OMATUNTO.
Omatunto on niitä kappaleita, jotka jo kauan ovat herättäneet minun erityistä huomiotani. Tuontuostakin olen matkan varrella merkinnyt muistiin jonkun sitä koskevan havainnon. Näin minulle vähitellen kertyy aineksia, joista joskus vanhoilla päivilläni, kun minusta tulee suurfilosoofinen kirjailija, keitän kokoon paksun teoksen, nimellä:
"Omatunto sivistysvaltioissa."
Tässä taas teen sitä varten muutamia muistiinpanoja.
Kun tänä vuonna kylmä kevät ja tavaton tulva uhkasivat maatamme katovuodella, kuulin työväen piireissä — tosin etupäässä vanhemman vaimoväen kesken — selitettävän syyksi sitä, että "Jumala rankasee kansaa ylpeydestä; työväki on tullut niin vaativaiseksi, tahtoo vain koreilla ja elää hyvin. Ei se muu ole kuin Herran käsi, joka sitä nyt kurittaa."
Tuota kuullessani ajattelin, että jopa on noilla akoilla arka omatunto. Pitkällisellä kasvatuksella on papisto saanut muijaparat sille kannalle, että jos milloin ei nälkä kurni suolissa tai ryysyt roiku selässä, niin omatunto ei enää ole rauhallinen. Työväki pelkää olevansa väärällä tiellä, jos edes jonkun osan vuotta pääsee nälkää näkemättä. Samassa asemassa kuin mustalainen, joka ei rohjennut ottaa emännältä kokonaista leipää, peläten ettei se ollut "oikeata antia."
Mutta vedenomistajat kapitalistit — juolahtiko niiden kenenkään mieleen ajatella, että tulva mahdollisesti oli heidän syynsä? Puhumattakaan siitä syntisestä ja kevytmielisestä elämästä, mitä he viettävät, olisi edes joskus pitänyt heidänkin mieleensä välähtää ajatus, että juuri heidän tehdasrakennuksensa, sulkunsa ja laitoksensa koskissa estävät veden luonnollista kulkua. Tavallisena aikana se kyllä valuu, mutta tulvan ollessa tulee hätä. Jumala, joka on nähnyt, kuinka tarkoin kapitalistit ovat veden koskissa vallanneet, on näinä vuosina sitä antanut tulla köyhänkin kansan varalta.
Kuinka taitavasti onkaan osattu käyttää hyväkseen työkansan arkaa omaatuntoa! Sillehän perustuu koko meidän lainsäädäntömme, koko yhteiskuntalaitoksemme.
Punastumatta sakottaa tämä lainsäädäntö yksinäisen viinanmyyjän salokylissä. Mutta suuret viinankeittäjät ja myyjät — ne istuvat säätämässä lakeja kaiken pikkukilpailun poistamiseksi tältä alalta. Tyytyväisenä kohtaloonsa syö moukka sakkonsa ja palaa kotiansa miehenä, jonka maineessa on vikaa. Suurkeittäjä ja myyjä astuu kansan arvokkaimpain etunenässä.
Työmies, joka ryöstää leivän nälkäänsä, on varas tai rosvo, ja toiset työmiehet ovat valmiit vannomaan hänet sellaiseksi. Mutta joka pankkiosakkeilla keinottelee taskuunsa satatuhatta markkaa vierasta rahaa, on "toimelias liikemies", sopiva kaupunkinsa edustajaksi valtiopäiville, säätämään lakeja pienille varkaille ja alotteleville pettureille.
Ahneensekainen koronkiskuri, joka pikkulainoista kiskoo 10 prosenttia, on kaikkien kammoama ja saa rangaistuksensa, kun asia tulee todistetuksi. Mutta 20 prosentin nostaminen liikeyrityksestä on säälittävän pientä voittoa vielä.
Eräs Helsingin tehtaista jakoi toista miljoonaa markkaa voittoa osakkailleen yhdeltä vuodelta. Siinä tehtaassa ei ole viittä sataa työntekijää, mutta jos olisi, niin jokaisen työntekijän ansiosta veivät osakkaat yli 2,000 markkaa. Työntekijät saavat korkeintaan 1,000 markkaa, siis kolmannen osan ansiostaan. Tämä ei suinkaan ole rosvousta. Sillä osakkaat ovat kunnioitetuimpia miehiä maassamme, eräät valtiopäivämiehiä. Eikä niin saa ajatella, että suuret varkaat istuisivat säätämässä lakeja pienempien kilpailua vastaan! Vai kuinka?
Tampereen suurissa tehtaissa saa työväki vielä vähemmän, ainoastaan noin 20 prosenttia — se on viidennen osan — ansioistansa palkakseen. Neljä viidesosaa menee tehtaan omistajalle. Ilmankos niistä onkin tehty jo vapaaherroja ja parooneja!
Sama on asia kaikilla muillakin aloilla. Mikään teko ei ole rikos, kun se tehdään lainmukaisessa järjestyksessä ja riittävän suuressa määrässä.
Murha esim. on kyllä yksityistapauksissa rikos, mutta joukolla tehden sitä käsitetään mitä kunniakkaammaksi teoksi. Suurimmat joukkomurhaajat saavat rintansa täyteen ristejä "urhoollisuudesta." Vielä kuolemansa jälkeen heitä ylistetään lauluissa ja historiassa. Myrkytyskin on luvallista, kunhan myrkyttää kokonaisia kansoja, eikä myrkky ole paikalla kuolettavaa.
Naisten vietteleminen on myös rangaistava rikos, jos sitä harjoitetaan vähin erin. Mutta jos keinotellaan joku tuhat tyttöä kerrallaan sellaiseen tilaan, että heidän täytyy valita joko nälkäkuolema taikka kunniansa kauppaaminen, niin siitä ei koira perään hauku. Joku pahantuulen lapsi eli n.s. pessimisti pui nyrkkiä housujensa taskussa näille oloille, joissa toisten ihmisten kunnia ja elämänonni on toisten ostettavissa — juuri noilta onnettomilta ryöstetyillä rahoilla.
Eikä kenenkään "omatunto" suutaan aukase!
Aivan samoin kuin nykyiset olot suosivat suurteollisuutta pienteollisuuden kustannuksella, aivan yhtä luonnolliseksi katsotaan, että kaikki lait ja laitokset turvaavat suurrikollisuutta pikkurikoksellisuuden kilpailua vastaan.
KISSAN PÄIVÄT.
Olin äsken tullut aputoimittajaksi pieneen, mutta vihaiseen työväenlehteen, johon palstakaupalla vuodatin sappeani paksuvatsaisia kapitalisteja, tyhjäntoimittajia herrankeikareita sekä heidän vielä turhanpäiväisempiä ja hyödyttömämpiä naisiansa vastaan. Luin näet itseni köyhälistöön kuuluvaksi. Ja täydellä syyllä. Omaisuutta minulla ei ollut muuta kuin vähäinen pöytä, ilman laatikkoa, tuoli jonka takajalat hölkkivät, rutiseva sänky, 25 pennin mustepullo ja omatekoinen kynänvarsi sekä teriä varastossa enintään puolitusinaa kerrallaan. Sen parempia kirjoituskaluja minulla ei ole ikinä ollut, enkä tahtoisikaan, sillä näissä nykyisissä on eräs ominaisuus, jota kallisarvoisemmissa ei olisikaan, nim. se varmuus, että saan ne pitää kaikissa vaiheissa. Ulosottoyrityksissä on ne aina jätetty minulle — säälistäkö vai lain nojalla, en tiedä — niin että minua ei niistä erota muut kuin kuolema tai tulipalo. Edellisen mahdollisuuden toteuduttua en niitä enää tarvitse, ja jälkimäisen suhteen luotan hyvään onneeni, siinä määrässä että olen jättänyt ne vakuuttamatta, kaikista minun etuani valvovien paloasiamiesten kehotuksista huolimatta. Jos ne palavat, jään tosin maalle paljaalle ("puilla paljailla" olen jo nyt), mutta jos eivät pala, säästyvät vuotuiset vakuutusmaksut taskuuni, jossa niitä kylläkin kipeästi kaivataan.
