HÄN OLI HERRASMIES.
Kuka?
En tahdo mainita hänen nimeänsä — hänen perheensä vuoksi, sillä hän oli herrasmies.
Säälin myös niitä neljääkymmentä nuorta neitoa, jotka olivat impeytensä kalleimman aarteen hänelle uskoneet ja jo aikaa hänen tähtensä murhetta kantaneet.
Sillä hän oli herrasmies.
Hänen omakätisen nimikirjoituksensa voisin teille huoleti näyttää. Se ei häntä ilmaisisi. Muutamat sen lukevat "Lundbergiksi", toiset "Sundeliniksi", kolmannet "Aaltoseksi" ja minkä miksikin arvailevat. Sillä herrasmiehen asia ei ole kirjoittaa luettavaa käsialaa. Eikä hänen nimikirjoitustansa muualla tarvittu kuin ennen vanhaan pankeissa, ja siellä se kyllä tunnettiin.
Mikä oli hänen toimensa? — Ei mikään, sillä hän oli herrasmies.
Ja kuitenkin hän meni eteenpäin maailmassa.
Hän oli syntynyt vallesmannin pojaksi, mutta jo ennen kahtakymmentä oli hänestä kasvanut kruununvoudin poika, ja nyt kuollessaan hän oli lääninkamreerin poika ja ainoa perillinen.
Joiko hän? — Ei, vaan toisinaan vähän "nautti" ja "piti hauskaa", sillä hän oli herrasmies. Hän "rakasti seuraa", ja se vei hänen perintönsä.
Rakasti sekä naisten seuraa että miesten.
Kapakkalaskunsa ja korttivelkansa hän täsmälleen suoritti, sillä ne olivat "kunniavelkoja". Mutta räätälit, suutarit ja pesumuijat — ne joutivat odottaa.
Sillä hän oli herrasmies.
Työväenliikettä hän kauhistui ja syljeskeli Kurikan Matille. Alemmassa kansassa hänellä ei ollut muita miestuttavuuksia kuin kolme uskottua ajuria, mutta niitäkään hän ei päivällä ollut näkevinään. Vasta yöllä hän heidät tunsi, sillä hän oli herrasmies.
Hyvästi puettuna hän kuoli, velkavaatteet yllä, velkahattu päässä ja velkasaappaat jalassa. Hänen ainoaksi perillisekseen jäi kaupungin panttilaitos. Testamentti löydettiin hänen povitaskustaan: kahden markan panttilappu mustista liiveistä. Ne olivat olleet viimeinen jäännös hänen frakkipuvustaan. Muuta omaa hänellä ei ollut.
Se revolverikin, jolla hän lausui maailmalle jäähyväiset, oli lainakalu, hyväntahtoiselta ystävältä saatu käytettäväksi.
Nuoraa ja talia tarvittavan määrän hän olisi vielä voinut saada omakseen, vaihtamalla panttilappuun, mutta — hän oli herrasmies.
KOULUAJAN YLISTYS.
Oi, jos olisin koulupoika, pitkäsäärinen, kapeakaulainen, isän ilo, äidin ylpeys, opettajain silmäterä! Tahi jospa olisin edes huonopäinenkään koulupoika, josta kuitenkin vielä on vähän toivoa!
Niin huolettomia päiviä et koskaan vietä kuin koulupoikana ollessasi. Tulet nimismieheksi, ryöstät köyhältä ainoan lehmän — tulet papiksi, joudut seurakunnan kanssa rettelöihin pappilan rakennuksista — käännyt sotilasuralle, sorrut vekseleihin ja onnettomiin naimisiin — tulet tuomariksi, päätät asiat vasten lakia taikka sitte vasten vakaumustasi — kohoat kuvernööriksi, saat harmia kelvottomista virkamiehistäsi ja nälänhätäisistä kunnista — nouset senaattoriksi, loukkaat omaatuntoasi taikka menetät virkasi. Niin on tie ohdakkeinen palvella valtiota semmoisessakin maassa, jota sentään sanotaan virkamiesten luvatuksi maaksi. Kaipauksella muistelet iloisia kouluaikojasi. Koulupoikana et näistä huolista tiedä. Viet kotiisi puhtaan paperin, jossa käytös on 10, ahkeruus ei kuin hiukan vähempi ja eri aineitten joukossa vilahtaa joku kymmenikkö tai yhdeksikkö, jos ei muussa niin voimistelussa. Kotonasi silloin on juhlahetki. Isäsi ottaa auki sen laatikon, jossa hänellä ovat säilössä kaikkein tärkeimmät asiakirjat: virkavahvistuskirjansa, julkasemattomat runokokeet rakkausvuosilta, palovakuutuspaperit ja yksityiset kirjeet suosiollisilta esimiehiltä. Sen hän ottaa auki ja etsii sieltä oman todistuksensa vastaavalta asteelta, vertailee ja koettaa saada selville, mitä lahjoja olet perinyt häneltä, mitä saanut äidiltäsi. Ja hän on äärettömän onnellinen nähdessään, ettei hänen antamansa leiviskä ole sinussa kevennyt, vaan että äidin mukana vielä on tullut uusia lahjoja sukuun. Kesken kiireintä kevätsiivousta istahtaa äitikin tutkimaan todistusta, vaikka hänen muut lukemisensa viime vuosina ovat supistuneet postillaan ja yhä uudistuviin keittokirjoihin. Hänessäkin herää hämärä muisto, että hän joskus maailmassa on kuullut semmoisen nimen kuin "geometria" — niin, ja "algebraa" — eikös se vain ollut algebraa, jota he niin hartaasti kärttivät maisterin opettamaan viimeisellä luokalla, vaikka siitä ei sitte tullut mitään?
Mutta jos isä huomaa sinun jossain määrässä jääneen osattomaksi suvun henkisestä etevyydestä, näkee hän siinä selvän viittauksen, että luonto onkin aikonut poikaa toiselle uralle, käytännöllisille aloille, niinkuin postivirkoihin, metsähallintoon, apteekkiin, rautateille, kauppaan, maanviljelykseen j.n.e. Ja jos käytöksessä tai ahkeruudessa on huono numero, ei äiti voi kyllin surkutella opettajain puolueellisuutta ja vähäpätöisyyttä; he ovat jostain pikkuasiasta suuttuneet isään tahi heidän rouvansa kadehtivat äidin viimeistä leninkiä — siinä kaikki. "Mutta sinullahan ei toki voi olla mitään huonoja tapoja, ei vaikka. On sinua toki sen verran osattu kasvattaa."
Ellei kateus olisi liian alhainen tunne minunlaiselleni miehelle, niin melkeinpä katsoisin kateudella teitä punaposkisia, virkeäsilmäisiä koulupoikia, jotka saatte koko kesän olla omissa valloissanne ja nuoruuden mielellä nauttia luonnon nuoruudesta. Mutta enhän voi teitä kadehtia. Eihän se ole teidän syynne, ettei minulle elämä enää maistu samalta kuin teidän ijällänne. Silloin kun salaa luihautin savun opettajain heittämästä paperossin pätkästä, niin olipa se toisen makuinen kuin mitä nyt saan hyvästäkään sikarista; 25 pennin omistaminen tuotti silloin runsaamman riemun kuin nykyisellä ajalla sadat markat; toisin kuin nyt hypähti silloin rinnassa sydän, jos vilahduksenkaan näki tuosta lyhytpalmikkoisesta ihanteesta — toisin hypähti kuin nyt, tiedustellessa itsekunkin niiden myötäjäisiä, jotka voisivat tulla kysymykseen; ja ne pienet kepposet, mitä koulussa tehtiin, ne tuottivat paljoa puhtaamman nautinnon kuin nyt hyvätkään luikerrukset raha-asioissa tai parhaiten onnistuneet vaalikeinottelut.
Nauttikaa vain nuoruudestanne, koululaiset, niin kauan kuin huolet ja murheet eivät ole päässeet häiritsemään mielenne rauhaa. Kerran tulee sekin päivä, jona sanotte, että kouluaika se kumminkin oli elämänne iloisin aika. Huono numero on kyllä ikävä näyttää vanhemmille, mutta vielä ikävämpi on näyttää vekseliä pankkiherroille; "ehdot" ovat kyllä tukalat kesäkumppanit maalla ja vaikealta tuntuu niitä lähteä syksyllä suorittamaan, mutta vielä vaikeampi on puuhata "akordia" saamamiestensä kanssa.
KUINKA JOUDUIN NAIMISIIN.
Ovat monasti kysyneet, miksikä minä — viisas mies — olen mennyt naimisiin. Sentähden näyttää siltä kuin olisin selityksen velkaa tälle valistuneelle ja tiedonhaluiselle yhteiskunnalle.
