Minä olin nuori ja taloudellisessa suhteessa turvattu, minua ei kiinnittänyt mikään hellä side; ilman uskonnollisen vakaumuksen tukea, ilman lapsuudenuskon muistoja antausin minä elämän taisteluun. Minä luotin yksinomaan omiin voimiini, eipä siis kummastelemista, jos useammin hävisin kuin voitin. Minuun vaikutti kuitenkin vaistomaisesti siveyden voima, se etsi minua turmion tieltä ja pienintäkin poikkeusta siveyslain vaatimuksista pidin rikoksena. Minä en antaunut viettien orjaksi, vaan minusta tuli epäluuloinen ivailija, joka terävästi tarkkailee maailman monikirjavaista elämää. Kyllästyneenä tuohon halpamaisuuteen ja onttoon tyhjyyteen, jota tarkasteleva silmäni huomasi kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, antausin vihdoin tieteitä tutkimaan ja aloin ymmärtää isääni, joka tutkimisessa löysi ainoan tyydytyksensä.
Minä olen viettänyt onnellisia hetkiä kirjojeni ääressä, se myönnettäköön, ja minun miehiselle kunnianhimolleni ovat työni hedelmät antaneet tyydytystä. Mutta minun sydämmeni on jäänyt tyhjäksi ja kylmäksi, se aivan suonenvetoisesti kouristui joka kerta kun minussa heräsi kysymys: tämmöistäkö elämä on, eikö sillä ole mitään enempää tarjottavaa. Ja joka kerta tukehutin minä tuon kysymyksen: semmoista on elämä ja semmoiseksi se jää. Minä uurastin eteenpäin — en nopeasti ja kevein askelin, kuten jotkut onnelliset — vaan kuten väsynyt vaeltaja erämaata kulkeissaan. En toivonut koskaan tapaavani tuoksuavaa kukkaa yksinäisellä erakkopolullani, vaan silloin — silloin tapasin minä aavistamatta eräissä viattomissa silmissä tuon puhtaan loisteen.
Ja juuri te, Magna, tuoksuavan metsäkukan tavoin virkistitte nääntyneen vaeltajan sielua. Luottavasti kuin lapsi lähenitte te tuota itseensä sulkeunutta miestä, jota muut väistivät. Minä sain pilkistää teidän sieluunne, lukea kuin selväpainoista kirjaa, jossa ei löytynyt ainoatakaan epäselvää riviä, vaan puhtautta ja totuutta jok'ainoassa sanassa. Ensi kertaa puhalsi minun kylmettyneen sydämmeni lävitse leyhkeä kevättuulahdus, verho putosi silmiltäni ja koko elämä näyttäytyi minulle uudessa valossa.
Te herätitte minussa jälleen uskon totuuden voimaan, osoititte aavistamani ihanteet ja neuvoitte minut runsaille aarteille, joiden arvoa ette kenties itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta mikä teille oli yksinkertaista ja luonnollista, kaikki, mitä te uskoitte ja toivoitte, kaikki nuo, joita minä olin koko elämäni turhaan etsinyt, ne voin minä vasta ankaran taistelun jälkeen omata. Mutta ne tulivatkin nyt minun kalliimmaksi omaisuudekseni ja ainoastaan se, joka minun laillani pitkät ajat on saanut kiviä leivän asemesta, voi käsittää iloani.
Niin, minä olin onnellinen, minä olisin tahtonut, että te olisitte ollut aina luonani suuntaamassa ja elähyttämässä elämätäni. Mutta te olitte nuori ja minä en tahtonut eroittaa teitä ikäistenne seurasta; niin vaikealta kuin tämä minusta tuntuikin, oli teidän ilonne kuitenkin minulle kaikkein kallein.
Vaikeammaksi muuttui minulle taistelu kun minun sydämmeni äkkiarvaamatta alkoi sykkiä kauvan uinuneen rakkauden syviä tunteita, kun minä opin rakastamaan teitä, ikämme erilaisuudesta huolimatta. Oli hetkiä, jolloin minun rakkauteni, ensimmäinen rakkauteni — oi, älkää naurako vanhan miehen tunnustukselle — tahtoi katkaista kaikki siteet, kun sanat polttivat huuliani, mutta teidän kirkkaiden lapsensilmienne yksi ainoa katse sai minut pysähtymään.
Voisinko minä häiritä teidän onnellista tietämättömyyttänne, pakottaa teitä selitykseen, joka teidän hienotunteisuudellenne olisi tuntunut mitä tuskallisimmalta, koska tuommoiset tunteet olivat teille vieraita. Ei, minä vaikenin, ja sitä paitsi pakotti eräs toinenkin seikka minun niin menettelemään.
Jos minua suosisikin tuo ääretön, aavistamaton onni, että Magna luottavasti liittyisi minuun, niin olisiko minulla oikeutta ottaa vastaan niin kallisarvoista lahjaa, oikeutta kiinnittää teitä itseeni? Oliko minulla, maailmaa kokeneella miehellä, joka olin nähnyt niin paljon pahaa, jonka mielen oli seoittanut epäilys ja joka olin saanut osani maailman elämän-nautinnoista, oliko semmoisella miehellä oikeutta yhdistää kohtaloaan semmoiseen nuoreen olentoon kuin sinä, semmoiseen lämminlempiseen, kyyhkyslakan kirkassilmäiseen, viattomaan linnunpoikaseen.
Siinä minun kärsimiseni, tuo tuska, joka murti minua ja joka vielä tänäkin päivänä kaivaa sydäntäni. Minä voin vaijeta päivästä toiseen, aina siihen hetkeen asti, jolloin meidän piti erota, kenties ainaiseksi. Minä puristin silloinkin huuleni yhteen, mutta tietämättäni tunkeusi niiden välitse muutamia varomattomia sanoja, minä tunsin itsessäni houkkamaisen päähänpiston saadakseni kerran kuulla sinun armaan äänesi lausuvan nimeni. En tiennyt, mitä sanoin tai tein. Mutta kun jäin yksinäni, muistin tuosta kaikesta vain sen, että sinä kutsuit minua käymään kotonasi ja että minulla siis oli tilaisuus taas nähdä sinua.
Ja kuitenkaan en ole vielä sinua nähnyt. Minä olen vakavasti koetellut itseäni — sen Jumala tietää — ja ensi kertaa olen minä voinut luottaa häneen, antaa kalleimman maallisen asiani hänen huostaansa.
Minulla ei ole sen enempi sanomista! Magna, tässä kunniallisen miehen käsi, tässä sydämmeni, joka ei toivo rakkautta, mutta — myötätuntoisuutta en myöskään pyydä — anna minulle mitä voit, suo minun kuitenkin jäädä ainaisiksi ajoiksi vanhaksi ystäväksesi. — Saanko nyt tulla?
* * * * *
Magna Roosilta professori Bruunille.
P:n pappilassa 10/VIII 188—.
Rakas vaeltaja!
Riennä kotiin pitkältä retkeltäsi, suoraan tuohon "lämminlempiseen kyyhkyslakkaan." Totta on, että Magna on vielä lapsi monessa suhteessa, eikä ansaitse niitä kauniita ajatuksia, joita "eräällä" on häntä kohtaan, vielä vähemmin hänen rakkauttaan. Mutta hän tuntee syvästi, miten paljon häneltä puuttuu ja pyytää jokapäiväisissä sydämmellisissä rukouksissaan, että hän tulisi yhä paremmaksi. Pitkinä, valoisina kesäpäivinä, kun hän makaa nurmikolla riippukoivujen alla ja niiden lävitse tähyää sinitaivaalle, muistuu hänen mieleensä usein tuo hyvä professori. Mutta niitä tunteita, joita hänessä liikkuu tuota kunnon miestä kohtaan, ei hän voi selittää, sillä hän on vain oppimaton tyttöraiska. Jos hänen kuitenkin täytyisi ne selittää, niin sanoisi hän, että ne ovat syvää kaipuuta ja sydämmellistä ikävöimistä tuon oppineen miehen perään — sanottaisiinko semmoista mahdollisesti rakkaudeksi?
Tuo pieni linnunpoika istuu mietiskellen pesän reunalla ja tähyää kaikkiin suuntiin, mutta kun se tulee, jota hän alituiseen ajattelee, kohottaa hän siipensä ja lentää suoraan hänen rehelliselle rinnalleen.
Magna.
