"Sillapa niitä on niin helppo kenen tahansa pitää orjuudessa", huomauttivat toiset.
Hetken vielä näistä asioista juteltuaan kääntyi Torkkeli puhumaan
Viipurin kaduista.
"Muutamat niistä olivat suorat ja leveät, ja pitkin niiden vartta oli korkeita patsaita, joihin oli kiinnitetty suoraksi pingotettuja rautalankoja. Ensin ajattelin niiden olevan sitä varten, että jos tulipalo hävittäisi kaupungin, jäisivät kuitenkin nämä langat osottamaan katujen paikkaa ja niiden avulla voitaisiin kaupunki uudestaan jakaa tontteihin. Mutta kun olin muutamia päiviä oleskellut kaupungissa, sain selville, että näitä lankoja myöten kulkee ääni pitkiä matkoja, joten ihmiset toistensa kanssa puhellessa saattavat istua kukin kotonaan. Se vähentää jalkavaivoja ja helpottaa suuresti ihmiselämää."
"Mutta eikö se saata ihmisiä vieraantumaan toisistaan?"
"Kyllähän se muuten voisi laimentaa seuraelämän tykkänään, jos ei olisi vekseleitä."
"Mitä ne ovat?"
"Paperinsuikaleita, joilla pankeista lainataan rahaa. Niihin tarvitaan useampia nimiä, jotka ovat jokaisen omakätisesti kirjoitettavat, ja sentähden täytyy miesten käydä toistensa luona. Muutamista tuleekin sillä tavoin hyvin ahkeria kylänkävijöitä ja miellyttäviä seuramiehiä."
Sitte Torkkeli taas palasi jatkamaan kuvaustaan Viipurin kaduista. Meille siinä ei ollut mitään uutta, vaan kyllä hänen kuulijoilleen. Enimmän he ihmettelivät viipurilaisten huonoa muistia, kun melkein jok'ainoan täytyy maalata nimensä kadunpuoleiselle seinälle, että naapurit tietäisivät, kuka missäkin paikassa asuu.
PAHOILLE POJILLE OJENNUKSEKSI.
Muutama aika takaperin tuli lehtemme toimitukselle kirje eräästä valiokunnasta, jonka Viipurin kaupungin kansakoulun opettajat olivat valinneet "alustamaan näkökohtia niistä julkisemmista paheista, mitä melkoinen osa alaikäistä koulunuorisoa (erittäin syystä tai toisesta kansakoulun) harjoittaa, sekä pyytämään, että täkäläisten sanomalehtien toimitukset ottaisivat kirjoittaakseen pääartikkelin tästä tärkeästä asiasta, vetoomalla yleisön, kunkin kansalaisen siveelliseen velvollisuuteen kaikkinakin aikoina, mutta erittäin huomauttamalla, miten tämä velvollisuus on tärkeämpi lupa-aikoina, jolloin koulun neuvot ja ohjeet ovat tiessään".
Meidän lehtemme toimitus ei kuitenkaan liene arvellut olevansa kylliksi asiantuntija tässä suhteessa, koskapa lehdessä ei ole näkynyt mitään pääartikkelia, jossa koulunuorison pahankurisuus olisi joutunut tämän lehden terveelliseksi tunnetun ruoskan alaiseksi. Taikka sitte ei toimitus ole katsonut asiaa niin tärkeäksi, että siihen olisi pitänyt uhrata valtiopäivien aikana muutenkin ahdasta tilaa. Mutta minä, minä pidän asian peräti tärkeänä. Sillä vielä nytkin, kun muistan poikuuteni huikeat päivät — niinkuin Aleksis Kivi sanoo — herahtaa silmästäni katkera katumuksen kyynel. Jos minun poikana ollessani joku olisi kirjoittanut mahtavan pääartikkelin sanomalehteen kaikista niistä pahuuksista, joita minä ja kumppalini harjoitimme, olisimme varmaan ja arvelematta kääntyneet hyveen tielle. Moni seikka olisi nyt toisin ja omantuntoni taakka paljoa keveämpi. Mutta silloin vielä oli ruoskavalta yksityisten lastenomistajain verraten heikoissa käsissä, eikä sanomalehdistön — tuon kolmannen valtiomahdin.
Jos mitä olisi vuosien vieriessä unohtunut siitä pahanteko-ohjelmasta, jota minä aikanani noudatin, niin on minulla nyt käytettävänä äskenmainitun valiokunnan laatima luettelo niistä moitittavista kohdista kasvavan nuorison tavoissa, mitä "vanhempien, holhojain ja kaikkien kansalaisten, jotka tainten terveyttä toivovat", etupäässä tulisi pitää silmällä. Luettelo on minun tunteakseni jotenkin täydellinen, käsittäen kokonaista 17 numeroa, jotka kyllä puhuvat puolestansa, niin että minun tuskin tarvinnee lisätä muuta kuin jonkun sanan tärkeimpäin kohtain valaisemiseksi. Luettelossa on:
"1) Kaikenlainen sopimaton käytös."
Tämä ensimäinen kohta näyttäisi jo sisältävän jokseenkin koko asian, mutta elä luule, sinä turmeluksen tiellä vaeltava pojan viikari, että pääset näin vähällä! Sinun syntipussissasi on vielä paljon nostettavaa päivän valoon semmoista, jota ei saa kuitata vain yhdellä yleisellä lauseella.
"2) Kaduilla ja toreilla kuleksivat tyhjäntoimittajina sekä oppivat näpistelemään."
Tiedättekö, ketkä muut kuleksivat samalla lailla tyhjäntoimittajina ja näpistelevät torilla lihapalan sieltä, toisen täältä tahi haukkaavat Viipurin rinkelin maalaismuijan kainalosta? Tiedättekö, mikä on ihmisen uskollisin kotieläin, mutta myös suden lähin sukulainen? Ja ymmärrättekö, kenen esimerkkiä silloin seuraatte, jos tyhjäntoimittajina kuleksitte ja näpistelette? Ette suinkaan opettajienne, niinkuin teitä on neuvottu, taikka raamatun hurskasten pyhien — vaan kulkukoirien. Elkää väittäkö, että nykyaikana vallitsee yleinen työnpuute ja että te sentähden joutilaina kuleksitte! Pysykää kauniisti kotonanne ja liekuttakaa nuorinta veikkoanne! Mitä te ulkona teette? Eihän kesä ole kaupungin lapsia varten.
"3) Rajaton vapaus (ei määrä-aikaa eikä -paikkaa)."
Tämä huomautus nähtävästi on aiottu vanhemmille, että hankkisivat pojille kellon, jonka mukaan näiden olisi elettävä, taikka eivät antaisi heidän mennä muuanne kuin niihin paikkoihin, mihin palotornin kello näkyy.
"4) Eivät anna tietä, vieläpä tuuppivat vanhempia ihmisiä ohikulkiessaan."
"5) Pilkkaavat ja kiusaavat raajarikkoisia."
Huomattava on, että valiokunta kaiketikin lukee raajarikkoisiin myös "tilapäiset raajarikot" eli päihtyneet henkilöt, joiden kimpussa poikalaumat luullakseni ovat paljoa useammin kuin muiden raajarikkoisten, ja näiden pilkkaaminen tietysti on suuri synti.
"6) Tunkeutuvat maksutta huvipaikkoihin."
"7) Huomauttajille antavat karkeita vastauksia."
