Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa. Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.
Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.
Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.
Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.
— No — mitä katselet?
— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!
— Kuinkas vojot ovat?
— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.
— Ohhoh!
— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.
— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven sisässä oleminen, uskotko?
— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?
Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:
— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.
— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!
— Kuka tiesi, kuka tiesi.
Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:
— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!
Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti
Ristiania:
— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!
Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen pyörrytyksessä.
Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki yksin unensa riemuihin.
Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe oli syönyt itsensä pavuksi.
Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.
Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.
— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.
Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia hoikkakinttuisia sammakoita.
Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla ummelleen kolme viikkoa.
Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.
Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja Järvituittuun.
Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja naurut.
Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.
V.
Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.
Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän vastauksen.
Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään. Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita kuin säikky varsa.
Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys. Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille, uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn. Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.
— Hei!
Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.
Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.
* * * * *
Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:
— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!
Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea. Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä, läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.
Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.
Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja edestakaisinajeluilla.
Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja puistonurmikoita.
Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen maisemien puhtaita muotoja.
Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä. Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä. Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.
Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta Järvituitun puutarhasta.
Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea, sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin, mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski ajamaan huvilan vuokraajalle.
Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.
— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?
Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua iltakahville.
Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo nenässänsä iltakahvin hajua.
Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.
Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua. Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.
Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia. Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat kapakalle.
Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.
Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.
Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle särkemään rahojansa.
Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:
— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!
Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.
Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.
Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta. Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.
Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi toisinaan tarpeettoman yläsittäin.
Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.
Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän. Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle vahvistuksen:
— Minkä teet kerran, niin tervaa!
Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin ja loruiluihin.
Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi ja tyyneksi.
VI.
— Kristian Petrovits! Kristian Petrovits!
Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului. Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä, koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.
— Hioppi! Hioppi!
Nyt huusi jo Ristian, hädissään tavaran paljoudesta, Hioppia avuksensa.
Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti, kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.
Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin kysymyksiin ja ihmettelyihin.
Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.
Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle: Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.
Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia, meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.
Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:
— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!
— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!
— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!
Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista, mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.
— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks ryyppy!
Silloin otti Tuutija-Mikko Ristiania niskasta kiinni ja koveni:
— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.
Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo maksua tinkien perässä.
Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta, mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian Juoneksen tuvalle.
Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja hoki:
— Jummarra ei? Setolk, setolk!
Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:
— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai
Rasutovi lähteä.
Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin. Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä, kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta. Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä syvemmälle metsän aarnioon.
Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun päästänsä ja ihmetteli.
Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.
Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.
Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet, kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa. Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo melkein heti kuormien tyhjennyttyä.
Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon. Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun. Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.
Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.
Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla. Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.
Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.
Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia syksyn kynnyksellä.
Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä, mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin, toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.
Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.
Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa, karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.
Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon jutusteluun.
Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja jakamatonta.
Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja leikillisyyteensä.
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun? kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla työmaallensa.
Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:
— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!
Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva maisemansa muuttumisesta.
Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.
Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä. Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä: saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.
Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat ja tuumailivat.
Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen. Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.
Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.
Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet. Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.
Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla. Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi sitteen tupaan.
— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja peta eläessä!
Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.
Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.
Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon. Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin kaivautuneina.
— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin saareen ajetaan!
Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.
Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.
Tuutija-Mikko kysäisi viimein hevostansa kiinnitellessään puolileikillä:
— No mihinkäs nämä Järvituitun utalimmat ukot ovat lähdössä?
— Haileja lähdettiin rannasta etsimään!
— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!
— Ainahan kirkonkyläiset kirkkoon myöhästyvät.
Ja kohtaamisen yllätys purkautui leikkisäksi sanaharkaksi.
Tulijat istutettiin pöytään ja asiat selvisivät sellaisiksi, että rannasta olivat santarmit käännyttäneet ukot takaisin hakemaan nimismieheltä uusia passeja, joita ilman ei saareen laskettu ristinsieluakaan. Ja ukot olivat nyt palaamassa kirkonkylään passinsaantiin, ja sitä mukaa aukenivatkin taas saaren kadut ja merenjäät ajeltaviksi.
Ukkojen juotua tuliset juomat ja hevosten levähdettyä aikansa ajettiin rapsakasti koko Järvituitun yhdistyneellä miessakilla nimismiehelle, teetettiin puoli päivää passeja ja juoksutettiin kahta kireämmin ohjaksin hevoset lumeen vajoavien kylien läpi tuuliselle, aavalle merenjäälle, jossa kaukana saaren tehtaanpiiput harottivat mustina sormina iltataivaan punertavia piirukkoja vastaan, ja niiden väliin vetäisi kirkon mykevä kypärä kaarevan viivan.
VII.
Talvi riutui enää hauraina nietosriekaleina metsäjärven rantatöyräikköjen painanteissa. Toista vuotta oli jo kulunut siitä syksystä, jolloin ensimmäinen hirsikerros nostettiin siellä kivijaloilleen.
Metsäjärven reunustalla kohosi nyt uljas rakennusrykelmä. Jokaisen nummen laella paistoi kellertäviä hirsiseiniä ja niiltä soluivat somat hiekkatiet isolle päärakennukselle, jonka koristeleikkauksin kirjavoitettua seinälaudoitusta maalattiin parhaillaan vedenvihreäksi.