P.S. Ja siitä hän on aivan varma, ett'ei sitä omituista tunnetta, joka hänellä on tuota oppinutta professoria kohtaan, milloinkaan voida nimittää myötätuntoisuudeksi.
Tule pian — Hugo!
ENSI KERTAA.
"Henki tekee eläväksi."
Pastori Allén istui kirjoituspöytänsä ääressä kylmässä, kolkossa huoneessaan autiossa maalaispappilassa. Hän istui ja mietiskeli huomispäivän saarnaa, mutta sitäkin enemmin kovaa kohtaloaan. Heti papiksi vihittyään oli hän määrätty tämmöiseen kaukaiseen erämaan kappeliin, kauvas suuren maailman valtateistä, elämästä, ystävistä ja seurasta. Hänen edeltäjänsä oli nimittäin kuollut äkkiä ja kun seurakunta valitti sielunpaimenen puutetta korkeille viranomaisille, lähetettiin Allén heidän kaitsijakseen. Täällä hän nyt oli ja täällä hän sai olla, tiesi Jumala kuinka kauvan. Paikka oli ruma, yksinäinen ja rappeutunut, huoneet kylmiä, ei jälkeäkään kodikkuudesta missään, ja mitä ravintoon tulee, niin ei vuokraajan vaimon kalsea suolaliha ja paksu puuro juuri ruokahalua kiihottanut.
Kaikki oli niin surkeata kuin suinkin olla voi ja tämän lisäksi oli vielä saarnoistakin vaikeutta; miten paljon hän ajatteli ja mietiskelikin, eivät aatteet tahtoneet sanoiksi sukeutua. Oli jo kerrassaan päivätyö saada kasaan johdantoa, mutta eteenpäin jatkaminen oli sitäkin vaikeampaa. Ennen oli hän luullut kykenevänsä käyttämään kynää sujuvasti, mutta nyt hän huomasikin sen suhteen erehtyneensä. Eilen oli myöskin ollut pyhäpäivä, nuo yhtämittaiset saarnat hänen aivan uuvuttivat, hän tunsi olevansa tyhjä sekä ajatuksista että sanoista.
Ainoastaan muutamia lehtiä oli vasta kirjoitettuna pöydällä, tuskin kolmatta osaa siitä, mitä kohtalaiselta saarnalta voitiin vaatia. Hän luki vielä kerran huomispäivän tekstin, löytämättä kuitenkaan mitään, josta olisi voinut johtaa selityksensä, se oli tosiaankin kamalaa. Epätoivoisena pöyhi hän käsillään tuuheaa tukkaansa ja hieroi silmiään, kunnes ne tulivat punaisiksi. Noissa nuoruuden vehmaissa kasvoissa, tuossa pitkässä, sorjassa vartalossa ei ollut mitään papillista; hän näytti olevan noita hyväinpäiväin lapsia, jotka antauvat pappisuralle vain sen tähden, että se on lyhin ja pikimmin omanleivän eläjäksi vievä. Mitään kutsumusta, hengen taistelua, hän ei ollut koskaan tuntenut, mutta virkaansa hän kyllä piti arvossa ja oli halukas täyttämään valansa niin hyvin kuin heikko ihminen voi, sillä heikkoutta on jokaisessa, myönsi hän nöyrästi.
Hän katsoi kelloaan, se läheni kymmentä, kaikki talon asukkaat makasivat ja hän tunsi voimakkaan halun seurata heidän esimerkkiään. Mutta nuo tyhjinä ammottavat lehdet näyttivät aavemaisen uhkaavilta, ne eivät suoneet hänelle lepoa.
Samassa kuului ulkona askeleita, joku tuli pimeässä eteisessä ja vähää myöhemmin koputti se jo ovella. Avain oli jo otettu pois, pastori nousi ja avasi. Siellä seisoi muuan rahvaanmies lakki kourassa, nuori kyllä ijältään, mutta kasvoiltaan vakava.
— Astukaa sisään, mitä asioitte? Allén vetäysi kirjoituspöytänsä ääreen.
— Minun isäni makaa sairaana kotona.
— Vai niin, kuka hän on?
— Mustasaaren isäntä.
— Hyvä, entä sitte?
Talonpoika ei nähtävästi ollut oppinut niin äkkiä puhumaan asioitaan ja sitä paitsi näki hän nuoren pastorin vasta ensi kertaa lähemmältä. — Aika on perin sopimaton, sanoi hän harvaan ja joka sanaa punniten, mutta kuten isä sanoo: kuolema ei valitse aikaa.
— Oh, onko hän jo niin huono?
— On — nähkääs, herra pastori, isä kärsii sekä ruumiin että sielun tuskia, kuume tuimentelee häntä ja silloin tällöin palaavat puuskaukset tuottavat hänelle sanomattomia sieluntuskia. Hän on kyllä kaiken ikänsä ollut hyvä kristitty ja taitanut autuudenopin kappaleet, mutta se lienee niin, ett'ei kukaan pääse taistelutta vapaaksi.
— Ei, ei, niin se on. — Allén pureskeli hermostuneena kynänvartta.
— Niin ollen olisi tarkoitus jos herra pastori tahtoisi seurata minua kotiin, isä toivoo saavansa huojennusta kun saisi puhua Jumalan palvelijan kanssa.
— Vai niin, vai niin, — kevyt ahdistus valtasi nuoren pastorin. Hän oli tottumaton semmoiseen tehtävään, tämä olisi hänen ensimmäinen sairaskäyntinsä, ja sepä juuri tekikin hänet alakuloiseksi. Muuten oli hänestä vastenmielistä lähetä kuumesairasta, varmaankin huonosti tuuletetussa huoneessa, sekä lähteä kylmään yöilmaan. Mutta voisiko hän muutakaan tehdä? Arveleminen ei sopinut, hän otti käsikirjan ja ripitysneuvot, kietoi matkaturkin ympärilleen ja seurasi tuota nuorta talonpoikaa.
— Onko matka pitkä?
— Ei, ainoastaan yksi penikulma!
— Hyvä! Allén veti turkkinsa kauluksen korvilleen, häntä vilutti, oliko se sitten ulkonaista vai sisäistä kylmyyttä, sitä hän ei tietänyt. Tie kulki syvien metsien läpi, missä lumi oli ajautunut paksuiksi nietoksiksi puiden oksille. Pastorista tuntui, että hänen olisi pitänyt puhella jotain kyyditsijälleen, mutta hän ei löytänyt sopivaa puheenainetta. Ja niin kului aika, kunnes he tulivat tuohon yksinäiseen taloon.
Kuu valaisi heikosti, muuan koira haukkui loitommalla; muuten oli kaikin puolin hiljaista.
Nuori kyytimies sitoi hevosen aitaan kiinni ja seurasi pastoria pimeään eteiseen, jossa pieni valonjuova näytti tietä tuvan ovelle. Suuri tupa oli hämärä, vuoluhirret olivat mustuneita ja suuressa pesässä tuikotti pieni tuli. — Nuori tyttö nousi penkiltä istumasta ja tervehti kohteliaasti, pian sen jälkeen tuli kamarista muuan ikälikkäämpi nainen. — Hyvää iltaa, herra pastori on siis jo tullut, sanoi hän. Jumalalle olkoon kiitos, hän onkin niin odottanut ja toivonut teitä!
Pastori riisui turkkinsa ja meni tulen luo: — Minun on vilu, en saata mennä sairaan luo ennenkun olen hiukan lämmennyt. — Saattaa olla niin, tuumi nainen ja alkoi puhaltaa riutunutta tulta. Allén seisoi ja seurasi hänen liikkeitään erikoisella tarkkaavaisuudella, hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin masentuneeksi kuin nyt.
Kyytimieskin tuli nyt sisään, nuo kolme, äiti ja lapset, olivat niin ihmeteltävästi toistensa näköisiä: sama vakavuus piirteissä, sama älykkyys silmissä ja tyyneys olemuksessa. Hän yksin oli levoton, sillä noita toisia elähytti kärsivällisyyden suoma rauha.
Voisiko hän lausua ainoatakaan sanaa näiden kolmen henkilön tutkivain silmäysten edessä, jotka näyttivät katselevan hänen lävitsensä ja juuri synnyttävän hänessä tuon tuskallisen levottomuuden. He eivät suinkaan tietäneet, että tämä oli hänen ensimmäinen sairaskäyntinsä, ei, hän tahtoi olla kahden sairaan kanssa. Ja siitä ei häntä kukaan estänyt.