On minulla kuitenkin yksi ylellisyysesine, josta ulosottomiehillä ei ole aavistustakaan, se kun aina juoksee piiloon, jos näkee jonkun tulevan laukku kainalossa. Minä olen sille sen taidon opettanut. Koiria se myös pakenee. Mutta siihen se on oppinut itsestään.
Se on isonlainen kissa, Ville nimeltään ja vesiharmaa väriltään, tummajuovainen. Kaunis kissa ollut Jumalan luomasta, mutta elämän kovissa koettelemuksissa vähän vikaantunut. Puuttuu toinen silmä kokonaan ja molemmista korvista latvapuoli. Nämä vammat ovat muistoja nuoruuden ajoilta, "Sturm und Drang"-kaudelta. Mutta Ville on tasaantunut vanhemmiten, niinkuin minäkin aina olen aikonut tehdä. Nyt se jo on hyvin järkevä ja käytöksessään täysin arvokas. Minä en tosiaan ole päässyt niin pitkälle, vaikka jo kohta olen neljänkymmenen mies. Ja Ville tuskin on vielä täyttänyt kymmentä vuotta.
Eräänä iltana toimistosta tultuani olin pannut alulle leimuavan kirjoitussarjan, jossa räikeillä väreillä kuvailin, kuinka meidän rahapohatat viettävät "kissan päiviä": laiskoina vetelehtivät päiväkaudet, maitoa, vehnästä syöden; yöksi lähtevät pyydystyksille tai muuta huvia hakemaan; kesät makailevat päivänpaisteessa pitkin maaseutuja, katsellen nautinnokseen, miten työväki kuumalla ilmalla hikoilee kiireissä töissä, joitten tuloksista nuo vetelehtijät ottavat päältä oman huolettoman elantonsa.
"Eikö nämä ole kissan päiviä tällaiset päivät — oikeata vanhanpiian lempikissan leutoa elämää?"
Sillä lauseella lopetin täksi kerraksi, laskin kynäni pullon suulle ja menin narisevaan sänkyyni. Sappeni tosin ei ollut vielä tyhjennetty, vaan ajattelin aamulla jatkaa. Nyt olin väsynyt päivän puuhista. Pimeäkin jo alkoi olla.
Ville oli istunut tuolin vieressä lattialla ja hymyillen eli — niinkuin pintapuoliset ihmiset sanovat — "kehräten" katsellut silmiini, joissa hän kaiketi oli nähnyt innostuksen pyhän tulen liekehtivän. Muuten emme virkkaneet toisillemme mitään koko iltana. Olimme niin omissa ajatuksissamme kumpikin.
Vuoteelle laskeutuessani huomasin Villen hypänneen tuolille ja kurkistelevan pöydälle jäänyttä kirjoitustani. Silloin minä vuorostani hymyilin, ajatellen itsekseni, että "minkähän selvän sinäkin luulet siitä saavasi!" Senjälkeen ummistin silmäni.
En voi tarkoin sanoa, kuinka pitkän ajan kuluttua Ville sitte kiipesi sänkyyni. Tapansa mukaan se hiipi olkapäälleni ja alotti hiljaisen hyräilynsä, jolla se niin monasti oli tuudittanut minut unelmien maahan.
Yht'äkkiä tunsin sen kumartuvan korvani juureen ja kuiskaavan minulle jotakin. Säpsähdin ja rupesin kuuntelemaan. Vähä oudoksuin ensin, että Ville nyt jutteli niin aikamiehen äänellä, kun se ennen oli vaan naukumalla toimittanut asiansa.
"Vieläkö sinä olet valveilla?" se kysyi minulta.
"Tietysti olen, kun herätit."
"Kuuleppas, Kaapro, kun minä en saa unta sinun tähtesi. Miks'et sinä paremmin punnitse sanojasi?"
"Mitä sanojani?"
"Kun kirjoitat suurelle yleisölle. Minä luin äsken, mitä taas tänä iltana kirjoitit. Luuletko, että minä en näe pimeässä?"
"Enkä luule, vaan sinulla taitaa olla kapitalistiset mielipiteet, pelkään ma. Oletkin ollut niin helpoilla päivillä."
"Vai helpoilla!" naurahti Ville. "Jos malttaisit hiukan kuunnella, niin minä sulle selittäisin, minkälaiset ovat kissan päivät!"
"No, selitä sitte, mutta lyhyeen, sillä minua nukuttaa niin kovin."
"Olenko minä ennen liikoja rupatellut?" vastasi Ville. "Ymmärräthän sinä vähemmästäkin, kun vaan pääset oikealle tolalle. Katsoppas, minä olen ollut vanhanpiian lempikissana, ennenkuin yhdyin sinuun, ja tiedän miltä se maistuu."
"Lihavapa tuota olit minulle tullessasi", huomautin.
"Lihava! Onko se mikään etu minun asemassani? Teidänkin lihavanne sitä katsovat kuormakseen ja koettavat siitä kaikin tavoin päästä, vaikka heillä ei ole puoltakaan sitä haittaa lihavuudesta kuin meillä. Meidän ammatissa täytyy olla ketterä."
"Niin, kun pyydätte pikkulintuja. Antaisitte niitten olla rauhassa!"
"Miks'ette te anna olla rauhassa toisten lintujen, jotka teidän kokoonne verraten eivät ole niinkään suuria kuin sinun pikkulintusi meidän rinnallamme? Kaipaamme mekin virkistävää urheilua, josta samalla voimme saada vaihtelua ruokalistaamme. Hiiriinkin kyllästyy. Jos ne herkkua olisivat, niin tehän ne söisitte itse. Mutta oletkos maistanutkaan? — Sinäkin kyllä lehdessäsi pauhaat metsästyslain ankaruudesta — ja olet valmis ampumaan kissan, jonka tapaat metsässä. Meillä se vasta on kova laki."
"Vielä kovempi saisi olla, sillä te ette edes rehellisesti tapa pyydystämiänne otuksia, vaan huviksenne kidutatte niitä ensin pitkät ajat."
"Emme kiduta senkään vertaa kuin teidän sunnuntaimetsästäjät jäniksiä. Hiiret sen kurituksen kyllä ansaitsevat, sillä pahoja nekin ovat kiusaamaan nakerruksellaan herkkäunisia ihmisiä. Valvottavat yökaudet."
"Minkälaista sen vanhanpiian luona oli ollaksesi?" keskeytin.
"Arvaathan sen itse. Kärsiä minun — heikon kissaraukan — kaikki ne hyväilyt, joitten alaiseksi ei yksikään mies ollut uskaltanut antautua. Nauttia hänen nahkiintuneitten huuliensa suuteloista ja lämmitellä sillä lemmen hiiloksella, joka niin monen miehen kohdalla jo oli koettanut palaa palettavansa eikä ketään saanut lämpenemään. Niinkuin tiedät, on kissa vielä viluisempi kuin ihminen, ja sentähden oikeastaan vaatisi enemmän lämmintä. Luulenpa, että juuri tästä syystä nuoruuteni oli niin myrskyinen. Etsin näet tuskissani muualta sitä lämpöä, mitä sydämeni kaihosi."
"Kävit tappelemassa naaraskissoista!"
