HURSKAS VAIMO.
Jos köyhä väki ei missään muualla pidä puoliaan, niin ainakin rippikirjoituksissa. Siellä on heillä ehdoton enemmistö, ja siellä he ovat melkein kuin kotonaan. Mutta varakkaammat ja ylhäisemmät tuntevat niissä tilaisuuksissa olevansa jotenkin vieraita, niinkuin ei heidän paikkansa olisi siellä. Sentähden he harvoin sinne tulevatkaan itse, vaan ilmoituttavat muilla ripin tarpeensa.
Antti Hentusen ja hänen rouvansa puolesta esimerkiksi oli vaan renki läsnä rippikirjoituksessa, vaikka he eivät olleetkaan ihan ensimäisen luokan herrasväkeä.
Viraltaan ja arvoltaan Antti Hentunen oli maakauppias, ja meille lienee jotenkin yhdentekevä, millä lailla hän oli päässyt siihen asemaan. Kenties tämä seikka enemmän liikutti erästä herrassa nukkunutta entistä maakauppiasta, jonka puotipalvelijana Antti oli ollut nuoruudessaan. Mutta muulle maailmalle ei ole tarpeellista tietää, millä hetkellä ja mistä lähteestä Antti sai kutsumuksen ruveta omantakeiseksi kauppiaaksi. Hän on nyt maakauppias, ja sillä hyvä. Elää omillaan ja elättää muitakin, joka on vielä parempi.
Ensimäiseksi, luulen minä, huomasi Antissa näitä edistyksen mahdollisuuksia ja ylöspäin pyrkimisen oireita edellämainitun herrassa nukkuneen entisen maakauppiaan Liisa niminen sisäneitsyt. Ja arassa, puhtaasti neitseellisessä sielussaan hän päätti ottaa osaa näihin pyrinnöihin, tukea niitä ja olla myös mukana, jos ne joskus hedelmän kantaisivat. Kerran hämärissä, kun ei ollut muita kotona, se asia päätettiin, sillä tavalla ettei sitä käynyt enää purkaminen. Oli siinä syytä kummassakin. Alku oli Liisan tekemä, ja sentähden minusta oli hänessä enemmän syytä. Mutta kukapa minua uskoo? Jos tapaus olisi semmoisenaan tullut valkeuteen, olisivat kaikki päättäneet sen Antin syyksi, ja kaikki olisivat katsoneet kieroon häneen. Siihen kait Liisa olikin perustanut laskunsa.
Ei auttanut muu kuin ruveta yksiin leipiin eli, kauniimmasti sanoen, "yhdistää kohtalot." Vanhukset arvelivat, että tottapa lie jumala valinnut heidät toisilleen. Ja miks'ei olisi jumala valinnut näitä aviopuolisoja niinkuin muitakin? Itse he vaan olivat, mahdollisten erehdyksien välttämiseksi, vähä ohjailleet tätä valintaa. Ja jouduttaneet.
* * * * *
Kymmenen vuoden kuluttua vasta oikein voi nähdä, kuinka hyvästi Antti ja Liisa soveltuivat toisilleen. Silloin heillä jo oli neljä lasta, joista vanhin kahta viikkoa nuorempi kuin heidän kirkollinen avioliittonsa. Heillä oli myös Mikko niminen puotilainen, josta ei kukaan olisi osannut arvata, aikoiko hän koskaan avata omaa kauppaa, vai eikö.
Kauppias Hentunen oli tähän aikaan hyvin paksu ja hyvin pyöreä. Lyhyempi hän luultavasti ei ollut nyt kuin ennenkään, vaikka näytti semmoiselta kerältä. Silmät olivat kutistuneet hyvin pieniksi, ja kasvoilla oli kukoistava väri. Kuitenkaan hän ei ollut terve. Kävi joka kesä Kuopion kuuluisassa kylpylaitoksessa, istui savessa ja kiipesi kylvyn jälestä Puijon rinnettä — kaikki lääkärin määräyksen mukaan.
Syynä sekä hänen pyöreyteensä että kylvyn tarpeeseensa oli hänen käyttämänsä omantakeinen kirjanpito. Hän ei näet tyytynyt siihen, että Mikko hoiti hänen tavallisia kauppakirjojaan, vaan sen ohessa hän itse omakätisesti hoiti neljää erikokoista nassakkaa, ehkäpä vielä huolellisemmin kuin Mikko puotikirjoja. Muut olivat pyöreäkylkiset, paitsi yksi, jota voisi sanoa "muistikirjaksi." Se oli litteä, veti kaikista vähimmän ja kulki aina taskussa. "Kassakladi" oli puotikamarin uunin takana, "pääkirja" vaatekaapin nurkassa ja "varastokirja" kellarissa. Näitä kirjoja hän "vei" vähä toisin puolin kuin varsinaisia kauppakirjoja kuletetaan. Siirsi näet vähitellen varastokirjan sisällön pääkirjaan, josta taas tarpeen mukaan täytti sekä kassakladin että muistikirjan. Yhtä uuttera kuin Mikko oli täyttämään hänelle uskottua kladia ja muistikirjaa, yhtä uuttera oli kauppamies tyhjentämään omiaan. Mahdollisesti hän luuli tämän olevan sitä aina mainittavaa "kaksinkertaista kirjanpitoa."
Muuten hän oli erinomaisen hyväluontoinen niinkuin aina lihavat miehet, ja peräti vähä välitti muista asioista kuin omasta kirjanpidostaan. Mikkoa kohtaan hän oli enemmän toverin ja ystävän kuin isännän kannalla. Aina kun Mikko jostakin syystä oli työlästynyt ja uhkasi muuttaa pois, rukoili kauppamies itkusilmin häntä jäämään.
"Minun tulee niin ikävä sinua", hän nyyhki, "minä kun vielä olen niin akkavallan alainen…"
Viimemainitulle asialle Mikko tietysti ei mitään voinut. Mutta eipä hän lähtenyt, jos lie koskaan oikein aikonutkaan.
Liisa rouva taas oli kehittynyt herransa ja miehensä täydelliseksi vastakohdaksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Koska vastakohdat sanotaan avioliitossa parhaiten sopivan yhteen, olivat he siis ihanteellinen aviopari.
Liisa rouva oli pitkä ja laiha, niin laiha, että "luut sinertivät nahkan alta ja tuuli vinkui kylkiluiden välissä", kuten Mikon oli tapana sitä kuvata. Laihuutensa syyksi rouva valitti huonoa ruokahalua, vaikka hän useinkin pahimmin valitellessaan puri kuin tuskainen, ja Mikko puolestaan arvioi hänen syövän ainakin neljän hengen edestä. Mutta mikä lie ollut, ettei hänessä jumalanvilja ottanut asuakseen.
Sisällisesti oli Liisa rouvassa tapahtunut se muutos, että hän nyt oli peräti hurskas. Viljeli pyhänseutuna jumalansanaa, veisasi viikollakin aamuin illoin ja kävi uutterasti "seuroissa." Jos asian ottaa puolueettomasti, oli hän jumalisin ihminen koko kihlakunnassa. Naisista ei kukaan uskaltanut ajatella itseään hänen vertaisekseen, ja miehistä taas siinä suhteessa ei ole koko kilpailuun. Ei löytynyt yhtään virhettä hänessä eikä hänen vaelluksessaan. Ei ainakaan hän itse löytänyt. Ja muut eivät tohtineet ruveta etsimäänkään. Jos joku olisi semmoista yrittänyt, olisi paikalla ollut hukassa. Kadotettu sekä ajassa että ijankaikkisuudessa. Niin häntä suojeli vanhurskauden maine. Sitäkään vanhimman lapsen syntymisjuttua ei enää kukaan uskaltanut muistaa. Aina vaan säälitellen puhuttiin, kuinka työlästä on olla "juopolla miehellä niin hurskas vaimo."
* * * * *
Oli lauantaipäivä paria viikkoa ennen joulua ja ensimäiset rekikelit. Väkeä kiehui kylä täynnä, ja puodissa oli kauhea kiire. Mikko liikkui kuin kärppä, ja kauppamies itsekin pyörähteli ja hikosi. Riitti hänellä kuitenkin aikaa silloin tällöin kääntyä nurkkaan päin ja kopeloida taskuaan.