Takimmaisilla nummilla seisoivat rinnakkain sadalle lehmälle rakennettu läävä ja sikojen pitkänmatala kasarmi. Niiden juurelle notkoon oli hakattu pyöreä hirsitorni, jonka onkalo oli laipioitu kanakopeiksi ja huippu solmittu kyyhkyslakaksi. Läävien näyn päärakennukselle torjui korkea, rautakiskojen turviin valettu sementtirakennus. Sen otsasta jännittyi sähkölankojen verkosto töyräitten seiniin. Vieressä kaartui pihaa neliöimään joukko palvelijoiden rakennuksia, lasikattoinen ansari ja iso hevoskatos talleineen. Ja sivunummilla tönötti latoja ja vajoja, paja ja makkaratupa.
Tämä maisema leimahti jo helluntaiksi täyteen elämää. Palvelijoita kulki kantamuksinensa yhtämittaa töyräitten hiekkateillä, päärakennuksen edessä ilakoi lapsiryhmä ja retuutti isoa kartanokoiraa, hevoskatoksessa rapsittiin ajokkia lähtökuntoon, läävällä mylvivät kesää haistaneet lypsikit, sikojen nummelta kuului syöttöajan kiljuntaa, tornissa kaakattivat munansa tipauttaneet kanat, puutarhurit työntelivät käsirattaitansa, ja kaikkialla vilahteli Rasutovin kellertävä silkkipaita.
Ristianin oli Rasutovi nimittänyt pihamiehekseen, ja hän oli muuttanut kääpiötorpalta perheinensä kartanon piharakennukseen ja yltäkylläisyyteen. Ja missä Rasutovin keltainen silkkipaita vilahti, siellä pyyhälsi myöskin Ristian käskyläisen notkeudella, kunnioittavan välimatkan päässä isännästään.
Juones puuhaili tallimiehenä, rapsi hevosia kesäkarvaan, pumppusi vesiä, voiteli ja napitteli valjaita sekä pyörrätteli keveissä ajoissa. Hän asui entisekseen kylänlaidan tuvallansa ja ilmestyi aamuauringon keralla nummistoon ja hävisi sitten hevoset illastettuaan huomaamatta töyräitten taakse.
Ja kesä meni kiitämällä ainaisessa työnsähräyksessä.
Väliin Rasutovi otti lehmät erikoisesti holhottavikseen. Hän tilasi vaununlastittain pehmeätä apilaheinää, jota Ristian ja Juones vedättelivät päiväkaupalla läävänylisille. Lehmät seisoivat vitjasijoillansa kylkiä myöten apilapuistalmuksissa ja nuolivat kylläisyydestä huohottaen eteensä lapioitua jauhopuuroa. Kun sitten Rasutovin talous alkoi hukkua maidon paljouteen, kalahtivat lypsikkien kytkimet maahan ja lihavuuttansa horjuvat lehmät laskettiin nummille. Siellä ne aikansa kiipeiltyään nälistyivät ja alkoivat kaluta mielihalusta kanervaa ja puolanvartta, kunnes taas ajettiin läävän vankeuteen, ja Rasutovi otti sulasta säälistä lehmänkuokat syöteltävikseen.
Väliin taas Rasutovi käveli päivät pitkät sikojen kasarmissa, syyhytteli hopeapäisellä kepillänsä luppakorvaisia karjuja, syötätti lämpimällä maidolla ja makealla puurolla kiljukkinsa pavunpyöreiksi ja vaelteli sitten ihaillen Ristianin keralla kasarmin valtakäytävällä ja kuunteli pahnojen tyytyväisiä inahduksia. Parin kaikkein riippuvatsaisimmaksi syöneen sian veret vuodatettiin sitten kuiviin, Pietarista kutsuttiin makkarantekijöitä ja kauniinpunertavat ruhot kannettiin vartaissa makkaratuvan ammeisiin. Makkarantekijät keittelivät siellä aikansa, juopottelivat, ahdistelivat palvelijoita ja ajettiin tiehensä.
Rasutovi leikkasi juhlallisesti ruokapöytänsä päässä istuen ensimmäisen omatuottoisen makkaran perheensä nautittavaksi, piti sopivan puheen omavaraistaloudesta ja käski aterian loputtua jakamaan ällöttävän rasvaiset makkarat palvelijoiden syödä. Ristianille hän omakätisesti nosteli kellarinlaen koukuista kaikkein kireimmälle ahdetut makkarasuolet ja toivotti hyvää ruokahalua. Ja Rasutovi lähti Ristianin kanssa sikalaan, avasi pahnojen luukut ja kepitti olkien sisästä kyrsälleen langenneet siat ulos nummille. Kuukauden kuluttua siat juoksivat notkeina kuin jänikset töyräitten kanervikoissa, kyntivät mutkikkaita vakoja päivänpaisteisille rinteille ja ajettiin sitten pitkän ja vaivalloisen jahdin jälkeen nurinkäännetystä nummistosta takaisin sikalan sokkeloihin. Luukut pamauteltiin kiinni, ja Rasutovi alkoi taas astella valtakäytävällä ja syyhytellä nahkariipuiksi laihtuneita kiljukkejansa.
