Kauvan ei hänen tarvinnut olla kotonaan ennenkun hän huomasi, että tuo ennen niin jakamattoman kehuva arvostelu pastori Törnestä oli melkoisesti himmentynyt. Hän ei enää istunut tuolla koskemattoman pyhällä istuimella, jonne nämä uskovaiset aina tahtoivat pappinsa asettaa, vaan oli alentunut tavalliseksi syntiseksi ihmiseksi.
Kun esimerkiksi ajateltiin, että hän sunnuntaikoulussa oli koko luokan edessä torunut Kinnulan matammin poikaa — ja matammi kun nautti semmoista arvoa uskonheimolaistensa keskuudessa — ja selittänyt vakuutuksensa olevan, että tuo jumalaton Liisa Snygg oli mennyt autuaana ijankaikkisuuteen — juuri näillä sanoilla lopetti neiti Fager, puhuessaan asiasta ompeluyhdistyksessä — niin voi hyvin ymmärtää, ett'ei kaikki ollut kuin olla piti, ja muutenkin hän oli käynyt niin ankaraksi kirkossa jotta toisinaan oikein tahtoi puistuttaa. Niin, puheessa ei ollut enää yksinomaan evankeliumin hunajaa ja maitoa. Hän, neiti Fager, pelkäsi todellakin saaneensa maistaa lain kirpeää viiniä — niinhän se käy kun ei ole varovampi seurapiirinsä suhteen. Pään pudistus ilmaisi paremmin kuin sanat, että neiti Fager mielellään haluaisi vapautua noista pastorin nykyjään niin tiheistä käyneistä Hellsbergien luona; mutta hän ei saanut mitään kannatusta, sillä Liina rouva ei edes suljetummassakaan piirissä hyväksynyt moittivia arvosteluja. Hän ei sitä paitsi huomannut nuoressa papissa tapahtuneeksi mitään moitetta ansaitsevaa muutosta, hän sanoi ainoastaan, että pastori Juhon kuoleman jälkeen oli ollut hänen paras poikansa.
Nämä erilaiset lausunnot herättivät Annassa jännitetyn halun saada kuulla hänen saarnaansa. Ensimmäinen sunnuntai hänen kotiintulonsa jälkeen oli viimmeinen adventtipyhä, niin että jonkunlainen joulutunnelma tuntui vallanneen koko seurakunnan, ainakin tuntui Annasta niin, sillä hänen omaan sieluunsa oli joulurauha jo koteutunut. Miten hyvältä tuntuakaan olla jälleen kotona ja nähdä sulia tuttuja kasvoja, siellä istui mamselli Rask leppeine, tyytyväisyyttä säteilevine, vanhanaikuisen päähineensä reunustamine kasvoineen. Anna nyökäytti tervehdykseksi vanhalle Biina neidelle ja hymyili vastapäätä olevassa penkissä istuvalle rakkaalle kummitädilleen. Sitte kaikuivat urkujen mahtavat sävelet, ja äänet kohosivat aamuvirren sävelinä ylistäen ja kiittäen kohti korkeutta. Sen jälkeen rukoili Anna sydämmensä syvyydestä, että pastori "jakaisi heille oikein totuuden sanaa", ja hänen rukouksensa tuli myös täydellisesti kuulluksi.
Saarna oli todellinen adventtisaarna, josta kajausi kauttaaltaan joulukellojen juhlallinen sointu. Vastustamattomalla voimalla tempasi tuo vakava ääni kuulijat mukaansa ja tämä evankeliumin julistus ei liikuttanut yksinomaan tunteita, vaan tunkeusi voimakkaana sisimpään sydämmen sopukkaan, avasi sielun silmän raamatun kirkkaalle valolle ja näytti samalla kertaa kuinka tämän valon tulee valaista koko elämän, yksin sen pienimmätkin jokapäiväiset hyörinnät, sen tulee puhdistaa ja pyhittää ne, niin että jokainen, joka tahtoo omistaa kristityn nimen, myös täytyy vaeltaa tuon suuren mestarin jälkiä. Eikä hänen tule tehdä tätä ansaitakseen töillään autuutta, vaan hänen tulee todistaa koko maailmalle, että joka todella rakastaa Kristusta ja uskoo häneen, hänen tulee myös tämän uskon ja rakkauden pakottamana elää ja vaeltaa Kristuksen seuraajana.
Tämän suuntainen oli saarna. Anna ei kadottanut ainoatakaan sanaa, vaan syvä, todellinen ilo täytti hänen sielunsa ja hänen silmissään säteili kostea välke katsellessaan pastorin vakavia, aivan kuin sisäisen valon kirkastamia kasvoja.
— Minä olen niin sanomattoman iloinen, kummitäti, sanoi hän, puristaen kirkon käytävässä neuvoksettaren kättä — hän puhui aivan minun oman sydämmeni tunteita.
— Todellakin on hän myös minun mieleni mukainen pappi, vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti.
— Ja kuitenkin julistaa hän samaa vanhaa, siunattua evankeliumia — tuumaili Liina rouva.
— Henki on sama, mutta julistamistapa erilainen, sanoi neuvoksetar painokkaasti.
Anna näki pastori Törnen uudelleen vielä samana päivänä kotonaan päivällispöydässä, mutta ei saanut tilaisuutta kiittää häntä saarnan edestä, kuten olisi tahtonut; pastori oli häntä kohtaan ystävällinen ja huomaavainen, antaumatta kuitenkaan mihinkään keskusteluun hänen kanssaan. Ja sama oli asian laita myöhemminkin kun he silloin tällöin tapasivat toisiaan sunnuntaikoululla tai Hellsbergein luona, — missä pastori oli nyt milt'ei jokapäiväinen vieras. Annan kaikesta uurastamisesta huolimatta ei heidän välinsä tullut enää ennalleen, ja se apeoitti häntä, sillä nyt olisivat he voineet ymmärtää toisiaan paljon paremmin kuin ennen.
Äiti puhui hyvin harvoin hänen kanssaan pastorista, mutta neuvoksetar sen sijaan sitä useammin, niin että tuo nuori tyttö tätä tietä tutustui aivan perinpohjaisesti hänen makuunsa ja ajatuskantaansa.
— Minä en ymmärrä, minkä vuoksi ei meistä voi tulla hyviä ystäviä, sanoi hän erään kerran melkein kärsimättömästi — ja niin mielelläni kun minä sitä haluaisin. Kummitäti hymyili sievosesti: — Ystävyys rakkauden sijaan, on samaa kuin kivet leivän sijaan, sanoi hän — kenties saat sinä ajan pitkään tarjota hänelle saman lahjan, jota hän ei nyt voi ottaa vastaan.
Anna sävähti hyvin punaiseksi ja loi katseensa alas välttääkseen kummitädin ystävällistä, tutkivaa silmäystä, eikä hän sen perästä siihen aineesen enää palannutkaan.
Aika kului edelleen tasaista menoaan ja tuo nuori tyttö tunsi itsensä onnelliseksi kodissaan, jota hän nyt sulostutti tasaisella, aina iloisella luonteellaan. Vasta nyt huomasi isäkin, kuinka suuresti hän itse asiassa oli kaivannut häntä pitkän poissa-olonsa aikana, ja äiti, joka ei suinkaan ollut kovin herkkä hellyyden osoituksiin, loi häneen usein katseen, jolla oli suurempi arvo kuin herttaisimmilla hyväilyillä.
— Minun ja äidin väli on nykyjään aina niin ihmeen selvä, sanoi Anna kummitädilleen — minä tunnen itseni aivan pakotetuksi hänen seuraansa eikä minulla ole enää entisiä katkeroita tunteita hänen hengenheimolaisiaankaan kohtaan; minun henkinen ihmiseni on vapautunut ja minä olen vapaa sekä Jumalaan että ihmisiin nähden.
— Niin ollen on kaikki hyvin, lapseni — kunhan vain voimme pidättäytyä toisiamme tuomitsemasta ja sen sijaan, joskin tosin heikkoudessa, seurata tuota jumalallista käskyä: — "Rakkaat veljet, rakastakaat toisianne, täyttäen siten Kristuksen lakia".
Uusi vuosi oli jo aikoja sitte mennyt ja kevättalvi oli juuri murtumaisillaan auringon pakottavan voiman alaiseksi, kun Anna eräänä päivänä, posket raikkaan ilman purppuroimina, astui neuvoksettaren kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän luona oli muuan "turvatti", kuten semmoisia ihmisiä nimitetään, — Anna tiesi hyvin, että se oli joku varaton nuorukainen, joka oli avunhaalinnalla eteenpäin pyrkiäkseen. Mutta hänen kummitätinsäkään ei kuitenkaan ollut yksin, pastori Törne nimittäin istui aivan vastapäätä häntä valoisan ikkunan luona. Anna punastui ehdottomasti huomatessaan pastorin, hän oli koko tien ajatellut häntä ja tuntui kuin olisi hän sen kautta kadottanut jotain heidän nyt niin äkkiä jouduttuaan kasvot vasten kasvoja.
Neuvoksetar veti hänet alas sivulleen istumaan ja pyysi pastorin ottamaan jälleen entisen paikkansa, heillä kolmen olisi nyt oikein hauska puheluhetki, tuumitteli hän. Mutta itse asiassa olivat nuo molemmat nuoret niin vaiteliaita, että hän sai melkein yksin pitää huolen keskustelusta. Anna ei voinut ymmärtää miksi hän tunsi itsensä nykyjään usein hyvin saamattomaksi pastorin läheisyydessä, kenties juuri senkin vuoksi, että pastori itse oli niin syrjäänvetäytyvä, hän tuumikin sen vuoksi juuri jotain aihetta, jonka nojalla voisi lyhentää tätä käyntiään, kun neuvoksetar nousi ja asettaen kätensä hänen käsivarrelleen sanoi jonkunlaisella painokkuudella: — Tiedätkö, Anna, mitä pastori on minulle tänään kertonut, hän on kertonut suuren uutisen! sanoi hän.
Mutta minkä vuoksi alkoi Annan sydän tätä kuullessaan tykkiä lähes kuuluvasti, minkä vuoksi hänet äkkiä valloitti sisäinen tuska?
Neuvoksetar jatkoi tyynesti: — Tämän uutisen pitäisi minua ilahuttaa, kun hän itsekin on niin tyytyväinen, — mutta lyhyeen — hän aikoo jättää X:n vielä tänä kevännä, on omasta pyynnöstään tullut muutetuksi pieneen — — — joen kappeliin kauvas erämaahan. Hän nyökäytti päätään aivan kuin sanojensa vahvikkeeksi, otti sitte pienen avainkorinsa ja jätti huoneen.