Vasta puolisen jälestä asettui tungos vähäksi aikaa, kun kirkkomiehet läksivät eväilleen. Kauppamies oli päivälliselle kutsunut muutamia varakkaimpia isäntiä, joiden huoleton toimeentulo selvästi näkyi sekä kasvojen muodosta että ruumiin rakennuksesta. Vanhan hyvän ja kunniallisen tavan mukaan otettiin syödessä riittävät ruokaryypyt. Kotielannossa Liisa rouva oikeastaan oli enemmän myöten kuin vastaan miehensä juopottelua. Mutta vieraitten ihmisten nähden hän aina oli hyvin tarkka ja huolekas siitä asiasta. Nytkään hän ei mitenkään saanut rauhaa muualla kuin ruokailuhuoneen oven takana. Ja ryypynottoaikoina hän aina raotti ovea, aterian alkupuolella pikkusen vaan, niin että toinen silmä ja puoli nenää näkyi päivällisvieraille, mutta sittemmin rako yhä laajeni. Kauppamies istui selin oveen eikä huomannut mitään. Puheli ylen rohkeasti, kehui suurilla asioillaan, alkoipa lopulta laulahdellakin. Silloin kuului oven takaa, kuin raskaan painon alta päästen, kuiskaus:
"A-antti-i!"
Kauppias kääntyi sinnepäin, mutta tunsi olevansa tällä kertaa turvattuna, kun oli näin aikamiesten matkassa. Sitäpaitsi oli hänellä nyt tarmoa luonteessaan tavallista enemmän. Ja kun hänellä kerran luontoa oli, niin päätti hän sitä myös käyttää.
"Mene tiehesi, akka!" sanoi hän ja katsoi jäykästi yli olkansa. Nauroi vielä käheästi päälle, ja vieraatkin vetivät suutaan vinoon isännän mieliksi.
Tämmöistä loukkausta ei Liisa rouva muistanut saaneensa nieltäväkseen koko avioliittonsa ajalla. Ei, vaikka kuinka olisi muistellut. Mutta hän ei tehnyt niinkuin moni maailmallinen, parannuksen tekemätön ja synnillisellä luonnolla varustettu heikompi astia tällaisessa tapauksessa hänen luullakseen olisi tehnyt. Hän ei karannut miehensä kimppuun eikä raapinut häneltä silmiä päästä, ei edes uhannut raapia, ei sanalla sanoen näyttänyt olevansa milläänkään. Hiljaa vaan painoi oven kiini, huokaili hetken aikaa ja alkoi sitte etsiä lohdutusta jumalansanasta.
* * * * *
Iltapäivällä alkoi taas entinen touhu sekä puodissa että muualla talossa. Mutta emäntää ei nähty ollenkaan. Piiat juoksivat kuin päättömät; paljo olisi ollut tehtävää, vaan eivät tienneet, mihin ryhtyä. Emännältä ei saatu mitään neuvoja, ei edes aitan avainta. Hän ei sekaantunut mihinkään "maallisiin"; luki vaan postillaansa ja lomaan veisasi väräjävällä äänellään.
Kun iltasella kiire oli puodista hälvennyt ja viimeinen ostomies pyyhkinyt kaupantekijäisryypyn jälet suupielistään, sulki Mikko oven, pani luukut akkunoihin ja rautakangen ulkopuolelle oven poikki.
Sitte ruvettiin talossa illallispuuhiin. Lapset saivat syödä yksin, ja piiat sumppusivat heidät maata niinkuin parhaiten taisivat. Kauppamies söi Mikon kanssa kahden — vaikka ei heillä paljo syötävää ollut: leipä oli homehtunutta, voi talinsekaista, sillinpalat kovia ja kuivia, perunat ihan kylmiä. Näistä merkeistä alkoi kauppamies vähitellen vainuta ukkosen olevan ilmassa, ja jos tunnustaa suoran totuuden, niin heräsi hänessä jotain epäselvää pelon tapaista, jota asiantuntijat sanovat tunnonvaivaksi, omantunnon kolkutukseksi y.m. Hän muisti joskus ennenkin tehneensä melkein yhtä uhkarohkeita temppuja, kun oli ollut vähä "toisella kymmenellä", vaikka tosin ei muuta kuin kolme kertaa koko heidän avioliittonsa ajalla. Eikä yhdelläkään niillä kerroilla hänen asiansa ollut niin paha kuin nyt.
Hän koetti ajatella, että miltähän tuo oli kuulunut vieraista. Kaiketi ne luulivat häntä hyvinkin tylyksi vaimolleen. Ja miltähän se oli tuntunut Liisasta? Olikohan tuo kovinkin pahasti suuttunut? — Mutta nämä ajatukset eivät häntä ollenkaan huvittaneet. Päätä tahtoi muutenkin pakottaa, kun oli tullut pitkin päivää naukatuksi tavallista ahkerammin.
Illallisen jälestä tuli piika kutsumaan kauppamiestä rouvan puheille. Kutsu ei ollut odottamaton, sillä semmoinen oli asian meno ollut ennenkin. Ensi työkseen kauppamies tiristi muistikirjan uurteista mitä siellä vielä oli. Sitte hän otti käsille kassakladin uuninraosta, mutta ei hän siitäkään sanottavasti kostunut. Täytyi käydä vaatekaapilla, toisessa huoneessa. Pääkirjassa piti olla ainetta vielä pariksi päiväksi. Mutta vaatekaapista ei löytynyt koko kapinetta, ei mistään nurkasta. Ja aikaa oli etsiessä tuhrautunut niin paljo, että kauppamiehen täytyi kiiruhtaa rouvansa luokse, voimatta asianmukaisesti vahvistaa itseään.
Kamarinsa keinutuolilla hän istui, rouva Liisa Hentunen kaikessa laihuudessaan. Silmät punertivat kuin itkun jäleltä, ja postilla oli hänellä käsissä. Kauppamies astui varovasti huoneesen ja istui tuolille ovenpieleen. Hiljaisella, nuhtelevan tuskan painamalla äänellä alotti rouva keskustelun:
"Antti! — Kuuletkos?"
Antti ei virkkanut mitään.
"Kuinka sinä sanoit minulle tänäpäivänä?"
Ei vastausta.
"Etkö sinä sanonut näin: mene tiehesi, akka? — Oliko se niin?"
Kauppamies ei vastannut sanaakaan. Hän oli kerta valinnut sen taistelutavan, eikä siitä hellittänyt. Mutta rouva jatkoi hiljaa ja tyvenesti niinkuin ennenkin:
"Sillä lailla sinä sanoit, vierasten kuullen… Muistatko sinä entisiä aikoja, Antti? Muistatko koskaan luvanneesi minulle ikuista rakkautta ja uskollisuutta?"
Ei vaan kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi.
"Muistatko sinä sitä kallista hetkeä, kun meidät vihittiin pyhään kristilliseen avioliittoon? Mitenkä sinä silloin sanoit? Sanoitko sinä: mene tiehesi, akka? — Etkö sinä silloin luvannut rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä? Ja muistatko sinä papin sanoja?"
Mutta kauppamiehen ajatukset lienevät liikkuneet muualla, koska hän ei vieläkään antanut minkäänlaista ääntä.
"Sanoihan pappi niin, että miehen ei ole sallittu pahasti vaimonsa kanssa menetellä, oman häijyn mielensä jälkeen, niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan; mutta pitää häntä rakastaman ja kunniassa pitämän ja antaman, niinkuin pyhä Pietari sanoo, vaimolliselle astialle niinkuin heikommalle hänen kunniansa. Tokko sinä enää muistat sitä? — Ja sitte sanoi pappi vielä, että niinkuin mies on lahjoitettu suuremmalla viisaudella ja vahvemmalla luonnolla kuin nainen, niin pitää hänen myös käyttämän sitä hänelle avuksi ja ei sortamiseksi. — Niin se pappi sinua neuvoi, Antti, eikä neuvonut sanomaan vierasten kuullen: mene tiehesi, akka!"
Kun Antti puolestaan ei antanut aihetta pitempiin alustaviin keskusteluihin, täytyi rouvan nyt jo ryhtyä pääasiaan. Hän kertoi ilmoituttaneensa samana iltapuolena pidettyyn rippikirjoitukseen sekä itsensä että kauppamiehen. Rouva kyllä omasta puolestaan ei tiennyt tehneensä mitään pahaa, joka olisi painanut hänen tuntoaan. Mutta lohdutukseksi kärsimästään loukkauksesta ja sisälliseksi vahvistuksekseen hän tahtoi tulla miehensä mukaan, ikäänkuin tukemaan häntä. Hän oli valmis antamaan anteeksi puolisonsa raskaan hairahduksen, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Oli sovittava myös jumalan kanssa.