Lyhyesti sanoen on syy naimisiin menooni sama kuin kaikkiin muihinkin tyhmyyksiini, se nim. että minä aina teen ensin ja ajattelen sitte vasta — jos sattuu aikaa ajatella sittenkään.
Olin silloin alkava sanomalehtimies, aaterikas ja toivehikas, ensi kertaa uskottu kesätoimittajan edesvastaukselliseen asemaan. Ja minulla oli "hyvä ajatus toimestani", niinkuin sotamiehellä käsikirjan mukaan tulee olla. Tunsin elävästi, että isänmaan kohtalo suureksi osaksi oli minun varassani tämän kesän. Siinä raskaan vastuunalaisuuden tunnossani olin ruvennut raittiusmieheksi jo varhaisesta keväästä, sillä minä pelkäsin, että muussa tapauksessa saattaisin jonkun kerran hutikkapäissäni ajaa karille maamme valtiolaivan. Ihan totta, sitä minä pelkäsin.
Tämä raittius se minut vei turmioon.
Ryypiskely oli siihen saakka varjellut minua monesta tyhmyydestä, mutta nyt minä aikani kuluksi rupesin katselemaan tyttöjä — tarkoitan, katselemaan sillä silmällä, jolla en koskaan ennen ollut tyttöjä katsellut. Vilkkunut kyllä olin heihin ja mahdollisesti joskus "ihaillutkin", kuten sanotaan, mutta ainoastaan ohimennen. Ihaillut heitä jokseenkin samalla maulla kuin kilpa-ajoissa ihailin sirotekoista liinakkoa tai lujakoipista mustaharjaa. Ihailin aikani, mutta siitä ei ollut sen vaarallisempia seurauksia. En minä niitä omakseni pyytänyt enkä olisi siihen aikaan suittanut ottaakaan, vaan jos näin niitä rääkättävän, niin pahaa se teki sydämelleni.
Nyt minä aloin itse huomata, että tyttöväen läheisyys teki minuun kokonaan erilaisen vaikutuksen kuin ennen. Se minua pelotti. Jos korkealta kutsumukseltani olisin uskaltanut, niin totisesti olisin ottanut ryypyn pari vastapainoksi. Sillä minulle alkoi selvetä, että ihminen on aina kuin aistiviallinen: sokealla on erinomainen kuulo, kuurolla erinomainen näkö. Täytyy tehdä toinen taikka toinen: ryypiskellä taikka sitte armastella.
Olin siis mahdollisimman altis taudille.
Ja silloin saapui paikalle se basilli.
Eräällä huviretkellä kohtasin tytön, jota en ollut nähnyt sitte lapsuuteni aikojen. Hänestä oli varttunut solakka neitonen. Silmät kirkkaat ja kiehtovat, kasvoilla niin puhtaat värit, varsi "kuin elämänlanka", ylväs ja sopusuhtainen, povi korkea, ja keltaiset kiharat tuhlaten tuuheat. Oli tullut kesäksi syntymäseudulleen ja aikoi syksyllä taas lähteä sinne kauas, missä oli ollutkin.
Vai tuollainen ilmestys sinusta nyt on kehittynyt! Semmoinen yltäpyöreä pallukka kuin olit ennen koulutyttönä, jolle tein hyvän päivän ainoastaan silloin kun satuin tavattoman kohteliaalle tuulelle. Olimmehan me oikeastaan lapsuudentoverit, sillä useinhan olit ollut talosilla sisarieni kanssa ja minä olin tullut kuin hirmumyrsky ja pyyhkässyt olemattomiin talonne ja tanhuanne. Nukkenne olin kolhinut nenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan päättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä toisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka arvaamatta kohtaavat toisensa.
Näitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle juttelin. Ei suuttua tupsahtanut enää niinkuin ennen, eikä yhtä herkästi tillahtanut itkemään. Siis oli luontonsa kovennut, ja minun polosen oli pehmiämään päin! Aavistin kyllä, mikä vaara tässä piili. Omatuntoni pudisti arvelevasti päätänsä ja kuiskaili "elä leiki tulen kanssa, Kaapro!" Mutta aina minua on vaara viehättänyt, en koskaan ole malttanut väistyä sen reunamilta. Rakastan vaaraa sen vaarallisuuden vuoksi. Hermoni kaipaavat sitä ja nauttivat siitä.
Kaikkien häijyyksien ohella lausuin hänelle ihan tahallani joitakuita hellänpuoleisia kohteliaisuuksia, niin että häneltä jäi suu auki ja silmät seljälleen, sillä mitään senlaatuista hän arvatenkaan ei ollut odottanut minulta. Oli kuin puulla päähän lyöty. Alkuun päästyäni ehdotin vielä, että seuraavana sunnuntaina lähtisimme huvimatkalle lähipitäjässä pidettävään maanviljelysnäyttelyyn, jonne minun kumminkin oli mentävä lehteni puolesta. Hän suostui kauniisti ja kainosti.
Tätä sunnuntakia odotellessa — se olkoon kunniakseni mainittu — en yhtään yötä lemmentuskissa piehtaroinut enkä häntä siihen mennessä kertaakaan tavannut, en välittänyt tavata. Niin voimakas oli minussa vielä itsenisäilyttämisvaisto.
Ja kun se sunnuntai tuli, ja laivarannassa näin olevan kaksi pientä höyrypurtta lähtemässä sinne maanviljelysnäyttelyyn, niin minä uhalla menin toiseen enkä siihen, jonka kannelta näin hänen keltaisten kiharainsa kumottavan. Olin kuin katumapäällä, en tiedä mistä.
Mutta se ei auttanut. Hän vaihtoi laivaa. Oli kai huomannut valkoisen lakkini ja tahtoi päästä maksamasta matkaa. Siinä hän ainakin onnistui, ja väärinhän se olisi muutoin ollut, kun minä häntä olin tälle retkelle pyytänyt.
"Luulin sinun tulevan noutamaan minua meiltä", virkkoi hän nuhtelevasti. Mutta kuinka sointuvalla äänellä!
"En arvellut sinun lähtevänkään", vastasin. Tämä puolustus oli niin typerä, että sitä itsekin häpesin, yhtä typerä kuin käytöksenikin oli ollut. Mutta parempaa en sillä hetkellä keksinyt. Taikka — jos rehellisesti tunnustan — pyöri kielelläni valhe sellainen, että "kävinhän minä, vaan olit jo lähtenyt." Hän olisi sen tällä kertaa uskonut, mutta ihan varmaan matkalta palattua ottanut siitä selvän ja saanut minut kiini valheesta. Naiset ovat, kumminkin olevinaan, niin arkoja valheelle, että pelkäsin siinä tapauksessa kaiken särkyvän väliltämme. Ja sitä en millään ehdolla tahtonut vaikka taas toiselta puolen suurempi läheneminen minua arvelutti. Suhteemme oli minusta paraimmillaan semmoisena kuin se nyt oli. Että hän riensi rantaan ennen minua ja vaihtoi laivaa minun tähteni.
Kuultuaan minun selitykseni, hän katsoi silmiini pitkään ja syvään niillä kirkkailla silmillään. Sitte hän sanoi vielä nuhtelevammalla — ja sointuvammalla — äänellä:
"Olinhan minä luvannut. Mitä syytä sinulla on luulla minua niin huikentelevaiseksi?"
"Kun et ole ollenkaan käynyt meillä."
"Ethän sinäkään ole meillä käynyt."
Nyt oli minun vuoroni katsoa terävästi häneen. Kaikkein jokapäiväisimmällä äänelläni lausuin sitte kuin ohimennen:
"Äitini ja sisareni vaan ovat ihmetelleet, kun et ole käynyt heitä tervehtimässä niin pitkästä aikaa."
"On niin paljon ollut käyntiä sukulaisissani", sanoi hän epäröiden.
"Enkä minä ole juuri liikkunut missään."
Hän ei voinut peittää hämillään-oloansa. Ei ollut tahtonut tulla meille — luultavasti samaa vaaraa peläten minusta kuin minä hänestä! Sydämeni riemuitsi. Sinä et koskaan pysty pettämään minua! Olet edessäni kuin avoin kirja, koko olentosi minulle niin läpinäkyvän kirkas kuin lähteen vesi.
En nähnyt siinä mitään sameaa, niin hartaasti kuin sitä katselinkin sen heleän kesäisen sunnuntain — ja vielä niin monta päivää jälkeenpäin.
En koskaan unhota sitä matkaa Savon ihanilla vesillä. Ja ne silmät, ne silmät! Ne seuraavat mua hautaan saakka.
