HÄNNÄTÖN VASIKKA.
P:n pikkukaupunki ei ollut enää ihan viimeisiä meidän maassamme, ei hetikään. Sillä oli jo oma sanomalehti ja oma kirjapaino, ja niitä on kaupunkeja, joissa ei ole kumpaistakaan.
Niin — oli kirjapainokin, ihan uusi ja uutta muotia, ulkomaan tekoa. Mutta yksi siinä oli vika: ei ollut mitä painaa. Sanomalehteenhän sitä nyt meni kaksi iltaa ja kaksi aamua viikossa, mutta sillä välin kone seisoi laiskana ja happani öljyynsä, ja kirjapainopojat vetelehtivät joutilaina nauttien palkkaa käyttämättömästä taidostaan, vetelehtivät ja juopottelivat muitten harmiksi ja herättivät yleistä pahennusta.
Oliko se nyt laitaa?
Kirjapaino-osakeyhtiö oli jo pitänyt parikin kokousta siitä, että mitähän sitä painettaisiin. Oli puhuttu sinne ja tänne, oli tiedusteltu sieltä ja täältä, oli tehty esityksiä ja tutkittu tarjouksia, moitittu esityksiä ja hylätty tarjouksia, eikä ollut päästy päätökseen. Paino jörötti joutilaana neljä viikonpäivää.
Taaskin oli kokous, mutta siinä yritti käymään niinkuin edellisessäkin. Painettavaa ei tavattu semmoista, joka olisi ollut kaikille mieliksi, sillä ainahan siihen jollakulla oli jokin mutka moitteeksi nakata, ja asia raukesi. — Vihdoin Niiranen, nahkuri, jolla myöskin oli osake, mutta joka ei tähän asti ollut pitänyt itseään kypsyneenä ottamaan osaa kirjallisiin arvosteluihin, hän nyt nousi ja lausui:
— Käskee se olla kirjapaino, joka joutilaana töröttää, ja saapi se olla kirjapainoyhtiökin, joka kahdesti kuukauteensa kokoontuu, mutta ei saa tuon luotuista toimeen. Enkä minä älyä, mikä niissä lie vika kaikissa painettavissa, kun ei ne passaa. Mutta minä esitän semmoisen, jossa ei pitäisi olla vikaa mitään, minä ehdotan, että me työn kaunistukseksi alamme alusta ja painatamme Aapisen.
Aapisen. Se oli jotakin uutta. Ja se saavutti heti suosiota.
— Minä pyydän lämpimästi kannattaa tätä tehtyä esitystä, sanoi postimestari, joka muuten varsinkin oli ollut kärkäs moittimaan ja hylkäämään esityksiä. Tämä kelpasi. — Ehdotan vain lisäksi, että siihen tilataan kuvat Saksasta.
— Minä suostun myöskin, vakuutti Rihkanen, kauppias. — Tämä on yritys, josta ei missään tapauksessa voi tulla tappiota, vaan joka voipi ajan pitkään hyvinkin lyödä leiville. Painokustannukset eivät pääse kovin suuriksi, jospa vaikka kuvatkin tilattaneen, eikäpä tarvis tekijälle paljon palkkiota maksaa, mutta menekki on yhtä taattu kuin lehtitupakan.
Kansakoulunopettaja Posio, joka yleensä katseli kaikkia asioita vähän korkeammalta, vähän ihanteellisemmalta kannalta kuin kaikki muut, puolusti sitä myöskin:
— Minun mielestäni meidän kaikkien pitäisi olla kiitolliset ehdotuksen tekijälle tästä sopivasta keksinnöstä, ja pitäisi innolla ryhtyä yritykseen. Sillä alkavaisia kun olemme tässä työssä levittäessämme kansalle valoa, sopii meidän myöskin alkaa vaatimattomasta alusta. Ja kumminkaan se ei ole mikään mitätön yritys. Päinvastoin se on yritys, joka…
Hän piti pitkähkön ylistyspuheen. Ja vielä puolustivat asiata viskaali ja rehtori, eikä tohtorikaan pannut vastaan, vaikka vähän partaansa myhäili.
Puheenjohtaja, kaupungin ainoa kauppaneuvos, kuunteli pitkiä keskusteluja tyynen kärsivällisesti, ja maisteri kirjoitti uutterasti pöytäkirjaa. Vihdoin, kun keskustelu hetkeksi herkesi, nousi puheenjohtaja:
— Tässä on meille tehty hyvin huomioon otettava ehdotus, joka on saavuttanut runsasta kannatusta ja suosiota, eikä sitä ole tietääkseni kukaan vastustanut. Saan siis ensiksi kysyä herroilta: aletaanko, niinkuin tässä on ehdotettu, alusta?
— Aletaan.
— Tehdäänkö aapinen, kuva-aapinen?
— Tehdään.
— Ja kuvat tilataan Saksasta?
— Saksasta.
Puheenjohtaja iski kurikan pöytään ja pyyhkäisi hien paljaaksi kuluneelta päälaeltaan. — Vihoviimeinkin oli siis tehty päätös, ja tuntuipa oikein kepeältä, kun tuo vaikea alku oli saatu meneilleen. Pirteä, sovinnollinen mieliala pääsi valloilleen, ja tieto siitä, että johonkin sentään kyettiin sekä sen tiedon tuottama rohkea luottamus tulevaisuuteen valtasi mielet. Sentähden, sitten kun oli valittu toimikunta — viisi jäsentä ja kaksi varajäsentä — päätettiin yksimielisesti lähteä seurahuoneen puolelle juomaan yhteinen malja uuden yrityksen menestymiseksi. —
Kului kuukausi, toista. Tekstit kirjoitettiin, — pistettiin vanhan sekaan uuttakin; kuvat tilattiin Saksasta ja saapuivat. Ja taas kuulutettiin osakeyhtiö kokoon, kuulemaan toimikunnan ehdotusta ja tekemään lopullista päätöstä.
Kymmenkunta aapiskuvan valmista vormua — sanoivat klisseiksi — oli vasta tullut, jotta älä muuta kuin paina. Niitä kuviahan siinä kokouksen aluksi ensiksi katseltiin ja ihmeteltiin. Oli siinä muudankin kuva, Jooseppi paimenessa.
— Siinäpä on sarvipäätä, lammasta jos lehmääkin.
— On. Ja vasikka, totta vieköön, täydessä laukassa, häntä pystyssä.
Niin todella, häntä pystyssä ja vähän käppyrässä.
— On se vähän tarpeetonta, että on kuvattu vasikka tuolleen, häntä siivottomasti pystyyn. Se nyt ei juuri kuvaa kaunista. — Niin tuumasi heti postimestari, jotakin moittiakseen.
— Hyvin tarpeetonta, se on minusta suorastaan sopimatonta, se ei loukkaa ainoastaan kauneuden tunteita, vaan vieläpä kainoudenkin tunteita. — Niin Posiosta.
— Johan tämä nyt loukkaakin, vasikan häntä, olipa tuo miten päin tahansa, arveli Niiranen, nahkuri, ja ojensi paperin rehtorille. — Kuva on minusta hyvä, häntä myöskin.
— Minä olen ihan vastakkaista mielipidettä enkä ymmärrä, miten ne ovat lastenkirjaa varten voineet lähettää tuommoisen hävittömän kuvan. — Rehtori laski pahantuulisena kuvan pöydälle ja naputteli sormellaan sitä puhuessaan siinä juuri vasikan hännän kohdalle. — Tuommoista me emme voi aapiseemme painattaa, ja minä ehdotan sen vuoksi, että koko kuva jätetään pois.
— Se ei käy laatuun, selitti Rihkanen, kauppias. — Me olemme tilanneet kuvia Saksasta saakka, maksaneet rahat, ja sitäkö varten, että ne hukkaan heitettäisiin. Johan tässä nyt joutavoimaan! Kun ne kerta on ostettu, niin tottapa ne pitää myödäkin. Ja mitä vasikan häntään tulee, niin ei paineta koko kapinetta, jos se on niin ilkeä kappale. Lykätään pois koko häntä, — se on hyvin sievään tehty.
— Sitten siihen tulisi hännätön vasikka, huomautti maisteri, kohottamatta päätään kirjoituksistaan.
— Niin tulisi, ja mikä sitten. Vähemmin loukkaisi.
Tehtäisiinkö hännätön vasikka? Puheenjohtaja oli vähän epävarmana missä muodossa hän sen ehdottaisi äänestettäväksi. — Silloin nousi tohtori.
— Tämähän on selvää hassutusta. Onhan ihan luonnollista, että häntä on kuvattu pystyyn vasikalle, kun se nyt kerta on semmoinen suruton mullikka, joka hyppien ja potkien karjassa hilpeyttään karkaa, tömistelee vallatonna ja laukkaa vauhkona pitkin tantereita, jotta häntä suorana perässä. Luonnotonta olisi, jos se olisi mitenkään muuten kuvattu — iloinen vasikka. Tuo juuri osoittaa taiteilijan herkkyyttä ja hienoa havaintokykyä, ja se olisi mielettömintä hupsutusta, jos me sen takia heittäisimme kuvan pois, ja vielä mielettömämpää ja naurettavampaa, jos häntä lyhennettäisiin. Kuva on semmoisenaan sievä ja luonnollinen.
— Luonnollinen, tietysti se on luonnollinen, puhui rehtori, joka jo alkoi kiivastua, — mutta onko se sopivaa luonnollisuutta? Onhan se luonnollista, että koirakin kynsii kylkiään ja että sika ryömii rapakossa, mutta onko se taidetta, ja onko se semmoista taidetta, että sitä sopii tarjota lapsille, kansan lapsille? Minä vain kysyn.
— No, no, puuttui puheeseen postimestari, joka oli koko vasikanhäntäkysymyksen eleille herättäjä, mutta joka ei ollut ajatellut tätä kysymystä aivan noin ankarassa muodossa ja sitä paitsi oli hyvin muuttelevainen mielipiteiltään. — Eihän sitä nyt tarvitse noin rumalta kannalta katsoa, eikähän ne lapsetkaan sitä niin katso. Ja jos oikein asiata ajattelee, niin näkeehän ne lapset joka kesäpäivä vasikkain noinikään pelehtivän kujassa ja tanhualla, eivätkähän ne kuvassakaan sen vaarallisempia saata olla.
