksen perustamista rehellisille ihmisille, etteivät ne kuolisi ihan sukupuuttoon… Ja samalla olisi huomautettava henkivakuutusyhtiöille, etteivät ottaisi vakuutukseen ketään uutteraksi ja rehelliseksi tunnettua kunnon miestä, sillä niitä kuolee niin paljo. Sentähden jääpi yhtiöiltä niin vähä voittorahoja jaettavaksi vakuutetuille. Panetteko sillä lailla lehteen?"
"Voipihan tuota panna!"
Sitte me läksimme eri haaroille, ja minä puolestani välttelin koko illan sitä seutua, missä tuo mies istui. Sillä semmoisessa kevytluontoisessa tilaisuudessa kuin tämä iltama oli, on minusta rasittavaa kuulla järkeviä ajatuksia lausuttavan.
VIINAJUTTU.
Viime lokakuun alkupäivinä palasi pari Nilsiän miestä "Kaino"-nimisessä höyryvenheessä Kuopiosta Muuruvedelle. "Kaino" oli matkustajia täynnä, mutta kukaan muu ei ollut niin humalassa kuin nämä kaksi miestä.
Paitsi sitä, että heillä oli viinaa ruumiissaan, oli toisella vielä eväänä täysinäinen viinapullo. Selvyyden vuoksi sanon Sarkkaseksi sitä, jolla pullo oli, ja toista sanon Markkaseksi.
Jos kaikki ihmiset suostuisivat tavaran tasajakoon, olisi tarpeetonta mainita, kumpasenko oma tämä viinapullo oikeastaan oli. Mutta niin ei aina ole laita. Markkanen olisi kyllä tällä kertaa hyväksynyt omaisuuden yhteiseksi tekemisen aatteen, vaan Sarkkanen ei ollut siihen kovinkaan taipuvainen. Alussa he tosin olivat kiitettävästi yksimieliset, halailivat ja kehuivat toisiaan suloisimmassa sovinnossa. Ja ottivat pari ryyppyä puheen lomassa.
Mutta sitte kuiskasi itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön paha henki Sarkkasen korvaan, että hänen olisi parempi pitää koko pullo yksinään kuin antaa siitä Markkaselle. Sillä tavalla siitä siistin pitäin jäisi vielä kotiinkin viedä hänen laskujensa mukaan noin puolen humalan arvo. Eikä hän voinut muistaa koskaan saaneensa Markkaselta yhtään ryyppyä, vaikka oli hänelle antanut monta. Onko se sitä, että "hullun eväät ensin syödään;" narrinaanko Markkanen häntä pitää?
Tämä ajatus herasi Sarkkasessa jo ennenkuin tultiin Karhon salmeen.
Mutta päätökseksi se kypsyi vasta Jännevirralle tullessa. Kuitenkin oli
Sarkkanen vielä yhtä humalaisen ja tyhmän näköinen ja yhtä ystävällinen
Markkaselle kuin ennenkin. Se vaan oli, ettei hänellä enää näyttänyt
olevan kiirettä ryypyn ottoon. Sentähden Markkanen viimein huomautti:
"Eiköhän oteta ryyppyä Jännevirran muistoksi?"
"Jospa tuon ottaisi."
Sarkkanen otti ryypyn. Mutta vaikka Markkasen huomautus oli tehty selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, pani hän kuitenkin pullonsa pois eikä antanutkaan sitä Markkasen käytettäväksi.
"Kuule, etkö sinä muista minulle antaakaan?" kysyi Markkanen.
"En minä rupea sinua koko päivää ilmaiseksi juottamaan."
Tämän sanoi Sarkkanen vakavasti ja jokseenkin sujuvasti, sillä hän oli sen jo edeltäpäin miettinyt valmiiksi. Markkaselle se oli aivan odottamatonta; sentähden hän ensin hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan. Sitte kun hän olisi saanut useampiakin sanoja suustaan, katsoi hän parhaaksi pitää ne siellä. Hän oli saanut ilkeän ajatuksen päähänsä, hänkin. Hän tahtoi kostaa.
Selvänä ollessa on nilsiäläisen ajatusjuoksu sangen hidas, mutta hieno humala on heidän aivoillensa kuin rasva rattaille.
Markkasen mieleen välähti hyvin pian erittäin kavala tuuma. Hän kaivoi taskustaan 25-pennisen, ojensi sen Sarkkaselle ja sanoi loukatun ystävän äänellä:
"Tuossa on! Annathan nyt ryypyn?"
Sarkkanen oli mielestään jo tarpeeksi nöyryyttänyt toveriaan ja antoi hänelle ryypyn. Mutta piti rahan. Markkanen kun sai pullon huulilleen, otti siitä rahansa edestä kelpo siemauksen.
Senjälkeen ystävykset taas jonkun aikaa juttelivat kaikessa sovinnossa ja ylistivät viinan hyviä ominaisuuksia. Mutta Markkasen suuta alkoi uudestaan kuivaa, ja silloin hän muisti keskenjääneen kostonaikeensa. Hän nousi ja hoiperteli laivan toiselle puolelle, jossa heitä vastapäätä istui muuan kihlakunnan lautamies.
"Kuulepas, lautamies! Minä olen se Mäntyniemen Markkanen ja käsken sinun haastamaan tämän Sänkiniemen Sarkkasen ensi käräjiin luvattomasta viinanmyynnistä. Vieraiksimiehiksi nämä kaksi meidän kylän miestä."
"Onko sulla haasteraha?"
Markkanen alkoi kaivella taskujaan, joista tuskin olisi löytynyt niin paljoa. Ei hän ainakaan ennättänyt löytää rahoja, ennenkuin Sarkkanen äärettömästi hämmästyneenä kysyi:
"Mi — mi — milloinka minä olen viinaa myynyt? Ja kellenkä, häh?
Vastaatko puheesi mies?"
"Minullekin möit ihan äsken 25 pennin edestä. Kyllä nämä miehet tässä näkivät. Vai ettekö nähneet?"
"Nähtiin, kyllä nähtiin raha liikkuvan."
Sarkkanen oli kuin ukkosen iskemä. Tuo ei ollut hänelle ollenkaan juohtunut mieleen. Hän tunsi olevansa voitettu ja Markkasen vallassa.
"Kuule, heitä pois, Markkanen!" pyysi hän. "Ystäviähän tuota on oltu tännekin asti."
"En minä heitä."
