VAATTEITA PAKANARAUKOILLE!
Kun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun köyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät — silloin on lähin velvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen alalla Afrikassa.
Ne onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa, ilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla vaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet, reippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä housunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän täytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. — Ja voipi aavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea tukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo tarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät ole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!
Entäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi, hoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen tavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun eivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi olla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella keskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?
Kurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole vaatteita.
Ajatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä kannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa, elehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin kättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen…
Ei sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä neekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat nuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava pitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet pakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt sääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne kuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun. Voipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet syttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät herttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa viattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi säärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut lapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa pienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä lähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.
Pääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen herkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me kovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä kyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa, elehvantin luunsa y.m. viinaan, kun heillä ei ole vaatteita, joita kävisi paneminen viinan panttiin.
Mitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta niin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään ketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan meillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme saunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää pakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.
KUINKA MATTI MÖNKKÖNEN EROSI SIELUNPAIMENESTAAN.
Se ei tapahtunut tänä vuonna, vaan jonakin edellisenä. Semmoisena vuotena, kun kykeni peltoja kyntämään huhtikuun lopulla. Silloin se tapahtui eräässä pitäjässä, jonka nimeä on vaarallinen mainita näinä ahtaina aikoina, kun ihmiset ovat kauhean riitaisia, ja asianajajia on yhtä paljon kuin voimassa olevia asetuksiakin. Papin nimeä on myös vaarallinen mainita, mutta Matti Mönkkönen ei kaihdi rehellistä nimeään, jonka siis saatan huoleti ilmaista.
Matti Mönkkösen pelto ulottui maantiehen asti. Vähän matkan päässä siitä oli kappalaisen pappila. Kappalainen oli päässyt toiseen pitäjään kirkkoherraksi ja oli ajellut jättämässä hyvästiä entisille uskollisille sanankuulijoilleen. Nyt hän ajoi kotiinsa maantietä myöten. Mönkkönenkin joutui samassa vakonsa päähän, ja pappi pysähtyi häntä puhuttelemaan.
"Jumalan rauha, isäntä Mönkkönen!"
"Antakoon!"
"Meillä on nyt kaunis ilma, jumalalta."
"On!"
"Kun maamieskin ottaa ajasta vaarin, niin jumala maan kasvulle siunauksen antaa."
"Sietäähän tässä leivän jatkoa puuhata, että haju housuissa pysyisi."
"Jokahisella on omat toimensa ja puuhansa. Minäkin, niinkuin isäntä Mönkkönen tietää, olen saanut oman seurakunnan ja tulen täältä nyt muuttamaan poijes, jumalan avulla."
"Hyvin se ilahuttaa minua ja monta muuta täällä, että pastori olette saanut oman pitäjän. — Onnea vaan!"
"Mutta kuulkaattenpas, isäntä Mönkkönen! Yhtä minä Teiltä pyydän: ei mitään läksiäisiä eikä kalaasia, ei mitään lahjotuksia! Se on vaan kulutusta köyhälle seurakunnalle, enkä minä ole niitäkään ansainnut, kaikki tulee ylhäältä. Jos minun sanani täällä ovat mitämaks jollekulle olleet rakennukseksi, niin se on minulle suurin kunnia ja kiitos, mutta se ei ole ollut minun omassa voimassani."
"Olkaa huoletta, pastori! Ei suinkaan taida tulla mitään läksiäisiä eikä kunnialahjoja, ei ainakaan minun toimestani. — No, ruuna, jopa tässä on levätty! Täytyy kunkin pitää huoli työstään. — Hyvästi vaan, pastori! Varsin hauskaa, että pääsette toiseen pitäjään!"
Matti Mönkkönen käänsi hevosensa ja alotti uuden vaon; pastori jatkoi matkaansa pappilaan päin. Edellinen myhäili partaansa ja maiskutteli suutaan hevoselle. Pastori ajatteli uskollista laumaansa, joka hänen nyt täytyi jättää, jumalan tahdosta.
KANSAKOULUN PERUSTAMINEN SAVOSSA.
Sivistyshistoriallinen kuvaus.
Eräänä kuumana lauantaina, vähä ennen heinäntekoa, vääjäilee porttikäytävässäni pari kolme maamiestä. Käyvät välistä eteisen ovella katsomassa, mutta aina vetäytyvät takaisin. Kuluu puoli tuntia, kuluu tunti. Minua alkoi vaivata uteliaisuus, että mikähän niillä on asiana.
Viimeinkin pujahtivat he eteisen ovesta, hiljaa ja varovasti kuin varkaat. Tiedustivat piialta, "onko herra kotona." Tarpeeton kysymys, sillä olivathan he nähneet minut ikkunasta kymmeniä kertoja.
Astuvat huoneeseeni ja tarkastelevat ensin, onko missään nurkassa mitään vaarallista. Rykästelevät sitte aikansa.
"Työkö sitä outta —?"
"Kyllä minä olen. — Käykää istumaan."
"Lämminpä nyt on seä."
Mennään sitte vähitellen läpi viimeisten vuosien ilmat ja nykyiset vuodentulon toiveet, kunnes lopulta laukiaa asia, jota varten olivat tulleet.
"Myö on koulua tuumattu sinne meijännii kylälle, kun on nuitai lapsia siunautunna…"
"Mistä kylästä te olette?"
"Korpsalamesta."
"Vai jo Korpisalmeenkin kansakoulua!" Kylä, jolla joitakuita vuosia takaperin ei vielä ollut muuta yhteyttä "sivistyneen maailman" kanssa kuin että nuoret miehet juhannusaattoisin kävivät kaupungissa ja jahtailivat katupoikia, kun ne heitä haukkuivat "piimäpunniksi." Mutta sitte oli kylän rantaan rakennettu laituri, jossa aina pyhän seutuna pistiin höyryvenhe, tuo jumalisten vaimojen kauhistus, ennenkuin he siihen tottuivat. Vanha kirkkovene poltettiin muutamana juhannusaattona suuren kokon keskessä, sillä sitä ei oltu tarvittu moneen aikaan. Siitä päivin vietettiin juhannusaatot omassa kylässä.
Kohta oli Korpisalmeen myös alkanut ilmestyä kerman-erottajia, sekä separaattoreja että sentrifuugia. Vaimot kyllä siinäkin koettivat vetää vastaköyttä, sillä nyt kokoontui isäntäin taskuun mikä ennen oli mennyt emäntäin lihavuudeksi. Mutta ei auttanut. Maailma ja sen turmelus kulkivat vaan eteenpäin. Ja nyt oli kansakoulu hankkeissa.
Muutamain mielessä se ajatus oli kytenyt jo puolikymmentä vuotta. Ristiäispaikoissa ja häissä siitä oli miehissä juteltu. Joku oli innoissaan jo lahjoittanut koulun sijaksi maata, toinen hirsiä, kolmas tiiliä ja muita rakennustarpeita. Mutta sikseen oli asia aina jäänyt.
"On tuumattuna kokkousta pittee siellä kylän kesken. Neuvoivat pyytämään Teitä pitämään. Kyllä myö matka maksettas."
"Milloinka se pidettäisiin?"
"No, tässä jonakuna pyhänä. Mitenkäs Työ joutasia?"
