Iloisten ukkojen kylä

ILOISTEN UKKOJEN KYLÄ

Kuvaus kannaksen elämästä

Kirj.

UNTO SEPPÄNEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

I.

Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.

Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä, ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille. Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan. He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten, ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat taas kapakalle ajaville rattaille.

Eräässä Järvituitusta pyörivässä pölypilvessä ajoi ajuriukkojen heimopäällikkö, Ruoska-Juones, asemalle. Hänellä oli kaikki kuskipukin aatelismiehen merkit: lyhyt etukumarainen vartalo, uljaat sirppiviikset, niiden välissä aurinkoa ja piiskaryyppyjä heijastava nenä ja hauskasti käpertyvä leikkotukka, joka päästi täsmällisesti vakoontuneen niskan oikeuksiinsa. Ruoska-Juones oli vanhapoika ja eleli enemmän rattaillansa kuin tuvassaan, jossa emännyyttä hoiteli hänen sisarensa Ieva. Ja niinkuin jokaisella kokemusten aateloimalla ajuriukolla on omat tapansa, niin Ruoska-Juoneskin moksautti tuon tuosta piiskansa varrella saapasnahkaa. Hän ei milloinkaan lyönyt hevostansa, antoipa vain saappaansa kuoresta kipakan äänen hepallensa. Ja tuo tapa tiivistettiin sitten hänen nimeensäkin: Ruoska-Juones. Hän oli seudun ajurivanhin ja ajeli asemastansa tietoisena tyylikkäästi omat matkaviivansa; nenässä iloinen veitikkuus ja samalla viiksien kärjillä syvä vakavuus.

Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä, jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.

— Nyt kun ovat taas siinä nokat väärällään, vai niin vai!

Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi, ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja, sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.

Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.

Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä, pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:

— Arpaan! Arpaan! Arpaan!

Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.

Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin, joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa. Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta värähtävällä äänellä:

— Kuusitoista silmää!

Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa:

— Tersii Tepa hevosta!

— Antiahan Luoja lykkyä!

Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla pompottaen käveli hevospilttuulleen.

Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin, kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille, onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien varjoon.

Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti. Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä. Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita, kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet. Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien kyntensä parran juuristoon.

Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä. Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille. Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa: turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia. Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille. Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos. Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean hevoskatoksen varjoihin.

Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille. Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista. Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen, että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan, ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen. Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja rattaita.

Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.

Kun hän nousi, nousivat kaikki ja katosivat pihalle.

— Arpaan! Arpaan! Arpaan!

Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet ja tapaukset uudistuivat.

Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.

Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi. Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.

— Lähdeppäs kyytiin!

— Eihän tässä nyt oikein lenkahda sille tuulelle.

— Minkätähden? — Poliisi pyöritteli valppaasti kynäänsä.

— Onhan näitä sialla syitä: konsa on maa jäässä, konsa kärsä kipeä!

— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka tapauksessa teille kaikille!

Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili, käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat rattaillensa ja karjaisi:

— Posaalusta!

Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin ja hävisi ukkojen edestä.

Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun kuin äkäisesti singottu kivi.

Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla äänellä:

— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!

Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.

Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven. Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:

— Niettu!

Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen. Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin, jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.

Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä, kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi mielettömästi karjuen perästä.

* * * * *

Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.

Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni: kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa nukkuvaa tietä.

Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen, samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni rattaiden jyrinäksi.

Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva herra.

— Niin on maailma nyt kuin nuorta maitoa!

Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.

II.

Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi, ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi. Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.

Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat, onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin, uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon vastattiin jostain kaukaa.

Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita, väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä vasujansa.

Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.

Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.

Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon niskaa sadan markan sakko.

Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.

Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä kartanolle.

Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.

Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:

— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!

Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:

— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!

Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.

— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset! yritti vielä joku.

Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen juodaan yhdessä sakkorahat.

Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä tuuheina, harmaina häntinä.

* * * * *

Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.

Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle. Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen nykäisi lähtöön.

Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät, ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän oikotietä, ja seurue rauhoittui.

Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen tarjoilu.

Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.

Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.

Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa kuorta napauttaen huudahti:

— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!

Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien olutkoreille.

Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:

»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»

Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.

Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.

Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.

Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.

Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat. Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien nurmikoiden.

Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot kuukaudeksi kiven sisään.

Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen tupakkahyllyt tomuuntuivat.

III.

Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui talveen.

Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä. Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen ja läävineen, aitta ja sauna.

Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.

Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.

— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.

— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi! kajahti uuninsolasta.

Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:

Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman odottelemista.

Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.

Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.

Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi hampaissa tupaan.

— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun vedättelisi runkoja sahalle.

— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.

— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!

Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia valjasrykelmiä.

* * * * *

Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita. Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.

Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.

Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken talvinen rauha.

Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.

* * * * *

Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili nauru ja leikki.

Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.

Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi. Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen. Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.

Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.

Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti epämääräinen tuskittelu.

Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus viillätteli äänten tapaamattomissa.

— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla; ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten, että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi, on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä, häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.

Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta toiseen.

— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla ruplilla. Hallittu rallaa!

Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja. Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja terävätaitteisia.

Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.

Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa, jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.

Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan. Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.

Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen ja peittivät hänet vällykekoon.

Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen nenä.

— — —

Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen, joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle, hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon kysymystulvaan.

Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian kaikki sortui hänen silmissään.

Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota, pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.

Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta. Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit: oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.

Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.

Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin, ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse. Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut, sairaan-kiukkuinen ääni:

— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan ohjakset tuosta naulasta. Upirais!

Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:

— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta, niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi viimeiselle ajollesi.

— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.

Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.

Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.

Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.

Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.

Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.

Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.

Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin. Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.

IV.

Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän rattaillensa.

Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön, johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.

Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.

Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:

— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!

Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.

Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän, odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi metsäpälvekkeille.

Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.

Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä ensin säveämmäksi:

— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla tarkkaan miten teemme!

— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen taakse!

— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita, sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!

Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.

Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden onnesta.

Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää. Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:

— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan. Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma eläjä vielä kesällä!

Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä nauru.

Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan vietäväksi.

* * * * *

Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.

Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.

Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.

Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä: liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien epäilevien ajatustensa varassa.

Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.

Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti olevan kunnossa.

Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat tuomisiansa.

Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan. Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa, kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.

Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.

Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:

— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin, ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!

Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua ryhmästä ryhmään.

Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:

— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!

Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä: kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin. Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.