Tätä juuri oli kauppamies enimmän pelännyt. Hän ei ollut luonnostaan mikään kirkonkävijä, eikä häntä semminkään haluttanut mennä rippikirkkoon, jossa se ryyppy pahanen oli niin pitkän odotuksen takana. Täytyi ensin puolen päivää istua kuivin suin. Mutta minkäpä sille taisi? Olihan sinne mentävä, kun kerran oli kirjoitettu. Eikä hän sanallakaan vastustanut Liisan esitystä. Ei muuta kuin hiukan tuskaisena kynsäsi korvallistaan ja mutisi melkein kuin itsekseen:
"Viitasaarelaisten kun piti tulla jauhon ostoon huomenna —"
"Jääpihän Mikko kotiin", huomautti Liisa rouva sävyisästi. Näytti aikovan jatkaa postillan lukemista. Siitä arvasi kauppamies ajan tulleen hänelle lähteä omaan huoneeseensa. Mutta kellarissa täytyi hänen sinä iltana vielä pistäytyä, kylmässä ja pimeässä.
* * * * *
Aikaseen sunnuntaina oli talossa aamiainen valmiina, vaan siihen ei talon rouva koskenut. Olisihan ollut synti raskauttaa itseään syömisellä juuri ennen herran ehtoolliselle menoa. Ei kauppamieskään uskaltanut istua pöytään. Mutta rouvalta salaa hän teki kaksi kookasta voileipää, asetti kourallisen muikkuja niiden väliin, pisti taskuunsa muutamia keitettyjä munia ja katosi sitte vähäksi aikaa omaan kamariinsa.
Liisa rouva oleskeli myös tänä aamuna epäiltävän paljo omassa huoneessaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, rukoiliko hän, vai laitteliko hänkin tehokkaammalla tavalla itseään siihen kuntoon, että saattoi ottaa vastaan herran pyhiä armovälikappaleita.
Oli navakanlainen pakkanen näin alkutalven ilmoiksi. Hanget helottivat puhtaimmillaan, puut huurteisine oksineen olivat lähes yhtä kauniit kuin kesäpuvussaan. Muodot, piirteet olivat kauniimmatkin; se vain, että värejä puuttui.
Kauppamiehen talosta ei ollut kirkolle matkaa täyttä kilometriä. Mutta karhunnahka oli kuitenkin pantava rekeen, sillä kirkon tienoilla oli paljo katsovia. Nuori raudikko ori oli myös sennäköinen, että sillä ilkesi ajaa.
Melkein puolimatkassa oli jyvärengin Aatu Julkusen mökki. Koira istui sen ovella ja haukahteli. Mutta ei se kauan malttanut siinä istua, vaan läksi vilistämään hevosta kohti, että lumi pölisi. Haukkuen ja reuhaten hyppeli kahden puolen hevosta ja aikavälistä yritti haukata reessä olijoita. Renki koetti ohjasperillä lyödä koiraa, vaan ei tavannut. Ärähtäen se aina silloin peräytyi tiepuoleen ja oli kohta taas valmiina hyökkäykseen. Ori alkoi tuosta jo tulistua.
Juuri mökin kohdalle tullessa ilmestyy jostakin nurkan takaa pieni, tuskin kymmenvuotias tyttönen, juoksee avojaloin ja paitasillaan ajajia kohti, huudellen: "Musti seh, Musti seh! Etkös tottele?"
Sellaista ilmiötä ori vasta oikein säikähti, hyppäsi syrjään ja kaatoi reen. Kauppamies vierähti raskaasti tielle ja rouva hänen päälleen. Rouvalle ei tullut mitään vahinkoa, vaan kauppamies valitti kylkeensä koskeneen. Kuitenkin häiritsi tämä tapaus rouvan yksinäisiä, hartaita mietelmiä. Sentähden hän katsoi asianlaadun vaativan huomauttaa rengille, kuinka hänen, Paavon, on huoneentaulun mukaan oltava "kuuliainen ruumiillisille isännillensä, pelvolla ja vapistuksella, sydämensä yksinkertaisuudessa, niinkuin Kristukselle", ja ettei hänelle tilinteon päivänä tule olemaan hyvä palkka, kun hän näin huolimattomasti menettelee isäntäväkeänsä kohtaan, panemalla heidän henkensä tahi ainakin heidän ajallisen terveytensä vaaraan.
Sitte rekeen päästyään hän kutsui tytön luokseen ja sanoi hänelle:
"Sinun isäsi, tyttö parka, on tehnyt kovin pahasti ja sydämettömästi, kun on ottanut elättääkseen rumaa ja vihaista koiraa, vaikka hänellä ei kaikin ajoin ole leipää liiaksi lapsillensakaan."
"Mustipa on aina isän toverina metsällä", väitti tyttö vilkkaasti.
"Kuuleppas, lapsi, elä sinä opi vastustelemaan vanhempia ihmisiä. Nuoret olkaat vanhoille alamaiset, sanotaan sanassa, ja pitäkäät itseänne kiinteästi nöyryyteen. Mutta sinulle on tainnut mennä perinnöiksi isäsi ylpeyttä. Minä olen jo ennen käskenyt hänen ampua koiransa, jos tahtoo olla meidän leivässä. Mutta hän ei ole minua totellut. Elä sinä, lapsi kulta, vaan tule hänen kaltaisekseen!" — Sitte tarttui hän tytön otsahivuksiin ja jatkoi: "Olkoon tämä nyt pieneksi muistutukseksi pahanilkisyydestäsi, kun juoksit hevosta säikyttämään."
"Enhän minä kuin Mustia tulin kieltämään", väitti tyttö, itku kulkussa.
"Tässä saat vielä vähä lisää siitä, että yhä vain olet uppiniskainen ja väität vanhempia ihmisiä vastaan."
Tyttö tuli saamaan kelpo tukkapöllyn, sillä rouva puhui harvaan ja pani
painoa joka sanalle. Jalkojakin tytön jo palelti hangessa seistessä.
Irti päästyään hän hiljaa nyyhkyttäen pakeni kotinsa ovelle, josta
Musti säälivin silmin hänen onnettomuuttaan katseli.
Tämän pysäyksen jälkeen jatkoivat rippivieraat taas matkaansa. Ori juoksi verraten rauhallisesti, vaikka Musti yhä seurasi rekeä, tuontuostakin haukahdellen. Jäleltäpäin kuului tytön itkunsekainen kutsu: "Musti seh! Musti seh!"
Vähän matkaa ajettua tunsi kauppamies kylkeään omituisesti lämmittävän. Ja kun hän sitä koetteli, olivat vaatteet siltä kohdalta kosteat. Hän oli vähällä parkasta, luullen saaneensa kylkeensä suuren verihaavan. Mutta tarkemmin koeteltua hän huomasi, että "muistikirja" oli särkynyt taskussa ja sen sisältö imeytynyt vaatteisiin. Puhdas kirkkonenäliinakin oli likomärkänä. Hiljaa kiroten kaivoi kauppamies pullon sirut taskustaan ja pudotti ne reen viereen. Seurasi häntä sentään kirkkoon miehen haju — ja nenäliinasta voi imeä vähä makuakin.
Kirkolla nousivat kauppamies ja hänen rouvansa reestä, ja renki pyöräytti tyhjiltään kotiin.
Rippisanoissa nuori kirkasääninen pappi puhui kelvollisista ja kelvottomista ehtoollisvieraista. Piti tälle aterialle tullessaan elävästi tuntea syntinsä ja niitä katkerasti katua sekä vahvasti uskoa, että ne nyt anteeksiannetaan. Ja vakaa aikomus piti olla elämänsä parantamiseen. Sitäpaitsi oli oltava sovinnollisella mielellä kaikkia lähimäisiään kohtaan; sillä ken ei kanssaihmisilleen anna anteeksi heidän virheitään, hän älköön myös toivoko jumalalta anteeksiantamusta. Ne, jotka täyttivät nämä vaatimukset, olivat kelvollisia ehtoollisvieraita. Kelvottomia taas olivat kaikki katumattomat ja uskomattomat, jotka vain tavan vuoksi olivat saapuneet herran armopöytään ja joilla kyti viha ja vaino povessaan toisia ihmisiä vastaan. Niiden sanoi pappi syövän ja juovan itselleen tuomion ja kadotuksen.