Sairaan huone ei ollut mikään matala hökkeli, vaan pieni, siisti kamari; lattia oli pesty valkeaksi, ikkunoita verhosi karttuuniuutimet ja valaistussa tiiliuunissa paloi hiljalleen ratiseva tuli. Peränurkassa oli suuri, sinisellä pummuliverholla varustettu sänky, siinä makasi kookas mies suoraksi ojentuneena. Hänen tuuhea, harmahtava päänsä lepäsi raskaasti päänalaisella ja jänteiset kädet lepäsivät hervottomina sivuilla. Voimakas, jäntevä oli tuo ruumis, jonka sairaus oli nöyristänyt, milt'ei musertanut.
— Hyvää iltaa, tervehti pastori sisäänastuessaan.
— Hyvää iltaa — ah, se on pastori, istukaa alas, istukaa, kuului käheä, liikutettu ääni. — Tämä on surun huone, herra pastori, sairaus on raskas risti, mutta mitä ovat ruumiin vaivat sieluntuskien rinnalla.
Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan: — Tuska jäytää minua, minun täytyy astua Jumalan tuomioistuimen eteen tänä yönä, kenties jo tämän tunnin kuluessa, ja "kauheaa on langeta elävän Jumalan käsiin", joll'ei meillä ole "puolustajaa Isän tykönä." Ja semmoinen on minulla ollut tai olen luullut olevan aina tähän asti, mutta nyt "Hän on kätkenyt kasvonsa minulta." Sanat tulivat katkonaisina ja ääni oli sortunut.
Allén istuutui vuoteen viereen, selvitti äänensä ja alkoi puheensa. Ensin kyselemällä yhtä ja toista, mutta sitte alkoi hän puhua yksin, ajatukset alkoivat muotoutua kauniiksi, onnistuneiksi lauseiksi. Menestys virkisti häntä, hän alkoi puhua yhä lämpimämmin, mutta kuta innokkaammaksi hän tuli, sitä kalpeammaksi ja synkemmäksi muuttui sairas, ainoastaan kuumeiset kädet liikkuivat levottomasti peitteen päällä.
Kun pastori lopetti, ei kuulunut huoneessa muuta ääntä kuin seinäkellon yksitoikkoinen tikutus. Mutta äkkiä kohosi sairas istualleen ja kuin uhaten ojensi hän oikean kätensä nuorta pastoria kohden: — Kauniita sanoja, herra pastori, kauniita sanoja, mutta tyhjiä, oi, voi! "Henki yksin tekee eläväksi, vaan liha kuolettaa," — Minä viheliäinen, mitä voin minä toivoa häneltä?
Tuskallisesti huudahtaen vaipui hän takaisin vuoteelleen, ja tuo huuto, se tunkeusi miekan tavoin nuoren pastorin sydämmeen. Oliko tuo kauhea tuomio todellakin totta, oliko hänen kaunis esitelmänsä ainoastaan sanoja, hengettömiä sanoja?
Ensi kertaa selveni hänelle nyt oma sisäinen olemuksensa, kuin olisi välähtävä salama sitä valaissut. Mikä pitäisi pappi oleman? Oi, sielujen lääkäri! Koko hänen toimensahan juuri oli sielunhoitoa, ja sitä ei voi toimittaa yksin ruumiillisilla voimilla. Ei, ei koskaan! Nyt selveni hänelle, että papin tulee olla pappi hengessä ja totuudessa, muuten on hän kelvoton kantamaan papillista pukuaan. Voi häntä, joka ajattelemattomasi ja leivän tähden antausi sille uralle, ja totisesti saa hän rangaistuksensa, tuon rangaistuksen, joka nyt niin armottomasti painoi häntä: istua kuolinvuoteen ääressä, kuulla huudettavan lohdutusta ja apua, eikä voida auttaa.
Jumalan sana on syvä ja rikas lähde, mutta tuo nuori mies ei voinut siitä ammentaa mitään. Kuolevan epätoivoiset huokaukset ajoivat tuskanhien hänen otsalleen ja sieluntuskissaan kallistausi hän vuoteen ylitse ja sanoi: — Rakas isäntä, me olemme yhtä avuttomia molemmat, minä ja te.
— Niin, minä olen väärin antanut noutaa teidät tänne; jos olisin sen tietänyt, niin olisin lähettänyt hakemaan Johannes Nygårdia, hän ei koskaan jättäisi minua hädässä avuttomaksi.
— Kuka on Johannes Nygård?
— Hän, Johannes, ah, hän on niitä, joita sanotaan lahkolaisiksi, hän käy ympäri myyden kirjoja ja puhuen Jumalan sanaa kansalle.
— Vai niin — maallikkosaarnaaja. Allénin ääni ilmaisi tyytymättömyyttä: — Kuka tietää, jos hän on oikeaoppinenkaan?
Voimiaan ponnistaen kohosi vanhus taasen istualleen, ryppyisillä, ilmeikkäillä kasvoilla kuvautui kovan sisällisen liikutuksen ilme ja suuret, syvällä asuvat silmät katsoivat terävästi nuorta pastoria. — Minä tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori, alkoi hän selvällä äänellä. Älkää luulko, että minä olen niitä, jotka juoksevat kirkosta ja pappien luota kuulemaan jokaista, joka nimittää itseään opettajaksi ja voi saarnata. Ei, kaukana siitä! Jos minä vaan saan kuulla hyvää Jumalan sanaa saarnatuolista, sykkii sydämmeni ilosta, mutta niiden pitää olla sanoja, jotka tulevat sydämmestä ja tunkeuvat sydämmeen, niissä pitää olla henkeä ja elämää. Nähkääs, pastori, me annamme ruumiille tarpeensa, luuletteko, että henki voisi elää ravinnotta? Henki vaatii myös osansa ja kun pastori ei voi tyydyttää sen nälkää, silloin tulee joku Johannes Nygård, sielu täynnä palavaa rakkautta ja intoa Jumalan asialle — voitteko tuomita niitä, jotka kuuntelevat häntä? Joll'ei täällä erämailla olisi semmoisia, olisi tänäkään päivänä tuskin ainoatakaan elävää kristittyä seurakunnassa, mutta nyt on Herralla täällä kuitenkin pieni laumansa.
— Miksi tulitte meidän luoksemme, herra pastori? Tulitteko oman hyötynne tähden tai rakkaudesta meihin? Jälkimmäisessä tapauksessa saatte Johannes Nygårdista uskollisen auttajan työssänne seurakunnan hyväksi, muuten — saa se asia jäädä semmoiseksi kuin se on ollutkin: Jumalan sana ei ole sidottu.
Nuoren papin pää vaipui syvälle alas. Mutta sairaan terävä silmä huomasi kuitenkin, mitä hänen sielussaan liikkui. — Nuori mies, sanoi hän, pankaa muistiinne kuolevan sanat. Te olette vihitty Herran palvelijaksi, mutta tähän asti olette te ollut se vain nimeltä, rukoilkaa Jumalaa, että hän täst'edes vihkisi teidän sielunne, niinkuin hän itse luvannut on: "Minä kihlaan sinut armolla ja laupeudella." Silloin vasta teistä tulee pappi hengessä ja totuudessa Herran kunniaksi ja seurakuntanne lohdutukseksi. Ja semmoisen papin ei tarvitse koskaan peljätä, että tulee joku ja viettelee lauman hänen luotaan; sillä hän on oikea paimen, eikä mikään — palkkapaimen.
Raukeana ja läähättävänä vaipui vanhus takaisin vuoteelleen.
Allén tarttui hänen käteensä: — Rukoilkaamme kuitenkin yhdessä, sanoi hän hiljaa. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja huokaus toisensa perään tunkeusi hänen ahdistetusta rinnastaan.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa, sairaan piirteet olivat tulleet tyyneiksi ja hän makasi aivan hiljaa suljetuin silmin. Kun pastori nousi, katsoi hän häneen ylös: — Hyvästi nyt, herra pastori, älkää olko ollenkaan levoton minun tähteni, sillä kun hätä on suurin, on apukin lähin, minä alan jo tuntea Jeesuksessa Kristuksessa saavutettavan rauhan esimakua. Herra kätkeytyy ainoastaan hetkiseksi, mutta hän ei unohda meitä, kenties hän tahtoikin antaa minulle juuri tämän opetuksen.
— Hyvä, että Herra antoi teille, mitä te halasitte, sanoi nuori pastori suruisesti, — minä en voinut antaa teille mitään.
— Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta, vastasi vanhus, kirkas profeetallinen katse silmissään.
— Entä ehtoollinen? kysyi pastori empien.
— Niin, sen otan minä mielelläni huomenna, jos vielä silloin elän, sitä ennen täytyy minun olla hetkisen kahden Herrani kanssa.
* * * * *
Pastori seisoi taasen tuvassa ja pukeutui turkkeihinsa. — Huomenna tulen minä jälleen, sanoi hän emännälle.
— Haluaako hän niin?
— Haluaa!
Emäntä nyökäytti päätään — pappi on aina tervetullut murheellisten luo: Hyvästi!
Paluumatka joutui pian, pastori istui taasen yksinäisessä kamarissaan. Puolivalmis saarna oli kirjoituspöydällä, hän luki sen lävitse, otti sitte lehden toisensa perästä ja poltti kynttilän liekissä. Kun kaikki oli muuttunut tuhaksi, löi hän otsaansa ja mumisi: — Niin, "henki tekee eläväksi", mutta minulla ei ole mitään henkeä. Oi Jumala, älä rankaise vanhurskaassa vihassasi tietämätöntä, joka on antaunut uralle, jota hän ei tuntenut, ruvennut virkaan, johon hänellä ei ollut kutsumusta. — Hän vaipui polvilleen, henkisesti köyhänä ja neuvotonna, kenties tänä hetkenä maailman silmissä halveksittuna miehenä, mutta Jumalan edessä hänen armonsa ilmestykselle valmistettuna sieluna. Sille, joka pimeydessä vaeltaa, valmistaa hän suuren valkeuden. Jumalan valtakunnassa käy aina niin, ensin pimeyttä, sitte vasta valoa, ensin taistelua, sitte voitto.
* * * * *
Huomispäivänä seisoi saarnatuolissa riutunut, kuolonkalpea mies, niin eroava muinaisesta Allénista kuin eroaa yö päivästä. Hänellä ei ollut kirjoitettua saarnaa — sehän oli tuhkana — ainoastaan muutamia hajanaisia muistiinpanoja oli hän ennättänyt yön kuluessa tehdä. Siksi olikin hänen saarnansa tavoittelevaa ja hidasta, mutta hän pysyi väsymättä saarnan aineessa kiinni, rukoillen alinomaa Jeesusta avukseen. Ja Herra ei koskaan anna uskollisen palvelijansa turhaan rukoilla, niin totta kuin hänen sanansa ei koskaan tyhjänä palaja.
Kuulijat tuskin huomasivat, että uudessa pastorissa oli tapahtunut muutos, mutta tuntui kuitenkin kuin olisi joku elämäntuulahdus käynyt läpi kirkon. Nuoren saarnaajan äänessä oli surullinen sointu, mutta hänen rukouksensa olivat niin palavia ja sydämmellisiä, että ne tempasivat koko seurakunnan mukaansa, kuin olisivat kaikki olleet yhtenä sieluna ja sydämmenä.
Kun Allén jumalanpalveluksen jälkeen tuli sakaristoon, odotti häntä täällä eilinen kyytimiehensä, tuo nuori, vakavakasvoinen talonpoika.
— Minä pyydän sanoa paljon terveisiä kotoa, sanoi hän, ja ilmoittaa, että isä kuoli vähää jälkeen puolen yön.
— Todellakin! — pastorin ääni vapisi liikutuksesta. Ja minä kun hänen toivomuksensa mukaan aijoin tulla tänään uudelleen, antamaan hänelle herran ehtoollista.
— Niin, isä käski sanomaan herra pastorille, ett'ei hän sitä enää tarvinnut maan päällä, koska hän oli aivan varma, että hän pääsee osalliseksi siitä suuresta ehtoollisesta taivaassa. Sitte sanoi hän vielä, ett'ei herra pastorin tarvitsisi huolehtia hänen tähtensä, sillä Herra oli tullut ja osoittanut hänelle armonsa täydellisyyden.
Pastori ei voinut vastata, hän ainoastaan puristi sydämmellisesti tuon nuoren miehen kättä jäähyväisiksi.
Kirkko oli nyt aivan tyhjä, ainoastaan lukkari-ukko puuhasi numerotaulunsa luona. Mutta pää käden varaan tuettuna istui nuori pastori yksinään kylmässä, pimeässä sakaristossa ja tuijotti jäykästi eteensä. Hän näki kaikkialla mustan yön ympärillään: — Mihin kelpaan minä? huokasi hän, mitä voin minä tämmöisenä vaikuttaa?
Hänen istuessaan näin alasvaipuneena kuin raskaan taakan painamana, astahti äkkiä hänen sielunsilmäinsä eteen tuon vanhan, kuolevan talonpojan profeetallinen katse ja hän kuuli taasen nuo samat sanat: "Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta." Valonsäteenä tunkeusi tämä muisto hänen pimeään sieluunsa, hän kumarsi taasen väsynyttä päätään ja vaipui nöyrään rukoukseen. Ja kuin korkeuden vastauksena kuuli hän sydämmessään voimakkaan äänen: — Ole hyvässä turvassa, poikani, nouse ja käy!
Tuon synkän, surullisen yön jälkeen alkoi aamukoitto sarastaa, ilmoittaen uuden, toivorikkaan päivän nousua. — Voitto on tosin Jumalan kädessä, mutta nyt oli tuo nuori taistelija urhokkaasti antaunut siihen taisteluun, joka jokaisen kristityn on suorittaminen. Mutta nyt ei hän luottanut omiin voimiinsa, vaan Jumalan kaikkivoipuuteen, joka täydellisentää inhimillisen heikkouden.
ERÄÄN NAISEN VAIHEET.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärtyvään syysiltaan. Seutu oli aution yksitoikkoista: silmän kantaman savipeltoja reunojaan myöten täyteisine ojineen, yksin tuo vähän tummempi juova taivanrannassa — metsä — oli liian etäällä kuuluakseen näköalaan. Ja tämmöistä oli hänen näköalansa oleva aina, huomenna, ylihuomenna, koko pitkän elämän.
Hän painoi otsansa kylmää ikkunanlasia vastaan ja tuijotti eteensä, suuret mustat silmät täynnä ikävöivää katkeruutta. Tämä kylä oli varmaan rumin koko tienueella, hän ei voinut edes aavistaa, että löytyisi niin lohduttoman rumaa seutua missään, vaan mitäpä hän tiesikään, hän, joka ei koskaan ollut kulkenut kotitienoon rajoja ulompana. Hän muisteli pientä kotoista jokea viehkeine lepikkörantoineen, korkeaa, metsän verhoamaa vaaraa, jonne hänellä oli tapana hiipiä vapaina sunnuntaiehtoopäivinä. Miten kaunista tuo kaikki olikaan verrattuna tähän viheliäiseen kylään, jossa huoneet oli rakennettu seinä seinään kiinni, jossa ei ollut muuta kuin ruoppaisia maanteitä ja allikoita, missä siat tonkivat ja myllertivät.
Joku huusi häntä: — Liisa, missä sinä olet, Liisa? Se oli hänen miehensä terävä, hiukan kähisevä ääni.
— Täällä! vastasi hän ja poistui hitaasti ikkunan luota.
Tohtorin suuri, pörhöinen pää työntyi ovesta sisään: — Lindström ja Orell tulevat tänne hetkisen päästä, pidäppä huolta, että saamme siksi lämmintä vettä.
Ovi sulkeusi jälleen raskaasti. Nuoren rouvan kasvojenilme pysyi ennallaan; hän meni keittiöön ja teki tulen savuttuneeseen pesään, asettaen totiveden kiehumaan. Lotta, heidän ainoa palvelijattarensa, oli mennyt lautamiehen taloon iltamaitoa noutamaan.
