VIIDES PÄIVÄ HEINÄKUUTA.
Selällään loikoili Tauno sohvalla ja luki. Jo käänsi hän kirjasta viimeisen sivun esiin, silmäili sitäkin hätäisesti, paiskasi kirjan kiinni ja hyppäsi pystyyn.
— Se oli valhetta, roskaa koko juttu! Kaikkea sitä painetaan ja ihmisille syötetään.
Hän oli lukenut erään noita »uusia» kertomuksia, joita nyt oli alkanut nousta kuin sieniä sateen jälkeen. — Paljasta roskaa, kaikki mustia ja sakeita kuin terva. Kaikki yhtä maata! — Tauno muisteli lyhykäisyydessä, mitä nytkin oli lukenut: Niin, tietysti se oli joku ompelijatar tai muu mamseli, joka oli työssä rikkaassa talossa kaupungissa. Kaunis hän oli, — no, se on selvää, — ja nuori, mutta kalvakka ja vähän jo kuihtunut, köykyssä kun istui aina ja ompeli; ja surumielinen, tumma oli hänen katseensa, milloin hän työnsä yli kadulle silmäili. — Kovaosainen, tietysti semmoinen… Ja sitten talossa oli vanhin poika, nuori herrassöötinki, vahaviiksinen ja sukkelakielinen. Eipähän ilman. — Ja tyttöpolo katseli väliin herrassöötinkiä, ja herrassöötinki tyttöä, ja toisinaan illoin tämä tuli istumaan ompelukoneen viereen, puhelemaan ja naurattamaan. Ja talvella hän väliin käytti tyttöä ajelemassa kuutamoiltoina, kun milloin muu herrasväki ei ollut kotosalla. Kuinkas muuten? — Jonkin ajan perästä tyttö joutui pois talosta — hm —, maalle minne lie hävinnyt, ja herrassöötinki meni rikkaisiin kihloihin ja pääsi sijaistuomariksi, myöskin maalle. Ja siellä eräissä käräjissä oli lapsenmurhajuttu esillä — kuuluu asiaan! Kun syytetty astui oikeuden eteen, tuomari kalpeni äkisti, horjahti eikä saanut sanaa suustaan; ryyppäsi vettä, valitti kuumuutta ja langetti tuomion — rikollinen kuritushuoneeseen. — Niin, tietysti sinne, taikka hulluinhuoneeseen, taikka koskeen syysyönä — mitenkäpäs muuten? — Sama vanha roskajuttu, vanha valhe!
Taunoa suututti, hän sylkäisi, viskasi kirjan uunin päälle — mokoman, veti saappaat jalkaansa ja rupesi laittamaan kuntoon siimoja lähteäkseen päivällisen jälkeen eräitä polakoukkuja laskemaan. Ja hän muisti, että nyt oli viides päivä heinäkuuta, haki esiin Runebergin, luki siitä muutaman runon eikä ajatellut koko äskeistä roskakirjaa. — Jouti uunille…
— Soudatko sinä Leppälahdelle asti tänään, kysyi äiti, kun Tauno päivällisen jälkeen kantoi pyydyksiään rantaan.
— Enpä tiedä. Kyllähän näitä koukkuja sinnekin asti riittäisi, ja hyvät kaislikot siellä on. Miksi niin?
— Muuten vain ajattelin, että jos sinne joudut, niin voisit samalla viedä Könösen muorille pari kappaa perunoita, — niitä kun meillä vielä on näin kyllitellen, ja eikö heillä lie puute niistäkin.
— No miksen, kun joudutatte.
— Odotapas, virkkoi sisar ikkunasta, minä annan vähän liinaompelusta Iitulle, hän on niin sukkela käsistään tekemään. Kiireenlainen niillä olisi. — Kiire oli näet sisarella niihin aikoihin, paljon oli ommeltavaa, eikähän niitä kaikkia itse ehtinyt, kun kihloissa oli ja hääpäivä läheni.
— Vieläkö kiire? Höpsis! Ehtiihän ne häitten jälkeenkin. — Pikku kiusaa oli Tauno hyvin herkkä tekemään sisarelleen, joka oli sieluaan myöten kiintynyt häätouhuihinsa. — Tuo, Yrjö, se mytty rantaan, hän virkkoi pikku veljelleen, joka pihalla koiran kanssa pelehti.
— Ota minut mukaan soutamaan.
— Ei sinusta ole. — Oli Yrjö ollut joskus matkassa, mutta ei Tauno hänestä nyt huolinut, haittana se vain olisi ollut.
— Tulethan iltaselle kotiin, kysyi äiti, perunasäkkiä tuoden.
— Jos joudun, ja joudunhan minä, kaunispa nyt on sääkin.
Helteistä oli vesilläkin noin keskipäivän aikana, ja Tauno viskasi takin yltään. Mutta herttaista oli, oli keskikesän suloa. Tuskinpa värehtikään järven pinta, vihantina kuvastuivat saarten ja nienten äyräät kirkkaaseen kalvoon. Kirkas ja iloinen oli Taunonkin mieli, ja ääneensä hän lausui eräitä säkeitä »Heinäkuun viidennestä päivästä», kun asettui kaislikon rinteeseen maimakaloja onkimaan.
Siinä istuessa ajatukset harhailivat sinne tänne. Viivähtivät hetkisen Könösen Iitussakin. — Muun työn kesken se tyttö vielä liinaompelusta ehtii näperrellä… Suutari kuuluu isä olleen, mutta nuorena on kuollut, ja köyhänä… — Kun ei tyttö ole mennyt naimisiin, nätti tyttöhän se on. Kun saisi jonkun nuoren, siivon talonpojan. Saapihan se, nuori tuo onkin vielä. Vähän hienompi hän on muita. Ei se oikein sopiva olisi hänelle tuo Isotalon uusi isäntä, joka siellä kuuluu kulkevan; vanha kettu, käräjäpukari, mikä lie, — vaikka rikas talo.