"8) Tappelevat laitakaupungeilla; järjestetyt kivisodat väliin. Pahimpia paikkoja tässä suhteessa ovat Kolikkoinmäki, Havi, Tiiliruukki, Neitsytniemi ja Sorvali, jossa veden sijaan rauhalliselle käyjälle sataa kiviä ja joka muutenkin on tunnettu otolliseksi kaikkien paheiden taimilavaksi."
"9) Keräävät paperossien päitä, tuhraavat tulitikkuineen ja tekevät tulenvaaraa."
Tahtoisin tämän johdosta kiinnittää nuorison huomiota siihen asianhaaraan, että Muurahaisyhdistys, joka muuten kehottaa keräämään kaikenlaista rojua, ei ilmota ottavansa vastaan paperossin päitä, vaan kyllä sikaarin pätkiä. Niin että kerätkää vain noita viimemainittuja.
"10) Kiroavat ja puhuvat tuhmuuksia."
"11) Piirustelevat seiniin ja yleisiin paikkoihin hävyttömiä kuvia ynnä kirjoituksia."
Vanhempien, holhojain y.m., "jotka tainten terveyttä toivovat", olisi tämän epäkohdan ehkäisemiseksi annettava lapsille tilaisuus säännölliseen puunleikkaukseen sekä piirustus- ja kirjoitusharjoituksiin kotona. Niille taas, joiden taideaisti vaatii yleisiä paikkoja kuvilla ja leikkauksilla koristeltavaksi, tahtoisin huomauttaa, että aina panisivat oman nimensä kunkin teoksensa alle. Se on taidehistorialliselta kannalta paljoa tärkeämpi kuin kuvatun esineen nimi, sillä jos kuva on jotakuinkin onnistunut, on sitä selittävä kirjoitus aivan tarpeeton.
"12) Varastavat syksyin kasvitarhojen tuotteita, hiipimällä ojia myöten niihin illoilla ja öillä."
"13) Esplanaadissa y.m. puistoissa katkovat puiden ja pensaitten oksia, tallaavat nurmen, keikkuvat aidoilla ja jahtaavat risinkkapyssyillä pikkulintuja, joita vastaan myös ankaraa hävityssotaa käyvät kaupungin liepeiden lähimetsissä, joissa kortinlyöntiäkin harjoitetaan."
"14) Varastavat veneitä ja upottavat niitä, avaamalla tapit, särkien lukot y.m."
Tämä jo on suurten pahantekijäin työtä. Siitä syystä, että sensuuntaiset vehkeet eivät aikoinaan kuuluneet minun ohjelmaani, on minun mahdoton selittää, mitenkä veneitä voi upottaa särkemällä niistä lukot, niinkuin valiokunnan tietoon näkyy tulleen.
"15) Varastelevat tyhjiä pulloja ja tekevät saadulla rahalla vaihtokauppaa."
Toivoakseni ei valiokunnan tarkoitus ole, että vaihtokauppa semmoisenaan olisi hyljättävä, sillä sehän se on Viipurin kaupungin elinehto. Vaan pääponsi lienee se, että liikekapitaali on hankittava jollakin vähä kunniallisemmalla keinolla kuin suoralla varastelemisella, ennenkuin on päässyt edes kauppapalvelukseen.
"16) Omenajaalat ja makeiskauppiaat ovat vaarassa syksyllä."
Vaarassa tahtovat syksyisin olla näillä Suomenlahden perukoilla muutkin purjehtijat, eikä ainoastaan omenajaalat, mutta näillä viimemainituilla on — lienee valiokunnan tarkoitus sanoa — vihollisia pelättävänä myös maan puolelta, semmoisia, jotka ilmaiseksi haluavat maistella, mistä arvosta lasti on. Tämä nuorison taipumus ei minun käsittääkseni kuitenkaan ole ehdottomasti ristiriidassa omena- ja makeiskauppiasten oman edun kanssa. Kun nuorena saa kehittää makuaistiansa, niin sen uutterampia ostajia heistä voi toivoa tulevaisuudessa. Annetaanhan teaatteriinkin joku määrä vapaalippuja koulunuorisolle, että heidän taideaistinsa heräisi ja heistä sittemmin tulisi ahkeroita teaatterissa kävijöitä. Nykyisessä muodossa on tällä makeisiin totuttautumisella kuitenkin näpistelemisen luonne, jonka poistamiseksi voisivat tämänlaatuiset kauppiaat antaa jonkun vapaatunnin viikossa, esim. kymmenelle pojalle kukin.
"17) Hankkivatpa olutta ja 50 pennin punssiakin, kun sattuu."
Siitä näkee, että omenakauppiaillekin voisi valua rahaa pojilta, jos vaan asia viisaasti järjestetään. Eihän 50 pennin punssi taida niin mainiota olla, ettei sitä vielä sillä ijällä hennoisi vaihtaa hyviin omeniin.
Tähän vihdoin loppuu kansakoulunopettajain valitseman valiokunnan luettelo oppilastensa ansioista. Kauniita lapsia, täytyy myöntää. — "Mitä syntiluettelosta puuttuu, josta kannattaa huomauttaa, voi toimitus lisätä", sanoo valiokunta lopuksi. Minusta on ylläoleva luettelo siksi tarkkojen tuntijain kädestä lähtenyt, ettei ainakaan minulla ole mitään lisäämistä. Kehotan vaan nuoren kansan lukemaan tätä syntikirjaansa aamuin illoin. Samalla huomautan heille, että minä en edes ole tahtonut sitä kaikkein mustimmassa muodossa julkisuuteen tuoda. Minulla on se vahva vakaumus, että missä ei kodin vitsa eikä koulun rottinki auta, siinä auttaa lievempikin sanomalehtikirjoitus.
Samaa mieltä näyttää olleen valiokuntakin.
"RAHAT TAI HENKI!"
Elämänohjeita esikaupunkilaisille.
Ystävälläni Esa Huttusella on monesta asiasta toisenlainen käsitys kuin minulla, ja sentähden me usein joudumme keskusteluihin, jotka joskus muodostuvat laajaperäisiksi väittelyiksikin. Mutta näissä mielipiteittemme vaihteluissa me aina noudatamme mitä suurinta tyyneyttä, sävyisyyttä ja kohteliaisuutta toistemme suhteen, antaen keskustelun liikkua ja edistyä vain aatteellisella pohjalla. Jos me menisimme mieskohtäisuuksiin, niinkuin useasti näemme tapahtuvan, voisi ystävyytemme piankin kylmetä ja me saattaisimme käydä käsikähmään, josta taas olisi seurauksena, että minä ennen pitkää tulisin kykenemättömäksi jatkamaan keskustelua. Esa on näet hirmuisen vahva mies.
Yleensä voi sanoa, että Esan kanta suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä on ihanteellisempi kuin minun. Missä minä näen ainoastaan kurjuutta ja turmelusta, joka auttamatta vie perikatoon kansan ja maan, siinä hänen lapsellinen, puhdas sydämensä aina keksii jonkun lohduttavan selityksen, jonkun valopuolen, joka taas sytyttää uutta toivoa minunkin rintaani. Hän ei koskaan hyväksy väkivaltaa, vaikka on niin vahva mies. Ei sotia eikä tappeluita edes itsensä puolustamiseksi.
"Järki-ihmisten kanssa täytyy tulla toimeen järkevällä puheella — aina ja kaikissa vaiheissa", on hänellä tapana sanoa.