"En sitä kielläkään. Tappelettehan tekin, vaikka teillä on olot paljoa käytännöllisemmin järjestetty. Teillähän on avioliitot kihlauksineen ja niitten turvana vankat lait, mutta meidän täytyy tappelemalla ottaa omamme. Sittenkään emme saa häntä pitää kauemmin kuin että toinen voimakkaampi tulee ja ryöstää sen pois meiltä. Meidän kaksintaistelumme ei ole leikintekoa. Tiedät kyllä, kuinka minuakin on peitottu ja höyhennetty, ilman armoa. Silloin kun minulta silmä meni, en enää kelvannut vanhanpiian lempikissaksi, vaan jouduin maailman kululle."
"Ehkäpä sinun kokemuksesi ovat muodostuneet niin katkeroiksi siitä syystä, että satuit yksinäiselle vanhallepiialle", huomautin. "Väkirikkaassa talossa olisi ollut hauskempi."
"Ei ainakaan ikävämpi olisi voinut olla", myönsi Ville. "Mutta kissalla on joka paikassa kissan päivät. Lapset olisivat repineet hännästä, rengit potkineet ja piiat astuneet jalalle."
"Saanpa tässä minäkin varoa, ettei maailma polkisi varpailleni. Sinä siitä pääset rääkäsemällä, mutta minäpä voisin ijäkseni jäädä pinteesen."
"Sinulla on puolta vähemmän varpaita varjeltavana kuin minulla", muistutti Ville. "Jos menet tuntoosi, täytyy sinun myöntää, että kissan päivät ovat monin verroin surkeammat kuin kurjimmankaan ihmisen. Ellet sääli minua, joka olen urospuoli ja jolla sentään on helpompi, ajattele meidän naisiamme. Teidän vaimonne lukevat itsensä onnettomiksi, jos heille syntyy yksi lapsi joka toinen vuosi, saatikka jos siunataan kaksoset. Mutta meidän muijat eivät valita vielä viittä, kuutta kerrallaan, ja joka vuosi…"
"Heidänpä ei tarvitse niitä elättää", väitin minä.
"Mielellään elättäisivät, mutta te ette anna. Itse kyllä huudatte, ettei teidän lapsillenne ole tilaa yhteiskunnassa, kun kaupunkien talonisännät eivät suosi lapsirikkaita perheitä. Maalla heille riittäisi tilaa yltäkyllin. Mutta meidän lapsiamme ei suvaita missään, ei maalla eikä kaupungeissa. Yksi joskus jätetään henkiin huvin vuoksi, mutta muut hukutetaan kivi kaulassa. Miltä se tuntuu äidistä!"
"On niitä kissoja sittenkin tarpeeksi paljon."
"Enemmän teitä on. Ja jos vielä väität vastaan, kaadan mustepullon kirjoituksellesi", ärähti Ville vihoissaan.
"Väitän minä", vastasin kiusallakin. "Te olette niin sitkeähenkisiä, että pian teitä tulisi maailma täyteen, jos rauhassa saisitte lisääntyä."
"Te olette paljoa sitkeähenkisempiä kuin me. Tulette kymmentä vertaa vanhemmiksi, vaikka elätte huonostikin: tupakoitte ja juopottelette ja hurjastelette, jota me emme tee."
Ville oli suuttunut minuun. Hyppäsi sängystä lattialle ja naukasi pahasti.
Kun aamulla katsoin pöydälleni, oli mustepullo kaadettu pitkin papereitani. Leimuava kirjoitukseni oli mustan verhon peitossa päästä päähän.
Ville itse oli paennut uunille. Kohennuskepillä vedin hänet esiin. Ukolta pääsi surkea "nauu", kun samalla aseella tutkistelin, kummastako hän enemmän piti, kissan päivistäkö vai koiran kurista.
Julmuuteni hän oli täydelleen ansainnut. Mielipiteitten eroavaisuuden takia ei milloinkaan saa ryhtyä sellaisiin väkivaltaisuuksiin kuin hän oli ryhtynyt. Hävittänyt melkoisen osan omaisuuttani: 25 pennin edestä mustetta, vähilleen. Semmoinen menettely kostaa aina itsensä taikka kostan sen minä, jos satun paikalle.
Kirjoituksestani en enää välittänyt. Jos Villen käsitys oli oikea, olin osunut peräti harhaan kuvaillessani rahapohattain huoletonta elantoa "kissan päiviksi." Ja Ville tietysti tunsi nämä asiat paremmin kuin minä. Siitä syystä se aikomani kirjoitussarja jäi sikseen.
Kun sain uuden mustepullon, oli jo taas uusia kirjoitettavia.
TONKIVAN VELJEMME PUOLESTA.
En olisi montakaan riviä sanomalehtiin kirjoittanut, jos luontoni ei aina vaatisi minua puolustamaan köyhiä, vähäväkisiä ja ylönkatsotuita. Eikö se ole miellyttävä piirre minun luonteessani — "vaikka ma sen itte sanon?"
Mutta minun huolenpitoni ei rajotu ainoastaan ihmisiin, vaan myös eläimiin, etupäässä kotieläimiin. Sellaisena turvattomain suojelijana minä melkein ansaitsisin kunnianimen "toinen Topelius". Joka sitä ei usko, vaan epäilee, lukekoon ajatuksella tämänkin kirjoitukseni, ja hän on myöntävä väitteeni oikeaksi.
Minun sydämessäni löytyy tilaa niillekin, joita ei edes vanha Sakari-vainaa oikein suosinut. Vai oletteko kuulleet, että Sakari Topelius olisi koskaan noussut puolustamaan sen halveksitun kotieläimemme oikeuksia, jonka nimeäkin me kainostelemme mainita vähemmän tuttavallisissa seuroissa ja keskusteluissa — tarkoitan, hm — sitä röhkivää kotieläintä? Minun tietääkseni Topelius ei ole sitä puolustanut.
Mutta minä sen teen. Minä en kärsi, että sillä tavalla halveksitaan, syyttömästi soimataan ja panetellaan ystäviäni.
Mitä teillä on sikaa vastaan, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset? Eikö hän ole siivo ja kiltti kotieläin, rauhanaatteen uskollinen kannattaja sekä vaatimaton niin ruuassa kuin juomassa?
Hänen ulkomuotonsako, sekö se teistä on vastenmielinen? — Miksi te sitte itse pyritte jäljentämään samoja pehmeitä piirteitä omassa ruumiinrakennuksessanne ja ilolla näette, että lapsenne ovat pyöreät kuin porsaat! Istumatyö ja vähä liikkuminen ulkona vaikuttavat, että nasku-ystäväni vanhemmiten usein lihoo liiaksi, niinkuin tekin. Eikä hänellä ole varoja polkupyöräilyyn tai muuhun urheiluun, millä te kevennätte itseänne. Tuskin pitäisitte suotavanakaan, että hän alkaisi laihtua. Mitä näössä lieneekin virheitä, sen maku korvaa monin kerroin — seikka, jota en tiedä sanoa teistä, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset.
Vai onko teillä hänen siisteyttänsä vastaan muistuttamista? — Mutta ottakaa, totuuden nimessä, lukuun hänen asunto-olonsa. Kuinkahan valkoisilta te välkkyisitte semmoisissa olosuhteissa! Puhdas hän on porsaana, yhtä puhdas jos ei puhtaampi kuin te olette olleet. Ja tietysti hän pysyisi puhtaana, jos hänellä olisi erityiset ulkohuoneet niinkuin teillä, saatikka sitte jos "lokaaliin" kuuluisi kylpyhuone sinkkiammeineen, suihkulaitoksineen. Mutta hänellä ei ole tarjona muuta kuin rapakko. Suurinta siisteyden harrastusta todistaa juuri se, että hän koettaa peseytyä niinkin epämukavissa vesipaikoissa. Teidän puhdistautumishalunne ei ole niin kehittynyt, sillä te ette suinkaan menisi joka lätäkköön, vaikka olisi kuinka tarvis.