Monet kahvit Tauno oli Könösen muorin mökissä kalamatkoillaan juonut, ennen isän kanssa, sitten yksin, ja oli muori sen tautta aina ollut niinkuin pappilan erityisenä suojattina. — Hoikasta ressusta Iitu oli sillä välin kasvanut korkeaksi, pullevaksi immeksi. Mennä syksynä, kun tyttö kerran saattoi hänet järven poikki, oli Tauno nauratellut ja leikkiä laskenut Iitun kanssa, ja monesti tämä oli sievästi punehtunut… Omituisesti se oli punastunut nytkin, kun hän keväällä Helsingistä tultuaan oli sinne ensi kertaa poikennut. Taisipa tyttö vähän häneen… No — kun tulee joku siivo talonpoika… Ei hän soisi muuta kuin hyvää Iitulle, hyvä tyttöhän se oli. — Ka, voudin venehän siinä soutaa; rysiään kokevat. Niin, huomenna ne on kekkerit voudissa, saapi ehkä tanssiakin… Miellyttävä tyttö tuo voudin Helmi, — vielä tosin kuin ruusu nupussaan…
Silleen ne kiertelivät siinä ajatukset ympäriinsä asiasta toiseen, ja moneen kertaan kiertelivät, ja kirkkaita salakoita nousi sillä välin tiheään ruohikon rinnasta. —
Koukut oli pantu ja Tauno souti rannalle päin. Ihan lahden pohjukkaan asti hän ei viitsinyt kiertää nientä, vaan laski siihen, missä maantie kulkee aivan rantaa, josta oikotietäkin pääsi Könösen mökille. Rantaan saapuessaan Tauno näki jonkun ajavan aika pöläkkää maantietä — ka, Isontalon isäntähän se oli, — kylläpä synkän näköisenä ja juuri kuin häpeissään.
Vähän häpeissään se olikin Isontalon Antti. Jos olisi hevonen ymmärtänyt, olisi se saanut kuulla ukon kiukuttelevan:
— Perhana, vasikannahat…! Kun minä vielä hupsuttelinkin, vanha mies! — Kuka olisi uskonut tytönnappulaa? Köyhä kuin rotta, mutta näpsäkkä! Peijakas! Eipä olisi uskonut, en minä eikä muut. Onkohan tuolla toinen…? Ja minä jo kehahdin sitä kylässä, että emännän minä siitä Isoontaloon tuon. — Juutasta! Siitä ne veitikat tietysti narrailemaan rupeavat, ilkeitä niitä kyllä aina on, jotka siten vihojaan purkavat, laulunkin yhtäkaikki tekevät. — Tuossa pappilankin maisteri. Saa kai sen sekin kuulla, ja muut… Voi sun vietävä! — Muorikaan ei osaa olla omalle tytölleen sen kovempana, kun tälle vain ei kelpaa isoon taloon emännäksi… Korea tyttö se on. No viisi siitä, kun vain en olisi sitä edeltäpäin tullut maininneeksi… Kun rupesin koko peliin!
Silleen tuskaili isäntä kieseissään ja suomaisi aina hevosta, jotta hittojako se…
Tauno lepäili hiukan ahteella ja pisti tupakan: olihan sitä vähilleen
virsta matkaa mökille, mutta menihän se selässä pussi, ja mytty myös…
— Eikö taas lie Könösessä Isotalokin käynyt; niin oli nyreissään.
Vaikka lie rukkaset saanut!
Siitä hän lähti kävelemään nurmikon poikki, polkua pitkin. Puolessa taivalta Könösen muori tuli vastaan.
— Päivää, muori. Minä olin juuri teille tulossa.
— Hyvää päivää. Ka kalamatkallako?
— Niin, ja tässä … äiti lähetti vähän perunoita muorille.
— Jumala siunatkoon sitä ruustinnaa, köyhiäkin aina muistelee. Minä olin tästä kylään lähdössä, kehruita viemään, pistäytymään…
Hän yritti takaisin kääntymään.
— Viekää pois. Minä nakkaan vain nämä teidän mökille.
— Entäpä jos maisteri joisi kahvit, jos keittämään…
— Kiitos, — ei tarvis. Minä en nyt joudakaan tällä kertaa. — Tässä on sisarelta ompeluksia, veisin, jos Iitu joutaisi…
— Ka, miksei. Eihän sitä taas nyt niin kiirettä ole hänelläkään. —
Minä sitten tästä kylään pistäyn.
— Hyvästi vain. Hyvästi.
— Hyvästi. Tuhannet kiitokset ruustinnalle ja maisterille itselleen, kun nyt rupesitte meidän tautta vaivaa näkemään.
— Eihän tämä vaivaa ole eikä mitään. Hyvästi.
— Hyvästi. Muori katseli vielä jälkeensä, että komea mies se oli tuo pappilan nuori maisteri, ja hyvin kunnolliseksi sitä kehutaan…
— Pois meni muorikin, — tuumi Tauno kävellessään, — eikö lie Iitu ihan yksin. No, eihän se mitä, pistäydyn vain ja saatan perille nuo viemiset. Myöhäksihän voipi käydä ennenkuin kotiin ehtii, ja näyttääpä vähän kuin alkaisi pilveillä. Eihän siitä Yrjöstä olisi ollut, jos vielä satamaan rupeaa…
Hiukan säpsähti Iitu ja punastui, kun Tauno astui tupaan. Ei hän ollut nähnyt venettä eikä mitään, kun äkkiä ilmautui siihen tuo tuttu, solakka vartalo. — Silmät oli hänellä vähän punertavat, oli tainnut hieman itkeä pihauttaa.
Ujostellen hän teki hyvän päivän.
— Minä tapasin muorin tuossa tiellä. Kotoa lähettivät hänelle vähän perunoita, ja sisareni pani ompelutyötä, jos Iitu joutaisi…
— Kyllähän, istukaa. Joko siellä pappilassa milloin häät pidetään?
— Elokuussa ne taitaa tulla.
Ei puhunut kumpainenkaan kotvaan aikaan.
— Entä milloin täällä häät tulee, kysäisi Tauno.
Taas Iitu punastui ja painui äänetönnä vaatteita katselemaan. Kaunis hän oli tuossa ikkunaa vasten seisoessaan.
— Täältäkö se Isontalon isäntä äsken ajoi?
— Kävihän se täällä. — Ei tiennyt Iitu mihin katsoa.
— Taitaa hän täältä emännän viedäkin taloonsa. Vai miten?