Tätä seurasi hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen Anna aivan pakottamalla sai sanotuksi: — Pastori ei siis viihdy täällä kauvemmin?
— Oo, minä viihdyn erinomaisesti, sanoi hän iloisesti — kuinka voisinkaan toivoa parempaa ja sopivampaa paikkaa kuin tämä, mutta — minulle itselleni on suuremmaksi hyödyksi jos muutan täältä, sen olen jo kauvan tuntenut. Täällä X:ssä saan minä alituiseen taistella lepoon-asettumisen mielitekoa vastaan ja pyhiinvaeltaja — varsinkin niin nuori kuin minä — ei saa koskaan majoittua kovin pitkäksi aikaa samaan paikkaan, se tekee hänet vain uneliaaksi.
— Ah — sanoi hän — minä juuri luulen huomanneeni päinvastaista, teidän jumalansanan julistamisessanne on tavatonta eloisuutta ja minä olen odottanut sitä hetkeä, jolloin voisin ilmaista sydämmelliset kiitokseni opettajan voimakkaasta saarnasta. Kummitädin kautta tiedän minä myös, että teidän vaikutuksenne — hän keskeytti ja punastui häiriytyneenä.
— "Puhukaa vähemmin, toimikaa enemmin", ovat juuri teidän omat sananne, sanoi hän hienoisesti hymyillen, Anna neiti; minä tunnen ja tunnustan niiden totuuden sekä olen koettanut heikkojen voimieni mukaan sovittaa ne itseeni. Luuletteko te työmiehen, joka uurastaa päivätyössään täyttääkseen velvollisuutensa, ansaitsevan kiitosta? — Ei, Jumalan sana sanoo: — Koska te olette kaikki tehneet, kuin teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat, me teimme sen kuin meidän piti tekemän. — Päin vastoin tulee minun kiittää teitä sen valon edestä, jonka te kerran sytytitte minussa ja joka läpitunkevalla totuudellaan valaisi minun sieluni pimeät sopet, niin että minä huomasin paljon semmoista, jota en koskaan olisi luullut sieltä löytäväni. Pappi tarvitsee useammin kuin muut semmoisen perinpohjaisen puhdistuksen, hän kaipaa sitä todella, muuten hän vajoo omaan varmuuteensa. Moni kyllä moittii pappia takanapäin, mutta harvalla on miehuutta sanoa hänen puutteitaan avomielisesti hänelle itselleen ja siten avata hänen omat silmänsä itse niitä huomaamaan.
— Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, ett'en minä sillä kertaa ollenkaan — jos niin itse lienen luullutkin — ajanut Jumalan asiaa, sanoi Anna hiljaa, — minä olin itse väsynyt ja sortunut omiin sisällisiin taisteluihini, olin tulvillani vastenmielisyyden kiihoitusta ja tunsin oikein todellista tarvetta lausua julki mitä jo vuosikausia oli sielussani itänyt ja paisunut. Muille olisi pikemminkin ollut hyötyä niistä mietteistä, joita te silloin lausuitte.
— Ne olivat minulle hyväksi, sanoi hän ystävällisesti — minä huomasin, että minun näköalani laajeni suuresti, vaikka uskon kautta armosta autuaaksitekevän evankeliumin julistaminen tulee tästä lähteinkin olemaan minun elämäni tehtävä. Minä olen huomannut ikävöiväni päästä joksikin ajaksi — kenties moniaiksi vuosiksi — johonkin syrjäiseen, hiljaiseen loukkoon, jossa voisin ajaa Herran asiaa sydämmeni halun mukaan minkään puoluehengen minua rajoittamatta, ja siten valmistautua paremmin suojelemaan kristityn vapauttani. Minä olen koettanut kaikissa kysyä Herran tahtoa ja minulle on selvinnyt, että minä nyt toimin sopusoinnussa sen kanssa.
Hänen koko olemuksessaan kuvastui semmoinen tyyni vakuus, että ihan ehdottomasti täytyi tunnustaa tämän miehen vaeltavan Jumalan kasvojen edessä.
— Tietääkö äiti jo teidän päätöksenne? kysyi Anna matalalla äänellä.
— Kyllä, eilen illasta alkaen.
— Oi, se olikin sitte juuri tämän tähden kun hän näytti niin masentuneelta; hän tulee teitä suuresti kaipaamaan.
— Me kristityt olemme kuitenkin Vapahtajamme kautta yhteydessä toistemme kanssa, joskin toisinaan olemme ulkonaisesti erotettuina, sanoi hän luottavasti.
— Tunnetteko lähemmin uutta seurakuntaanne?
— Tunnen tavallani, sillä minun isäni alkoi ratansa köyhänä paimenpoikana — — — joen erämaissa; ja se muisto on aina vetänyt minua sinne, niin että viimme kesänäkin käväsin siellä. Luonto siellä on suurenmoinen ja minä luulen, että minä tulen siellä myös viihtymään; elämä ei olekaan alituista vaellusta auringon paisteessa, eikä kristityn tule valittaa sen tähden, että hänen joskus täytyy vaeltaa pimennossakin. Iloisella mielellä katselen minä tulevaisuuttani, vaikka sitte saisinkin taivaltaa sitä — yksinäni.
— Ei, ei — Annan herttaisille kasvoille kohosi hienoinen punerrus — ei yksin — tavoitteli hän.
— Onko niin, voiko olla mahdollista, että sinä Anna tahtoisit — hän tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi syvästi hänen silmiinsä.
— Tulla teidän kanssanne; niin, minä tahdon — kuiskasi hän kätkien punoittavat kasvonsa käsiinsä. Mutta pastori veti ne hellästi puoleensa, sallien niiden levätä uskollista sydäntään vasten.
Kun neuvoksetar vähää myöhemmin avasi oven, astuivat he käsi kädessä häntä vastaan: — Ajatelkaas, hän on luvannut tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauvas, sanoi nuori pastori liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Jumala on pohjattomassa armossaan lahjoittanut minulle suurimman maallisen onnen!
— Niin, hän on kuullut minun rukoukseni, ja sallinut teidän liittyä yhteen — vastasi tuo hyvä kummitäti sydämmellisesti. — Minä olen jo jonkun aikaa toivonut että niin kävisi, vaikk'ei minun pikku kummityttöni antanutkaan minun täydellisesti kurkistaa sydämmeensä.
— Minä en voinut ollenkaan aavistaa, että hänen tunteensa olisivat muuttuneet, sanoi onnellinen sulho.
— Sen vuoksi olinkin minä pakotettu itse ne ilmaisemaan, kuiskasi
Anna. — Miten iloiseksi äiti tuleekaan nyt!
Neuvoksetar katseli heitä kyynelten kimaltaessa kauniissa, lempeissä silmissään: — Niin, sanoi hän, sinun äitisi, Anna, on samoinkuin minäkin toivova teidän onneanne ja rukoileva Jumalan siunausta teidän tulevaisuudellenne!
TURVATON.
"Sillä Sinä olet minun kallioni ja minun linnani," Ps. 31:3.
Vapaaherran suuressa, upeasti sisustetussa asunnossa oli ilo ylimmillään. Oli syntynyt pieni tyttö, kauvan odotettu, sydämmellisesti tervehditty vieras, ja kohottanut talossa asustavan onnen kukkuroilleen.
Kaikkia, mitä elämä voi tarjota, oli täällä ennestään yllin kyllin: rikkautta, arvoa, terveyttä, kunniaa ja — rakkautta. Ei voinut tavata onnellisempaa ja sirompaa paria kuin vapaaherra ja hänen sinisilmäinen rouvansa. Jospahan vain olisi ollut perillinen, kaiken tämän loiston ja rikkauden tuleva perijä, niin olisi heidän onnensa ollut täydellinen. Ja nyt oli syntynyt pieni tyttö.
Isästä oli uusi tulokas maailman kauniin lapsi ja äiti oli siitä aivan ylpeä. Mutta kumpainenkaan heistä ei muistanut tämän kalliin lahjan antajaa, kumpaisellekin oli rukous ja kiitos tuntematon.
Lapsi makasi kuin prinsessa uusimpain piirustusten mukaan tehdyllä erinomaisella vuoteella, missä lakanat olivat hienointa liinaa, tyynyset pitsitettyjä ja ohut peite sinistä silkkiä. Mikään ei ollut liiaksi tälle pienoiselle. Mutta se ei tajunnut vähintäkään tästä komeudesta, se vain uinaili aivan samalla tavalla kuin uinailee mikä hyvänsä ryysyinen mökkiläisen lapsi. Vanhemmat nimittivät häntä "ainoisekseen", hänellä kun ei vielä ollut mitään oikeaa nimeä. Mutta muutamain viikkojen päästä tuli nimikysymyskin päivän polttavimmaksi. Isän mielestä oli koko ristiminen vain vanhanaikuinen palvemeno, vaan isoäidin tähden piti sekin kuitenkin toimittaa, hän kun itsepintaisesti riippuu kiinni kaikissa vanhanaikaisuuksissa. Ja tarvitseehan tyttö luonnollisesti jonkun nimenkin, ja siinä se juuri onkin kasteen merkitys, tuumine hän. — Siten tuli "ainoinen", kuten muutkin ikäisensä, eräänä päivänä kastetuksi pieneksi kristityksi, vaikka ainoa, mikä vanhempain mieleen jäi koko tästä tärkeästä toimituksesta, oli tytön nimi Aino. — Aino makasi koko kastamisajan aivan hiljaan, tähyillen avoimin silmin pappia, juuri kuin hänkin olisi "jotain ymmärtänyt", sanoi hoitajatar, muuan vanha eukko, joka päivät pääksytysten vakuutteli "herra vapaaherralle" ja "rouva vapaaherrattarelle" että heidän pienoisensa oli itse täydellisyys ikäisekseen.
Ja jälkeenpäin näytti kuin olisi tuo vanha ollut oikeassa, sillä Aino oli todellakin jonkunlainen ihmelapsi muidenkin mielestä. Hänellä oli mitä ihanimmat pikku kasvot, musta tukka, suuret kirkkaat silmät ja hipiä sametin hienoinen. Jo neljän vuotiaana opettelihe hän eräästä kuvakirjasta aakkoset, teki kysymyksiä, jotka olivat liian syvällisiä aikuistenkaan vastata ja laulaa liverteli sievällä, heläjävällä äänellä talon vierasten huviksi.