Ristianin huonekunta ja Rasutovin palvelijat söivät lihavia makkaroita ja kiittelivät herraansa.
Järvituitun naiset ja lapset ja nurkka-ukot paikkailivat sikojen raatelemaa maisemaa lapioin, kuokin ja haravin, ja Rasutovilla oli taas käteltäviä ja taputeltavia.
Sitten Rasutovi yltyi kalastamaan. Hänellä oli, kerran Pietarista tullessaan, mukanansa kuormallinen kalastusvehkeitä, etupäässä erimallisia onkia, pieniä veneankkureiden tynnyripoijuja ja lakeerattuja siimalaatikoita.
Senjälkeen Rasutovi ja Ristian lokoilivat rantalaiturilla mukavissa telttatuoleissa ja onkivat. Ristian varmisti Rasutovin ongen aina tuoreella madolla ja sylkäisyllä, osoitti laakean lumpeikkopälven, raastoi väliin Rasutovin koukun irti sitkeästä lumpeenlaidasta ja selvitteli hänelle onkimisen salaisuuksia. Ja pieniä kiiskintinttejä ja särenpumppuja laiturille nykien he viettivät lämpimiä päivänsydämiä mattotuoleissa, pitäen harvaa, mietiskelevää puhetta ja tuijotellen vastapäisen suon avaruutta, väliin silmäten ongenkohon juputusta. Iltaisin Ristian sousi kirkkaaksi maalatun venheen järvelle, kiinnitti sen tikahtamattomaksi ankkureilla pohjamutaan ja holhoili Rasutovin syvänveden kalastusta.
Mutta Rasutovin yltäkylläisyyteen tottunut saaliinhimo kiihtyi ärtyisäksi sormenmittaisista valtakaloista. Hän käski viedä onget katokseen, keräsi Järvituitusta parven kirvesmiehiä ja alkoi hakkauttaa näillä uimahuoneittensa vierelle kala-aitausta.
Isoissa sammioissa tuotiin Rasutovin altaaseen voimakkaita lohenvenkaleita, jotka hän omakätisesti laski porskimaan seinittyyn veteen. Sitten hän siirrätti telttatuolinsa lohiaitauksen vierelle ja ryhtyi syöttelemään uutta karjaansa.
* * * * *
Maantie luikerteli kuivana ja kuumana läpi keskikesän viherryksen ja kukinnan. Ojanreunamien ruohonnukka oli auringon käpristämää ja kovettamaa. Harmailla aidoilla retkotti pölyn tahrimia seittejä. Tien pintaan syvälle syöpyneistä raitioista oli pusertunut laidoille pieniä hiekkaharjakkeita, jotka paikoin valahtivat peittämään ojanvarsien vihreyttä. Mutta isojen nokkosrykelmien juurissa oli ojanpohja vielä kostea ja musta.
Tuon tuosta jytisytti tien selkää hevosen ravi ja pyörän kosketus.
Erään nokkospehkon sisässä tonki kaksi ukkoa ojanpohjaa. Joskus singahti heinätöpsy käden heittämänä tielle, ja väliin kohosi pehkosta vaivalloisesti selkäänsä oikova vartalo, kumartuakseen jälleen lähelle ojanpohjan salaisuuksia.
Ristian ja Juones kuokkivat siellä Rasutoville lohensyöttömatoja.
Ukot kyyristelivät puuhakkaina ja kaikki huomio kiinnitettynä poltikkaisten juurimullassa roikkuviin matoihin, väliin lausahdellen kireälle vedetyn lieron katketessa lieviä noitaisuja.
Eräs kyläukko kulki maantiellä viikate olalla pajamatkallaan, huomasi merkillistä myllerrystä nokkospehkossa ja seisahtui tarkkaavaksi. Pian hän älysi myllerryksen syyn, läheni tonkivia ukkoja, pysähtyi heidän kohdallensa ja seurasi hetkisen puuhaa.
— No mitä sieltä vielä rupeaa löytymään?
Ristian ja Juones hätkähtivät ja nousivat kupeitansa voivotellen tielle.
Ja kun kolme miestä sattui maantiellä yhteen, pantiin tupakaksi ja istuttiin tarinoimaan ojanlaidalle, annettiin auringon äkättää päin kasvoja ja tuijoteltiin saappaankärkiä.
— Mitäs nämä Rasutovin miehet nykyään oikein puuhailevat? Taitaa olla leikkipeliä koko elämä siellä metsäjärvellä!
— No — sitä sihteerit mitä muutkin venäläiset, naurahti Ristian vastaan.
Oltiin hetkinen äänettömiä.