"Saat rahasi takaisin, kuule!"
"En tarvitse."
"Saat ryypyn vielä!"
"En huoli."
"No, mutta kuulehan nyt —"
"Kymmenen markkaa kun maksat, niin minä saatan heittää."
"Tuumataanhan."
Siinä sitä sitte tuumattiin, seisaallaan huojuen milloin keskellä laivaa, milloin laivan parrasta vasten. Aallot huojuttivat laivaa ja laiva huojutti matkustajia, mutta ei se ketään niin pahasti huojuttanut kuin näitä kahta miestä, joilla lisäksi vielä oli oma huojuttajansa.
Vähitellen aleni Markkasen vaatimus viiteen markkaan. Mutta Sarkkanen jatkoi väsymättä tinkimistään. Lopuksi suostui Markkanen siihen, että sai rahansa takaisin ja Sarkkasen viinapullon. Haikealla mielellä katseli Sarkkanen kirkasta pulloaan, joka nyt keikkui Markkasen huulilla. Entinen omistaja ei saanut sille antaa edes lähtömuiskuakaan, sillä Markkanen ei siihen suostunut. Yksin vaan ryypiskeli ja riemuitsi kostostaan.
Markkanen oli tosin sovinnonteollaan sitonut itsensä, ettei hän enää voi syyttää Sarkkasta tuosta 25 pennin viinakaupasta. Mutta jos minä Markkasta oikein tunnen, vetää hän ensi tilaisuudessa Sarkkasta siitä, että tämä maksoi sovintonsa viinalla. Ellei hän sitä jo ole tehnyt, tekee hän sen ensi käräjissä. Ja siitä tulee tuomarille sotkuinen asia ratkaista.
Sellaisia poikia ne ovat ne nilsiäläiset.
PIKKUKAUPUNKI-KUVAUKSIA.
1. Kuopion satama ennen aikaan.
En ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä. enkä pilkannut kaunista.
Sentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja
kaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on
Vasikkasaari saunoineen ja myllyineen.
Mutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä kulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että tässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja — minun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti, vaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista. Vaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.
"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta sen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin Kuopiossa ja Savonlinnassa", se oli hänen loppulausuntonsa.
Mitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi ollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty oli semmoinen, että "kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä katsoi, näki että on siinä tuli." — Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen tullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti. Mutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut lyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahmitusta. Mies siellä häämötti lyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen olemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: "Hittoko ne lie nuo tikut kastellut, kun ei syty!" Ja syttymättä se jäi.
Kun hän ensi kertaa tuli Kuopioon, oli ilta pimeä. Satama oli täpösen täynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta tyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään halkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.
"Laittakaa tilaa!" huusi kapteeni. "Minulla on laiva täynnä matkustavaisia."
Rannalla päivitteli virkamies, että, "sanoinhan minä niille jo päivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen."
"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat täällä yötä."
"Ei toki selälle … tuumataanhan … tuota…"
"Käskekää halkoveneen siirtyä!"
Virkamies astui halkoveneesen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei kuulu mitään.
"Taitavat jo maata…" arveli virkamies.
"Ajakaa ylös!"
Viimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:
"Kuka sitä yöllä … kengätkin on jo kuivamassa … ei me siirrytä."
"Eivät kuulu siirtyvän", huusi virkamies.
"No, minun täytyy sitte kääntää selälle."
"Vuottakaahan — jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä ole?"
"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan."
"Selältäkö? — Eihän sitä selältä — kunhan ylettäisi tästä halkoveneen takaa."
"Ei ole minulla niinkään pitkää."
Virkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli kuin tulikin "lankonki", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten pääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla "kieli keskellä suuta", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.
Vielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt pahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin keskellä kaupungin komeata satamaa. Paraalla paikalla satamakaarroksen pohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu muutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, ja äkkinäinen ajaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen miehet tietävät välttää sitä.
Koetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen satamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen laivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa tuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta hän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan rauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi sotatieteestä?
2. Kuopion kadut.
Ne eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut ihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja lähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain alaisille käsityöläisille.
Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute, nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran — yleisöä palvellakseni — koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman kalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei ottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt kohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.
Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen taipuneet.
"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"
"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."
Ikkunain tasalla se jo oli.
"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo polliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?"
"Kuinka niin?"
"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän."
Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma kirjoitus lehteen.
Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys, "vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:
"Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta, katuränneistä ja käytävästä puhtaana."
"Niin, mitäpäs siinä on?"
"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? Pee-uu, pu, hoo … puhassa, eikös se sitä meinoo?"
"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja…"
"Sitäpä minä justiin!"
Sitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä, "ennenkuin yhtyi tähän Liisaan", jolla hänen nykyinen talonsa oli alkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa, jossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat pitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.
"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!"
"No, se on eri asia!"
Mutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa — "puhas kuin puhas!" — ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä koskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.
Sitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja vastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut yhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan oloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää ihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.
"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten sisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!"
Sitte hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se oli näin kuuluva:
"Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle
taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois."
Tämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan olisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä; mutta se oli sakon uhalla kitkettävä pois. — Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein alkoi pistää vihaksi.
"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?"
Hänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät hiekkaa, vaikka pykälä käskee pitää kadut puhtaana. Jos hän olisi poliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä tavalla, että niistä aina liika otettaisiin pois. Sileä se tulisi silläkin tavalla.
Ja jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille tunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi nyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi, niin kastelisi hän sitä vielä.
3. Kuopion runollisuus.
Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.
Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen vaimoihminen, — ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema: paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.
Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten kaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä semmoista kauheutta… Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?
"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita? Vai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.
Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon. Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.
"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa syytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.
Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan, että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan. Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.
Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä." Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana. Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin kaupunkiin.
Hyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä vastaan riemullinen sanoma:
"Se on jo leikkuuhuoneessa!"
Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan. Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.
Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää keskusteluainetta kuin tämä.
Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä, kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta, että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän asian varoitukseksi kaikelle kansalle.
"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte osaisivat." — Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.
Kun sitte noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.
Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä vireillä.
Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.
4. Kuopion uusin kirkko.
"Baptistein kirkoksi" sanottiin Kuopiossa ennen erästä vanhaa puutaloa satamatorin laidassa. Ristiä siinä ei ollut katolla eikä kynttiläkruunuja riippunut katosta. Ainoana autuuden välikappaleena oli suuri vesisammio, johon portaita myöten noustiin. Mutta "pyhän hengen" sanottiin siellä viihtyvän sangen hyvin ja tekevän tuontuostakin pieniä ihmeitä sekä suuria herätyksiä.