"Ettehän te, ystäväiseni, ole sellaisia ehtoollisvieraita? Ette suinkaan te ole katumattomalla ja paatuneella sydämellä tulleet tälle pyhälle aterialle, saapuneet herran pitoihin ilman häävaatteita?"
Eihän toki! Ei kukaan. Sen vastauksen olisi voinut lukea kaikkien tyvenistä kasvoista. Ei kellään näyttänyt olevan vähintäkään pelkoa siitä, että tässä olisi kadotukseen ja helvettiin meno niin veitsen terällä. Vanhemmista vaimoista sentään moni hiljaa nyyhki ja peitti nenäliinalla kostuneet silmänsä. Liisa rouva oli siinä asiassa edellä muista, niinkuin pitikin. Hän ei enää nyyhkinyt, vaan uikutti hiljaa, hartaasti. Tietysti hän, jos kukaan, oli kelvollinen. Epäilemättä kaikkein kelvollisin. Suntion kukkaroonkin pudotti 2-markkaisen — sen näki jos kuinka moni ja kuuli heläyksen. Puolipäiväsaarnan piti rovasti itse. Evankeliumissa sattui olemaan kehotus "kavahtamaan, ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta". Sen johdosta oli rovastilla tilaisuus tavallista laveammin puhua mieliaineestaan, "ristin koulusta". Ne, joilla ei mitään ole, saavat kärsimyksistään monenkertaisen palkan tulevaisessa elämässä, jossa ei enää ole köyhyyttä, ei kurjuutta, ei nälkää eikä janoa, ei vilua eikä väsymystä. Sitä aikaa odotellessa hän kehotti maallisesta tavarasta osattomaksi jääneitä kärsivällisyydellä kantamaan kuormaansa eikä toisilta, onnellisemmilta, kadehtimaan ja himoitsemaan sitä, mitä herra kaikkinäkevässä viisaudessaan ei ollut katsonut otolliseksi antaa heille. Heidän piti päinvastoin olla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä vapaampi tie heillä oli taivaaseen. Mutta varsin hankala pääsy sinne on niillä, jotka ovat paljon koonneet tämän maailman hyvyyttä ja henkensä raskauttaneet mammonan palveluksessa. Se on tiukempaa kuin kamelilla meno neulansilmän läpi. Ja kuta enemmän he ovat tavarata koonneet, sitä ankarampi tili heidän kerran on tehtävä. Sillä tämä maallinen tavara ei oikeastaan ole ihmisen omaa, vaan herran antama laina, jota ihmisen tulee käyttää, niinkuin hänen haltuunsa uskottua leiviskää.
Tässä saarnassa oli eräitä lauseita, joiden kohdalla Antti Hentunen vähä alkoi höröstellä. Mutta kun rovasti jatkoi puhettaan ja meni muihin asioihin, rauhottui hän, huomatessaan, ettei ollut puhe hänestä. Mitäpä se rovasti häntä — olihan heillä siksi paljon ollut asioita keskenään.
Sitte jatkuivat kirkonmenot tavallista kulkuaan.
Mutta kesken ehtoollisen jakoa kuului alttarikaaren vaimopuolelta ensin kova parahdus, sitte yhä kestävää liikutusta. Kaikkein katse kääntyi sinne, sekä rippivieraitten että muiden kirkossa olijain. Kauppamiehen katse oli ensimäiseksi ehtinyt siellä käydä ja jo siirtyä poiskin. Hänen Liisansa näet ei ollut voinut hillitä liikutustaan. Ei se muuta ollut.
Vähä tuo hävetti kauppamiestä — vaikka oikeastaan hän luki synniksi itselleen tuon hävettämisen. Kyllä hän sen ymmärsi, että olisi pitänyt tehdä samalla lailla hänenkin, ennenkuin olisi oikein kelvollinen. Kovinhan papit armollisesti katselivat Liisaa, vaikka tämä ei ollut mikään syntinen. Muuten vaan otti asian niin tunnolleen. Kuinka paljoa enemmän kauppamiehen olisikaan pitänyt…!
* * * * *
Kirkosta päästessä oli jo renki hevosineen vastassa. Ilma oli kirkkoaikana lauhtunut. Sateli harvaan ja verkalleen isoja, pehmeitä lumihiukaleita. Aurinko vähä kumotti alaalta läntiseltä taivaalta, vaikka tuskin oli päivällisaika.
Ori sai astua kotimatkan. Niin tahtoi rouva aina kirkosta tullessa, varsinkin rippikirkosta.
Edellä kulki pari miestä, joita ei viitsitty sivuuttaa. Toinen näkyi olevan se kauppamiehen jyvärenki Aatu Julkunen, kotiinsa menossa, toinen hänen veljensä, joka oli mökkiläisenä jossain salokylillä. Molemmat laihoja, puutteen ja huolten painamia; silmät olivat kuopalla, ja niissä asui aina omituinen nälkäinen katse.
Lähemmäksi tultua voi kuulla miesten puhetta, jos tarkasti kuunteli.
"Meille kait tulet syömään ennen kotiin menoasi?" kysyi Aatu veljeltään. "Eihän siellä suuria vieraanvaroja ole. Kipeänä on eukkokin, vaan koetetaan katsoa jotain. Ei suinkaan sulla ole evästä muassa?"
"Ei tuota tullut pannuksi. Minua varten ei suinkaan rovastin tarvinnut saarnata elatuksen murheesta."
"Hyväpä sen on siitä saarnailla, kun ei ole sitä murhetta itsellään. Mutta olisipas meidän sijassa… Leikkuuaikana kertoivat painaneen 15 vanhaa leiviskää."
"Antelias se kuitenkin on saarnoissaan, vaikka muuten moittivat ahneeksi. Meille lupaa siellä tulevaisessa niin pulskan elannon, eikä itse tunnu pyrkivänkään osille. Eihän se miten mene neulansilmästä semmoinen."
"Jospa se onkin tarkottanut imeä itseensä koko pahan mammonan, että meillä olisi sitä helpompi pääsy. Hyvänä paimenena uhrautuu sillä tavoin lammastensa edestä."
Näin epäuskoista puhetta kuullessaan rouva käski rengin ajamaan sivu.
Mutta juuri sivuuttaissa sanoi salolainen Aatulle:
"Noin laihaksiko se teidän rouva on ujunut? Mitähän se siellä kirkossa niin ulisi, ihan kuin hännälle polettava koira?"
Mitä lie Julkunen vastannut, on vaikea varmasti sanoa, sillä hän puhui hyvin hiljaa. Mutta rouva kuunteli siksi herkällä korvalla, että sai selville ainakin suuntia.
Vähän matkaa ajettua hän sanoi miehelleen:
"Erottaa täytyy meidän töistä tuo Julkunen. Niin paatunut ja jumalaton raukka, että oikein tulee sääli. Ja muutenkin se on osottanut tottelemattomuutta minulle, kun et sinä ole ollut mailla."
"Kovinpa sillä on paljo huonoa joukkoa", sanoi kauppamies. "Jos tuota sentään vielä koettaisi pitää."
"Ei, ei sitä voi eikä uskalla, jos tahtoisikin. Jumalattoman työllä ei ole siunausta, vaan kirous seuraa hänen askeleitansa. Ei sitä mitenkään…"
Samassa tultiin Julkusen mökin kohdalle. Tyttö oli taas ovella torumassa Mustia, joka haukkui ja raapi ovea, päästäkseen ulos. Mutta tyttö ei laskenut.
Kauppamiehelle silloin juohtui mieleen, mikä vahinko hänelle oli kirkkoon mennessä tullut, osaksi tuon tytön takia. Hän oli ollut vähällä ihan suuttua. Mutta nyt tuntui kuin olisi jotain lämmintä noussut hänen poveensa. Vyörähtivät mieleen papin puheet sovinnollisuudesta, leiviskästä, tilinteosta j.n.e. Hän käski rengin seisauttaa hevosen, viittasi tyttöä luokseen ja alkoi kaivella taskuaan. Pani sitte jotain tytön käteen ja sanoi hiljaa:
"Anna se isompi raha äidillesi!"