— Vaikka te siellä laskette nyt liukkaita mäkiä, niin tämä elämä alkaa olla jo täntsälikköä. Jauhot ovat kallistuneet, sokurit vähissä ja sotamiehiä paikat täynnä. Vanhat ihmiset sanoivat aina, että kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee. Meikäläisten elämä on impaissut vähän liian liukkaasti menemään ja taitaa nyt ruveta jo kohta jätättämään jälelle. Ollaan istuttu komiasti kuskien räystäillä ja näytetty takana istuville herroille vain suomalaista selkää, mutta jos nyt rupeavat herrat näyttämään meille selkäänsä, niin silloin on melkein tehtävä meille nälkäkuolion hevosen konsti: vedettävä roikkumaan kattoon kynsipuiden turviin. Nämä merkit näyttävät vähän siltä jo. Tänä kesänä ovat herrat vähenneet, kaikki on kallistunut ja sotakin taitaa jyskytellä aina vaan lähemmäksi.
Kyläukko vahvisti aprikointinsa ilmeikkäällä niskanraaputuksella ja pudotti sitten kätensä läiskähtäen polvelle.
Jutusteltiin vielä keskipäiväinen tuokio, ja kyläukko jatkoi sitten pajamatkaansa. Ristian ja Juones jäivät ajatuksiinsa.
Ristianin sydäntä oikein vihlaisi, kun hän ajattelikin mokomaa mahdollisuutta, että nykyiseen elämään tapahtuisi muutosta. Runsauden sarvi oli juuri valahduttanut kelpo loikauksen hänen ylitsensä kaikkea hyvyyttänsä, ja Ristian oli parhaillaan sen makeuden maiskuttelussa. Taakse jäänyt köyhyys nousi taas harmaasiipisenä kummituksena ajatusten taustaan.
Juones taas alkoi idättää salaista ajatusta, joka löi yksiin hänen jatkuvan mielentilansa kanssa. Sairasvuoteella hahmottunut ja jälkipiinassa muotoonsa kovettunut päätös pysytellä erillään nykyisestä elämänkiivaudesta sai hänen ajatuksissansa kirkasta taustaa. Tämä nykyinenkin pelehtiminen Rasutovin kanssa tuntui vastenkarvaiselta. Niinkuin nytkin: kaksi aikamiestä sönkimässä kirkkaana kesäpäivänä matoja herralle, joka luuli elämää leikiksi ja nauruksi ja mukavuudeksi.
Ja Ristian ja Juones istuivat ihmeellisen pitkän tuokion toisillensa sanattomina, mutta itseksensä kiivaasti keskustellen elämänsä näyttävyydestä ja mahdollisuuksista.
Juoneksella oli sormi jäykistynyt viiksenkiertoon, ja Ristianilla olivat silmät selällään kuin aaveennäkijällä.
Siitä heidät tapasi taas eräs ohikulkija ja herätti matojen hakuun.
* * * * *
Rasutovi istui mattotuolissa lohialtaansa vierellä ja viskasi tuon tuosta veteen veltoiksi paahtuneita matoja, viskasi ja jäi ajatuksissansa katselemaan niiden katoamista.
Hänelle muistui elävästi mieleen, kuinka hän ensikerran joutui etsimään katseellansa suolle toista laitaa jo alenevassa illassa. Nyt oli samanlainen ilta: vedessä punerrusta, nummilla raskaita varjoja ja suolla usvatupruja.
Rasutovi oli tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ikävää pelkäävä ihminen voi olla päästyänsä viihtymyksen riemuun.
Ja nämä kolme samoja matoja käsitellyttä ja niiden äärellä elämäänsä tutkiskellutta miestä joutuivat vielä samana iltana yhteen, ja heistä heijastui kaikista selvästi päivän sisällys.
Rasutovi kutsutti Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja maksoi heille kuuluvan palkan, maksoi hyväntahtoisesti hymyillen ja puhua pälpätellen. Ristian sieppasi setelinsä iloisesti, kumarteli ja kiitteli ja vastaili Rasutovin puheisiin aina myötäsukaan. Juones upotti setelinsä jurona kukkaroonsa ja seisoskeli äänettömänä, liu’utellen katsettansa seinäkuvioitten säännöllisillä riveillä. Rasutovi toi ukoille vielä tukevat ryypyt, toivotteli vastaan heidän hyvästeihinsä, kulki heidän jäljessänsä ulko-ovelle asti ja jäi seisomaan sen pieleen, edessänsä iltainen näky.
Karjatytöt tulivat sinkkisiä maitosaaveja kantaen hevoskatoksen läpi läävältä ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Puutarhuri imi ansarin rapuilla iltapiippuansa ja napsutteli suostutellen sormiansa kartanokoiralle, joka nuuhki läheistä nurkkaa. Ristian korjaili renkituvan edessä lasten hajoittelemia leikkivehkeitä näkymättömiin. Kyyhkyslakan kierteellä nukkuivat linnut harmaina höyhenkerinä. Läheisten nummien petäjäpilaristojen läpi näkyi iltataivaan hillitty värileikki. Ilmassa tuoksui juuri kihoavan kasteen raikkaus. Rasutovi katseli, päätänsä huomaamatta nyykytellen, pihansa iltanäkyjä ja kertaili vielä myöhemmin jo samovaarin juurella istuessaan samat nyykytykset kuin ovenpartaalla seistessään.
Sama ilta seisotti toistakin miestä…
Juones seisoi veräjällänsä, sormi viiksen kiemurassa. Joskus hän näki pienen peltopälvensä ja sitä pohjustavan tylyn metsäjyleikön sammuvan päivän kuultavassa hämärässä; joskus hän taas näki sellaista, mitä ei ollutkaan silmänottaman sisällä.