Siellä perillä oli kansanjuhla ja arpajaiset maanviljelysnäyttelyn yhteydessä. Paljo kaupunkilaisia ja vielä enemmän maalaisrahvasta. Oli tyttöjä, joita olin ennen nähnyt ja katsellutkin. Mutta mitä ne nyt olivat hänen rinnallaan? Savolaislytyksiä, sielu jossakin lihan peitossa, mutta ei kasvoissa, ei silmissä nähtävillä.
Ostin arpoja hänelle, ja yhdessä oli voitto — lapsen sukat. Kuinka viehättävästi hän punastui! Ostin itselleni. Lapsen myssy! No, on ne omat voittonsa niissä maalaisarpajaisissa. — — — Lahjotin senkin hänelle, vietäväksi rakkaimmalle nukelleen.
"Vieläkö sulla on nukkeja?"
"O-on, muistona."
Siitä johduimme entisiin aikoihin. Muistelimme, kuinka hän oli häärinyt emäntänä ja äitinä, kun minä esiinnyin hirmumyrskynä ja telottajana. Vaikka ne muistelmat eivät olleet minulle edullisia, niin halusta niissä viihdyin. Sillä olivathan ne sentään yhteisiä.
Höyrypurret palasivat yöllä kaupunkiin. Mutta maanviljelysnäyttelystä jaettiin palkinnot vasta seuraavana päivänä, jolloin myös olivat kyntö- ja ojituskilpailut y.m. Minun täytyi sentähden jäädä, ja sain hänetkin jäämään, kun otin puuhatakseni hyvän yöpaikan.
Saatettuani hänet sinne, palasin vielä juhlapaikalle. Omasta yösijastani en välittänyt pitää huolta; sen kyllä saisin vaikka mistä. Hiljakseen kävelin ja istuskelin tiepuolissa.
Oli viileä ilta helteisen päivän jälkeen.
Rinnassani alkoivat aaltoilla vastalaineet. Mitä hittoa sinä meinaat, Kaapro? Oikeinko olet tosissasi? Niinkö äkkiä se sellainenkin ahven kävi koukkuun?
Vastaan tuli poikajoukko kansanjuhlasta, laulaen että kangas helähteli:
"Silloin ma tyttöjä hyväilen,
Kun ei ole muita töitä:
Pyhänseutuna kyläilen
Ja laulelen pitkin teitä."
Peijakkaan pojat! Se on terveen järjen ohjelma. Viritin paperossin ja nousin kiveltä uutena miehenä. Ei tässä niin vaan mennä! Vielä on koettamatta viime keino, murtamatta viinan mahti.
Lähteissäni juhlapaikalta oli sinne jäänyt sikermä herrasmiehiä pitämään kemuja. Muuan tuttava oli minuakin niihin kutsunut, vaan en mennyt silloin. Nyt menin. Hyvästi raittius, karahtakoon karille isänmaan laiva, mutta minun täytyy päästä tästä lumouksesta! Taistelin — juoden kuin henkeni edestä. Mutta ei se oikein tahtonut vaikuttaa niinkuin ennen, ei muuttaa mieltä. Niitä silmiä en saanut karkoitetuksi.
Yöllä heittäysin puoliväkisin sänkyyn, jossa kaksi miestä jo ennestään kuorsasi. Tuttuja miehiä. Hetkeksi nukahdin minäkin, mutta pian heräsin. Oli ahdas, kuuma ja kaikin puolin tukala. Eikä aamukaan alkanut valeta, vaikka jo piti olla aika.
Nousin ylös. Ilma oli kerrassaan muuttunut. Satoi ja näytti niin kolkolta. Nuo maljatoveritkin tuossa vaan vetelivät hirsiä, nukkuivat kuin eläimet. Ilettämään rupesi koko paikka.
Kertomuskin olisi pitänyt lehdelleni kirjoittaa eilisen päivän juhlista ja puheista. Mauttomia, sisällöttömiä. Ja näyttelyä tuli arvostella. Siinä en ollut vielä käynytkään. Läksin nyt. Mutta noloilta ja ikäviltä siellä näyttivät lehmät, sonnit, lampaat, kanat ja kaikki. Eikä siemenissä ja käsiteoksissa ollut mitään katsottavaa. Kilpakyntö alkoi nyt. Mutta hitto sinne menköön sateella kuraiselle pellolle, ajattelin, ja pyysin erään ystävällisen ja ymmärtäväisen isäntämiehen kertomaan minulle siitä jälkeenpäin.
Mutta missä saisin tilaisuuden ryhtyä kirjoittamaan? Mahtaisiko hän jo olla ylhäällä? Siellä olisi rauhainen huone, ja hän voisi auttaa muistiani eilispäivän juhlallisuuksien ikuistamisessa. Minä en tosiaan ollut paljoa huomannut kaikesta, mitä ympärillämme lienee tapahtunut. Olin nähnyt ainoastaan hänet ja kuunnellut itse asiassa yksistään häntä.
Löysin hänet sieltä, minne illalla olin jättänyt. Täysin puettuna istui keinutuolissa keskellä lattiaa, säteilevän hyvällä tuulella.
Minä en kyennyt saamaan aikaan muuta keskustelua kuin jonkun tyytymättömän sanan ilmasta murahtamaan, ja sitte olin olevinani erinomaisen huolissani ja kiireissäni tärkeästä sanomalehtimiehen tehtävästäni. Istuin pöydän ääreen ja ryhdyin innolla tyydyttämään lukijakuntani vaatimuksia.
Mutta ei se tahtonut sujua. Harvoin olen ollut niin haluttomalla ja alakuloisella mielellä kuin nyt. Huoaten laskin kynän kädestäni ja nousin kävelemään. Vilukin karmi selkääni. Sentähden asetuin uunia vasten seisomaan, kädet selän taakse, ja haukottelin happamesti. Kylmähän se uunikin oli, tietysti, ei koko kesänä lämmitetty. En mistään hinnasta olisi nyt itse katsellut itseäni enkä suonut toisten katselevan, kaikkein vähimmän hänen. Mikä mun toikin tänne! Ja hän tuossa herttaisesti hymyilee kuin kirkkahin päivänpaiste.
"Kuule, mikä sinun on, Kaapro, kun olet niin surkean näköinen ja äänetön?" kysyi hän vihdoin.
Häpeä olisi ollut tunnustaa, että pääasiallisena vikana taisi olla kohmelo. Sensijaan arvelematta tokasin:
"Minä olen rakastunut."
"Kehenkä — jos saan olla utelias?"
Anteeksiantamattoman epäkohteliasta olisi ollut vastata muuten kuin:
"Sinuun, luonnollisesti!"
Ja niin minä vastasin, ajattelematta seurauksia.
Hän näytti hämmästyvän vielä enemmän kuin kaikista edellisistä kohteliaisuuksistani. Silmäteränsä laajenivat, katse yhä kirkastui, rinta kohoili ja laskeusi kuin olisi hän ollut suurimmassa tuskassa. Näytti aikovan katsoa läpi luitteni ja ytimieni, saadakseen selville, tottako minä puhuin vai leikkiä. Likeltä piti, etten tässä tarkastuksessa purskahtanut nauramaan. Niin hullunkuriselta minusta tuntui koko juttu. Tunnustaa tässä rakkautensa, aamutuimaan. Mutta sillä puolustelin tekoani sydämessäni, että onhan tuossa edes jotain jännitystä tämän ilkeän ikävän kohmeloaamun ratoksi.
Oli siinä sentään toinenkin seikka, joka minua yllytti ryntäämään näin päistikkaa. En ollut ikinä ennen kosinut — en totisesti — ja minua huvitti kerran koettaa, saisinko rukkaset.
Vaikka enhän minä nytkään vielä ollut kosinut, eikä ole sanottu, että olin aikeissakaan jatkaa. Onneksi ei hän lukenut minua niinkuin minä häntä, eikä tiennyt mitä mielessäni liikkui. Jo koulupojasta olin tottunut kaikissa vaiheissa säilyttämään vakavan ja tyynen ulkokuoreni, ja sillä monen kujeen seurauksista selkäni suojellut. En järkyttänyt jäsentäkään enkä asentoani millään tavalla muuttanut.
Kun en kiirehtinyt jatkamaan asiaa likemmä ratkaisua, täytyi hänen tarttua siihen. Sillä kohtaus näytti pitkistyessään käyvän hänelle sitä tuskallisemmaksi, kuta hauskemmasti se minun urheiluhermojani kutkutti. Vihdoin hän katkasi äänettömyyden kysymyksellä:
"Mihin tuloksiin — mihin käytännölliseen tulokseen sinä sillä tunnustuksellasi aiot päästä?"