— Vai ei, huudahti Posio ja pani painon kummallekin sanalle. — Me olemme mielestäni käsittäneet tehtävämme aivan väärin, ja olisi paljoa parempi, jos emme ensinkään olisi ryhtyneet koko aapisen painattamiseen emmekä yleensä kirjain tekemiseen, jos meidän todella on tarkoitus levittää tuommoista siivottomuutta. Ja minne me sitä levitämme? Kansan vielä turmeltumattomiin, syviin riveihin, sinnekö aiomme levittää viheliäisintä ryönää ja törkyä. Tämän kansan lapsiltako todella aiomme turmella heidän onnellisen, puhtaan lapsellisuutensa, ja siten koko kansamme tulevaisuuden ja sen siveellisen voiman!
— Onhan se irstas ja rietas tapa, että vasikka noinikään pitelee häntäänsä. — Sen myönsi jo nahkuri Niiranenkin mielellään. — Mutta minusta tuo ei ole niin vaarallista juuri sen vuoksi, että se on vasikka, pariviikkoinen piimäturpa, jolta nyt ei voi vaatia suurta elämänkokemusta. Toista olisi, jos se olisi raavas sonni taikka vanha lehmä, mutta vasikalle voisimme antaa anteeksi.
— Oho, puhkesi viskaali Spets puhumaan. — Onko tämä järjestystä, onko tämä enää siivoa: vasikatkin tässä alkavat häntä pystyssä pröystäillä, mitä sitten muut. Ja semmoisia kun jo lapsille näytetään, niin minkälaiseksi muuttuu sitten heidän oma käsityksensä järjestyksestä ja siivosta!
— Minä sanoin jo äsken, että tämä on hassutusta, selitti tohtori. — Tuommoisesta asiasta, vasikan hännästä, jauhetaan tuntikausia, ja siihen sotketaan siveellisyydet ja järjestykset, — vaikka olisi muita tärkeitä ja kiireellisiäkin asioita ratkaistavana. Heitetään jo lemmessä tuo vasikka.
— Tässäpä ei olekaan kysymyksessä enää yksi ainoa vasikan häntä, tässä on kysymyksessä koko se periaate, jolle tämä meidän osakeyhtiömme on rakennettu ja jonka mukaan sen tulee toimia levittäessään tietoa ja sivistystä. — Rehtori tulistui yhä enemmän. — Tässä on kysymyksessä vielä paljon suuremmat periaatteet, ne samat, joiden välinen taistelu jo valitettavasti on Suomenkin niemellä alkanut, taistelu toiselta puolen jalojen ihanteiden ja valon palveluksen, toiselta sen mädännäisyyden välillä, joka luonnollisuuden ja todellisuuden viattomain nimien suojassa on näkynyt tunkeutuvan jo tähän meidänkin rauhalliseen, syrjäiseen yhtiöömme. Minä pyytäisin varoittaa yhtiötä päästämästä tätä myrkkyä turmelemaan meidän kaunista työtämme.
Tohtori kävi rauhattomaksi. Sen huomasi puheenjohtaja, ja hänenkin mielestään keskustelu jatkui ja laajeni arveluttavassa määrässä. Sitä piti ehkäistä.
— Tahdon ystävällisesti huomauttaa, että ei pitäisi antaa keskustelun haaraantua kovin monelle taholle, sillä siten emme koskaan pääse mihinkään päätökseen. Asiat olisi kai yksitellen selvitettävä, ja jos minä olen keskustelua oikein ymmärtänyt, niin on meidän ensiksi saatava ratkaistuksi kysymys tästä kuvasta, tästä — vasikan hännästä. Onko niin?
— Niin on.
— On tullut esille kaksikin ehdotusta, toinen, ettei tätä mainittua kuvaa ensinkään painettaisi, toinen, että ainoastaan häntä lykättäisiin pois, mutta tätä jälkimmäistä ei ole tietääkseni kannatettu.
Viskaali Spets pyysi puheenvuoroa.
— Tarkoitukseni oli äsken juuri sitä ehdotusta puolustaa, eikö lie tullut sanotuksi. Juuri tuo häntähän siinä on siivottomin kohta, eikähän sitä nyt siltä kumminkaan tarvitse hylätä Jooseppia ja koko hänen karjaansa.
Nahkuri Niiranen vastusti hännättömiä vasikoita ja muita vaivaisia elukoita. Postimestari samoin, ja keskustelu leimahti uuteen liekkiin. Kansakoulunopettaja vei asian taas yleisempiin näkökohtiin ja esitti korkeammalta kannalta niitä vaaroja, joita, jos johtopäätökset tehtäisiin, seuraisi kansalle ja isänmaalle. Rehtori tuli keskustelun kuumuudessa lausuneeksi, että sen, joka luonnollisena ja jokapäiväisenä puolustaa törkeyttä pienemmissä asioissa, hänen siveelliseen kantaansa ei ole suuremmissakaan paljon luottamista, hänen käsityksensä sopivaisuudesta ja kainoudesta ovat sekaisin.
Tuosta suuttui vihdoinkin tohtori. — Ja se siveellisyys, joka punastuu vasikan häntää, on hyvin epäiltävää laatua. Puhtaalle on kaikki puhdasta, mutta näkyy myöskin olevan päinvastoin. Sillä näet täytyy olla jotenkin saastainen mielikuvitus, joka näkee jotakin irstasta siinä, että vasikan laukatessa häntä oikeaa suoraksi; semmoista ei ole kansalla, vielä vähemmin sen lapsilla, sitä on ainoastaan semmoisella, joka riettaudessa on mielikuvituksensa niin araksi ärsyttänyt.
Tuo oli jo liikaa. Puheenjohtaja varoitti menemästä mieskohtaisuuksiin ja käski pysyä asiassa. Mutta rehtori oli jo noussut, noutanut hattunsa ja keppinsä. Mennessään hän lausui matalalla, murtuneella äänellä, että hänen täytyi haikein mielin nähdä töiden, joista hän oli luullut siunausta versovan, muuttuvan kiroukseksi. Mutta hän puhdisti tomun jaloistaan eikä enää voinut kuulua semmoiseen yhtiöön, missä sallitaan miestä, joka suoraan ja vihatta lausuu vakaumuksensa, solvattavan tavalla semmoisella, ettei siitä voi jatkaa keskustelua muualla kuin — oikeustuvassa.
Hän meni. Ja häntä seurasi kansakoulunopettaja ja viskaali. Muut jäivät, mutta sinne jäi myöskin raskas, painava mieliala, murtuneet yhteistyön toiveet ja tuskallinen epävarmuus tulevaisuudesta.
Ja siihen kaikkeen oli syynä vasikan häntä eli hännätön vasikka.
Ja tämäkin asia jäi auki. Oli kaksi — oikeastaan kolme — niin vastakkaista mielipidettä, ettei ollut enää rohkeutta äänestämisellä tehdä päätöstä, jos ei mieli tehnyt antaa surmaniskua yhtiölle, ja täytyi se sen vuoksi lykätä vastaiseen kokoukseen, kun jo yökin oli kulunut sivu puolen. Niirasen esityksestä päätettiin sillä välin kysellä muitten, yhtiön ulkopuolella olevien vaikuttavien henkilöiden mielipidettä asiasta, etenkin pormestarin ja kirkkoherran.
Näitten neuvoa kysyttiinkin, ja lyhyen miettimisajan jälkeen he molemmat laittoivat kirjallisen lausunnon. Pormestari vastasi, että jos esimerkiksi kaupungin kadulla tapahtuisi jotakin semmoista — nimittäin että vasikka laukkaisi häntä pystyssä, — ja joku isommasta maailmasta olisi näkemässä, niin se ei suinkaan olisi kaupungille kunniaksi, päinvastoin. Mutta tuommoisessa rahvaalle aiotussa lastenkirjassa se nyt ei voi olla niin vaarallista. Rovasti taasen ei ollut löytänyt Raamatusta yhtään paikkaa, jossa sitä olisi nimenomaan kielletty, ja hänen täytyi siis otaksua, että se oli luvallista. Sillä jos se olisi kiellettyä, niin siitä varmaankin jossakin paikassa puhuttaisiin.
Näitten neuvojen mukaan se aapinen vihdoin painettiin ja kävi ulos maailmaan levittämään valoa, ja vasikka sai pitää häntänsä. Mutta kaikesta vastuusta vapauttivat itsensä rehtori, kansakoulunopettaja ja viskaali: he möivät osakkeensa enimmän tarjoavalle.
* * * * *
Mutta sillä aikaa kun miehet osakeyhtiön kokouksessa vasikan hännästä riitelivät ja riitautuivat, rouvat istuivat ikävissään kotona ja odottivat ja kummastelivat, että missähän ne nyt taas viipynevätkään. Kunhan vain eivät taaskin olisi poikenneet yhteistä maljaa juomaan! Ne miehet! — Tohtorin rouva ajatteli, että näin kai se istuu rehtorinkin rouva … ja hän päätti äkkiä kysäistä telefonissa — P:n kaupungissa oli näet jo sekin — olisiko tämän mies hyvinkin jo koteutunut. Eihän hän raukka siinä surkeudessaan muistanut, ettei sitä telefoniakaan toki pidetä kaikin ajoin auki, eikähän hän vielä tiennyt, että se heidän hyvä väli rehtorilaisten kanssa oli ikipäiviksi juuri loppumaisillaan tai jo loppunut.
Mutta pianpa sen sai kuulla sekä hän että muut, ja jo aikaisin aamulla sen tiesi koko kaupunki. Syitä he eivät oikein tienneet. Heille tosin kerrottiin, että syynä olisi ollut vasikan häntä eli hännätön vasikka, mutta arvelivat kumminkin, että siinä mahtoi olla jokin syvempi salainen pohjemmalla.
Vielä vähemmin siitä tiesivät kaupungin piiat, jotka torilla ja kaivolla seisoivat emäntäinsä harmiksi tuntikausia yhdessä tukussa ja juttelivat tuosta merkillisestä tapauksesta. He eivät tienneet koko asiasta muuta kuin — hännättömän vasikan. Nuo sanat. Mutta ne samaiset sanat olivatkin sen syksyä kovin kuuluisat ja käytetyt P:n kaupungissa, niitä muistivat nuoret ja vanhat, sillä niistähän johtui suuria mullistuksia kaupungin sisällisissä oloissa.