Viime kesäkuun alusta, kun Esa muutti asumaan Kolikkoinmäelle, olen kuitenkin ollut siinä uskossa, että hän ennemmin taikka myöhemmin alkaisi horjua vakaumuksessaan. Tahallani olen nyt öiden pimetessä koettanut sekä aineellisten että henkisten nautintojen avulla pidättää häntä luonani kaupungissa niin myöhään kuin suinkin. On näet tullut tiedokseni, että Kolikkoinmäelle ei ole pimeinä iltoina niinkään hyvä mennä yksinäisen vaeltajan, varsinkin jos hänen periaatteensa estävät häntä käyttämästä niitä puolustuskeinoja, joita luonto ja hyvät sepät ovat meille antaneet.
"Eikö siellä ole rauhatonta öiseen aikaan?" kysäsin kerran, kun Esa oli muutamia viikkoja asunut Kolikkoinmäellä.
"Riippuu siitä, mitä rauhattomuudella tarkoitamme. Sinusta se voisi olla kylläkin rauhatonta, minusta ei. Katsoppas, veli, minä lähden aina siitä otaksumasta, että tämä uskonnollinen, heinää tekevä Suomen kansa on kauttaaltaan rauhallista, mutta jos se jonkun mielestä osottaa rauhattomuuden oireita, niin hän joko käsittää asian väärin tahi sitte itse on suorastaan pakottanut toiset rauhattomuuksia tekemään. Ajaa esim. aamupuoleen yötä pari kolme hevoskuormaa enemmän taikka vähemmän päihtyneitä Viipurin herroja portilleni, lyövät oviin ja ikkunoihin, että helisee, parkuvat ja hoilaavat; kova onni näet satutti minut asumaan semmoiseen taloon, jonka entisillä eläjillä oli ollut laajoja tuttavuuksia kaupungissa. Sinä tietysti, jos sinut sillä tavalla herätettäisiin makeimmasta unestasi, hyökkäisit ase kädessä ulos heidän kimppuunsa. Siihen tulisi naapureita ja paraimmassa tapauksessa poliisejakin. Rauhattomuus olisi valmis, vai mitä arvelet?"
"Niinpä kyllä saattaisi käydä."
"Jaa, sen arvasinkin. Menisi tunti tai kaksi, ennenkuin uudestaan saisit kiini unen päästä. Sitte tulisivat poliisitutkinnot, oikeusjutut y.m. ikävyydet, joihin menettäisit monta vakaista työpäivää. Minä sensijaan suoriun asiasta vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Ensinnäkin pukeudun huolellisesti, sillä se tekee aina hyvän vaikutuksen tuntemattomiin. Sinä kaiketi tekisit rynnäkön alusvaatteissasi?"
"Hyvin luultavaa. Mutta mihinkä toimiin sitte ryhdyt?"
"Sitte menen kohteliaasti heidän puheilleen ja pakisen seuraavaan tapaan: Herrat ovat nähtävästi tulleet tänne tarkastamaan työväen asunto-oloja, ja se onkin paikallaan. Eikö näin yöllä? Elkää turhaan peitelkö asiaanne! Enhän minä tahdo mitään salata. Olen päinvastoin vointini mukaan altis avustamaan teitä kaikessa, mikä tulee yhteiseksi hyväksi. Voin kyllä ymmärtää, että nykyisenä vaarallisena aikana herrat eivät ehdi toimittaa kaikkia tarkastuksia päiväseen aikaan; sentähden kunnioitan hartauttanne peljättävän koleravaaran torjumisessa. Minä en ole niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa itsensäuhraavalle velvollisuuden tunnolle. Niin, mutta mitäs pitkistä puheista! Etupäässä herrat kai haluavat tarkastaa ulkohuoneitamme täällä pihan perällä. Ehkä suvaitsette myös ottaa näytteitä baktereoloogista tutkimusta varten, vaikka minun tietääkseni ei ainakaan meidän perheessä ole ollut arveluttavampia vatsataudin kohtauksia. Käykää vaan pihaan, olkaa hyvät; minä otan ja sytytän lyhdyn. — Usein ovat herrat kääntäneet hevosensa ja lähteneet ajamaan tiehensä jo ennenkuin olen päässyt tämän esitelmäni loppuun asti. Kertaakaan ei ole tapahtunut, että kukaan olisi jäänyt odottamaan minun tulevan lyhdyn kanssa. Siinä näet, että röyhkeyden ja väkivallan käyttäminen tämmöisissä tilaisuuksissa ei ainoastaan ole tarpeetonta, vaan epäedullistakin sille, joka rakastaa rauhaa ja tahtoo välttää rauhattomuutta. Nyt viime aikoina on minun ainoastaan harvoina öinä enää tarvinnut tämän asian tähden nousta vuoteeltani, ja toivoakseni nuo käynnit vähitellen kokonaan loppuvat."
Otin sitte puheeksi sen seikan, kuinka hän iltasin pääsee sivu kaikista niistä juomarijoukoista, joita sanotaan vilisevän Kolikkoinmäen tien varsilla.
"Tavallisesti ne eivät tee mitään sille, joka ei heitä häiritse moittivilla tai säälivillä silmäyksillä tahi nenännyrpistyksillä. Kerran kumminkin — se oli juhannusyönä — näytti asema mäkirinteessä niin uhkaavalta, että minun täytyi turvautua erityiseen sotajuoneen. Heittäysin näet minäkin päihtyneeksi, karjuin ja hoipertelin pahemmin kuin kukaan heistä — ja katso, kunnioituksella he väistyivät syrjään kahden puolen tietä. Vielä jonkun aikaa minun mentyäni he olivat äänettöminä pelkästä kateudesta, kuten minulla on syytä luulla."
Täytyy myöntää, että Esa uskollisesti, vaikka ei siltä yksipuolisesti, sovittaa käytäntöön periaatteensa. Semmoinen on oikea aatteen mies. Ja hänen uskollisuutensa on tähän saakka aina tullut palkituksi.
Viimein olen minäkin ruvennut luottamaan Esan periaatteeseen siinä määrässä, että muutamana pimeänä iltana uskalsin lähteä yksin ja aseettomana hänen luokseen Kolikkoinmäelle. Kun en tarkoin tuntenut tietä ja omissa ajatuksissani astuin, tapasin pian itseni harhailemasta milloin kivikkorinteillä, milloin taas vesiperäisissä vesakoissa, enkä oikein tiennyt, mitä suuntaa oli mentävä. Jo jonkun aikaa olin ollut kuulevinani hiljaisia askeleita lähettyvillä, ikäänkuin minua seurattaisiin. Mutta oli niin pimeä, etten voinut nähdä mitään. Aloin jo lohduttaa itseäni sillä, että mielikuvitus se vaan lyö leikkiä kanssani, kun yht'äkkiä kuuluu käheä kuiskaus milt'ei korvani juuresta:
"Ken se on?"
Kylmä väre valahti läpi ruumiini. Käännyin katsomaan sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näin kaksi miehen haahmoa muutaman askeleen päässä pensaikossa. Ennenkuin ehdin mitään vastata, oli jo toinen kauluksessani.
"Rahat tänne, olipa paljon taikka vähän!" sähisi äskeinen käheä ääni.