Kylläpä olet käytännöllinen, ajattelin, ja mieleni teki sanoa, etten aikonut päästä mihinkään sen enempiin tuloksiin; olin vaan vastannut hänen kysymyksiinsä. Mutta silloin taas ymmärsin, että ijäksi rikkoisin välimme, ja sitä en mitenkään hennonnut. Minun ei auttanut muuta kuin sanoa: "Tarkoitukseni on pyytää sinua vaimokseni." Taas alkoi hänen povensa rauhattomasti aaltoilla, niin että hänen oli vaikea puhua. Jännityksellä odotin päätöstä — en kohtaloni ratkaisua, sillä niin syvälle en ollut vielä langennut, että edes yöuneni olisi kauankaan siitä riippunut — luulen ma —, vaan tiedonantoa siitä, saanko rukkaset vai enkö. Hän alotti hiljaa ja epävarmasti:
"Olin ajatellut jäädä vapaaksi —"
Silloin aukeni ovi ja huoneeseen astui se ystävällinen ja ymmärtäväinen isäntämies, ilosta loistavin kasvoin, ja julistaa:
"Meijän Poavopa se sai ens palakinnon kynnöstä, ja meijän mustapeä sonni ens palakinnon karjanäyttelyssä. Alakaa ne nyt tästä puoleen akat meillä lehmiään kuletella, kun tulloo sonnin tarvis — —"
Varjele Jumala ketään kosimasta maalla! Minulla oli täysi työ päästessä eroon miehestä. Pääsin kumminkin lopulta. Mutta tunnelma oli häiritty ja kului kotvan aikaa, ennenkuin siihen taas palausimme.
Silloin minä jo istuin hänen vieressään keinutuolissa — se toki on etu maalla, että ne ovat niin leveät — ja kuuntelin hänen tunnustuksiaan, kuinka hän vuosikausia oli tallettanut eräitä sisarieni kirjeitten kuoria, joihin minä olin sattunut kirjoittamaan osotteen, j.n.e. Mutta tunnustuksia niitä täytyi tehdä minunkin ja antaa tyydyttävä selvitys monesta entisestä seikkailustani. Verraten viattomia ne olivat, joista hänellä oli vihiä.
Tunti siinä vierähti tunnin perästä, kunnes sade lakkasi, taivas selkeni ja aurinko valaisi tummat maisemat. Päästiin hankkiutumaan kotimatkalle.
Lopun sitte jokainen arvaa jo tämän kertoelman päällekirjoituksesta.
"NUOREN SUOMEN" TYÖPÄIVÄ.
"Äiti, voileipää! — Kuuletko, äiti? — Isä, kuuletko?"
Saatuamme vielä joka välimerkin kohdalla eräitä sysäyksiä kylkeemme, niin äiti kuin minäkin, tiedämme milloin meidän "Nuori Suomi" — kohta nelivuotinen — alottaa työpäivänsä.
"Miks', isä, et nouse antamaan Jaakollesi voileipää?"
Myönnän kyllä tämän huomautuksen isän velvollisuuksista täysin oikeutetuksi, mutta itsepintaisesti kumminkin koetan pitää kiini unen päästä ja olla nukkuvinani, odotellen, että äidin sydän ensiksi heltyisi, eikä minun vielä tarvitsisi nousta lämpimästä vuoteestani. Paha vaan, että äidillä taitaa olla samanlaatuiset tuumat.
"Anna, hyvä äiti, voileipää ainoalle pojallesi!"
Nyt voin jo olla huoletta. Poika muisti vihdoin pyytää "kauniisti", niinkuin oli opetettu. Ja, oikein laskettu, äiti jo liikahtelee. Kohta on se asia selvillä. Saanpas sittenkin vielä pienen aamutorkun, joka minusta maistuu niin hyvälle. Mutta tätä toivoa rakentaissani en ollut kuullut kaikkia asianomaisia. Ennenkuin äiti oli ehtinyt toimittaa voileipää määräpaikkaansa, tunnen pienen, pehmoisen käden hivelevän partaani ja lämpimän hengityksen korvassani.
"Isä, joko sinä olet ostanut sen uuden hevosen? Eikös nyt jo ole 'ens viikolla'? — Minä olenkin sinun poikasi, en olekaan äidin poika."
Tällä kertaa hän tosin minun puolestani olisi vielä saanut tunnin verran olla äidin poikana — tuon valtin arvon minä muuten tunsin hyvin vanhastaan — mutta samalla tiedän kokemuksesta, että on turha vaiva koettaa nukkua silloin, kun Jaakko kerran on herätyspäällä. Eihän poika raukka sitä tiennyt, että olin valvonut toimistossa myöhään yöhön ja vielä ottanut töitä kotiin, kun tahdoin saada koko viikon joulurauhaa ja levätä asiaksi asti. Hän oli jo aikaa ollut unen helmoissa, ennenkuin minä kotiuduin. Nyt koetin parhaani mukaan selittää, että jouluun on useampia päiviä — täytyy siihen mennessä nukkua monta yötä ja kiltisti antaa pestä silmänsä, muutoin joulu ei tule ensinkään — ja että minä sitte kyllä ajoissa ostan hänelle hevosen.
"Minkälaisen hevosen sinä ostat?"
"Sinisen."
"Onko sillä häntä?"
"On kaksikin."
Pitkällisen harjoituksen jälkeen osaan suunnilleen vastailla hänen kysymyksiinsä puoli-unessakin. Jos en ollenkaan vastaisi, panisi hän sen kovin pahakseen. Mutta hevosen Jaakko tuntee siksi hyvin, että viimeinen vastaukseni saattoi hänet hetkeksi syviin ajatuksiin.
"Missä sillä on toinen häntä?"
"Selässä."
"Vai niin!"
Sillä ijällä ei pojan ole lupa epäillä isänsä tiedonantoja enemmän kuin hänen mielipiteitänsäkään. Ja vaikka olisi lupakin, ei ole sitä halua vielä. Voi sentähden aavistaa, mikä sekava vyyhti oli pienten aivojen selvitettävänä, kun ei millään hevosella luonnossa tai kuvakirjoissa ollut näkynyt kahta häntää. Mutta aivojen toiminta ei mennyt hukkaan. Voitonriemulla hän nousi istuilleen ja huudahti:
"Niin, se on harja, isä!"
"Harjaksiko sitä sanotaankin?"
"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä."
"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa — kaulan allako?"
"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on."
Turvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean kaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti näyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen ovelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön. Kuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia — ei kahvin vuoksi, vaan vehnäsen ja sokurin — sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja omeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä vakuutti olevansa "äidin poika" aina jouluun asti, koska isä on niin ruma ja äiti kaunis — muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten heikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä unta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen Jaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se nähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin Jaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani, pitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa "harjasta."
"Minnekkä nyt ajetaan, isä?"
"Kuka sinä olet?"
"Jaakko — sinun poikasi."
"Sanoppa koko nimesi!"
"Jaakko Jääskeläinen… Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta ottamaan."
"Elä, hyvä mies, revi tukasta! Ei sitä paljo ole ilmankaan."
"Onkos sillä uudella hevosella harja ja pää?"
"On kyllä."
"Katkasinkos minä entiseltä hevoselta pään?"
"Katkasit — ja olit paha poika."
"Niin — minä olen sinun poikasi. Isällä on niin kaunis partakin."
Poika parka! Hän on ollut melkein koko lyhyen ikänsä Karjalassa, jossa kivetkin ovat mädänneitä.
Koko perheen yhteisillä ponnistuksilla saatiin "Nuori Suomi" aamupäiväksi häviämään näköpiiristäni, että voin rauhassa työskennellä. Mutta kun hänet tuotiin päivälliselle, ei tarvinnut kysyä, missä hän oli ollut. Oli suoja ilma, lumi nuoskaa, ja poika märkä kuin kuikka kiireestä kantapäähän, korvatkin lunta täynnä. Hänet oli löydetty syvältä lumihangesta, jonne toiset yhtä viisaat olivat hänet haudanneet. Paraillaan vetivät sielumessuja, kun pelastus saapui — onneksi niin aikaseen, ettei veisuja vielä tarvittu. Posket olivat pojalla punakat kuin pihlajanmarjat, ja silmistä loisti kadehdittava elämänilo, jonka ei luulisi koskaan sammuvan. — Mitä antaisinkaan, jos saisin takasin ne ajat ja mahdollisuuden alkaa uudestaan! Mutta meidän on suotu elää täällä toinen elämä ainoastaan lapsissamme — niin pitkälti kuin jaksamme heitä seurata.