Samoin näet kuin rehtori ja tohtori olivat riitautuneet, samoin riitautuivat muutkin, naapurukset, nahkuri Niiranen ja viskaali Spets etupäässä; ja vaikka he eivät oikeastaan tienneet, mistä heidän välillään oli ne vihat, niin se kuului asiaan. Heidän talonsa olivat vierekkäin, aita, matala lautalankku vain oli välissä, ja sentähden heidän lapsensa olivatkin ennen aamusta iltaan yhdessä leikkineet vuoroin kumpaisenkin pihamaalla. Mutta nyt nekin tapella natustivat portilla ja kadulla ja haukkuivat toisiaan aidan yli, jotta: hännätön vasikka! Niirasen, nahkurin, pikku Eerokin, nelivuotias kakara, joka ei vielä aidan korkeudelle ylettynyt, hänkin kiipesi tynnyrin päälle, härnäsi sieltä kepakolla viskaalin lapsia ja huusi:
— Hännätön vasikka, hännätön vasikka!
HIENOA RAKKAUTTA.
He olivat kihloissa, Alfons ja Ines, ja rakastivat toisiaan niin äärettömästi. Ja se rakkaus oli hempeää ja se oli tulista, niin että se sekä uinumaan vaivutti että hehkumaan kuumensi. Se oli puhdasta, pyhää autuutta, ja samalla se oli hekumaa ja nautintoa, ja juuri sen tähden se olikin niin kaunista, että se syrjäistäkin liikutti.
Kesäaika se oli, jäljestä juhannuksen, jolloin pellolla ruis heilimöipi ja heinä pientareella käypi terään, ja oli poutapäivän illansuu. Tuuli oli tyyntynyt ja päivä oli vaipumassa ja kaste laskihe nurmelle. Senkin tähden se rakkaus oli niin kaunista, sillä lepoon vaipui luonto, taivas ja maa oli sopusoinnussa, ja rakkaushan on sopusointu. Se helähtelee syrjäiselle kuulumattomin sävelin, mutta sen äänetön kaiku siroittaa sivuilleenkin tyyneyttä ja sopua.
He istuivat illan yöhön puiston lehvistössä, kahden istuivat Alfons ja Ines, sillä he olivat kihloissa ja rakastivat toisiaan, ja heidän rakkautensa oli puhdasta ja hienoa. Se oli todellakin hienoa, se oli toista kuin tavallinen kankea talonpojan rakkaus. Se ei loistanut ainoastaan silmistä kultareunaisten rillien takaa; iltapäivän hohteessa se kajasti kellonperistä ja kenkäinkin soijista. Eikä se uskonut kultasormuksisten kämmenten puristusta, se sinkoili kaarevista käsivarren liikkeistä ja pulppusi poven kuohunnasta povea vastaan ja huulen painannasta huulta vastaan. — Se oli sitä oikeata imelää herrasrakkautta.
Säännöllisesti koristetun puutarhan siimeikkäässä lehtimajassa he näin lempien viivähtivät, istuivat kauan siinä tuolilla lähekkäin ja toisiinsa nojaten; tuulen olivat jo istuneet lepäämään ja linnut vaikenemaan, ja istuivat vielä punoittamaan läntisen taivaanrannan ja sulkemaan suurten istukaskukkien terälehdet. Eivätkä he paljon puhuneet, ääneti nauttivat onneaan; väliin vain sana pulpahti kuiskeena esiin täyteläästä sydämestä.
— Oi Alfons, jos näin saisin lempien iäti rinnallasi istua tässä tyynessä lehvistössä, — juuri näin. Elämä olisi autuutta, taivasta!
— Sinä olet autuus, ja sinä olet taivas!
Ja taas notkahti rinta rintaa vasten, ja huuli venähti huulta vasten. — Mutta rusko taivaalla kelmeni, varjot tummenivat ja notkosta nousi kostean viileähkö illanhenki.
Silloin he ihmettelivät, että miksikähän se Mari ei tullutkaan nyt iltaselle kutsumaan, ei ensimmäistä kertaa, sillä ensi kutsuahan heidän ei sopinut totella, kun kihloissa olivat ja rakkauden maailmoissa elivät. Jo olisi ollut aika, mutta ei kuulunut Maria. Sitä he ihmettelivät ja tuumivat taas, että kyllä he mahtaisivat olla onnellisen näköisiäkin, jos nyt joku kulkija sattuisi illan suussa vilahdukselta näkemään heidät vierekkäin istuvina siinä tuuhean lehtimajan piilottavassa siimeksessä. Se kai olisi ihana näky, jos tuosta noin oksien välitse katselisi heitä syrjäinen. Ja silloin taas käsivarret likistyivät tiukemmalle. He olivat onnelliset, he rakastivat toisiaan ja saivat rakastaa, ja heidän rakkautensa oli kaunis, oli hieno. Ja kun lauhkea illan henki heilautti lehteä ja nuokautti heinän vartta ja ohimennen tuoksuttaen kukkasten lemua vienosti pyyhkäisi polttelevia poskia, silloin tuntuivat taas sielu ja ruumis, luonto ja tunne sulautuvan yhteen sopusointuun, yhteen autuuteen, yhteen hekumaan. Sillä rakkaus oli levittänyt siunaustaan kaikkialle, ja se rakkaus oli kaunista, oli hienoa.
Tuo se vain oli kumma, että miksei Mari tullut iltaselle käskemään, ei ensimmäistä kertaa, ja yö jo oli tulossa. Pakostahan heille oli poislähtö, kun kahden olivat ja yö läheni. Poispa he lähtivätkin, hyvästit suutelivat hurmaavalle lehtimajalle ja astelivat hiekoitettua käytävää pitkin kartanoa kohden, verkkaan kävelivät ja seisahtuivat usein päät vastakkain toisiaan silmiin katsomaan: lemmen elävä lieska niistä sinkoili.
Siinä kävellessään he näkivät piikatytön, Marin, seisovan nojautuneena puutarhan aitaa vastaan; hänet oli kyllä nähtävästi lähetetty iltakutsua viemään, mutta hän oli unohtunut taipaleelle lämmintä kättä aidan yli puristamaan. Ja kummako että unohtui, kun Janne työstä palatessaan juuri oli kulkenut siinä aidan kuvetta, huutanut luokseen ja sanonut, että »haepas nyt tyttö ne neljäkymmentä markkaa säästöjäsi, nyt niitä tarvittaisiin, että saisi siemenruista ostaa tynnyrin pari ja kylvää siihen peltotilkkuun mökin rojun liepeelle». Ja tyttö oli juossut luhasta ne neljäkymmentä markkaa, jotka olivat riepuun käärittyinä säästymässä pyhähameen taskussa, lopannut ne Jannen kouraan, ja siihen samaan kouraan se unohtui käsikin hetkeksi viipymään. Tuli siinä näet taasen tuumatuksi, että jos kekriin asti elettäisiin, niin saattaisi silloin jo ehkä mennä yhteen, sillä mökkikään ei ollut enää kuin uunia ja ikkunaa vailla, mutta tiilet olivat kalliita ostaa eikä itsekään polttamaan joudettaisi kiireen työn aikana, ja laseista ei ollut tietoa, mistä nuo säätäneenkin, vaikk'ei monta palasta tarvittaisi. Perunat olivat jo nousseet päälle, mutta ne kaksi koivua, jotka Mari oli keväällä istuttanut siihen ikkunan alle, näyttivät kuivuvan. Kuivukoot, on puuta metsässä, eikäpä tuo kaukana lie.
Niitä jutellessa se Marin käsi oli liian pitkäksi aikaa unohtunut pystyaidan ylitse lepäämään Jannen kouraan, ja ne neljäkymmentä markkaa rievussa olivat siinä välissä. Ja juuri sen tähden saivat Alfons ja Ines suureksi ihmeekseen lähteä kutsumattomina illalliselle.
Mutta kun he ehtivät sille kohdalle, jossa Mari ojensi kättä Jannelle, niin he nykäisivät toisiaan, naurahtivat viekkaasti ja rykäisivät. Kun tyttö heidät silloin huomasi, hän säpsähti äkkiä, heitti Jannen hyvästittä matkoihinsa laputtamaan ja juoksi punoittavana anteeksi pyytämään. Anteeksi hän saikin, sillä rakkaus on jalomielinen. Ines sanoi vain noin puoli leikillä, että ei pidä unohtua toimissaan.
Mari juosta viiletti töihinsä keittiöön, ja sydän läpätti pelosta tuon viipymisen takia. Mutta onnelliset kihlautuneet jatkoivat matkaansa entistä verkemmin, painautuivat kyljikkäin entistä lähemmäs ja kietaisivat käsivarret tiukemmin toistensa ympäri; siten se tuntui yhä lämpimämmältä, yhä hurmaavammalta, yhä autuaammalta. Sillä he rakastivat toisiaan, ja se heidän rakkautensa oli tulista, oli kaunista, oli hienoa.
TULO KOTIIN.
Joskus pitkästä ajasta palaa tuo vanha koti niin selvästi mieleeni. Näen aivan kuin elävin silmin edessäni matalan talon pikkukaupungin laidassa, näen sen edessä epätasaisen kadun, vinon portin ja sen läpi vanhan lasikuistin, josta harmaja vesimaali jo monen kesän sateissa on lionnut hienoksi ja jonka portaat ajan hammas on syönyt kuopille.
Tuosta talosta, jota ennen vanhaan olin tottunut kodikseni kutsumaan, olen jo aikoja vieraantunut, olen kierrellyt maailmaa paikassa jos toisessakin, koteutunut yhteen ja taas vieraantunut ja toiseen puuttunut. En ole osannut vanhaa kotipihaani enää kodikseni kutsua, se on minulle omana enää ainoastaan hiljaisten hetkieni muistoissa. Oikeutta ei ole enää minun kaivata tuota vanhaa kotitaloa eikä ikävöidä sinne.
Ennen se oli rakas minulle, tuo kotitalo. Kaipaus oli mielessä siitä lähtiessä, sinne rauhaiseen piilopaikkaan halusi mieli, kun myrsky kävi maailman merellä ja taistelussa väsyi tarmo, ja ilonhetki oli ollut se, jolloin aina vuoden kuluttua sain palata sinne, joskin ainoastaan niin kuin sotamies lyhyelle lomalle.