— Ei vie.
Niin, rukkasetpahan oli vetänyt ukko.
— Se on oikein. Nuori pitää olla ja pulska niinkuin oot itsekin, Iitu.
Iitu katsahti äkkiä ylös ja hymyili. Hän muisti, että oli se maisteri ennenkin tuolleen ilveillyt, silloin kun järven yli soudettiin.
— Joiskohan maisteri kahvia?
— Ei nyt tällä kertaa, kiitoksia. — Hän nousi lähteäkseen. —
Toisella kertaa taas. Minulla on pyydykset täällä puolessa.
— Mitkä pyydykset?
— Kalanpyydykset, hauinkoukut. Vai mitä pyydyksiä sinä luulit? — Hän naurahti veitikkamaisesti.
Iitu tuli hämilleen ja katsoi alas, että mitenkä hän taasen noin tyhmästi…
Tauno ojensi kättä hyvästiksi. Mutta niin oli nyt sievännäköisenä tyttö tuossa, että eihän sitä miten malttanut olla suutelematta. Eikä Iitukaan osannut paljon vastaan panna, katsahti vain akkunasta, että tuliko se äiti. Ei näkynyt; eikä Iitu tiennyt itsekään, olisiko hän suonut äidin tulevan vai eikö olisi suonut…
* * * * *
Pilveilemään oli ruvennutkin ja tuulemaan. Päivä oli peitossa, ja harvakseen ropisti vesiä taivas. Tumman synkiltä tuntuivat saaret ja rannat, metsä humisi kumeasti, ja rauhatonna aaltoili järvi.
Oli siinä Taunolla kiskomista vastaiseen. Ei hän nyt ensinkään muistanut, että oli viides päivä heinäkuuta, koettaessaan karttaa salmien suista tulevia ristilaineita. Ja ristilaineita kävi hänen omassa povessaankin. — Tänne jäivät häneltä Leppälahteen koukut, mutta ei tehnyt mieli palata kohta Könösen mökille. Tyttö parka; Taunostako siis hän piti? Rikkaan talon emännyyden oli hän vasta hylännyt, ja mikä tiesi, millaiseksi hänen elämänsä vielä oli muuttuva, mille tielle hän… — Taunolle muistui mieleen kirja, jonka hän oli aamulla lukenut, ja yleensä nuo kirjat, jotka päättyvät kuritushuoneeseen ja hulluinhuoneeseen. Ja hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan niin pelkkää valhetta… Paljon niissä on varjoa ja mustaa, eikä niitä ole hauska lukea, mutta sitä on maailmassakin niin paljon ilotonta ja mustaa… Ihminenkin on niin heikko ja kelvoton, eikähän sitä voinut mennä takuuseen mistään, ei itsestään eikä muista. — Suuttunut olisi Tauno, jos joku päivällä olisi hänelle sanonut, että hänkin voisi noin käyttää väärin toisen herkkyyttä… Hänestä tuo tyttöparka piti, ja jospa Tauno olisi tytöstä pitänyt vielä enemmänkin, kuin nyt, niin eihän hän sille mitään voinut. Siellä se istuu ja ompelee pappilan neuleita ja muistelee häntä…
Vaikealta tuo tuntui Taunosta ajatella. Ja siinä soutaessaan vastaiseen illan yöksi vaihtuessa hän mietti taas yhtä ja toista.
Hän mietti, että päivällä oli ollut niin tyyntä ja kaunista, eikä olisi luullut, että siitä niin äkkiä sade nousisi ja vihurituulet. Ja järven selkä oli ollut niin kirkas, sinervä taivas oli siinä kauniisti kajastanut ja hymyilevät rannat olivat olleet vihantana puitteena. Nyt kuohuili myrskyisenä ulappa, sankan hallava oli pilvekäs taivas, ja rannat haamoittivat mustina ja peloittavina. Ja siksi kai tuntuikin luonto nyt vielä synkemmältä, kun se päivällä oli ollut niin kirkas.
Mutta niinhän se on luontokin, että siinä on paistetta ja varjoja.
Ei ollut edes viides päivä heinäkuuta vielä aivan lopussa, kun Tauno tuli kotiin ja hiipi kamariinsa, hiipi hiljaa kuin pahantekijä töitään pakoon. Kauan hän vielä seisoi siellä yksin ikkunan ääressä ja katsella tuijotti miettivänä ulos myrskyävään luontoon.
SILLALLA.
Hyvin se oli säännöllistä maisterin elämä. Niin no, tietysti aamupäivät koulussa, ne olivat enemmän kuin säännöllisiä, ne olivat yksitoikkoisia. Mutta illatkin. Tuossa päivällisen syötyään hän puki vanhan nukkavierun palttoonsa ylleen ja katseli silloin aina melkein hämmästyneenä sitä yhtä napin kohtaa, johon ei ihmeeksikään itsekseen ilmestynyt nappia, — mutta pysyipä tuo reuhka päällä niine nappeineenkin. Pyyhkäisi sitten, ennenkuin päähänsä pani, kämmenellään pari kertaa pörröistä karvalakkiaan ja silmäili vuoria, että pysyisivätkö ne sen takana vielä pumpulit, ja ajatteli, että saisihan se olla vähän siistimpikin lakki. Mutta nuo takajalat ainakin, kalossit, ne pitää ostaa uudet huomispäivänä, — kun tulisi aikuista. Kepin maisteri pisti jo valmiiksi, koukku vasemmassa kouransilmässä, syvälle taskuunsa, niin että sitä ainoastaan noin vajaan kyynärän verta oli ulkopuolella, — ja lähti sitten tallustamaan. Käveli kirkon kiviaidan kuvetta pormestarin nurkkaan, siitä viistoon yli kadun pumpun luo, ja niin rantakäytävää pitkin alas sillalle. Olisihan sitä torin poikki suoraankin päässyt, mutta eipä tuota ollut kiirettä.