"Vaikka viikko huomisesta."
"Passoohan se."
"Sitte pitää huomiseksi laittaa kuulutus kirkkoon ja ensi viikolla lehteen."
"Jos pitänöö… Tullookko siitä mitä maksoo?"
"Maksaa se sanomalehdessä muutamia markkoja, — pari kolme!"
Kirjoitin sitte kuulutuksen, että "Korpisalmen kylään perustettavan kansakoulun harrastajat kokoontukoot" j.n.e.
"Oisko siihen vielä panna, että poikessa olijat soap tyytyvä läsnä olleihen peätöksiin?"
"Turha se on; ei niihin kuitenkaan tarvitse tyytyä kenenkään, joka ei tahdo. — Teidänkö nimet tähän pannaan alle?"
"Kun nuo ei tuosta —? Pannoo voan!"
Ukot lähtivät viemään kuulutusta kirkkoon ja sanomalehden konttoriin.
Näyttivät olevan vähän niinkuin jotain vailla, kun eivät saaneet
asiasta enemmän "tuumata", vaan piti niin äkkiä ryhtyä toimeen.
Lähtiväthän kumminkin.
Sitte viikon päästä sunnuntai-iltapuolella tulin höyryveneellä Korpisalmeen. Laituri ja sen läheinen ranta kiehui kirjavana väkeä. Kokoustalon pihamaa ja sitä ympäröivät aidat olivat puolillaan. Seurakunnan kirkkoherrakin oli saapunut paikalle. Sanoi hyvän ilman viehättäneen lähtemään. Oli sitäpaitsi aina erityisesti huolehtinut tästä puolikunnasta, joka oli muita jälempänä lasten lukutaidon ja kaiken sivistyksen suhteen. Minua hänen läsnäolonsa ei erityisesti ilahuttanut, sillä kansakouluasioissa en ole tottunut odottamaan mitään vilpitöntä harrastusta siltä taholta. Minusta hän ei nytkään näyttänyt tyytyväiseltä, vaikka oli huoleton olevinaan.
Juotiin kahvit aluksi, isäntäväen ja etevimpäin naapurein seurassa, ja "tuumattiin". Kirkkoherra oli jo saanut selville, että tällä kertaa ei tainnut tulla koulun perustamisesta mitään; olivat niin erimielisiä paikasta. Toiset tahtoivat koulun sijoitettavaksi rantapuolelle kylää, toiset taas manteren puoleiseen laitaan. Molemmissa oli vankkoja taloja ja muita hyviä etuisuuksia, eikä kumpanenkaan puoli aikonut antaa perään. Kirkkoherran mielestä oli aivan mahdoton keksiä keinoa tämän eripuraisuuden sovittamiseksi. Ja hänen olennostaan tuntui kuin olisi se ollut hänelle mieleinen vahinko.
Sitte kokoonnuttiin pirttiin. Joukossa oli miehiä ja vaimoja, vanhempia ja nuorempia, talollisia ja talottomia; juuri kouluijän yli päässeitä, aikamieheksi saapia poikia sekä vinkuvia sylilapsia, joita viimeksi mainituita välttämättä pitää kulettaa kaunistamaan kaikkia tilaisuuksia.
Aluksi puhuin kansakoulun tarkoituksesta, opin ja taidon arvosta y.m. vanhaan tavalliseen suuntaan. Ja kansakoulun vastustajat maalasin niin mustiksi, ettei luullakseni kenenkään olisi haluttanut näyttäytyä semmoiseksi, vaikka olisi siinä mielessä tullutkin kokoukseen.
"Nyt on ensiksi päätettävä, ryhdytäänkö kansakoulun perustamiseen, vai eikö. Lausukaa ajatuksenne!"
Vasten ei ollut kukaan, kun se vaan jaksettaisiin saada toimeen.
"Päätetäänkö se sitte perustaa?"
"No peä — peätetään voan."
Toistaiseksi oli koulu sijoitettava vuokrahuoneihin ja siihen oli otettava naisopettaja, koska se tulisi ehkä huokeammaksi kannattajille kuin mies.
Tuli sitte kysymykseen koulupiirin puolesta maksettava palkkalisä opettajalle. Päätettiin vuokrata kouluhuoneen yhteydestä asetuksen määräämä asunto ja potaattimaa, antaa hänelle polttopuut ja öljyvalo sekä hänen lehmälleen kesälaidun kylän yhteisellä laitumella ja talvirehuksi tarpeellinen määrä heiniä.
Mutta nyt tuli tiukka ottelu siitä, kuinka paljo lehmä talvessa tarvitsee heiniä. Joku arvioi sen vaativan 250 leiviskää.
"Eiköön piisois 200?"
"Jo tok — taikka 180."
"Pannaan ies 240."
"Ei panna liikoo!"
Tästä kiisteltiin enemmän kuin mistään muusta seikasta koko kansakoulun perustamisasiassa. Muuan kielevä emäntä sai siitä aiheen kertoa karjataloutensa edistymisestä viime aikoina, kuinka he "Iivo-vainoon kanssa alottivat viiellä lypsävällä, mutta nyt on viijettä kymmentä peätä." Paljo heille oli karttunut lapsiakin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mutta enemmän sentään karjaa. Ja vaikka naapurikateuden vuoksi heille oli pantu suuret verot, ei häntä eikä lapsia kuitenkaan saatu maantielle…
Kiistojen lopettamiseksi koetin selittää, kuinka vähäpätöistä oli näin kauan neuvotella yhden lehmän talvirehusta — tämmöisen kylän, jossa on kymmenittäin vankkoja taloja ja niissä satoja lehmiä. Viimein suostuttiin määräämään 200 leiviskää.
Sitte kirjoitettiin sitoumus kaikkein nyt tehtyjen päätösten täyttämisestä, huoneiden ja koulukapineiden hankkimisesta ja palkkalisän suorittamisesta. Sitoumuksen alle pantiin nimiä, vaikka se tahtoi käydä hitaasti. Kukaan ei olisi kirjoittanut nimeään ensimäiseksi, kun ei tiennyt, kuinka monta siihen karttuisi, Useat koettivat hiljakseen puikkia pois tästä vaarallisesta tilaisuudesta. Saatiin kuitenkin kokoon kymmenkunta nimeä. Loput arveltiin kyllä saatavan, kun kirjaa käytetään heidän luonaan.
Nyt vasta uskalsin ottaa puheeksi, missä taloissa olisi sopivia huoneita. Mainittiin kolme, neljä taloa ja tehtiin selkoa niistä. Kiistojen välttämiseksi jätettiin johtokunnan huoleksi vuokrata sopivat huoneet sopivalta paikalta. Johtokunta valtuutettiin myös pyytämään apuvaroja kunnalta sekä valtioapua, niinkuin asetukset säätävät.
Lopuksi lausui kirkkoherra muutamia sanoja kokoontuneille korpisalmelaisille. Hän tahtoi vastustaa sitä ajatusta, jota "eräältä taholta" levitettiin, että muka papisto vastustaa kansakoulua. "Ei papisto vastusta kansakoulua, vaan hartaasti puolustaa sitä ja iloitsee niiden perustamisesta." Sen hän vaan tahtoi sanoa. — Parasta onkin, ajattelin minä, tulla mukaan vaan, kun ei muuta taida. Puhe kävi häneltä väkinäisesti, ja kasvot olivat happaman näköiset.