"Kerjääminen on tässä kaupungissa kielletty, kuuleppas", ärjäsin minä ja tavotin portin avainta taskustani. Mutta sitä ei ollutkaan. Minähän olin päättänyt turvautua Esan periaatteeseen, vaikka en sitä heti muistanut. Nyt se kuitenkin täytyi tehdä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Jos olisi ollut portin avain tai puukko muassani, olisin vielä tämän kerran seurannut omia periaatteitani. Sillä tässä oli melkein liian vakava kysymys alottelijalle. Esalla luultavasti olisi ollut suurikin nautinto näin oivallisesta tilaisuudesta, mutta minä olisin suonut saavani alkaa uuden uran vähemmän vaarallisissa oloissa. Sitte tottuneempana ja harjaantuneempana olisi kyllä saanut tämmöinenkin tulla.
Kaikissa tapauksissa hämmästytti rohkea esiintymiseni miestä senverran, että hän irrotti kätensä kauluksestani ja meni toverinsa luokse. Kuulin heidän kuiskailevan keskenään hetkisen, sitte toinen yskähti pari kertaa kulkkunsa selvittämiseksi, astui eteeni ja sanoi jotenkin päättävällä äänellä:
"Rahasiko annat vai henkesi?"
Järki-ihmisten kanssa tulee toimeen järkevällä puheella — se oli Esan opetus, ja sitä piti minun nyt ruveta koettelemaan, vaikka itsekin huomasin, että se minulta kävi kömpelösti.
"Panehan nyt tupakka aluksi!" sanoin ja ojensin rosvolle paperossin. Vaistomaisesti tarttui hän siihen, mutta samassa ikäänkuin havahti ja viskasi sen metsään. Toinen mies myös läheni arveluttavan likelle.
"Vai sinun tupakoitasi tässä! Rahat taikka henki!"
"Niinkuin itsekin voitte käsittää, en mielelläni luopuisi kumpasestakaan", vastasin. "Rahani olen saanut raskaalla työllä, ja henkeni on myös minulle kallis. Eikä ainoastaan itselleni, vaan myös omaisilleni. Sitäpaitsi ei esittämänne vaihtoehto ole täysin johdonmukainen eikä tarkka. Teille nimittäin ei ole yhdentekevä, annanko rahani taikka annanko henkeni, sillä jos voisin antaa henkeni ja pitää rahat, niin teillä ei olisi mitään hyötyä siitä, jos ottaisittekin henkeni. Ei myöskään minulle ole samantekevä, luovunko hengestäni vai luovunko rahoistani. Tietysti minä paljoa ennemmin pitäisin henkeni kuin ne pari markkaa rahaa, mitä minulla on. Mutta asianlaita on oikeastaan niin, että jos te kerran otatte minulta hengen, niin te myös viette rahat; taikka minun kannaltani katsoen: jos minä kerran menetän henkeni, niin menevät minulta myös rahat. Te olette esittäneet asian siinä valossa kuin olisi kysymyksessä toinen taikka toinen: rahat taikka henki, vaikka tässä epäilemättä on kysymys molemmista, jos nimittäin minä en suostuisi hyvällä antamaan rahojani. Pyydän teitä huomauttaa tästä ajatusvirheestä, sillä voitte vastedeskin tulla tekemään samansuuntaisia ehdotuksia."
"Onko se hullu, vai luuleeko se meitä hulluiksi?" kuulin miesten kyselevän toisiltaan.
"Elä mökise siinä, panet pään sekasin meiltäkin…" keskeytti vihdoin toinen heistä minun selitykseni.
"Asia on päivän selvä. Ehkä kumminkin vielä suuremman selvyyden saavuttamiseksi otamme pienen esimerkin —"
"Me otamme sulta rahat ja kellon. Joutuun tänne! Koko yön tässä seisotat lörpötyksilläsi."
"Tarkoitukseni ei ollut häiritä teitä elinkeinonne harjottamisessa eikä riistää teiltä kylläkin kallista aikaanne. Tahdoin vain huomauttaa pienestä epäjohdonmukaisuudesta alkuperäisessä vaatimuksessanne, joka —"
"Kuule, mikä sinä oikein olet, hullu vai viisas? Tiedätkö edes nimestäsi?"
"Tiedän kyllä, ja jos ette katso sopimattomaksi, voin sen sanoa teillekin. Minä olen Kaapro Jääskeläinen."
"Oikeinko totta! Olisit heti sanonut, niin tässä olisi päästy hyvin vähillä puheilla. Milloinka sinunlaisellasi miehellä on ollut rahaa asiaksi asti — mokomallakin kirjailijalla! Ja tappaa sinua taas ei viitsi. Mutta ethän pane meitä lehteen?"
"En toki. Voisitte kumminkin palkita minulle tämän ajanhukan, opastamalla minut ystäväni Esa Huttusen asunnolle. Olen tainnut kävellä vähä harhaan, kun en ole monasti liikkunut täälläpäin."
Miehet tekivät työtä käskettyä ja veivät minut aivan lähelle Esan kotia. Sitte puikkivat metsään taas. Oli kuin olikin Esalla oikein siinä, että tämä kansa on pohjaltaan rauhallista. Ei meistä ole rosvoiksi.
Nyt kun kesä jo kallistuu syksyn puoleen ja yöt arveluttavasti pimenevät, olen tahtonut piirtää nämä rivit opiksi ja ojennukseksi niille, jotka asuvat rauhattomissa esikaupungeissamme. Ja miks'ei myös muille, jotka sattuvat semmoisiin tilaisuuksiin kuin ne, mistä Esa Huttunen ja minä olemme niin kunnialla selvinneet.
ESA HUTTUSEN "TALVISESONKI".
Moni on minulta kysellyt, mikä mies on oikeastaan Esa Huttunen, josta niin usein olen puhunut ja kirjoittanut.
Pitäisihän teidän hänet tuntea. Onhan hän kansallisen suomalaisen puolueen pylväitä kaupungissamme, nousevan suomalaisen porvaristomme kukkasia "sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa." Henkisten kykyjensä puolesta hän jo synnynnältään kuuluisi kukkasiin missä yhteiskunnassa tahansa. Mutta päästäkseen aineellisessa suhteessa samaan onnelliseen asemaan, täytyi hänen suorittaa — minun nähdäkseni — mitä suurinta itsekieltämistä vaativa mainetyö. Sanotaan sanassa, että helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Omasta puolestani en ole ollut tilaisuudessa näkemään kumpaakaan temppua, enkä siis pysty vertailemaan niiden helppoutta ja vaikeutta. Mutta sen voin täydellä varmuudella sanoa, että helpompi on porsaan hypätä vanteen lävitse kuin köyhän miehen ponnahtaa rikkaitten joukkoon.
Esa Huttunen pääsi varoihin "naimisen kautta" — eli toisin sanoen joutui naimisiin, pyrkiessään rikkautta kohden. Ja tämä Esan naimisiin meno oli oikea mainetyö kaikkien hänen ystäväinsä silmissä. Sillä se vaimo, joka hänelle annettiin, oli viime vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta vanhempi Esaa, vaikka Esakaan ei enää ollut pilan nuori. Vaimo elää vielä, ja sitäpaitsi on Esalla ilman omaa syytään kunnia olla isänä kahdeksalla pojalla ja neljällä täysikasvuisella tyttärellä, joista nuorin ikänsä puolesta parhaiten olisi sopinut hänelle pariksi. Molempain — sekä poikain että tyttöjen — suhteen on hän yhtä edellä hurskaasta Jopista.