Niin hän teki syksyllä ja talvella. Siinä sillalla oli niin raikasta ja vilpoista ja rauhallista, että siinä mielikseenkin asteli päästä toiseen ja taas toiseen tuntia pari — eipä tuota ollut muutakaan tekemistä. Jos kovin kylmästi puhalsi jäinen viima tai lunta pyrytti talvinen taivas, niin hän painoi karvareuhkan syvemmälle korvilleen, nosti pystyyn takkinsa kuluneen samettikauluksen, tukki kädet syvemmälle taskuihin — ja kiirehti pikkuisen tavallista vitkaista laiskanmarssiaan. Mutta käveli kumminkin. Siellä sillalla oli niin yksinäistä ja rauhallista. Harvoin siellä joku muu kiirehti sillan yli, jonkin kerran leipurin Vendla-neiti, joka juuri sillan korvassa asui, juosta piipotti ohitse ja hymyili ystävällisesti yksin kävelijälle. Kaikki muut kulkijat oikaisivat jäätä pitkin joen poikki, ja nuoriso huvittelihe siellä poikemmalla, luistinradalla, josta väliin vain sillalle asti helähti raikas nauru tai joskus sunnuntai-iltoina vaskitorvien tahdikas soitto. Yksin sai maisteri kävellä, ja tyytyväisenä, makein hymy kasvoillaan hän palasi sieltä pilkkoisen pimeässä samaa tietä kaupunkiin, mutta poikkesi pormestarin nurkasta oikealle, pistäysi seurahuoneella, jossa hiljakseen nauttien, sanomalehti edessään ryypiskeli lämpöistä totia lasillisen, — harvoin kaksi.
Niin syksyllä ja talvella. Mutta kun kevät tuli ja sulatti rinteet ja laihdutti kinokset, kävi maisteri tyytymättömäksi. Silloin näet kohosi uhkuvesi jäälle ja pakotti jalkamiehet mutkan kautta kulkemaan sillan yli, ja silloin ei maisteri saanut olla yksin. Pilasipa se samainen uhkuvesi luistinradankin ja ajoi nuorukaiset, tytöt ja pojat, toisiaan tapaamaan iltapuhteilla maisterin hiljaisella sillalla, jossa nyt mustanaan alkoi vilistä ihmistä, suurta jos pientäkin. Ja kun myöhemmällä vielä kaupungin rouvatkin rupesivat kävelemään sillä samaisella sillalla, — niin no, silloin vei hiiteen kerrassaan! Niille nyt tässä olisi pitänyt ruveta nostelemaan lakkia, josta ei tiennyt, milloin sattui tuuli tempaamaan rääsyiset vuorit ja pumpulit, ja paljastamaan siinä kaikkien nähden pään, jonka keskipaikka jo hiuksettomana kaljotti.
Se oli senkin vietävätä.
Jo oli maisteri pari päivää poissa koko sillalta, istui ensiksi kotona ja meni aikaisemmin kapakkaan. Mutta siitä ei tullut ihan mitään. Hän oli pahalla tuulella, ei maistunut ruoka eikä tupakka, eikä yöllä saanut unta silmiinsä. Se kun näet kävi epäsäännölliseksi elämä. Hänen täytyi välttämättä kävellä nuo tuntinsa sillalla; hän ei tullut toimeen, ellei tuuli joka päivä noin ikään viileästi heilutellut tuuheata partaa, ja ellei raikas ilman henki päässyt täyttämään keuhkoja ja muita huokosia, ja ellei…
Maisteri ilmestyi taaskin sillalle ja sai takaisin entiset hyvät tuulensa ja huulilleen vanhan makean hymynsä. Tulkoon nyt, hän ajatteli, kun siinä tutussa sillan toisessa päässä pyöräytti takaisin, — tulkoon heitä nyt vaikka tuhannen tynnyriä rouvia, hän ei vääjää; ja tyttölapsista, kynsipuhkoista, niistä hän viisi.
— Ai, ai, onko maisterikin täällä tyttöjä katselemassa, ilveili hänelle henkivouti, kun toiselta puolelta asioiltaan palasi ja yhytti maisterin sillalla vastaansa.
— Niin, tyttöjä, hehe, naurahti maisteri, eli tyttösiä tyllyköitä, niinkuin runoilija sanoo kauniisti ja kuvaavasti, hehe.
— Jaa, jaa, himonsa ne on hiirelläkin, veisteli toinen ja jatkoi matkaansa nostaen kättä hatun reunaan.
Maisteri ei ennättänyt tehdä sitäkään, kädet kun olivat syvällä taskussa. Hän vain nyökäytti päätään ja käännähti kävelemään samaista tasaista tahtiaan. — Niinpä niin, tyllyköistä, hän puheli itsekseen, ja nauroi niin, että kyyneleet tirahtivat silmälasien alta, tyllyköistä, niistähän se hän…
Mutta tytöt, kun tulivat vastaan, katselivat häntä kummissaan ja muikeina, että eiköhän tuo heistä välittänyt, koska ei ollut tietääkseenkään. Eihän se. Silloin he rupesivat hänestä pilkkaa laskemaan, nauramaan, tirskumaan, vikittämään.
— Onkohan se leikkauttanut tuota tukkaansa tällä vuosisadalla?
— Ei ainakaan partaansa, siinä piikit pörröttävät kuin pystyaidassa seipäät.
— Ja tuo lakki on varmaankin samalta sataluvulta.
— Silloinkin kai hän sen on ostanut jostakin muinaiskalujen huutokaupasta.
— Luulisi sitä jo tarkenevan vähän ohuemmallakin. — Vai tuoko hänellä kesälläkin lie?
— Kiinni kai se on kasvanut päähän, koska minä ainakaan en ole koskaan nähnyt sen siitä kohoavan.
— Ei, mutta kas noita housunlahkeita, kun repaleet venyvät…
— Hi hi hi hi!
Oli siitä tytöillä lystiä. Mutta kun telegrafisti ja apteekinoppilas siinä juuri tulivat vastaan, niin oikaisivathen he suoriksi ja koettivat asettautua arvokkaaseen, mutta samalla vapaaseen asentoon, ja kumarsivat näitten tervehdykseen tuskin huomattavasti.