Meni useita viikkoja, ennenkuin valtioavun hakemus joutui matkalle. Samoin viipyi kuntakokouksen kuulutus kovasti. Kirkkoherra, joka oli kunnan esimiehenä, odotteli kunnes asioita karttuisi enemmän.
"Eihän koulu kumminkaan voi vielä tänä syksynä alkaa", oli hän arvellut. Ja ukot rupesivat itsekin luulemaan, ettei siitä vielä tule mitään.
Eräänä kauniina päivänä tulivat entiset korpisalmelaisten lähettiläät luokseni kertomaan, minkä uuden aatteen he nyt olivat keksineet. Aikoivat erota kunnasta omaksi koulupiirikseen ja perustaa — kiertokoulun. Kirkkoherra oli sanonut heidän toistaiseksi tulevan toimeen kiertokoululla, joka olisi senkintähden mukavampi, kun kylä oli niin laaja ja hajallinen. Jos he pääsisivät kunnan yhteisistä kansakoulumaksuista, saisivat he kiertokoulun ilman uusia uhrauksia.
Vai sieltä se tuulee!
"Mutta te ette pääse kunnan kansakoulumaksuista, jos ette perusta kansakoulua, — ettekä saa valtioapua."
Se oli ikävä uutinen ukoille. Ei muuta kuin ruveta vaan kiireimmiten hankkimaan koulukapineita, siinä toivossa että kunta ja valtio antavat apunsa.
Pian tiesivätkin sanomalehdet kouluylihallituksen puoltaneen valtioavun antamista Korpisalmen koululle. Vähä myöhemmin tuli asia kuntakokoukseen. Kirkkoherra valitteli kansakoulukassan suurista menoista viime aikoina, mutta kuntalaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kieltää tältä koululta samanlaista apua kuin mikä muillekin oli annettu.
Ennen koulun alkua ilmoittivat sanomalehdet senaatin myöntäneen pyydetyn valtioavun. Mutta itse päätös ei vielä ollut joutunut, ja kirkkoherra oli uskotellut, ettei koulua saa alottaa, ennenkuin senaatin päätös on käsissä. Pelastettuani ukot tästä harhaluulosta, alkoi koulu kuin alkoikin ennen määrättynä aikana. Oppilaita tuli paljoa enemmän kuin tilan puutteessa voitiin vastaanottaa.
Ensimäisinä vuosina yksi ja toinen juonitteli päästäkseen koulumaksuja suorittamasta. Mutta nykyään ei siitä enää ole mitään kuulunut. Päinvastoin sanotaan korpisalmelaisten olevan hyvin ihastuneet kouluunsa.
"SIUNAA VALTAKUNNAN SOTAJOUKKOA!"
Vuosisatojen kuluessa on kristittyjen maiden kaikissa kirkoissa jokaisena pyhäpäivänä rukoiltu: "Siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!"
Satoja ja tuhansia kertoja on itsekukin pappi sitä rukoillut elämänsä pitkään. Ja melkein yhtä monta kertaa ovat hartaat kirkossakävijät maallikot sitä rukoilleet. Suurinta hartautta siinä luultavasti ovat osottaneet sotilaat itse ja myös valtiomiehet, jotka muullakin tavalla, ei vaan rukouksella, työskentelevät sotajoukkojen lisäämiseksi. Hartaasti lienevät sitä myös rukoilleet kaikki valtakunnan suutarit, räätälit ja satulasepät, sillä sotajoukkojen lisääntyminen tuottaa heidän liikkeelleen suurta etua. Mutta saman rukouksen on lähettänyt korkeuden herralle moni aseeton maamies ja moni hampaaton hurskas vaimo, jolle ei sotajoukkojen lisäämisestä suinkaan luulisi olevan mitään aineellista etua.
Nyt herra on vihdoinkin kuullut tuon rukouksen. Kuullut sen ja täyttänyt rukoilijain toivon niin täydellisesti, ettei kukaan voi epäillä sen kuulemista. Nyt on Europan suurvalloilla sotavoimaa pari kolme miljoonaa aina jalkeilla itsekullakin, ja tarpeen tullessa ne voivat panna liikkeelle monta miljoonaa lisää.
Kuitenkin on tätä rukousta pitkin aikoja rukoiltu aivan väärin. Ei ole ollenkaan pidetty väliä niistä ohjeista, joita meille on annettu sekä rukouksen ulkomuodosta että hengestä. Valtakunnan sotavoiman siunaaminen tietenkin on "ajallista hyvää" — ja sellaistahan meidän käsketään katkismuksessamme "ehdolla pyytämän, nimittäin, jos se on jumalalle otollinen ja meille hyödyllinen." Mutta nyt ei tähän rukoukseen ole liitetty mitään semmoista ehtoa. Se on luultavasti unohtunut lisäämättä siihen silloin kun tuo rukous tekastiin. Ehkä kiireessä. Ja nyt on aikain kuluessa monen oppineen ja hurskaan papin senvuoksi täytynyt lähettää muodoltaan virheellisiä rukouksia taivaaseen.
Mutta se ei ole tämän rukouksen suurin vika. Se on sisällöltäänkin väärä. Sotajoukon "siunaamisella" ei suinkaan tarkoiteta ainoastaan sen lisäämistä, vaan myös menestystä sotajoukon aseille. Meidän rauhallisten salojemme kirkoissa siis rukoillaan, että jumala antaisi sotaväen tappaa niin monta ihmistä kuin mahdollista, hävittää niin monta kaupunkia ja polttaa niin paljon kyliä kuin suinkin voivat. Varsinkin sodan aikana on tällä rukouksella se tarkoitus. Rauhan aikana taas rukoillaan, että tuo tappajain ja murhapolttajain joukko yhä lisääntyisi, että se hyvästi edistyisi harjoituksissaan ja helposti oppisi viehättävän ammattinsa salaisuudet.
Ei suinkaan "rauhan jumala" siis ole tätä rukousta kuullut sentähden, että se olisi hänelle mieleen. Ei suinkaan hän tahtone lisätä veritöiden tekijäin lukua, eikä vahvistaa heidän kättään verta vuodattamaan. Sitäpaitsi on vallan turhaa rukoilla sotaonnea yhdessä maassa, sillä liehän tuo jumala rajan toisellakin puolella, on sielläkin kirkkoja, ja rukoillaan sitä sielläkin.
* * * * *
Minkätähden sitte jumala on tämän rukouksen kuullut ja lisännyt valtakunnan sotavoimaa niin suunnattomasti?
Eiköpä hän vaan lie tahtonut juuri tämän rukouksen kuulemisella rangaista väärinrukoilijoita. Sotajoukkoja on siunattu niin liian paljo, että ne ovat käyneet kansoille raskaimmaksi taakaksi, mitä niillä tätä nykyä on kannettavana. Kaikki Europan kansat huokailevat sotilasvallan ja sen ylläpitämiseksi tarvittavain verojen alla. Kansat saavat itse tuntea ja niiden täytyy joskus tunnustaakin, että tämänlaatuinen "ajallinen hyvä" ei ole niille hyödyllinen. Vielä vähemmän se voipi olla jumalalle otollinen. Sillä onhan hän opettanut meitä rukoilemaan: "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme", eikä niin, että "ota meiltä meidän jokapäiväinen leipämme!"