Mutta nuo mieliteot olivat ennen kumminkin salaisia. Mieshän sitä mukamas oli olevinaan, kun nuorena ylioppilaana eleli Helsingissä, täysi mies, jolla ei saanut olla mitään hempeitä, naisellisia tunteita semmoisia kuin koti-ikävää tai muuta lapsellista kaipausta. Ei, niitä ei saanut julkisesti olla, eikä saanut niitä tunteita näyttää, jos olisi ollutkin, ei ainakaan niistä toiselle puhua, vaikkapa olisikin joskus ikävänä iltahetkenä mieli niin pehmoiseksi sulanut, että kotikaipuu olisi sen vallannut. Lähtiessä kotoa piti lähteä miehenä, huolettomana ja iloisena, ja kun taas sinne palasi, piti tulla tunteettomana ja kylmänä, niinkuin maailmassa kokenut ja karaistunut, josta oli sama, tulipa tuota tai oli tulematta. Mikäs tämä nyt kun koti? Kotipihalle piti ajaa kuin kievarin pihalle, maksaa rauhallisesti kyytihevonen — eihän siinä kiirettä ollut, — oikaista ruumis ja haukotella, kerätä kampsut kärryistä ja sitten verkalleen astua kuistia kohden, jäykästi ja miehevästi.
Ja kun kotiväki, äiti ja sisaret, juoksivat alas pihalle ottamaan vastaan, niin ihan tyynesti sitä piti mennä kohti, paiskata kättä ja maltillisesti selittää, että eihän sitä kuulunut mitään erikoista.
Se oli elämänviisautta tuommoinen hillitseminen, miehevyyttä se oli, kun osasi tukahduttaa kiihkeämmän tunteen. Ei edes itselleen saanut tunnustaa, että mieli olisi heltynyt, kuta enemmän koti läheni, että sydän olisi ilosta hytkähtänyt, kun kärryt kääntyivät sisälle tuosta vinosta portista ja äitimuorin rakas, koukkuun painunut vartalo ilmestyi sisältä keittiön portaille.
Mutta muistuupa mieleeni sentään eräs kotiintulo, jolloin mieli ei pysynytkään noin kylmänä, ei väkisinkään, ja jolloin teeskennelty miehuus suli innokkaan kaipauksen alta.
Oli yö, kesäyö noin vähää ennen juhannusta, kun ajettiin viimeistä taivalta kotikaupunkiin. Yhteen kyytiin olin ajanut rautateillä ja laivoilla, ja nyt oli enää vain toista penikulmaa maantietä kotiin. Yö oli lempeä. Tuores tuoksu levisi nuoresta lehdestä lehvikosta ja terve lemu nousi nurmesta niityillä ja ojanpartailla. Päivä oh laskenut, mutta pimeys ei päässyt voittamaan eikä kylmä saanut valtaa. Vilpoista oli tosin ilma, mutta leppeätä, yökasteesta senverran kosteata, että se ikäänkuin pehmeästi hiveli ihoa ja painoi pölyn maata vasten.
Ajettiin alas mäkeä Vieremän hovin kohdalla, ohi tyynen, matalasaarisen sisäjärven; pellot ja niityt jäivät mäkirinteelle vasemmalle kädelle, kun laskeuduttiin tuuheaan, korkealatvaiseen koivikkoon. Kyytimies nuokkuili puoliunisena, nykki suitsia ja maiskautteli suullaan muka hevosta kiirehtiäkseen; mutta tämä tapa oli hänelle jo niin muuttunut toiseksi luonnoksi, että hevonen hyvin tiesi, mitä se merkitsi, eikä ollut milläänkään, jos ei kiirehtiminen käynyt sen tiukemmaksi; hölkkäili vain omia aikojaan ja vanhaa tasaista tahtiaan. Kärryt notkahtelivat säännöllisesti sileällä maantiellä. Hervotonna heiluilin minä kärryjen tahdissa, katselin tiedottomasti tien vieren maisemaa. Se oli yksitoikkoista, korkeaa koivikkoa; silmä seurasi koivunrunkoja, kantoja, kiviä, aitoja, notkoja ja kukkuloita, seurasi väsyneesti sitä myöten kuin matka kului ja kuva edessä verkalleen vaihteli. Ruumis oli vaipunut puoliunen horrostilaan. Ajatus oli kuin seisahtunut, vain mielikuvitus teki työtä. Se loi esiin kaikenlaisia, kirjavia unikuvia, tauluja liiteli kuin panoraamassa editseni, ajelehti pitkässä, epäselvässä jonossa.
Kotoni näin edessäni, näin sen lapsuuteni ajoilta, joilta yleisen hämärän joukosta aina jokin selvempi tuokiokuva puikahti esiin. Oltiin kotipihalla eräänä hiljaisena aamuhetkenä kesällä. Isävainaja istui avarassa yönutussa portailla ja veteli savuja pitkävartisesta piipusta. Äiti ripusteli pihalla pesuvaatteita nuorille kuivamaan. Jalo-koira makasi päivänpaisteessa nurmikolla, tapaili hampaillaan kiinni kärpäsiä. Kiikkulaudalla seinän varjossa istui sisar ompelemassa ja toruskeli minua, joka avopäin seisoin ja kartulla kolistelin pihalle kaadetun ammeen kylkeen, niin että se kumeasti kajahteli. Äiti tuli, tarttui lempeästi leuan alta kiinni: »Tule pois poika, haetaan hattu päähän», sanoi hän ja lähti taluttamaan…
Hepo herkesi kävelemään, kun nousi vastamaata mäelle. Kyytimies havahtui nykäisemään suitsia ja varomaan, ettei hevonen, joka kiivetessään kierteli maantien syrjästä toiseen, sysäisi kärryjä ojaan. Hetkisen huokasi hevonen kunnaalle päästyään. Sieltä näki laajalti näreikön yli, joka vihantana kasvoi rinteellä ja jonka välisissä notkoissa vaaleampi lehtimetsä näytti iloisilta saarekkeilta. Kukkula nousi kukkulan takaa, kunnes etäisin hämärtyi yhteen yön kelmenevän taivaanrannan kanssa.
Taas soluttiin tasaisemmalle taipaleelle, ja ruumis vaipui jälleen notkumaan kärryn tykytysten tahdissa, ja mielikuvitus lähti taaskin muistojen varastosta kaivamaan esiin uusia kepeitä unikuvia.
Se vei minut kotiin erääksi syysillaksi. Isä oli silloin jo kuollut. Äiti täytteli lattialla matkalaukkuani, latoi sievästi ja sileästi rinnakkain liinavaatteita, kaulustimia ja sukkia pohjalla olevain kirjojen päälle. Pöydälle oli laskettu matkarahat, laskettu tarkoin punniten ja määrän päästä. Minä näin, että äidillä oli kyynel silmässä; hän pyyhki sen pois, mutta toinen valahti sijaan. Aamulla piti pojan lähteä ensi kertaa yksin maailmalle: löytyneekö tuo sieltä koskaan enää vai sinnekö hämmentynee joukkojen sekaan taipaleelle… Äitimuori koetti olla rohkeana, mutta yhä useampi vesihelmi tipahti sinne liinavaatteiden lomaan. Minä olin istuvinani illalliselle, mutta pala ei luistanut kurkusta. Lähdin ulos ja seisoin hetkisen portailla koettaen terästää luontoani, joka uhkasi sulaa niin pehmeäksi…
Jo saavuttiin Tuokslahden myllylle, ja hevonen, joka siinä aina oli tottunut hetkisen huokaamaan, pysähtyi nytkin. Mutta kohta kyytimies repäisi suitsia, arveli, että eiköhän paineta, ruuna, yhteen kyytiin, viileähän sinun on nyt yö helkytelläksesi, välemmin pääset laitumelle lepäämään ja me nukkumaan. Soo, — nyki menemään.
Ruuna luimisteli kahden puolen oudoksuen tuommoista tavattomuutta ja lähti vihdoin verkalleen, hyvin tyytymättömän näköisenä vetämään edelleen. Kyytimiestä nukutti, hän halusi päästä vuoteelleen, ja minä olin siitä hyvilläni, sillä hyvin haluton olisin nyt ollut katkaisemaan taivalta. Vajaan tunnin matka oli enää kotiin, ja sinne rupesi tekemään mieleni aina enemmän joka lähemmältä virstalta. Paikat kävivät tutummiksi. Tuon kosken alla olin monesti uistinta vetänyt; tuossa niemen takana olimme kerta kesäasuntoa olleet. Tätä väliä olin kulkenut niin monta, monta kertaa kotiini. —
Olisihan siinä voinut syöttää ja maata muutamia tunteja ja sitten aamulla levänneenä miehenä saapua kotiin ihmisten nousuaikana. Niin olin joskus tehnyt, kun yöllä olin tullut. Mutta en nyt: levätä en nyt malttanut ennen kuin kotikaton alla kotoisilla patjoilla.
Tuntui kuin olisin ollut koko tuon pitkän vuoden yhtä mittaa taipaleella, matkalla kotiin päin. Sinne olin nyt juuri saapumaisillani ja halusin ennen uuden päivän koittoa saada loppuun levottoman kiertokulkuelämäni ja alkaa aamuni tyynesti ja rauhallisesti omaisteni keskessä, kodin huojentavassa helmassa.
Ajettiin käyden poikki Liikolan salmen sillan. Järvi oli rasvatyynnä, salakat vain hyppivät kaislikon rinnassa. Hienoinen virta, joka salmessa kävi, kieraisi muutamia pyörteen solmuja sillan yläpuolella, ja alta kuului veden huuhdonta kiviä vastaan. Kun siitä törmälle noustiin, hämärti jo etäällä Rauskunvuoren tumma hongikko, jonka juurella kotikylä oli.
Suon yli jos olisi porrasta myöten suoraan lähtenyt kulkemaan, ei olisi ollut kuin parin virstan pyörähdys kotiin. Nyt oli kierrettävä puolen penikulman mutka. Jos olisi päivä ollut, olisin ehdottomasti lähtenyt oikaisemaan. Olisin ehättänyt lukkarin ruispellon pientareita pitkin, lepikon läpi kasarmin kentälle ja sen yli aitoja kiipeillen hevoshaan poikki ihan kotikadun kulmaan. Siitä olisin takaportin kautta puikahtanut pihaan, tullut sisään huoneisiin kuin uintiretkeltä taikka pieneltä aamukävelyltä. Ja kotona olisivat hämmästyneet, että pilvistäkö se mies siihen pyörähti…
Virstat pitenivät, kuta lähemmäs kotoa tultiin. Tuo virsta ennen kuin Tuhkalaan saavuttiin tuntui varmaankin kahdeksi venyneen; oli se joskus ollut liiankin lyhyt! Hevonen näytti väsyvän loppumatkalla, vai muutenko lie ilkeyksissään heittäytynyt laiskaksi — minun kiusaukseni. Otin ruoskan ja sivalsin pari kertaa pitkin kylkiä. Vauhti lisääntyi, kyytimies heräsi ja nykäisi hänkin suitsia unisesti. Mutta höyry loppui jo hautuumaan nurkassa, ruuna herkesi taas vanhaan tasaiseen hölkkäjuoksuunsa. Taas vaivuin nuokkumaan kärryn nykäysten mukana, katselin kiviaidan yli vainajien hiljaiseen kalmistoon, josta kuusten keskeltä vilahteli tuttuja hautapatsaita.