Moititte häntä itsepintaisuudesta. "Pakkautuu kuin sika aidan rakoon", sanotte. — Suomalainen nöskö on luonnollisesti aikojen kuluessa muodostunut yleisen kansallisluonteemme mukaiseksi. Elämä tässä karussa maassa kysyy kestävyyttä, sitkeyttä, hellittämättömyyttä niin ihmiseltä kuin hänen taistelutovereiltaan, kotieläimiltä. Jos tämä luonteen ominaisuus olisi moitittava, niin moittikaa silloin itseänne ensiksi.
Halveksitte hänen tietämättömyyttään. — Olisitte laittaneet hänelle koulut, kirjat ja kartat, niin ehkä hän jotain tietäisi! "Ymmärtää yhtä vähän kuin porsas hopealusikasta", sanotte. — Kuinka taitavasti osasitte itse käyttää lusikkaa porsaan ikäisinä? Sitäpaitsi ymmärtää porsas tästä kapineesta juuri niin paljon kuin hänen tarvitseekin. Purasee sitä, ja huomattuaan ettei siitä ole syötäväksi, viskaa menemään. Jos te olisitte tehneet yhtä viisaasti, ei teitä nyt hopealla ja kullalla hallittaisi, orjuutettaisi. Sillä noilla metalleilla ei ole mitään muuta arvoa kuin minkä ihmiset niille antavat. Aivan toista on esim. teräksen sisäinen arvo, sillä siitä aineesta käy valmistaminen tarpeellisia työaseita, mutta kullasta ja hopeasta ei muuta kuin hyödyttömiä korukaluja ja rahaa, tuota kaiken turmion tuojaa, ihmiskunnan kirousta, sen onnettomuuksien alkujuurta. Näyttäkääpäs naskullenne terästä — puukkoa tai kirvestä — saatte nähdä eikö hän sitä kunnioita!
"Tietää sen, minkä sika Pohjantähdestä", sanotte halveksien. — Paljonkos te siitä tiedätte? Ette tunne omankaan taivaankappaleenne kaikkia seutuja, sen vähemmän muita. Pohjantähden suuruudesta ja liikunnosta tiedätte hyvin vähä, jos ette kysy ammattitutkijoilta tahi katso kirjoista. Ja nekin voivat erehtyä. Pääasia teille on, että tuo tähti teitä opastaa pohjoista kohden — tätä nykyä — muusta ette suurin välitä. Nöskölle sekään tieto ei ole tarpeen, sillä hänen tapansa ei ole tehdä pitempiä merimatkoja omin päin. Ylimalkaan hän ei matkustele paljoa — elävänä.
"Ei käsitä enempää kuin sika tuulimyllystä", sanotte. — Aivan niinkuin te, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset! Jauhot teille kyllä kelpaavat, mutta myllyyn mennäksenne teillä on liika hyvät vaatteet yllänne. Esim. sanomalehden toimittamista te tunnette jotenkin saman verran kuin harjasselkäinen veljenne tuulimyllyn rakennetta. Jauhoja sieltä odotatte suunne mauksi. Lukea kyllä osaatte lehteänne, arvostella ja moittia, mutta olettekos muistaneet viedä jyviä tuuttiin? Sen puolen asiasta naskukin vain on unhottanut, muuten ei kellään olisi mitään muistuttamista hänen suhteestaan tuulimyllyyn. On eräitä sanomalehdenisäntiäkin, jotka luulevat parantavansa lehden asioita supistamalla toimitusmenot mahdollisimman pieniksi. Nasku on viisaampi. Ei hän pane myllyä hakaan, kun jauhoja tahtoo.
Tietämättömyys ei ole sama kuin henkisten kykyjen puute, vaan useimmassa tapauksessa se on ainoastaan seuraus siitä, ettei näitä kykyjä ole asianmukaisesti kehitetty. Tietämättömyys on aina korjattavissa. Mutta mikä on kaikkein tärkein, se on siveellisyys. Ja sillä alalla meidän tonkiva veljemme ja sisaremme vie voiton meistä monesta.
Muuta mainitsematta tahdon vain viitata siihen, kuinka ankara raittiusmies hän on. Ennemmin kuin kenkään meistä on hän hyljännyt jouluviinat. Sillä tiedättehän te, "kuka se on, joka kaiken kesän kyntää eikä juo jouluna olutta"?
ISÄNMAATA ETSIMÄSSÄ.
Kun kesän pitkän asuu jossakin kivimuurin kolossa Helsingissä, lähtee mielellään sunnuntaiksi katselemaan isänmaansa ihanuutta.
Mutta eihän sosialisteilla ole isänmaata! — "Onpas", sanotaan Työväen katkismuksessa, "vieläpä suurin kaikista: koko maailma."
Tästä rohvaistuna läksin kävelylle. Kaupungin puistoissa näkyi olevan paljo muitakin isänmaan etsijöitä. Samaan kokemukseen he tulivat kuin minäkin, siihen nimittäin, että meille kaksijalkaisille kaupunkilaisille kuuluvat ainoastaan käytävät. Ruohokentät ja pensastot säilytetään koiria varten.
Korkeasaari ja kaikki läheiset rannikot olivat myös niin täynnä väkeä, että tuskin isänmaata ollenkaan alta näkyi. Kiroillen tämmöistä ihmispesää, joksi meidän hyvä Helsinkimme on vuosien vieriessä muodostunut, vuokrasin veneen ja läksin Hietalahden rannasta soutelemaan. Jätän muutaman kilometrin merta taakseni, niin tottahan saan rauhassa nauttia isänmaani kesäisestä kauneudesta.
Pahin vastus oli päästä kunnialla lähtemään. Ahdas sataman purtilo oli niin täpösen täynnä sinne tänne puikkelehtavia höyry- ja purjeveneitä, että päätään kaupalle sinne läksi sekaan. Viisaalla varovaisuudella minun kumminkin onnistui heistä selviytyä ja päästä siunattuun alkuun. Sitte etempänä merellä oli jo väljempää.
Suuntasin matkani erääseen saareen, jonka toinen pää näytti asumattomalta. Siinä oli kallion suojassa viehättävä lahdelma, johon teki mieleni laskea. Pehmyt nurmikko hymyilevän lahden pohjassa houkutteli syliinsä. Mutta ennenkuin pääsin rantaan asti, ilmestyi rannalle hyvinvoipa herrasmies ja tuikealla äänellä ilmoitti, ettei ole luvallista nousta maihin.
Käännyin pois ja ohjasin veneeni toiseen saareen. Siellä kävi muutoin samalla tavalla, paitsi että miehiä oli vastassa kaksi, herralla renkinsä mukana. Herra kuitenkin poistui, nähtyään, etten aikonut väkivallalla tunkeutua hänen alueelleen. Ja silloin neuvoi renki odottamattomalla ystävällisyydellä, että Melkun saareen hänen luullaksensa on lupa nousta. "Se on Venäjän kruunun oma", hän selitti. "Tosin siellä on vahti, mutta se on toisella puolen saarta."
Sousin sinne ja nousin kuin nousinkin alastomalle rantakalliolle Melkun päässä. Jokohan olisi tässä minun isänmaatani — ajattelin — tässä Venäjän kruunun alueella? Monenlaisissa mietteissä siinä lojuin kalliolla ja paistattelin Jumalan päivää. Ilokseni huomasin, että saarella oli muitakin kaupunkilaisia, vaikka ei niin rasittavan lukuisasti kuin esim. Korkeasaarella. Heidän täällä olonsa laskin vain todistavan sitä, että tässä saaressa sai syntinen ihminen olla rauhassa.