Tuskin mitkään miehet niin usein vetoavat ja niin suurellisesti kehuvat luottavansa omantuntonsa ääneen kuin hengenmiehet. He näkyvät pitävän tarpeellisena huomauttaa hyvin usein, että heillä sellainen on. Mitä ääniä me muut seurannemmekaan, mutta omituinen kappale se omatunto ainakin näyttää olevan. Kuulin äskettäin puhuttavan papista, joka ei omaltatunnoltaan saattanut kuuluttaa kuntakokousta, sentähden että siinä oli aikomus ottaa käsiteltäväksi kysymys siitos-oriin hankkimisesta kuntaan. Mutta hänen omatuntonsa antoi hänen kuitenkin joka pyhä rukoilla valtakunnan sotajoukon lisäämistä. Ja hän tiesi aivan hyvin, kuinka siveellisesti valtakunnan sotajoukko elää, sekä maasotaväki että meriväki maalla käydessään.
* * * * *
Kansat ovat saaneet raskaan verokuorman kantaakseen, rangaistukseksi tästä sopimattomasta rukouksesta. Kirkko joka sitä on kansalle tyrkyttänyt ja jonka rukoiltavaksi se rukous kaikkein vähimmän sopii, on sekin saanut rangaistuksen. Se rangaistus on niin asianmukainen, niin selvästi juuri tätä asiaa koskeva, ettei sen tarkoituksesta voi erehtyä. Kirkon omasta helmasta on noussut sotaväkeä, oikein säännöllistä — pataljooniin, komppanioihin ja plutooniin jaettua — upseereineen, lippuineen ja rumpuineen. Se on "Pelastusarmeija", ja se tekee kiivaita rynnäköitä kirkkoa vastaan sen omilla aseilla: raamatulla, rukouksella ja lauluilla.
Niin että — eikö kaikkeen tähän nähden nyt jo alkaisi olla aika ruveta rukoilemaan: "Herra, vähennä valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!"
Mutta varmuudeksi olisi tähän rukoukseen nyt muistettava liittää tuo ehto: "nimittäin, jos se on j.n.e."
"MAAILMAN LOPUN" KIRJA.
Lehtemme päätoimittaja lähetti kesäkuumalla minulle luettavaksi ja arvosteltavaksi Werner Söderströmin kustannuksella ilmestyneen Aatto S:n suomentaman kirjan nimeltä: "Kristuksen tulemisesta eli viimeiset tapaukset, jotka ovat ihmisille ja maailmalle tulossa, Raamatullisia tutkimuksia, tehnyt Ernst Mühe."
Nuorempana ollessani minä tosin yrittelin yhtä ja toista ja koetin onneani monella eri alalla, mutta koskaan ei juontunut mieleeni ruveta arvostelemaan hengellisiä kirjoja. Sentähden on minulle vielä tänäkin päivänä käsittämätöntä, kuinka se toimittaja lähetti tämän kirjan juuri minulle. Jos saisin otaksua hänen lukeneen kirjan, ennenkuin sen minulle lähetti, en sanoisi mitään. Sillä siinä tapauksessa pitäisin hänen tekonsa aivan luonnollisena. Mutta jos hän sen olisi lukenut, olisi hän kaiketi sen sitte yksintein itse arvostellutkin.
Olipa miten tahansa, kirja kuuluu kaikissa tapauksissa minun arvostelualaani. Minun arvosteltavikseni kuuluvat nimittäin kaikki hyvät kirjat, varsinkin jos ovat vielä tavallista erinomaisemmat.
Kun näinä nykyisinä vuosina tehdään raamatullisia tutkimuksia, niin ne tietysti ovat tavallista etevämpiä, sillä raamattu on jo ollut tutkittavana niin kauan, ettei mitään keskenkertaista, mitään tavallista tutkimusta enää kannata yleisölle tarjota. Ja kun kerran Aatto S. ottaa suomentaakseen ja Werner Söderström kustantaakseen raamatullisia tutkimuksia, voipi olla varma siitä, että ne ovat paraita mitä aikakaudellamme on saatavana.
Minä ainakaan en ole nähnyt mitään tämän Mühen tutkimuksen vertaista. Paljoa en kyllä ole tältä alalta ennen nähnytkään, sillä olen yleensä kokenut välttää viimeisiä tapauksia koskevaa kirjallisuutta, koska olen luullut, etteivät ne kumminkaan ehdi tapahtua minun eläissäni.
Tämän kirjan luettuani olen tullut toisiin ajatuksiin. Näkyy saavan olla varuillaan tästäpuoleen itsekukin. Nyt ei maailmanlopun aika enää ole mikään salaisuus, jota eivät taivaan enkelitkään tietäisi. Ernst Mühe tietää sen aivan tarkalleen, vaikka hän luultavasti ei ole edes enkeli. Vielä vähemmän minä olen enkeli, mutta nyt tiedän sen ajan hänen kirjastaan. Ja kuka tahansa saa sen nyt tietää 1 markalla 60 pennillä.
On tässä kirjassa tietoa sen rahan edestä, on totisesti. Ei tarvitse lukea monta sivua, ennenkuin jo on saanut niin paljon viisautta kuin kerralla päähän mahtuukin. Näytteeksi panen tähän muutamia palasia:
"Ennen meidän maatamme on jo ollut maa olemassa, jossa hyvin luultavasti on asunut enkeliolentoja ja joka on ollut valtakuntana sillä ylienkelillä, joka sitte lankesi pois Jumalasta ja jonka nimi nyt on saatana. Näiden enkelien syntiinlankeemuksen kautta joutui se maa kuolemaan ja turmioon sekä suuressa tulvassa (jossakin toisessa kuin tunnettu vedenpaisumus) täydelliseen häviöön. Mooses näki pyhän Hengen ilmoituksen kautta sen maan autiona ja tyhjänä. Tämän ensimäisen maan olemassaoloa ja sen onnetonta kuolemaa todistaa vielä tänäkin päivänä suuri joukko kivettyneitä muinaismaailman eläinluita, puita, ja kasveja, joiden kaltaisia nykyisessä luonnossa ei ole, samoin myös maakerrosten ja kivihiilikerrosten ihmeelliset muodostukset, jotka näyttävät olevan äärettömän vanhat, sekä eräät merkit jotka osottavat kuoleman taistelua olleen."
Kuopion pitäjän Räimän kylällä kertovat ennen olleen "patahurjain valtakunnan" — mutta mitä se on tämän perkeleitten valtakunnan rinnalla! Pöyristyttää ajatellessa sitä ilvettä, mikä silloin on ollut tämän matoisen maan kuorella. Ja nyt me astumme samoilla tanhuvilla, joilla ennen saatana enkeleineen kävellä jylkytteli; ja kun me kuolemme, joutuvat luumme saatanen karjanluiden joukkoon.