Puut olivat märkiä ja syttyivät perin vastenmielisesti, niin että hänen täytyi myötään työnnellä milloin tuohenpalasia, milloin pikku lastuja sytykkeeksi. Kun tuli vihdoinkin oli alkanut palaa vakavammin, istui hän ja tuijotti tuleen tuo sama surumielinen sävy silmissä kuin äskenkin ikkunasta katsellessaan. Hän ei käsittänyt itsekään mikä häntä oikeastaan vaivasi, ei hän ennen koskaan noin ajatuksiin vaipuneena tuijotellut. Eikä hänellä juuri ollut aikaakaan uinailuihin tuolla pienessä kappalaistalossa setänsä luona, jossa hän, orpotyttö, oli saanut suojan, sillä miksikään kodiksi ei se ollut hänelle koskaan tuntunut. Vuosittain yhä kasvava lapsilauma antoi kyllin puuhaa ja kun tulot olivat pienet, niin ei luonnollisesti kannattanut pitää useita palvelijoitakaan. Liisa oli terve ja vahva ja tämän lisäksi hyvin kätevä, siksipä hän ei muistanutkaan semmoista päivää, jona hän olisi ollut toimetonna, pyhiä lukuunottamatta. Mutta koskaan ei hän ollut nurissut tuon rasittavan työn tähden, sillä vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään erikoista puuhailijaluonnetta, oli hänessä kuitenkin toiminnan tarve hereillä. Aikaiseen aamusta iltaan myöhään oli hän alituiseen liikkeessä, aina saatavissa ja aina tasaisella mielialalla, joka oli hyvinkin tarpeen tuon tässä talossa niin tavallisen epäsointuisuuden vuoksi.
Pastori ja rouvansa olivat nimittäin toistensa täydellisiä vastakohtia. Rouva oli toimekas, työteliäs ja reipasluontoinen, ollen muidenkin suhteen ankara vaatimuksissaan sekä samalla kiivas, vallitsijahaluinen. Pastori taasen oli synkkämielinen ja kivuloinen, aina lapsesta pitäin taloudellisten huolien tähden oppinut katselemaan elämää saineesti. Näin erillaisten mielipidetten oli aivan mahdotonta sopia yhteen. Lapset, jotka melkein järjestään tulivat äitiinsä, olivat usein riitakapulana vanhempain välillä: äiti oli myötenantavainen, isä piti sitä vääränä, mutta oli liian heikko täyttääkseen sitä, minkä tiesi velvollisuudekseen.
Pappilan arkielämä, sen pahempi, oli nikaraista ja loukkauskiviä täynnä; mutta Liisa oli nuori ja omasi rautaisen terveyden, hän voi nousta ylös yhtäaikaa kuin aurinko ja kun hän illalla laski päänsä tyynylle, nukkui hän aivan samassa — se oli työn siunausta. Sunnuntaisin oli hänellä ainakin iltapäivällä vapautta. Ja silloin meni hän tavallisesti ulos luonnon helmaan, saadakseen olla oikein rauhassa; sillä kotona, lasten melussa, ei semmoinen tullut kysymykseenkään. Kesän aikaan oli hänellä myös omituinen pieni hökkelinsä, matala yksi-ikkunainen yliskamari; mutta siinä ei ollut tulipesää ja talvikylmä ajoi hänet taasen armotta ahtaaseen lastenkamariin.
Mutta ei hänen mieltään painanut työ eikä kodin ikävämäisyys, vaan toivo saada oppia jotakin. Talossa ei ollut, kuten tiedämme, liikoja varoja, ja niidenkin nakertajia oli kyllä tarpeeksi, Liisan osaksi ei siis riittänyt mitään, ei edes tiedon murenia. Pastorinrouva itse ei ollut saanut mitään oppinutta kasvatusta ja hänen mielestään oli kyllä kun nainen osasi leipoa, tehdä juotavaa sekä hoitaa taloutta ja lapsia, kaikki muu oli tarpeetonta, melkeinpä pahennusta tuottavaa. Sulaa järjettömyyttä olisi lähettää Liisaa kouluun, poikien luonnollisestikin tuli saada oppia, mutta tytöistä hän kyllä itse pitäisi huolen, ensin Liisasta ja muista sitte ikänsä mukaan. Ja Liisa suoritti kunnialla rippikoulunsa jo ennen neljäätoista täytettyään, hämmästyttäen tovereitaan sujuvalla luvullaan ja taitamalla katkismuksen ulkoa kannesta kanteen. Hän osasi myös leipoa hapanleipää, kirnuta voita ja tehdä makkaroita, liinavaatevarasto oli kaiken kaikkineen uskottu hänen huostaansa ja isoissa-siivouksissa oli hän aivan turhan tarkka. Täti oli häneen varsin tyytyväinen, vaikka hän hyvin harvoin ilmaisi sitä sanoin, sillä hänen mielestään vaikuttivat nuhteet ja torat nuoriin paremmin kuin kiitokset.
Mutta pastorinrouvalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä Liisan sisimmässä liikkui, hän ei käsittänyt tuon nuoren tytön opinikävää. Ja miten mieluisia olikaan Liisalle nuo viikkoja vanhat sanomalehdet, joita tukuttain lähetettiin emäseurakunnan pappilasta, miten kiihkoisesti hän ahmikaan tietoja poikien vanhoista koulukirjoista. Hän aivan kadehti Fritsiä ja Eemeliä, ne kun saivat olla koulussa lukukauden toisensa perään kun hänen sen sijaan täytyi häärätä kotoisissa yksitoikkoisuuksissa. Voi, jos hänkin olisi poika, silloin olisi koulutie hänellekin avoin! Silloin ei hänen tarvitsi parsia sukkia eikä pallistaa karkeita rohdinlakanoita ikävässä työhuoneessa, jossa pastori myötään tuprutteli huonoa tupakkaa ja hänen vaimonsa väsymättömänä helskytteli kangaspuissaan.
Ikkunan ääressä, Liisan tavallisella istumapaikalla, oli aina suuri kori, täynnä rikkeimiä vaatteita, ja miten hän uurastikin, ei se näyttänyt koskaan tyhjentyvän. Miten jokapäiväistä kaikkialla, niin julman jokapäiväistä, ja tuo nuori tyttö kun olisi niin mielellään suonut elämän näyttäyvän hiukan helakammissa väreissään, hän piti niin paljon kaikesta hienosta ja kauniista, ja kuitenkin oli se mahdotonta hänen elämänurallaan. Hänessä heräsi toisinaan oikein sisäinen vastenmielisyys, vastenmielisyys koko taloa, noita mellastavia lapsia ja etupäässä omaa köyhähenkistä olemustaan kohtaan.
Ja jokapäiväiseltä näytti hänen ulkoasunsakin, sitä vakuutteli hänelle jok'ainoa päivä ikkunanpielessä oleva kuvastin, jonka edessä hän joka aamu punoi paksut, ruskeat hiuksensa palmikolle. Helpoimmasta ostokankaasta tehty rippipuku oli hänen ainoa pyhävaatetuksensa, muut kaikki kudottiin tädin kangaspuissa, kudottiin sekä villaista että pummulista, sekä lämmintä että kestävää. Mutta väreistä ei välitetty.
Liisa ei kerran ollut aivan tyytyväinen muutamaan kankaaseen, jossa ruusukeltainen ja ruohonviheriä pistivät kovin räikeävärisinä silmään ja siitä pitäin kudottiin hänelle aina jotain harmajaa harmajalle pohjalle. Ja tuommoisesta paksusta, karkeasta villakankaasta oli mahdoton saada vähääkään kuosikasta pukua, varsinkaan kun ei tullut kysymykseenkään mitkään reunussomisteet. "Parempi suora ja sileä kuin huonosti poimutettu", oli pastorinrouvan tavallinen puheentapa.
Liisa oli suuri- ja vankkatekoinen, vartalo oli suhteikas ja pää kaunis ja hänen yksinkertainen arkipukunsa, vakava ryhtinsä ja säännölliset piirteensä antoivat hänelle hiukan kuvamaisen sävyn. Mutta hänen silmissään ei ollut sitä tyyneyttä, joka muuten ilmausi hänen koko olemuksessaan; ne olivat mustat ja ajattelevat ja niiden syvyydessä näkyi piilevän jotain levotonta tiedustelua.
Liisa oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta kun tohtori Galle kerran kävi pappilassa, ei lääkärintehtävillä, vaan aivan sattumoilta, kun hän innokkaana metsämiehenä sattui vierailemaan naapuristossa. Hän oli vankkatekoinen mies, lähemmä neljäkymmentä vanha; pieniä, teräviä silmiä, joilla ei ollut mitään omituista väriä, varjosti tuuheat kulmakarvat, pää oli suuri ja hiukset harjasmaiset, suu leveä ja hampaat vahvat ja kellahtavat. Hän ei suinkaan ollut mikään hieno mies, sitä vähemmin seuramies, varsinkin naisseurassa oli hän perin harvasanainen. Ja kun hän puhui, oli äänessä jotain kähisevää ja samalla terävää, niin että Liisa peljästyneenä hiukan säpsähti kuullessaan sen ensi kertaa.