Ja kesäilta joudutti kaikkine voiminensa lämpimän, uneliaan yön tuloa.
Kyläkujasilla loilotti vielä myöhäinen ajomies…
VIII.
Järvituitun petäjiköissä kiirivät tattivenäläisten huudot: elettiin syyskesän kirkkaita ja korkeita päiviä.
Rasutovilaiset olivat juuri palanneet tattiretkeltä kaksin hevosin ja purkivat hälisten rattailta täyteläisyyttänsä narahtelevia vasuja. Pehmeissä sammalikoissa tallustelleet lapset kävelivät harvakseen jalkojansa jäykistellen pihalla ja ihmettelivät keskenänsä maan kovuutta. Kartanokoira purki äänekkääksi haukuksi jälleennäkemisen ilon. Ristian ja Juones riisuivat hevosia.
Äkkiä kartanokoira rähähti raivokkaaksi ja kiskaisi vitjansa kireälle. Nummenlaen porteilta laski aseman poliisi huimaa vauhtia polkupyörällä pihalle ja seisautti puuhailuissaan hätkähtäneiden ihmisten luokse. Hän viittasi Rasutovia hieman syrjempään, näytti tälle jotakin paperia, osoitti kellotaulustansa erään numeron, sipaisi kätensä lakinreunaan ja lähti pyöräänsä taluttaen tiehensä.
Rasutovi viittasi taas puolestansa Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja käski heidän lähteä päivemmällä asemalle hevosten keralla. Asema-aukealla kuului olevan kolmelta kylän hevosten tarkastus, jossa vahvajalkaisimmat ja leveäryntäisimmät ostettiin sotaväen tarpeisiin. Joka hevosen piti olla saapuvilla.
Ristianilta ja Juonekselta valahtivat kasvot ihmetteleviin ilmeisiin, ja heidän lävitsensä välähti sama tunto, joka piinasi heitä kerran ojanlaidalla nokkospehkojen äärellä. Ristianin valtasi epämääräinen hätä ja Juones taas tunsi merkillistä tyytyväisyyttä, mutta hänen omatuntonsa alkoi samalla kovistella häntä pahansuopuudesta.
Ja Järvituitusta keräytyi sinä päivänä valtatielle alakuloisia, hidasvauhtisia ajuriryhmiä, jotka havaitsivat ensikertaa tuon tuhannesti ajetun tienmitan harmaitten aitojen saartamaksi; ennen oli silmä seurannut vain maisemanrannan juoksua ja nähnyt kasvun ja kukinnan väriä.
Kapakalla seisautettiin. Tuonoin niin useaa riemunhetkeä ympäröineet seinät varjostivat nyt tuumailuihinsa apeutuneita ukkoja. Teelasit seisoivat jäähtyneinä pöydillä.
Juones ja Ristian pistäytyivät myöskin kapakassa ja huusivat teetä eteensä. Juones pälysi ahnain silmin kapakkahuonetta, hervahti muisteluihin ja hätkähti todellisuuteen kapakkavaimon tuodessa kalisevat lasit ja nenärikot kannut pöytään ja kysähtäessä Juoneksen kuulumisia. Siinä teetä härppiessään Juones tunsi, miten kapakka uhosi vierasta, kylmää tunnelmaa, ja hän keräsi tästä tunnosta ruokaa ajatuksillensa.
Kapakan kello löi kiihkeästi kolmannen tuntinsa. Ukot lähtivät katokseen, hönkyivät äkäisinä hevosillensa ja laskettelivat tuimasti asema-aukealle.
Sinne oli keräytynyt jo yläkyliltä tunkioukkojen takkuisia hevosia, huvilaherrojen isoja, äkäisiä juoksijaoriita ja joitakin ajurihepoja.
Asemahuoneista ilmestyi parvi sinelliherroja kirjat ja paperit kainalossa, perässänsä palvelijoiden ja sotilaitten lauma. He saapuivat asema-aukeallee yht'aikaa kapakalta ajavan saaton kera.
Sotilaat hajautuivat järjestelemään hevosia riviin, ja he huutelivat ukoille ohjeitansa. Pian alkoivat rinnustimet pamahdella auki, vempeleiden kaaret laukeilivat jännityksistään ja aisat romahtelivat maahan. Palvelijat riisuivat upseereilta sinellit ja lähtivät takaisin asemahuoneeseen. Poliisi saapui, nöyrästi selkäänsä köyristellen, upseerien luokse, jätti heille manauslistansa ja siirtyi komennoimaan hevosten rintamaa.
Yksitellen talutettiin hevoset upseerien ryhmän editse, moneen kertaan. Useimmat ukot saivat valjastaa heti hevosensa, kun korttelimittaa hoitava sotilas potkaisi hevosta alamittaisuuden merkiksi. Siinä sai käydä jokainen Järvituitun ukkokin syynäysseurueen edessä ja tehdä tiliä niinestänsä sekä hevosensa iästä. Toisilta otettiin hevonen käsistä pois, annettiin vastineeksi piissarin raapustelema maksuosoitus ja käskettiin hävitä näkyvistä. Moni ukko sai vetää itse kärrit kapakalle ja tuntea jalkamiehen vähäisyyttä. Mutta maksuseteleillä luvattiin Pietarista rahaa, ja se hiukan kirvoitti apeita mieliä.