Tyttö kiitti sievästi ja meni taas vartioimaan ovea.
"Vieläkö sinä sille…!" alotti rouva puheen, kun taas lähdettiin ajamaan. "Paljoko sinä annoit?"
"Eihän tuota paljoa —. Ei tullut multa kirkossa pannuksi kukkaroonkaan."
"Vai sillä lailla sinä käytät sitä leiviskää, minkä herra on meille uskonut! Tuommoisille jumalattomille jakelet. Pois olisit käskenyt Julkusen joukon koko meidän alueelta, jos sinulla olisi vähänkään rakkautta jumalaan ja omaan vaimoosi. Kyllä sinä et Julkusen käske menemään tiehensä, niinkuin käskit vaimoasi. Vai oletko jo unhottanut sen kauniin lauseesi? Tokko sinä enää muistatkaan, mitä varten tänäpäivänä kävit herran armopöydässä, koska jo sieltä palatessa pahotat vaimosi mielen? Kunhan sinä, polonen, et vain olisi ollut ilman häävaatteita; kunhan et, Antti kulta, olisi ollut kelvoton vieras!" — Ja rouva alkoi taas tuntea liikutusta, pyyhki kosteita silmiään ja nyyhkäsikin muutamia kertoja.
"Antaa tuon Julkusen asian nyt olla edes tuonnemmaksi", sanoi kauppamies arastellen. "Eihän sitä ilkiä ihmisiltäkään, keskellä talvea ja joulun alla."
"Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä, Antti. — Vaikka olkoon vain tuonnemmaksi, mutta ei kesän yli. Silloin vetäisit päällesi sen kirouksen, joka on jumalattomille valmistettu. Ja jos sinä muuten et tätä asiata muista, niin minun tuntoni vaatii rovastille ilmoittamaan, että sinä sanot vaimollesi: mene tiehesi, akka! Ja että sinä rippikirkosta tullessa oman vaimosi nähden ja kuullen lähettelet rahaa toisen miehen vihitylle vaimolle. Luuletko, ettei minua siinä asiassa uskottaisi? Kyllä papit hyvin tietävät, kuinka nuhteettomasti sinä muuten olet elänyt. Sitäpaitsi, kuulihan sen Paavokin."
Kauppamies yritti sanoa jotain, mutta ei kuin rykäsi. Mitäpä puolta hänellä oli? Liisa oli kelvollinen, hän kelvoton ja pahanlainen ryyppymies.
Lähempänä kotia ei oritta enää voinut hallita. Se riuhtasiin väkisin juoksuun. Kauppamiehelle se oli mieleen, eikä rouvakaan siitä tällä kertaa virkkanut mitään, sillä kotona odotti ehtoollisvieraita valmiiksi katettu päivällispöytä.
* * * * *
Kenties minun on senverran onnistunut herättää lukijan mielenkiintoa, että hän tahtoisi tietää, missä Liisa rouva nyt on.
Hän on jo kymmeniä vuosia ollut siellä, jonneka me kaikin toivomme pääsevämme. Ennen lähtöään hän jo oli toimittanut siunattuun maahan miehensäkin, Antti Hentusen.
Hänelle itselleen pidettiin kirkossa ihana ruumissaarna, jonka mukaan seurakuntalaisten, sekä nuorten että vanhain, oli otettava esikuvakseen "tämän kristisisaren nöyrä ja hiljainen, mutta jalolta uskolta läpitsetungettu vaellus; yksivakaisesti oli hän itselleen kilvoitellut sen kaikkein kirkkaimman kruunun, ja uskollisemmasti kuin kenkään meistä, päähän asti."
En siis voi lukijan uteliaisuutta tyydyttääkseni muuta vastata kuin että rouva Elisabeth Hentunen nykyään on enkelinä taivaassa.
Ehkä voitte, jos haluatte, häneen siellä tutustua.
KÄYNTI TUOVINLAHDEN KORKEALLAKOSKELLA.
"Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän siellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä."
Sen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka on Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja johon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle lähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.
"Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti", lisäsi hän hymyillen.
"Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen."
Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja paistoikin "imelästi", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä, vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein "Tähteä", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja, joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan "Kainoja", "Neitiä", "Lempiä", "Sukkelia" … ahaa, tuolla pilkistää "Tähti" toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.
"On kierrettävä lammakon taite", kuulin jonkun sanovan.
Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä puikkia selälle, mutta onneksi seisoi "Tähti" paikallaan niin kauan, että ennätin kiertää "lammakon taite." Se näet kuuluu aina lähtevän muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo "Sukkela", ja nyt jää "Lempi" … ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi kääntymään toiselle reitille.
Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä. Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen. Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja ottavat vettä niskaansa.
"Kun tulis antamaan piletit!" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti, että se herätti uteliaisuuteni. "Mikäpä kiire sillä asialla on?" kysäsin. "Pääsis tästä paleltumasta", oli vastaus. Tarkemmin asiaa tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p. — ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella missä tahansa.
Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon. Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää. Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle. Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä säästettyä rahaa.
Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi. Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.
Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä 75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.
Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon kipinä.
"Myydäänkö pilettiä edestakasin?" kysyin. "Minä en muuta kuin käväsen Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa alennusta?"
"Onkos herra huvimatkailija?"
"Kyllä — kun vaan ilma myötenantaisi."
"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin, salongissa."
Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta "antaa tietoja kippari aluksella."
Nyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta. "Lämmintä ja leipää" — nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän arvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys tahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia. Jaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan oli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja kohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää väkeä siis täällä Kuopion takana.
Kun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja pujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla pysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen Pielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan pitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen kunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan laituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita pukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se tuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus laivaliikkeeseen.
Seudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut kaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen voitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin olisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan totta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä maisemista, että nimittäin "ne eivät ole niin rumat kuin näyttää" — vaikka se vähä oudolta kuului.
Ahkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta käännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme, jos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista. Se ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä lehdikkoreunainen — eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä kutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat kallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla vihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen pitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia, jotka — sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi — ovat suorastaan juhlallisia näin kotioloissa.
Eräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella, miehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän avaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään "Pirun pesä." Pielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin ajamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme kiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei kuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.
"Jos lienevät papit karkottaneet?" arvelin pielaveteläiselle.
"Ei se näistä oman pitäjän papeista — on se niihin ennättänyt perehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa — olisiko sitä pakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan."
Tuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja tynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto kova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei vuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli jotain saada toimeksi.
Rannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan jatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja sitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä "kun joutuu".
Syödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut alottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle. Hän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä — mahdollisesti tosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia —, sanoi omalla kustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta. Mutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa sitä aikaa ihan niin pitkäksi.
Maat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia kukkuloita. Se joki tai virta tai oja — miksi hänet tahtoo sanoa — jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja jyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen, vajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa selvää.
Ja nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy vesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On aikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja joukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä: vesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme siinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että Matkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas pielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä kuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen vaalin takia.
"Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?" kysäsin.
"On niitä siksi kuin laivojakin,"
Korkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä, laaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai portaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät kaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee miltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.
Olisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on yli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.
"Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään", lohdutteli pielaveteläinen.
Kyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.
Maalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on helppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin rauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.
Silloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni olisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin Matkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken laittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla säästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken yläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin, määrätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista. Sitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä pääsymaksua kustannusten korvaukseksi. — Kenties on ollut yhtä viisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi — mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,
Pielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras lähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion kanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä. Seutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä Tuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja ajateltava, että "ollappa tässä Viannan vesi!" — Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et tuota neuvonut!
"Tähti" lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin. Hyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden kaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan auringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä mitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.
Kuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain matkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut istua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen salongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä. Paluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin päästessä.
MATKALLA VIIPURIIN.
Kuopiosta lähteissä oli minulla muutama markka rahaa yli varsinaisen tarpeen. Kun en ole mikään pääomien ystävä, esiinnyin Viipuriin tultuani jotakuinkin reilusti. Istuin vossikan rekeen ja käskin ajaa johonkin hotelliin, jossa saisin hiukan levähtää matkan vaivoista, kunnes voisin mennä ihmisten ilmoille, tarvitsematta häiritä heidän makeinta aamu-untaan. Kello ei näet ollut vielä kuuttakaan aamusella.