Mutta siinä erehdyin. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi metsän reunasta patrulli, ei tosin kaikkein pelottavimpia. Muutamia täysikasvaneita naisia siinä oli ja toisia puolikasvuisia. Sain määräyksen joko heti lähteä tai sitten tulla pyytämään vahtimieheltä lupaa. Valitsin jälkimäisen keinon. Vahdin asunnolle tultuani huomasin, että minua oli ilkeästi petetty. Siellä ei ollut mitään vahtimiestä, vaan jotain paljoa pahempaa — hiivatin äreä eukko. Häneen ei hyvä puhe tehonnut ollenkaan, ja lahjomisyritykseen minulla ei ollut varoja. Armotta hän käski minun paikalla lähteä tieheni. "Onhan täällä muitakin", väitin vastaan. "Ne ovat minun tuttujani", kuului ylpeä selitys. "No, jos asia siitä riippuu, niin mikä estää meidän tulemasta tuttaviksi? Voinhan ottaa Teidät syliini ja hätätilassa vaikka suudella."
Mutta kun tein yrityksen siihen suuntaan, sain sellaisen läimäyksen poskelleni, että katsoin parhaaksi poistua näyttämöltä.
Rantakalliolle tultuani huomasin tuulen kiihtyneen arveluttavassa määrässä, joten minua ei oikein haluttanut lähteä vastatuuleen kiskomaan raskasta venettä. Jäin sentähden vielä kököttämään kalliolle, odotellen mitä tuleman pitää. Ensin tuli se äskeinen patrulli uudestaan kiirehtimään minua, ja kun en ollut ollenkaan lähtevän näköinen, uhkasivat vahdilla, poliisilla, sakoilla y.m. ja palasivat sitte takasin. Arvasin heidän menevän viemään raporttia sille äreälle eukolle, jonka kanssa en enää välittänyt tulla lähempään tuttavuuteen. Menin veneeseni ja laittausin lähtökuntoon. En kuitenkaan kerinnyt irtautua rannasta, kun sulottareni jo tulla haihatti patrullin etunenässä, kädessään nokinen hiilihanko minun polosen pään varalle.
Silloin minulle tuli kiire. Eukko ei ehtinyt muuta kuin kallion liepeelle haukkumaan, kun minä jo vetelin venettäni vasten lainetta. Vastatuuli pelasti korvani kuulemasta kaikkia minulle aiottuja kohteliaisuuksia.
Tuulen suunnan vuoksi katsoin edullisimmaksi nyt soutaa Seurasaareen, jonka tiesin olevan yhteistä isänmaata, vieläpä sangen kaunista. Paha vaan, että niin moni muu oli tiennyt sen saman. Väkeä oli, ettei tahtonut sekaan sopia.
Aikani siellä oltuani vuokrasin veneen muille ja läksin jalkapatikassa kaupunkiin, sillä Seurasaaren yhdistää silta mantereesen. Koko tällä pitkällä matkalla en tavannut muuta minulle kuuluvata isänmaata kuin pölyisen ajotien. Sen kahden puolen oli kyllä kauniita paikkoja, huviloita ja puistoja, mutta ne olivat umpeen aidattuja, ja portinpielissä rehenteli "40 marks vite, 40 markan sakko." Meneppäs sitte sinne ihailemaan isänmaatasi!
Valehtelijaksi syytin silloin Työväen katkismusta. Missä on se "koko maailma", joka on minunkin isänmaani? — Paljoa enemmän iloa minulla on kuusta, joka talvi-illoin valaisee yksinäistä tietäni, tahi auringosta, jonka lämpöiset säteet niin suloisesti hivelevät luuvalon runtelemaa ruumistani, ja äärettömässä avaruudessa kimaltelevista tähdistä kuin kaikista noista sakkotauluilla aidatuista n.s. "isänmaani" kaistaleista.
Vai onko Työväen katkismuksen väite niin ymmärrettävä, että köyhälistön isänmaana on koko muu maailma, vaan ei maapallo?
Tarkkaan ottaen täytyy myöntää, että saan minä kerran palan isänmaata ympärilleni. Paha vaan, että se tapahtuu vasta sitte, kun en siitä enää voi nauttia.
Silloin sitä kyllä annetaan oikein roppakädellä: alleni, päälleni ja kaikille kupeilleni.
Vaikka ei meillä Helsingin köyhillä siinäkään ole kehumisia. Malmin hautausmaahan meitä sullotaan päälletysten useampaan kerrokseen — tiettävästi siltä varalta, että meistä aikanaan varmasti saadaan takasin vähintään sama määrä isänmaata kuin sekin, mikä meidän tieltämme on luotu pois!
Sanotaan kaikkien ihmisten olevan yhdenvertaiset lain edessä ja Jumalan edessä. Siinä voi olla perä. Mutta lain ja meidän köyhäin välillä ovat tuomarit ja asianajajat, ja meidän tiellämme Jumalan luokse ovat papit ja kirkko.
Niinpä viedään tosin meitä köyhiä Malmille samoilla ruumisvaunuilla kuin rikkaitakin. Mutta hautaan meitä ei enää lasketa seurakunnan leveillä liinoilla, vaan meitä varten on varattu karkeat likaiset köydet, joilla ruumisarkkumme pudotetaan kuopan pohjalle.
Ja minkälainen arkku! Höyläämättömistä laudoista kokoon lyöty, sakealla maalilla mustattu, ja oikein rutiköyhillä vielä niin harva, että kun multaa heitetään päälle, saa kerrankin suunsa ja sieramensa täyteen isänmaata.
VASTARANNAN KIISKI.
Minusta ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä kiusaa ihmisille. Nautin äärettömästi, milloin minulla on siihen tilaisuutta. Elämä ei mielestäni olisi minkään arvoinen, jos tekisin samalla tavalla kuin muut ihmiset tekevät taikka niinkuin he toivovat minun tekevän.
Minulla on kolme ihannetta, joita tavottelen, kolme, joitten kaltaiseksi pyrin, vaikka tiedänkin, etten kaikista ponnistuksistani huolimatta koskaan saavuta täydellisyyttä: en ikinä pääse aivan heidän vertaisekseen.
Ne kolme ihannettani ovat: 1) vastarannan kiiski, 2) hako vasten virtaa ja 3) väärä halko uunissa.
Niinkuin kiiski minä uhallakin etsin tuulenpuoleista rantaa, en kiusallakaan mene tyynen puolelle, missä muut minun kokoiseni kalat kaislikossa uiskentelevat ja leikkiä lyövät. Sellainen lapsellisuus ei minua enää huvita, minä heitä säälin ja halveksin. He ovat niin nuoria ja viattomia, luulevat vielä maailmassa olevan jotakin iloitsemisen aihetta — "harrastavat" yhtä ja toista! Minulla se on jo voitettu kanta.
Minä istun yhdessä kohti ja murjotan, en virka mitään, vaan puren hammasta. Vihaisen kiiskin lailla minä olla karjotan vasten ajan laineita, levitän teräväruotoiset uimukseni haralleen ja annan aaltojen huuhdella kinaista selkääni, minkä niitä haluttaa. Kyllä se kestää. Ja tarttukoonpas kukaan kiini minuun, niin pistän — pistän niin vietävästi. Vielä hauen kitaankin jouduttuani pistän suulakeen, niin että hänen täytyy tulla katumapäälle, luopua pahoista aikomuksistaan ja pyrskäyttää minut pois suustaan.