Aino oli todellakin "ihmelapsi", siitä olivat kaikki yksimielisiä. Mutta mikä kummempi, hänen kehityksensä ei tyrehtynyt puolitiehen, kuten tavallisesti tämmöisten ihmelasten, vaan mikäli vuodet vierivät, sikäli kehittyi hänkin kaikin puolin. Vanhemmat — anitenkin isä — olivat älykkäitä ja hienosti sivistyneitä, samoin oli seurustelupiirinsäkin huolekkaasti valittu. Tieto ja valistus oli heidän mielestään kaikki kaikessa ja kaikkia nykyajan suuria kysymyksiä pohdittiin täällä älyllä ja terävällä havaitsemiskyvyllä. Semmoisissa oloissa kasvoi Aino. Hänen isänsä oli siveellisessä katseessa oikea miehen ihanne, hänen ilmeikkäissä kasvonpiirteissään säteili elämänhalua ja hänen sorja, voimakas vartalonsa osoitti parhaiten, miten huolekkaasti hän sitä hoiti. Siveellinen puhtaus ja henkinen sopusointu oli hänen tunnussanansa ja tähän yhtynyt ruumiin terveyshoidollinen kehittäminen oli hänen mielestään kasvatuksen perus. Näiden periaatteiden mukaan kasvatettiin Ainoa. Äiti — kaunis, hieno hoidokaskukka, kasvanut suuren maailman ilmassa — tunsi toisinaan halua vastustaa miehensä kasvatussuunnitelmia, jotka tunnustivat hiukan mahdottomilta. Mutta hän ihaili miestään siihen määrään, että kaikki syvempi aattelu häipyi sikseen. Ja isän ihanteiden mukaanpa se oli koko Ainon elämäkin järjestetty: hän söi, joi, kylpi, lepäsi ja liikkui ohjeiden mukaan, kuitenkin ilman pakotusta. Tästä seurasi, että hän tottui aina kääntymään kaikkine toiveineen ja pyyntöineen isänsä puoleen ja yhtä luonnollista oli, että hän myös ajan pitkään oli kiintyvä häneen sisällisellä luottamuksella.
Isä ohjasi hänen lukujaan, auttoi häntä vaikeakäsitteisissä läksyissä ja oli hänelle tukena kaikin puolin. Mutta hän ei ollut vain hyvä opettaja, vaan yhtä aulis myös ottamaan osaa hänen iloihinsa ja huveihinsa, joiden etupäässä tuli avustaa hänen ruumiinsa kehkiämistä, niinkuin luistelu, hiihtäminen, jalkamatkat j.n.e. Jo pienestä pitäin sai Aino olla paljon ulkona, kehitys ja karkaiseminen tapahtui taitavasti, siksipä sukeusikin hänestä nuori tyttö, sopusointuinen sekä kasvultaan että ulkonäöltään, kevätpirteä kuin äsken puhjennut kukannuppu. Isä oli hänestä aivan rajattomiin asti ylpeä; kaikki hänen ihanteensa olivat toteutuneet hänessä ja kaiken sen kauniin elonhehkuisena hengettärenä, josta hän oli ajatellut ja uneksinut, seisoi tuo armas tyttönen nyt hänen ihailtavanaan.
Yhtä runsaat ja kehjenneet olivat tytön henkisetkin lahjat. Isä ei ollut milloinkaan tavannut naista — vielä vähemmin nuorta tyttöä — jolla olisi ollut semmoinen johdonmukainen ajatuksen terävyys, semmoinen kyky tunkeutua tieteen syvyyksiin; mutta hänpä olikin itse ollut tytön ohjaajana. Yhdessä olivat he pelanneet shakkia, yhdessä ihastelleet kaikkea suurta ja kaunista taiteessa ja tieteessä sekä omaksuneet suurten ajattelijain rikkaita aatelmia.
Oli kuitenkin yksi aine, josta isä ei koskaan puhunut, jota hän melkein väitteli. — Ainolle ei koskaan opetettu uskontoa.
Äiti oli tosin joskus vienyt hänen mukanaan n.s. "hengellisiin esitelmiin", joissa esiintyi maailmankuuluja saarnaajia. Sitä vaati hyvä tapa, ja vapaaherratar ei suinkaan tahtonut olla "hyviä tapoja" vastaan, mutta kirkossakäynti Herraa ylistävine menoineen oli tälle nuorelle tytölle aivan tuntematon.
Isän puhe Jumalasta oli perin häilyvää, se oli puhetta "korkeimmasta olennosta" ja antoi Ainolle sen käsityksen, että Jumala olisi jossain äärettömässä avaruudessa, josta maa kaikkineen on äärettömiin eroitettu. Isä oli sanonut, että ihmisessä asustaa siveellinen voima, jonka avulla hänen tulee taistella saastaisia himoja, kaikkea alhaista, pimeää ja epäjaloa vastaan, ja siten saavuttaa se rauha ja selvyys, jonka vapaa, valistunut ihmishenki tulee omata.
Semmoista uskontoa opetettiin Ainolle, uskontoa, jota hän ymmärsi ja voi omata, sillä koko tuon autuuden voi kuka hyvänsä itse luoda, kunhan vain oli tahdonlujuutta. Olla hyvä, sehän oli varsin helppoa — kateus, luottamattomuus ja ylpeys, miten alhaista se olikaan; vapaa henki tahtoo kohota korkealle, korkeammalle kaikkia pikkumaisuuksia, ja sieltä korkeudestaan katsella, huomaamatta niitä, jotka täällä alempana vielä kilvoitellen kulkevat. Tämmöinen ajatussuunta kajasti Ainon varmassa katseessa, hän kulki tietään tyyneenä, huoletonna, aivan kuin eroitettuna häntä ympäröivästä surujen, kärsimysten, synnin ja taistelun maailmasta, jossa kuitenkin itää jumalainen elonsiemen monessa kurjassa ihmissydämmessä.
* * * * *
Kun Aino tuli rippikoulu ikään, sanoi äiti erään kerran: — Mutta pitäisi kai meidän toimittaa tyttö rippikouluunkin; se nyt on kerran tapana ja tarpeellinenkin maailman tähden. Me kyllä puolestamme panemme sille hyvin vähän arvoa, vaan eihän se pääse tyttö naimisiinkaan ripille lukematta.
— Tarkoitat kai, ett'ei hän saa kirkollista vihkimistä, sanoi mies ivallisesti hymyillen. — Mutta sanohan, ystäväiseni, onko tuokin sinusta olevinaan jotain niin tärkeää. Kun me vietimme häitämme ja seisoimme papin edessä, tunsin vain vastenmielisyyttä ja inhoa koko tuota naurettavaa temppuilemista kohtaan. Toivoin silloin pääseväni rauhaan kaikilta kysymyksiltä ja saavani sinut vaimokseni ilman moisia mutkia.
Vapaaherratar teki kädellään torjuvan liikkeen: — Mutta vihkimisessä on kuitenkin jotain juhlallista!
— Tottumuksen mahtia kaikki, ystäväiseni, sanoi vapaaherra kylmästi. — Jos Ainolla itsellään ei ole halua ripillekäyntiin, niin en suinkaan häntä milloinkaan siihen pakoita, kaikkein vähimmän vastaisen avioliiton tähden. Kun kerran tulemme niin pitkälle, selvinnemme siitä jollain muullakin tavalla. Valistus kohoo päivä päivältä jätin askelin, kuka tietää miksi tämäkin kohta vielä muuttuu?
Vapaaherratar nyökkäsi päällään suostumuksensa merkiksi.
Ja Ainolla ei ollut mitään halua rippikouluun, miksipä hän semmoista olisi halunnut, hän, joka ei koskaan vähintäkään kaivannut "pappien uskontoa", joksi isä sitä nimitti. Sehän olisi ollut vain hengen polkemista, tuumihe tyttö. Isä oli perin onnellinen tämän päätöksen tähden.
— Myös minä kammoon kaikkea pakkoa, sanoi hän; — papit tahtovat puristaa sielut ainoaan autuaaksi tekevään haarniskaansa, mutta se vain sitoo ja kuristaa sieluja. Sinä olet omasta vapaasta tahdostasi vapautunut vanhentuneista omantunnon siteistä, ja minä onnittelen sinua sentähden. Nyt tahdomme me kahden rientää avaraan maailmaan ja sinä saat ihmetellä kaikkea ihanaa mitä nerokkaat ihmiset ovat keksineet maallisen elämän kaunistamiseksi ja jalostamiseksi.
Aino riemuitsi: hänen isänsä oli sittekin parhain ja jaloin ihminen, ei löytynyt ketään hänen vertaistaan, ei ketään, joka olisi tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Isä ei ollut koskaan kieltänyt häneltä mitään huvia eikä koskaan käskenyt häntä luotaan, milloin hän etsi apua ja lohtua lapsellisille huolilleen — ja muunlaisia huolia ei hänellä ollut tähän asti ollutkaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin päilyvä virta, jota hymyilevät rannat somistavat ja joka aina oli virrannut niinkuin hän oli ajatellut ja toivonut. — Onnellinen Aino, sanoivat hänen ystävänsä, — onnellinen, kadehdittava!