Yläkylien tunkio-ukot ajoivat järjestään takaisin kopukoillansa ja naureskelivat kärrejä vetäville miehille.
Ristian ja Juones jäivät toisesta hevosestansa ja ajoivat kaksin rattain metsä järvelle, tuumaillen omiansa ja joskus muistutellen hevosensa menettäneitä miehiä.
Ja kun sinä iltana kapakassa ryypättiin, oli se viimeinen yhteisjuominki pitkän ja uljaan ajurikauden vaiheissa. Tätä ei kukaan tohtinut lausua sanoiksi, mutta se vaaksahti jokaisen äijän otsaan kipeästi nakuttelevaksi aavistukseksi.
* * * * *
Syvällä syksyn tihusateissa huomattiin Järvituitussa, että kuluneen kesän muisto oli laimea. Sen muiston turvissa jouduttiin sitten talven syviin lumiin. Entinen yltäkylläinen elämä alkoi niukistella. Odoteltiin taas ajojen alkamista. Hevosensa syksyllä menettäneet ukot pistäytyivät, rahansa noudettuaan, tuon tuosta uudestaan Pietarissa, oppivat livahtamaan kantamuksinensa kettuina rajan yli, alkoivat pitää salakauppiaan pälyilevää ammattia ja möivät sokeria, kahvia, valkeita jauhoja ja viinaa. Ja vasta kesän kynnyksellä heillä oli määrä ostaa ajokit ja aloittaa entinen rahti.
Huolestuneina seurasivat Järvituitun kylävanhimmat äkillistä yhteiselämän repeämistä ja odottelivat aavistellen kuka mitäkin.
Kyläkapakka tuli entistä meluisammaksi. Elämän epävarmuus ajatti ukkoja yhä tiheämpään kapakalle, jossa pöytien lähistöillä luihuili viinakauppiaiksi rätistyneitä nuorukaisia.
* * * * *
Melkein vuosi elettiin kuluttavassa epävarmuudessa; tuhon merkit lisääntyivät jatkuvasti.
Eräänä syksypäivänä laski Järvituitun kasakkaleirin hevospaimen alaniityillä hevoslaumansa kaurapeltoihin. Paimenpojat juoksuttivat henki kurkussa sanan kylään, ja ukot hiipivät yksitellen niityille, ottivat paimenkasakan tylyihin kouriinsa, purkivat aitaan leveän raon, työnsivät kasakan pään siihen ja tiivistivät aidan, jonka loukkuun kaulastansa jäänyt kasakka hakattiin henkiheitoksi. Senjälkeen julmistuneet ukot pieksivät liekajalkoina könkkyävät hevoslaumat hajalleen metsiin ja kaartelivat kiertopolkuja takaisin tuvillensa.
Kun sitten kasakat, päiväkaupalla ratsujansa etsittyään, palasivat metsistä, hevosiensa kupeissa paksut lyöntimakkarat, vannoivat he kamalan koston teon tehneille.
Suuri osa Järvituitun ukoista muutti nyt metsäsuon sammallatoihin, ja he pidättivät paimenpojilla vahtia kylänlaidassa. Kerran juoksivat jo ukot ladoista kauas karpalomättäiden turviin, mutta metsään ratsastaneella kasakkaparvella oli muu mielessä.
* * * * *
Ristian lakaisi parhaillaan keltaisia lehtiä kasoihin Rasutovin pihamaalla. Kartanokoira hyppi hulluna vitjanpidättämässä, ja Ristian käännähti katsomaan nummille. Häneltä mätkähti luuta maahan.
Nummenlaen portilla seisoi kasakkaparvi. Mustat huopakauhtanat valuivat alas hevosten kupeille. Ristianista näytti ensi vilauksessa, niinkuin portilla olisi seisonut lauma mustia jättiläisiä. Hän juoksi kiireesti palvelijarakennukseen ja hätisti karjatytöt ja puutarhurit kartanolle.
Kasakat tyhjensivät Rasutovin läävän ja ajoivat mölisevän karjan leirillensä. Iltanuotioilla keitettiin sitten isoissa padoissa lihakeittoa, tanssittiin hurjia tikaritansseja huopaviittojen päällä hulmuavassa tulenhohteessa ja laulettiin hurjia lauluja. Järvituittu vapisi.
Ristian itki karjatyttöjen keralla tyhjässä läävässä ja päivitteli maailman mullistusta.
— — —
Juones kävi edelleen Rasutovin töissä ja kuljetteli aina nummistoon tullessaan kylän ämmien eväsnyyttejä sammallatojen miehille. Rasutovi puuhaili Pietarissa akkiloimassa tavaroitansa ja rahojansa ja pistäytyi väliin kiireesti Järvituitussa neuvomassa Ristiania ja Juonesta, joiden hoteisiin hän uskoi nummistonsa.