Sellainen poika minä olen. En milloinkaan lähde muitten mukaan. "Tuletko yhdistykselle?" — "En, vaan kapakkaan menen!" — "Lähdetkö ryypyille?" — "En, vaan menen yhdistykseen!" Sillä tavalla minun on tapani vastailla.
Vaikka kaikki muut suostuisivat johonkuhun yhteiseen yritykseen, uhraukseen tai voimia kysyvään ponnistukseen, niin minä en suostu, en vaikka kaikkien yhtyminen olisi kuinka välttämätön ja vaikka koko hanke menisi myttyyn juuri minun vastahakoisuuteni tähden. Minä niskottelen sittenkin. Muuten en olisikaan oikea suomalaisen itsepäisyyden perikuva, en niin loistava ilmiö tällä alalla kuin itse asiassa olen ja haluan olla.
Olen kuin hako virrassa, jokotan paikallani kuin kivien väliin juuttunut kuusenlatvus; vaikka en pääsekään uimaan vasten virtaa, en mene myötenkään. Ennen märkänen siihen paikkaan.
Anna armias, että minä näen missään innostusta! Kyllä minä siitä pian teen lopun. Muutamalla irvisanalla ja ylenkatseellisesti naurahtaen kaadan jääkylmää vettä heidän innostuksensa tuleen. Sillä sammutan vaikka minkälaisen rovion. Ja kun olen saanut turmelluksi toistenkin innostuksen ja luottamuksen, tapahtuu aina se ihme, että aiottu yritys ei onnistu, siitä ei tule mitään. Silloin täytyy kaikkien myöntää, että minä sittenkin olin ollut oikeassa alun pitäen.
Minä olen saanut selville sen salaisuuden, että jokainen aikomus onnistuakseen vaatii innostusta ja toivon varmuutta. Jos minä näitä kaiken toiminnan perusvaikuttimia järkähytän, niin samalla katkasen asialta menestymisen mahdollisuuden, riistän toisilta työhalun ja kestävyyden, saatan heidän toimintakykynsä herpoamaan.
Niin paljon pahaa voipi yksi ainoa mies saada aikaan, jos hän tahtoo, ja jos on sitä oikeata suomalaista rotua.
Uunissa ei tarvitse olla kuin yksi ainoa väärä halko, ja lämmityksestä ei tule tolkkua. Sinne ei silloin muita mahdu.
Jos minä joudun johonkin johtokuntaan tai toimikuntaan tahi osakkaaksi johonkin yhtiöliikkeeseen — ja ainahan tällainen "itsenäinen mies" niihin joutuu — niin ennen pitkää hajotan ne kaikki. Teen vaikka tikusta asian, saadakseni olla eripurainen toisten kanssa, ja synnytän väkisinkin hajaannusta. Laitan toisille olon niin sietämättömäksi, että jos heillä on vähänkään hienotunteisuutta ja inhimillistä herkkyyttä, täytyy heidän vetäytyä syrjään, antaa palttua koko hommalle.
Silloin minäkin sille annan palttua — paitsi jos on kysymyksessä tuottava yhtiöliike. Siinä tapauksessa minä en tyydy mihinkään toisten tuumiin, vaan teen heille elämän niin tukalaksi, että he yksi toisensa perästä katkeralla mielellä väistyvät minun tieltäni, kunnes tuo niin suurilla toiveilla perustettu yhteinen liike lopulta joutuu minun yksityisomaisuudekseni. Vasta silloin minä olen tyytyväinen ja nautin sanomattomasti, nähdessäni entisten yhtiökumppanieni happamia naamoja, kun he kadulla vastaantullessaan katein silmin katselevat minun paisuvata vatsaani. He ovat, poloset, pysyneet aatteelleen uskollisina, laihoina ja köyhinä — hahahaa!
Kas, semmoinen mies minä olen. Mutta sanokaapas, olenko minä ainoa sitä lajia? Vai tunnetteko muitakin yhtä hyviä?
KUN PUNNITAAN KUKKARO TASKUSSA.
Laihtumisparannus meidän kylpylaitoksissamme taitaa olla hauska juttu, kun sen oikein ymmärtää. Siitä näyttää muodostuvan säännöllinen vuotuinen veronmaksu, jolla meidän pyöreydet ylläpitävät pieniä ja vähätuloisia kylpykaupunkejamme.
"Hyvähän täällä on kylpeä ja olla parannuksilla, kun on luja terveys, että sen kaiken kestää", sanoi entinen kylpyvieras laihdutuslaitoksessa ollessaan.
Mutta sietää siellä olla vankka kukkarokin. Niin selitti minulle eräs ystävällinen pyylevyys, kun häneltä tiedustin syytä, miksi hänen täytyy joka kesä kylpeä laihtuakseen. Eikö se ole sillä hyvä, että liian lihavuutensa kerralla karistaa ja sitte laihana poikana keppasee maailman läpi? Vai onko tauti paranematon, niin että se aina uusii?
Hänen pyylevyytensä naurahti ja sanoi:
"Se taitaa olla enemmän näennäistä, se paraneminen — eli laihtuminen."
"Eikös siellä punnita, että painosta näkee, mihin suuntaan terveys on menossa?" kysäsin.
"Kyllähän siellä punnitaankin, mutta — —"
"Valehteleekos vaaka?"
"Eihän se juuri valehtele vaakakaan. Siinä on muuten vika punnituksessa."
"Mikä vika?"
"Se, että punnitaan — kukkaro taskussa."
"No, mitä se vaikuttaa?"
"Kas, kun kylpykauden lopussa paino vähenee, luullaan että mies on laihtunut."
"Eikös sitte ole?"
"Ei se siltä ole sanottu. Useimmiten on painon vähentymiseen syy siinä, että kukkaro on keventynyt."
Siitä sen näkee, kuinka lähellä on erehtymisen vaara, jos mies punnitaan kukkaro taskussa.
Sama vaara on niin punnitessa olemassa muuallakin kuin vesiparannuslaitoksissa — vaikka heidän pulleutensa ja pyöreytensä eivät sitä hevillä myönnä.
MITÄ SAA SYÖDÄ?
Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi, ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.
Vapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan kuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan kulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani — jos siinä mitä kiittämistä on.
Syynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta käytännössä. Mieletön — pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole sitä varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne makunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä tuolla tavoin — nimittäin käytännössä toteuttamalla — yrittää profaneerata, s.o. vetää lokaan.
Mitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi puhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin ne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä aikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle. En ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut käytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan. Eihän se silloin enää olisi mikään aate, vaan muuttuisi vallan talonpoikaiseksi käytännöksi.
Viime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.
Se veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa "Vaiston viittauksia", ettei eläimiä saa syödä, se minut saattoi vuoteen omaksi.
Minä päätin olla syömättä niitä ja pidin päätökseni kuin mies. S.t.s. koetin pitää. En maistanut lihaa enkä kalaa, en munia, en voita, en juustoa enkä maitoa, en piimääkään — minulle niin rakasta piimää. Kasvinsyöjät eivät saa käyttää ravinnokseen mitään, mikä on eläinkunnasta kotosin. Päätin tulla toimeen kasviruuilla, maksoi mitä maksoi. Mutta tänä kirottuna poutakesänä se veti miehen hoikaksi. Paljas leipä ei tahtonut valua suusta alas, perunat olivat pieniä kuin neulannuput, kaikki kaalikset keltaiset ja kuihtuneet. Eikä vettäkään tahtonut enää riittää mielinmäärin särpimeksi, kun kaivot kuivuivat. En löytänyt sieniä metsästä, en ainoatakaan, ja jäkälätkin olivat kuivia kuin nuuska.