Ja kuitenkaan ei hän koskaan ole kironnut syntymä- eikä edes hääpäiväänsä. Eikä hän muutenkaan kiroile liiaksi. Ennen poikamiehenä kuulin hänen joskus vähemmän valituilla sanoilla puhuvan vekselinlankeamispäivästä, mutta nyt hänellä ei ole vekseleitäkään enää. Hän on hyvinvoipa, arvossa pidetty mies ja kaikin puolin tyytyväinen onneensa.
Ei kumminkaan ihan kaikin puolin.
Hän valittaa perhettään liian pieneksi. Arvatkaapas, mistä syystä!
Kun tässä muutamana päivänä kävin Esan luona, tuli hän puita pilkkomasta ja kantoi tullessaan sylyyksen kamariinsa sekä alkoi viritellä tulta uuniin.
"Eikö sulla ole nuorempaa väkeä tuohon puuhaan?" kysyin häneltä.
"Eipä näy olevan kotosalla ketään. Kalle taitaa olla Kauppaseuran ja Ville Työväenyhdistyksen kokouksessa, Antti V.P.K:n soittoharjotuksessa, Pekka Nuorison Raittiusseuran iltamassa, Heikki Kauppapalvelijain yhdistyksen juhlatoimikunnassa, Iivo Suomalaisen seuran pukutanssissa, Bruno Reippaan voimistelussa ja Junnu Karjalan Kaiun lauluharjoituksessa."
"Entäs tytöt, missä ne ovat?"
"Liina on Pakanalähetyksen ompeluiltamassa, Maiju Nuorisoseuran perheiltamassa, Emma Sivorin köörissä ja Fanni Ahdin laulussa. Ei tässä taas saa nappia nuttuunsa, ennenkuin keväällä", sanoi hän huoaten.
"Ainahan noista toki joku sattunee kotiin, sillä harvoin niillä yht'aikaa lienee kokouksiaan."
"Niinkö luulet? Jos ne kuuluisivatkin ainoastaan yhteen seuraan kukin, voisi joku joskus sattua kotiinkin. Mutta kun kuuluvat moneen jok'ikinen, eivät ehdi muuta kuin syömässä pistäytymään hätäjälin. Äsken mainittujen lisäksi istuu Kalle vielä Kolikkoinmäen raittiusseuran johtokunnassa sekä Teollisuus- ja Puutarhuriyhdistyksissä. Ville käy joskus Suomalaisessa klubissa ja Kirjallisuusseurassa sekä on sitäpaitsi johtavana miehenä Koneenkäyttäjä- ja Mekaanillisessa ammattiyhdistyksessä. Antti on Taiteenharrastajain sihteerinä ja puuhailee parastaikaa muutoksia Ajurien ja Vetomiesten sääntöihin sekä kyhäilee kilpakirjoitusta T.V.Y:n Puhujayhdistykselle. Pekka liehuu Raittiusseurain Keskustoimikunnassa, Kirvesmiesten ammattiyhdistyksessä ja kuuluu T.V.Y:n soittokuntaan. Heikki taas saman yhdistyksen laulukuntaan ja Liiton torvisoittoon sekä Puuseppäin ammattiyhdistykseen. Iivo on Musiikkiystäväin yhdistyksessä, laulaa Kirkkoköörissä, käy pitämässä puheita Kirjanpainajain yhdistyksessä ja Ahti-raittiusseuran iltamissa. Bruno kuuluu kesät Purjehdusyhdistykseen ja Soutuklubiin, talvet taas Luistinklubiin ja Hengenpelastusseuraan sekä koettaa ensi tilassa päästä Laivanpäällysmiesyhdistykseen; Matkailijayhdistyksen jäsenenä hän on kesät talvet. Junnu kirjoittautui Kansanopistoseuraan ja johonkin ammattiyhdistykseen, vaikka en muista oliko se Suutarien vai Räätälien; myös kuuluu hän Yritys-nuorisoseuraan ja nuorukaisten puhujayhdistykseen Vesaan sekä Kipinä-lauluseuraan. Tytöt ovat kaikki raittiusseuralaisia, joko Vellamon neitosia tahi jäseniä mikä Viipurin, mikä Papulan, mikä Sorvalin raittiusseurassa, kuuluvat Naisyhdistykseen ja sen ohessa viiteen tai kuuteen lauluseuraan ja vähintäin kolmen eri yhdistyksen näyttelijöihin — paitsi Liina, joka jo ikänsäkin vuoksi on uskonnollinen. Hän kuuluu Siveellisyyden Ystäviin ja ompelee ei ainoastaan pakanamaailmaa varten, vaan myös kotimaisen lähetystoimen, köyhäin kansakoululasten y.m. tarpeiksi. Jos olisin minäkin köyhä kansakoululainen tahi koti- tai ulkomaalainen pakana, pitäisi hän kyllä huolen vaatetuksestani."
"Onhan teillä pari piikaakin. Missä ne ovat?"
"Tarkastamassa Naispalvelijain yhdistyksen pöytäkirjaa. Kuuluvat valitun siihen toimeen. Vaikka — näin meidän kesken — minua vähän epäilyttää, kun tuota tarkastusta on kestänyt milt'ei joka ilta nyt syyspuoleen. — Kun on, niinkuin minäkin, tavallaan johtavassa asemassa ja nauttii puolueensa luottamusta, niin täytyyhän sitä ottaa osaa aikakauden harrastuksiin. Itse en kuulu kuin Pamaukseen ja Talonomistajain yhdistykseen sekä Maanviljelys-, Hevosystäväin ja Eläinsuojelusseuroihin, jotka työskentelevät verraten vaatimattomasti, vaan perheeni kautta tulen kannattaneeksi enimpiä kaupungissamme työskenteleviä yleishyödyllisiä seuroja. Tosin en siinä määrässä kuin haluaisin. Kyllähän minulla riittää sekä varoja että perhettä enemmän kuin monella muulla, mutta, niinkuin näet, tahtoo viimemainittu sittenkin loppua kesken."
"Entäs arvoisa emäntäsi, vieläkö hän ottaa osaa ajan rientoihin?"
"Etkö kuule? Kyllä hän on pysynyt mukana, hänkin."
Aivan oikein. Kun pörhistin korviani, kuului jostain viereisestä huoneesta hiljainen harpunsoitto sekä värisevä naisen ääni, joka innostuksella veteli Pelastusarmeijan uusinta marssia: "Se oli onnen päivä se."
Tähän laatuun se on se "talvisesonki", joka Esa Huttusen sanoen "on vähä liika pullistus näin pienelle kaupungille ja varsinkin pienille perheille, kun vielä tulevat lisäksi teaatterit, konsertit, alituiset arpajaiset y.m."
Melkeinpä luulen, että Esa nykyisen vaimonsa kuoltua olisi valmis vielä kerran menemään naimisiin yhtä lapsirikkaan lesken kanssa, saadaksensa vihdoinkin kokoon perheen, joka osapuilleen riittäisi yhteiskunnassamme ajelehtivain aatteiden palvelukseen.
PYHÄJÄRVI.
Pyhäjärvi nimisiä pitäjiä on Suomessa kolme, nimittäin Oulun, Uudenmaan ja Viipurin läänissä, mutta itse sen nimisiä järviä on maassamme ties kuinka monta. Pyhiä ne tietysti ovat kaikki — olleet ainakin niinä aikoina, kun vedenhaltijoille uhrattiin. Vielä tänäkin päivänä lienevät nuo kolme pitäjää pyhempiä kuin yksikään muu läänissänsä.
Mutta jos milloin tulisi kysymys siitä, mikä näistä kolmesta Pyhäjärvestä on kaikkein pyhin, niin ehdottomasti katsoisin minä etusijan olevan annettavan Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Voinpa sanoa syynkin siihen.