Ennen luultiin niitä mammutin, luolakarhun y.m. sukupuuttoon hävinneiden eläinten sekä entisajan ihmisten luiksi. Mutta nyt kun "tiede on alistunut uskon palvelukseen", kuulemme niiden olevan pimeyden enkelien ja hiiden karjan luita. Toista tämä toki on kuin kaikki ne muka tieteelliset arvelut, jotka kulkevat maansynty- ja kehitysopin (geologian) nimellä. Tämä nyt on tieteellistä varmuutta, sitä luonnontiedettä, joka ei tunnusta kehitysoppia.
Tämän luonnontieteen mukaan on pimeyden enkeleillä ollut pelottavan vankka hammasrakennus, voimakkaat sääret ja särmikäs kallo. Heidän juhtansa ovat olleet yhä lujempaa tekoa.
* * * * *
Luultavasti moni lukija ei oikein tarkkaan tiedä, missä ja minkälainen helvetti on. Ernst Mühe tietää sen. Kuulkaapas:
"Kukaan vilpitön kristitty ei voi olla pulassa vastauksesta kysymykseen: onko helvettiä olemassa? Hän tietää myöskin, missä se on. P. raamattu sanoo hänelle, että niin kauan kuin tämä vanha maa seisoo, on se (alkukielen mukaan) sen syvyydessä, sen sydämessä.
"Millaisiksi on meidän ajateltava helvetin vaivat? Onko siellä todellista tulta? On tosin. Ei tavallista tulta, sellaista kuin meidän liedessämme palaa. Se ei vahingoittaisi ruumiitonta sielua. Mutta onhan muitakin tulia täällä maan päälläkin sellaisia, että vesi ei voi niitä sammuttaa."
Suoraan sanoen, luulin minä ennenaikaan helvetin olevan jossakin paljoa kauempana. Mutta ethän sinä, hyvä lukija, ole käynyt maan sydämessä? Ja kun en minäkään ole käynyt siellä, ei meillä ole puolta ruveta väittämään kirjantekijätä vastaan. Tottapa hän itse asiansa parhaiten tiennee. Sen vaan voisi huomauttaa, että täällä pohjoisnavan puolella helvetti ei oikein taida pysyä lämpimänä, koska sen katto tältä kohdalta ei ole sen kuumempi. Mutta eipä meitä varten helvetin tarvitsekaan olla erittäin kuuman, sillä me säikähdämme paljoa vähempää kuin päiväntasaajan seutujen asukkaat, jotka ovat tottuneet kovaan kuumuuteen jo täällä maan (oikeammin: helvetin) "päällä" ollessaan.
* * * * *
Ennen en ole uskonut kummituksia olevan. Ehkä ette tekään. Mutta nyt minä jo alan uskoa, kun olen lukenut tämän kirjan. Siinä sanotaan:
"Vainajat, ollen yhteydessä pyhäin enkelein kanssa, jotka toimittavat Jumalan käskyjä maankin päällä, sekä joka päivä maallisesta elämästä sinne kotiin tuotujen ihmisten kautta saavat kylliksi tietoja, niinhyvin siitä, miten heidän jälkeenjääneille omaisillensa käy, kuin muistakin tärkeimmistä tapahtumista maan päällä. — Niinpä ei myöskään ole paheksuttava, että uskossaan vahvat ihmiset, kuten usein tapahtuu, lähettävät autuaallisesti kuolevaisten kanssa tervehdyksiä henkimaailmassa oleville vainajille, ja saavat myöskin vilkkaina aavistuksina ja selvinä merkkeinä heiltä vastaukset. — On keksitty koneitakin, joilla tehdään kysymyksiä vainajille ja hirvittävimmällä tavalla saadaan heiltä omakätisiä vastakirjoituksia. — Eihän itse raamattukaan missään paikassa kiellä uskomasta kummituksia, jos niillä tarkoitamme ihmisvainajain tai pahojen enkelein henkiä. Viimemainittujen sanoo Paavali oleskelevan alemmalla pilvitaivaalla ja sieltä harjoittavan vihollista vehkeilyänsä maan päällä asuvia ihmisiä vastaan."
Joko riittää? Vai vieläkö uskallatte kulkea pimeällä hautausmaan ohi?
* * * * *
Kuka on Anttikristus? — Mühe vastaa: "Hänen esikuviansa ovat Antiokus, Nero, Attila, Napoleon I y.m. — Sitte Mühe olettaa tuonelasta palaavan Napoleon I:sen tulevan Anttikristukseksi, ja kaikkein silmät kiintyvät tähän Ranskan kaikkein kristillisimpään hallitsijaan, joka jälleen Napoleon VIII:na on ilmestyvä Anttikristuksena. Tämä on tapahtuva v. 1992 j.Kr. Anttikristillisten hallitsijain aika ulottuu vuodesta 673 vuoteen 1897. — Silloin (v. 1897) on myöskin pakanain aika täytetty. Jumalaton maailma on hillittömästä riemusta iloitseva uuden vuosisadan alkaessa. Mutta äkisti keskellä vuotta 1900 tapahtuu ihme, että Jumalan kansan jäännös tulee Jumalan Hengen kautta herätetyksi ja kristilliseksi."
Hämeenlinnasta v. 1889 karanneen juutalaisen teurastaja Rosenbergin saarnamiesten ei kuitenkaan pidä iloita hänen palaamisestaan. Jos Rosenberg keskellä vuotta 1900 palaa Amerikasta, ovat hänen velkansa paraiksi ehtineet päästä kymmenvuotisiksi ja siis vanhentuneet. Luultavasti hän arvasi tämän, koska ei lykännyt lähtöään myöhemmäksi.
* * * * *
Anttikristuksen hirmuvaltaa kestää ainoastaan 34 vuotta. "Silloin" (siis vuonna 1995) "tulee Herra Kristus, ihmisen poika, taivaan pilvissä tuomiolle. Anttikristus ja kaikki maailman valtakunnat hävitetään, mutta Herran kuningaskunta annetaan Israelin kansalle ja kaikille Herran uskovaisille."
Sitte alkaa tuhatvuotinen valtakunta, joka ei tarkoita muuta kuin kirkon valtaa.
"Silloin ainoastaan hyvin harvinaiset kiroilemisen, sabatin rikkomisen y.m. synnit rangaistaan heti ja hillitään hyvin järjestetyllä kirkkokurilla. — Suurimmassa määrässä kehittyneet liikeneuvot yhdistävät suorinta tietä kansat ja maat. — Lukemattomat joukot Jerusalemiin vaeltavia pyhissä-matkustajia karavaaneissa, höyry- ja ilmalaivoissa ja rautateillä. — Petojen villeys ja surmaaminen toinen toistansa sekä vihollisuus ihmistä kohtaan lakkaavat. — Aurinko ja kuu loistavat seitsemän kertaa kirkkaammasti. — Ihmiset silloin taas niinkuin alussa elävät vanhoiksi, niin että satavuotista vielä sanotaan nuorukaiseksi."
Viimeinen tuomio tapahtuu tuhatvuotisen valtakunnan lopulla.
Luultavasti siis v. 2995.
Esimerkkinä siitä, kuinka pitkälle tekijä syventyy yksityiskohtiin, mainitsen että "autuasten ijankaikkisesta elämästä" on neljä eri lukua, nimittäin: a) Avioliitto, b) Autuasten perhe-elämä, c) Autuasten kutsumus eli työelämä, d) Autuasten kirkollinen elämä.