Juones ja Ristian joutuivat rinnakkain katsomaan uusien päivien yhä yltyvää nurinkyntöä elämänmenossa. He katselivat samasta kylänlaidasta ja tunsivat kipeästi sen, mitä ympärillä tapahtui.
Rasutovi ei ollut käynyt pitkään aikaan kartanollansa, ja Ristian joutui vähän kerrallaan isännän saappaisiin. Puutarhurit ja karjatytöt odottelivat aikansa maksamattomia palkkoja, riipaisivat mukaansa minkä mitäkin ja katosivat teille tietymättömille. Ristian enää eleli perheineen isossa rakennusrykelmässä. Hän uitti tuon tuosta paksuniskaisia lohia haaviinsa ja vei Lovissalle, väliin hän teilasi kanatornista poikakukkoja paistinvartaaseen ja käveli jäykkänä isäntänä autioituneella mäellä.
Uudenvuoden lumet eristivät metsäjärven nummiasutuksen täydellisesti omiin oloihinsa. Juoneksenkin työt olivat ehtyneet, ja hän puuhaili tuvallansa näkymättömissä. Koko Järvituittu eli ahdistavaa päiväjonoa, jossa ei näkynyt muuta kuin kuoppaisia, syviä raitioita.
Oli hiljainen, pilvikatteista vähin erin kirkastuva sunnuntai-aamu. Lumiseen maisemaan oli ihminen uurtanut mitättömän pieniä vakoja taloryhmän ovien väleihin. Ristian käveli parhaillaan näiden lumeen puhkottujen syvien tievakojen pohjissa, käveli ja tähysteli kylmien nummien hiljaisuutta. Palokärjen kiivaankumea kolkutus oli ainoa vauras aistimien saalis koko aamusta.
Ristianilla oli ikävä. Lumi oli eristänyt hänet kylästä, ja aina yhtä hiljaisina alkaneet päivät olivat uuvuttaneet hänet makailuun ja laiskaan kääntelehtimiseen. Nekin reenjäljet olivat jo hävinneet lumikatteisiin, jotka vielä viikko sitten kertoivat kartanolta lähteneistä täyteläisistä kuormista ja eräästä arvoituksesta, jota Ristian oli miettinyt monta päivää: muutamat Järvituitun syksyllä hevosensa menettäneet miehet olivat pyssyt olalla tulleet nummistoon ja sanoneet heillä olevan luvan viedä mitä tahtoivat; ja veivätkin, Rasutovin hevosella ja reellä omiensa lisäksi vielä, usuttivatpa Ristianiakin mukaansa muka uuteen elämään kerrassaan. Mutta isännyyden ja lohien makuun päässyt Ristian jäi entisekseen nummien saarrokseen muistelemaan Rasutovia ja kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut haaraparran tultua Järvituittuun.
Ristian käveli ja teki tuttua kierrostansa: ovelta ovelle. Hän aukoi pakkasen kangistamia lukkoja, vilkaisi kylmänviilakoita suojia ja raaputteli lumia kynnysten harjoilta. Jäätyneen ansarin edessä oli kellarimökki valkeana lumikumpuna, jonka niskalta sujui lasten suksien jälkiä kartanolle. Ristian pysähtyi aprikoimaan, mitähän kellarissa mahtaisi olla. Hän muisti sen olevan lukittuna ja avaimen tietymättömissä. Ristian haki leveän lumilapion ja puhkoi vanan kellarille. Ovella riippui vahvakaarteinen lukko. Ristian potkaisi ovea ja sai katonliepeestä lunta niskaansa. Ristian alkoi innostua; hän keksi jotakin tekemistä ja samalla salaperäistä monipäiväiseen yksitoikkoisuuteen. Hän haki tupansa naulasta päärakennuksen avaimen ja käveli pian liukastelevin huovikkain salien korkkimatoilla. Kylmissä huoneissa eli äänetön alakuloisuus ja esineisiin kahleutuneiden muistojen salamyhkäisyys. Ristian käveli huonesokkeloissa ja tähysteli seiniä. Eräästä pitkästä käytävästä hän tapasi avainlaudan ja äkkäsi heti kellarinlukkoa vastaavan avaimen.
Ulos tultuaan Ristian katsahti ympärilleen, vaikka tiesikin, ettei kukaan vieras nähnyt hänen puuhiansa, ja alkoi sährätä kellarin ovea auki. Vastaanhangoitteleva ovi äännähti viimein ilkeästi voihkaisten ja aukeni mustaksi kidaksi valkoiseen lumeen. Ristian oli tuokion näkymättömissä. Kun hän ilmestyi jälleen kartanolle, oli hänellä melkoinen vauhti tupaan mennessään. Pian hän juoksi takaisin kellariin, kädessänsä vahvaleukaiset hohtimet, ja oli kadoksissa puolta pitemmän tuokion kuin äsken. Kun hän taas ympärillensä pälyillen ilmestyi pihan hiljaisuuteen, oli hänellä kummassakin kainalossa silkkipapereista hartioitansa nostava pullo.