Vanhempainsa seuraamina antausi tuo nuori tyttö nyt ensi matkalleen maailmaan. Äiti, joka oli heikko eikä sen vuoksi ollut juuri halukas tuommoiseen paikasta toiseen muuttelemiseen, asettui hetimmiten muutamaan uudenaikaiseen kylpylään. Mutta isä ja tytär — nuo kaksi, joiden välillä vallitsi sydämmellisin sopusointu ja jotka ymmärsivät toisiaan — jatkoivat iloisin mielin matkaansa eteenpäin kaupungista kaupunkiin, paikasta paikkaan, kaikkialle, missä vain silmällä tai korvalla oli jotain nauttimista. Ainon sydän sykki runsainta riemua, hän ei ollut milloinkaan nauttinut semmoista onnea, milloinkaan tuntenut niin pulppuavaa elonhalua kuin nyt jumaloidun isänsä seurassa, joka aivan kuin siivin kiidätti häntä ihanaan, päivänpaisteiseen maailmaan. Hänen isänsä oli niin uljas, niin miehekkään kaunis, hänen olemuksensa herätti kaikkialla huomiota ja tuttavallisuutta. Miten ylpeältä tuntuikaan olla semmoisen isän tytär. Ja niin kulkivat he kahden yhä edemmäs, heidän eteensä avautui taulu toisensa perästä kirjavaa elämää, nerokasta taidetta ja pulppuavaa maailmaniloa. Mutta sitä mukaa kuin aika vieri, tunkeutui myös Ainon avoimeen sieluun uusia, outoja ajatuksia. Dresdenin mahtavassa galleriassa näki hän Pyhän neitsyen maailmankuulun kuvan ja hänet valtasi tuo sama selittämätön pyhyyden tunne, jonka taiteilija oli loihtinut esille Jumalan äidin ja Jesuslapsen jaloissa piirteissä. Jumalallisen voiman ja ihanuuden tuulahdus väreilytti ensi kerran tätä nuorta sielua, ei ilon väreillä vaan pikemminkin levottomuuden ja pelvon. Hän tunsi olevansa juureton kukka, joka häilyelee maailman meren aallokossa. — Sitte tuli hän vanhaan Roomaan, näki paikan, missä tuhansien marttyyrien veri oli vuotanut, kulki katakombeissa ja katseli todistusmerkkejä ensimmäisten kristittyjen uskosta, uskosta mihin, uskosta kehen?
Lukemattomia kysymyksiä alkoi syntyä hänessä, eikä hän saanut niihin koskaan vastausta, kaikkein vähimmän sieltä, mistä hän aina ennen oli tottunut saamaan valaistusta — isältään.
Tuo ääretön riemu, joka oli äskettäin hänen sielunsa täyttänyt, hälveni vähitellen kuin yhä etääntyvän laineen kohu, ja elämä, joka hänestä vast'ikään näytti rikkaalta ja ihanalta, verhoutui äkkiä harmajaan hämyyn. Näytti kuin hänen silmänsä nyt vasta olisivat avautuneet kaikelle synkälle ja surulliselle, kaikelle inhimilliselle viheliäisyydelle, joka tuhansissa muodoissa nyt hänelle ilmausi. Hän näki sokeita, joiden silmät eivät koskaan saaneet nauttia auringon valoa, hän näki viheliäisiä raajarikkoja, houruja, sortuneita ja kärsiviä olennoita kaikkialla. Voi, maailma ei ollutkaan enää mikään ihanuuksien ruusutarha, se oli valituksen, surkeuden pesä — kuinka hän ei ollut sitä ennen huomannut, kuullut tuota angervon ääntä, jota maailma kauttaaltaan kaikui?
Hänen isänsä huomasi kyllä tapahtuneen muutoksen, se ilmausi varsinkin tuona tutkivana levottomuutena hänen ennen niin iloisessa, varmassa katseessaan. Mutta kaikkiin isänsä kysymyksiin vastasi Aino ainoastaan, että häntä painusti kaikkien noiden uusien vaikutteiden moninaisuus, kunhan ne vain ennättävät koteutua hänen sieluunsa, silloin hän myös taasen on ennallaan. Tähän täytyi isän tyytyä, ja kun Aino huomasi mielentilansa vaikuttavan isässä levottomuutta, koetti hän väkisinkin näyttäytyä iloiselta. Ja se onnistuikin niin hyvin, että isä piammiten huomasi tytön voittaneen entisen mielensävynsä ja iloisuutensa. Voi, miten surkeasti pettyykään isä, ajatteli nuori tyttö katkeran suruisesti. Isä rankka, hän varmaan tuntisi itsensä kovin alakuloiseksi ja murretuksi, jos hän tietäisi, että tyttärensä, jonka onneksi hän oli niin paljon tehnyt, tunsi itsensä perin onnettomaksi, tunsi häilyvänsä syvän, mustan pohjattomuuden partaalla, havaitsematta ainoatakaan auttavaa kättä. Miten tämä oli tapahtunut, sitä ei hän itsekään voinut selittää, mutta nyt hän ei enää uskonut isänsä uskontoa, ihmisvoiman mahtia, hengen valtaa aineellisuuden yli, sillä mihin hän katsoikaan, näki hän sen tappioita, siksi peloittavia, ett'ei mikään kohoominen tullut kysymykseenkään. Maailmaa kaijuttava valitushuuto puistutti hänen koko olemustaan, hän ei voinut tukkia siltä korviaan, eikä missään enää nähdä tuota kukkulaa, jolta vapautunut henki katseleisi ihmisten alhaisia hyörinnöitä.
Nuo ihannekukkulat häipyivät hämyyn hänen etsiväin silmäinsä edessä; hän näki ympärillään miljoonittain ojennettuja, apua hapuilevia käsiä, miljoonittain etsiviä silmäyksiä, kuvastaen kysymyksiä, joihin kukaan ei vastannut.
Teaatterisaleissa, musiikin säveleissä, galleriain taideteoksissa, kaikkialla ympäröivät häntä nuo kysymykset ja hänen omassa murtuneessa rinnassaan kaikui sama tyhjyys. Selittämätön tyhjyys valtasi hänet ja suurimmalta huojennukselta tuntui hänestä silloin kiitää eteenpäin nopealla pikajunalla, varsinkin yön aikaan, jolloin häntä usein vaivasi unettomuus. Se helpotti, tuntui kuin kiitäisi hän omia ajatuksiaan pakoon.
* * * * *
Monta kuukautta oli kulunut kun he taasen palasivat kotimaahansa. Kotona pääkaupungissa olivat talvihuvit ylimmillään. Tähän kevyeen seuraelämään vietiin Ainokin, hän kun oli nyt täysinkehjennyt nuori neiti.
Nuoruus ja kauneus, yhdistettynä arvoon ja rikkauteen, tekee aina syvän vaikutuksen. Niinpä veti tämäkin nuori tyttö ensi hetkestä pitäin tuntuvaa huomiota puoleensa. Päivän sankarit liehuivat hänen ympärillään, häntä ihailtiin ja ihmeteltiin, ja näyttipä kuin olisi tämä häntä miellyttänyt, sillä melkein kiihkeällä innolla antausi hän huvien pyörteeseen. Seuraelämä vei häneltä päivät, usein pitkältä öitäkin jatkoksi, ja niin suloiselta kuin tuntuikin isästä nähdä lemmikkinsä voittokulkuja, nähdä hänet iloisena, kauniina ja ihailtuna, tuntui melkein pettymykseltä, että juuri hänen Ainonsa, hänen ylpeytensä, niin kaikkineen antausi huveille, juuri kuin ei hänellä ja noilla muilla tytöillä mitään eroa olisikaan. Aino ei puhunut nyt enään milloinkaan luvuista eikä tullut enään hänen luokseen tutkimaan ja kyselemään, kuten entisaikaan.
Surulla ajatteli hän, että elämällä aina on pettymyksensäkin. Vaan senhän voi jo edeltäpäinkin aavistaa, kunhan ei tytön terveys vain kärsisi. Hän ei nimittäin ollut tottunut semmoiseen luonnottomaan elintapaan; mutta nyt vallitsi kuosi houkkamaisine vaatimuksineen ja vaati sokeaa kuuliaisuutta.
Tätä menoa oli kestänyt jo useita kuukausia, kun Aino eräänä iltana valitti päänsärkyä, pistoa rinnassa ja vilunpuistutuksia.
Vanhemmat, jotka eivät olleet tottuneet näkemään häntä kipeänä, lähettivät heti lääkärin. Tämä selitti, että Ainossa oli vilustumisesta johtunut lievä keuhkotulehdus. Hän ei ollut tottunut koskaan mitään kärsimään, hän valitti ja oli kärsimätön kuin pieni lapsi, osoittaen lukemattomia oikkuja. Mutta mikäli voimat heikkonivat, sikäli tuli hän myös rauhallisemmaksi, maaten vihdoin tuntikausia aivan hiljaa, silmät suljettuina.
Lääkärillä oli aluksi mitä parhaimmat toiveet taudin pikaisesta parantumisesta, varsinkin kun Ainolla oli harvinaisen vahva ruumiinrakennus. Mutta pian tuli hän levottomaksi ja huomasi velvollisuudekseen ilmoittaa vanhemmille, että tauti oli tuimentunut.
Hämmästys, melkein toivottomuus valtasi heidät, luonnatenkin isän. Koskihan tuo hänen lemmikkiään, hänen aitohelmyttään; ja vaikk'ei ainoatakaan pelvon sanaa päässyt hänen huuliltaan, kuvautui kuitenkin hänen kalpeissa, riutuneissa kasvoissaan kalvava levottomuus. Aino huomasi sen ja alkoi akkiloita syytä tähän, vakoellen jokaista vanhempainsa silmäystä, jokaista hänen läheisyydessään puoliääneen kuiskattua sanaa. Syynä täytyi olla jotain — jotain hirveää, isän kasvonsävystä ja äidin itkeneistä silmistä päättäen.
Koskisiko se hänen sairauttaan? Jos se olisikin vaarallista! Ei, hän karkoitti nuo ajatukset mielestään. Mutta ne tulivat takaisin yhä uudelleen ja yhä uhkaavampina, ja unettomien öiden pitkinä tunteina, kun kuume tulisimmin poltteli, kaikui lakkaamatta hänen korviinsa pieni, varsin pieni sana: kuolema, kuolema! Voisiko niin tapahtua, voisiko näin nuori ihminen kuolla? Voi, liiankin mahdollista! kuului joka puolelta, sitä puhuivat kaikki ne ruumissaatot, kaikki ne surevat isät ja itkevät äidit, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä.
Kun lääkäri seuraavana päivänä seisoi hänen vuoteensa vieressä, puhui hän toiveikkaasti, mutta silmänilmeessä ja äänensävyssä kuvastuva vakavuus kaikui hänelle kauheana totuutena, soitti hänelle kuolonkelloja. Kuolema, kuolema!
Lääkärin mentyä tuli isä ja istui hänen viereensä. Hän silitteli Ainon kauniita hiuksia ja hyväili hänen levottomia, kuumia sormiaan: — Sinä voit nyt paremmin, eikö niin?
— Isä, sanoi hän, kohoten kiihkeästi vuoteellaan, — isä, minun täytyy kuolla, minä tiedän sen; olen lukenut sen teidän kasvoistanne, ja tänään näin sen lääkärin silmistä. Kuolema on kauheata, oi, auta isä! Hän kietoi käsivartensa isän ympärille ja painautui suonenvetoisesti vavisten häneen kiinni. Tuota vankkaa miestä puistutti kauttaaltaan raju vilunväristys: — Älä puhu niin, lapseni, sanoi hän, hyväillen yhä innokkaammin noita pieniä kätösiä. — Sinä tulet pian terveeksi!