Rouvat kulkivat siellä taampana ja päivittelivät tuon elukan, maisterin tökeryyttä ja paatumusta, kun ei edes ymmärtänyt tervehtiä. Mutta sääliäkin sitä miesparkaa piti; hän oli niitä, jotka maailma oli hylyikseen potkaissut ja joiden elämä vuoteen ja kapakan välillä ei suuresti eroa luontokappaleesta. Oli siinä, tiesi muudan, ennen kuulunut olleen miestä monenkin edestä, lahjakas ja toivorikas oli maisteri ollut nuorukaisena, — tuommoisena nyt vetelehti, sijaisopettajana nakkelehti pikkukaupungista toiseen, pikkukoulusta toiseen. Tämän vuoden täällä, toisen toisessa maan nurkassa. — Sattumoissahan se on saukon ruoka, myönsi toinen, eikähän sen elämä mahda itsestäänkään olla kovin makeata, mutta kenen on syy, kun mies heittäytyy noin veteläksi ja saamattomaksi, kun ei pidä huolta itsestään edes vähää, — ei sisäpuolestaan eikä ulkoasustaan.
Maisteri kumminkin olisi ollut tyytyväinen ja hänen mielensä olisi ollut makea, jos vain olisi yksikseen saanut sillallaan astella, jos olisi saanut olla rauhassa tyttärien soppityrskyiltä ja rouvien sääliviltä, halveksivilta katseilta. Ne häntä häiritsivät. — Niiden rouvien viestiksi hän sitäkin arveli, kun rehtori eräänä päivänä ystävällisesti taputellen häntä olkapäälle tuumasi, että eiköhän olisi aika ottaa esille huopahattu ja lähettää tuo takki räätälille.
— Kaksi nappia on jo aivan poissa ja kolmaskin tuossa kipperästi riippuu tipahtamaisillaan.
— Niinpä on kolmaskin, näkyy.
— Älä pane pahaksesi, veli, ne ovat näet naisväet varsinkin näin pikkukaupungeissa niin turhantarkkoja ja teräväsilmäisiä.
— Tietääpä sen, naiset, niille jos pitänee mieliksi olla.
— Eihän niille mieliksi osaa olla kuolevaisista kukaan, mutta niinkuin sinäkin esimerkiksi haluat täällä sillalla usein kävellä…
Maisteri joi sinä iltana kapakassa totia usean lasin. Ne olivat taas pilanneet hänen hyvän tuulensa, karkoittaneet tyytyväisen hymyn hänen karkeatekoisilta kasvoiltaan ja panneet epäjärjestykseen hänen mielensä. — Hittojako ne oikeastaan hänestä tahtoivat, sekin nyt peeveliä lie, kun ei pitäne saada olla omillaan, kun ei kenenkään nokalle hypi. Niillä on senkin turkasen ilveet ja elkeet — hänen napeistaan nyt pitävät murhetta, — pitäkööt omistaan ja kakaroistaan. — Pääsevät kai hänestä parin viikon perästä. — Sillalla kun muka kävelee, — raskii hän heittää ne kävelytkin, jos niikseen tulee, — maisteri ryyppäsi pitkän ryypyn, tottapa se ei ollut niinkään helppo raskia.
— Mikäpäs olisi, ettei hän voisi kävellä muualla, pitäkööt siltansa, aivan kai se saman hänelle teki — melkein saman. Miksei hän voisi esimerkiksi kulkea tietä pitkin tuonne niemelle päin, metsän halki, oli sitä raikasta Jumalan luontoa ja ilmaa sielläkin, ja siellä sitä vasta olikin. No niin, kyllähän se tie oli likaista, vetelää oli näin keväiseen aikaan — ei ole niinkuin sillalla, — ja ajajia täytyy syrjätä tiepuoleen — hänen moisilla kalosseilla, eikähän siellä näe koskaan sitä leipurin mamselliakaan ohi tipsuttavan … no eipä näe muitakaan, siitä hyvä. Maisteri ryyppäsi lasinsa pohjaan ja teki vielä uutta.
Seuraavina päivinä ei maisteria näkynyt sillalla tallustelemassa. Hän käveli lokaista maantietä niemelle päin ja poikkesi siellä metsikköön kävelemään paljasta maata, missä keväinen päivä jo oli mäen eteläisiltä rinteiltä sulattanut lumen. Mutta ei sillä kävelyllä nyt ollut entistä makua. Piti aina vahtia jalkoihinsa, varoa märkiä paikkoja, eikä siellä päässyt tuuli vapaasti puhaltamaan partaa heiluttaakseen, eikä… Maisteri istahti siellä kivelle pälvipaikalla, kolisteli kepakolla maata ja tuumaili, että eipä tämä nyt ole mistään kotoisin. — Oli siinä muutamia vuokkojakin, kevään ensimmäisiä, jotka olivat laihoina ja kelmeinä erehtyneet ennen aikojaan kasvamaan kinoksien pariin. Niitä hän siinä joutessaan ja mietteissään poimi, tonki juurineen ja istutti sitten taas siihen mullikkoon kiven suojaan, suviselle kupeelle. Ja vasta ne siihen istutettuaan ja sovitettuaan hän huomasi, että hän niistä ajatuksissaan oli kuvaillut V:n mallin.
— He, he ja höpsistä! Kaikkia sen sairaan mieli tekee! — Vielä pois kävellessä tuo lapsellisuus nauratti maisteria niin, että ruumis hytkähti ja vedet tirahtivat silmälasien alta.
Palattuaan kaupunkiin hän käveli taaskin kirkon kiviaidan kuvetta ja pormestarin nurkkaan asti, siitä viistoon yli kadun pumpun luo ja niin taas rantakäytävää pitkin.
NUKU RAUHASSA.
Nuku rauhassa, sinä kaupunki, lepää huoletonna, ne, jotka turvallisuuttasi varjelevat, ovat valveilla.
Yö on pimeä, hiljaisuus kattaa kaupungin kuin kuoleman käsi, äänettömyys valtaa autiot kadut. Huminana voi väliin kuulua loitommalta rattaiden räminä, kiirehtien napsuttelee suorinta tietä se myöhästynyt kulkija, joka kotiinsa vuoteeseen ehättää; hänen askeleensa häipyvät yön hiljaisuuteen, taas ei kuulu risahdustakaan kotvaan aikaan. Kapakat ovat kiinni, ajurit ovat vetäytyneet kotiinsa, koko kaupunki nukkuu yön jälkeistä puolisikeintä untansa.