Ristian komennoi tupaan tultuaan lapset mäkeen ja avasi toisen pullon. Sieltä hän lorautti makeaa, punaista nestettä lasiin ja tunsi sitä maisteltuaan niinkuin hänen ruumistansa olisi alkanut hyväillä lempeä ja lämmin käsi. Ristian istui pöydän ääressä, katseli nummien valkeita kaarteita ja nauraa hörähteli itseksensä. Lovissan äkäilyn Ristian nitisti pian loppuun kysymällä, kuka oli talon isäntä ja herra: se olikin nyt Kristian Petrovits!
Ristian madalsi toisen pullon nestepatsaan pian pohjakupukan tasalle ja oli jo valmiina tekoihin. Hän siristeli silmiänsä, haristeli sormiansa ja koukisteli käsiänsä kuin lentoon lähteäkseen. Osan intoansa hän purki toisen pullon avaamiseen, mutta sitten hän hätkähti. Hän muisti eräät sanat, jotka tuntuivat niinkuin juuri korvaan huudetuilta:
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits! A kuin tulet juttuun?
Ristian seisoi hetkisen liikahtamattomana, sitten hän vetäisi kädellänsä rennon kaaren ilmaan ja huudahti:
— Ahaa, Rasutovi, trastui! Haroossi on nyt, oikein haroossi! A on oma talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa leivon, yöllä maatuskaa silitän, oikein on haroossi! A ennen: oikein surullista oli, oikein salkka oli. Syödä piti mikä ei pakoon juossut nenän alta, vähän sai vielä uristakin, syödä piti vaan! A nyt: kukkoja syön, Rasutovi, munia syön, syön lohia! Paljon oli minulla karjaa, ylen paljon, on vieläkin, katsohan, kyyhkyläiseni.
Ja Ristian töhnäsi ulos ja alkoi pitää mökyä hiljaisessa aamussa:
— Pasmatrii — tuolla on läävä, sata oli lehmää, kaikki vei piru. Ei pysynyt piru kahleissa, keikkumaan läksi, kaikki vei läävästä, sonnat minkä jätti! Tuolla on pahna, ylen on suuri pahna. Rutto tuli, nälkärutto, pois vei!
Ristian yltyi leikissään, viittilöi näkymätöntä vierastansa mukaansa ja toikkaroi lumivalleja nuohoten kanatornille.
Kartanorakennuksen akkunassa vahti Lovissan hätäinen naama.
Ristian ryntäsi torniin ja alkoi laipioitten rautalankaverkkoja soitellen pitää puhettansa:
— A vot, Rasutovi, tässä on minulla karja — ei vie piru eikä tapa tauti. Hyvä on karja: munan laittaa, valkean, makean munan. Ja kukot ovat minulla kuin nuoret heinät, niin, Rasutovi: kuin nuoret heinät — niin ovat pehmeät ja makeat. Yhen annan sinullekin, lahjaksi annan!
Omasta puheestansa heltyneenä Ristian törmäsi kukonpoikien pilttuuseen ja alkoi tavoitella niitä mairitellen syliinsä. Mutta silloin nousi kopissa hirveä metakka, johon yhtyivät tornin kaikki kurkut. Kiikatus ja kaakatus ja siipien räiske karkoittivat Ristianin pian takaisin kartanolle.
— Niin olivat kuin nuoret heinät! Allas on minulla vielä, Rasutovi, rannassa on, kaloja täynnä, sinne menemme!
Ristian otti katoksesta haavin ja tallusteli rantapolulle. Jyrkkä rinne vei hänet keränä rantaan. Ristian nousi tyynesti lumihetteestä, meni uimahuoneelle ja puhkaisi haavin nenällä varhain puhdistamansa avannon riitteen.
— Täällä on minulla karja, rakas on karja! Kesällä kaiket päivät syötän, matossa itse makaan rinnalla, vehnästä syötän, talveksi pois otan paleltumasta; kylmää pelkäävät, jäätyvät raukat.
Ja Ristian pulahdutti haavin avantoon ja hämmenteli mustaa, pulpahtelevaa vettä. Pian nytkähti haavin varsi ja Ristian sinkosi lumelle kalan kuin hopeisen kaaren; se pieksi itsensä lumipilveen. Ristian otti kalan syliinsä ja pärpätti:
— Sinulle annan, ota, ota koko kala, muista minun antaneen, vai otanko tupaan ja paistan sinulle? Ylen on rasvainen kala, on kuin juhannuslahna, rasvainen ja selästä pehmeä.
Kala sylissänsä Ristian kiipesi kartanolle.
— Ja sähköt olivat minulla, sammuivat! Niin olivat kuin auringot taivaalla, kuin Jumalan tähdet, pois sammuivat. Ja kartano on minulla komia — katsohan, Rasutovi, kuin on komia.
Ristian vetäisi kädellänsä rakennuksia kokoavan kaaren ja katseli silmät killillään lumeen uponneita seiniä.
— Valkeaksi maalautin kaikki, katsohan kuin valkeaksi! Ja talli on minulla. Piru vei hevoset; hännät solmisi ja solmusta nosti, pois kantoi!
Märkä kala kylmäsi sormia, ja Ristian vetäytyi tupaan.