Aino työnsi hänet hiljaa, melkein torjuen luotaan. — Isä, sanoi hän, katsoen häntä terävästi silmiin — sinä et usko itsekään omia sanojasi. Minä tiedän mitä lääkäri ajattelee, hän langetti tänään minun kuolemantuomioni. Oi, isä, isä, huusi hän toivottomuus äänessä ja katseessa ja heittäysi taaksepäin tyynyille. — Kun viimme yönä makasin valveella, ajattelin mitä kuolema on, näin tuon kamalan, ahtaan ruumisarkun, syvän, kylmän haudan, ja minä vapisin tuskasta. Mutta siinä ei ole kaikki! Joku sanoo sisimmässäni, ett'ei sielu kuole ruumiin mukana, ja jos se elää, isä, mihin se silloin joutuu, mihin joutuu henki? Tuntuu kuin olisi edessäni pohjaton kuilu, johon minun täytyy suistua, havaitsematta mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Hän vaikeni, kiinnittäen harhailevan silmäyksensä isän kuolonkalpeille kasvoille, jotka herkeämättä katselivat häntä. — Isä rukka, sanoi hän väsyneesti — sinä olet tehnyt niin paljon minun tähteni, enkä minä sittekään ole ollut onnellinen. Onni kuoli vähitellen meidän matkustellessamme, selittämätön, salainen levottomuus hiipi salamyrkyn tavoin suoniini ja pilasi vereni, hävitti onneni, elämäniloni. Koko maailma näyttäytyi minulle kärsimyksen ja valituksen näyttämöltä, ihmiset kantoivat raskasta taakkaa ja hapuilivat auttajaa, ja minä hapuilin heidän kanssaan. Oi, miten onneton ja rauhaton olen ollut, minä olen heittäytynyt nautintojen pyörteeseen ja siten koettanut tukehuttaa kalvavia tunteitani. Mutta mikään ei auttanut, ja nyt vielä kuolema — — — Hän peitti kuumeisilla käsillään kasvonsa, joilla kylmä hiki helmeili, mutta noissa luonnottoman kirkkaissa silmissä ei kimaltanut ainoatakaan kyyneltä.
Isä kumartui kiihkeästi, kohotti tuon hennon vartalon ja painalsi hänet itseensä ikäänkuin suojatakseen häntä, kuten aina ennenkin. — Lemmikkini, sinun täytyy elää, sinun täytyy tulla onnelliseksi, huudahti hän kiihkoisesti. Sinä olet niin nuori, koko maailma aarteineen on sinulle alttiina ja me vanhempasi, jotka sinua rakastamme, teemme kaikki mitä voimme, huvittaaksemme ja tyydyttääksemme sinua, ja minä, lapseni, Ainoiseni, tahdon temmata sinut kuoleman kourista. Hän vapisi suonenvedon tapaisesti ja melkein hurja voimuuden ilme paloi hänen silmissään.
Nuori tyttö pudisti suruisesti päätään. — Sitä sinä et voi, isä rukka, sanoi hän sanomaton tuska katseessaan. — Nyt saat sinä itse nähdä ihmisvoiman kehnouden, tuon ponnettoman voiman, jonka sinä esitit minulle niin mahtavaksi.
Hän vaipui takaisin vuoteelleen, sulkien silmänsä raukeasti ja lepäsi lopun päivää unentapaisessa horroksessa. Kun hän illemmalla havahtui, istui isä hänen sänkynsä laidalla kirja kädessään.
— Sinä luet, isä? kysäsi hän.
— Niin, lapseni, olen koko päivän etsinyt lemmikkikirjailijaimme teoksista semmoisia kohtia, jotka sinua elähyttäisivät. Tahdotko kuulla?
Hän nyökkäsi raukeasti ja isä alkoi lukea tuolla täyteläisellä, miehekkäällä äänellään, jota Aino oli aina ihastellut. Hän makasi hetkisen hiljaa ja näytti kuuntelevan, mutta sitte kohosi hän ylös ja työnsi kirjan kiihkeästi luotaan, niin että se vierähti isän käsistä lattialle. Hänen silmänsä salamoivat synkästi, kuumeen hehkuva puna paloi poskilla ja hurjasti huusi hän: — Minä en voi sitä kuulla, se on viheliäistä petosta kaikki tyyni; ei ole mitään siveellistä korkeutta, jossa henki tuntisi itsensä vapaaksi; ei, ei; maailmassa on vain kurjuutta, taistelua, tyhjyyttä, ammottavaa tyhjyyttä. Ja minä suistun sinne, suistun, suistun!
Hän vaipui voimattomana taaksepäin, jäykkä, eloton katse silmissä. — Lääkäriä lähdettiin heti hakemaan ja hän huomasi taudinpuuskauksen kääntyneen aivoihin, koko tauti oli saanut uuden suunnan.
Seuraavat päivät makasi hän milloin horroksissa, milloin rajuissa houreissa, jotka tuntuivat kiihtyvän, milloin hän vain kuuli isänsä äänenkin. Miten sydämmellisesti isä rukoilikin, miten hellästi puhuttelikin, ojensi Aino torjuen kätensä häntä vastaan tai käänsihe seinään päin.
Kolmen päivän ankaran taistelun perästä sammui tämä nuori elämä.
Isän mielentilasta ei saanut kukaan tietoa, ei edes hänen surun murtama vaimonsakaan. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei huolinut ruuasta eikä tahtonut nähdä ketään. Kun hän tuli sieltä ulos, olivat hänen mustat hiuksensa käyneet harmaiksi ja syvät rypyt olivat hänen miehekkäille kasvoilleen painaneet vanhan ukon leiman.
* * * * *
Kun Ainon maalliset jäännökset muutamia päiviä myöhemmin laskettiin kylmään, syvään hautaan, jota hän eläissään niin kauheasti pelkäsi, paistoi aurinko lämpimästi. Ilma oli leyhkeä, lumi suli puroiksi ja puiden silmikot näyttivät niin ruskeilta ja elonvoimaisilta — ne olivat kevään hengetärten sanantuojia, tulevan kesän toivehikkaita viestejä.
Oliko tuolla nuorella tyttörukallakin yhtä elähyttäviä toiveita?
Elävien ei sovi tuomita kuolleita, hän oli valoa ja varmuutta etsivä henki, siksi jääköönkin hän sen tuomittavaksi, joka on sanonut: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä".
MAGNA.
Veitsien ja haarukoiden kilinän säestämää puhelua ja aikavälistäisiä naurunpyrskähdyksiä kuului ruokailuhuoneesta. Kapteeninrouva Cederkvist istui ruokapöydässä perheineen ja ruokailijoineen ja tämän talon päivällispöydässä oli tavallisesti aika eloisata.
Vanhin tytär, neiti Alli, ja ylioppilas Witikka johtivat puhelua, kuten tavallisesti; Sanni, "sanasutkailija", suikautti joukkoon silloin tällöin ja molemmat lyseolaiset hymyilivät itsemahtavasti. Emäntä, lihava ja hellottava, piti huolta, että jokainen sai osansa höyryävää lihamuherrusta ja levitteli salapäin kelpo voileivän viipaleita lemmikkitytölleen, Kertulle, vaikka voi oikeastaan oli pöytyeen vanhempia jäseniä, musiikinopettajatarta neiti Schneideriä, herra Witikkaa ja professoria varten. Viimmemainittu oli ainoa, joka istui vaiti, akkiloiden jotakin oppinutta probleemia, kuten neiti Schneider arveli. Neiti Schneider ei nimittäin ollut kyllin tarkkasilmäinen huomatakseen niitä ivallisia eleitä, jotka väreilivät professorin vakavan suun ympärillä ja jotka kyllin todistivat, että hän oli seurannut keskustelua ja omalla hiljaisella tavallaan nauttinut päivän "uutisista".
— Neiti Lilli menee kaiketi iltamaan? kysyi herra Witikka.
— Luonnollisestikin, minähän annoin teille lupaukseni jo kolme viikkoa takaperin.
— Iltamaan! — ehätti kapteeninrouva pitkäveteisesti — ja minä kun juuri aijoin pyytää teitä, nuoret, tänä iltana alas asemalle neiti Roosia vastaanottamaan.
— Ei sovellu, äiti; minä en aijo menettää hauskaa iltaani juoksemalla semmoista jumalatonta matkaa asemalle — ja Alli neiti pudisti kieltävästi huolekkaasti käherrettyä päätään, heittäen Witikkaan silmäyksen, huomauttaakseen tälle miten ihmeteltävän mainiosti hän osaa käyttää itsenäisyyttään.
— Kenties Oskar tai Rolf menisi? tuumasi rouva sävyisästi.
— Anteeksi, meillä on konventti tänä iltana — vastasivat herrat lyseolaiset ja katsoivat toisiinsa.
— Mutta hyvänen aika, kenen minä sitte saan? huokasi emäntä.
— Eikö äiti voi lähettää Eriikkaa? sanoi Lilli kärsimättömästi.
— Rakkaani, meillähän on pesu tänään ja sitä paitsi pitää Eriikan mennä hakemaan Ellaa ja Sannia, jotka menevät lasteniltamaan valtioneuvoksen luokse, kuten tiedät.
— Minä käyn hakemassa neiti Roosin, sanoi professori äkkiä. Pieni kävely luennon jälkeen virkistää minua.
— Sinäkö, vaivaisitko tosiaankin itseäsi? puheli kapteeninrouva. Ei, ei, kyllä minä koetan tulla muuten aikaan jollakin tavoin.
— Jätä se asia minun huolekseni, paras äiti, sehän on perin vähäpätöinen — ja niin puhein työnsi professori tuoliaan hiukan taaksepäin, sillä hän se tavallisesti antoi merkin pöydästä nousemiseen.
Neiti Schneider istui pianinon viereen saliin ja alkoi soittaa "ijankaikkista Beethoveniaan", kuten suulas Sanni sitä nimitti, ja professori heittäysi sanomalehti kädessä keinutuoliin. Neiti Schneider arveli, että hänen soitossaan pitäisi olla kyllin nauttimista, mutta professori oli vanhojen tapojensa orja: hän rakasti pehmeäksi verhottua keinutuolia ja aikaisemmin, kun tuo vaaleaverinen saksatar ei vielä ollut talossa ruokailijana, oli hän keinutuolissaan vetäissyt pienen päivällisunenkin.