Mutta nuku pois, kaupunki, nuku rauhassa, ne, jotka turvallisuuttasi vaalivat, ovat valveilla.
Yksin astuskelee poliisi pitkin äänetöntä, autiota katua, astelee verkalleen, vakavin, tasaisin askelin, suorana, tyynenä öisten varjojen keskessä niinkuin kuningas valtakunnassaan. Pää pystyssä, kädet selän takana hän pysähtyy kadunkulmassa, luopi tyynen mutta tyystin tutkivan katseen eteen ja kupeille kummallekin, viivähtää siinä hetkisen ja jatkaa taas vakaista, öistä vaellustaan. Kadun päähän asti hän kulkee, toista takaisin, sitä kiertoaan kiertää tunnin tuntinsa perästä, äänetönnä ja varmana. Kun milloin tulee vastaan pari juopunutta pikku rähinätä pitäen, hän vain seisahtuu ja katsoo: hänen persoonallisuutensa vaikuttaa heihin jo hillitsevästi ja rauhoittavasti. Ja jos hän enemmän metelöiville lausuu tyynen, varoittavan sanan, niin sillä hän melkein aina saapi lamautumaan kiihoittuneen luonnon.
Hän on herrana öisessä valtakunnassaan, mutta hän ei käytä valtaansa väärin. Hän on kaikkien ystävä, kaikkien holhooja, hänellä ei näytä olevan inhimillisiä intohimoja tekoihinsa vaikuttamassa, tyynenä ja tyytyväisenä hän kävelee tasaista marssiaan, satoiko vettä taivas tai paukuttiko nurkkia talvinen pakkanen. Ei hän ikävöi yön selästä lämpöiselle vuoteelleen, ei hän tunne mitään viettiä eikä kaipuuta.
Hän vaalii yleistä rauhaa himotonna, tunteetonna. —
Mutta välähtihän sieltä hehkuva kipinä hänen silmistään, kun hän kadunkolkasta loi katseensa oikealle. Tuli singahti siitä katseesta, syvän, hillitsemättömän, tyydyttämättömän intohimon vaarallinen välke. Erehdyskö? Ei. Se loisti niin läpitunkevasti, niin kiihkeästi, niin leimahtavasti, siitä ei voinut erehtyä, siihen näytti kaikki elämän taistelujen, kateuden, toivon, äärimmilleen ärsytetyn sielun tuliset liekit lietsoneen hehkuaan, ja se hehku valtasi hetkeksi hänen koko ruumiinsa, koko olennon. Varsi vavahti eteenpäin, hartiat kohosivat, kaula kyyristyi, polvet notkahtivat juoksuasentoon, käsi tapasi ehdottomasti miekan kahvaa. — Mutta hetkeksi ainoastaan, siunaamaksi silmänräpäykseksi: kohta oli mies taas entisellään, suorana, varmana, tyynenä ja vakavana; pää pystyssä, kädet rauhallisina hän seisoi minuutin, pari ja lähti taas mitatuin askelin jatamaan eteenpäin tasaista tahtiaan. Silmän lieska oli kadonnut, se tuli näytti vain yhdessä hetkessä leimahtaneen, samassa iäksi taas sammuneen.
Mistä oli kotoisin tuo tuli, missä oli sen ahjo? Oliko se siinä tuokiossa jo iäksi sammunut?
Ei. Se kyti yhä, eikä se ainoastaan kytenyt, se palaa roimusi täytenä liekkinä kylmän ja rauhallisen kuoren alla. Sieltä se aina väliin salavihkaa vilahti, kun hän kulki katua ylös, toista alas ja yön hiljaisuudessa vaali kaupungin turvallisuutta.
— Niin hiljaista kaikki, niin kirotun hiljaista ja rauhallista, niin viheliäisen tyyntä ja siivoa. Ei tapahdu mitään, ei vaikka uinisi. Ei yhtään rikosta, ei yhtään loukkausta järjestystä vastaan, ei niin mitätöntä mitään koko yön pitkään. Ei sen vertaa, että olisi aihetta äkkiä syöksähtää esiin syynalaisen eteen ja juhlallisella äänellä huudahtaa: »soh», ja sillä yhdellä tavulla musertaa multaa mureammaksi jos kuinka ylpiäs mieli. Ei minkäänlaista! Poliisi kulkee katua päästä toiseen ja taas toiseen kuin metsämies saaliin jäljillä, mutta turhaan. Kaikki siellä on siivosti, kaikki paikoillaan, järjestyksessä. Sietämätöntä!
— Jos esimerkiksi, tuosta noin kun nurkan takaa kääntyy, näkisi miehiä murtautumassa kauppiaan viinikellariin. Jos niillä olisi jo lukot auki ja näkisi vain vilaukselta jalat, kun sisään puikahtavat, silloinkos … voi sun hitto! Niinkuin kissa lentäisi lintusen niskaan, jalat ei kuin sivaltamalla maata pyyhkäisisivät, ja eikö nuo olisi siinä hetkessä konnat koivistaan kiinni! Olisivat! Ja sitten heille vain tyynesti ja vakavasti sanoisi, että kävelläänpäs tästä »kamariin» päin, siellä on yötä hyvä olla. Ja-a. Kas, se olisi jotakin.
Nurkkaan hän saapuu, katsahtaa kiihkoisasti puolelle ja toiselle silmän tulta iskiessä: ei mitään. Mitäs siellä vietävässä olisi!
— Tai jos alkaisi kuulua tuolta edempää jonkinlaista vikinää, valituksen sekaista, jos tuolla porttikäytävässä pari herran-luuhkaa koettaisi väkisin kuljettaa tyttölasta … siihen hiipisi hiljaa kuin kärppä, kunnes… Eivät ne olisi enää omalla asiallaan, eivät sen vietävät olisikaan. Ja huomenna jo luettaisiin kaikissa sanomalehdissä: »Inhoittavaa» jne., kunnes lopussa olisi, että »mutta kaikeksi onneksi meidän aina valpas poliisimme joutui väliin —».
Porttikäytävä oli hiljainen ja tyhjä niinkuin ainakin, kissain nau'untaa vain kuului takapihalta, sen epäilyttävämpää ääntä ei lähellä eikä kaukana.