Syödessään ei Jaakko tällä kertaa rikkonut kuin yhden juomalasin, ja siitä viattomasta syystä, että katsoi velvollisuudekseen tarttua siihen ainoastaan toisella kädellään, niinkuin isäkin. Keittoa tosin läikähti pöytäliinalle melkein lautasellinen, pienempiä vahinkoja mainitsematta, mutta kaikeksi onneksi ei äiti ollut saapuvilla sillä hetkellä.
Iltapäivällä minä kumminkin päätin vielä mennä toimistoon muutamiksi tunneiksi. Jaakko aikoi lähteä joko mäenlaskuun taikka lumisille. Jälkimäisessä tapauksessa arveli hän antaa selkään Kallelle ja Villelle, jotka olivat panneet hänen haudalleen "niin paljo multaa", että hän ei voinut huutaakaan. Molemmat haudankaivajat kyllä olivat lähes puolta vanhemmat kuin Jaakko ja näköjään samassa suhteessa voimakkaammatkin, mutta Jaakko ei pelkää mitään, ei pöppöjäkään.
Miten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan ole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan salissa tai minun kamarissani — "luultavasti pahanteossa, koska on ollut niin kauan hiljaa."
"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton", lisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman ajatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.
Hm. Astun saliin.
"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?"
"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille."
Keskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin asiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni — itse ison varastopulloni — ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita huonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt punasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme — ja senverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.
"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?"
Veressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini huonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla pohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt Jaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä riidellä!
Mutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta. Mahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla ainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen luomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä, suuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä. Jaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon palvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan "kasteli taimilavaa."
Palautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt monesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.
"Turhaa kulunkia vaan", vastasi hän. "Molempia saat kotona kyllältäsi, joshan Jaakko vähänkin on luonnossaan."
Aivan oikein. Kuinka en tullut ajatelleeksikaan Jaakon "iltatunnelmaa", jota en viime päivinä ollut nähnyt! Ja nähtävä se on; ei siitä toisen kertomalla saa kunnollista kuvaa. Painatan tähän sentähden ainoastaan joitakuita päänumeroita hänen vaihtelevasta ja sisältörikkaasta ohjelmastaan:
1. Soitantoa kaikilla mahdollisilla soittokoneilla.
Soittokoneiksi kelpaavat mitkä esineet tahansa, sekä huone- että talouskapineet tahi niiden puutteessa halot; ääni lähtee taiteilijasta itsestään.
2. Venäjän sotaväen lauluja.
Sanat lausutaan epäselvästi, mutta sävelet ovat jokseenkin paikalleen opitut Viipurissa, jossa mainittu sotaväki marsseillaan "laulaa" pitkin katuja.
3. Omia laulusovitelmia.
Sävel useimmiten vivahtaa eri kirkkokuntien messuihin. Sanat omatekoiset, esim. "Linnut laulavat kesällä puissa ja äiti on antanut Jaakolle namusia, eikä kissanpoikia saa viedä koskeen" j.n.e. — Laulunumeroita yli ohjelman voi yleisö pyytämättä saada, minkä korvat kestävät.
4. Ratsastusnäytteitä.
Tarpeen vaatiessa käytetään hevosina samoja esineitä, jotka äsken olivat soittokoneina.
5. Pantomiimeja Suomen eläimistöstä. Esitetään erinomaisella taidolla ja luonnonmukaisuudella.
Suosituimmat osat ovat: hevosen, karhun, kissan, koiran ja sen kotieläimen, jonka nimeä pidetään rumempana kuin muiden — vaikka me emme ole juutalaisia. Näissä tehtävissä tulee taiteilija nuohonneeksi joka nurkan ja kaikkien huonekalujen alukset.
6. "Posetiivinsoittaja" — kuvaelma.
Taiteilija esiintyy vuoroin posetiivinsoittajana, vuoroin taas tämän seurassa olevana marakattina.
7. "Kulkukauppias", moninäytöksinen näytelmä.
Aihe tietysti Karjalasta saatu sekin: ontuva kulkukauppias, jolla on puheessa vähä vikaa ja joka etupäässä myy "rlihmarlullia."
J.n.e. samaan suuntaan.
Kun tämä tämmöinen urakka suoritetaan kaiken muun vakaisen päivätyön päälle, ei ole ihme, jos illan sankari lopulta vedetään esiin jonkun sängyn tai sohvan alta, jonne hän on nukkunut. Usein taas väsyy "yleisö" kesken ohjelman ja pakottamalla pakottaa tuon vaivojansa säästämättömän taideniekan levolle ennenaikojaan. Silloin nukkujan pölyisille poskille tavallisesti jäävät yöksi kyynelten uurteet.
Mutta kunhan äiti aamulla saa hänet taivutetuksi pesuastian ääreen, ovat kasvot taas kirkkaat kuin keväinen päivänpaiste, ja kaikki huolet unohdetut.
Ei kumminkaan aivan kaikki. Joulukuusi ja se uusi hevonen ovat vielä huomennakin mielessä. Ja kun joulu vihdoin tulee ja kuusi sytytetään ja Jaakko istuu uuden hevosensa satulassa — niin sitä iloa soisin teidänkin olevan näkemässä.
MITEN MUSTALAISKYSYMYS ON RATKAISTAVA.
Surkuteltava kohtalon oikku pitää todellakin olla, etten minä — niin viisas mies kuin omasta mielestäni olen — etten minä ole vielä milloinkaan saanut istua missään valtion komiteassa. Minulle se ei itseni vuoksi ole ikävä, sillä minun lihakseni ovat sekä näöltään että tunteiltaan kaikkea muuta kuin alamaisia komiteallisia istumalihaksia, vaan valtiota minä surkuttelen, kun se on jättänyt käyttämättä minunlaiseni kyvyn. Eikä köyhällä maallamme suinkaan ole varaa heittää hukkaan tällaisia aarteita.
Aivan poikkeuksetta olen näet tehnyt sen havainnon, että kaikkien komiteain mietinnöt — vaikka olisivat olleet kuinka nerokkaita — eivät ole kyllin nerokkaita olleet minulle. Ei ainoassakaan ole aate viety perille saakka, vaan jätetty puolitiehen, niin että minulla olisi niissä aina parantamista ja parsimista, vaikka useimmiten olen viisaasti pitänyt täydennysmietteeni suuremmalta yleisöltä salassa ja itsekseni kaikessa hiljaisuudessa nauttinut maan valittujen miesten pienuudesta minun rinnallani. Vaiteliaisuudestani on kuitenkin harvoin ollut vahinkoa valtiolle ja yleisten asiain kululle, sillä minun ijässäni ei ole vielä yhtään komitean mietintöä semmoisenaan toteutettu. Useimmat ovat ikipäiviksi hautautuneet hallituksen arkistoihin, eli sanomalehtikielellä sanoen joutuneet paperikoriin. Joitakuita on osittain toimeenpantu, mutta vasta sitte kun ne on muodostettu peräti toisiksi kuin mitä ne olivat komiteamietintöinä ollessaan.
Tarkkaava lukija voipi jo näistä muutamista viittauksista nähdä, että minulla — niinkuin kaikilla muillakin kelpo miehillä — on korkeat ajatukset itsestäni ja kyvystäni. Joku heikko sielu kenties erehtyy epäilemään, ovatko nuo korkeat ajatukseni oikeutetut. Minä sen heille suon anteeksi. Mutta taittaakseni kärjen tuollaisilta epäilyksiltä, vaatii velvollinen kunnioitus itseäni kohtaan minun mainitsemaan jonkun ratkaisevan esimerkin, jonka nojalla voin huoletta jättää lukijan päätettäväksi, olenko edellisessä liiotellut vai enkö. Otetaanpa esimerkiksi vaikka:
Mustalaiskomitean mietintö,
joka tosin ei liene kaikkein mallikelpoisimpia eikä vaikeimpia arvostella, koskapa siihen on rohjennut käydä kiini esim. erään kansanvaltaisen sanomalehden toimitus, missä tiettävästi ei löydy ainoatakaan miestä, jota voisi sanoa ruudin keksijäksi — minun rinnallani. Mutta kelpo miehiä he ovat siltä, koska heillä näyttää olevan korkeat ajatukset itsestään, ainakin korkeammat kuin mustalaisista ja mustalaiskomiteasta.