Viereisestä huoneesta kuului kinastelevia ääniä. Selvimpänä kuului
Allin kimakka ääni:
— Minä vaan en rupea uuninloukossa asumaan tuommoisen vennonvieraan tytön tähden, jolla äiti minua alinomaa kiusottelee. Minun huoneeni on perin pieni, ja ensi viikolla tulee tänne Witikan sisar, jolle minä olen luvannut luonani asunnon niiksi päiviksi, jotka hän viipyy täällä kaupungissa.
— Vai niin, vai semmoisia sinä olet luvannut, puhumatta minulle sanaakaan — moitiskeli äiti. — Mutta mihin luulet minun voivan sijoittaa neiti Roosin; muistahan toki, että hänen vanhempansa pyysivät hänet meille jo kesällä, kun minä olin tädin luona maalla!
— Mutta hänhän voi asua Ellan ja Sannin huoneessa, se on kyllin suuri.
— Uh, miten kiusallinen tuo Alli aina on, huusi Sanni, ei suinkaan ole mitään hauskaa saada tuntematon tyttö samaan huoneeseen, silloinhan loppuu kaikki iltarupatukset ja tärkeät salaisuuksien uskomiset.
— Niin, ja isä sanoo ilman pilaumiseen nähden kauhean epäterveelliseksi, että useita henkilöitä asuu samassa huoneessa, huomautti Ella Tenlén julkeasti.
— Voi hyvä lapsi, meillähän on niin erinomaiset ilman vaihtajat.
— Niin, siinä nyt näette, äiti, mimmoisia tuhmuuksia te teette luvatessanne edeltäpäin, harmitteli Alli. Ja tuo neiti Roos sitte kuuluu olevan oikea maalaislötys, aivan parasta sorttia, ja "herännyt" kaupanpäälle. Vanhemmat ovat hihhuleita tai mitä lienevätkään ja tyttö ei ole käynyt mitään koulua, saamme luultavasti hyvinkin hävetä hänen tähtensä.
— Minusta näytti pastori Roosin perhe kerrassaan aito ihmisiltä, tuumasi kapteeninrouva, piittaamatta vähääkään kauniin tyttärensä vihasta. Neiti Roos tulee Sannin ja Ellan huoneeseen; minä menen nyt sanomaan Eriikalle, että hän tuo rautasängyn alas, sitte asetamme sen ympärille varjostimet, niin että hän saa oman pienen nurkkasensa. Siten sopii se kyllä hyvästi, pikku tyttöseni; saattepas nähdä.
— Mutta eikö yhtä sänkyä voisi yönajaksi nostaa saliin? mutisi Sanni. Kapteeninrouva ei kuitenkaan enää kuunnellut mitään vastaväitteitä, vaan hyväntuulen häiritsemätön sävy kasvoillaan poistui hän voitollisena taistelusta.
— Äiti on kuin luotu ruokaväkeä pitämään, tuumaili professori hymyillen; on oikein opettavaa kuulla, miten hän pujottaupi kaikkien vaikeuksien läpi. Mutta tuota vierasta neitirukkaa minä surkuttelen, hän ei näy olevan kovinkaan tervetullut. Sitä paitsi on tämä seura siksi itsekseen elävää, ett'ei oudon ole tänne kovinkaan helppoa koteutua.
Professori laski sanomalehden pöydälle, kohensi silmälasiaan ja meni omalle puolelleen. Hänellä oli nimittäin kaksi kaunista huonetta salin toisella puolella ja ne olivat niin rauhoitettuja, että itse kapteeninrouvakin astui sinne jonkunmoisella varovaisuudella. Muuten hän antoikin professorille — pojalleen ensi naimisista — niin suuren arvon, että tämän tahto oli hänelle melkein poikkeamattomana lakina. Hän oli pojalleen niin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä tyytyi asumaan hänen luonaan; hän tiesi hyvin, ett'ei monetkaan nuoret miehet hänen asemassaan olisi tehneet niin, ja se summa, minkä professoripoika antoi hänelle asunnosta ja hoidosta, ei ollut niinkään turha hänen taloudellisissa asioissaan. Ja aivan merkitystä vailla ei ollut sekään, että nyt oli saatavilla rahapussi, joka avautui aina, milloin hänen asiansa niin vaativat.
Professorin isä, aitohikas tiedemies tohtori Bruun, oli jättänyt melkoisen omaisuuden nuorelle leskelleen ja ainoalle, puolikasvuiselle pojalleen. Rouva Bruun olisi voinut viettää huoletonta elämää kuolinpäiväänsä asti, mutta hänellä oli, sen pahempi, kovin myöstävä sydän, niin että hän muutamana heikkona hetkenään lupautui naimisiin nuoren kapteenin kanssa, jolla ei ollut mitään muuta merkikkyyttä kuin ihastuttavat viikset ja uljas ryhti.
Kun kapteeni oli menettänyt terveytensä ja samalla varansa oli hän itsekin melkein mennyttä kalua. Mutta hän eli kuitenkin siksi kauvan, jotta kerkesi kuluttaa vaimonsakin omaisuuden niin tarkkaan, että tämä hänen kuoltuaan jäi puille paljaille kolmen pienen lapsen kanssa.
Nykyinen professori ei ollut silloin vielä laillisessa ijässä ja holhooja — isän vanha ystävä — piti tarkalla, ett'ei ainoatakaan penniä pojan omaisuudesta kietoutunut isäpuolen asioihin. Hän ei antanut pojan edes asua kotona ja vasta isäpuolen kuoleman jälkeen sai nuori Bruun muuttaa äitinsä luo, tukeakseen hänen taloudellista asemaansa.
Äiti ja poika olivat perin erilaisia luonteeltaan. Mutta he antoivat kuitenkin toisilleen arvoa ja kapteeninrouva ihaili salassa oppinutta poikaansa, joka vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Hän piti poikaansa arvossa, mutta se ei estänyt hänen kertomasta tälle mitä jokapäiväisimpiä pikkujuttuja ja nurkkahuhuja sekä kaupungilta että kyökistä. Hänelle ei nimittäin koskaan johtunut edes mieleenkään, että tämmöiset pikkusalaisuudet voisivat tuntua pojasta vähäpätöisiltä ja joutavilta ja jos professoripoika joskus vastasi jotain välinpitämätöntä, selitti hän asian, jotta "Hugo on aina ollut harvasanainen, semmoinen oikea kirjatoukka". Muista sitä vastoin oli professori jäykän käytöksensä ja ainaisen ivallisen tyyneytensä vuoksi perin itsemahtava ja mahdoton henkilö — mutta sitä asiaa ei kapteeninrouva voinut päättää. Hän itse oli kauttaaltaan oikea ehta arki-ihminen, mitään varsinaista sivistystä hän ei ollut koskaan saanut, eipä ollut edes ulkokuorikaan aina kyllin siloisa. Kukaan ei käsittänyt miten tuo filosoofinen tohtori oli aikoinaan valinnut hänet puolisokseen, joll'emme tahdo syyttää juuri tätä hänen filosofiataan, jolla näyttää olevan aivan ominaisuutena hiukan petkutella oppilaitaan puhtaasti käytännöllisissä asioissa.
Minkä verran kapteeninrouvalla lie ollut punaa poskillaan nuorempana, oli tietämätöntä, vaan nyt hän helakanpunaisine, hyllyvine kasvoineen ja muodottomine muosimaisine muotoineen oli oikean jokapäiväisen ruokatädin perikuva, suuttumaton ja hyväntahtoinen, mutta jotenkin pintapuolinen.
Professori oli aikoja sitte sytyttänyt lampun ja istui pöydän ääressä kirjoituksensa yli kumartuneena, kun ovi avautui ja äiti hiukan yskähdellen astui kahvitarjottimineen sisään. Professori tiesi vanhastaan, että milloin äiti itse toi iltapuoliskahvin, oli hänellä myös jotain erikoista puhuttavaa. Siksi panikin hän heti kynän pois kädestään ja kysyi ystävällisesti, vaikka hiukan hillitysti: — No, äiti hyvä, mitä nyt?
— Oi, äidillä ovat omat huolensa, puhalteli kapteeninrouva, vaipuen vastapäätä poikaansa nojatuoliin istumaan. — Tänään on ollut tiukka päivä, tiedätsä, Alli on ollut kauhean huonolla tuulella sentähden kun ompelija pilasi hänen iltamapukunsa. Enkä minäkään voi käsittää miten voidaan niin katalasti reunustaa, se on aivan vanhanaikuinen, kukaan ihminen ei ole sitte syksyn semmoista käyttänyt ja — ja sitte on minulle vielä tullut vastuksia uudesta hoidokkaastamme.
— Minä kuulin, että teillä oli iltapäivällä kiistaa siitä, mihin tuo uusi tulokas sijoitettaisiin asumaan, vastasi professori, juoden kahviaan pikku siemauksin, ja katsellen koko ajan rakkaan kirjoituksensa viimmeisiä rivejä.
— Luonnollisestikin täytyy minun aluksi ottaa hänet vastaan, mutta katsottaneeko sitä sanansasyömiseksi jos minä hankin hänelle toisen paikan siinä tapauksessa että täällä syntyy ikävyyksiä?
— Mikäpä juuri estäisi teidän niin tekemästä, äiti hyvä, tuumasi professori.
— Niinpä kyllä, mutta ikävältä se tuntuu kaikissa tapauksissa, sillä pastori aivan rukousti minua ottamaan tytön hoitooni. Heillä on tuskin nimeksi tuttavia täällä kaupungissa ja täti on suosittanut minua.
— Jos äiti pitää sitä omantunnon asiana, niin saa se luonnollisesti kokonaan toisen merkityksen.
— Tiesipä juuri omastatunnostakaan, — mutta tuo kiusallinen Alli kun ei voinut ottaa häntä huoneeseensa — — muka ahtauden tähden, juurikuin tässä muilla olisi niin erittäin väljää. Mutta enin minua huolettaa Ella Tenlén. Hän on minun paras hoitolaiseni, kunnallisneuvoksetar lähettää aina syksyisin niin runsaalla kädellä voita, lihan ja makkaraa, ja jos Ella kirjoittaa kotiinsa ja valittaa, että neiti Roos on ahdettu asumaan heidän kanssaan. Minä en tahtoisi loukata hänen vanhempiaan, ja jos kunnallisneuvos luulee, ett'ei Ellalla ole kaikki parhain päin, syntyy siitä varmaan ikävyyksiä, sillä ukko on aika kierä mies.