Mitähän, jos äitimuori olisi kuollut, tai juuri kuolemaisillaan olisi sairaana… Vanha hän oli ja raihnainen… Ei, mistä tuo musta ajatus nyt tuli. — Mutta kenties häntä on sääli yöllä häiritä. Häntä vaivaa unen puute, raatsisinko herättää… Ehkäpä nostatankin vain palvelijan, käsken hänen kaikessa hiljaisuudessa valmistaa vuoteeni muita herättämättä. Muori saisi vasta aamulla tietää minun olevan kotona. Silloin hän toruisi, että miksei häntä herätetty, juoksisi varpaillaan ja pölyttelisi minun tomuttuneita matkakampsujani, hakisi esiin säilöstään puhtaita liinavaatteita eikä vihdoin malttaisi olla pilkistämättä hiljaa kuin hiiri oven raosta huoneeseeni sisälle, — se vanha, herttainen muori…
Rattaat tuntuivat pyörivän kuin tervassa. Kaupungin luona oli tie ajettu kuopille, ja niitä myöten rämisivät pyörät, kärryt viskelehtivät puolelle ja toiselle. Vihdoin kääntyi tie metsän suojasta ja kaupunki levisi näkyviin — vanha puoli näet, jonka läpi vielä piti ajaa uudelle puolelle päästäkseen. Hevonen hiljensi hermostuttavasti juoksuaan. Siinä oli muka vähän vastamaata kaupunkiin tultaessa, ja tietysti sen täytyi siinä kävellä niinkuin hyvässäkin mäessä. Ja sitten siellä oli mutkaiset kadut ja kiperät katukivet…
Ei ollut elävän sielua liikkeessä, koko tuo vanha raihnainen kylä tuntui kuolleen lailla lepäävän viattoman vanhurskautensa iankaikkista unta. Siellä ajeli kuin pitkin Pompejin haudoista kaivettuja katuja.
Mutta jo saavuttiin rantakadulle. Aukeni esiin ulappa ja lahden takaa näkyi kaupungin uusi puoli, sen laidasta vilahti toisten rakennusten takaa jo palanen kotitalon matalata kattoa.
Taas heilahti ruoska, ja ruuna lähti hyvää vauhtia kiertämään lahden pohjan kautta omalle puolelle. Laskeuduttiin notkoon, jossa koko kotiranta peittyi näkymättömiin, ja vielä kerran herkesi ruuna käyden nousemaan notkosta. Työläästi se nousi, melkein pysähtelemällä…
Tuossahan se nyt oli se talo. Maali oli vielä entistäänkin vaaleammaksi kulunut, portin pieli oli entistään vinommassa, kuisti näytti entistään harmaammalta. Mutta kukkaset näyttivät ikkunassa ystävällisesti nyökyttävän tervetuliaisiksi ja koko talosta ja pihasta tuntui tuttu lämmin henki lehahtavan vastaani.
Hevonen seisahtui portin eteen, seisahti kuin muuri ja huokui syvästi. Nousin, astuin kankein jäsenin pihalle. Muorin ikkunan edessä oli uutimet; siihen teki mieleni koputtaa, mutta kolkutin kumminkin ensin keittiön ovelle. Ei vastausta. Palvelija nukkui siellä sikeästi kuin ranka.
Jo menin muorin ikkunan alle, kosketin hiljaa ruoskan varrella ikkunan alasyrjään. Heti kuului liikettä, uutimen laitaa raotettiin, ja minuutin ajan kaikki oli ääneti… Odotin… Jo kuului askeleita kuistissa, ovi aukesi ja ulos kurkisti äitimuorin vanha harmahtava pää ja ihastuksesta kiiluvat silmät… Yhdellä hyppäyksellä nousin portaita ylös.
Minä olin kotona…
ITKUJA.
Pohjoiskadun puulaakissa oli elämä koko päivän ollut surullista ja alakuloista, tyystin olivat naurut tyrehtyneet ja ilot näivettyneet. Laulu ei tapansa mukaan kajahtanut, ja pianon kansi pysyi kiinni. Allapäin oli kulkenut itsekukin omissa askareissaan, ja herahtanut oli useamman luomen alta jo kyynelkin noin ikään puoliväkisin ja salavihkaa, ja vaikka niitä oli koetettu pidättääkin, niin kostuneet olivat päivän kuluessa yhä useammat silmät. — Mikä siinä oli kirjansa ääressä ollut nuokkuvinaan, mikä mitäkin puuhaavinaan, mutta siihen puuhan sekaan oli aina huokaus puhjennut, ja nenäliinaa oli tiheään ollut tarvis.
Se oli ollut semmoista yleistä, hiljaista ja salaista, mutta syvää mielenhaikeutta koko päivän. —
Elsa vain yksin oli ollut siksikin rauhallinen, oli toimittanut kaikki päivän työnsä niinkuin ainakin, eikä ollut itkuun hänen silmänsä taipunut. Hiukan tosin, mutta tuskin nähtävästi oli kelmistynyt hänenkin verevä poskensa, kun hän aamulla oli sen kirjeen kiinni pannut, ja oudon vakava piiru oli ollut suun pielessä, kun hän oli palannut sitä kirjettä viemästä postilaatikkoon. Muuten oli ollut kuin ainakin, se vain, ettei hänenkään mielensä suostunut leikinlaskuun.
Mutta toiset tytöt olivat päätään riiputtaneet alaspäin aivan kuin niskasuonet olisivat venähtäneet, olivat huokailleet, olleet surkeina ja karttaneet toisiaan; ja syystä kyllä, sillä jos Sannin ja Mimmin tuskat olisivat päässeet vastakkain jysähtämään, niin ne eivät enää olisi olleet hillittävissä, siitä olisi syntynyt yleinen itku ja parku ja äänekäs äläkkä.
Hyvin tuo oli ollut joutavan näköistä katsella miehisen miehen. Pojat olivatkin hienoksittain kiroilleet akkaväen tuulia, jotka puhaltavat milloin miltäkin kolkalta ihan ilman syytä ja järkeä. Suututtanut oli ensiksikin se, ettei siitä aiotusta aamukävelystä, — jota juuri tytöt eilen olivat puuhanneet, — tuon yleisen surkeuden takia tullutkaan mitään, ja sitten tuo itkun pillitys ja pidätetyt huokaukset olivat tärvänneet heidänkin hyvän tuulensa kokonaan ja tympäisseet kerrassaan — hyih!
Sitä nuhertamista se oli ollut koko aamupuolen, ja kun päivällinen vihoviimein joutui, kävivät pojat oikein vihaisina paistiin käsiksi. Mutta tytöillepä ei maittanut. Niin ottivat eteensä kuin kärpäselle, eivätkä sitäkään syödä jaksaneet — ei mitenkään. Kurkkua myöten olivat täyteläisinä itkua ja surkeutta, silmät verestivät ja nenä punoitti ja päätä kivisti. Ensin nousi yksi kesken ruokapöydästä, sitten toinen ja kolmas, ja menivät pois nenäliina suun edessä, ja Elsakin, joka melkein loppuun asti istui, tuijotti totisena yhteen kohti, siihen juuri pöytäliinan mutkaan tähysti koko ajan. — Ei kukaan uskaltanut virkkaa sanaakaan, ei Aatulta edes lohjennut yhtään tyhmyyttä.
Se oli niin perin surullista.
Itsekseen istuivat pojat syötyään, ikävissään salissa tupakoiden, ja tuumailivat, että senkö vietävä niillä nyt taasen on. Kyllähän Eemeli syitäkin vähän arveli, oli nähnyt illalla jo pahoja oireita, kun Elsa oli tullut kotiin, ja hän tiesi myöskin, kenen matkassa se oli tullut, — Eklundin, maanmittarin, sen saman, joka ennenkin oli niitten matkassa kulkenut ja ollut tyttöjen puheenaiheena. Ja Yrjö oli kuullut sitä samaista itkun pillitystä jo pitkin yötä seinän takaa.
— Ettäkö olisi kihloihin mennyt Elsa?
— Tai antanut rukkaset.
— Kirjeen se vain kirjoitti tänä aamuna.
— Ja sekö nyt sitten itkettävää olisi, olipa kummin tahansa!
Mutta hämärän tultua se jo kävi ihan sietämättömäksi. Suljettujen ovien taakse olivat tytöt vetäytyneet omiin suojiinsa, ja kun heistä jollekin sattui asiata saliin, niin käväisivät pikimmältään, syrjään katsomatta, juuri kuin siellä ei muita olisi ollutkaan. Ja kun Aatu kysäisi, että mitä viisautta se tuo nyt taasen on, niin ei tullut halkaistua sanaa vastaan. — Ka, olkoot omillaan, me vain emme tahdo pakkautua…
Pojat päättivät harmissaankin lähteä kaikin ulos, vaikkapa punssilasin hakuun jostakin kapakasta. Tuota tuommoista nyt ei ilennyt nähdä eikä kuulla.
Ovella tuli heitä vastaan Eeva, tuo ainian suruton lintu, kaikkien yhteinen iloinen lemmikki. Mutta niin meni hänkin ohi kuin ei olisi nähnytkään vastaantulijoita, meni surullisen ja haikean makuisena hänkin; mutta kun tuo haikeus ei hänessä tuntunut oikein koteutuneelta eikä luonnolliselta, niin se teki hienosti naurettavan vaikutuksen.
— No siinä minä, missä muutkin: tottapa sitä hänenkin näet pitää surra, koska toisetkin!
— Eipähän ilman, se kuuluu asiaan. Eiväthän ne muuten kanoja olisikaan.
— Mutta nyt surkoot ja vetistelkööt aivan maksaa ja sappea myöten meistä nähden, itkekööt nyt lirittäkööt kerran ihmeeksi, niin että piisaa. Saavat he meistä rauhan!
— Ja vielä ne taas katajatkin pölisevät.