"Eikös tuossa kulmassa jo ole hotelli?" kysäsin, kun vossikka näkyi aikovan ajaa ohi. "Hotel — mitä siinä on kyltissä?"
"Ohan se siinäik, mut on niin helevetin kallis."
"Kuuleppas, poika — mistee sin' out peräsin?"
"Kuopiosta tietysti."
"Kuinka niin tietysti?"
"Misteepäs ne oikeet miehet muualta —? Tunnen minä teijättii", hän lisäsi, kääntyen tuttavallisesti minuun päin. "Työ junalla tulitta?"
"Junalla."
Niin, junalla — ja kolmannessa luokassa. Minä olen Härmässä syntynyt, Kuopiossa kasvanut ja Helsingissä turmeltunut, niin ettei minuun enää pysty se, miltä nuoria upseereja tahdotaan varjella, antamalla heidän kulkea toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä — se turmelus nimittäin.
Tunnenpa olevani kuin turvan takana, koska on Viipurissa edes yksi kuopiolainen vossikka, s.t.s. "oikea mies". Ihan samanlainen pulloposki oli kuin nekin, jotka jätin Kuopion asemalle.
Vielä kerran lensivät ajatukseni takaisin Kuopioon, vielä kerran kuvastui lähtöhetki sieluni silmiin ja vielä kerran sain taistella inhimillistä heikkoutta vastaan. Sydämeni suli, katsellessani tuon vossikan pyöreitä hartioita. Olin tuntevinani täällä vieraalla maalla lämpöisen tuulahduksen Kallaveden kimaltelevilta rannoilta.
Sinne ne jäivät kaikki hyvät toverit ja uskolliset ystävät, monissa vaiheissa koetellut. Minut otettiin pois heidän silmäinsä edestä, niinkuin ennen Elia profeetta: tulisella hevosella ja lämmitetyillä vaunuilla.
Viimeiseksi vilahti kosteihin silmiini… Jaa, muiden mielestä se ei ehkä ole ollenkaan runollista, mutta minun heltyneesen olemukseeni painui eronhetki kaikkine sivuseikkoineen kuin vahaan. Kun Kuopiosta junalla lähtee, näkee viimeiseksi lääninvankilan ja heti sen rinnalla sairashuoneen. Nämä myös ensimäisinä tervehtivät tulijaa. En tiedä, lieneekö lääninvankilan sijottamisessa näin lähelle rautatieasemaa pidetty silmällä sitä seikkaa, että vangeilla olisi mukava tehdä pieniä virkistysmatkoja. Vai olisivatko nuo rakennukset ehkä siihen asetetut etupäässä kaupunkiin tulijoita varten — tarpeellisen lajittelun vuoksi?
Vähitellen jäivät jälelle viimeisetkin tuttavat paikat. Oli turha vaiva enää tähystellä vaunun akkunoista. Seudut olivat ikävät ja tyhjät lumivaipassaan; vaunut vielä ikävämmät ja tyhjemmät; mutta oma mielialani kaikista ikävin ja tyhjin. Tupakanpoltto, paras lohdutukseni tällaisissa mielentiloissa, sekin oli kielletty viidellä eri kielellä. Ja ovilasiin oli piirretty ystävällinen huomautus: "Pysykää vaunuissa junan kulkiessa!"
Jopa jo! Konstipa tässä pysyä, tämmöisessä kyydissä kuin Savon radalla annetaan.
Meidän sekajunassa oli kaksi kolmannen luokan vaunua ja vielä yksi matkustajavaunu, jossa takapuoli oli ensimäistä ja etupuoli toista luokkaa. Siinä vaunussa luullakseni ei tällä kertaa ollut ketään, taikka jos oli, olivat ne niin hienoja, etten voinut nähdä niitä ruumiillisilla silmilläni.
Etumaisessa kolmannen luokan vaunussa olin toisessa päässä minä, toisessa lihava maakauppias jostain hätää kärsivästä Karjalan puolen pitäjästä. Tutkimusmatkoillani havaitsin, ettei hänen puolellaan ollut tupakanpoltto kielletty, jonkatähden asetuin sinne.
Hän oli puhelias mies. Nähtävästi hiukan karaissut itseään talvista matkaa ja niitä herroja influentsabasilleja vastaan, jotka matkustelevat sekä Suomen että Keisarikunnan radoilla ilman pilettiä, siis vielä suuremmilla etuoikeuksilla kuin nuoret upseerit. Kauppias oli nyt matkalla Helsinkiin, puuhaamaan kunnalleen jotain hätäaputyötä tai viljalainaa tai mitä vain saisi. Uhkasi panna kielensä oikein ohueksi, vaikka kyllä hän ei sydämessään ollut leppyinen koko Helsingin herroille. Oliko niillä ollut järkeä määrätessään viimeisiä valtion viljalainoja? — Ei pennin edestä! Alin lainasumma oli 35,000 markkaa, ja sitte piti olla omia rahoja vähintään toinen sen verta panna viljan ostoon. Mistä tavallinen liikemies otti tänä aikana kaikki ne rahat ja kaikki ne takaukset? Niin ovatkin lainat suurina summina menneet viidelle kuudelle "kopekkaneuvokselle" läänissä. Heillä on nyt valta ottaa viljalla, minkä syntinen sydämensä sietää, ja nylkeä maakunta niin paljaaksi kuin tahtovat. Maakauppa sortuu toivottomassa kilpailussa valtion pääomien kanssa. Olisi pitänyt antaa korkeintaan 10-20,000 markkaa käteensä, ilman muuta velvollisuutta kuin että niillä tuotetaan viljaa ulkoa. Näin olisivat rahat levinneet pitkin maata ja kilpailu tasottanut hinnat. Maakunta olisi voinut päästä jotenkin ehyenä hätäajan yli. Maakauppiaan täytyy aina lomitella: antaa huonona aikana velaksi ja odottaa aikaa parempaa. Mutta ne "neuvokset" eivät ole siihen tottuneet eikä heillä ole siihen mitään pakkoa. Hallituksen olisi pitänyt panna ehdoksi: "Anna velaksi sinun lähimäiselles, niin sinulle myös velkaa annetaan." Mutta onko meidän viranomaisilla kymmenettä osaa sitä ymmärrystä kuin niillä on palkkaa?
Tähän suuntaan hän nyt puheli. Miten lie sitte Helsingissä kieli ohennut.
* * * * *
Kouvolaan tultua näimme uusia kansoja ja kuulimme uusia kieliä.
Tässä erkanin maakauppiaasta, joka jäi odottamaan Helsinkiin menevää junaa. Se oli vahinko minulle, sillä häneltä olisin voinut saada vielä monta opettavaista tietoa Viipuriin mennessä. Viimeisiksi sanoikseen hän kysyi:
"Mitä varten sinä nyt oikeastaan jätät savolaiset ystäväsi ja lähdet
Viipuriin?"
"No, jos saisin ystävikseni karjalaisetkin, tulisi ystäviä enemmän."
"Se saattaa olla vähä niin ja näin", hän lausui mietiskellen. "Viipuria sanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei liiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois. Siellä ovat viikingit vallassa."
Vielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen, jonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että Viipurissa ei saa "oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia." — Viikingeistä minä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!
VEKSELI.
Se maakauppias, jonka Viipuriin mennessäni Savon radalla tapasin, kertoi Kuopiossa joutuneensa pieneen vekseliasiaan. Ja ne ovat niitä vihoviimeisiä näin huonona aikana.