— Siinä tapauksessa saa neiti Roos muuttaa!
— Mutta rahatkin ovat hyviä, se on pieni lisäys kassaan ja sitä paitsi on tyttö niin nuori ja ensi kertaa poissa kotoa — näyttiin erikoisesti pidettävän silmällä, että tyttö joutuisi kelpo ihmisiin ja saisi hyvän hoidon, ja enpä tiedä tosiaankaan ketä tässä kiireessä voisin siihen nähden suosittaa.
— Minä luulen, ett'ei meidänkään talo siinä suhteessa ole liioin kadehdittava, sanoi professori kuivasti.
— Kuinka sinä, Hugo, voit niin sanoa, — kapteeninrouva melkein nyyhkytti — minä vakuutan, ett'ei kukaan tarjoo voimakkaampaa ruokaa kuin minä. Tiedätkö sinä, miten minä juoksen ympäri kaupunkia, etsien tuoretta lihaa ja munia, mutta ketään ihmistä ei moitita niin paljon kuin sitä, joka pitää ruokavieraita. Herra Witikka saarnaa jok'ainoa ateria ruokien ravintoarvosta ja maistelee maitoa, joka ei hänen mielestään koskaan ole kyllin voimakasta, Ella tahtoisi kakaota, hän kun on heikko, neiti Schneider ei saa syödä perunoita vatsakatarrinsa tähden ja omat tyttöni sitte eivät tee muuta kuin tonkivat ruokia, vähemmästäkin sitä jo voi itkeä.
— Rauhoitu, äiti, enhän minä ruokaa tarkoittanut, sinä tiedät, että minä aina olen kehunut sinun keittotaitoasi ja meidän pöytämme on kyllin hyvä tuommoiselle vaatimattomalle, yksinkertaiselle maalaispappilan tytölle. Minä tarkoitin tyttöjen vastenmielisyyttä uutta tulokasta kohtaan, varmaankin tapaa hän täällä mitä epäilevimpiä silmäyksiä.
— Sen luulen kyllä korjautuvan, vastasi kapteeninrouva, jonka sydän nyt oli keventynyt ja jolle kaikki näyttäytyi nyt mitä heleimmissä väreissä. — Kenties on hän kiltti ja mukautuva tyttö, ja niin menee kaikki hyvin.
— Ja joll'ei mene, löydät sinä varmaan hänelle jonkun toisen paikan, lopetti professori, joka oli ottanut kellonsa ja laski levottomasti miten paljon hänen kallista aikaansa oli mennyt turhaan.
— Saamme nähdä! sanoi kapteeninrouva, otti kahvitarjottimen ja vaaperti ulos.
* * * * *
Luento oli loppunut, mutta professori oli hiukan viivähtänyt puhelussa muutaman tuttavansa kanssa, niin että tornikello näytti jo puolta kymmentä kun hän astui ulos. Hänellä oli siis aika kiire, jos mieli pitää äidille antamansa lupaus ja noutaa neiti Roos asemalta.
Oli sovittu, että neiti Roos odottaisi kolmannen luokan odotussalin ovella kapteenin rouvan lähettämää noutajaa ja tämän oli äiti monta monituista kertaa teroittanut professorin mieleen. Siksi menikin hän suoraa päätä mainitulle ovelle heti kun matkustajia alkoi tulvata etusillalta sisään. Hänen mustat, hiukan tuikeakatseiset silmänsä tarkkasivat jokaista ohimenijää. Tungoksen keskellä pysähtyi muuan, jonka ulkomuoto oli siihen suuntaan, joksi hän oli tulokkaan ajatellut: pitkä, kaiskera vartalo, harhaileva, ujo sävy kasvoilla; hän se täytyi olla. Professori meni suoraan häntä kohden, mutta samalla olikin jo tyttö hävinnyt tungokseen. Hän katseli hiukan ällistyneenä ympärilleen ja huomasi samalla nuoren tytön, joka seisoi samalla paikalla oven luona kuin hän itse äsken. Sillä oli pienenpyöreät, vehmaat kasvot, vaalea palmikko riippui hartioilla ja hän tähyili avoimin, reippain katsein kirjavaa, tungeskelevaa joukkoa. Mahtoiko tämä nyt olla oikea? Professori läheni, kumarsi ja kysyi kohteliaasti oliko hänellä kunnia tavata neiti Roos'ia!
Tyttö, joka ei ollut häntä ennen huomannut, näytti hieman hämmästyneeltä ja vastasi myöntävästi.
— Siinä tapauksessa saan esittää itseni. Olen professori Bruun, äitini, kapteeninrouva Cederqvistin lähettämä neitiä noutamaan.
Hänen kirkkaat silmänsä katselivat avonaisesti professoria kun hän ojensi luottavasti kätensä.
— Olkaa hyvä, jättäkää minulle matkakapine-numeronne!
— Täällä, antakaa anteeksi, jotta vaivaan teitä niin paljon, mutta minä en oikein tiedä, miten tästä omin neuvoin selviäisin.
— Oo, antakaa minun pitää siitä huolta, neitiseni; olkaa hyvä ja ainoastaan seuratkaa minua niin ett'en kadota teitä ahdingossa.
— Olkaa varma, siitä minä kyllä olen varuillani!
— Kas niin, nyt tulemme juuri parhaaseen aikaan luukulle. Onko tämä teidän matkalaukkunne?
— Juuri se!
— Hyvä! Professori vihjasi kantajan luokseen, ajurista oli hän jo edeltäpäin pitänyt huolta; eikä aikaakaan kun hän jo auttoi kohteliaasti pikku naisensa rekeen, istuen itse viereen.
— Lieneehän neiti vain hyvin puettu, meillä on jotenkin pitkä matka ja ilta tuntuu olevan kylmä.
— Minä en ole ollenkaan arka kylmälle, vakuutti hän. — Mutta miten kummalliselta tuntuu olla nyt pääkaupungissa; minä olen usein uneksinut tätä hetkeä, mutta nyt en minä tahdo saada tajuuni, että todellakin olen täällä. Miten valoisaa kaikkialla, luulenpa, ett'ei täällä unta muistetakaan. — Tuoko se sitten on Ateeneumi, todellako? Miten suurenmoista! Mikä on tuon kadun nimi, jolle nyt juuri käännymme?
Kysymys seurasi kysymystä ja professori vastasi kaikkiin mitä sävyisimmin, hymyillen koko ajan. Jos noissa kysymyksissä olisi iimautunut kipinäkään keikailevaisuutta, hitunenkaan halua näyttäytyä lapsellisen alkuperäiseltä, olisi hänkin vastannut tavallisella kylmällä välinpitämättömyydellään, mutta hänen esiintymisensä eheä luontaisuus huvitti professoria. Hän istui käsi suojelevasti ojennettuna reen laidalle tytön taakse ja kuunteli noita keskeytymättömiä, vilkkaita ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksia, katsellen hymyillen noihin nuoriin kasvoihin, jotka kaihtelematta kääntyivät häneen, pyytäen selitystä kaikelle oudolle tässä uudessa, tuntemattomassa maailmassa. Professori ei ollut nähnyt moisia kasvoja moniin aikoihin, eikä niitä tavatakaan aivan joka päivä, kaikkein vähimmän suurissa kaupungeissa, joissa ympäristö painaa leimansa ihmisiin, eritotenkin herkkään nuorisoon.
Pikaisesti muisteli hän mielessään kaikkia niitä kasvoja, joita hän oli ollut tilaisuudessa lähemmin tarkastelemaan, varsinkin kotonaan. Mutta semmoisia kuin nämä ei hän muistanut koskaan nähneensä. Ei siskoilla, kaikkein vähimmin juuri niillä; Alli oli oikullinen, keikaileva Sanni taasen suulas pikkuvanha. Hän tunsi äkkiä osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon, ajatellessaan sitä kotia ja sitä seurapiiriä, johon hän hänet nyt vei. Jos hän todellakin oli niin turmeltumaton ja kokematon kuin näytti, olipa toden totta synti tämmöinen kohtalo!
Ajuri pysäytti. — Jaha, me olemme perillä nyt!
— Joko nyt, oi sepä oli vahinko, minä olisin mieluusti ajellut pari tuntia tulematta uniseksi. Se oli niin lumoavan hauskaa, aivan kuin sadussa.
Professori tahtoi auttaa häntä reestä, mutta tyttö oli jo hypännyt maahan ja seisoi häntä odottaen portilla.
— Asuuko täällä muitakin vieraita? kysyi hän heidän noustessaan rappusia.
— Asuu, muuan saksalainen musiikinopettajatar, eräs koulutyttö, kaksi lyseolaista ja yksi ylioppilas. Meitä onkin koko joukko ja tämän lisäksi on minulla vielä kolme sisarpuolta, kuten neiti kenties tietänee.
— Aivan niin, minä tiedän. Miten hauskaa onkaan asua samanikäisten kanssa!
— Aivan erinomaista, kunpa hän tuntisi heidät, ajatteli professori. Tytön ihastus vaikutti hänessä aivan tietämättään vastenmielisen tunteen.
Kapteeninrouva tuli heille vastaan eteisessä ja toivotti mitä sydämmellisimmin nuoren hoidokkaansa tervetulleeksi, pyytäen hänet saliin teenjuontiin. Aamiainen ja iltanen tarjottiin nimittäin salissa, koska Kerttu tähän aikaan jo makasi viattomuuden unta varsinaisessa ruokailuhuoneessa, joka samalla oli sekä hänen että äitinsä makuuhuoneena.