Kun pojat olivat menneet, siirtyivät tytöt vähitellen kamaristaan pimeään saliin, jossa oli tilaa väljemmältä tuskalle. Ja salvattu tuskan tulva alkoi uurtaa läpi tokeensa. Eeva tuli, ja koko varsi värisi, kun hän kiihkoisasti kiersi käsivartensa Elsan kaulalle ja painoi itkusta sykähtelevän päänsä toisen rintaa vastaan. He ymmärsivät niin hyvin toisensa! — Vihoviimein silloin repesi heltymään Elsankin mieli, joka jäykkänä ja taipumattomana oli tähän asti ollut, suli jo väkisinkin sydän, jota hän oli koettanut kovaksi karaista, tunne tempasi vallan, ja kyynelvirta, voimakas, raivoisa irtautui pakotetuista pintehistään ja syöksyi esiin hillitsemättömällä vimmalla. Eeva sylissään hän vaipui vastuksettomana, voitettuna siihen sohvan nurkkaan, itki kiihkeästi, äänekkäästi, itki kauan, niin että jäsenet värähtivät, tunto herposi ja huumaus valtasi. Kilpaa nyyhkytti Eeva hänen sylissään, ja Sanni ja Mimmi säestivät ulisemalla kuorossa, niin lähellä kuin suinkin, niin surkeasti kuin suinkin.
Oli se itkua. Ja jo tämä elämä oli viheliäistä, kurjaa, kurjaa! Tämä maailma kummallista, nurinpuolista, käsittämätöntä! Mitä varten piti kaikki, kaikki olla noin umpisurkeata!
Pitkän ajan kuluttua hiljeni itku hetkeksi ja nyyhkytysten keskitse puhkesi katkonaisia lauseita.
— Voi, ajattelithan sinä, punnitsithan sinä tyystin. Ajattelithan sinä kaikki mahdollisuudet voidaksesi häneen kerran kumminkin suostua?
— Niin, kuinka lannistunut, kuinka musertunut se poika parka nyt mahtaneekaan olla!
— Niin … oih, mutta…
— Etkö koskaan olisi voinut häntä rakastaa, koskaan?
— En, oi en koskaan, minä tiedän sen niin selvästi, sen tunnen niin kamalan varmasti. — Ja taas syöksyi esiin itkujen tulva, voimakas, raivoisa, ja Eeva nyyhkytti kilpaa hänen sylissään ja Sanni ja Mimmi säestivät kuorossa.
— Minä en häntä voi rakastaa, häntä en.
Sehän se juuri oli niin nurinpuolista, vinoon kiertynyttä, kummallista tässä maailmassa. — Elsa kyllä saattoi rakastaa, ja rakastaa tulisesti, mutta ei häntä. Ja hän taas ei muita! Kyllä, kyllä se oli viheliäistä tämä elämä — kurjaa!
Niin sitä itkettiin, vetisteltiin siinä pimeässä kauan, — pari tuntia. Ja kyyneleet loppuivat ja uupumus voitti. Lepoon vaipui vähitellen mieli, tyyntyi ja tyytyi. Silloin pani Mimmi tulta lamppuun ja Sanni laski varjostimet ja Eeva ihmetteli vielä itku kurkussa, että mihinkähän ne ovat pojatkin menneet. Pyyhittiin sitten kuiviksi itkusta ajettuneet silmät, jotka karttoivat valoa, korjattiin vaatteet, jotka siinä hötäkässä olivat epäjärjestykseen kiertyneet, ja ajateltiin, että jo tämä elämä on surullista. Mutta eihän se nyt ollut Elsan syy, se oli tämän nurinpuolisen maailman syy. Ja yhtä kaikki se hänkään sentään ei niin perin lannistunut, vakavahan se oli ja järkevä, olihan se mies. Kai se lohduttautuu ennemmin tai myöhemmin — poika parka.
Ja mistä se siihen muuten otettiin parempikaan maailma, vaikka ei ollut tästä nykyisestä paljon haaraa — ei.
Mimmi haki vanhoja säästöjä, pussillisen rusinoita ja manteleita, ja niitä syötiin, nakerrettiin siinä sitten juteltaessa illan kuluksi, ja ihmeteltiin, että missähän vain ne pojat viipynevätkään. Soittipa Sanni jo kappaleen pianollakin — tosin hiukan surunvoittoisen. Näet aina sentään vielä väliin tipahti siihen lautaselle kyynelkin, yksi ja toinen tirahti, — mutta ne nieltiin alas rusinain ja mantelien matkassa.
MESENAATTI.
Laitoksen johtaja pyyhkäisi hien otsaltaan, ryyppäsi vettä kulauksen, kuivasi sitten partansa ja jatkoi, käännähtäen oikealle:
— Ja tämän koko laitoksen puolesta on vielä tärkeä ja rakas velvollisuuteni lausua kiitoksen ja kunnioituksen sanat sille miehelle…
(Kunnallisneuvos Kyriakus istui vielä tyynenä: hän oli vanhastaan tottunut odottamaan kunnes joka lause oli ohi, silloin vasta tuli hänen nousta, silloin hän tiesi nimensä tulevan mainituksi.)
… jota koko tämän laitoksen enemmän kuin ketään muuta aina tulee muistaa ja jota se muistaa perustajanaan, tukenaan. Teille, kunnallisneuvos Kyriakus (tämä nousi, kääntyi päin puhujaa nojaten toisella kädellä pöytään, toisella varta vasten hänelle hankitun, pehmoisen lepuutuolin selkään), Teille tahtoisin, jos sen sanoilla tehdä voisin, tulkita ne lämpöiset, ne sydämelliset kiitoksen tunteet, joita meissä kaikissa tälläkin hetkellä liikkuu, kun taas työvuotemme loppuun kuluttua saamme silmäillä taaksepäin, saamme nähdä vuotisen hedelmän kypsyneen niistä touoista, joita Te, herra kunnallisneuvos, olette kylvänyt. Ilahduttavaa on meidän ollut havaita, että Te nytkin olette ottanut sen vaivan päällenne ja saapuneet tähän tilaisuuteen, jolloin meidän taas on suotu nähdä yhden hirsikerroksen kohoavan siinä rakennuksessa, johon Te olette laskenut niin vankan perustuksen. Ilahduttavaa se on meille kaikille siksi, että me siitä huomaamme, että Te ette ainoastaan ole halunnut perustuksia laskea, vaan suvaitsette vielä isänä ja holhoojana edeskinpäin työn jatkumista valvoa. — Ottakaa vastaan, herra kunnallisneuvos, meidän kaikkien, koko laitoksen vilpittömät, sydämelliset kiitokset.
Seurasi sitten moninkertaiset kumarrukset kummaltakin puolen, kunnallisneuvos istahtihe taas lepotuoliinsa, johtaja jatkoi puhettaan muista asioista. Oli näet laitoksen, maanviljelysopiston, vuositutkinto ja sen lopputoimitus.
— Kuka se oli tuo, jota noin kiitettiin, kysyi ovensuussa kuuntelijoista eräs vieressään seisovalta.
— Kukako? Oletteko te ainoa muukalainen…?
— Suokaa anteeksi, minähän olen matkustaja, oliko se joku hallituksen puolesta, vai…?
— Hallituksen — ei — kuulittehan te, kunnallisneuvos Kyriakus, hän itse.
— Todellakin sen nimen kuulin, mutta en tunne häntä nimeltäkään. Kuka hän sitten on?
— Ei, mutta minä häpeän teidän puolestanne. Tulkaa tänne eteiseen, niin kerron. Kunnallisneuvos Kyriakus on mies, jonka nimeä koko tämä paikkakunta kunnioituksella, rakkaudella ja ylpeydellä mainitsee, hän ei ole ainoastaan perustanut tätä laitosta, vaan myös…
— Onko hän tämän laitoksen järjestäjä vai onko hän keksinyt jonkin uuden suunnan maataloudessa ja karjanhoidossa, koska hänen työstään sanottiin hedelmän jo kypsyneen?
— Ei, niihin hän ei puutu, vaan hän on lahjoittanut laitokselle puolenmanttaalisen maan rakennuksineen, kaikkineen.
Kertoja katsoi sen sanottuaan matkustajaa silmiin säälivästi ja tuikeasti, että eikö tuo jo ymmärrä hävetä tietämättömyyttään. Mutta eihän tämä siksikään, sanoihan vain:
— Vai niin, suuri mesenaatti siis, lahjoittaja.
— Niin, lahjoittaja, puuttui puheeseen kolmas henkilö, joka tuli kuumasta salista ulos vilvoittelemaan. — Ja harvat ihmiset osaavat viljellä maataan niin hedelmälliseksi kuin hän. Siitä puolesta manttaalista hänelle nyt vuosittain kypsyy kolmet, neljät sadot kiitoksia, kunnioituksia ja siunauksia.
Ensimmäinen kertoja meni takaisin saliin, ja matkustaja huomasi heti, että tämä uusi oli nyt taas semmoinen viheliäinen virnistelijä ja koiransilmä, jolle ei ole mitään pyhää eikä kallista tässä maailmassa eikä tulevaisessa. Mutta hän halusi kuulla lähemmin kunnallisneuvoksesta.
— Epäilemättä hän sentään on tehnyt lahjoituksensa jalossa tarkoituksessa, ja täytyyhän aina kunnioittaa niitä, jotka, hankittuaan suurehkot varat, niitä ylevämielisesti käyttävät yleishyviin ja isänmaallisiin tarkoituksiin.
— Kaikella kunnioituksella, minä puolestani kiemurtelen aina matona hänen jalkainsa juuressa ja siunailen sitä sielun ylevyyttä. Siitä määrästä, mitä hän ei talven kuluessa ole saanut Pariisissa ja Roomassa menemään vaimovainajansa perintöjen koroista, hän ei pane kaikkia pääomaan, vaan lahjoittaa aina väliin pienen prosentin kotiin tultuaan johonkin yleishyödylliseen yritykseen, ja lukee sitten mielellään paikkakunnan sanomalehdissä, että »kunnallisneuvos Kyriakus on taasen tunnetulla anteliaisuudellaan» jne., niinkuin tiedätte.
— Hm, te olette ankara tuomioissanne. Mutta jos niinkin olisi, kuten sanotte, kaikki miljoonanomistajat eivät tee senkään vertaa yhteisten asiain hyväksi.
— Sepä se. Sattuu esimerkiksi olemaan tämmöinen kivikkoniemi liikaa maata, josta nyt ei juuri suurtakaan rahaa saa, mutta toinen möisi sen sittenkin ja lainaisi rahat korkoa vastaan; toinen antaa sen uudelle maanviljelysopistolle ja laskee, hitto soi, semmoisen perustuksen, johon kestää joka vuosi rakentaa hirsikerroksia, kunnes siitä tulee Jaakopin portaat taivaaseen asti, niinkuin sen itse äsken kuulitte. Ja sitten mesenaatin nimi — siinä se on erotus.