Päästäksemme keskelle asiaa, annamme ensin puheenvuoron tuolle kansanvaltaiselle lehdelle. Näin siellä kirjoitetaan otsakkeella:
"Gordionin solmu":
"Mutkallinen on kieltämättä tuo Gordionin solmu, eivätkä sitä kaikki kykene aukasemaan, kaikki kun eivät ole Aleksantereja. Tuonnottain työnsä päättänyt mustalaiskomitea on kuitenkin luullut omaavansa tällaisen Aleksanterin kutsumuksen sen umpisolmun aukasemiseen, mikä kaikista kuljeksivista mustalaisista tekisi vakaasti paikalleen asettuneita kunnon kansalaisia. Ja keino on yhtä yksinkertainen kuin Aleksanterin miekan isku: asetetaan erityinen mustalaisylihallitus tarkastelijoineen, sihteerineen, vahtimestarineen ja perustetaan pari mustalaiskoulua, toinen tytöille, toinen pojille. Eiväthän kustannukset noista mitään merkitse meidän rikkaalle maallemme. Ylihallitus maksaisi arvion mukaan 12,000 mkaa vuodessa, koulut taasen yhteensä 26,500 mkaa. Ja jos joku tuhat vuosittain menisi lisäksi ylimääräisiä määrärahoja, niin täytyisihän ne myöntää, kun kerran puuhaan on ryhdytty.
"Mustalaisten luvun maassamme laskee komitea noin 2,000 hengeksi. Pienihän olisi siis valtion kustannus näistä. Ainoastaan parikymmentä markkaa henkeä kohti. Mielelläänhän tuon maksaa, kun sillä saisi niin paljon hyvää aikaan!
"Löytyy kuitenkin paljon epäuskoisia Tuomaita, jotka eivät luota komitean ehdottaman ylihallitusjärjestelmän autuaaksitekeväisyyteen. Mekin kuulumme niihin ja pidämmepä vielä komitean palkkoihin ja muihin käyttövaroihin kulutetut rahat hukkaan menneinä, ellei niistä ole tuloksena muuta kuin uusi ylihallitus, uusia virkamiehiä. Sitä lajia on meillä jo entiseltäänkin liikenemään asti, joten ei suinkaan uusia tarvittaisi. Ja lisäksi on meillä asetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, hengille-kirjoittamisesta. Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi? Luulisi toki, varsinkin silloin, kun monen moni kansalaisten taloudellista ja henkistä tilaa kohottava pyrintö, moni kansamme elinehdoista kaipaa tehokkaampaa kannatusta hallituksen puolelta.
"Epäilemättä voidaan mustalaisten hyväksi toimia paremmin muulla tavoin kuin uusia virastoja perustamalla, uusia virkamiehiä asettamalla ja kansan varoja niihin tuhlaamalla."
Millä muulla tavoin? kysyn minä — todistaakseni äskeistä väitettäni, että ne herrat eivät ole ruudin keksijöitä, jos kohta osaavatkin moittia toisten keksintöä. He eivät ole Aleksantereita, joshan ei mustalaiskomiteakaan ollut.
Heidän ajatuksensa, että oman kansamme elinehtojen parantaminen kipeämmin kaipaa hallituksen huolenpitoa ja yhteisiä varoja kuin mustalaisten raahaaminen samaan yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja työnorjuuteen, missä itse huokailemme, ei edes ole alkuperäinen. Sen lausuu Blatchford "Iloisessa Englannissa" — tuossa tusinasosialistien pipliassa — seuraavin sanoin:
"Olen usein nähnyt teidän ylenkatseellisesti nyrpistävän nenäänne nähdessänne mustalaisen. Mutta mustalainen on terveempi, vahvempi, urhoollisempi ja viisaampi ihminen kuin te, ja elää hauskempaa, vapaampaa ja luonnollisempaa elämää kuin te. En sillä tosin tahdo väittää, että mustalainen olisi kansalaisen malli. Mutta te voitte paljon oppia häneltä, ja minä epäilen, ettei ole mitään, mitä hän voi oppia teiltä."
Sen mahdollisuuden varalta, että epäilisitte meidän mustalaisia heikommiksi ja vähemmän tarmokkaiksi kuin Englannin mustalaiset, kerron tapauksen, jonka itse olen omin silmin nähnyt ja jonka kaltaisia voisin kertoa kymmenittäin hyvin luotettavain kuulopuheitten nojalla.
Oli kaunis kesäilta, vähä jälkeen iltahuudon. Me valkohousuiset isänmaan puolustajat (olin silloin niitä mustahousujen seläntakaisia "reservimiehiä") valmistausimme käymään levolle kasarmiimme, kun muutaman kilometrin päässä olevasta metsämökistä tuotiin sana kiireinen, että mustalaisjoukko siellä oli tekemässä tuhojaan, aikoen tappaa koko mökin väen ja ryöstää sen aarteet. Mökki oli meille kaikille hyvin tunnettu salaisena viinakauppana, joten emme millään ehdolla voineet sallia sen varojen joutuvan vieraitten valkoihoistenkaan suihin, saatikka mustalaisten.
Puolessa minutissa muodostui kymmenkunta valiomiestä patrulliksi, pistimet vyölle, ja kuin vihaiset sonnit hyökättiin — ei, lennettiin metsän läpi taistelupaikalle, varmasti päättäneinä voittaa taikka kuolla. Perille tultua havaitsimme "mustalaisjoukossa" olevan yhden miehen. (Autettavien mökin asukasten luvussa oli kolme miestä, paitsi vaimoväkeä ja lapsia.) Kunnioituksesta kansallista puolustuslaitostamme kohtaan vaikenen taistelun yksityiskohdat, sillä olihan loppu mielemme mukainen. Taitavilla saartoliikkeillä saimme mustalaisen vastarinnan vihdoin masennetuksi ja hyvin osatuilla nyrkiniskuilla hänet kaadetuksi maahan. Silloin vasta muistuivat meille pistimet mieleen. Kunnia kruunun aseelle! Takimaisetkin nyt tunkeutuivat esiin, ja työntäen ennen lyöneitä syrjään, sähisivät hampaitaan kiristäen: "Annas, kun minäkin lyön!" Niin sitä iskettiin miestä, joka jo aikaa oli maannut liikkumatonna, iskettiin iskemästä päästyäkin.
Tämän kauniin piirteen ihmisluonteessa olen sittemmin tavannut monasti, en ainoastaan ruumiillisissa tappelutilaisuuksissa, vaan myös henkisissä otteluissa. Moni, joka ei pysty kuusta kaatamaan, on suorastaan sankari oksien taittamisessa. Missä määrässä tämä luonteenominaisuus on kehittyneempi suomalaisilla kuin muilla kansoilla, en voi varmuudella sanoa, sillä tämä kerta oli ainoa, mitä olen tapellut muita kansoja kuin suomalaisia vastaan.
Kun mökin miehet vielä olivat varmuuden vuoksi pistäneet makaavaan mustalaiseen muutamia puukonhaavoja ja akat lyöneet halolla, veimme hänet kaupungin poliisikamariin — lailla rangaistavaksi. Miestä oli pahanlainen kantaa, se kun oli niin hervoton ja pehmeä kuin onkiliero. Sillä jok'ainoa luu oli poikki, minkä vaan voi poikki saada, pitemmät luut monesta kohti; esim. molemmista sääristä sanoivat reservipojat koetellessaan matkalla niitä pyöritellä, että ne olivat "kolmesta kohti ympäripoikki." Ja kun mustalainen heitettiin putkan nurkkaan, olisi häntä ollut vaikea ottaa sieltä kokonaisena muutoin kuin lapiolla. Mutta henki siinä oli.
Meidät käskettiin aamusella poliisitutkintoon "todistajiksi", mökin miehet asianomaisiksi "päällekantajiksi". Ja me menimme. Mutta meitä ei siellä tarvittu.
Sillä mustalainen oli yöllä — karannut putkasta! Lurjus, karannut hyvin ansaittua rangaistusta pakoon!
Rakas lukija, elä luule minun tekevän sinusta pilkkaa! Tämä on totta sanasta sanaan. Jos ei ole, jääköön sille puheelle, että saat minulle antaa tuon mustalaisen kurin.
Siitä päivästä olen tavallaan (huom.! tavallaan) ihaillut mustalaista. Sillä minussa tuskin olisi miestä karkaamaan putkasta terveenäkään.
Toivoen, että nyt ymmärrämme toisiamme, ryhtykäämme todenteolla miettimään, mitä voisimme tehdä tuon lainrikkojan, karkulais- ja hylkyläiskansan hyväksi. He tosin eivät ole meiltä tällaista apua pyytäneet, joka kyllä on huomioonotettava asianhaara, kun on kysymys mustalaisista, sillä he harvoin jättävät pyytämättä, mitä suinkin luulevat tarvitsevansa.
Minä puolestani en hennoisi ihan könttänään heittää nurkkaan komitean mietintöä, kun sen valmistamisessa kumminkin on paljon tehty arvokasta työtä ja istuttu monta ikävätä iltaa. Olisihan se henkisen kansallisomaisuutemme hukkaamista, jos niin suuren työn tulokset semmoisenaan hyljättäisiin.