— Vilkkuu tuli ylhäältä, muutamasta kolmannen kerran ikkunasta. Mitähän jos sieltä äkkiä pörähtäisi tuskallinen, epätoivon huuto: »Tuli irti!» — Taikka vielä paremmin, jos sieltä tai muualta äkkiä lyötäisiin lasi säpäleiksi ja »murhaaja, murhaaja!», kaikuisi yön hiljaisuuteen. Älä muuta kuin vihellä pilliin, kimakasti, heleästi, miekka kouraan, ylös ja mies kiinni, rautoihin! Toisia tulisi, juoksisi hengästyneinä avuksi: kaikki toimitettuna, ei muuta kuin viedä mies talteen ja jättää raportti. Peijakas!
Ja komisarius kysyisi: K—ko nämä otti kiinni?
— Joo, herra komisarjus, itse työssä…
Mutta mitäs tyhjää, mitäs täällä semmoisia tapahtuisi. Tuskin viikon pitkään löytää miehen makaamassa päissään katuvieressä tai yhyttää jonkun poikanulikan lankun yli hyppäämässä. Siinä kaikki. Ei tapahdu mitään, ei sen kuvallista.
— Entäpä jos…
Kun milloin jostakin rapsahdus kuuluu tai näkyy jokin epäilyttävä varjo häämöttävän loitommalla, silloin aina silmä salamoi ja jäntereet nykähtävät. Mutta se ei ollut otus, ei viljaksi kelpaava, lammas se oli, joka pensaikossa hyppi, tai varis, joka lentoon lähtiessään latvoja rapisteli. Mitätön haaska!
Katua kävelee poliisimies yksin, vakavin, tyynin askelin, pää levollisesti pystyssä, kookas vartalo suorana, katua kävelee ylös, toista alas, päästä toiseen ja taas toiseen, kävelee tasaista tahtiaan vielä aamun valjetessa, kaupungin herätessä, liikkeen alkaessa. Hänen vaihtotuntinsa on kohta käsissä, hän lähtee lepäämään aloittaakseen ja jatkaakseen tointansa toisena iltana ja yönä. Hän on valvonut uinuvien turvallisuutta…
Nuku rauhassa sinä kaupunki, nuku pois, ne, jotka turvallisuuttasi vaalivat, ne ovat valveilla.
JUOPUNUT.
— Ka, jopa se alkaa olla puoliyö, pitää lähteä, neljään pulloonhan se jo taas taisi noustakin juonti. Tuletko Ville?
— Enkä tule, minä juon, pyhäpä tuo on päiväkin huomenna, niin miksen joisi.
— Niin mikset — juo vain. Yksinkö siinä aiot istua?
— Yksinkö? Mitä se patajuoppo, semmoinen kuin minä, vielä muuta seuraa kaipaisi kuin olutta. Hih! Olutta!
— Satut sille päälle, vihapäälle; mutta jos sittenkin lähtisit, johan ne kohta kumminkin ajavat.
— Enkä lähde, ajakoot, on tässä siksi poikaa, saavat tulla ja saat sinäkin. Jottako lähtisin, ja mitä varten ja minne? Mene sinä, mene pian, että aamulla jaksat aikaisin nousta henttuasi halaamaan, minä en tule, miksikä tulisin, kun mulla kerta on lysti, hiuh, — ja juon ja laulan ja reuhaan ja pauhaan … moron, moron. Tämä poika ei ole köyhä eikä kipeä.
— No, terveeksi sitten jää.
— Terveeksi — minuako pilkkaat, minä jään miksi tahdon ja sinä saat mennä vaikka…
Ville jäi yksin siihen pöydän ääreen istumaan, nojausi tuolin selkää vastaan, ja pää painui alaspäin. Kädessä hän piti olutlasia ja katseli siitä tylsästi ympärilleen. Oli sakeata, harmajan savuista siinä kapakkahuoneessa, sotkuista oli, kaikki näytti olevan sekaisin. Siinä oikealla istui miehiä, jotka väittelivät ja rähisivät, vasemmalle taas supatti kaksi miestä, viekkaan näköistä, päät yksissä posmittivat — toinen kehoitti myötään toista juomaan. Mutta sieltä edempää näkyi kaikki kuin usvan takaa, epäselvänä, häilyvänä: yksi sääri siinä selvästi roikkuili, kalossi on jalassa, mutta kenen jalka se oli, siitä ei saanut selvää — ei vaikka… Ja muuan oli paitahihoissaan, vaan ei näkynyt päätä, liekö ollutkaan. Mutta pulloja oli paljon, oikein lystisti paljon, ja laseja tyhjiä ja täysinäisiä — ne näyttivät liikkuvan, heiluvan puolelle ja toiselle — voipa peeveli, kuinka oli hauskan näköistä. Ja ryökkynä siinä yhä samettireunanutussa kantoi uusia, töksäytteli väsyneen näköisenä, kun komennettiin paikasta toiseen mutta kantaa sen piti, piti vissisti, eivät auttaneet juonet. Sen piti kantaa olutta, olutta…
— Olutta! Hoi, te röökynä! Olutta.
— No hiljempään … vähemmälläkin kuuluu. Ja vastahan minä toin.
— Mitä se siihen kuuluu, mulle pitää tuoda olutta, minä tahdon ja minä maksan, ja minä jaksan…
Ville sai oluen, kaksi oli nyt täysinäistä pulloa edessä, ja siinä hän istui yksin niiden ääressä. Palttoo oli auki yllä, auki oli takki ja liivikin, ja lakki oli vinossa päässä, toisella korvalla röhötti, jalat retkottivat kaukana pöydän alla. Aina hän maisteli väliin lasista, jota yhä kädessään piteli, mutta ei se enää oikein ottanut tyhjentyäkseen. Hän uhkasi siinä joskus, katsellen somasti pyörivään ympäristöönsä, mutta vähitellen alkoi lamautua luonto, herpautui repäisevä uhkamieli, vankka oma tahto lannistui, ajatus kangistui. Siihen hän oli lutistua istuimelleen … mutta ei, ei niin sentään, vielähän hän oli mies, joka olonsa tiesi ja voimansa, joka itsestään osasi vastata … ei tässä niinkään sentään lutistuta.