Matkustaja älysi, että tällä miehellä on lahjoittajaa vastaan jotakin vanhaa kaunaa, ja kuulikin myöhemmin, että hän oli kerran saanut lainanpyyntöönsä kieltävän vastauksen, ja sai sitä paitsi vielä varmalta taholta tietää, että mies muutenkin oli järkipäästään vähän löylyn lyömä. Semmoisen kanssa hän ei siis tahtonut puuttua pitempiin pakinoihin, hymyili vain ja kääntyi toisaalle katsomaan, kun ihmiset toimituksen päätyttyä jo ulos lappoivat. Siinä tuli kunnallisneuvoskin; suorana ja pöhevänä oman arvonsa tuntien hän asteli, ja johtaja ja muut korkeimmat herrat hääräilivät hänen kupeillaan, puolella ja toisella, ja ihmistungos, joka eteisen täytti, hajausi kahtialle nöyrästi ja kunnioittavasti. Takin ylle auttajia oli montakin, yksi toi hatun, toinen kepin, ja niin saatiin neuvos vaunuihin, jotka, kaksi mustaa, venäjänrotuista oritta edessään, odottivat portaitten edustalla. Mutta neuvos ei tahtonutkaan istua yksin, viittasi sormellaan opiston johtajaa viereensä, ja niinkuin orava tämä kapusi lakki kourassa ylös ja istahti täpärälle siihen toiseen nurkkaan neuvoksen rinnalle, yhäti kumarrellen kunniasta, joka hänelle suotiin. Ajaja nykäsi suitsia, hevoset oikaisivathen menemään ja vaunut lähtivät pyörimään tupruttaen pölyä ja hiekkaa vasten silmiä maantiellä kulkijoille, jotka olivat lakit kädessä ja polvet notkussa seisahtuneet tiepuoleen.
— Raharuhtinas, näetten, mesenaatti, puhua paapatti taas se samainen koiransilmä, joka oli ehättänyt ulos matkustajan rinnalle kävelemään.
— Ja nyt siellä tulee hänen hovillaan päivälliset semmoiset, ettei niiden vertaa ole nähty kolmenkymmenen penikulman piirissä sittenkun mennä kesänä sillä samaisella hovilla. Eivätkä ne päivälliset maksa enempää kuin parin kolmen pienen tilallisen maat tai muutamain tavallisesti elävien käsityöläisperheiden vuosieläke.
— Kuulkaa, jos noista teidän mielipiteistänne johtopäätökset vedettäisiin…
— Niin ne veisivät hiiteen, aivan kerrassaan. Minä vain tahdoin noista päivällisistä sanoa — minäkin olin niissä ennen, siellä on vain valittu, suosittu seura —, että niissä te vasta saisitte puheita kuulla, — niin no, ymmärrättehän te sen. Jokainen näet on kiitollisuuden velassa ja maksaa vuosittain sitä velkaa korealla puheella, saadakseen uutta tai ainakin korot kuitatakseen. Hiessä on jo mennessä monen pää, jos ei kuivana lie palatessakaan, ainakaan sisällisesti…
— Neuvos kai vastaa niihin puheisiin.
— Vastaa? — ei. Asianlaita on näette se, että hänen päässään ei ole mitään, ei edes täitäkään, niinkuin eräs hänen torpparinsa on sanonut. Sanoo vain esimerkiksi näin: »No, moron, mikä käteen, se kärsään», ja istuu taas tuolilleen pöydän päähän, kuuntelee laitoksiaan, sivelee viiksiään ja tuntee syvästi sydämessään, että hän on, niinkuin on sanottu, suuri, jalo, ylevä mies. Siitä hän viittaa sanomalehden toimittajan luokseen ja kuiskuttaa tälle kaikkien kuullen, että hän on päättänyt antaa 300 markkaa kansakoululle taikka kirkon urkuihin.
Jo kävi matkustajalle aivan selväksi, että koiransilmän päässä oli liian paljon muutakin kuin täitä sekaisin, ja hän nosti siis lakkia ja kääntyi tienhaarasta toisaalle. Mutta tuon lörpöttäjän ajatuksenjuoksusta oli häneenkin jo tarttunut kaikenlaisia tuumia, joita hän ei heti saanut mielestään karkaamaan. Tuli siinä esimerkiksi vastaan mies lehmää taluttaen, akka jäljessä vitsalla hosuen, molemmat — nimittäin mies ja akka, ei lehmä — hyvin surullisen näköisiä, ja silloin heti pisti päähän ajatus, että tuossahan se nyt kunnallisneuvoksen torppari viepi viimeistä lehmäänsä kaupunkiin myötäväksi saadakseen rahaa isännälleen vuokran maksuksi, ja samaan aikaan neuvos itse julkeissa juomingeissa lahjoittaa 300 markkaa kirkon kynttilöihin; mutta se, näet jälkimmäinen asia, tulee sanomalehtiin asianmukaisten koristeiden kera, edellinen ei tule kuulumaan mihinkään.
Semmoinenkin ajatus pisti päähän, mutta se oli aivan perusteeton, hupsuttelijan aivoista lähtenyt. Kaikki muut ihmisethän sen kiitollisuudella ja kunnioituksella tunnustivat, että kunnallisneuvos oli suuri ja jalomielinen mesenaatti.
KUNNIA OLKOON.
Kuuma oli ilma jo aamusta päivin. Ei tuntunut tuulen henkeä, päivä paahteli vain heloittavana pilvettömältä taivaalta. Se tuntui raskaalta ja painostavalta. Niin hiljaistakin oli kaikki, ei kuulunut risahdustakaan. Käveltiin aivan kuin autiossa erämaassa, ja kumminkin oleiltiin aivan kaupungin vieressä, kaupunkilaisten suosituimmalla kävelypaikalla, vanhan linnan raunioisilla vallituksilla.
Nimittäin Käkisalmen kaupungin ja Käkisalmen linnan. Matkailuretkellä oltiin siellä ja poikettiin tietysti katselemaan linnan raunioita. Siellä nyt kapuiltiin ja kiipeiltiin, tutkittiin ja ihmeteltiin kauniina kesäisenä sunnuntaiaamun hetkenä.
Tuostakohan lie koko se juhlallisuus tullutkin mieliimme, se haaveksivaisuuteen vivahtava vakavuus ja hartaus, joka meidät pani äänettöminä ja ajattelevina harhailemaan siellä linnanraunion nurmettuneilla penkereillä. Ja juhlallistahan olikin luonto ja ympäristö, eikä ollut ihme, että se meihin vaikutti. Ainahan tuommoiset muistot muinaisilta ajoilta tunkevat ihmismieliin ja herättävät vakavia mietteitä. Mieli tapailee kuvia niiltä entisiltä ajoilta, jolloin nuo nyt kukistuneet muistomerkit olivat vilkkaan ja toimivan elämän keskustoina, jolloin noiden kivimuurien sisällä, jotka nyt jo vuosisadan vuosisatansa perästä ovat seisoneet kosteina, autioina holveina, vielä eleli ihmisjoukko tuntien, ajatellen, toivoen ja toimien niinkuin me nyt eläväiset, ja niinkuin taas ne, jotka kerran kuljeksivat meidän raunioituneiden muistomerkkiemme keskellä, ja meidän, vainajien, unohtuneiksi nurmettuneilla haudoilla. Nousepa torniin tuon vanhan, raakakivisen linnan, luo sieltä katseesi alas ja ympäristöösi noille vallitusten suojaamille vainioille, joissa nyt rauhallisena versoo nuortea näreikkö, noille kivisille rannoille, joita nyt ihmiskäsien kuivaama virta hiljalleen huuhtoilee, lipuen eteenpäin verkalleen ja ikäänkuin väsyneenä, niin tuletpa ajatelleeksi niitä aikoja, jolloin siellä ja juuri siellä inhimilliset intohimot, viha, vaino ja kosto ihmisten kesken raivoisimmillaan riehuilivat, niinkuin riehuilevat nytkin ihmisten kesken, vaikka toisen muotoisina, ja niinkuin tulevat riehumaan vastakin ihmisten kesken, vaikka ehkä toisella tavalla ja toisessa muodossa.
Ja vaikka et tuota niin selvästi ajattelisikaan, niin hetkeksi vaipuu kumminkin mielesi miettiväiseksi, ihan tahtomattasi käyt vakavatuumaiseksi, melkeinpä juhlalliseksi.
* * * * *
Niin ainakin meistä tuntui, meistä kahdesta matkailijasta nimittäin. Kolmas joukossa, käkisalmelainen, joka meidän seurassamme kulki näyttelemässä noita merkkipaikkoja, jotka hän jo lukemattomia kertoja oli nähnyt ja näytellyt, itse ihmetellyt ja väsymiinsä muille kuvaillut, hän ei tietysti jaksanut seurata meitä tuohon haaveilun partaalle ulottuvaan mielentilaan, vaan tuumaili nähtävästi iva mielessään, että nämä nyt ovat taas maitomielisiä haaveilijoita, jotka luulevat näkevänsä ympärillään noissa kukistuneissa holveissa vainajien haamuja ja ruostuneilla kivillä vihan verta ja sillä pakolla koettavat ärsyttää mieltään ajattelemaan ja tuntemaan elämän vähäpätöisyyttä, tyhjyyttä ja katoavaisuutta. Hän kysyikin, eikö meistä kumpikaan jo istunut alas penkereelle runoa kirjoittamaan. Mutta me, halveksien hänen pilkkaansa, olimme ihan peittelemättä juhlallisina ja haaveilevina; luontokin siihen houkutteli, hiljaista kun oli kaikki, tyyntä ja sopusointuista. Päivä nousi jo korkealle, aamu oli pitkälle ehtinyt, kun kävelimme takaisinpäin vihannan vesakkopuiston läpi ja poikkesimme toiselle rannalle, uudemman linnoituksen puolelle, jossa nykyään sijaitsee hullujenhuone. Kaupungissa soivat kirkonkellot kutsuen rahvasta jumalanpalvelukseen. Ne kumahtelivat vakavasti, säännöllisesti ja verkalleen, ja kaiku lahdentakaiselta rannalta vastasi heikommin, mutta hartaasti kumisten, melkein kuin rukoillen ja valitellen. Rasvatyynnä oli järven pinta; liekö viettänyt juhlahetkeä sekin vai muutenko lie väsyneenä vaipunut hervottomasti lepäämään arastellen päivän liiaksi paahtavia säteitä.