Se talo, jota baptistit käyttivät kirkkonaan, oli ollut Kuopiossa paljoa ennen kuin mainitut lahkolaiset. Kerrotaan talon syntyneen kahteen erään, niin että ensin syntyi toinen pää ja vasta vuosien kuluttua toinen. Sillä välin oli talon omistajan perhe lisääntynyt, ja koska oli syytä toivoa vielä enempää lisääntymistä, rakennettiin jälkimäinen talon puolisko leveämmäksi kuin ensimäinen. Jos talon alkuperäinen omistaja olisi voinut arvata siitä maailman ikinä tulevan kirkon, olisi hän luultavasti tehnyt toisen pään vielä monta vertaa leveämmäksi, sillä siihen aikaan sai kunniallinen ihminen Kuopion kaupungissa rakentaa kuinka tahtoi. Sai lyödä taloja täyteen vaikka koko tontin. Muutamat vielä työnsivät talonsa jonkun kyynärän kadullekin.
* * * * *
"Kerran siihenkin kirkkoon kelloilla soitetaan", sanoivat kuopiolaiset, kun tässä talossa eräänä pyhäaamuna syttyi tulipalo ja palokellot soivat.
Talon nykyinen omistaja oli nikkari ja samalla nuoren baptistiseurakunnan ylimmäinen pappi. Tuli oli päässyt irti hänen mailmallisessa työhuoneessaan, joka oli kapeammassa päässä, juuri kirkon viereisessä huoneessa. Ja kovasydämiset valtiokirkon ystävät siitä melkein iloitsivat, sillä kuka käski tehdä nikkarintyötä kirkon sakaristossa ja jättää lastut lattialle pyhäpäiväksi? Ilkeimmät sanoivat, että siellä pyhänäkin tehtiin työtä, vaikka siinä tiettävästi ei ollut perää.
Tässä tulipalossa kapeampi pää meni pilalle. Kastesammionkin sanoivat palaneen. Mutta leveämpi pää säilyi ihmeellisen varjeluksen kautta, vaikka siinä asui kauppias, jolla m.m. oli oikeus myydä väkijuomia. Minkätähden hän ja hänen väkijuomansa pelastuivat, kun kirkko vierestä paloi, on minun vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää ja samalla järkähtämättä uskoa ylenluonnollista kaitselmusta. Jos tämä kaitselmus olisi ollut raittiuden harrastajain puolella, olisi vesisammio säilynyt ja viinatynnyrit palaneet, ja jos se olisi ollut uskovaisten puolella, ei kumpanenkaan olisi palanut — ei ainakaan sammio. Eikö siis kaitselmus olekaan heidän puolellaan? Onko se viinanjuojain ja maailmanlasten puolella, palkinnoksi siitä, etteivät he edes usko mitään semmoista kaitselmusta olevan?
Palon jälkeen ei tässä talossa enää käynyt kirkkoa pitäminen eikä juuri asuminenkaan. Mutta tonttiala oli niin pieni, ettei siihen ollut luvallista rakentaa puutaloa, vaan rakennussäännön mukaan olisi koko vahingoittunut rakennus ollut purettava ja sijaan tehtävä kivikartano, taikka sitte ei mitään.
Mutta Kuopion kaupungin maistraatti oli näinä aikoina ollut sillä päällä, että se rikkoi rakennussääntöä puoleen ja toiseen. Eräät eivät saaneet rakentaa semmoisillekaan paikoille, joihin rakennussääntö olisi myöntänyt; toisille taas annettiin rakennuslupia semmoisiin paikkoihin, joihin rakennussääntö kielsi puutaloa tekemästä. Siitä syystä uskalsi nyt puheena olevan talon omistajakin viedä piirustukset maistraattiin ja pyytää lupaa rakentaakseen palaneen sijalle entistä uhkeamman puutalon. Ja hänellä oli syytä olla vahvassa toivossa, että tämä hänen vilpitön pyyntönsä hyväksyttäisiin. Sillä pitihän maallisen vallan osoittaa kunnioitusta kirkollisille hankkeille.
Mutta maistraatti katsoi siinä jo olevan tarpeeksi paljon lain rikettä, kun se antoi hänelle luvan korjata palaneen talonsa siihen kuntoon, missä se oli ollut ennen paloa. Vasten rakennussääntöä tietysti.
Sitä ei meidän rakennushaluinen nikkarimme ollut ensinkään pyytänyt, eikä hän aikonut tyytyä tähän lupaan. Koska maistraatti kerran rikkoi rakennussääntöä, päätti hän puolestaan rikkoa maistraatin päätöstä ja ottaa oikeuden omaan käteensä.
Hän "korjasi" talonsa, mutta korjasi sen niin, että kaikki vanhat hirret jäivät pois, kapeampi pää levisi yhtä leveäksi kuin toinenkin, ja korkeutta kasvoi taloon lähes puoli lisää entisestään. Nikkari luuli näillä muutoksilla parantavansa kaupungin ulkonäköä, eikä mielestään tullut kenenkään naapurin tielle, vaikka nostikin talonsa ylemmäksi maasta.
Mutta maistraatti ei ottanut asiaa samalta kannalta, vaan luuli hänen niskoittelevan lakia ja järjestystä vastaan. Sillä tällä hetkellä ei maistraatti enää ollut leikkisällä tuulella. Sen toimia oli sanomalehdissä arvosteltu, ja sentähden se oli ruvennut hirmuisen tarkaksi. Rakennussääntöä noudatettiin nyt kaikessa ankaruudessaan, mentiinpä siitä vielä hiukan ylikin.
Maistraatti velvotti nikkarin sakon uhalla keskeyttämään rakennuksensa ja purkamaan, mitä jo oli saatu valmiiksi. Nikkari maksoi sakon, lisäsi työväkeä ja joudutti talonsa katto päälle, ennenkuin valitusaika meni umpeen. Sitte hän valitti kuvernöörin virastoon. Se puolestaan katsoi edullisemmaksi rikkoa rakennussääntöä sillä tavalla kuin maistraatti alkujaan oli tehnyt, eikä nikkarin tavalla, ja vahvisti maistraatin päätöksen.
Mutta hänellä oli vielä jälellä valitusaika.