Omasta puolestani pyydän lopuksi, ettei toimittaja hyvin usein lähettäisi minulle tämän laatuisia hartauskirjoja luettavakseni. Ne vaikuttavat minuun melkein liian syvästi. Nytkään en uskalla lähteä ulos huoneestani, kun on niin kovin pilvinen ilma, ja pahojen enkelein henkiä luultavasti on hyvin paljo vehkeilemässä alemmalla pilvitaivaalla.
MIKÄ ON OIKEA EROTUS HERRAN JA TYÖMIEHEN VÄLILLÄ?
Kun lehtemme päätoimittaja minulle vastattavaksi asetti ylläolevan kysymyksen, niin tuskinpa hän lienee itsekään aavistanut, kuinka pulmallinen hänen kysymyksensä oikeastaan oli. Sillä en uskoisi hänen tahallansa minulle laatineen mokomata ongelmaa, josta minulla on ollut päänvaivaa moneksi viikoksi. Ainoastaan näitä syystalven viileitä ilmoja saan kiittää, jos ihmiskunta tämän tutkimukseni luettuaan vielä pitää minua täysjärkisenä henkilönä eikä "päättömänä hurjastelijana" tai muuna yleiselle turvallisuudelle vaarallisena otuksena.
Näöltään yksinkertaisimmat kysymykset ovat usein mitä vaikeimmat ratkaista. Ilmankos sanotaankin, että "yksi hullu voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta-vastata." Tuota lausetta en kuitenkaan tahdo sovittaa juuri tähän tapaukseen, koska minä lopultakin toivon päässeeni asiasta selville, vaikka olen yksin enkä näihin asti ole tiennyt lukea itseäni noitten yhdeksän viisaan joukkoon.
Ensin minulla oli aikomus muitta mutkitta vastata että erotus on vain pinnalla, s.o. vaatteissa ja hajussa — anteeksi! — lemussa, tuoksussa, tai miksi häntä pitänee oikein hienolla kielellä sanoa. Ne ovat kuin kuusi ja koivu, ajattelin miltei runollisesti. Koivulla on sileä, puhdas kuori, ja sisällä on milloin terve puu, visainenkin kun sattuu, milloin ontto ja laho. Eikä sitä arvaa kuoren päältä. Kuusella on kuori karkea, rosoinen, mutta puuaine sisällä on yhtä puhtaan valkoinen kuin koivussakin — jos sattuu terve. Ja kun sen panee palamaan, niin se paukkuu.
Hyvä on! Mutta sittenkään kuusi ei ole koivu eikä koivu ole kuusi.
Ovathan ne aivan eri sukua.
Arvelin sentähden viisaammaksi rakentaa uuden vertailun: koivusta ja vaivaiskoivusta. Niissä on erilaisuuden vaikuttanut kasvupaikka, maaperä, siis olosuhteet. Vaivaiskoivu pohjan soilla — ainahan sillä on vilu ja nälkä, paitsi sydänkesällä. Ihan kuin kaupunkien rantajätkillä. Mikäpä paremmin soveltuisi köyhälistön vertauskuvaksi kuin tuo pensaaksi näivettynyt puu? Ja sen vastakohtana muhkea piennarkoivu pappilan veräjän pielessä. Imee mehuttomaksi puolen peltosarkaa, senkin kapitalisti. Annas, että yhtenä keväänä päästään sun kimppuusi, sun kyljestäsi mahalaa laskemaan, kun pastorin silmä välttää!
Eikös tämä olisi ollut sattuva vertaus? Luultavasti olisin sen hyväksynyt, jos olisin ollut varma siitä, että herra ja työmies todella ovat samaa alkujuurta niinkuin koivu ja vaivaiskoivu. Mutta sitä lienee vaikea sanoa, tieteen ollessa nykyisellä asteellaan.
Ne lukuisat työmiehet, joilta olen tätä asiaa tiedustellut, uskovat esi-isäksensä erästä Aatamia, joka luotiin maan tomusta ja jonka sieramiin jumala puhalsi elävän hengen. Mikäli minun on onnistunut hankkia tarkempia tietoja tästä toverista Aatamista, oli hän seikkailijaluonne, jonkatähden hänet kasvatuksellisista syistä pantiin tekemään kovaa työtä leipäpalkoilla. Särpimestä ei ollut minkäänlaista välipuhetta. Tiedon puusta hän oli saanut maistaa varsin vähän, suupalan tai kaksi, arviolta noin puolen omenaa. Ja senkin varkain, vasten selvää kieltoa. Kaiken tämän nojalla en näe olevan syytä väittää, ettei hän sopisi työmiesrodun kantaisäksi.
Herrat taas sekä suullisten että kirjallisten ilmoitustensa mukaan polveutuvat mikä "solusta", mikä "itiöstä", mutta joka tapauksessa viimeksi apinasta. Missä määrin apinaluonteen kaikki ominaisuudet tukevat sitä käsitystä, että herrasrodun esi-isä olisi siltä taholta etsittävä, sen kysymyksen ratkaisua en ota tunnolleni. Yhden piirteen tahdon kuitenkin mainita. Neekerit niillä seuduin, missä apinoita enemmältä oleskelee, valittavat yhdestä suusta, että "maamies kylvää siemenen, mutta apinat korjaavat sadon." Minä en väitä, että tämä seikka mitään todistaa. En myöskään tahdo sanoa, että se ei todistaisi mitään. Jätän asian avonaiseksi, itsekunkin vapaasti harkittavaksi.
Ainoa minkä minä otan vastuulleni, on se että herrasrotu ja työmiesrotu kaikista eroavaisuuksistansa huolimatta sentään ovat siksi läheisiä, että niitä voi risteyttää toisen jalostuttamiseksi ja toisen moukistuttamiseksi.
Niin erilainen kuin onkin työmieslapsen ja herraslapsen myöhempi kehitys, ovat he varhaisemmilla asteillaan hyvin toistensa kaltaiset. Yhteinen on molemmilla taipumus itkulla, ja vaikeroimisella hankkimaan itsellensä aineellista etua, joka taipumus sittemmin työmiehessä ilmestyy valituksena sorronalaisesta asemasta ja varallisuuteen perustuvasta ääniasteikosta, mutta herrassa pukeutuu yhä uudistuviksi palkankorotusanomuksiksi.
Henkiset harrastukset ovat myös alussa samat, rajottuen pääasiallisesti kieliopinnoihin. Kuinka lehmä sanoo? "Am-muuh". Kuinka koira sanoo? "Hau-hau". Kuinka naski sanoo? "Öh-öh". Siihen työmieslapsilla vieraitten kielien taito tavallisesti supistuukin. Sillä sitte tulee äidinkielen aika, s.o. suomenkielen, koska tarkoitukseni on puhua vain meikäläisistä oloista. Mutta herrasvesa jatkaa kielellistä urheiluansa sangen pitkälle. On ensinnäkin opittava naimattomain tätien rakas ruotsinkieli, ettei jäisi perinnöttömäksi, ja sitte se kolmas kieli, joka tuottaa etuoikeuden virkoihin, kun muut ansiot ovat tasaväkiset. Koulussa sitä vasta opitaankin kieliä, eläviä ja kuolleita. Äidinkielen taito siinä menossa tosin voi jäädä vaillinaiseksi ja kömpelöksi, mutta siitä painajaisesta voi päästä "erivapautuksella." Voipihan herrasväki erivapautuksella päästä sukupuolestaankin. Työmies kyllä saattaa kehittyä mestariksi äidinkielensä käyttämisessä, hänellä voivat olla vallassaan kaikki sen hienoudet, mutta sittenkin on hänen kielitaitonsa herrasmiehen monikielisyyteen verraten rastaan taito satakielen rinnalla.