Näyttipä melkein siltä kuin tuo hetken juhlallisuus olisi vallannut hourutkin kopeissaan, lumonnut mielettömäinkin mielet. Syvä äänettömyys vallitsi noissa synkissä kasarmeissa. Tiheän rautaristikon takaa näkyivät siellä täällä aukinaisessa ikkunassa jotkut laihat, kalvakat kasvot, tuuheapartainen leuka, ja silmät, joissa loisti surunvoittoinen kaipaus tai hillitty himo. Vartijamies istui puolinukuksissaan varjossa aukinaisen portin kynnyksellä, vieressä iso villakoira, joka oli oikaissut kaikki jäsenensä niin suoran veteliksi kuin mahdollista.
Seisahdimme hetkeksi mekin siimekseen rikoshullujen suljetun kivivankilan kupeelle levähtämään. Kellojen soitto tapulissa oli juuri tauonnut. Ei elävän liikettä kuulunut kaukaakaan.
Silloin helähti äkkiä ylhäältäpäin kitaran soinnukas, kituva sävel. Hienona, epäselvänä se aluksi väreili, mutta kiihtyi siitä vähitellen selvemmäksi, kirkkaammaksi ja voimakkaammaksi, siksi kunnes se helkkyvinä, puhtaina, vapaina ääninä virtasi ulos äänettömään luontoon, soinnullaan vallaten kaikki. Taas sävel hieman heikkeni, näppäili muutamia kertoja katkonaisesti, hetken väliajoin, juuri kuin odotellen jotakin mukaansa. Ja samassa kuuluikin syvä, miehekäs ääni, joka hartaasti, kiihkeän voimakkaasti messusi: »Kunnia olkoon … Jumalan kor-keuu-des-sa …, ja maassa rauha … ja ih-mi-sil-le … hyvä tahto…» Lopulta ääni, joka oli kajahtanut mahtavana, kaikki voittavana, hiljeni, tyyntyi, verkalleen ikäänkuin rauhoittuneena nukkui pois; kitara heläytti vielä pari sävelkierrosta ja hiljeni sekin, vaikeni vähitellen, hyvin vähitellen, hienoni, hienoni, kunnes sen ääni viimeisillään värähteli tuskin kuultavana, niin että se tauonneenakin vielä soi korvissa pitkän aikaa, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko tuo sointi kitaran ääntä vai kaikua mielikuvituksesta.
Me seisoimme kuin lumottuina, seisoimme kauan aikaa äänettöminä katsellen ylös, mistä sävelvirta oli lähtenyt. Se oli tullut eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki, mutta sisältä ei näkynyt mitään, ei muuta kuin musta tyhjyys. Soittaja ja laulaja istui kai sivummalla pöydän ääressä.
Hän oli — niin kertoi oppaamme — pappi. Hurskas ja innokas pappi hän oli ollut, mutta kerran oli hänen järkensä pimennyt. Uskonnollisessa huomiossaan hän oli saanut päähänsä, että hänen täytyi saattaa veljensä autuaaksi. Salaperäinen velvollisuus, ankara sisällinen pakko käski häntä heti, hetkeäkään viipymättä, rientämään ja pelastamaan velimiestään. Hän lähti matkalle, ajoi parikymmentä peninkulmaa pahaa aavistamattoman veljensä luo, tapasi hänet kotona, istui iltakauden jutellen rauhallisesti kahden kesken, kunnes äkkiä nousi ja iski mukaansa ottamallaan kurikalla velimiestä takaraivoon, niin että tämä kellahti kuolleena istuimeltaan. Sitten meni ja antautui kiinni. Ja nyt hän on jo vuosia istunut rikoshullujen ilottomassa kopissa, jossa hän, ollen vielä toimittavinaan papillista virkaansa, kitaralla säestäen messuilee harvinaisen kauniilla äänellään ja veisaa kiitosvirsiä sille Jumalalle, jolle hän luulee veljesmurhallaan tehneensä otollisen palveluksen.
Tämän kertoi meille oppaana oleva käkisalmelainen tuttavamme seisoessamme siinä seinämällä ikkunan alla. Sillä välin kitaran ääni oli taas alkanut soida, aluksi vienosti, valittavasti, niinkuin itkevän lapsen kituvalla äänellä, sitten yhä selvemmällä, kirkkaammalla, helkkyvämmällä. Tuntui kuin se ensin olisi arastellut, uskaltamatta oikein esittää ylistysvirttään, mutta sai vähitellen omista sävelistään rohkeutta ja purki sitten kiitosta täpö täyden sydämensä valtavina, intohimoisina sävelinä, kunnes taas tyydytettynä, rauhoittuneena, lohduttuneena hiljeni hienosti soivaan rukoukseen. Ja laulajan ääni, joka taas kajahti syvänä ja mahtavana, sekin tuntui niin vakuuttavalta, niin hartaalta ja sydämelliseltä, kuin olisi hän itselleen ja suurelle, lohdutusta kaipaavalle seurakunnalle julistanut armoa, rauhaa ja sovintoa. »Kunnia olkoon…», se soi niin voimakkaasti ja niin pakottavasti, että se painoi kuuntelijankin sanattomaksi ja hartaaksi ja pani heltyneenä yhtymään kiitosvirteen.
Hän messusi kuin alttarilta, mutta ei niinkuin virkamies ulkokullatuille sanankuulijoille, vaan niinkuin nöyrä, puutteensa tunteva palvelija ylistää Herransa kiitosta koko katuvalle ja armoa kaipaavalle luomakunnalle. Ja hänellä olikin siinä kuuntelijajoukko, joka lohdutusta kyllä kaipasi. Useaan ikkunaan tuossa synkässä talossa ilmestyi vähitellen surkastuneet, intohimoiset ja häiriytyneet kasvot, joille sävelten aikana tuntui hetkeksi laskeutuvan rauhan ja tyydytyksen leima. Rautaristikon läpi pistäytyi silloin tällöin ulos laiha käsivarsi, joka ikäänkuin tavoitteli jotakin, mutta sitten laskeutui hervotonna riippumaan. Seurakunta oli vaipunut hiljaiseen kuuntelemiseen. Vartijakin oli pannut kätensä ristiin polville, ja vieressä makaava villakoira oli nostanut päänsä kuuntelevaan asentoon.
Taas nukkui sävel kuin vaikenevaan rukoukseen, ja kitaran säestävä ääni väreili vielä hienon hienona hyvän hetken, ennenkuin verkalleen taukosi. Mutta kun kaikki taas oli äänetöntä, se alkoi uudelleen soida ujosti ja arkaellen, kunnes siitä jälleen kiihtyi helkkyvään ylistysvirteensä, ja laulajan »Kunnia olkoon…» valtasi uudelleen heltyvän luonnon.
Moneenko kertaan hän sen uudisti, sitä en muista. Hän tuntui tarvitsevan paljon lohdutusta, hänen täytyi virittää ylistysvirtensä uudelleen ja yhä uudelleen herkeämättä. Mutta aina se uudistui hiukan erilaisena kuin edellisellä kerralla, eri vivahduksin, eri värityksin. Ja tuntuipa melkein siltä kuin se joka kerran olisi alkanut entistään hartaampana ja nöyrempänä ja kuin »Kunnia olkoon…» aina olisi kajahtanut entistään kirkkaammin ja sointuvammin. Se oli aina sama, mutta aina myöskin vaikuttavampi ja tuntoon sulautuvampi. —
Luulenpa melkein, että siinä tuntikausi seisottiin kuunnellen mielipuolen harrasta messua. Oli kuultu messua kirkoissa, oli laulua ja soittoa kuultu liikuttavaakin, mutta niinkuin tämä mielettömän messu ei meihin mikään ollut vaikuttanut. Juuri siksikö, että siitä kuvastui hullulle ainoa selväksi jäänyt ajatus ja tunne, joka lähti pakottavasta sydämestä? En tiedä; mutta sydämeen se tunki.
* * * * *
Jo vihdoinkin lähdettiin. Vielä poistuessamme pysähdyimme vanhan kirkon raunioiden takana viimeisen kerran nauttimaan ja ihailemaan, kuinka sulavasti ja soinnukkaasti laulajan miehekäs ääni ja kitaran vieno säestys heiketessään väreilivät, kun loppusävel »… ja ihmisille hyvä tahto…» vähitellen nukkui pois rauhaan ja sopusointuun. Kauan se kajahteli korvissamme lempeänä ja tyynnyttävänä, kun kävelimme keskipäivän paahtavassa helteessä rantatietä takaisin Käkisalmen pienen kylän keskustaan.
Iloisessa illanvietossa haihtui meistä kumminkin pian tuo harras vaikutus. Semmoistahan se on nuoren kevyt luonto; pian se haihduttaa ja unohtaa syvimmätkin tunteensa muiden toisarvoisten tieltä. Valssin iloinen ja reipas sävel ja polkan vallaton tahti huuhtoilivat korvistamme ja mielistämme papin messun sulavan soinnun, ja iloisten impien kisoissa häipyi sydämistä tuo hartaus ja juhlallisuus, joka meidät äsken oli tehnyt niin vakaviksi ja miettiväisiksi.
Mutta vielä iltayöllä, kun laivalla ajettiin Kivisalmen rannasta ulos tyynelle ulapalle, kun kaikki taas oli äänetöntä ja rauhallista, silloin seisoimme vielä kerran miettivinä laivan kannella katsellen etäisyyteen, jossa laskeneen päivän rusko kelmeänpunaisena kajastui järven pinnasta, ja silloin palasi taas meidän molempien mieliin messun äsken kuultu sävel. Se soi korvissamme hellämielisenä kehoituksena kaukaisuuden mailta, se kajahti voimakkaana kiitosvirtenä kaikesta siitä kauneudesta ja hyvyydestä, jota me saimme nauttia. Ja kitaran lempeä, kirkas ääni helähteli lumoavana tuhansin vivahduksin, värähteli hienona, etäisenä sointuna…
Laivan kone tykytti täysin voimin, takoi vettä ja potki menemään hyvää vauhtia selälle päin, ja ranta häämötti yhä enemmän ja enemmän utuisena ja epäselvänä yön hämärässä. Ja yhä kaukaisemmaksi, yhä vieraammaksi siirtyi virrenkin sävel mielistämme, yhä heikompana ja epäselvempänä värähteli kitaran lempeä ääni.