Nyt kysymyksessä oleva Pyhäjärven pitäjä ulottuu, kuten tunnettu, Laatokan rantaan. Eikä koko maassa — kaikista "pyhistä" nimistä huolimatta — nykyaikana enää ole toista niin pyhää järveä kuin se, yhtä vähän kuin on toista niin suurtakaan. "Laatokan laajat laineet" sulkevat näet syleilyynsä kaksi kaunista saarta, joissa molemmissa on pyhät paikat: luostarit. Niihin vaeltavat hurskaat ihmiset hyvinkin kaukaa, keventääkseen syntikuormaansa. Kuinka niiden vaikutus ei sitte tuntuisi läheisillä rannoilla? Tiedämmehän, että Valamon luostari, joka kuitenkin on kaukana aavalla ulapalla, hohtaa hartautta aina Sortavalaan asti. Sentähden on Sortavala epäilemättä pyhimpiä kaupunkeja maan päällä, etenkin Kymölän puoli. Mutta nyt on Konevitsan luostari vielä paljoa likempänä Pyhäjärven rannikkoa kuin Valamo Sortavalaa — tuskin kelpo uimamatkan päässä — niin että se ei mitenkään voi olla äärettömästi vaikuttamatta Pyhäjärven pitäjän siveellisyysoloihin.
Kuitenkin on muistettava, ettei sielunvihollinen missään ole niin valpas kuin pyhien paikkojen läheisyydessä. Siellä se lakkaamatta väijyy ja vehkeilee. Senjohdosta tulee väkisinkin ajattelemaan hyvän ja pahan ikuista taistelua, ja likeltä pitää, ettei kallistu dualismiin, siihen muinaisten idän kansojen uskoon, että valo ja pimeys alati kamppailevat keskenään hengen maailmassa niinkuin luonnossakin, ja että toiset olennot jo alun pitäin kuuluvat hyvän, toiset pahan valtakuntaan.
Vanha pyhäintaru Konevitsan luostarin perustamisen ajoilta kertoo, että tuolla Laatokan saarella silloin, kun luostarin perustajat pyhimykset sinne myllynkivellä tai muulla semmoisella kaksi miestä kannattavalla aluksella purjehtivat, asusti itse herra Paholainen — Sortta —, mutta kiivaan ottelun jälkeen hänen täytyi koota kampsunsa ja lähteä pakosalle. Eräässä saaren kalliossa on vielä tänäkin päivänä nähtävänä kavion jälki, jonka paholainen oli polkenut, kun otti vauhtia lähtöhyppyyn. Ponnahdus oli ollut siksi voimakas, että hän yhtä painoa lensi läpi ilman läheisimmälle mantereen rannalle. Sille paikalle annettiin sitte hänen muistokseen nimi "Sortanlahti" — jollainen nimi muuten ei olisi voinut tulla kysymykseenkään Pyhäjärven pitäjässä. Uuden asukkaan tulosta Pyhäjärvelle ja elostelemisesta siellä muistuttaa myös toinen nimi, "Kiimajärvi", joka on ainoastaan vähän pienempi suurta Pyhäjärveä.
Kiimajärven nimi myös ilmaisee peittelemättä ja raa'asti, mihin suuntaan paholaisen myöhemmät harrastukset Pyhäjärvellä tähtäävät. Naiset, jotka yleensä ovat alttiimmat viettelyksille kuin miehet, on hän rahalla y.m. keinoilla houkutellut pahan palvelukseen ja koettaa nyt vuorostaan heidän avullaan vietellä valkeuden lapsia lankeemukseen. Paholainen — tuntien miesten heikkouden naisien suhteen — on hamasta maailman alusta käyttänyt naista välikappaleena miesten pyydystämiseksi, sillä hänen itsensä kanssa voisivat miehet kyllä pitää puolensa.
Niinpä viimeiset tiedot Pyhäjärveltä, mitä lehtemme toimituspaikassa olen nähnyt ja joiden ei alkuperäisessä alastomuudessaan arveltu pääsevän julkisuuteen, kertovat muutamista senlaatuisista paholaisen yrityksistä.
Eräänä päivänä tässä äskettäin hän lähetti nuorenpuoleisen naisihmisen viettelysretkelle, neuvoen tätä lähtiessä, että korkean luostarirakennuksen toiseen kerrokseen ei ole sovelias eikä tarpeellinen mennä oven kautta ja portaita myöten, vaan parasta on odottaa, kunnes akkunasta lasketaan köysi, jolla hänet kyllä nostetaan asianomaiseen paikkaan. Juoni olisi muuten onnistunutkin paholaisen mielen mukaan, mutta seudun hyvät henget olivat myös valveilla — ja katkasivat köyden, kun nainen roikkui vasta vähäsen yli puolimatkasta. Pudotessa kosketti nainen itsensä niin pahoin, että joitakuita päiviä sairastettuansa kuoli. Toiseksi yöksi valitsi paholainen kylästä kevyemmän tytön, ja lähetti hänet matkalle samanlaisella evästyksellä. Mutta tälle kävi samoin: nuora katkesi taas ja tyttö putosi maahan, vaan ei saanut niin pahoja vammoja kuin ensimäinen. Paholainen on kumminkin mies, joka ei kahta tyhjää säikähdä. Itsepintaisesti hän pyrkii tarkoitustensa perille, eikä keskentekoiseksi jätä mitään. Kolmanneksi kerraksi hän hankki käsiinsä oikein ottavan syötin. Tapasi näet tänä syksynä rippikouluun aikovan tytön, joka valitteli pulaansa, kun kesällä ei tullut siksi ansaittua, että nyt riittäisi syömistä rippikoulun ajaksi. Ilkeän ilon irvistys karehti sitä kuullessa paholaisen karvaisilla huulilla. "Kyllä tiedän keinon, millä siitä pulasta pääset", kuiskasi hän tytölle, viekkaasti silmää iskien. Rippikoulun edellisellä viikolla nähtiin tyttö vastatuulessa soutavan sinne pyhään saareen, ja sitte perille päästyänsä riippuvan tuon jo kahdesti katkenneen köyden päässä. Tällä kertaa nuora ei katkennut. Eivätkö lie hyvät henget aavistaneet vaaraa siltä taholta, vai olisiko kiusaus ollut niin väkevä, että heidän varjeluksensa raukesi turhaan. Se vain tiedetään, että kun tyttö pari vuorokautta luostarissa lystäiltyään souti takasin, hänellä oli rahaa useampia ruplia, ja ruokatavaroita minkä kantaa jaksoi. Huoleti hän nyt voi mennä rippikouluansa alottamaan.
Sattuuhan sitä tämmöistä hyvän ja pahan taistelua muuallakin kuin
Pyhäjärvellä Viipurin läänissä. Se vain on eroa, etteivät nämä voimat
missään ole niin lähetyksin kuin siellä, jossa Sortanlahti on ihan
Konevitsan akkunain alla.
RAITTIUSKOKOUKSESSA.
Kesän kuivuutta lisäävät sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä kaikki ne pitkäpiimäiset kokoukset, joita kesällä pidetään, ja joista julkisuuden edustajain täytyy kertoa. Se on kyllä hyvä tapa, että kokoukset asetetaan kesäksi, sillä siitä on ihmisillä aihetta tehdä pieniä huvimatkoja alennetuilla hinnoilla ja mahdollisesti myönnetyillä apurahoilla.
Minä en tänä kesänä vielä ole käynyt muuta kuin yhdessä kokouksessa. Sekin oli raittiuskokous — siis vähemmän kuiva kuin muut kokoukset, sillä siellä käsiteltiin kosteita aineita sekä puheessa että työssä. Kokoushuoneen ulkopuolella istuu joukko seudun nuoria miehiä keskustelemassa siitä, mihin taloon laitettaisiin tanssit, ja arvostelemassa niitä vanhoja vaimoja, jotka kokoukseen menivät "synninhöylät", s.o. virsikirjat, kainalossa.
Kokouksen suuri enemmistö oli semmoista, että raittiuspuheet sille eivät juuri tehneet hyvää, joshan ei pahaakaan: hyvin vanhoja miehiä, jotka jo olivat juoneet juotavansa ja harrastaneet harrastuksensa, sekä heidän yhtä vanhoja vaimojaan. Silmälasit päässä he tuijottivat huoneen peräseinälle, odottaen mitä tuleman piti. Alussa he näyttivät olevan vähä niinkuin epävarmat asiastaan, nimittäin siitä että oliko heidän paikkansa täällä, sillä huoneen koristuksissa ja seinille naulatuissa raittiuslauseissa lienee ollut jotain vierasta. Mutta pian kävi tyytyväisyyden kohaus yli seurakunnan, ja heidän katseensa muuttui varmemmaksi. Kyllä he olivat osanneet oikeaan, sillä tuolta jo astuu pappi suoraan perälle. Arvokkaan tyynesti hän kääntyy yleisöön päin, korjaa kaulustaan, ottaa taskustaan kamman, jolla kaikkein nähden sukii päälakeaan, mutta vaikka hän toisella kädellä koettaa estää hivusten nousemasta uudelleen pystyyn, nousevat ne kumminkin, eikä kampaamisesta ole mitään käytännöllistä hyötyä. Päälaki harrittaa vaan kuin poudan harventama kaurapelto. Tämän julkisen kampaamisen tarkoituksena lieneekin ollut näyttää seurakunnalle, ettei tukan pystyssä törröttämiseen ollut syynä hyvän tahdon puute, vaan harjaksien itsepintaisuus.
Kun tämä osa kokouksen ohjelmasta on suoritettu, astuu papin luokse muuan tärkeän näköinen henkilö neuvottelemaan. Nähtävästi on kysymys siitä, mikä virsi veisattaisiin. Varsinaisten raittiusvirsien puutteessa koetin arvailla, tulisiko sieltä "Niinkuin peura janoissansa'" taikka joku muu tuttu virsi. Mutta ei tullut. Oli minulle ihan outoja värsyjä ja samoin lienevät olleet muillekin, koska seurakunta vain hiljaa hyrisi kuin ampiaiset pesässään eikä uskaltanut oikein ääneen pärähtää.
Seurasi sitte saarna, jonka tekstinä oli tuo raittiuskehotukseen vivahtava raamatunlause: "valvokaat ja olkaat aina raittiit." Pappi kertoi eräästä rovastista, jonka apulaisena hän oli ollut nuoruudessaan. Oikein kelpo mies, etevä saarnaaja, hyvä järjestyksen mies j.n.e., mutta otti joskus lasin, vaikka ei koskaan liiaksi; nyt vuosien perästä näkyy sanomalehdissä uutinen, että hänet on ajaksi erotettu virasta juoppouden tähden. Niin pahe kehittyy viattomasta alusta voittamattomaksi himoksi. Eikä piru kierrä pappilatakaan, vaikka rovasti nähtävästi oli "valvonut" liiaksikin. Mutta valvoa voi niin monella tavalla.
Saarnan loputtua lähti pois se osa yleisöä, joka oli ollut enemmistönä. He eivät tahtoneet jäädä tänne "maailman lasten" kanssa neuvottelemaan maallisista asioista, mutisivatpa vielä mennessään, että huone, jossa kerran on jumalanpalvelus pidetty, on liian pyhä muille kokouksille. Luultavasti he eivät olleet tyytyväiset saaliiseensa; saarnan nuotti ei ollut oikein harras, eivätkä he saaneet kertaakaan itkeä.
Semmoista se on tämä ihmiselämän juoksu. Jos he olisivat olleet muutamia vuosikymmeniä nuoremmat, niin tietysti he olisivat istuneet ulkopuolella, nykyisten nuorten kanssa neuvottelemassa tanssipaikasta. Mutta nyt oli jo jalka raskas ja mieli sitäkin raskaampi, sillä he tiesivät, ettei heitä enää juuri kaivattu missään.
Kokoukseen jäi vaan muutama kymmenkunta raittiusmiestä ja joukko uteliaita neitosia. Heille pidettiin ensin tervehdyspuhe, jossa kerrottiin raittiusasian vähitellen vievän voiton vihollisistaan. Näitä vihollisia kuvattiin kovin julmiksi ja voimakkaiksi. Sitä vaan en saanut selville, missä niitä lienee. Taistelua sanottiin tarvittavan vielä, oikein tuimaa taistelua.
Tämän jälkeen luetuista toimintakertomuksista kävi selville, ettei oltu raittiusasian edistämiseksi kuluneen vuoden ajalla tehty yhtään mitään. Syitä siihen oli kaikenlaisia, ehkäpä niiden joukossa myös innon laimentuminen. Mutta asia on suuri, paljo työtä tehtävänä, niin että sietää sitä tästä puoleen ponnistella kahta uhemmin.
Sitte seurasi muutamia kysymyksiä, joista kaikki olivat yksimieliset, paitsi viimeisestä, nim. tulevan kokouksen paikasta. Siitä keskusteltiin ja lopuksi äänestettiin.
Nyt tuli torvisoittokunta huoneeseen, ja kokous muuttui kansanjuhlaksi. Ensin saatiin kuulla hyvin pitkä ja hyvin asiallinen raittiusesitelmä, jossa kerrottiin raittiusliikkeen synty ja leviäminen meillä aina niistä kolmesta Vaasan naisesta nykyhetkeen asti. Sitte selitettiin suurella asiantuntemuksella juomarin kaikki vehkeet ja kujeet, kuinka hänellä on olevinaan paljo tärkeitä asioita ulkosalla, mutta ei olekaan muuta kuin juonti mielessä j.n.e. Lopuksi laskettiin raittiusaate kaikkien läsnäolijain sydämelle, ja koska naiset meillä olivat raittiustyön alottaneet, niin varsinkin naisten sydämelle se painettiin — tällä kertaa kai noiden uteliasten neitosten, jotka kiusaksi asti odotuttivat itseään. Ulkona näet olivat pojat jo aikoja sitten sopineet illan ohjelmasta.
Kun tästä esitelmästä oli selvitty, nousi puhujalavalle mies, jonka koko ulkomuoto jo oli ankara varotushuuto juoppoutta vastaan: kasvot tekivät saman vaikutuksen kuin maalittomaksi hangattu tuolin pohja; nenä oli aikojen vaihdellessa saanut käsniä punaisuutensa peitoksi; hampaat harvat ja keltaiset. Mutta hän puhui sujuvasti ja kauniisti, vaikka en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, mitä hän puhui. Se oli mestarillinen kokoelma kauniita sanoja ja lauseita, joihin kiinnyin niin etten huomannutkaan, oliko niissä ajatusta. Raittiuden vihollisille hän juonitteli, se jäi mieleeni.
Paljoa paremmin muistan sitä seuraavan esitelmän sisällyksen. Puhuja otti selittääkseen, mikä on kapakoitsijan mestariteos: sekö joka makaa maantienojassa — ei — vaan se joka istuu lukkojen takana, juovuspäissä tehdystä murhasta.
Tuontuostakin olivat toimivat henkilöt pistäytyneet sisähuoneissa teetä juomassa. Minusta myös tuntui siltä kuin olisin sen ansainnut, sillä vähemmälläkin jo pitäisi päästä raittiusmiehen "rankiin". Mutta tuskin olin saanut lasin huulilleni, kun kuuluu kilistys semmoinen, jota soittoneuvojen puutteessa käytetään "fanfaarin" asemesta. Ja eikös vaan tuo käsnänenä taas ole valmis pitämään puhetta. Luulin hänellä olevan aikomuksena kiittää talonväkeä vierasvaraisuudesta, niinkuin juopot tekevät, mutta siinä en arvannut oikein. Hän sanoi vaan tahtovansa osottaa, että puhe sujuu ilman väkijuomiakin — ja siinä hän oli oikeassa. Hän oli käynyt suurissa raittiuskokouksissa ja kuullut kuinka niissä kieli laulaa ihan vetelän veden jäleltä. Nyt hän toivoi nuorempain raittiusmiesten lähtevän Savonlinnan suureen raittiuskokoukseen, että hekin saisivat nähdä ja kuulla, kuinka niissä on hauska. Tämä meidän pieni kokous — hauska tämäkin oli ollut, mutta ei niin hauska kuin ne suuret kokoukset.
Tämä on ollut minulla tähän asti ainoa kokous tänä kesänä. Ja tietysti minä siitä palatessani olin raittiusmielisempi kuin koskaan ennen. Nyt minä vaan etsiskelen raittiusasian vihollisia. Ja varjele heitä, jos saan jonkun käsiini!
MIKSI MARI LÄHTI MEILTÄ.
Köyrijutelma.
Niin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä emännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja, joissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin että se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat poikkeustaloja. Siellä on rouva "paha", pahempi kuin piru, ja piiat tietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen semmoisessa talossa kahta päivää.
Köyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota herättämättä ja "pahan" nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja nämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää ja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi täytyy heidän pysyä "alallansa", niinkuin vanha katkismus sanoi.
Olen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä juttuja "piikain puolesta." Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin kantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo, että emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla erityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.
Asia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa vuoteen omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka ennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka "parempain" ajatusten tieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain olentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.
Miksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen asiaan, jonka johdosta minä sairastan.
Se on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä se seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani kaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla kannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin Imatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin viehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja yksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani vajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa. Vihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli hirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia silakoita.
Aloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan ei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon mielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman kiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen terveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet. Tätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän edessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät, astelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi — minä punastun vielä kaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden — siellä makasi Mari … peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.
Kyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta juuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani — niin silloin se tapahtui.
En enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas löysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla, pilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla. Ja Mari — hänellä polosella kun on niin paljon muistamista — oli unhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi työkseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua. Mutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut. Kerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut korvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven alapuolelta — eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt auttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että sitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli katkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja siitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle, että vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin noiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti kohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.
Käsieni ja polvieni varassa kompuroin tikapuita myöten ylös kellarista. Pahimmin olin pelännyt sitä, että Mari olisi putoamisestani herännyt, jolloin hänen naisellinen kainoutensa olisi tullut kärsimään minun ajattelemattomasta ja kaikin puolin sopimattomasta esiintymisestäni. Mutta nyt rauhotuin kokonaan, sillä hän näytti edelleen nukkuvan autuaitten unta. Hiljaa koetin laahata itseäni pois koko tienoolta, vaikka en päässyt oikein hiljaa, kun katkenneet koipeni tahtoivat tuontuostakin kolahdella lattiaan.
Päästyäni vuoteelleni takasin, tulin ajattelemaan, mikä etevä palvelija minulla sentään on. Eihän ollut mikään mahdottomuus, ajattelin, että tuo luukku olikin tarkoituksella avattu. Ehkä Mari, joka kyllä on maailman menoa oppinut tuntemaan, olikin jättänyt luukun auki, tietäessään minun kuuluvan siihen sukupuoleen, jonka turmeluksesta naiset ovat niin paljon kirjoittaneet. Eihän ihminen voi milloinkaan olla liiaksi varovainen.
Siinä tapauksessa hän olikin tarkoittanut sekä minun maineeni että hänen, vieläpä koko perheellisen onneni, suojelemista. Tätä ajattelin silloin ja olen nyt potiessani ajatellut monasti jälkeenkin päin. Sydämeni on sulaa liikutuksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan, ajatellessani hänen harvinaista huolellisuuttaan.
Monesta yksipuolisuudesta on Mari minut parantanut. Ennen olin esim. niin kiihkoillen rauhanaatteen kannattaja, että melkein voin pahoin joka kerran, kun näin sotamiehen. Nyt sitävastoin olen kokemuksesta tullut huomaamaan, että tuntuu paljoa turvallisemmalta, jos tietää sotamiehen olevan talossa edes kolmena yönseutuna viikossa — kellarin luukku ei ole lähellä kyökin ulko-ovea. Nyt osaan kyllä antaa sotaväelle sen arvon mikä sille on tuleva sekä yleisvaltakunnallisen että yksityiskyökillisen turvallisuuden kannalta.
Meitä on kaksihenkinen perhe — vaimoni ja minä — joten me välttämättä tarvitsemme ainoastaan kaksi paria kahvikuppia, kaksi matalaa ja kaksi syvää lautasta j.n.e. Tilastollisten havaintojeni nojalla olen kuitenkin jo kauan pitänyt tapanani jokaisella köyriviikolla ostaa kaksi tusinaa kutakin laatua särkyviä astioita. Ja jos siitä on vuoden kuluessa jotakin jäänyt tähteeksi, sen on vaimoni lahjottanut eroavalle palvelijattarellemme, säilytettäväksi hänen vastaista kotiansa varten. Marilta kuitenkin olen saanut sen opetuksen, että kolmaskaan tusina ei ole liikaa. Laskuissani en näet ollut ottanut sotamiestä lukuun; pitäisikö hänen syödä kynsistään?
Meillä ei köyri suinkaan tule olemaan ilojuhla. Surulla erkanen
Marista, tästä korvaamattomasta helmestä palvelijattarien joukossa.
Kuitenkin täytyy minun hänestä erota.
Taisi jäädä kertomattani, että Mari silloin tapaturmayönä kumminkin oli herännyt katkenneitten jalkojeni kolinasta. Varhain seuraavana aamuna hän ilmotti vaimolleni ei aikovansa jatkaa palvelustaan semmoisessa talossa — yh — yh — jossa nuoren turvattoman tytön kunnia — yh — ja maine voi joutua vaaranalaiseksi — yh — yh —, jossa isäntä yökaudet konttaa polvillaan "yhden halpasen" palvelijan sängyn ääressä — yh — yh — yyh — j.n.e. Vaikka vaimoni, ainakin pinnaltaan, näytti olevan selvillä asian oikeasta laidasta, oli hän peräti taipusa Marin lähtötuumiin. Ehkä olivat hänellä omat syynsä. Ehkä ei hän arvostellut Marin ansioita samalta kannalta kuin minä.
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja III, by Kaapro Jääskeläinen