Marjoilla kuitenkin elelin jonkun viikon onnekseni, vaikka huomasin pahasti laihtuvani. Mutta marjatkin minun täytyi hyljätä lopulta. Niitä ei enää ollut saatavissa muita kuin vattuja. Ja yhtenä kauniina päivänä niitä syödessäni katsoa killittää marjan sisältä mato, ikäänkuin olisi tahtonut muistuttaa minulle veli Aatteen sanoja: "Mutta eikö tästä tappamisesta koskaan tule loppua? Kun te saarnaatte rauhaa ja sopua, niin luulisi teidän suovan rauhaa ja turvallisuutta muillekin kuin niille olijoille, jotka raa'alla voimalla kykenevät sen itselleen hankkimaan."
"Ole vait!" vastasin mielessäni ja pistin rohkeasti marjan suuhuni, ajatellen kuin ennen lapsena, että "yhtä vattua se on vatun matokin."
"Murhaaja!" kuiskasi silloin omatuntoni. Sain sellaisen pahoinvoinnin kohtauksen, että siinä menetin entisetkin syönnökseni.
Vihdoin ei minusta ollut jälellä muuta kuin luut ja silmäkuopat (silmät olivat vajonneet läpi pään niskapuolelle). Nahkaa minussa ei ollut. En näet kyennyt enää sängystä nousemaan ja pakenemaan eläimiä. Oli niitten pahin aika, elokuu. Ja eläimet näyttivät päättäneen joukolla syödä minut suuhunsa. Allani oli paksu, pehmoinen kerros luteita — muuta polstaria minulla ei ollutkaan, eikä täkkiä, vaan kirput, kärpäset ja hyttyset peittivät minut täydellisesti. Koetin maata ihan hiljaa, etten kääntyillessäni vahingossa tappaisi yhtään niistä. Rohkaisin mieltäni Aate-veljen miehekkäillä sanoilla: "Antaa niitten syödä, kunnes kyllästyvät!" Mutta eipä ne pojat vähällä kyllästyneet eivätkä lähteneet uutta ruokapaikkaa etsimään. Harvalla matamilla on niin uskollisia ja tyytyväisiä ruokavieraita. Täydellisesti todeksi havaitsin Aatteen syvästi harkitun oppilauselman: "Jos meistä ihmisistä tuntuu suloiselta, kun saamme kaikelta vaaralta turvassa, rauhallisina ja iloisina elää, niin tietysti eläimistä tuntuu tämmöinen asema yhtä suloiselta. Ja kun meidän ihmisten käsissä nyt on kaikki valta tällä maapallolla, niin meidän velvollisuutena on panna alkuun tämä uneksittu, suloinen rauha." "Tuo yleinen rauha on tosin vielä kaukana", huokasin mestarini sanoilla, mutta järkähtämättä uskoin hänen vakuutukseensa, että "varmasti se joskus astuu tiedonkin piiriin — vaisto viittaa siihen."
En voi sanoa, montako grammaa minussa vielä oli henkeä jälellä, kun vanha ystäväni Esa Huttunen — oudoksuen pitkällistä poissaoloani — saapui luokseni. Sen vaan muistan, etten jaksanut vastata mitään hänen kysymykseensä, mikä minua vaivasi. Viittasin ainoastaan vieressäni olevaan "Työmieheen" ja osotin sormellani puheenalaista kirjoitusta. Esa luki sen ja näkyi lopulta ymmärtävän yskän.
"Puolihulluja siellä ollaan Työmiehessä", murahti hän. "Nyt niinkuin ennenkin. Aina niillä on suurempi hätä siitä mitä saa syödä, kuin siitä mitä saa syödäkseen, joka kumminkin on tämän maallisen elämän tärkein kysymys. Muuan viisas siinä kerran pauhasi, että köyhän kansan pitäisi tottua syömään hevosen lihaa, mutta ei koskaan sanonut, missä hänellä olisi sitä tarjottavana. Nyt tämä toinen hyväkäs ei antaisi mitään. Kuinka sinä uskallat juoda vettäkään, kun joka vesipisarassa sanotaan olevan kokonainen eläinmaailma? Basilleista puhumattakaan. Niitähän sinä nieleksit tuhansittain joka silmänräpäys. Eikö pitäisi enimmän armahtaa juuri niitä, jotka ovat pienimpiä? Vegetariaanit kyllä käyttävät kumipohjaisia kenkiä, etteivät matoja tallaisi kuoliaiksi, mutta samalla hengittäissään tappavat miljoonittain vielä turvattomampia otuksia, bakteerioita, mikroobeja, tuberkeleitä ja mitä he kaikki lienevät nimeltään. Vasta sitte sinustakin tulee täydellinen aatteen mies, kun lakkaat hengittämästä. Eikä tuo näy kaukana olevankaan enää."
Kun en vieläkään jaksanut mitään vastata, jatkoi Esa puhettaan:
"Kuka sen sitten on vetänyt tuon rajan eläinkunnan ja kasvikunnan välille? Jumalako? Ei, vaan ihmiset, luonnontutkijat, joissa ei ole kahta yksimielistä ja jotka joka kolmas vuosi panevat nurin kaikki vanhat järjestelmänsä. Alhaisinten eläinten ja kasvien raja on niin hämärä ja riidanalainen, että toinen lukee eläinkuntaan kuuluvaksi sen, minkä toinen pitää kasvina. Ja jokaisella on yhtä hyvä oikeus asettaa nämä tällaiset rajat oman mielensä mukaan. Jos minulta kielletään muun kuin kasvien syönti, niin silloin minäkin vetäsen oman rajani: en lue eläinkuntaan muita kuin oman itseni ja syön kaikki muut, luen ne kasvikuntaan, näetkös."
Ponnistaen viimeisetkin voimani sain heikolla äänellä sanotuksi:
"Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä pihvi!"
"Kyllä!" Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:
"Puljonkia myös. Viisi litraa puljonkia … ja kahdeksan pihviä!"
"Saamas pitää!" vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.
Kun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti yllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä söin kuin nälkäinen — ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia päälle. Näin "viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset."
Nyt minä jo kykenin juttelemaankin.
"Sinä sanoit äsken", huomautin Esalle, "että söisit kaikki muut. —
Siis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?"
"Miks' en söisi? Mikä niissä on vika, kun vaan tottuu! Tottuuhan sitä ostereihinkin, sammakkoihin ja onkimatoihin. Jotkut kansat syövät käärmeitä ja vaikka mitä. Mutta meillä haudataan maahan parasta lihaa, Helsingistäkin viedään Malmille junalastittain. Ja köyhät näkevät nälkää."
"Elä enää jatka, hyvä mies! Minulle alkaa tehdä pahaa."
Esa silloin kysyi, olinko lukenut tarkoin sen kirjoituksen, jonka aatteita olin ruvennut toteuttamaan, ja luki minulle painolla seuraavan kohdan siitä:
"Vaistonko varassa paremmat tunnelmamme ovatkin? Eihän vaistoon voi luottaa. — Varmasti voi. Vaisto on todisteluihin perustuvan tiedon avain."
"Sitä kohtaa minä en oikein ymmärtänyt", myönsin.
"Tuskin lie ymmärtänyt itse kirjoittajakaan, koska muun osan kirjoitusta on lörpötellyt tyhmyyksiä. Vaisto on luonnonkansoilla ainoa tiedon avain. Ja juuri se on heidät opettanut ihmissyöjiksi. Perheenjäsen, joka ei enää muulla tavoin voi hyödyttää eikä palvella omaisiaan, voi heille ainakin hankkia hyvän lähtöillallisen, rupeamalla itse paistiksi. Käytännöllisempää toki on hauska erojais-ateria kuin meidän kuivat ja ikävät hautajaiset."