Jos joku olisi kuiskanut tuon nuoren tytön korvaan: — Ennenkuin vuosi on umpeen kulunut, on tuo mies puolisosi — ei hän suinkaan olisi sitä uskonut. Mutta kuitenkin kävi niin. Tohtori pistäysi pappilassa vielä pari kertaa, sitte kirjoitti hän pastorille ja pyysi veljentyttären kättä. Liisa muisti varsin hyvin tuon päivän, sedän hämmästyksen ja tädin ilon tuon edullisen tarjouksen johdosta. Hylkääminen ei johtunut edes mieleen kummallekaan. Mutta Liisa itse? Hän ei tiennyt mitä ajatella. Itse asiassa hän oli vielä lapsi, elämä kirjavuuksineen oli hänelle vielä melkein outoa. Kenties tuntui tohtorin kosinta hänestä pelastukselta nykyisestä yksitoikkoisuudesta, pelastukselta "armoleiviltä", josta täti useinkin puhui. Hän ei tuntenut tohtoria sen lähemmin kuin että tämä oli lääkäri, mitään kiehtoavaisuutta ei hän myöskään tuntenut tohtorissa. Mutta hänpä ei ollutkaan, kuten useimmat nuoret tytöt, uneksinut mitään ihannemiestä, ihanneolentoa, joka olisi työntänyt syrjään tohtori Gallen jokapäiväisen olemuksen.
Kukaties ajatteli Liisa myöskin nuorison tavallisella luottavaisuudella, että uudet olot aina olisivat vanhoja paremmat, että hänen salattu kauneuden ikävöimisensä uusissa oloissa vihdoinkin toteutuisi. Ja niin alkoi tuo ajatus päästä hänessä yhä enemmin valtaan — pastori ja rouvansa olivat pitäneet asiaa ensi hetkestä lähtein päätettynä — ja siksi kirjoitettiinkin tohtorille kohtelias myöntymys.
Niin tuli Liisasta morsian ja muutamia kuukausia myöhemmin tohtorinrouva ja pastorinrouva voi tyytyväisenä vakuuttaa, että hän oli tehnyt mitä suinkin voi kasvattityttönsä hyväksi. Hän oli antanut taloudellisen kasvatuksen, mikä hankki tytölle kunniallisen miehen, pitänyt tavanmukaisesti häät ja varustanut säädylliset myötäjäiset, mitä muuta voitiin häneltä vaatia? Nyt oli hänellä aikaa ajatella omainkin lastensa tulevaisuutta. Kaikki oli hänen viisaalla johdollaan mennyt hyvin — hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Mutta tuo tuumiskeleva, kaihoeleva pastori ei ollut aivan yhtä tyytyväinen. Ensinnäkin oli Liisa hänen ainoan veljensä ainoa tyttö ja pastori piti hänestä omalla tavallaan, tietäen varmaan häntä kaipaavansa. Sitte oli tohtori hänen mielestään enempi kiero ja vastenmielinen mies, jonka kanssa onni tuskin häiriytymättä säilyisi. Mutta hän oli pitkin ikäänsä kärsinyt siksi paljon taloudellista puutetta, että hän kuitenkin toisekseen tunsi kiitollisuuttakin sentähden, että Liisa oli nyt turvattu siinä suhteessa, sillä jos hän, pastori, kuolisi milloin tahansa, niin ei suinkaan Liisalla olisi mitään turvaa semmoisesta kodista, jossa oli niin paljon nuorempia huollettavana.
Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa. Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.
Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea, istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä, noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell, jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin. Hauskaa — sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä, että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.
Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa, jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin, mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan koskaan valmista.
Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen; mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen, katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.
Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä, jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin, ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.
* * * * *
Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.
— Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa — uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän, Lotta, kyllä tiesi.
Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut, että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton, jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan, vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden, tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa, niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus puhua suunsa puhtaaksi.
Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä salliakseen miehensä niitä huomata.
Niin kuluivat joulunpyhät aivan kuin kaikki muutkin päivät, tohtorilla oli tavalliset vieraansa tai oli hän heidän luonaan ja Liisa istui yksinään kotona. Hämärässä hän tavallisesti antausi joksikin aikaa kävelylle, mutta näinä pitkinä juhlaehtoina istui hän useimmiten synkissä mietteissään ikkunansa ääressä ja katseli välinpitämättömästi kuinka tuli toisensa perään ilmausi kylän asukasten ikkunoihin, itse hän ei sytyttänyt tulta, sillä siten hän säästi hiukan öljyä. Jos hänellä olisi ollut joku kirja, olisi aika kyllä kulunut, mutta tohtorin kirjastossa oli ainoastaan lääketieteellisiä teoksia tai hänelle aivan vieraskielisiä kirjoja ja sanomalehdet jäivät aina apteekkiin. Hän tunsi toisinaan kaipaavansa henkistä ruokaa paljon enemmin kuin ruumillista.
Nurkkahyllyllä tosin oli Virsikirja ja vanha Raamattu, ja vaikk'ei hän ollutkaan aivan unohtanut tätä kirjojen kirjaa, niin pysyi se hänelle kuitenkin vieraana ja käyttämättömänä. Ennen oli hänellä tapana lukea siitä sunnuntaisin muutamia värsyjä, mutta nykyään oli hän senkin jättänyt. Hän ei tuntenut edes rippikoulun aikaan mitään jumalallisten totuuksien liikutuksia, sillä niin hyvää tarkoittava mies kuin setä muuten olikin, oli hän tavattoman kuiva opettaja eikä suvainnut mitään kysymyksiä, joita nuoren tytön eloisa mieli olisi niin halusta tehnyt. Ja hänen sunnuntaiset saarnansa, ne osasi Liisa ulkoa vanhastaan, hänellä oli oikein täysi työ pysyessään valveella niinä pyhinä, joina hänen tuli vuorostaan käydä kirkossa. Liisa ei siis käynyt kirkossa minkään sisäisen kutsumuksen pakottamana ja kun hänen miehensä — heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa — selitti, ett'ei hän voinut ruveta juoksemaan vaimonsa kanssa kirkossa, koska hän oli pastorin kanssa huonoissa väleissä, niin tuntui hänestäkin jotenkin helpolta pysyä sieltä kokonaan poissa.
Mutta kirkko ja lukeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä vielä eräästä toisestakin syystä. Hänessä oli nimittäin tänä synkkänä aikana herännyt outo katkeruuden tunne kaikkea, vaan etupäässä — Jumalaa kohtaan. Hän oli onneton, yksinäinen, vieroitettu kaikesta, mikä voi tehdä elämän mieluisaksi; miksi oli hänen kohtalonsa semmoinen, miksi Jumala oli juuri hänelle huonoimman osan suonut.
Hän, kaikkivaltias, istui siellä ylhäällä ihanuudessaan ja salli hänen nääntyä täällä. Kenties ei ollut olemassakaan mitään maailmoiden haltijaa, ainakaan ei kannattanut häneltä mitään odottaa. Tohtori uskoi luonnonvoimien jumaluutta, ne olivat kaiken alku ja perus ja Liisan väsynyt sydän yhtyi vähitellen tähän mielipiteeseen ja uskoi sitä tylsästi, sen enempää ajattelematta. Hänen nykyiseen horrostilaansa nähden oli jotenkin yhden tekevää, hallitsiko maailmaa Jumala tai luonnonvoimat.
Talven mittaan tuli hän haluttomaksi ja väsyneeksi, työ tuntui yhä vastenmielisemmältä eikä kävelytkään huvittaneet. Eräänä päivänä istui hän ikkunassaan ja näki miten apteekkarin rappusten eteen ajoi muuan matkareki. Siitä nousi matkapukimiin kääriytynyt herrasnainen. Apteekkari itse tuli häntä vastaanottamaan ja sitte alkoivat he yksissä neuvoin viedä sisään matkakapineita, joita ei näyttänyt niin aivan vähän olevankaan. Liisa ihmetteli juuri kuka tuo nainen olisi, kun Lotta tuli sisään ja kertoi, että apteekkarille oli tullut vieraita, apteekkarin sisar oli tullut veljensä luo asumaan; tohtorinna varmaankin oli kuullut siitä puhuttavan?