Nyt hän vasta havaitsi olevansa nikkari ja alkoi puhua kirkostaan aivan uudella tavalla.
"Minulla on tässä tekeillä isonlainen kaappi", sanoi hän kerran, kun näytteli rakennustaan minulle.
"Kuinkahan sille kaapille vielä käy? Kun eivät purattaisi…"
"Minkätähden? Olenhan minä nikkari ja saan harjoittaa ammattiani tässä kaupungissa."
"Tietysti. Mutta ette rakentaa taloja vasten maistraatin kieltoa."
"Minä saan tehdä puuteoksia, suurempia ja pienempiä, joko piirustusten mukaan taikka ilman. Tilauksesta minä teen vaikka mitä, ja jos milloin ei tilauksia riitä, niin minä teen myytäväksi. Tämä kaappi tässä ei ole tilattu, vaan sen saa ostaa kuka tahansa. Se täytyi tehdä pihalle, kun on niin iso, ettei sovi huoneesen."
"Mutta Te voitte panna sille semmoisen hinnan ettei sitä rupea kukaan ostamaan."
"Oma vahinkonipa se on, jos se jää tuohon mätänemään."
"Sittehän täällä ei kenenkään tarvitsisi huolia mitään rakennussäännöstä. Ottaisi vaan nikkarin luoksensa työhön."
"Se ei koske minuun… Ja kukapa täällä sitte toisekseen rakennussäännöstä mitään huolii?"
Nyt nikkari on käynyt Helsingissä. Valitusajan kuluessa hän lähti jalan syten senaattiin puolustamaan kaappiansa.
Asian päättymisen voi itsekukin nähdä siitä, että baptistien uusi kirkko tänäkin päivänä seisoo purkamattomana paikallaan. Uusi kastesammio on myös hankittu palaneen sijaan.
"LAINKUULIAISTA KANSAA"
Lainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme koko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus, joka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin moni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä kuuliaisuudesta isänmaansa laeille.
Erään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin poika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:
"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?"
"Jopa se on kuusissa kymmenissä."
"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä."
Nuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:
"Niin … tuota … milloinka se otetaan hengiltä pois?"
"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki."
Kotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä muulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.
"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia", huokaili ukko. "Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune. Saattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen."
Kuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi hänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa kuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät itse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän "hengiltä ottamisen", ettei esivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.
Ukon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää — hiljaista rauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna pantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada kylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä, niin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään ijankaikkista sapattia?
Saunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas eukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja varusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin emännän veisaamaan.
"Kuka teillä on kuollut?" kysyi tämä hätäissään.
"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois.
Ja ensi vuonna tulee äiti."
Eukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen asiasta selon.
Tuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui kalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua tihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan eukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki olivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: "Pois makia maailma jää." Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin, värisevin äänin.
Mutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja vanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.
"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?"
"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä päivänä sen tehnyt."
"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun esivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin…"
"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?"
"Lautamies sanoi — ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua."
Eukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin kesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa lautamieheltä.
Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet vapautetaan henkirahan maksusta.
Tapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet kunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä lainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.
YLJÄN TULO.
Meidän ruununvouti otti terveytensä hoitamista varten kolmen kuukauden virkavapauden keskellä kesää. Sen tietää, että terveys siitä pahasti kärsii, kun on talven pitkän kirjoitellut ryöstökäskyjen alle ja tehnyt tiliä, ja sitten keväällä ollut alituisessa sielun jännityksessä, odotellessaan jäiden lähtöä. Siinä melkein tulee tuskailemaan taivasta vastaan, kun iltasella on ihan varma, että yön seutuna selkä sulaa. Mutta yöksi tulee kylmä, ja aamulla saa nähdä jäät paikoillaan. Kenenkä hermosto sitä kestää?
Muuten ruununvouti kyllä oli terve mies, pulska ja punakka, paraassa sekä ijässä että lihassa.
"Kuulehan Kaisa!" sanoi hän eräänä aamuna emännöitsijälleen. "Minä saan nyt virkavapautta ja menen maatilalleni Särkelään kesäksi, niinkuin ennenkin. Sinun pitäisi lähteä edeltäpäin, että kaikki olisi kunnossa silloin kuin minä tulen. Tavallisesti siellä on elämä niin hujan hajan, ettei ensimäisellä viikolla saa edes kunnon ruokaa, ja sänkyvaatteet ovat likaiset kuin huonossa kievarissa. Tällä kertaa siinä täytyy tapahtua muutos, sillä —"
"Kyllä minä tiedän, kyllä!" keskeytti Kaisa ja räpytteli silmiään. "On niitä siksi juttuja kuultu."
"Ole vaiti ja ala valmistautua lähtöön!"
Ruununvoudilla oli se heikko puoli, ettei hän ollut naimisissa. Ja mikä pahinta, näytti siltä, ettei hän pääsekään siihen asemaan. Hänen vanha juoppo sihteerinsä, joka oikeastaan kaikki hänen virkatoimensa hoiti, selitti syyn siksi, että "ruununvouti ampuu liian ylös, pitää alentaa, alentaa…" Mutta ruununvouti ei alentanut. Hän kulki järestään seudun naimakuntoiset tytöt, ja kun oli saanut rukkaset kaikilta, alkoi alusta taas. Hän ei voinut alentaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.
Naisten makua naimisasioissa on vaikea ymmärtää. Jokainen mies olisi varmaan ottanut ruununvoudin, jos olisi ollut naisena. Sillä niin hyväluontoista miestä kuin ruununvouti oli, sitä sai kauan hakea. Mutta naisilta hän oli saanut enemmän rukkasia kuin koko kihlakunnan muu miesväki yhteensä. Luultavasti siihen ei ollut muuta syytä kuin että oli tullut tavaksi antaa niitä hänelle. Yksi kun kerran oli tehnyt alun, niin eivät hänestä huolineet muutkaan. Olisivat ehkä muuten mielellään ottaneet, vaan eivät ilenneet toisiltaan.
Tänä keväänä hän oli päässyt pitemmälle kuin koskaan sitte sen ihan ensimäisen yrityksen jälestä. Hän olikin menetellyt viisaasti ja taitavasti. Ei antautunut keskustelemaan muista kuin puhtaasti ruununvoudillisista asioista, paitsi yhden ainoan kerran pappilassa päivällisillä, kun rovasti nosti kysymyksen hänen toisesta mieliaineestaan, matikan pyynnistä. Silloin hän kertoi avannosta nähneensä, että matikat jo hankailivat mahojaan järven pohjaa vasten.
"Mitästä ne sillä tarkoittavat?" kysäsi rovasti.
"Nähkääs, määhnä pakoittaa siellä mahassa ja luultavasti kutkuttaa. Naaraspuoli sentähden koettaa puristaa määhnän ulos, ja siihen sitte, niinkuin tiedätte, koiraspuoli…"
Selitys keskeytyi, sillä koko seura kävi kummallisen äänettömäksi. Muutamat iskivät silmää toisilleen, naiset alkoivat yskiä nenäliinoihin ja herrat katsella pöytään tai pöydän alle. Siitä huomasi ruununvouti taas hairahtuneensa, kun oli antautunut näin pitkiin puheihin asioista, jotka eivät kuuluneet hänen varsinaisen virkatoimensa alalle. Asian korjaamiseksi hän päätti turvautua sievään ja leikilliseen anteeksi pyyntiin. Ihanasti hymyillen hän katsahti naisiin ja sanoi: "Niin, kyllähän ne naiset tämän asian ymmärtävät!"
Mutta se pikemmin pahensi kuin paranti seuran umpimielisyyttä. Vasta kun rovasti käänsi puheen muihin asioihin, hävisi painajainen. Ja iloisesti naurettiin niinkin pienille sukkeluuksille, ettei semmoisille tavallisissa oloissa juuri hymähdetäkään.
Ruununvoudin nykyisenä toivon esineenä oli pappilan kotiopettajatar, hiukan tosin ijällä pilattu, mutta muuten kaikin puolin kaluksi käypä. Hän oli vasta tullut tälle paikkakunnalle, ja kun hän sen ohessa oli jonkun verran vähäkuuloinen, ei hänellä ollut ruununvoutia vastaan semmoisia ennakkoluuloja kuin paikkakunnan muilla tytöillä. Sillä mahdollisuutta myöten oli ruununvouti hänen seurassaan koetellut pysytellä virallisten lauseparsien piirissä. Niitä alkoikin neiti Adolfina tuntea enemmän kuin yksikään muu Suomen nainen, joka ei ole työskennellyt virastojen puhtaaksikirjoittajana.
Jäiden lähtöä oli ruununvouti niin hartaasti odottanut siitä syystä, kun hän aikoi esittää neiti Adolfinalle, että tämä tulisi kesää viettämään hänen maatilalleen Särkelään, lähelle Viipuria. Hän melkein luuli asiansa olevan jo sillä asteella, että neiti Adolfina taipuisi tähän esitykseen. Ja siltä varalta hän lähetti Kaisan edeltäkäsin laittamaan kuntoon Särkelän ruoka- ja sänkyvaatepuolta. Itse hän lupasi tulla viikon perästä; oli näet vielä järjestettävä virkapapereita.
Kaisa kun saapui Särkelään, oli vähällä kääntää nurin koko talon ja kaiken sen aluskunnan sillä uutisella, että muutaman päivän perästä "ruununvouti tulee ja tuo rouvan mukanaan — tai morsiamen kumminkin, ja se nyt on melkein sama kuin rouva." Tuommoinen odottamaton suuri tapaus tavallaan ihastutti kaikkia, vaikka yleensä oltiin jotenkin yksimieliset siitä, että tästä puoleen ei ole rauhaa Särkelässä kesällä eikä ruununvoudilla yhtenäkään vuodenaikana.
Mutta ruununvouti ei saanutkaan neiti Adolfinaa lähtemään Särkelään nyt vielä. Savonlinnaan asti he tulivat yhtä matkaa, vaan siinä nousi neiti Adolfina laivasta pois. Sillä hän tahtoi ensin tavata vanhempiansa, jotka asuivat Savonlinnassa, ja neuvotella asiasta heidän kanssaan. Sitäpaitsi oli hänellä yhtä ja toista valmistamista. Itse puolestaan hän kyllä oli halukas tulemaan, eikä luullut vanhempainsakaan olevan vasten.
Sovittiin siitä, että ruununvouti menee edellä ja neiti Adolfina seuraa sitte viikon kuluttua. Ruununvoudin piti tulla takaisin Lappeenrantaan häntä vastaanottamaan, ja sieltä he sitte yhdessä matkustaisivat Särkelään.
Koko itäiselle puolelle Suomea on tunnettu asia, että laivamatka Savonlinnasta Lappeenrantaan niinä aikoina kävi yötä myöten. Illan hämärässä kun lähdettiin Savonlinnasta, oltiin aamupäivällä Lappeenrannassa. Ja koko Suomi, sekä itä- että länsipuoli, tuntee kuinka ihanalta toti maistaa "vetten päällä", varsinkin kun sydämellä asuu hauskoja muistoja, jotka ponnistelevat päästäkseen ilmoille. Sydän riepu on kuin kuristuksissa, sitä ahdistaa ja kutkuttaa, kunnes se saa purkautua joko luotettavan ystävän poveen taikka sen puutteessa vanhoihin lauluihin kesäisen illan raittiissa ilmassa. Ruununvoudilla oli Savonlinnasta lähtein ystävä, jota hän luuli luotettavaksi. Hän oli aikoinaan ollut ruununvoudin koulukumppalina, samanlainen vanha poikamies kuin hänkin, ja mikä oli vielä parempi, hän oli myös neiti Adolfinan lapsuuden ystävä.
Yhdessä sitte ihailtiin neiti Adolfinan hyveitä.
"Se on niin vietävän sievä ihmisekseen…"
"Ja tasainen luonnoltaan, helvetin tasainen."
Toisin vuoroin taas laulettiin:
"Minun kultani kaunis on, sen suu kuin auran kukka — hei, rintava ja reitevä, ja tumman pruuni tukka —"
Yhtä väsymätön kuin ystävä oli kehumaan tyttöä, yhtä uuttera oli ruununvouti täyttämään laseja. Sitä kesti aina Lappeenrannan laituriin asti. Eikä terveydenhoito juontunut mieleenkään. Yleensä ruununvouti kyllä oli säästäväinen mies, mutta tämmöisissä asioissa hän ei kitkutellut. Eihän sitä aina olla naimapuuhissa.
Junan lähtöä odotellessaan katselivat ystävykset Lappeenrannan kaupunkia. Heidän silmissään se oli kaunis ja runollisen näköinen; vanha tuuhea puisto vilvoitti kuumaa päätä ja laajat näköalat Saimaalle päin selvittivät sameaa silmää.
Maalaiset kaupitsivat kaloja rannassa, ja torilla oli myös maalaistavaraa kaikenlaista. Ruununvoudin huomio kiintyi pulskannäköiseen lehmään, jota eräs maalainen talutteli torin laidassa. Sillä, paitsi hyvää taipumusta matikan pyyntiin, oli hänessä myös sekä maanviljelijän että karjanhoitajan vikaa, ja aina oli hän luullut itsellään olevan erityisen lahjan arvostella lypsylehmiä. Sentähden hän ei malttanut olla menemättä lähemmäksi, vaikka ei hänellä oikeastaan ollut muuta mielessä kuin katsoa ja osoittaa ystävälleen, kuinka hyvä lehmäntuntija hän oli. Jos tuo ystävä sattuisi kirjoittamaan matkastaan neiti Adolfinalle, niinkuin heillä vähä oli ollut puhetta, ja siinä sivumennen mainitsemaan hänestä, niin sopisihan hänen huomauttaa tästäkin taloudellisesta kyvystä. Se tekisi hyvän vaikutuksen, kun se tulisi noin syrjästä.
Lehmä miellytti ruununvoutia, poikimisaika myös, eikä hinta ollut kovinkaan paha. Silloin yht'äkkiä lensi hänen epäselvään päähänsä selvä ajatus; se iski kuin salama läpi aivojen, ja päätös oli valmis.
Sehän sopisi kihlakaluksi Särkelän tulevalle emännälle, tuo lehmä. Vähä omituinen se tosin oli laatuaan, mutta alkuperäinen. Ihan hänessä itsessään oli syntynyt tuo ajatus. Mainio aate! Kuinka hyvästi, lyhyesti ja selvästi se kuvaa neiti Adolfinan vastaista vaikutusalaa! Totisesti ovat ne oikeassa, jotka sanovat, että nero silloin leimahtaa kirkkaimmin, kun mies on vähä viinoissa.
Kauppa tehtiin, myyjä talutti lehmän rautatieasemalle, ja ystävykset seurasivat jälessä juomaan harjakaisia. Varsinaisen tarkoituksensa ruununvouti kuitenkin salasi ystävältään; sitä ei kenenkään muun pitänyt saaman tietää kuin neiti Adolfinan.
Mutta lehmää junaan pantaessa syntyi vaikeuksia. Sitä ei otettu vastaan matkustaja- eikä tavaravaunuihin, vaan ruununvoutia neuvottiin jättämään se toisen päiväiseen tavarajunaan, johon oli muitakin eläimiä tulevia. Siihen ruununvouti ei suostunut, vaan vaati sen nyt mukaansa, maksoi mitä maksoi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi. Hänen kustannuksellaan lisättiin junaan eläinvaunu, ja lehmä vietiin siihen. Maksamaan se tuli, mutta tällä kertaa ei ruununvouti siitä välittänyt.
Sitte hän meni ostamaan itselleen matkustajalippua. Vaan niiden myyjä — aika virnake muuten näköjään — huomautti sen olevan ilmeistä tuhlausta, kun hänellä kerran oli omituinen vaunu nimessään.
"Jaa, perhana!" ajatteli ruununvouti. "Vielä tässä joutavasta maksamaan!"
Hänen tuntoaan helpotti, että edes sillä voi säästää.
Ruununvouti sanoi jäähyväiset ystävällensä, jonka oli jäätävä Lappeenrantaan, ja nousi sitte "omaan" eläinvaunuunsa. Sill'aikaa kun ruununvouti kulki valtion höyryvoimalla Särkelää kohti, kyhäsi ystävä kirjettä neiti Adolfinalle.
Kaisa oli määräpäivänä pannut liikkeelle kaiken väen: rengit, piiat ja torpparit, vaimoineen ja lapsineen, yksin ruotuvaivaisetkin. Kuumana kesäpäivänä he juhlapuvussa marssivat kaksi pitkää virstaa rautatieasemalle, ottamaan soveliaalla tavalla vastaan isäntäänsä ja rouvaa tai "morsianta kumminkin", niinkuin Kaisan tapana oli ollut sanoa. Toista tuntia olivat he jo seisseet hyvässä järjestyksessä asemasillalla, kun juna vihdoin saapui. Sen pysähtyessä kuuluu yhdestä vaunusta iloinen "am-muuh!" Kaikki kääntyvät sinne päin: ovi aukiaa ja alas astuu heidän rakastettu isäntänsä, koko laajan aluskunnan toivo ja turva. Miehet paljastivat päänsä ja naiset notkauttivat syvään polviaan.
Isäntä vastasi tervehdykseen arvokkaasti, iloinen hymy huulillaan.
Kääntyi sitte takaisin vaunuun päin ja sanoi ystävällisesti:
"Tule pois sinäkin!"
Kaikki pidättivät henkeään. Kaisan silmäys vaan esti heitä hyökkäämästä vaunun ovelle. Oltiin valmiina uuteen tervehdykseen.
Mutta ei se tullutkaan ulos. Silloin ruununvouti taas kääntyi kansansa puoleen ja viittasi luokseen pari hartiakasta miestä:
"Ota sarvista, Pekka, ja työnnä sinä, Jussi peräpuolista!"
"Sarvista!" kuului hiljainen kuiskaus kautta koko Särkelän väen. Kaisankin kasvot värähtelivät oudosti.
Ja sitte se tuli vaunusta ulos, hypähti kuin tanssiin lähtevä neitonen, ja katseli isoilla, kirkkailla silmillään uusia ystäviä.
Kaisa oli äkeissään koko maailmalle ja varsinkin tuolle "kirotulle luontokappaleelle", joka puolueettomalta kannalta katsottuna kuitenkin oli koko talon karjan kaunistus.
Kun ruununvouti viikon päästä lähti Lappeenrantaan ilman erityistä aihetta, korjautui Kaisan tuuli taas vähäksi aikaa. Nyt hän ei kumminkaan enää saanut asemalle lähtemään muita kuin Pekan ja Jussin, jotka arvelivat heitä ehkä tarvittavan.
Mutta silloin sieltä tuli isäntä yksin, synkkänä kuin ukkospilvi. Sanaakaan virkkamatta hän istui rattaille, ajoi Särkelään ja hoiti loppukesän terveyttään, joka ei ollut oikein kunnossa yhtään päivää.
Pahinta oli kumminkin, että ruununvouti tämän kesän kuluessa menetti paljon entistä hyvänluontoisuuttaan. Vanha ystäväpiiri tuskin häntä tunsi. Ei tarvinnut muuta kuin kaukaa viitata ruununvoudin "kihlausmatkaan", ennenkuin hän sanaakaan sanomatta ryntäsi päälle. Ja aivan yhtä vaarallista oli kysyä häneltä, miltä tuntui olla "kahden kesken".
Ruununvoudin maallisten vihollisten — ryöstökäskyjen ja tilien — lisäksi oli tullut kaksi uutta, nim. kotiopettajattaret, joilla on lapsuuden ystäviä, ja lypsylehmät.
Sillä vaikka ruununvouti ei ollut nähnyt sitä kirjettä, minkä ystävä lähetti neiti Adolfinalle, voi hän sentään aavistaa sen sisältöä siitä, että nuo kaksi viettivät häitään syksympänä.
NÄLKÄVIRKOJA.
Minä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden ne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas monesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei mikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja nainen, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.
Jos se kirje olisi yksityistä laatua, en siitä kertoisi kellekään. Mutta se onkin aiottu julkisuuteen. Sentähden ei naisten tarvitse heretä minulle kirjoittamasta siinä pelossa, että minä antaisin heidän kirjeensä yleisön luettavaksi. Ei, en minä sitä tee miestenkään yksityisille kirjeille, vielä vähemmän naisten. Kirjoittakoot siis vaan naiset vastakin yksityisistä asioistaan minulle; salaisuudet säilyvät hyvin.
* * * * *
Kun meidän Sipi Europaeus-vainaja runojen keräysmatkoillaan painautui syvälle Venäjän Karjalaan, vaaleni hänen kirjoitusmusteensa sitä mukaa, kuinka kauan hän oli ollut kotoa poissa. Hän näet aina jatkoi vedellä mustevarojaan. Tästä on myöhemmille käsikirjoitusten tutkijoille ollut se etu, että voivat suunnilleen päättää, mistä ja milloin Europaeus on minkin runon saanut, vaikka hän ei ole sitä pannut muistiin.
Mutta kirjoitusmusteesta voi tehdä muitakin havainnoita. Jos esim. kauppiaan muste alkaa vaaleta, niin silloin eivät asiat enää ole hyvin. Nyt puheena oleva naisen kirje on kirjoitettu niin vetisellä musteella, että jokainen käytännöllinen nuori mies sen nähtyään välttäisi naimisiin joutumista tämän naisen kanssa.
Kirje on eräältä lähikunnan kätilöltä. Se on kyhätty siinä luulossa, että olisin "kohtelias heikommalle sukupuolelle". Olenhan minä, se on yleisesti tunnettu. Asia hänellä on se, että minä, joka "yleisölle lörpöttelen milloin mitäkin, välistä tarpeettomiakin väitöksiä", ottaisin selittääkseni, kuinka mitättömän alhaiset palkat kätilöillä on maalaiskunnissa, ja esittääkseni rokottajatoimen sekä sitä seuraavan palkan antamista kätilöille.
Pääsisin hyvin vähällä vaivalla, jos painattaisin hänen kirjeensä semmoisenaan tähän. Mutta pääasia siinä kirjeessä on tuo vetinen muste. Sen jos voisin saada lukijain nähtäväksi, niin ei muuta tarvittaisi: kaikki myöntäisivät kätilön palkat korotettaviksi. Sillä kuka tahtoisi, että kätilön vaatimaton lasku — ensimäinen, jonka isä saa poikansa puolesta suorittaa — olisi niin vetisen näköinen? Mutta valitettavasti en mitenkään voi saada semmoista mustetta tähän näkyviin, niin täydellisiä kuin nykyajan kirjapainot muuten ovatkin. Sentähden täytyy minun ryhtyä esittämään asiaa omalla tavallani.
Kyllä niillä on tuloja, jotka meitä auttavat pois tästä maailmasta: sotilailla, lääkäreillä, apteekkareilla y.m. Mutta ne ainoat olennot, joiden avulla me olemme päässeet tähän kauniiseen maailmaan, kätilöt — ne saavat valtiolta palkkaa ainoastaan 2-300 markkaa vuodessa ja toimituksistaan säätyhenkilöiltä 5 mk, talollisilta 1-2 mk päivältä, vaan köyhille heidän on annettava apu ilmaiseksi, useinpa lääkkeetkin. Ja kuitenkin sitä ollaan pitävinään iloisena tapauksena, että ihminen syntyy tähän maailmaan, ja kuolemata taas surullisena tapauksena.
Kuinka sitte hennotaan kiduttaa näin niukalla palkalla kätilöä, häntä, joka auttaa päivän valoon vastaiset valtiopäivämiehet, kreivit, paroonit ja korkeat sekä hengelliset että maalliset virkamiehet? Ja nuo virkamiehet, jotka joskus ihmeeksi tekevät jotain kelvollista, vaan enimmän aikansa kalastavat ja metsästävät eli oikeammin peloittelevat rauhallisia jäniksiä ja ampuvat ihmisten viattomia lampaita taikka kiertävät kieliasetuksia, — ne saavat virkamatkoillaan valtiolta 2-4 tai 6-8 hevosen kyydin ja kymmenet markat päivärahaa. Ne pojat kun ajelevat kuomireessään ja karhuntaljoissaan, niin saapi heidän edestään kunniallinen kuorman vedättäjä väistää hevosensa korvia myöten hankeen. Mutta kätilö parka saa virkamatkoillaan kulkea jalan, jollei joku armeliaisuudesta ota häntä rekensä kuskilaudalle tai kannoille.
Eivät mitkään muut miehet tee tointaan niin huonosti kuin lääkärit ja apteekkarit. Jos minun on korjattava rikkonainen uuni, niin siitä tulee entistään parempi moneksi vuodeksi, taikka jos otan tehdäkseni kunnollisen saapasrasvan, niin sillä pitää pehmetä nahka, vaikka se olisi sarvikova.
Lääkärin tehtävä olisi sairaan ihmisen parantaminen. Mutta tavallisesti antaa hän pahemmin sairaan kuolla käsiinsä, lääkepullojen ja voidetölkkien keskelle. Vähemmän sairaat taas paranevat ilman lääkärin apua ja apteekkivoiteita, jos vaan malttavat odottaa. Lääkäreillä kuitenkin on tuhansien markkain vuosipalkat ja sitäpaitsi on heille sairaan "hoitamisesta" ennen kuolemaa maksettava kymmeniä tai satoja markkoja aina sen mukaan, kuinka sitkeässä potilaan henki on ollut.
Mutta kenties kävisi koko lääkärin toimi tarpeettomaksi, ellei olisi rokottajia. Rokottajahan istuttaa ensimäisen ruton ihmiseen, silloin kun ihmisalku ei vielä kykene omin neuvoin mitään tautia itseensä hankkimaan. Kun hän kerran on taudin makuun päässyt on sitte vastaisuudessa helppo saada häneen muitakin tauteja tarttumaan. Ja hänestä tulee sovelias tulolähde lääkärille ja apteekkarille.
Rokotustoimi on siis lääkäritoimen sukua. Sentähden lieneekin rokottajilla yleensä enemmän valtion palkkaa kuin kätilöillä. Useat kunnat katsovat sen riittäväksi, eivätkä maksa puolestaan mitään. Siitä syystä on rokottajan virka nykyjään yhtä laiha kuin kätilönkin. Molemmat kituvat, sekä kätilö että rokottaja. Mutta jos nämä ammatit yhdistettäisiin, niin voisivat ne ehkä elättää yhden naisihmisen. Sitte ei tarvitseisi pelätä, että rokottaja nälissään pistäisi rokko-aineen suuhunsa, eikä lapsen käsivarteen, taikka että kätilö lasta kanneksiessaan laihoilla käsillään painaisi sen pehmeät luut vialle.
TOTUUDEN TYNKÄ.
Matti Mönkkönen oli maksanut papin palkan ja saanut siitä kuitin, mutta rovastilta oli unehtunut panematta kantokirjaan kuittausta hänen nimensä kohdalle. Siitä syystä tuli Matti Mönkkösen nimi ja maksu rästiluetteloon. Rästiluettelo tuli nimismiehen perittäväksi, ja nimismies tuli Mönkkösen kotiin.
Mönkkönen vakuutti, että hän jo on maksanut papin saatavat, ja näytti kuittia. Mutta nimismies ei ollut siitä millänsäkään. Hän oli niitä vanhan aikaisia itsepintaisia virkamiehiä, jotka täyttävät velvollisuutensa kirjaimelleen, huolimatta mistään syrjävaikuttimista.
"Jos et tällä viikolla hanki rovastilta epuuta", sanoi hän, "niin minä ensi sunnuntaina kuulutan huutokaupan."
Matti Mönkkönen oli esivallan kuuliainen alamainen eikä sentähden ottanut ajatellakseen, että nimismies kenties ei tehnyt laillisesti. Semmoinen ajatus ei olisi mahtunut hänen rehelliseen päähänsä.
Ei hän sentään ollut oikein hyvällä tuulella, kun sai ajaa viidettä penikulmaa, päästäkseen rovastin isoon pappilaan. Hän seisoi pappilan eteisessä, hattu kourassa, ja ryki kunnes rovasti raotti virkahuoneen ovea. Siinä luulossa, että Mönkköseltä kenties olisi emäntä kuollut, ja että häneltä senjohdosta olisi lehmä tulossa, kehoitti rovasti "isäntä Mönkkösen" käymään sisälle. Hän melkein katui tätä kohteliaisuuttaan, kun sai kuulla, mille asialle Mönkkönen oli tullut.
"Minulta kun uudestaan peritään maksettuja saatavia… Minä kolmantena kantopäivänä olin maksamassa, niinkuin rovasti ehkä muistaa."
"En minä muista. Niitä on niin paljo maksajoita, etteihän niitä voi muistaa kukaan."
"Kyllä minä kumminkin maksoin, pulskalla mitalla vielä. Ja nyt minun pitäisi saada rovastilta kirja semmoinen … taikka epuu; muuten vallesmanni uhkasi kuuluttaa avisuonin. Sen jos pääsee tekemään, niin minä käännyn syyttömästi vahingolle."
Rovasti otti kirjat esille, selaili niitä ja sanoi päättävästi:
"En minä voi antaa sinulle kuittia, sillä —"
"Enhän minä mitä kuittia tahdokaan — semmoista epuukirjaahan se vallesmanni vaan tuntui kaipaavan."
"Mutta sinä et näy maksaneen. Täällä ei löydy kuittausta kantokirjassa, siis sinun maksusi on rästinä."
"Sanoinhan minä jo, että minä kolmantena kantopäivänä maksoin, hyvällä mitalla vielä. Olihan siinä Pynnönmäen Heikki ja Sälevän Sakari, ja Pekka Takkusen eukkokin oli — enkä minä heitä kaikkia maksajoita muista, minäkään. Sanoivat vielä minulle, että ota liika pois, vaan enhän tuota viitsinyt."
"Asia on niinkuin minä sanoin, että kuittausta täällä ei löydy. Ja siitä syystä en voi antaa kuittia enkä muuta epuuta. Eikä isäntä Mönkkösen pidä luulla, että täällä tehdään vääryyttä kellekään, yhdelle enemmän kuin toiselle. Vääryyttä minä vihaan enkä soisi sitä kenenkään harjoittavan, vielä vähemmän teen itseäni siihen syylliseksi."
Matti Mönkkösessä alkoi vähitellen luonto nousta, kun näki sanojansa epäiltävän. Hän oli aina tottunut pitämään itseään rehellisenä miehenä, hänkin. Sentähden hän alkoi jotenkin kiivaasti kaivella liivintaskuaan ja sanoi päättävästi:
"On täällä nyt vähä totuuden tynkää, täälläkin."
Ja näytti rovastin antamaa kuittia.
Silloin rovasti huomasi ja tunnusti erehdyksensä ja kirjoitti epuun.
Mutta moitti Mönkköstä siitä, ettei tämä heti tuonut kuittia esille.
"Paremminkos se rovasti uskoo tuommoista paperilappua kuin minua? Sanoihan rovasti mennä pyhänä viimeksi, että autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat —"
"Kyllä minä muistan sinut, Mönkkönen", ärjäsi rovasti ja aukasi oven eteiseen.
Mutta vyötä kiinnittäissään Mönkkönen vielä jupisi, melkein kuin itsekseen:
"Kissallasiko potkitat? Saatavat kun maksan, niin saarnaat minulle yhtä hyvin kuin muillekin. — Ja hyvästi nyt!"