Vai kuinka? — Löytyy niitäkin, jotka väittävät, että parempi on taitaa äidinkielensä kelvollisesti kuin osata vähä kutakin ja vierailla aineksilla turmella kieliaistiansa. Parempi yksi ainainen armas kuin monta hetkellistä lemmittyä. Mutta vaikka tämä ajatustapa muualla pitäisikin paikkansa, ei suinkaan suomenkielellä saa olla niin suuria vaatimuksia. Mitä suomenkielellä on muuta kuin omat kansalliset sanavaransa? Se ei ollenkaan auta asiaa, että se niillä tulee hyvästi toimeen. Toista on jo ruotsinkieli, jonka sanoista suurin osa on Europan sivistyskielistä saatuja. Tullaanhan sitä aikaan kotikutoisella sarallakin, mutta ei talonpoikainen sarka siltä ole saman veroista kuin herrasväeltä kerjätyt vanhat vaatteet, koreat ja kuosikkaat, vaikka vähin kuluneet.
* * * * *
Mitä ruumiinrakennukseen tulee, on jo luurangossa eroavaisuuksia. Herralla selkä on rakenteeltaan suora, vieläpä julkisilla paikoilla esiintyessä hieman ketkä, mutta voi tarpeen vaatiessa käyristyä aina 359 asteen kaareksi, josta päättäen selkänikamat pääsevät vapaasti liikkumaan. Työmiehen selkä on luonnonväärä, eteenpäin kumartunut, mutta sittepä se onkin hidas sen enempää taipumaan, selkänikamat kun ovat melkein yhteenkasvettuneet.
Toinen eroavaisuus on hammasrakennuksessa. Työmiehen hampaat, olipa niitä paljo taikka vähän, ovat suussa vuorokauden umpeen, mutta herra pistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.
Aistimien eroavaisuuksista mainittakoon, että herra enemmän kuin työmies tarvitsee kaikenlaisia näönjatkoja. Mutta makuaistin on herralla epäilemättä tuntuvasti edistyneempi kuin työmiehellä; samoin on herralla hajuaistin valppaampi, johonka mahdollisesti vaikuttavat kehittyneemmät turpakarvat. Ihon tärkein erilaisuus on kämmenissä, jotka työmiehellä ovat karheat ja känsäiset, herralla sametinpehmoiset.
Sisuksissa myös on perinpohjainen erotus, koska ravintoaineet työmiehelle tuottavat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta samat ja vielä paljoa paremmat aineet herroissa vaikuttavat ainoastaan suolistohäiriöitä.
Henki — se on herralla kymmenien tuhansien markkojen arvoinen, ellei hänelle itselleen, niin oikeudenomistajille. Tapaturmavakuutuksessa on osa työmiehiä aivan samoilla perusteilla kuin hevoset, joita vakuutetaan sekä arvonalenemisen että kuolemantapauksen varalta.
Mutta onko työmiehellä sielua? En tiedä. Harvoin ainakin hänelle "sielukelloja" soitetaan. Vaikka eihän se taida olla ratkaiseva todistus myötä eikä vastaan, koska sielukellojen tarkoitus kansan käsityksen mukaan on "vain antaa jumalalle tietää, että saatana tappaa ihmisiä." Ja mitäpä jumala työmiehestä…
Intelligenssia, s.o. korkeampaa älyä, työmiehellä ei ole, sillä valtiollinen vaikutusvalta meidän maassa kuuluu olevan intelligenssin käsissä, ja sellaista vaikutusvaltaa ei työmiehellä ole. Sentähden eivät sanomalehdetkään välitä työmiehen syntymisestä maailmaan enemmän kuin hänen kuolemastansakaan — ellei hänen onnistu kuolla viinaan tai joutua junan alle. Herrastaimen syntymä ilmoitetaan lehdissä etusivulla ja paksuilla kirjaimilla: "Terve poika." Ja kun herra kuolee, saadaan lukea muistosanoja vainajasta. Ainoastaan "Oikeus- ja poliisiasiain" osastossa on työmiehen helppo saada nimensä aikakauden tiedoksi. Juopumuksesta y.m. pienemmistä rikoksista sakotetaan säännöllisesti "eräs herrasmies", mutta jos sama hauskuus sattuu Matti Mönkkösen kohdalle, niin hänet mainitaan surkeilematta nimeltään.
* * * * *
Mutta mikä on oikea erotus herran ja työmiehen välillä? — Minä pelkään, ettei se kysymys ole sanottavasti selvinnyt kaikista näistä vertailuista. Eroavaisuudet, niin todenperäisiä ja asiallisia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole riittävän selviä, sattuvia. Alkuperäiset, ruumiilliset, henkiset ja sielulliset omituisuudet ovat vielä niin monenlaisten arvelujen alaiset, ettei niitten nojalla voi kysymystä täydellä varmuudella ratkaista. Tulee sitäpaitsi ottaa lukuun, että herraksi syntyneitten joukossa on niitä, jotka mielenlaadultaan, elintavoiltaan ja harrastuksiltaan ovat aito työmiehiä, kun taas työmieheksi syntyneissä on paljo herruuden pyrintöä, joka joskus onnistuukin.
Ihmisarvon mittana, samoinkuin ihmistä alempien ja ylempien olentojen arvon määrääjänä näytään käyttävän hengen ja aineen keskinäistä suhdetta. Kuta suurempi on hengen valta aineen rinnalla, sitä ylhäisempi olento, ja kuta suurempi aineen valta, sitä alhaisempi olento. Mutta tämä mittauslaitos ei kelpaa nyt esillä olevaan asiaan. Sekalainen on näet seurakunta niin herroissa kuin työmiehissä.
Toinen mittapuu, jota myös näkee käytettävän, on elämän tarkoitusperä — tässä tapauksessa vain ajallisen elämän, sillä tulevaisessa elämässä ei enää myönnetä olevan mitään erotusta herran ja työmiehen välillä. Mikä on herrasmiehen elämän päämaali ja tarkoitus? Virkaero täydellä eläkkeellä. Entä työmiehen? Vaivaishoito. — Mutta onhan se sama asia, vaikka nimessä on eroa; kumpikin pyrkii elämään yhteiskunnan niskoilla. Ei siis saada pätevää vastausta tältäkään mittapuulta.
Turhaan olen etsinyt lopullista vastausta näillä teillä, mutta huomattava on, että kenties tärkein näkökohta onkin vielä tarkemmin koskettelematta.