Ei, hän ei ollut kuullut mitään. Ja eihän hän juuri mitään saanut kuullakaan, sillä tohtorilla ei ollut tapana kertoa uutisia eikä hänkään taasen niitä koskaan uudellut.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli tuo vieras Liisaa tervehtimään, se oli ensi kertaa kun joku nainen kävi häntä katsomassa. Neiti Orell ei ollut enää mikään nuori, hän oli pieni, hyväluontoinen, vaaleahiuksinen, sinisilmäinen nainen. Hän vakuutti innokkaasti, että tieto siitä, jotta tohtorilla oli nuori vaimo, oli tuntuvasti vaikuttanut hänen tännetuloonsa, sillä voidakseen viihtyä maalla, täytyi ehdottomasti olla naapureita, ja hän toivoi, että heistä tulisi hyvät ystävät.
Liisa yhtyi vilpittömästi tähän toivoon, hän piti paljon heti ensi silmäykseltä tuosta ystävällisestä Miina neidistä ja oli varma, että hänen läsnäolonsa tekisi hänenkin elämänsä hiukan siedettävämmäksi. Tämä toivo näytti myös toteutuvan ja kun Liisa muutamain viikkojen kuluttua synnytti pojan ja kaipasi apua ja neuvoa, oli hänelle hyvästä naapuristaan todellista tukea. Hänen iloinen luonteensa lievensi tuntuvasti tohtorin yrmeyden tuottamaa katkeruutta, hän oli käytännöllinen ja kun hänellä sitä paitsi oli varattuna kaikkia, mitä taloudessa tarvittiin, antoi hän tuolle nuorelle rouvalle usein tuntuvaa apua.
Lapseen kiinnitti tohtori hyvin vähän huomiotaan, hän ainoastaan teki sen, mitä kaikki muutkin isät: lausui tyytyväisyytensä siitä, että lapsi oli "mies." Äidille sen sijaan oli poika kaikki kaikessa hänen riemunsa, hänen maailmansa. Hän istui pitkät kesäpäivät pojan kätkyen yli kumartuneena, ajoi pois nenäkkäitä kärpäsiä ja nautti lemmittynsä rauhaisasta uinailusta ja varmaan olisi hän pannut oman terveytensä alttiiksi pojan tähden, jollei neiti Orell olisi tullut avuksi järkevine neuvoineen. Oli kerrassaan työlästä saada hänet lähtemään edes hetkiseksi helteisestä huoneesta pitemmälle kävelylle ja yölläkin nousi hän usein ylös kietoakseen peitteen paremmin sydänkäpysensä ympärille, joka tavallisesti nukkui mainion hyvästi, sillä hän oli terve ja vankka poika.
Ensi kerran elämässään tunsi Liisakin siis onnea, tuota kauvan kaihottua onnea, joka sai veren virtailemaan eloisammin hänen suonissaan, kohotti tervettä väriä poskiin ja loistetta mustiin silmiin. Mutta tähän autuuteen sekoittui suruakin, pojasta oli lisämenoja ja tohtori oli yhtä kitsas poikansa kuin muidenkin suhteen.
Liisa kaapi kasaan vanhoista vaatekappaleista, leikkeli ja neuloskeli, niin että poika kyllä oli auttavasti puettu, mutta silloinpa heräsikin hänessä taasen eleille tuo vanha koreanhalunsa, hän olisi tahtonut pukea pikku Paulinsa kuin minkähän prinssin. Jos hänellä vain olisi ollut vähänkään rahoja omasta takaa, vaan mistäpä niitä otti, sitä hän turhaan akkiloi. Mutta eräänä päivänä oli Lotta kovin ihastunut pieneen myssyyn, jonka Liisa oli neulonut pojalleen, ja pyysi sitä lainaan ristiäismyssyksi sisarensa äskensyntyneelle. Liisa tarjosi heti myssyn lahjaksi, sillä hän piti paljon kelpo palvelijattarestaan ja soi hänelle mielellään pienen ilon. Kiitollisuudella otti Lotta lahjan vastaan, mutta seuraavana päivänä tuli hän ja kysyi empien eikö tohtorinna tahtoisi valmistaa lautamiehen emännälle samanlaista myssyä, hän kun myöskin tarvitsisi semmoisen.
Liisa suostui siihen heti, osti pienillä säästövaroillaan kappaleen kangasta ja muutamia kyynäröitä pitsiä kylän puodista ja niin oli tehdas valmis.
Liisan tehtaasta lähti sittemmin useoita pikku myssyjä, pitsikravatteja, ruusuja ja kaulaliinoja, jommoisia tällä seudulla käytettiin paljon. Pikku Paul sai niistä kokoontuneilla rahoilla milloin uuden etuliinan, reunuskoltin tai kiiltävät pikku saappaat ja ihastuksella katseli äiti poikaansa uusissa pukimissaan. Tuo nuori rouva ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä hänen miehensä sanoisi hänen uudesta hommastaan, mutta vaistomaisesti arvasi hän, ett'ei tohtori sitä hyväksyisi. Siksi neuloikin hän vieraat neulomukset puoli salassa, tohtori kun oli paljon poissa kotoa, milloin sairaiden luona, milloin apteekissa sanomalehtiä lukemassa.
Eräänä syyspäivänä, tuli hän kuitenkin aivan odottamatta kotiin, sanoakseen Liisalle, että hän tarvitsi puolipäiväisensä aikaisemmin kun hän aikoi nimismiehen kanssa lähteä metsästysretkelle. Liisa sattui juuri olemaan Miina-neidin kyökissä keskustelemassa jostakin tärkeästä taloudellisesta kysymyksestä, mutta häneltä oli lähteissään jäänyt pöydälle muuan alotettu myssy.
Sanaakaan sanomatta otti tohtori tuon sievän musliinipäähineen ja kiersi suuren nyrkkinsä ympärille.
— Se vasta on kaunis myssy, sanoi Lotta, joka yksinkertaisessa hyväntahtoisuudessaan oli aivan ylpeä emäntänsä suuresta taidokkuudesta. — Lautamiehen emäntä oli vallan ihastunut käydessään täällä aamulla ja tilasi heti kaksi — nähkääs, hänen ottotyttönsä sai kaksoiset eilen — mutta tämä myssy tulee Anttilan vaimolle!
— Anttilan vaimolle? — tohtorin terävät silmät sävähtivät sepo seljalleen.
— Niin, se on totta, vakuutti Lotta, joka alkoi tuntea itsensä hiukan levottomaksi, mutta lisäsi kuitenkin varmuuden vuoksi, ett'ei hän voi luetella kaikkia niitä myssyjä ja kaulaliinoja, joita rouvalta on tilattu.
— Vai niin — tohtori ei sanonut sen enempää, mutta kova äänensointu tuntui onnettomuutta uhkaavalta. Aivan ällämystyneenä meni palvelijatar päivällistä hommaamaan ja samalla tuli Liisakin neiti Orellin seuraamana. Pikaisesti silmäsi Liisa pöydälle, johon hän oli jättänyt työnsä, sitten katsoi hän tohtoriin ja huomasi, mihin tuo pikku myssy oli joutunut. Syvä punastus kohosi hetkiseksi hänen poskilleen.
Tohtori katseli häntä pilkallisesti: — Voit tosiaankin punastua, sanoi hän terävästi, olen juuri saanut kuulla kauniin jutun sinusta, minun vaimoni neuloo maksun edestä talonpoikaisämmille, erinomainen keino kohottaa miehensä arvoa.
Näkyi kaikesta, että hän oli julmalla päällä, ohaussuonet olivat paisuksissa ja koko kasvot mustanpuhuvat. Miina neiti tunsi itsensä perin onnettomaksi täytyessään olla tämmöisen perhekohtauksen todistajana, mutta ei tietänyt, uskaltaisiko hän lähteäkään ja jättää Liisaa kahden tuon julman, raivostuneen miehen kanssa. Nuori rouva oli koko ajan näköään täysin tyyne, mutta levottoman nopeat liikkeet, joilla hän korjasi ompelutarpeensa pöydältä, osoittivat että hänkin oli liikutettu.
— Maksun edestä! — toisti tohtori, kohottaen tuota onnettomuuden myssyä. Luultavasti olet kärsinyt nälkää tässä talossa!
— Minä olen käyttänyt nuo pennivähät pieniin ostoksiin poikaa varten, vastasi Liisa lyhyesti.