Ei, mustalaiskomitean mietinnössä ei ole muuta vikaa kuin se tavallinen, että aatetta ei ole jaksettu viedä perille asti, vaan on pysähdytty puolimatkaan. Sitä tarvitsee vain vähä kehittää, niin siitä, tulee hyvä. Valistusta on mustalaisille annettava, niinkuin komitea aivan oikein ehdottaa, sillä valistus on kaiken parannuksen alku ja juuri. Mutta miksi ainoastaan kansakoulusivistys Jyväskylään ja Sortavalaan perustettavissa kouluissa? Miks'ei kerralla yliopistosivistys? Johan siitä on aikaa, kun tohtori Kilpis-vainaja lahjotti pohjarahan sitä varten, että tulevaisuudessa saataisiin syntymään uusi yliopisto Jyväskylään. Siitä muodostukoon mustalaisten yliopisto, yhteinen molemmille sukupuolille.
Mitäkö he niin paljolla sivistyksellä tekisivät?
Malttakaahan aikaa, niin se tarvitaan makeina paloina.
Komitea luettelee suuren joukon asetuksia, joita noudattamaan nykyiset kruununpalvelijat eivät ole kyenneet mustalaisia taivuttamaan. Vuosisatojen kuluessa eivät ole saaneet heidän suhteensa täytäntöön asetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, henkikirjoituksesta, rokotuksesta, puoskaroimisesta, eläinrääkkäyksestä, varkaudesta, kerjäämisestä — sanalla sanoen, ei ainoatakaan asetusta, minkä rikkomisesta mustalaisille on hauskuutta ja mukavuutta. Voimat ovat pettäneet.
Mitä silloin tehdään, kun hevonen väsyy? — Ka, hevonen rekeen ja mies aisoihin! Niin teki Ravan-Jaakko, ja se oli miehen teko.
"Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi?" rohkenee se kansanvaltainen lehti kysyä.
Tietysti tarvitaan — tarvitaan monta kymmentä ylihallitusta, eikä niitä saada alistumaan sittenkään. Onhan se jo koetettu asia.
Mutta —- kuka on sanonut, että mustalaiset on saatava noiden kaikkien asetuksien alaisiksi? — Kun kontti ei käy, niin sitä kannetaan.
Pantakoon mustalaiset noiden asetuksien vartijoiksi. Kaikki nykyiset kruununpalvelijat viralta pois — satavuotisesta kykenemättömyydestä ja laiminlyömisestään — ja mustalaiset sijaan!
Mustalaisia sanottiin olevan noin 2,000. Nykyisiä kruununpalvelijoita lienee perheineen jonkun verran enemmän, mutta pantakoonpas heille keppi käteen ja tie eteen sekä mustalaiset kruununmiehiksi, niin nähtäisiin, montako päivää rikottaisiin tässä maassa irtolais- y.m. asetuksia. Sillä mustalainen on liukas ja liikkuva mies, joka pysyy hevosenkin selässä, eikä valittelisi jäsenkolotusta, kun on mentävä kiinipanemaan kuljeksivaa kruununvoutia tai kerjäilevän vallesmannin perhettä.
Ja kuinka puhtaasti toimittaisi mustalainen ulosoton eli ryöstön! Minä uskon, ettei jäisi yhtä penniä verorästejä koko Suomeen.
Miks'ei käytetä itsekutakin kansan-ainesta sille alalle, jolle luonto viittaa, vaan esim. poliisimiehiksi pannaan kaiken maailman vetelyksiä, vaikka olisi saatavissa niin loistavia kykyjä kuin mustalaiset? Ihmekö sitte, etteivät meidän kruununmiehet ole mustalaisille mitään voineet, sillä järjetöntähän on pakottaa sammakkoa kilpajuoksuun hevosen kanssa. Vaikka se kuinka ponnistelisi, niin se ei piisaa, kun se on sammakko.
Kolmekymmentä meikäläistä poliisia ei kykene hevosmarkkinoilla herättämään sitä kunnioitusta kuin kolme hurjanpuoleista mustalaista.
Eikä sillä yliopistollakaan erinomaista kiirettä olisi. Kilpis-vainaan raha joutaisi kyllä kasvamaan, kunnes riittäisi tarkoitukseensa. Sillä mikään opetus ei vastaa verrattomia luonnonlahjoja.
Poliisimiesten sivistyskannassa tuskin huomattaisiin pienintäkään erotusta tapahtuneen, vaikka mustalaiset ihan nykyiseltään pistettäisiin univormuun. Ehkä paikoin vähä siunailtaisiin, mistä nyt on saatu niin siivoja poliiseja — niin että muutos minkä tuntisi, olisi parempaan päin. Tietysti vaatisi tulevaisuus mustalaispoliiseilta vielä suurempaa sivistystä, mutta kyllä Jyväskylän yliopisto sitä jakaisi jo siksi kuin meikäläisetkin poliisimiehet sivistyisivät.
Niin — minä en väitä olevani mikään Aleksanteri, vaikka olen avannut "Gordionin solmun." Eihän ole sanottu, että se solmu piti juuri miekaniskulla avattaman. Komitea avasi sen puoleksi, mutta väsyi kesken — 40 tuhannella markalla keksi niin vähä uusia virkamiehiä. Nyt on solmu auki. Niin paljo uusia virkamiehiä — mustalaiskysymys lopullisesti ratkaistu — eikä se maksa valtiolle penniäkään koko juttu — ei yhtä komiteamiehen päiväpalkkaa.
Sillä viisaus on ilmaiseksi annettu ylhäältä. Sentähden minä en siitä ota mitään maksua. En lukijoiltakaan pyydä muuta kuin sen myönnytyksen, että alussa lausumani vaatimattomat ajatukset itsestäni ja kyvystäni eivät suinkaan olleet liioteltuja. Yhdessä siis voimme surkutella hallitusta, jolla ei ole silmää käyttää komiteoihinsa sellaisia neroja kuin minua.
HUONEITA VUOKRAAMASSA.
Pääkaupunkiin tullessani minulla oli vilpitön aikomus ruveta helsinkiläiseksi. Mutta siihen tarvitaan, paitsi nimikirjaimilla varustettuja kalosseja, isänmaan turvallisuudesta huolestunutta mielialaa ja muutamaa satsia omnibuspilettejä — siihen tarvitaan myös kortteeri Helsingissä.
Nyt tammikuulla sanottiin olevan sopivin aika tiedustella asuntoa itselleen, oikein laillinen vuokraamisaika. Siis ei muuta kuin iso aamulehti käteen ja astumaan. Ensimäinen, toinen, kolmas ja neljäs paikka olivat jo vuokratut. Viides oli vähän liiaksi syrjässä ja arveluttavan kallis, mutta muuten mukiinmenevä.
"Ehkä minä sittenkin — — —"
"Anteeksi!" keskeytti isännöitsijä. "Tämä on osakeyhtiön rakennus ja minä toimin ainoastaan yhtiön antamien määräyksien mukaan."
"Toimikaa kuinka tahansa, mutta — — —"
"Ainoastaan yksi kysymys", sanoi hän, koettaen lävistää minut katseellaan.
"Mikä kysymys?"
"Onko Teillä lapsia?"
"On, Jumalan kiitos — kaksi poikaa."
"Siinä tapauksessa —" ja hän osotti minulle ovea niin selvästi, etten voinut erehtyä tarkoituksesta.
"Mutta", rohkenin huomauttaa, "ne ovat jo aikamiehiä molemmat ja naimisissa."
"Ei auta asiaa. Minulla on ankarat määräykset."
"Sitäpaitsi ovat he jo useita vuosia asuneet Amerikassa."
"Kaikissa tapauksissa on Teillä lapsia", lausui hän päättävästi. "Ja sanamuoto yhtiön säännöissä on selvä: ei sellaisia perheitä, joilla on lapsia."
Niin siinä kävi. Tyhmä olin ollutkin. Eihän todenpuhuja saa yösijaa.
Sentähden päätin vast'edes turvautua pieneen viattomaan valheeseen.
Kuudes ja seitsemäs paikka olivat jo poimastut. Kahdeksannessa tultiin taas äskeiseen kysymykseen.
"Tosin on Luoja minulle lahjottanut kaksi poikaa", vastasin, ja jatkoin sitte itku kurkussa: "mutta meille käsittämättömässä viisaudessaan hän ne korjasi pois jo aivan pieninä."
"Molemmatko?"
"Niin, molemmat."
Tämä hätävalhe ei minua suuresti huolettanut, sillä olihan se talonomistajalle samantekevä, asuivatko poikani Amerikassa vai autuaitten majoilla.
Mutta mies toi nähtäväkseni yhtiöjärjestyksen, jossa selvällä präntillä sanottiin: "ainoastaan lapsettomille perheille."