Professori tuli myöskin sisään ja istuen teelasin ääressä katseli hän nyt täydessä lampun valossa nuorta saattovierastaan. Ilman päähinettä näytti hän pienemmältä ja lapsellisemmalta, jota vaikutusta hartioilla riippuva palmikko vielä jonkun verran lisäsi. Hänen poskillaan oli vielä lapsuuden pehmeä pyöreys ja hipiä oli rusottava, mutta ei liian valkea. Kokonaisuudessaan olivat piirteet säännölliset; miksikään "sieviksi" olisi niitä tuskin vaativampi arvostelija sanonut, mutta kasvojen luomusten tutkijan huomiota olisi hänen ilmeikäs suunsa kyllä herättänyt ja ihmisvihaaja olisi varmaan kadehtinut hänen reipasta hymyään ja iloisten sinisilmäinsä loistetta. Kapteeninrouva järjesti iltasen, kehottaen syömään ja tuosta nuoresta tytöstä näytti kaikki maistuvan hyvältä. Voileipä toisensa perästä hupeni hänen punaisten huuliensa lomitse ja näkkileipä ratisi valkeain luonnonhampaitten välissä. — Erinomainen ruokahalu, hänen eloisissa kasvoissaan voi lukea: — se maistaa hyvältä ja minä jaksan syödä hyvin. Professori katseli neiti Schneideriä, joka yhä vielä leikellä nipisteli ensimmäistä sillipalastaan, neiti rukka, on toki ihanaa omata terve ruokahalu. Vaan tylystipä tuomitseekin tyrannimaisen muodin vaatimukset tuon maalais-immen. Hänen vyötäisensä ovat auttamattomasti suvaittavaa mittaa paksummat, näkyi, ettei ollut kureliivi kahlehtinut hänen voimakasta kasvantaansa eikä pilannut ruuansulatusta. Löytyy siis vieläkin järkeviä ihmisiä maailmassa, vaikka professori oli sitä melkein epäillyt, ja terveysoppi ja luonnonmukainen puku olivat juuri hänen lempiaatteitaan. Mutta jotta tuon maalaisimmen kotikutoinen matkapuku näytti professorista vallan ihanteelliselta, siitä ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan.
Professorin tarkastelut keskeytyivät, sillä kapteeninrouva selitti hyväntahtoisesti että hän oli tässä talossa "kaikkein täti" ja pyysi sen vuoksi tietää "pienen ystävänsä" nimeä.
— Minun nimeni on Manghild, vastasi nuori tyttö.
— Oi, miten runollista, kuiskasi neiti Schneider.
— Kotona nimitetään minua kuitenkin aivan yksinkertaisesti Magnaksi.
Isä on Magnus ja minä olen saanut hänestä nimeni.
— Sepä tunnustaa omituiselta, sanoi professori.
— Meillä on kaikilla perin harvinaiset nimet, vastasi hän hymyillen; veljeni nimi on Cyril ja sisarieni Berith ja Aida.
— Niin ihmeen alkuperäisiä, lallatti pieni musiikinopettajatar, kohottaen siniset silmänsä kattoa kohden.
— Saanko tarjota jotakin lisää?
— Ei, ei millään muotoa, täti kulta, minähän olen tehnyt jo oikeaa hävitystä illallispöydälle, mutta minulla oli sitte semmoinen nälkäkin, tunnusti hän ujoilematta.
— Miten kauvan pikkutytöt viipyvät, valitteli kapteeninrouva. — Eriika on saanut odottaa jo ainakin tunnin. Ne syönevät iltaista vasta yhdentoista aikaan.
— Lasteniltamaksi erinomaisen järkevästi järjestetty! muhoili professori pilkallisesti.
— Sitä nyt sanotaankin lasten iltamaksi vain sen vuoksi, että valtioneuvoksen vanhin tyttö vasta äskettäin täytti kaksitoista vuotta. Ellalta sen sijaan kuulin, että sinne tulee ylioppilaitakin tanssin tähden.
— Yhä vain parempaa — mutisi professori.
— Allia en voi odottaa kotiin ennen kello yhtä, sillä täällä kaikki huvit loppuvat niin myöhään.
— Se tuntuu minusta hiukan nurinkuriselta, sanoi Magna, kääntyen professoriin, he kun olivat jo vanhoja tuttuja. Siellä kotona sammutetaan tuli aina ennen kymmentä ja makuulla lukeminen oli kokonaan kielletty.
— Teidän isänne, neitiseni, täytyy olla tavattoman järkevä mies?
— Hyvin hyvä hän ainakin on, vastasi Magna hymyillen.
— Eikö meillä olisi vielä hauska puhella tässä lampun ääressä, ehdotteli neiti Schneider, ottaen kudoksen käteensä. Magna katsoi häntä ihmetellen ja professori kiirehti sanomaan: — Paras neiti, älkäämme näyttäkö vieraallemme nurinkurisia pääkaupunkilaistapojamme heti ensi iltana, sillä tässäkin talossa erotaan tavallisissa oloissa hiukan aikaisemmin. Hyvää yötä!
Kapteeninrouva saattoi Magnan pikkutyttöjen kamariin ja näytti hänelle vastaisen pienen nurkkansa. Nuori tyttö oli kiitollinen ja tyytyväinen kaikkeen, niin että tuo hyväntahtoinen rouva tuli aivan liikutetuksi. Muutamia minuutteja myöhemmin oli Magnan pää jo vaipunut tyynyyn ja hän nukkui kuin hyvä lapsi ainakin.
Tosin havahtui hän hetkisen perästä verhon takaa kuuluvaan naurunkiherrykseen ja vähää jälemmin tuntui kuin olisi tuuliaispää kiitänyt läpi huoneen: se oli Alli neiti, joka tuli kotiin. Mutta Magna oli liian väsynyt häiriytyäkseen tästä ja hänen unensa, ensimmäinen kaupungissa, oli yhtä rauhaisa ja uneksimisista vapaa kuin ennen kotona maalla.
* * * * *
Seuraavana aamuna havahtui Magna tapansa mukaan aikaiseen. Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Vuoteilla vastaisen seinän vieressä nukkuivat vielä nuo eiliset tanssiaistytöt: Sanni pörhöisiä, poltetuita suortuvia otsalleen valahtaneena, Ella harmaankalpeana, väännähdellen edestakaisin levottomasti vuoteellaan. Ehdottomasti muistui hänelle mieleen omat pikku siskonsa: Aida, joka nukkuessaan näytti uinailevalta enkeliltä ja Berith musta hiuspalmikko pyöreän käsivarren ympäri kierrettynä; mitä viehättävimpiä olentoja molemmat.
Häneltä pääsi kaipauksen huokaus, oma koti ja rakkaimmat siellä — hän alkoi palmikoida tuuheaa tukkaansa, tarvitsematta ollenkaan peilin apua. Sen tehtyä otti Magna matkalaukustaan Raamatun. Koko talossa vallitsi vielä hiljaisuus, hän ajatteli, että aamuhetket varmaankin olisivat rauhallisimmat eikä hän tahtonut niitä turhaan hukata; täällä kaukana, poissa kotoa ja yksinäisenä tarvitsee hänen enemmin kuin ennen turvautua taivaalliseen ystäväänsä. Hän kumarsi päätään ja rukoili hiljaa, mutta sydämmellisesti: "Ota minut suojaas ja johdata minua!"
Kun hän astui saliin, paloi täällä jo iloinen valkea uunissa ja Eriikka valmisti parhaillaan aamiaispöytää. Magna tervehti ja istui sitte iloisen valkean ääreen kudin kourassaan. Hän ei ollut tottunut jouten haaveilemaan.
Vihdoin tuli kapteeninrouvakin näkyviin kirjavassa aamunutussaan, kodikas myssy kampaamattomassa päässään. — No hyvä ihme, oletko sinä jo pukeutunut ja täydessä työntouhussa, sinähän olet oikea muurahainen! huudahti hän aivan hämmästyneenä. Sinä varmaankin haluaisit juoda kahvin aikaisemmin? Kunhan nyt vain Eriikalla olisi kahvileipää kotona!
— Älkää mitenkään vaivatko itseänne minun tähteni, hyvä täti; äiti ei olisi hyvillään jos minusta olisi jotain erikoista puuhaa, vakuutti Magna innokkaasti. Minä olen vain tottunut nousemaan aikaisin ylös ja täällä oli niin lämmin ja iloinen valkea.
— Hyvä, pikku ystäväiseni; mutta täälläpä onkin nyt Eriika saanut kaikki kuntoon — minun pitää vain juosta Ellaa herättämään, muuten hän taasen myöhästyy koulusta.
Samassa tuli hän aivan hengästyneenä takaisin: — Se lapsi rukka on aivan unenhoureissa, läähätti hän. Ne tulivat myöhään kotiin ja sitä paitsi alkaa Ellan koulu aikaisempaan. Niin, rakas ystäväiseni, sinä onnellinen maalainen et ollenkaan tiedä, miltä tuntuu semmoisen kaupunkilaisperheen huoltaminen, jossa on useita jäseniä, jossa melkein jok'ainoa on erikseen herätettävä ja jokainen syö ateriansa eri aikoina. Minä saan juosta koko päivän ympäri kuin vanha kyytihevonen pitääkseni silmällä, että kaikki on kuin olla pitää ja iltasin olen minä niin väsynyt, että jalat tahtovat uupua. Kas niin, siinähän se on Ella, Jumalan kiitos.
— Kiiruhda pikku tyttöni, täällä on sinun kakaosi valmiiksi sekoitettuna ja lämmin ranskanleipäsi; syö nyt, äläkä hukkaa aikaa. Ai, sinä seisot ja katselet saamatonna uutta huonetoveriasi, minä unohdin esittää. Rakas Magna, tässä on meidän pikku Ella. Mutta nyt sinun täytyy rientää, aika kyytiä. Sen jälkeen tuli kahvipöydän ääreen herrat lyseolaiset ja esitettiin nuorina Levineinä. Neiti Schneider joi vatsakatarrinsa tähden ainoastaan lämmintä vettä. Tuli yksi ja toinen, eikä rouva rukka kerjennyt muuta kuin myötään tarjota ja kehoittaa. Magna tunsi oikeaa osanottavaisuutta tuota paljohuolista rouvaa kohtaan, joka tuskin kerkesi lähentää kahvikupin huuliaan kohden kun jo taasen joku uusi vieras ilmautui kahvinjuontiin. Ja kun aamukahvi oli juotu, alkoi aamiaisen laittaminen. Jokainen söi miten hänelle soveltui ja viimmeiset tavallisesti niin myöhään, että päivällisvalmistukset olivat jo täydessä käynnissä. Pöytä sai siten olla katettuna lähes koko päivän.
Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt, voimistellut ja tehnyt kävelymatkan — kukaan ei hoitanut itseään niin huolekkaasti kuin hän — mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.
Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista, tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja suosittamaan opettajan.
Magna oli ihastuksissaan. — Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän. Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä; nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on onni kaikkialla.
Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: — Jos neiti vain luottaa minuun — — —
— Tuhansia kiitoksia!
Alli, joka nyt — happamana ja huonolla tuulella havahtuneena — oli saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä, säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi: