Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu. Ja laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla vilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonnin kanssa.
Näiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli järkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska, joka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia pikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla sen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla tyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin vastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä mielellään »akan hutilukseksi», koko semmoista rouvaa.
Ihmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden eukon tuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä Katrina, niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina kuitenkaan vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin muuanne kuin kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea juorulaukku, joka kokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin purrut kielensäkin kuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli vastahakoinen rouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus kuuntelemaan rouva Anderssonnin kertomuksia, joita sitte pala palalta kertoi isännälleen, kun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.
Myöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle saadakseen puhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat opettajattaresta. Anderssonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo enemmän tuosta nuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi tietää, vakuutti Katrina. — Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin udella heti ensi päivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä hänellä on koti sukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan toista kuin neiti Frisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle pannakseen. Ja kuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli Anderssonska kertonut. Heti oli neiti puhunut Anderssonskalle taloudenhoidosta ja sanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin taivaan lintunen — kyllä hän onkin todella hieno neiti, sen Anderssonska olisi voinut vaikka valalleen ottaa. Niin puheli Katrina, kunnes hänen nuori herransa nousi ruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen kirjoitukseensa. Kun hän tuntia myöhemmin reippaalla kynänvedolla oli pistänyt nimensä kirjeen alle, niin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli hiljaista koko talossa, mutta sadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli huhahteli nurkissa. Avara eteinen eroitti molemmat koulusalit; tänne ripustivat lapset päällysvaatteensa ja sen leveitä portaita joka päivä, lukukauden aikana, iloinen lapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio muisti että yksi eteisen ikkuna oli ollut auki päivällä ja kun alkoi tuulla, niin meni hän sulkemaan sen. Palatessaan hän kuuli kepeitä askelia tyhjässä koulusalissa toisella puolen ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui italialaisen laulun iloiset, riemuitsevat sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. — »In questa sera tutta stellata», — liritti tuo leikkivä ääni sisällä — »Dal verde monte pieno di fior» — Vieraan kielen hyväilevä sointu kaikui omituisesti Raution korvissa.
»Iloinen kuin leivonen» oli Anderssonska sanonut. Niin hän näkyi todella olevankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin laiha, hermostunut varjo ei siis enää kulekaan täällä, samapa se. Mutta käsittiköhän tämä vieras laululintunen myöskin työnsä painon ja syvän vakavuuden. Siihen ei leikkimällä pääse — eikä kasvateta kansanlapsia italialaisilla venhelauluilla.
III.
Seuraavana aamuna oli auvertava kirkas ilma. Rautio, joka aina nousi varhain ylös, oli mennyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kulki tie läpi metsän, kapea mutkitteleva, havunneulainen polku, molemmin puolin oli naavaisia kuusia, joiden välitse näkyi sammaleinen maa. Tämä oli opettajan lempipaikkoja. Hänestä oli mieluista tuo hiljaisuus puiden alla, joiden lehvät muodostivat katoksen polun ylitse. Kun metsä sitten harveni, niin lepäsi tuo pieni lampi täällä tummana ja hiljaisena, ja surunvoittoinen väre levisi sen ylitse, mikä on omituista maamme tuhansille pienille, kätkössä oleville sisäjärville.
Hänen oma kotiseutunsa oli vesirikas, ja kentiesi juuri se tekikin tämän paikan mieluisaksi. Tämä olikin melkein ainoa kaunis paikka jotakuinkin autiossa ja rumassa Honkalassa. Kun hän raittiin aamukylvyn virkistämänä palasi kotiansa, niin näki hän keskellä pihaa naisolennon räpyttelevien ja kujertavien kyyhkysien ympäröimänä.
Se oli uusi opettajatar, joka huvittelihe Raution kesykeillä, joiden antoi noukkia herneitä käsistään. Hän nauroi kuin lapsi joka kerta kun kyyhkyset innossaan nokallaan koskettivat hänen hienoa ihoaan, ja koko hänen olennossaan, kun hän seisoi tuossa aamun kirkkaassa valossa, kuvastui jotain lapsellista, suloista ja viehättävää.
Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa oli pieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän oli puettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti esiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.
Opettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja kaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne muisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen mieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, — minkä piti velvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa, ettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen äänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan katseensa kylmän tarkkaavasti häneen.
Tuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä hiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä soinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution korvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista aamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa, jolloin tuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi hymyksi.
Rautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi sitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.
Jälkeenpuolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen opettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan veräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin hänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei voinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin haltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia, eikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa tapauksessa tuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota iloista, raikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko päivän huoneessa toisella puolella — kun neiti Vinter oli, kuten itse sanoi, koettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa mutissut tuota »alituista laulantoa», mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän koetti saada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli häneen tehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista tyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran hienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä, niin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen ihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja puutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin huolellisella kasvatuksella aina lapsuudesta asti.
Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen itseensä.
Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi; mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin siveellisessä suhteessa.
Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti vastaan kaikki nuoret, etenkin jos he olivat yksinäisiä ja ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa. Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.
Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja, mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja, kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen saarnoistaan.
Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.
Yksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan penkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun katsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä kohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja vieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä riitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla — tuskiinpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.
Kirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna ystävällisesti Raution luokseen. — Minä en voi saada nuorta neitiämme kääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. — Hän sanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette metsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti Vinteristä, ettei hän eksy.
Opettaja kumarsi.
— Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään, varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.
»Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin», sanoi hän.
Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken tuon nuoren tytön kanssa — hän muuttui aivan avomieliseksi ja puheliaaksi.
— Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter nauraen. — Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän riidoistanne.
— Vai niin!
— Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme, eikö totta?
— Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen kuitenkin, paha kyllä karaistu tuollaisia nuolia vastaan.
— Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin silmin. — Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota oikeata vanhaa saarnanuottia.
— Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään minä?
— Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on kellekään ihmiselle rakennukseksi?
— Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.
— Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he eivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin huokailemaan papin edessä!
Raution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman leikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys sai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.
— Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian tuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään kuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.
Rautio kävi äkkiä vakavaksi. — Pastori Virolinilla on kuitenkin ihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on myöskin tunnollinen sielunpaimen. —
— Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että vastustaja puolustaa vastustajaansa!
— Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi hän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella asiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava vaikkakin hiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille johtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja harhaan vieviksi hän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis ihmeellistä, jos hän vastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi nimittää sen tiedon lipunkantajiksi kansan seassa.
— Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? — niin minä uskoisin.
— Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse, hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä rakennossa — tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. —
Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvanneen. Neiti Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman penseytensä nuhtelemiselle.
— Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä. On oikaistu paljo!
— On todellakin — opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään »talonpoikaisturhamaisuutta». Neiti Vinterihän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään, että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.
Tämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä sunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi opettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen ja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta. Viimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista, Tekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta josta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt oli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat päättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon avulla.
»Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden», kirjoitti neiti Vinter, »minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat selvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini, kansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu olevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko, rakkahin Tekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä olisit herra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä sitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan niin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka te olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma, että ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne täällä taisteluhaluisessa Honkalassa.»
IV.
Nuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa. Syyskuu oli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas, ja auringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla puiden lehdillä.
Takapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä hameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia opettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten olivat keräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen kyyhkynen noukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava kellankirjava kissa katseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista korkealta paikaltaan portinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira, jonka ainoana kaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä oven edessä.
Rautio mahtoi olla suuri eläinten ystävä, ajatteli opettajatar, kun hän on koonnut tuollaisen eläinkokoelman ympärilleen; kyyhkyset olivat kyllä kauniita ja oli hupaista nähdä ne noin kesyinä, kissoja sitävastoin hän ei ollut koskaan voinut kärsiä, ja jos hän valitsisi itselleen koiran, niin olisi sen ulkonäköön pantava ainakin jonkun verran huomiota. Mitä taas kanoihin tuli, niin olivat ne kerrassaan sietämättömiä kiikaamisineen, kun herättivät hänet säännöllisesti joka aamu vähintäin kaksi tuntia liian aikasin.
Siitä oli kuitenkin ollut se hyöty, että neiti Elli oli ehtinyt ennen aamiaista käydä vähän kävelemässä joka virkisti ja toi hyvän ruokahalun ja antoi voimaa kouluajaksi. Työ kävi nyt säännöllistä menoaan, ja hän oli tähän jo jotakuinkin oleutunut, vaikka hän tietysti oli hieman tottumaton alussa, kun hän oli ensimmäistä lukukautta opettajattarena.
Anderssonska hoiti jotakuinkin säännöllisesti hänen mielestään pientä taloutta, ja jos hänen ruuanlaitossaan olikin paljon paranemisen sijaa, niin Elli oli tästä jotensakin välinpitämätön. Hän ei välittänyt siitä, mitä söi, ja piti taloudellisia toimia kovin arkipäiväisinä. Hupaisampaa oli järjestellä tuo pieni koti niin somaksi kuin mahdollista, ja tähän Ellillä olikin lahjoja. Hän pienillä kapineilla teki kerrassaan urotöitä. Hänen huonekalustonsa oli yksinkertainen, mutta aistikas; sohvan takana pienessä kamarissa oli hänellä italialainen kalastajapoika kipsistä — puuttui ainoastaan muutamia viheriöitä kasveja, jotta tuo kaunis kuva oikein esiintyisi. Ikkunain välissä kiikkui kapea antiikkinen kuvastin tummissa kehyksissä. Kauniita valokuviaan hän ei vielä ollut saanut ripustetuksi, sillä vaikka Anderssonska oli pitkältä ja leveältä puhunut että »Andersson on niin taitava tällaisessa», niin ei neiti Vinter vielä tähän asti ollut onnistunut saamaan häntä ryhtymään tähän työhön.
Pöydällä sohvan edessä oli albumi ja hyvin nidottuja kirjoja ja etaseeri oli täynnä koreita pikkuesineitä, mitkä antoivat huoneelle soman näön. Makuuhuoneessa oli mukava kirjoituspöytä päätyikkunan edessä ja toisen ikkunan edessä pieni soma neulomapöytä, missä Ellin oli tapana istua kauniine käsitöineen ja katsella leikkikentälle. Aistikkaasti asetettuja kukkaiskortteja ja vihkoja — muistoja ystäviltä ja tovereilta — ja korko-ompeleinen peite pienellä ruokapöydällä vieressä osoitti hänen järjestysaistiaan. Niin, hän ei pitänyt rumasta ja yksinkertaisesta, ja siinä hän oli todellakin hiukan liiallinen, mutta tärkeä seikkahan olikin saada koti niin miellyttäväksi kuin mahdollista asuessa autiolla seudulla.
Vielä hiukan raitista ilmaa ja ikkuna vedettiin kiinni. Elli oli edellisenä päivänä ollut rovastinnan luona — lapsilla oli ollut lupa huoneiden siivoamisen tähden — ja oli jäänyt muutamia vihkoja korjaamatta, joka työ oli nyt tehtävä ennen koulutunnin alkua ja piti siis jättää aamukävelylle meno sikseen; sen sijaan päätti hän jälkeenpuolisten tehdä oikein perinpohjaisen kävelyretken metsään, sillä näytti tulevan kaunis päivä. Eteisessä kaikui jo ensimmäiset askelet, siellä oli kaksi pientä puhdistajaa tämän viikon ajaksi, joiden piti aina saapua tuntia ennen tovereitaan lakaisemaan koulusalia ja talvella sytyttämään tulet uuneihin. Hänen täytyi avata ovensa ja nyökäyttää hyvää huomenta noille pienille myyrille, jotka olivat niin toimessa ja touhussa. Pian saapui oppilas toisensa jälkeen, koulu alkoi, ja työ sujui vilkkaasti, kunnes päivällistunti tuli.
Kun Elli kiiruulla oli syönyt Anderssonskan perunasallaattia ja paksua mannaryynivelliä, niin hän laittausi heti kävelyretkelleen. Hän ei ollut koskaan pitänyt pitkistä laahustimista, niin ettei hänen nytkään tarvinnut kohottaa helmojaan, mutta kävelykengät olivat nyt tarpeesen ja hattu hyväsesti otsalla ja pieni juurivasu käsivarrellaan lähti hän hyräellen matkaan.
Ilma oli tänään omituisen keveä ja miellyttävän raikas, kuten tavallisesti syyskuussa, ja sinertävä usva kietoi pehmoisen vaipan taa etäisemmät seudut. Elli kulki kaitasta polkua, mikä meni alas lammenrannalle, mutta hän poikkesi sitte pian oikealle metsään, jossa hänen kepeät jalkansa jättivät tuskin huomattavia jälkiä pehmoiseen, kosteaan sudensammaleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tunsi sydämensä niin keveäksi; oli kumminkin somaa olla noin vain kaikessa oma herransa. Voi lähteä ja tulla oman mielensä mukaan, ei kukaan pyytänyt häntä tulemaan pian takaisin eikä ihmetellyt, että hän viipyi kauan poissa; tässä vapauden ja riippumattomuuden tunteessa oli kuitenkin jotain yksinäistä, mietti tuo nuori tyttö. Jos nyt esimerkiksi jotain tapahtuisi hänelle, kun hän kuleksi täällä metsässä yksin, niin ei ollut ketään kotona, joka levottomuuden pakottamana kiiruhtaisi etsimään ja auttamaan häntä. Mutta mitään ei tietenkään voinut tapahtua; Honkala oli tyynein, rauhallisin kolkka maailmassa, ei voinut toivoa mitään mielikuvituksellista ryövärihistoriaa eikä mitään romantillista seikkailua jonkun äärettömän kauniin muukalaisen kanssa tapahtuvaksi. Hänen serkkunsa olivat usein pilkanneet kuinka hauskaksi hänelle tulisi asua saman katon alla nuoren naimattoman miehen kanssa, jolla oli samat harrastukset kuin hänellä itselläänkin; Ellin täytyi hymyillä tälle ajatukselle. Ah, jospa he näkisivät herra Raution kotikutoisessa takissa, jonka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja rumassa vanhassa hatussa. Kyllähän hän on nuori mies, vaan aivan mahdotonta oli Ellille asettaa Rautio samaan luokkaan niiden nuorten herrain kanssa, jotka liehakoivat hänen ympärillään pääkaupungissa. Siellä hän tunsi sydämensä tykyttävän kovemmin, kun huomasi jonku silmäin seuraavan itseään, vaan eipäs täällä, vaikka oli varma, että Raution huomio oli kiinnitettynä häneen. Elli ei tuntenut itsessään vähintäkään halua tekeytymään miellyttäväksi.
Rautio hymyili usein tälle hänen välinpitämättömyydelleen, minkä sisimmän syyn hän niin hyvin ymmärsi — hymyili hieman surunvoittoisesti.
Ajatuksiinsa kiintyneenä oli Elli painautunut yhä kauemmaksi metsään; hän ei nähnyt noita kapeita juovia taivaalla päänsä päällä eikä edessäänkään, sillä hän kulki ja kaiveli kivien ja kantojen välistä erivärisiä jäkäliä ja sammalia, joista hän aikoi valmistaa kehyksen äitivainajansa valokuvaan. Jokainen pieni kaunis sammaltukko kohosi koriin hänen käsivarrellaan, ja niin kulkeusi hän yhä edemmäksi, kunnes hän äkkiä huomasi seisovansa keskellä rimpeä ja tunsi maan vaipuvan jalkainsa alla. Hän hypähti pienelle mättäälle, mikä antoi hänelle tilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yhteenpuserrettuina katsoi Elli tästä ympärilleen.
Rimpi oli heteikköä, jossa siellä täällä lahonut puunrunko limaisen sammalen peittämänä pisti esiin liejuisesta pohjasta, ja muuten se oli yltä yleensä sakean, lakastuneen ja kellastuneen saran peitossa. Tämä rimpiaavikko, joita usein yhtäkkiä tapaa metsässä, näytti synkälle ja ikävälle, ja nuori tyttö katseli hyvin epäilevänä matkaa mättäältä kiinteälle maalle. Ei ollut ensinkään miellyttävää tuntea vielä maan hyllyvän allaan. Onneksi löysi hän vanhan puunjuurakon, mikä kummallisissa koukeroissa kurottautui häntä kohden; hän asetti varpaansa kärjen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui joka askeleella, syöksyi nopsasti eteenpäin ja pääsi metsänreunaan.
Hän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt katseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen kepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus, että oli toki onnellisesti yli tullut.
Samassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän puolelta lähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen, takkuisen Rulle koiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui pitkällä suusta.
— No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti hän ja veti syvään henkeä.
— Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?
— Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti oli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että annatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät ovat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on, sillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin vasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha Rulle, joka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. — Hän silitti ystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin joku, joka oli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut rientää hänelle avuksi.
— No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy minun myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen seikkailun, selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti, miten kaikki on tapahtunut. — Silloin oli minulla mitä kutsutaan aavistukseksi, arveli Rautio, minun täytyi välttämättä lähteä tänne katsomaan.
— Sehän oli ystävällistä.
Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja vasu käsivarrelle, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa: »Lapset metsässä»; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen silmissään oli pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla peloissaan ja pitää vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään, kaukana omaisistaan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.
Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä,
— Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä minua eikä kysy kun tulen taikka menen.
— Mutta onhan teillä sukulaisia?
— Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla pistää päähän yksinäisyydessä.
— Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?
— Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.
Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.
— Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra
Rautio.
— Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.
— Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla kaunis ja hyvää rotua.
— Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.
— Miten niin?
— Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n kaudulta ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman. Siitä saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla; minä en ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle koiravaunuissa, sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta rakastavan Rulle parkani.
— Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun silmissäni, hymyili hän.
He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias, kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: — Tämä ei kentiesi miellytä teitä?
— Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!
— Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta tämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?
— Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän välinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja holhojani — vanha koulumies — tahtoi välttämättä nähdä minut opettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle mieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä mieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen, nähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti hädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua kouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan hehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin haaleaksi. Minulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani, ja minä pidän kilteistä tyttösistäni — mutta siinä onkin kaikki. — Hän huokasi keveästi.
Rautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa, koko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa; tuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan seuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena maalaismaahan. — Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä täällä? sanoi hän ehdottomasti.
— Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että viihdyn kaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut niin monta kotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota vereksiä vaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää tuossa!
Elli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo pieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin koulutalolle.
V.
Seuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla sammalvasuineen sitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä hän oli ollut katsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt neiti Vinterin luo.
— Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.
Elli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin katsein. — Ettekö luule?
— Minä vain ajattelin, että teräslankaa kappale sitä tukisi, vastasi hän, minulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? ja odottamatta vastausta oli hän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin teräslankoineen, minkä hän tuotapikaa hyvin kätevästi muodosti soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi kuin Elli määräsi.
— Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa — te olette käytännöllinen, herra Rautio!
— Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on tehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän. Rautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää ollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin vieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin lumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä somimmaksi seppeleeksi.
— Siitäpä tulee kaunis — Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.
— Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain tuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada ripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin järjestykseen.
— Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä suhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että vasara.
— Ellei siitä vain tule liiaksi vaivaa, niin olisin todella teille kiitollinen; kas niin, nyt on työni valmis, onko teillä ehkä aikaa auttaa minua jo tänään?
— Kyllä minulla on! — Hän riensi nopeasti pois noutamaan työkalujansa ja astui sitten sykyttävin sydämin opettajattaren kynnyksen yli. Kuinka monta kertaa hän olikaan täällä ollut ennen ja keskustellut neiti Friskin kanssa koulu-asioista. Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa sorvatut puutuolit, joilla aina oli taipumuksena tipauttaa istuja lattialle, vaappera pöytä, missä hänellä oli tarpeelliset kirjoituskojeensa, ja punaseksi maalattu piironki, minkä Anderssonska oli lainannut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyttö ja hyvä opettajatar, mutta häneltä puuttui tykkänään kykyä järjestää mukavasti; hänen luonaan tuntui aina jossain määrin kylmälle ja autiolle, aivan kuin kestikievarissa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräytymään hämmästyksestä, niin hienolta, somalta ja kodikkaanlämpöiseltä tuntui tuo pieni huone nyt.
— Miten sievää täällä on! huudahti hän ehdottomasti.
— Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette ensimmäinen vieras, mikä on astunut kynnykseni yli, mutta katsokaahan nyt tänne, eikö tämä uusi kehys näytä hyvältä täällä nurkassa?
— Aivan erinomaiselta, ehkä saan heti käyttää vasaraani?
— Kiitos, jos tahdotte, se on äitini valokuva, otettu öljymaalauksesta, mikä on tädillä. Hän kuoli keuhkotautiin.
— Sen voi aavistaa, hän näyttää niin kärsivältä. Rautio katseli kunnioituksella noita hienoja riutuneita kasvoja.
— Tänne pitkälle seinälle ajattelin asettaa tämän suuren valokuvan Edelfeltin taulusta »Merellä» ja sen molemmin puolin nämät Munsterhjelmin ja Lindholmin tauluista. Tämän pienen akvarellin on serkkuni maalannut, tässä ovat hänen alkukirjaimensa V. M.: Viktor Mellgren — hän on taiteilijan alku, nähkääs, me taidamme ripustaa sen toisten alapuolelle — niin, näin tulee hyvä.
Opettaja ei tiennyt miksi, mutta hän ei pitänyt akvarellista, se oli aivan liian räikeä.
— Vielä tämä pieni muistomerkki, Thorvaldsenin enkelit, niin on minun koko tauluvarastoni asetettu ja te ansainneet suuren kiitoksen, herra Rautio. Ei, mutta katsokaas, kuinka hauskalle ne näyttävät, kaikki minun rakkaat, vanhat ystäväni — ja hän löi kädet yhteen ihastuneena kuin lapsi. — Olisipa minulla vain muutamia kauniita, viheriöitä kasveja pohjaksi kalastajapojalleni, niin silloin olisi kaikki hyvin.
Rautio katseli tarkkaavasti tuota luonnollista veistosta. Niin, seinä oli tosiaankin liian vaalea. — Miltähän mahtaisi näyttää pari pyramiidin muotoista katajaa tuolta nurkasta? tuumi hän — täällä löytyy muutamia aika muhkeita aivan lähellä.
— Se oli erinomainen ajatus! huudahti Elli vilkkaasti; tehän olette kerrassaan erinomainen keksimään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi hän, kun Rautio kokoili työkalujaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä, Anderssonska aikoo tarjota meille kupin teetä, tämä on ihan ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen emäntänä.
Rautio kumarsi; hän viipyi hyvin mielellään ja alkoi Ellin kehoituksesta selailla albumia ja katsella kortteja, joita oli pienet somat korit täynnä. Näin monta muistoa ystäviltä ja tuttavilta hänellä oli, ja albumi oli aivan täynnä valokuvia, enimmäkseen nuoria naisia ja hienoja nuoria herroja, ihan varmaan hänen entinen seurapiirinsä, missä hänestä epäilemättä oli pidetty ja häntä ihailtu.
Hän katsoi äkisti tuohon pieneen siroon olentoon, joka puuhaili teepöydän ääressä, noin somaa nuorta emäntää katselee mielellään. — Nyt on tee valmista, helisi samassa hänen äänensä. Tässä istuivat he toisiaan vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääressä, ja lakkaamatta täytyi Raution seurata noita pieniä, pyöreitä käsiä, jotka taittoivat leipää ja panivat sokeria kuppeihin; jokainen liikunto oli täynnä naisellista suloa, sitä ei voinut kieltää, ja koko ajan puheli hän lakkaamatta. Raution oli mahdoton muistaa jälestäpäin, mitä Elli kertoi, mutta puheensa kaikui kuitenkin pehmoisena kuin linnun liverrys hänen korvissaan.
Kun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä pieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi äkisti selittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha »Mippa», keltainen kissa, istui kyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen edessään, ja Rulle oli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura ei tänä iltana tahtonut häntä tyydyttää.
Miettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä ja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään sievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle minkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut tätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt ymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti kodille suurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti, mikä oli kentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis hän, talonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli lapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita maalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin säännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta tiesi hän, mitä siitä puuttui — kauneusaistia. Oli kuin runouden leveä, kultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen eteensä huikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen todellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.
Huone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei ollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän itsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja ilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja pöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä varustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja suuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan, hieman raskaan käden piirtämät. Hän otti kuoren ja katseli kauan sitä, sitten vei hän sen kunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas kyynel hänen miehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen mielestään jotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen suurissa kirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne näki, uuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan lapseensa. Kuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä sormilla opetella kirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka kärsivällisesti ja kestävästi oli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut kirjoitustaulun ääressä ja piirustellut ja piirustellut, kunnes koko kirjainarmeija oli marssinut hänen muistoonsa, samalla kun käsi hitaasti muodosteli niitä kivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää ajatusta, että vieraan pitäisi kirjoittaa hänen puolestaan pojalleen, sitten kun isä, joka aina oli välittänyt kirjevaihtoa heidän välillään, oli poissa. Ja sentähden oli hän tarmolla ryhtynyt tuohon suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli kotona loma-aikana. Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis puuttunut. Nyt kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman omituista käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään ajatuksiaan paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys hänen lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti tänä hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja tyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta kauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi neiti Vinterin kamariin.
VI.
Lukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien ajat, ja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut monta pitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun johtokunta ei juuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun opettaja hiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin pieni summa, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja erityisesti kansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja kynttilöiden ostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, »jos välttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan», kuten Isolan rusthollari sanoi.
Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot vastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä Kallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut jouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla tuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse kustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja koulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa harrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti Frisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa opettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja teoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia koko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin muine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.
Aina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti puuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä Rautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten riemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein kauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi. Kirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita. Raution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.
Toiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter Katrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti kynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että Katrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään kimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.
Nyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen talviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat mielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin pyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.
Apulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa nuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli heleä kuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin tahtoivat myöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin varuillaan, erittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli vastustamaton halu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa hänen hämmingilleen.
Apulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut vanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni, ja yleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa koulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän vielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen esiintyä aivan päättävästi.
Kello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään, pastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja heille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi jouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.
Toisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska katsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullat katosivat loistavan valkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen ympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja. »Meill' on nyt paikka kullakin», »Jänö istui maassa», »Kas mylläri salvan aukaisee» y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni sortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton joulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa metsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille kokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin ymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.
Kun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki lapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin pyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen kautta on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta pitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien ylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. — Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus nuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä opettajaan, olivat kostuneet.
Rovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti kiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja kumartaen opettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa salissa, kynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan joulupuussa lieskasi vielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli saattanut viimeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän kaikkien hiljaa ja sovussa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen suhteen, ja, niin hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei käynyt päinsä hutiloida hänen kanssaan tällaisissa asioissa. Kun hän palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun joulukuusen vieressä. — Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen. — Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.
— Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.
— Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!
— Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?
— Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.
— Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin, herra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte joulun iloisen sanoman heille.
Rautio katsoi kummastuneena häneen: — Luulen, etten ymmärrä neitiä nyt?
— Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan teidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta, vastasi hän. — Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston; minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se tunne aivan vaivaavana päälleni uskontototunneilla koulussa, minä pelkään, että hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin minä teitä tuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. —
— Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana vasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: »Jokainen, joka etsii, hän löytää.»
Neiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti:
— Enhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra
Rautio.
— Hyvää yötä, vastasi hän! Itsekseen ajatteli Rautio, kuinka vähän toisten köyhyys tai rikkaus henkisessä suhteessa parantaa sielua, joka kaipailee valoa! Kristus yksin on maailman valkeus ja johtaa ihmiset siihen, mutta sitä ei ymmärtänyt tämä nuori olento vielä.
Seuraavana päivänä kulkivat he yhdessä rautatienasemalle ja matkustivat myöskin junalla muutamia aseman väliä yhdessä. Rautio ei voinut olla ajattelematta edellisen illan keskustelua, mutta Elli oli iloinen ja vilkas kuten tavallisesti.
— Te olette onnellinen, kun saatte viettää juhlanne maalla, sanoi hän, kun he lähenivät sitä asemaa, missä Raution oli astuttava junasta. Ei ole juuri mistään kotoisin viettää joulua kaupungissa.
— Minä ajattelen kuitenkin, että neiti huomaisi joulumme kotona Rautjärvellä puutteelliseksi, vastasi hän hymyillen, kotinihan on, kuten tiedätte, talonpoikaistalo, ja siellä on juhlanvietto enimmäkseen hyviä kestiä ja vapaus mennä kirkkoon joka jumalanpalvelukseen. Minulle ovat kuitenkin kaikki nuot vanhat tavat ja tottumukset erityisiä juhlia, sillä niissä heijastuu lapsuudenmuistot. Minä en voi koskaan unohtaa iloani, jota tunsin paksusta kolmihaaraisesta talikynttilästä, minkä äitini joka jouluksi kastoi minulle, joululahjoista minä en tiennytkään. Mutta suurin iloni oli saada seurata mukana joulusaarnaan, minne isäni herätti koko talonväen neljän aikaan aamulla, jotta emme myöhäistyisi kirkosta. Yleensä eivät vanhempani pitäneet mistään juoksusta »jaloimpana juhlana», kuten sitä kutsuttiin, he olivat hyvin vakavia, etenkin vanha isoäiti, joka oli lähemmäs yhdeksättäkymmentä, ja piti suurimpana nautintonaan lukea ja tutkia Jumalan sanaa.
— Ettekö te pienenä poikana väsynyt ja kyllästynyt siihen?
— En, omituista kyllä, mutta ehkä se tuli siitä, etteivät vanhempani koskaan pakottaneet minua kirjaan; sitäpaitsi lienen minä ollut hiljainen, umpimielinen lapsi, josta oli hauska kuunnella noiden vanhojen selityksiä raamatusta.
— Siis voi teidän uskonnollisesta vakuutuksestanne puhuttaessa puhua auktoriteettiuskosta, sanoi neiti Vinter hieman ivalla.
— Ei, vastasi Rautio vakavasti. — Kun tulin vanhemmaksi, niin tuli minullekin aika, jolloin oli kysymys uskoako — vaiko ei uskoa — suurimpiin uskontotuuksiin nähden. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi, minun luullakseni, välttää jonkun kerran joutumasta epäilemään itseään, taivasta ja helvettiä, mutta sitten riippuu kaikki siitä, jääpikö hän edelleen pimeyteen vai antaako Jumalan armon paistaa itsensä aivan kirkkaaksi.
— Se kuulustaa niin vakuuttavalta, sanoi neiti miettien.
Rautio katsoi ystävällisesti ja luottavasti häneen: — Me vain emme saa olla Herraa vastaan, sanoi hän hiljaa.
Junan vihellys kuului ja kulku hiljeni, Rautio tarttui matkalaukkuunsa ja ojensi sydämellisesti kätensä neiti Vinterille: »Hyvästi neiti, ja iloista joulua!»
— Kiitos, samoin — hän hymyili ystävällisesti, mutta jo Raution mennessä vaunun ikkunan ohitse, jonka vieressä hän istui, oli hän kiintynyt lukemiseensa.
Kentiesi oli neiti Vinter ylipäänsä hyvin tyytyväinen päästessään hänestä, Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatellessa, sitä aprikoimaan hän ei kuitenkaan joutanut, sillä tuossa seisoi jo vanha Taavetti sieltä kotoa ja Rusko uuden reen edessä. Hän löi harmaahapsiselle, uskolliselle palvelijalle voimakkaasti kättä, heilautti laukun reenpohjalle ja tarttui ohjaksiin. Rusko kääntyi ympäri ja kohosi pystöön ylpeästi kaikkien ympärillä olevien ihmeeksi, sitten paneusi se rivakkaan juoksuun. — »Muhkea poikaseni», nyökäytti nuori isäntä ja kietoi pehmeän, lämpöisen vällyn ympärilleen; kaikki lapsuuden muistot tulvivat vilkkaasti hänen mieleensä, ja kevein sydämin ja vakavalla kädellä ohjasi hän tulista juoksijaansa talvi-illan hämyssä kotia kohden.
VII.
Rautio palasi kouluun uusilla, raittiilla voimilla. Hän kertoi neiti Vinterille, kuinka hänen kotiseudullaan oli taaskin perustettu kaksi uutta kansakoulua ja kuinka ajatus kansanopiston perustamisesta oli melkein jokaisessa vallalla; ei säästettäisi uhrauksia eikä vaivoja sen toteuttamiseksi mitä pikimmin, ja kansakoulunopettajat koko ympäristöllä valmistivat innokkaasti oppilaitansa tähän.
— Kun saisi olla mukana siellä! hän joskus huudahti. Täällä Honkalassa tuntee usein itsensä kuin vangiksi, sidotuksi käsistä ja jaloista. Kuitenkin on minun innokkain ponnistukseni oleva saada aikaan täällä toinen koulu; kyllä minä tiedän, että suuret vaikeudet kohtaavat tätä ehdotusta, mutta minä olen kuitenkin kauan valmistellut asiaa. Kerranhan kuitenkin täytyy täällä uuden ajan voimakkaan tuulen lakaista ennakkoluulojen vastustuksen, kovertaahan pisarakin kiven, ja kärsivällisyydellä voitamme kaikki.
— Minä luulen todellakin tuon viimeksimainitun olevan mielilauseenne, herra Rautio, sanoi opettajatar hymyillen.
— Minä olen aina ollut hellittämätön, vastasi hän; lapsuuteni aikana tahdoin kerran kaivaa padon puroon, mikä virtasi puutarhamme vieritse. Kaksitoista kertaa vieri maa, mutta kolmannellatoista kerralla se pysyi.
Elli nauroi. — Se oli sitä suomalaista itsepintaisuutta.
— Niin, äitini oli kyllä siitä tunnettu. — Rautio hymyili myöskin. — Hän väitti, että minä ehdottomasti löisin pääni seinään ja oikein aikalailla, ennenkuin luopuisin aikeestani, mutta elämäntyöni suhteen tunnen minä, että ennemmin saataisiin repiä minut kappaleiksikin kuin vakuutetuksi, että olen harrastanut jotakin väärää.
— Näyttää siltä, ettette säikähdä taistelua uuden koulun puolesta.
— En ollenkaan, onhan vastustajillekin päivän selvä asia, että yksi koulu kunnassa, jossa on asukkaita useampia tuhansia, ei riitä, varsinkin kun se on sijoitettu toiseen päähän pitäjää. Useat isät ja äidit ovat minulle valittaneet tätä seikkaa ja puhuneet lastensa lukuhalusta, vaan eihän voi vaatia, että oppilaat kulkisivat monia penikulmia kouluun. Isola tietysti on niin kuin tavallisestikin pahin vastustajani, vaan hänellä on jalka kipeä eikä ehkä pääse liikkeelle siihen, kun on kokous asiasta.
— Pienet syyt, suuret seuraukset.
— Niin, siltä näyttää.
He opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen päivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi Rautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet sitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että »tuosta talonpojasta», niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa seuraa.
Rautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja keskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään, katseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa käsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta työntekijää itseään, jolla oli sievä muoto, kauniit silmäluomet, suora nenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli jotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu eikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen hän tiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain hienoa ja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen näköhermojaan.
Hänelle, yksinkertaiselle miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä, ihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen tielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli saanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.
Hänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt matkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan valoa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä puhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut työnsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän läpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli onnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän oli.
Eräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution luo, kun tämä katseli poikain leikkiä. —- Nyt olen minäkin saanut tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä kouluväkeä kohtaan, sanoi hän pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat aivan äkkiarvaamatta eräässä tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet pidättää sen rahasumman, mikä koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee opettajattarelle täällä Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m. Minä en välittäisi noista muutamista markoista, ilman niitäkin voin kyllä elää, mutta heidän kavala menettelynsä suututtaa minua; luonnollisesti en minä saa palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin ovat päässeet yhdestä menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.
— Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? — Opettaja kävi tummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua — meidän täytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!
— Otatteko asian niin vakavasti?
— Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi oikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on otettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut saada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä katkerammaksi tunsi hän käyvänsä, Jos se olisi koskenut häntä itseään, niin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he tahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen pienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen tunteensa »heikompien puolustukseksi». Heti kun tunnit olivat loppuneet, riensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen luo, ja tältä sai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän tiedon siitä myyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä myöskin varmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu, oli ollut laiton. Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.
Palattuaan retkeltään koputti hän opettajattaren puolelle, kertoakseen hänelle uutisensa: — Kun heitä nyt on varoitettu, arveli hän, niin saatte luultavasti jonain päivänä luoksenne ukot monilla anteeksipyynnöillä ja selityksillä, mutta minä neuvoisin olemaan suostumatta mihinkään välipuheisiin heidän kanssaan. Annetaan kaiken mennä laillista tietään. Meidän oikeutemme on varustautua kaikilla luvallisilla keinoilla vääryyden hyökkäyksiä vastaan.
Rautio ennusti totta, neiti Vinterin luo todellakin tuli useita talonpoikia, mutta hän oli varuillansa; he huomasivat nyt menetelleensä kerrassaan ajattelemattomasti, ja olisivat mielellään myöntyneet korvaamaan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin liian myöhäistä, ja Raution ryhtymisellä asiaan, tämä pieni sotku päättyi pian opettajattaren eduksi.
Isola, joka oli yrityksen päänä, suuttui aivan sydämettömästi, ja varmaa oli, että Rautio asiaan ryhtymisensä kautta oli yllyttänyt sekä hänen että muiden vastustajainsa nurjaa mieltä. Neiti Vinter taas oli saanut nähdä, että opettajan tyyneen pinnan alla oli tulta, mistä hänellä tähän asti oli ollut vain heikko aavistus. Muutamia ystäviä oli tuo pieni jupakka kuitenkin saattanut koululle ja opettajille, oltiin suuttuneita vääryyden teosta, mikä kiihotti lämpimämmin suosimaan vainottua asiaa.
— »Elämä on taistelua», arveli nuori opettajatar nauraen. — Jokaisen pienen uuden kahakan jälkeen tunnen itseni vain innokkaammaksi taisteluun.
— Niin, jos vain onnistuisimme pysymään tyyneinä ja maltillisina, muussa tapauksessa saamme ainoastaan tuskaa ja katumusta, ja minun käsitykseni mukaan vaikuttavat tällaiset riidat aina haitallisesti koulun työhön. Missä kaksi puoluetta seisoo toisiaan vastassa ja valmiina vähimmästäkin syystä hyökkäämään toistensa kimppuun, niin ei ole menestystä, eikä koskaan Jumalan siunausta ole riidassa ja eripuraisuudessa. Taistelua pahaa vastaan maailmassa aina on käytävä, jos mieli raittiin henkisen elämän kasvaa ja antaa todisteita olemassa olostaan, mutta tällä taistelulla on aivan erityinen merkitys.
Opettajatar vastaamatta katseli Rautiota, joka seisoi ikkunassa ja silmäili metsään päin. Opettajatar tunsi, että Raution katse ylettyi korkeammalle ja tunki syvemmälle kuin hänen, ja tietämättään heräsi hänessä hiljaisen kunnioituksentunne tuota yksinkertaista talonpoikaa kohtaan.
— Minä saan monta hyödyllistä opetusta teiltä, herra Rautio, sanoi hän ja pani kätensä helmaansa — te ette opeta ainoastaan poikianne!
— En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn sellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.
— Sitä en tarkoittanut — Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen — sellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei koskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan haluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi jo tuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa seurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin saavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin ihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!
Rautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin mahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi äkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.
— Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut aavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan, huomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan, sitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat ilmi, lausui Rautio.
— Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt äsken, sanoi Elli iloisesti, minä luulen, ettei minun varovainen serkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka siitä olisi etuakin ollut minulle.
Rautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina kummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui kirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä ajatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen tyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: Im questa luna tutta stellata — kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin lauloi hän aina tuota laulua.
Ja vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin kuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta huuliltaan, ja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen tuon pienen solakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine silmineen, joiden syvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni — ketä varten?
VIII.
Kunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään seitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä otsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja, nuori, jotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät kysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin pastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui neiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalla innolla seurasi kaikkia miehensä toimia.
Keskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta, tutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta köyhäinhoidosta »ensikokoukseen». Keskustelu vei aikaa, talonpojat tekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola, lautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja pöyhkeänä pöydän päässä, valmina puolustamaan oikeuttansa jokaista vastaan, joka tahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi, neiti Vinter katsoi virkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava hänen uuden koulunsa oleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen näköisenä, mutta tarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän mielenkiinolla odotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille koulukysymys. Puheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla sanoilla koulun hyödystä ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman kantansa asiassa.
Nyt nousi Rautio ja puhui täyteläisellä, syvällä äänellä.
Hän tunsi, sanoi hän, tarkoin kaikki ne riidat, mitkä ensimmäisellä koululla täällä on ollut kestettävänä olemassa olonsa puolesta; se oli jotain niin uutta siihen aikaan, ja ollaan tavallisesti arkoja uudelle, koska se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ollut tapana, että rahvaan lapsille opetettiin mitään muuta tietoja kuin kristinoppia; polvi polvelta oli eletty ja kuoltu ymmärtämättä ja kaipaamatta mitään enempää oppia, kuitenkin löytyi poikkeuksia jo silloinkin. Yksi ja toinen valpas sielu käänsi kyllä halukkaasti silmäyksensä tiedon kukkulaa kohti, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa sen saavuttamiseksi. Silloin tuli uusi aika ja toi pelastuksen sanoman näille etsiville sieluille, ja samassa oli kuin raitis elämäntuulahdus olisi koskettanut nuorisoa nousevaa, kansaa kasvaa. Kaikkialla alettiin pyrkiä valoa kohden, kaikkialla kaikui huuto: Valoa kansalle!
Siellä täällä kouluhuone kohosi kooten saleihinsa näitä kansan, tietoa janoovia lapsia, jotta ne täällä hellästi ja viisaasti opastettaisiin tiedon rikkaille lähteille. Tämä kaikki oli kuitenkin kerrassaan uutta vanhoille, jotka olivat kasvaneet toisen ajan hengessä ja perineet sen ajatukset ja katsantotavat. He pelkäsivät näitä uusia aatteita, he olivat peloissaan, että koulu erottaisi lapset vanhemmistaan ja että lapset ylpeinä opistaan alkaisivat halveksia isää ja äitiä.
Oli aivan luonnollista, että he noin ajattelivat ja noin luulivat; koulunystävät ymmärsivät heitä hyvin ja menettelivät sentähden sävyisästi ja ystävällisesti saadakseen heidät vähitellen vakuutetuiksi asiansa oikeudesta, siitä että tieto on suurempi rikkaus kuin kaikki maailman kulta ja hopea.
— Minä tiedän, että on ottanut kovalle, sanoi hän, sillä olenhan minä itsekin vanhaa talonpoikaissukua ja voin siis paremmin kuin moni herrasmies ymmärtää, mitä koulukysymys merkitsi talonpojalle, mutta minä tiedän myöskin, että hänen vastustuksensa vähitellen heltiää, kun hänelle käy selville kaikki, mitä koulu antaa nousevalle polvelle.
— Täällä Honkalassa on vastustus ollut sitkeää kyllä. Me tiedämme sen kaikki, että kunnan johtavien henkilöiden ja meidän opettajain kesken on vallinnut suhde, mikä on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.
Minä puolestani olen syvästi tuntenut sen painon, minä olen odottanut ja toivonut, että tämä vastustus vihdoin voitettaisiin, toivonut myöskin, että meidän hiljainen, uskollinen työmme pitäjän lapsien keskuudessa vaikuttaisi sopua puolueiden kesken. Aina jonkun todistuksen olen tästä saanutkin, monta isää ja äitiä on nimittäin juuri lapsiensa takia tullut koulun ystäväksi ja — minä sanon sen vapaasti ja iloiten — myöskin antanut opettajalle tunnustuksensa. He ovat huomanneet opetuksen hedelmät ja edut, joita nuoriso on saanut, ja alituisesti lisääntyvä oppilasmäärä todistaa voimakkaasti, mitä nouseva polvi itse tuntee tästä kysymyksestä, Näistä ja muista tarkoin harkituista syistä vaadin minä nyt sentähden kiivaasti toisen kansakoulun perustamista kuntaan.