— Niin, vaatteihin, ilkkui tohtori — ymmärrän kyllä, pikkuinen olisi ilman sinun huolenpidottasi saanut olla alasti. Oh, ymmärrän kyllä tarkoituksesi, sinä tahdot rimsuttaa ja remsuttaa poikaparan pitsinpätkillä ja rievunkappaleilla, mutta siitä pelistä minä teen lopun, sen saat ymmärtää. Tästä päivästä lähtein sinä et ompele rahan edestä! — Hän meni uunin luo ja syvintä ylenkatsetta osoittavalla liikkeellä viskasi hän tuon pienen myssyn leimuavaan tuleen. Sitte läksi hän huoneesta, lyöden oven särähtäen jälkeensä kiinni, niin että poika kauhistuneena kavahti kätkyessään.
Liisa riensi heti pienokaista rauhoittamaan, nuo kauniit kasvot olivat ennallaan, niissä ei näkynyt jälkeäkään liikutuksesta, ainoastaan suun ympärillä oli tavatonta lujuutta ilmaiseva piirre. Miina vapisi ensin jonkun aikaa tohtorin esiintymisen johdosta ja katseli ihmetellen Liisaa. Sitte otti hän ystävälliset jäähyväiset, mutta ei saanut ainoatakaan sanaa huuliltaan. Hän tiesi ainoastaan, että hänen läheisyydessään näyteltiin surullista avionäytelmää, jonka suhteen hän oli pakotettu olemaan toimetonna katselijana.
Kun Lotta hiukkaa myöhemmin tuli pöytää kattamaan, näki hän kauhukseen puolipalaneen pitsinpätkän kakluunissa. — Jumala varjelkoon, mihin myssy onkaan joutunut! huudahti hän hämmästyneenä.
— Myssy on pudonnut tuleen, vastasi Liisa tyyneesti — sinun täytyy, Lotta, sanoa lautamiehen emännälle, ett'en minä voikaan täyttää lupaustani, minä en voi tästäpuoleen neuloa muille, ja tohtori on kyllä oikeassa, sanoessaan, ett'ei se ole liioin tarpeenkaan. Tässä saat sinä muutamia kangaskappaleita ja pitsinpätkiä pieniä siskosi lapsia varten, minä en tarvitse niitä enää.
Lotta niiasi ja kiitti, mutta ei uskaltanut kysyä mitään, sillä tohtorinna näytti tällä hetkellä yhtä jyrkältä kuin itse tohtori, niin hyvä emäntä kuin hän muutoin olikin.
Liisan olennossa oli tänään jotain ankaraa ja kylmää, tuo hänen vakava arvokkuutensa ilmaantui tavallista voimakkaampana. Tohtori sanoi häntä "niskoittelijaksi" ja siinä hän kenties ei ollutkaan niin aivan väärässä. Mutta hän ei aavistanut, että yksi ainoa ystävällinen sana olisi kyennyt sulattamaan Liisan kylmyyden, että tuon kovan pinnan alla sykki vapiseva sydänraukka, joka toivoi päivänpaistetta sisäisen lämpönsä ja hehkunsa puhkeamiseksi. Miehensä alituinen tylyys ja taipumattomuus teki hänen umpimieliseksi ja itseensä sulkeuneeksi ja vaikk'ei hänen ylpeytensä koskaan sallinut kyynelten tulla näkyviin noiden perheellisten kohtausten tähden, vaikutti heidän perhe-elämänsä jokapäiväinen epäsointu kuitenkin häneen yhä mieltä masentavammin.
Neiti Orell katseli huolehtien noita nuoria kasvoja, joilla ei näkynyt hymyilyä muulloin kuin milloin hän katseli poikaansa. Tuo synkkä katse noissa kauniissa silmissä vaikutti häneen surullisesti, mutta asia ei ollut autettavissa. Neiti Orell itse oli noita myötenantavia, hyväluontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voi olla aivan onnettomia, sillä heillä on jonkunlainen sisäinen taipumus uhrautua toisten edestä ja tavallisesti toivovat he elämältä vähän, niin vähän, että heidän toiveensa harvoin pettyvät. Hän oli suoraluontoinen arki-ihminen ja vaikka hän osittain tajusi Liisan luonnetta ja lausui ihmettelynsä, ett'ei nuori rouva milloinkaan käynyt kirkossa sekä viittaili hienoisesti, että uskonto olisi paras lohdutus murheissa, ei hänellä kuitenkaan ollut kyllin voimaa ja itseensäluottamusta koettaakseen edes tämän suhteen vaikuttaa Liisaan. Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan osanottavaisuuttaan.
* * * * *
Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi, sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen, sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta. Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde, hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä ajatus ja öittensä unelma.
— Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa; mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä, ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen. Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.
Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä, huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän — vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa — kuitenkin piti pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin. Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän Liisaa — kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.
Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia, joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja semmoinen potilas oli pikku Paulkin.
Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan voinut saada unta silmiinsä.
Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui Liisa, pieni Paul sylissään.
— Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi
Miina neiti, joka tuli samalla sisään.
— Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse yhä lapseen kiintyneenä.
— Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. — Ah, sieltähän se tuleekin itse — mitä arvelee tohtori pojasta?
Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: — Minä luulen, että kuolontaistelu on jo alkanut.
Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä: — Eihän se ole totta! — Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan — niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin — ei hän hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli hän siinä kiinni. — Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.
— Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.
Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.
— Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä, sanoi tohtori tuikeasti.
Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä makasi hän kuolleena äidin sylissä.
Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi, se oli minun syyni, oi, voi!
Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen. Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: — Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa, yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen lepoaan.
Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen lapsensa luo.
Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.
— Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti, katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen kannon kiinninaulaamista. — Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.
— Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa vapisevin huulin.
Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona, pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.
Liisa rukka — hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa — nyt oli sekin poissa.
Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta, jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle — hänen kohtalonsa oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea piirre entistään silmäänpistävämpänä.
Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä. Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan enempää. Mitä vielä — naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin, kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.
Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä, ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan, jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi vapautta kehittyäkseen.
Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa." Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja pakolta.
Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin henkilöihin.
— Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni, niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.
— Etpä kyllä, sen uskon, sanoi Miina neiti, hymyillen hänen innolleen. Minä uskon, että sinulla on varsin luja tahdonvoima ja hyvä terveys, mutta juo nyt ystäväiseni hiukan enemmin kahvia ja unhota koko tuo liikuttava tapahtuma. Pikku Paul on Jumalan huostassa, häntä ei mikään paha voi vahingoittaa!
— Ei kyllä, mutta minä saan pian toisen pikku lapsen.
— Siitäkös ilo nousee, arveli ystävätär.
Liisa ei kuunnellut ystävättärensä puhetta: — Tohtori huomautti minulle kuinka ruma nainen on tässä tilassa, hänet pitäisi silloin "salvata huoneeseen", sanoi hän.
— Minä en voi uskoa, että mies on tuommoinen, tuommoinen — — —
— Epähieno, sanoi nuori rouva katkerasti nauraen. Se oli olevinaan pilaa, näes, hän oli hyvällä tuulella ja sitä en minä suinkaan lue hänelle virheeksi. Mutta hän ei huomaa koska hän haavoittaa, hän ei tiedä miltä tuntuu minusta ajatellessani, että olen pakotettu antamaan elämän pienelle, viattomalle olentoraukalle, joka syntyy kenties kuollakseen hetimmiten tuskaisen kuoleman, kuten pikku Paul.
— Älä puhu noin, rakas Liisa; ajattele, että juuri Jumala lähettää sinulle nuo pikku rakkaat.
Liisa ei vastannut, hän laski äkkiä kahvikupit pöydälle ja ratkesi raivoisaan itkuun.
Miina neiti ei ollut tottunut koskaan näkemään Liisalla semmoisia tunteitten purkauksia, hänellä, joka niin mainiosti voi hillitä itsensä; siksi koettikin hän kaikin tavoin rauhoittaa ystävätärtään. Ja se onnistuikin hänelle, sillä pian oli Liisa tarttunut uudelleen neyleeseensä ja ainoastaan punaiset pilkat poskilla todistivat, että sisällä vielä aaltoili. Neiti Orell johti taitavasti keskustelun muihin asioihin, mutta hän oli kuitenkin hyvin levoton siitä, mitä äskeinen tapaus mahdollisesti vaikutti Liisan vastaiseen terveydentilaan. Hän pistäysi useampia kertoja päivässä nuoren ystävättärensä luona, varsinkin silloin, kun tohtori oli poissa kotoa sairaskäynneillään.