Silloin tunsin horjuvani ja sanoin kuin Feliks Paavalille:
"Mene tällä haavalla matkaas, Esa, muuten saatat minut ihmissyöjäksi!"
Sitte ryhdyin puhdistamaan vuodettani. Totta puhuen, on kirpuntappo minulle aina ollut sangen mieluista huvia. Minulla ei ole aseita eikä tilaisuutta muuhun metsästykseen. Ja kirppua vastaan minulla on persoonallista vihaa. Ne ovat sellaisia salapurijoita. Niiltä puuttuu miehuutta antautua rehelliseen taisteluun ja vastata tekojensa seurauksista. Purevat ja sitte livistävät pakoon, tehden ilmeistä pilkkaa minusta. Sentähden minä aina tunnen petomaista nautintoa, oikein riemua, kun saan niistä jonkun kiini. Painan sitä peukalon kynnellä, painan kunnes pamahtaa, painan vaikka se maksaisi sieluni autuuden.
JONAS PARATIISISSA.
Viimeisen sairasteluni aikana minä tavallista syvällisemmin jouduin ajattelemaan uskonnollisia asioita. Eikä se ihme ollutkaan, kun olin jo niin heikkona.
Samalla vointini mukaan seurasin päivän tapahtumia sanomalehdistä. Siten muodostui näistä ja uskonnollisista mietteistäni sangen kummallisia ajatusyhtymiä, joista kenties kehittämällä olisi voinut saada syntymään jonkunlaista "käytännöllistä kristinoppia", samansuuntaista kuin amerikkalaisten pappien sanotaan saarnaavan ja jota joskus meilläkin kuulee.
Asian voin parhaiten valaista esimerkillä.
Sanomalehdissä herätti silloin erityistä huomiotani Lillen ja Erkon kuuluisa kunnianloukkausjuttu vanhaa Yrjö-Koskista vastaan. Sanomattomasti ihailin Jonas Castrénin asianajokykyä, kun hän sai Yrjö-Koskisen tuomituksi puhdistusvalalle. Ajatelkaas — itsensä Yrjö-Koskisen! "Ei se ole paljasta sinua, se Jonas", tuumailin itsekseni.
Uskonnollisella alalla taas on minua aina enimmän vaivannut syntiinlankeemuksen ankara ongelma, joka — vaikka pääasiassa onkin aika visaa — kuitenkin sisältää muutamia hyvin sattuvia piirteitä ja erinomaisen käytännöllisiä saarna-aineksia.
En osaa tarkemmin selittää, kuinka nämä kaksi asiaa: Jonas Castrén pakottamassa Yrjö-Koskisen puhdistusvalalle ja syntiinlankeemuksen historia, sitte oikein kietoutuivatkaan yhteen ajatuksissani. Jonaksen synnillisyyden takia se ei tapahtunut, siitä olen varma, sillä ei kait hänellä sen enempää syntejä ole kuin hän kärsivällisyydellä kantaa jaksaa. Säännölliset pääkaupunkilaisen vanhanpojan perisynnit sekä suuren asianajajan ja poliitikon tavalliset tekosynnit, ei muuta. Pikemmin lienee ajatusvärkkeihini vaikuttanut puhujien ja esitelmänpitäjien yleinen tapa lähteä alkuun maailman luomisesta, syntiinlankeemuksesta tahi viimeistäänkin vedenpaisumuksesta. Kaiketi he sen tekevät sitä varten, että kun lähdetään liikkeelle tuollaisista yleisesti tunnetuista kiintopisteistä, saadaan kuulijakunnan ajatukset mukaan. Silloin on hyvä toivo olemassa, että ne pysyvätkin mukana, vaikka sitte vähitellen kohottaisiin kauas ylös siintäviin korkeuksiin.
"Onko Jonas Aatamin lapsi?" Se kysymys minun ensimäiseksi oli ratkaistava ajatuksissani. Asiaa hetken harkittuani sain vastaukseksi: "On se, mutta paljon edistynyt esi-isästään."
Tosin ilmeni Aatamissakin heikkoja lakimiehen taipumuksien alkeita, kun hän koetti lykätä syyn syntiinlankeemuksesta Jumalan itsensä niskoille. "Vaimo, jonkas minulle annoit, antoi minulle", hän selitti. Mutta tämä, sen aikaiseksi kylläkin terävä väitös, jäi kokonaan huomioon ottamatta, kun sitä ei tuotu esiin Jonaksen ponnella, varmuudella ja äänivaroilla. Kaikissa tapauksissa tämä hänen haparoiva yrityksensä kuitenkin todistaa, että vanha Aatami on asianajajienkin kantaisä.
Monta tuhatta vuotta on kulunut Aatamin ajasta. Kehitys on tehnyt tehtävänsä kaikilla aloilla.
Olisipas ollut Jonas Aatamin housuissa! (Sanansaivartelijain varalle huomautan, että Aatamille tosiaan niinä aikoina tehtiin ensimäiset housut.)
Aatami livisti pakoon, kun kuuli Jumalan äänen paratiisissa. Mutta jos sieltä vesakosta olisi hänen huutoonsa vastattu "halloo!" Jonaksen äänellä, olisi asia voinut saada ihan toisen käänteen.
Itse pääasiaa — kielletyn hedelmän ottamista — sitä Jonas ei suinkaan olisi noin vaan tunnustanut.
"Minua suuresti hämmästyttää", niin hän olisi vastannut, "kantajan röyhkeä esiintyminen — hämmästyttää sitäkin enemmän, kun kantaja rohkenee tehdä kunnialle käyvän syytöksensä ilman pienimpiäkään todistuksia. Tuokoon hän esille vierasmiehet julkean väitteensä tueksi, jos hänellä niitä on. Taikka esittäköön edes todistusvoimaisen luettelon, joka jonkunlaisella varmuudella selvittäisi sen perin tärkeän seikan, joka epäilemättä on pidettävä koko asian lähtökohtana: nimittäin kuinka monta omenaa puheenalaisessa puussa alkuansa on ollut, ja montako siinä on nyt. Sellaisen selvityksen puuttuessa täytyy minun leimata julkeaksi valheeksi se kantajan väitös, että yhtään omenaa ollenkaan on kadonnutkaan. Ja koska tämä väärä syytös ilmeisesti on tehty vastoin parempaa tietoa, ainoastaan ilkeydestä ja vahingoittamisen tarkoituksella, vaadin kantajalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä herjauksesta Rikoslain 27 luvun 1 pykälän mukaan sekä sitäpaitsi kulunkieni korvaamista vähintään tuhannella markalla. Saman vaatimuksen teen myös vaimoni puolesta, hänen laillisena edusmiehenänsä."
Tämmöisen murjovan puolustuksen jälkeen Jumala varmaankin olisi kiittänyt onneaan, jos edes puhdistusvalalla olisi saanut nahkansa pelastetuksi. Mutta koska "valalla voidaan vastata vaan ei kantaa", ei hänelle olisi voitu suoda tätäkään tilaisuutta puhdistamaan puoltansa. Hänen olisi armotta täytynyt kärsiä seuraukset varomattomasta ilmiannostaan.
Itse pääasia olisi tietysti toteennäyttämättömänä rauennut. Ihmiset istuisivat paratiisissa vielä tänäkin päivänä. Heitä eivät mitkään sapeliniekat olisi saaneet sieltä häädetyksi edes maaomistuksen nojalla, sillä Jonaksella on "maariita-asioissa taitavia ammattimiehiä" käytettävänään.
Oli se sentään vahinko, ettei Jonas sinä aikana sattunut paratiisiin!
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja IV, by Kaapro Jääskeläinen