"Uskotteko sielun kuolemattomuuteen?" kysyi isännöitsijä vakavasti.
"Uskonpa tietenkin."
"Voitteko siis väittää olevanne lapseton ajassa ja iankaikkisuudessa?"
"En väitäkään."
"Siis, minä en voi poiketa yhtiön määräyksestä" — ja taas käsitin, mihin päin hän viittasi.
Läksin. Mutta nyt olin jo siksi paatunut pahuudessa, että kun seuraavassa vuokraamattomassa paikassa tultiin tuohon kovanonnen kysymykseen, vastasin silmää räpäyttämättä:
"Tuota noin — juu … kyllä … minulla ei ole lapsia."
"Tjaa!" Isännöitsijä näytti olevan kahden vaiheilla.
"Onko ollut?"
"Ei ole ollutkaan."
"Mutta Teille voi tulla lapsia."
"Ei se ole luultavata."
"Kauanko olette ollut naimisissa?"
"Neljäkymmentä vuotta."
"Nykyisenkö vaimonne kanssa koko ajan?"
"Niin, nykyisen."
"Neljänkymmenen vuoden lapseton avioliitto", jutteli isännöitsijä puoliksi itsekseen. "No niin, onhan se nyt jonkunlainen vakuus, vaikka ei suinkaan riittävä… Saanko nähdä vaimonne?"
Sen hän sai, ja perusteellisesti.
"Esimerkkejä on olemassa", lausui hän, epäluuloinen ilme kasvoillaan.
"Tunnetteko ehkä kertomuksen Saarasta ja Aaprahamista?"
"Tunnen."
"Tjaa! Aapraham oli sadan ja Saara yhdeksänkymmenen vuoden — — —. Hm. Koko vuodeksi en minä ainakaan uskalla tehdä kontrahtia. Mutta jos tyydytte siihen, että nyt teemme sopimuksen puoleksi vuodeksi, niin voimmehan sitte jatkaa sillä edellytyksellä nimittäin, että perheoloissanne ei silloin ole syytä olettaa tapahtuvan muutoksia."
Täytyihän minun suostua siihenkin.
Ja nyt minulla on kortteeri Helsingissä. Mutta vahingossakaan en tohdi siinä kaupunginosassa puhua puolta sanaa pojistani. Sitäpaitsi vaati ylimääräinen yhtiökokous ennen kontrahtini lopullista vahvistamista siihen sen lisämääräyksen, että minun on omalla kustannuksellani jaettava makuuhuoneemme kahtia vahvalla, katosta lattiaan ulottuvalla lautaseinällä, johon tehtävä ovi suljetaan yhdeltä puolen avattavalla lukolla; avain on jätettävä isännöitsijän haltuun iltasin kello 6 ja on häneltä saatavana aamusella, kun minä olen lähtenyt toimeeni kaupungille. Tämä lautaseinä halkasee keskeltä vanhan perhesänkymme, — niin että minulla todellakin on salainen toivo saada pitää tämä kortteeri vielä puolelta vuodelta.
TYÖVÄEN SIVISTYSKANTAA KOHOTETTAVA.
(Tästä kirjoituksesta sai Työmies-lehti ensimäisen "varotuksensa" v. 1895.)
Tullessani tänne sivistyksen pesäpaikoille, Helsinkiin, ottamaan lisävaroja sammuvaan valonahjoon rinnassani, luulin että sivistyksen siunausta tuottavat säteet edes täällä olisivat jaksaneet tunkeutua kansan syvempiinkin kerroksiin. Mutta siinä luulossani olen valitettavasti kokonaan pettynyt. Lähtekäämme aamusta päivin. Mitä aihetta on työmiehellä nousta kolisemaan jo 5-6 aikaan aamusella, vaikka hän hyvin tietää, että herrat yläkerrassa vast'ikään ovat lopettaneet kortinlyöntinsä ja nyt juuri — hermostuneita kun ovat — turhaan koettavat saada unen päästä kiini? Eikö työmiehen kalloon mahdu, että sivistynyt ihminen ei saa juoda aamukahviansa ennen kello 10?
Tulla sitte syömään aamiaistaan semmoisella ajalla, kun sivistyneen ihmisen on oltava sikeimmässä unessa! Ja minkälainen aamiainen! Kahden pennin silli suolavedessä ja pala kuivaa leipää. Sivistyneen miehen aamiainen on: paperissa paistettu silli (1 mk.), pari ryyppyä (à 25 p.) ja puolisko portteria (75 p.); semmoinen se on vähintäin, ja se on nautittava (ei "syötävä") ravintolassa. Siis maksaa yksinkertaisinkin sivistynyt aamiainen 2 markkaa, josta näkyy, että työmiehen sivistyskanta tässä suhteessa on kohotettava ei vähempää kuin satakertaiseksi.
Surkuteltavampaa vielä on, että kun työmies aamiaiselta palatessaan ja työhön mennessään kohtaa herroja, jotka juuri tulevat yöllisiltä matkoiltaan, tutkimasta työväen asumussuhteita laitakaupungilla, että työmies silloin sopimattomilla silmäyksillä mittailee näitä herroja kantapäästä kiireeseen asti… Näin ollen ei ole ainoastaan työväen sivistyskanta, vaan myös sen siveellinen tila parannettava, eikä suinkaan vähässä määrässä.
Tapojen turmelusta työväessä osottaa sekin, että työmiehet tulevat "syömään" päivällistä kello 12-1 päivällä, jolloin sivistynyt ihminen vasta vetää alushousut jalkaansa. Ja päivälliseksi on työmiehellä, jo mainitun aamiaisen lisäksi: kuorimattomia potaatteja (3 pennin edestä) ja 1/2 kannua piimää (6 pennin edestä), yhteensä (aamiainen 2 penniä siihen luettuna) 11 penniä. Sivistyneen ihmisen tulee "nauttia" 3 markan päivällinen, siihen 2 ryyppyä (50 p.), 1/2 portteria (75 p.) ynnä kahvikuppi ja 1/8 likööriä (4 mk.) — kaikki alimpain hintain mukaan laskettu — yhteensä 8 mk. 25 p. Tässä kohden siis on työväen sivistyskanta kohotettava tasan 75-kertaiseksi.
Entä illallinen sitte! Sama suhde sekä ajassa että laadussa kuin aamiaisen ja päivällisenkin. Silloin kun sivistynyt ihminen varustautuu lähtemään vieraisille, silloin tuo sivistymätön työmies alottaa illallisensa ja sen päälle laskeutuu vuoteelleen, vetää hirsiä ja näkee talonpoikaisia unia. Eikö hän milloinkaan ole kuullut, että sivistyneessä kodissa on aivan vastoin hyvää tapaa syödä illallista ennen kello 2 aamuyöllä? — Työmiehen sivistymätön illallinen on korkeintaan yhtä hyvä kuin aamiainenkin, mutta sivistyneellä miehellä sen tulee maksaa kaikkine alku- ja loppujohdantoineen noin 20 markkaa.
Sittenkään — ja se on suurin tuhmuus — työmies ei rikastu. Tekee 80 pennin tai 1 markan päiviä ja näkee nälkää eikä ymmärrä säästää mitään vanhan päivän varaksi, samalla kun sivistynyt mies "vetää sisään" kolmin ja nelinkymmenin markoin päivässä. Vaivashoito on työmiehen ainoa ja viimeinen turva, mutta sivistynyt ihminen vaan nostaa eläkettä, kun alkaa käydä haluttomaksi työhön.
Tähän saakka olen puhunut ainoastaan miesväestä. Jos se antaa aihetta siihen käsitykseen, että minä muka olisin tyytyväinen saman kansanluokan naisiin, niin siinä on perinpohjainen erehdys. Työkansan nainen ei osaa paljastaa olkapäitään ja — — siitä alaspäin, kuten sivistynyt neitonen tekee tanssiaisissa ja jok'ainoassa hienommassa tilaisuudessa. Ei kotona, vaan kylässä. Mitä taas tulee koipien alastomuuteen (ranskaksi: decolté) niin pitäisi sivistyneen herrasmiehen astua alas pesurantaan, saavuttaakseen samaa nautintoa kuin mitä neiti Anna Hoffman ja "fröken Margherithe" varieteenäytännöissä, taikka sivistyneet naiset ylimalkaan sadeilmoilla tarjoovat.
Niin että: eikö siis ole ponnisteltava sekä mies- että naispuolisenkin työväen niin sivistys- kuin siveellisen kannan kohottamiseksi, työskenneltävä täysin voimin kaikkien niiden, joille on suotu tilaisuus tulla osallisiksi sivistyksen tuottamasta onnesta?