Koska tutkimukseni supistuu ainoastaan maanpäällisen elämän aikaan, on sielu vähemmästä arvosta kuin vaatteet. Ei sielu ja ruumis, vaan vaatteet ja ruumis maailman silmissä muodostavat niin herran kuin työmiehen. Hyvät vaatteet ja heikko ruumis, se on useimmassa tapauksessa herra; huonot vaatteet ja vankka ruumis, mikäs se on muu kuin työmies?… Ei kuitenkaan aina, sillä poikkeuksia löytyy molemmin puolin. Herralla on monasti ruumis terve ja voimakas, ja työmiehellä voi pyhäpäivänä olla hyvät vaatteet. Asia ei siis nytkään ole niin yksinkertainen kuin ensi katsannolla luulisi. On vielä otettava huomioon ruumiin ja vaatetuksen keskinäinen suhde.
Kaikki tuskin tiennevät, millä armottomilla kidutuskeinoilla herraskansa kiristää keskiruumiinsa hoikaksi eli, niinkuin sanotaan, "vartalonsa solakaksi". Tietysti tarkoitan etupäässä herrasnaisia, niin naimattomia kuin naimisissa olevia, jotka viimemainitut osottavat heräävätä äidinrakkauttansa sillä, että jo ajoissa totuttavat syntymättömän sikiönsä kärsimään vaatteen valtaa. Eikä tämä ole suinkaan ainoa. Mitä ponnistuksia vaatineekaan heikolta naisniskalta muodinmukaisten kukka- tai sammalmätästen taidokas kantaminen päälaellaan. Eikä sillä hyvä. Se paino koituu perheen kukkaroonkin, koituu ylen kipeästi. Ja muutenkin saa herrasmies tarpeeksi asti tuntea vaatetuksen ylivaltaa. Keikari ajaa jalkoihinsa kengät kuin pässin sarvet. Hän onkin narri, vastataan. Mutta mikäs saattaa vakaisen arvonmiehen panemaan päähänsä liitosvälin nokista tehtaan savutorvea — niin sanotun "tyhjän jatkon" — taikka kunnioitettavan herra senaattorin juuri juhlallisimmissa tilaisuuksissa kävelemään ihmisten kummana, alushousuillaan ja kalavene kumollaan päässä? Eiköstä tämä ole vaattehen valtaa? — Ihmekö sitte, jos jalat ovat täynnä patteja ja ruumis lyöttymissä kuin pahimmalla markkinakonilla.
Mutta työmiehellä orjallisimmissakaan oloissa ei ruumis ole vaatteen orja. Jos kenkä ahdistaa, niin varvas empimättä tunkeutuu ulos vapaaseen luontoon, jossa on yltäkyllin väljää, valoa ja ilmaa. Samoin tekee polvi ja kyynärpää, milloin vaate tuntuu olevan tiellä. Hatussakin on tavallisesti sen verran reikiä, että ilmanvaihto käy mahdolliseksi. Ruumis siis kohtelee vaatetta mitä suurimmalla ylenkatseella.
Emmeköhän nyt vihdoin ala olla perillä, sillä tämä erotusperuste pitää itse asiassa paikkansa niittenkin suhteen, jotka edellisissä yrityksissä jäivät poikkeusasemaan, eli työmiesluontoisten herrojen ja herruushaluisten työmiesten. Siis — ympäri käydään, yhteen tullaan. Tulimme siihen, mistä läksimme. Se "oikea erotus" on kuin onkin vaatteissa, nimittäin siinä seikassa, että herralla ruumis on vaatteen orja, työmiehellä vaate ruumiin palvelija. Eli: herralla on ruumis vaatetta varten, työmiehellä vaate ruumista varten. Mutta yhtä älkäämme unhottako: "keppiä vaille herra — ja kärsää vaille sika". Herra ei ole valmis ilman kävelykeppiä, joka myös on ulkoasusta puhuessa mainittava. Noista kiveräpäistä ja notkeista, ryhmysauvoista ja sileistä luupäisistä aina tuohon elinkeinovapautta vastaan ojennettuun perintöporvarin hopeanuppiseen asti — niistä voisi saada kokoelman, joka verrattomalla selvyydellä kuvaisi nykyistä yhteiskuntalaitostamme. Ja työmiestä siinä kokoelmassa edustaisi raskain kaikista — kerjuusauva… Mutta ehkä on parasta, ettei tarpeettomasti oteta esille koko kävelykeppiä.
NYKYAIKAINEN "HYVÄ PAIMEN".
Olemme usein nähneet, kuinka tässä maailmassa asiat hairahtuvat pois alkuperäisestä tarkoituksestaan. Viina on luotu ihmisten iloksi, vaan paljoa useammin se tuottaa suurta surkeutta. Moni, jota on aiottu senaattoriksi tai kenraalikuvernöörin apulaiseksi, on lopettanut ratansa käräjäkirjurin vaatimattomalla paikalla. Toiselta puolen on moni etevä suutarin aines kiivennyt professorin istuimelle, kun taas monessa huonossa suutarissa piilevät ihanat papinlahjat.
Minä puolestani en ryhdy arvailemaan, kuka tällä tavalla on sotkenut vakaisen maailmanjärjestyksen. Sotkettu se vaan on, niin että sitä tuskin enää mitenkään voipi saada kohdalleen…
Viimeisten nälkävuosien aikana satuin kerran maalaiskirkkoon. Siellä saarnasi rovasti itse. Evankeliumin johdolla hän voimakkaasti kehotti seurakuntaa kavahtamaan, "ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta ylönsyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta." Köyhäin piti olla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä selvempi tie heillä oli taivaaseen. Mutta ylen hankala pääsy autuuden majoihin tuntui olevan niillä, jotka ovat kovasti vetäneet puoleensa tämän maailman hyvyyttä ja henkensä uuvuttaneet elatuksen murheessa. Kuta enemmän ovat tavaraa koonneet, sitä ankarampi tili on heidän kerran tehtävä.
Tätä saarnaa kuullessani minä johduin omituisiin mietelmiin, joista en tarkoin tiedä, olivatko ne kristinopin vai järjen mukaisia. Minusta vaan tuntuivat rovastin sanat enemmän tähtäävän häntä itseään kuin seurakuntaa. Sillä hän oli rasvaisin olento ja rikkain mies kymmenen neliöpeninkulman alalla, eikä hänen ruumiillinen painonsa nyt nälkävuonnakaan ollut halveksittava. Vähä se vaihteli vuodenaikojen mukaan: keväällä oli ollut seitsemäntoista vanhaa leiviskää ja syksyllä alennut kuuteentoista. Sitäpaitsi hän luonnoltaan oli yksi niitä ahneimpia.
Seurakunta sensijaan oli laihaa, viheliäistä, nälkiintynyttä joukkoa, silmät syvällä pään sisässä, niskaan päin painumassa. Nuohan ovat kaikki valmiita taivaasen menijöitä, ajattelin. Mutta kuinkahan rovastin käy?
Mikä tehtävä sielunpaimenella oikeastaan on tämmöisessä asemassa? — Näytti tosiaan siltä kuin olisi ainakin tämä paimen katsonut asiakseen imeä itseensä koko pahan mammonan ja siten keventää sanankuulijainsa tilivelvollisuutta. Valmistaakseen laumalleen hyvän tulevaisen elämän, näytti paimen varustautuvan menemään aivan toiselle taholle. Uhraavan itsensä…
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja II, by Kaapro Jääskeläinen