"Yks maakauppias" ei saisi koskaan mennä kovin laajoihin asioihin. Hänen olisi otettava esimerkkiä pienemmistä "liikkeenharjoittajista" kaupungissa. Kun Kuopiossa pannaan kauppa pystyyn, niin ensiksi tehdään aukko seinään, sitte haetaan leipurilta kolme kappaletta "10 pennin korvapuustia" ja kuusi kappaletta piparkakkuja — 5 penniä pari — kuuden kuukauden myynti- ja maksuajalle. Vielä tuotetaan tehtaalta 1 kori olutta sillä puheella, että maksu seuraa joka kerran kuin "kuoret" vaihdetaan uuteen koriin. Jos nyt epäsuotuisat liikeolot tekevät asianomaiselle mahdottomaksi täyttää sitoumuksiaan ja hänen täytyy ilmottautua konkurssitilaan, niin ei kellekään siitä tule kovin tuhoavaa iskua. Suurimmalla saamamiehellä, nikkarilla, on ensimäinen kiinnitys tärkeimpään omaisuuskohtaan: puodin oveen; oluttehdas ei koskaan menetä enempää kuin yhden korin, josta kuitenkin on toivo saada takasin tyhjät ja myymättömät pullot; leipurin ei tarvitse pelätä, että olisi mitään myyty noista kuusi kuukautta sitten valmistetuista leivoksista — hän saa aina takasin sen osan, mikä ei mene velallisen ja hänen perheensä ylläpidoksi valvontapäivään asti eikä uskottujen miesten palkaksi. Enimmän kärsii tämmöisestä konkurssista seppä, joka on takonut kyltin, sillä hänen täytyy maalauttaa siihen uusi nimi, ennenkuin se kelpaa jollekulle toiselle yhtä yritteliäälle liikemiehelle. Näin oli eräskin seppä viime elokuusta marraskuuhun mennessä "valvonut" samaa kylttiä neljässätoista eri konkurssipesässä ja toivoo sen avulla pääsevänsä ennen vuoden loppua osamieheksi vielä moneen "pesään"; sillä liikesuhteet kallistuvat yhä arveluttavammalle kannalle.
Oli se ennen Kuopiossakin toinen aika. Rahaa oli ja sitä läksi. Vielä viime kevännä oli kertojani saanut Yhdyspankista vekselillä 1,500 markkaa ja sitä hän nyt oli käynyt selvittämässä. Rahansa hän oli jättänyt kotiin parempain tarpeiden varalle, sillä nykyinen aika ei ole mikään pankkien täyttämisen aika. Oli aikonut saada saman summan jostakusta toisesta pankista ja sillä maksaa Yhdyspankkiin. Vekseli oli langennut jo lauantaina, mutta meni pyhän yli maanantaihin, jolloin hän vasta joutui kaupitsemaan uutta vekseliään. Koska hänellä oli kaksi vankkaa nimeä apunaan, luuli hän paperinsa varmasti kelpaavan Suomen pankkiin. Odotettuaan sikäläisen "rippitunnin" kello 11-12, meni hän nostamaan rahoja.
"Jassoo — niin — kyllä — tuota —", juttelee pankin kirjuri, etsiessään vekseliä kaikenlaisten paperien joukosta; sitte hän kuiskaa niin hiljaa, etteivät toiset rippivieraat kuulisi: "Kyllä ne eivät hyväksyneet sitä ostettavaksi!"
No, ollaan sitte kuitit, ajatteli kauppamies. Yhdyspankki suletaan kello 1 — ennätti siis vielä käydä Kansallispankissa. Hänellä oli kymmenkunta osaketta tähän kansalliseen yritykseen; jos eivät osta sinne hänen vekseliään, niin hän myy osakkeensa juutalaisille vaikka puolesta hinnasta. Niin hän päätti. Saisivat sitte juutalaiset äänestää vaikka koko pankin nurin tulevassa yhtiökokouksessa.
Kalpeana otti Kansallispankin johtaja paperin käteensä, ja yhä enemmän kalpeni, kun näki sen kulmassa niin pelottavan suuren summan kuin "Smk. 1,500:-". Aijai, kuinka pahoissa asioissa miesparka liikkuu!
Kovasti epäili johtaja, voisiko pankki ostaa noin suurta vekseliä edes kuukauden päästä. Tällä hetkellä ei puhettakaan. Meni kumminkin "sakaristoon" hankkimaan vahvistusta käsitykselleen.
Mutta yhä toivottomampana hän palasi.
"Ei voi, hyvä veli, aivan totisesti ei nyt voi! Ei muuta kuin uudistaa entisiä. Helsingistä tulee myötäänsä kovia kirjeitä, eikä ole rahaa. Ihmiset ottavat ulos kaikki talletuksensa — olisitpas nähnyt sitä vilskettä tänäkin päivänä! — Ei, ei voi mitenkään, ei millään tavalla. Nimiä vastaan ei ole mitään, mutta kun ei voi! Anna nyt, hyvä veli, anteeksi!"
Täytyihän se uskoa.
Mutta viikon sisään tulee kymmenen juutalaista Kansallispankin osakkaiksi. Ei hän muuten olisi niin kiirettä pitänytkään Helsingin matkallaan. Kuopion juutalaiset ovat kaikki kääntyneet kristinuskoon, jonkatähden hän ei heitä hyväksynyt. Piti saada oikeita israeliittoja.
Nyt olisi kauppias voinut mennä kumartamaan vaikka Pohjoispankkia. Mutta se oli sulettu jo kello 12, ja nyt kello pitkillä askelilla harppaili jo lähemmä yhtä.
Kun on oikein hätä, niin se tuopi ajatuksia ja neuvoja, joita ei tavallisissa oloissa keksisi, ei kuolemakseen. Kuin salama, iski kauppiaan mieleen, että hänellä on tässä kaupungissa vanha, hautaan kaatuva täti, jonka luona hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, se kun oli niin kirotun jumalinen. Ei muuta kuin sinne ja heittäytyä katuvaiseksi syntiseksi.
Täti ei tainnut häntä ensin tuntea. Alkoi kertoa, että hänellä kerran nuoruutensa aikana oli ollut rahoja aina neljäänsataan markkaan, mutta ei saanut pidetyksi niitäkään. Olivat menneet.
Viimein täti kumminkin pääsi asian perille.
"Vai Aatu se on! Niin kovin muuttunut! — Minulla käypi rahankysyjiä joka päivä. Ainahan minulla toki on Aatulle antaa. Kun, näet, vielä muistaa tätiään! — Istuhan nyt, että saan tämän vellipadan pois tulelta, ei sen enää tarvitse kauan kiehua."
Aatu oli kuin tulisilla hiilillä. Hänelle oli joka silmänräpäys kallis. Viimein täytyi hänen ruveta hämmentämään velliä, siksi aikaa kuin täti haki rahoja kätköistään. Siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli seissut tätinsä vellipadan ääressä, pikku poikana ollessaan.
Mutta nytpä hän olikin pelastettu. Suuteli vielä tätiä puhtaasta kiitollisuudesta.
Juuri kellon yhtä lyödessä miehemme astuu Yhdyspankkiin ja alkaa rauhallisesti selittää asiaansa:
"Sivukulkiessa muistin, että minulla on täällä vekseli, jonka pitäisi näinä aikoina langeta. Olen unhottanut päivämäärän."
"Se jo lankesi lauantaina. Tänään sen vielä voi maksaa."
"Vai niin! Olipa hyvä, että poikkesin sisälle. — Kuinka iso se olikaan?"
"Puolitoista tuhatta."
"Niille paikoin se kyllä oli."
Yhdyspankki lie ollut vähä paremmilla pohjilla kuin toiset, koskapa eivät siellä sentään pyörtyneet, nähdessään yhdellä miehellä sellaisen rahasumman. Hyvin totisiksi vaan menivät.
KAKSI ILTAA TAIVAASSA
eli mitä siellä Viipurista tiedettiin.
Ei se nyt ole taivaassakaan ollut hauska näinä pimeinä päivinä ja tämmöisillä lentsu-ilmoilla. Mutta eihän teistä hyvin moni taida taivaasen päästäkään. Vielä harvempi teistä on taivaassa käynyt. En minäkään siellä ole mikään jokapäiväinen vieras, vaan onnellisen sattuman kautta olen kuitenkin nyt tilaisuudessa kertomaan parista iltapakinasta siellä. Millä tavalla ne ovat tulleet minun tietooni, sitä en katso olevani oikeutettu ilmaisemaan; sen vaan voin vakuuttaa, ettei siinä ole käytetty mitään taikakeinoja ja että tiedonantoni ovat kaikin puolin luotettavat, sillä tunnollisesti olen välttänyt antamasta muistiinpanoilleni sellaista väritystä, joka olisi sopusoinnussa omain mielipiteitteni kanssa. Kerron ainoastaan, mitä olen nähnyt ja kuullut, aivan semmoisenaan — puolueettomasti. Muistiinpanojeni vaillinaisuuden takia voi yhtä ja toista jäädä kertomatta, mutta lisää en pane mitään omasta päästäni.
ENSIMÄINEN ILTA.
Oli uudenvuoden ilta v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset symbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet makuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen helmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut. Napisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin nopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää viettämään.
Ainoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen hiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut sinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa ruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon miestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään, varsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet tänne vähä kuin pakosta — ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden ansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä maanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää niitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä muuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja mielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt; kaikkein tulee iloita onnesta.
Tänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään. Heillä oli ollut ikävä koko viime vuoden — semmoinen ikävä kuin täällä voi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja koko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he olivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli ja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla suurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen mieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.
Mutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli ollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan. Jälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos Birger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella ja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne "ylös", vaikka se ei oikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa simaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten kansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.
"Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan", virkkoi Eerikki kuningas, kun taas kilisti Torkkelin lasiin.
"Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä lienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka vietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime vuosien kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä juhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun pyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut sitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa perustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään."
"Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!" huomautti Birger ivallisesti. "Toista on Hämeen miehen sana."
"Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan — ryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin hyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin samaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä niin kauan turhassa odotuksessa."
"Kuinka niin?"
"Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko vuoden, ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan minä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen valmistumista. Sitte kait — ajattelin — juhlan vietto alkaa, kunhan linna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut rakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko joukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty pilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan."
"Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?"
"Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka ei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat kaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet ovat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja niistä ladotaan seinää kuin halkopinoa."
"Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?"
Torkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen vaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään ahavoituneelle poskelle.
"Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt kuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet. Tunnettehan Suomen tarinan… Minun muurini ja tornini eivät ajan pitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä, joiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta sillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se minua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin korukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät."
"Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane", sanoi Eerikki kuningas. "Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin säilytyspaikkana."
"Entäs minun Hämeenlinnani sitte!" lisäsi Birger alakuloisesti.
"Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille."
"Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten lapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä hyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä, kolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä ollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot vallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen tantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan."
"Oliko sulla muistopatsasta Viipurissa?"
"Oli — vaikka harva sitä on nähnyt. Se on piilotettuna raatihuoneen saliin; luulevat ehkä, että minä en tarkeneisi ulkona. Taikka on siihen joku muu syy. Kuulin olleen aikomuksena pystyttää kuvani julkiselle paikalle, mutta siitä tuumasta oli luovuttu, ja kun syytä kysyin, pudistelivat päätään niin surkean näköisinä, että jätin heidät rauhaan omaan valtioviisauteensa. Sillä paikalla missä minun ja minun toverieni pitäisi olla ikuistettuna — Linnansillan päässä, vanhan Rinkiportin pielissä — siinä on kaksi pronssista valettua naista. Tässä he kuitenkin ovat tavallaan olleet oikeassa, sillä miehuutta ei nykyinen polvi tunne. Nainen heille on kaikki kaikessa. Hänen turmelevan vaikutuksensa alaisina he unhottavat kunnian ja miehuuden vaatimukset. Pitävät huolta vain omista yksityisistä asioistaan. Mutta nämä ovat ikävystyttäviä nämä muistelmat ja saattavat meidät huonolle tuulelle. Minulla on Viipurin matkaltani paljo muutakin kertomista, osaksi hauskojakin havannoita nykyisen polven oloista ja elämisestä, jotka ehkä uutuudellaan teitä huvittavat. Mutta alkaa jo olla myöhä ja ruumiissa tuntuu matkaväsymys. Mennään nyt maata, että jaksetaan aamulla nousta."
"Parasta taitaa olla", myönsivät toiset haukotellen.
Ryyppäsivät lasinsa pohjaan, riisuutuivat ja puhalsivat vahakynnttilän sammuksiin. Sen jälkeen ei enää tulta pilkottanut mistään ikkunasta laitoksessa.
TOINEN ILTA.
Oli aamusta ja päivästä tullut toinen ehtoo. Ystävykset istuivat taas entisellä paikallaan pyöreän pöytänsä ääressä. Torkkeli oli kertomassa.
"Minä tulin Viipuriin aikaseen aamulla. Ajoin näet loppumatkan junalla."
"Junalla?"
"Niin, junalla. Voin kyllä arvata, että veljet eivät tunne sitä kulkuneuvoa. Outo laitos se oli minullekin, enkä vieläkään ole sen salaisuuksista täysin selvillä. Siinä oli joukko vaunuja, joita veti raudasta rakennettu hevonen. Kulkuvoima saadaan jonkunlaisella koneella, jossa pääasiana on veden kuumentamisesta syntyvä höyry. Samanlaatuinen kone kulettaa myös laivoja, joten soutaminen ja purjeiden käyttäminen on vähentynyt. Junat liikkuvat erittäin rakennettuja n.s. rautateitä myöten, pitkin maita mantereita ja tekevät hevoskyydin harvinaiseksi. Sentähden onkin hevosen hoito laiminlyöty. Ennen niin kuuluisa Karjalan hevonen on menettänyt kaiken ryhtinsä, niin että maan ratsuväelle tarvittavat hevoset täytyy tuoda Venäjältä. Ihme vaan, etteivät vielä ole keksineet höyryllä käypiä sotahevosia. Tosin sain monestikin nähdä ratsastajia, joilla hevosen asemesta oli allaan suuri pyörä; sitä jaloillaan kiertäen he kiitivät huimaa vauhtia. Mutta siinä olivat ratsastajan kädet ja jalat kiini koneen hoidossa, niin että heillä ei olisi mahdollisuutta taisteluun muilla aseilla kuin ehkä hampaillaan."
"Kulkiko juna nopeasti?"
"Sangen nopeasti. Ja mukava siinä oli matkustaa. Viipuriin tullessa alkoi niissä vaan tuntua omituinen tuoksu. Sierameni laajenivat uteliaisuudesta, ja ennen pitkää ne huomasivat kohdanneensa tuttavan entisiltä ajoilta. Vanha aatelisnenä ei petä. Paljo on 600 vuoden kuluessa muuttunut, mutta musikan haju on ennallaan, ryssän musikan haju. Sen laadun voitte arvata, kun ajattelette, että nenäni näin kauan oli siitä säilyttänyt katkeran muiston. Kaikissa venäläisissä ei kuitenkaan ole tätä hajua; oli toisia, joilla oli hieno hipiä, parrattomat kasvot ja visertävä ääni. Ne ovat venäläisiä naisia, ja he miellyttävät yhtä suuressa määrässä kaikkia aistimiamme. Pääkansallisuutena Viipurissa ovat kuitenkin suomalaiset, enimmäkseen karjalaisia."
"Kumpiko kansallisuus nyt kaupunkia hallitsee, venäläinen vai suomalainen?"
"Ei kumpikaan. Ja sepä se onkin ihmeellistä. Hallitsevana osana on kansa, jota ei kertaakaan mainita raamatussa ja jota minun tietääkseni ei ihmiskunnan historiakaan tunne — ikkefennomaanien kansa. Minulle se oli ollut ihan tuntematon tähän asti, ja tietysti teille myös. Tosin olemme tänne tulleiden edustajain kautta saaneet tietää monta uutta kansaa, niinkuin tsheremissit, syrjäänit, hererolaiset y.m.m., joista meillä ei ennen ollut aavistustakaan, mutta ikkefennomaanien kansasta ei tänne ole saapunut ainoatakaan näytettä. Ja kuitenkin ovat he kristityitä eivätkä ylimalkaan näyttäneet elävän suuremmissa paheissa kuin heidän ympärillään asuvat kansat. Syynä lienee joku kirous vanhoista synneistä. Muutamat ikkefennomaanit arvelevat olevansa Aasain sukua, niinkuin mekin, ja siihen heidän kielensä hiukan viittaakin. Mutta heidän luonteensa ja tekonsa puhuvat tätä olettamista vastaan. He ovat yhtyneet ryssiin ja pitävät niiden avulla kaupunkia vallassaan. Myös näyttävät he kavaluudessa olevan ryssien vertaiset, ellei etevämmät näitä. Rauhallisen luonteensa takia ei suomalainen kansa, vaikka onkin paljoa voimakkaampi, ole kukistanut ikkefennomaanien valtaa. Yhteisissä asioissa tyytyy suomalainen äänestämään i ja 2 äänellä, samalla kuin ikkefennomaanit äänestävät 25:llä. Heillä on näet semmoinen laki, ja suomalaiset pitävät pyhänä kaikkea lakia."