— Ja sitten me ryypättiin. Ja juo ja laula… Kenenkä se tuo on rakki, he, tiisti, tahdotko sinä olutta … saat tilkan niskaasi, — ka niin, päristele nyt.
— Se on minun koirani, örähti muudan nousten suuttuneena.
— Yhy. Ja juo ja laula…
— Se on minun koirani, millä oikeudella te…
— Ei oikeaan eikä vasempaan…
— Ulos heti tästä huoneesta, päihtynyt sälli-rakkari holvailee…
— So, ei tappelua. Ryökkynä ehätti siihen, erotti miehet, jotka kauluksista jo olivat tarrautuneet, ja talutti ulos Villen; tämä seurasi lakeana kuin lammas, hoippaili vain ja soperteli: ja juo ja laula.
Vasta kadulla, kun jo ovi oli takana suljettu, alkoi tuntua, että sitä vietävätä olisi pitänyt nokittaa. Hänen muka koiransa, äläs kelpo värkki, siitä haukkumaan ja kaulaan tapaamaan. Olisipa pitänyt sitä möhömahaa vähän heilauttaa. Ja röökynäkin heti minun kimppuuni, halvemman kun muka näköinen olin, niin tietysti se minua ulos taluttamaan, se tuhannen lutsukka. Ja oluttakin jäi juomatta kuinka paljon liekään maksettua. Kyllä minä vielä… — Ville kopautti muutamia kertoja ovelle, sisään muka rynnistääkseen, mutta ajatteli sitten, että viittätoistako hän niistä koko herskapeista, pitäkööt oluensakin, kun kehtaavat … eipähän ne köyhää petkuttane, kun häntä petkuttavat — vietävän roistot. Kaksi pulloa maksettua olutta … no sitä pitää kapakkainkin jollakin tavalla tienata.
Niin se Ville mukisi ja kiukutteli, kun siitä verkalleen vinttaroi katua ylöspäin. Takki leuhtoi auki, kädet olivat pistettyinä palttoon taskuihin, pää oli alaspäin kumarassa ja lakki toisella korvalla.
— Niin — minnekähän nyt siinä oikeastaan luikkikaan, niin minne, samapa se minne, tottapa siitä johonkin koituu, jonkin paikan yhyttää. Tuttupa on tie tuonnepäin, on sitä kävelty joskus ennenkin… On kävelty, on roivattu, on juopoteltu ennenkin … juodaan ja roivataan vastakin, kehenpä se kuuluu, kenelläpä on siihen sananvaltaa. Saarnatkoot raittiuttaan tyhmemmille, tämä poika ei vääjää eikä ole vääjätä pakko.
Semmoisia sekavia tuumiaan hän puoliääneen soperteli yksin yönselässä kävellessään. Mutta sakein huuru haihtui päästä raikkaassa, kylmässä ilmassa, tajunta palasi vähitellen juopuneen mieleen, selvää järkeä pilkisti pikkuisen samean hämärän keskitse. Pistipä mieleen ajatus, että taasko hän täällä yksin yösydännä päissään tallustaa autiolla kadulla, taasko on juotuna viikon palkka, taasko ovat tärvättynä hyvät aikomukset, taasko on voittanut himo miehen. Eikö yhtään kertaa enää jaksa pysyä aisoissaan, ei jaksa … mennyttä miestä, mennyttä miestä! Kelvoton hylky, hylkyjen hylky sinä Ville oot, tämmöinen juuri hylky, hylky, hylky…
Sappeaan valatti noin hetkeksi tajuntaan herännyt mieli, katkeraa sappea omaa kelvottomuuttaan kohtaan. Roisto, kurja kapakan kulkija, yön koluaja, viheliäinen vetelys, mitätön tontti, semmoinen hän oli, hän itse, juuri sama Ville, joka tuossa toikkuroi kadunviertä ja sadatteli omaa kurjuuttaan, hän itse, eikä sitä toista toki semmoista ollutkaan. Eikä siitä omasta häijystä itsestään päässyt erilleen enää koskaan, siihen surkeuteensa piti hapata, juoppoheittiö nimenä, heittiön päivät edessä. Se kirveli, melkein itketti.
Siinä olivat muutamat puodin portaat nurkassa, niille mies istahti hetkeksi, sillä raukeiksi kävivät jäsenet ja uupumus voitti. Pään hän nojasi kättä vastaan, kumartui siihen, ja vedet tirahtivat silmiin miehisen miehen, niin oli katumusta, synkkyyttä täynnänsä sydän. Miettiä hän ei voinut asemaansa, ajatus ei juossut, mutta tuntui niin kolakalta, katkeralta. Siinä hän vaipuneena istui, ei nukkunut, mutta ei ollut valveillakaan. —
Kolme ylioppilasta laskeusi alas katua, palasivat iloisina ilvehtien öiseltä retkeltään, eivät olleet kurjia eivätkä surkeita. Kadunkolkassa näkivät yksin istujan; se oli merkillinen ilmiö, sitä piti pysähtyä katsomaan, tarkemmasti tutkimaan, saamaan selville, mikä siinä istui ja mitä varten se siinä istui. — Taisi nukkua … no, sitten kai sille piti laulaa kehtolaulu. Yks, kaks, kolme… »Uinahda sä vieno…»
Ville heräsi, nosti päätään ja katsoi tyhmänä, tuijottavin silmin noita outoja, ilvehtiviä laulajia. Hän ei käsittänyt, mitä ne olivat, katseli vain liikkumattomana, suu selällään. Ylioppilaat katkaisivat laulunsa, rämähtivät nauramaan, yksi heistä nosti kohteliaasti hattua ja kumarsi: — Anteeksi jos häiritsemme, mutta miksi olet noin surkeana. Onko heilasi vietelty vai tahdotko ehkä paperossin?
— En.
— Vai et. Kuka sinä olet?
— Heittiö.
— Hauskaa tehdä tuttavuutta. Mutta sinähän itket, lapsiparka, annas kun niistän nokkasi. Mitä itket?
— Minä olen heittiö, juopporenttu, koira minä olen, viheliäinen, ihmisten hylky… Sylkekää minua…
— No, jos sillä voimme tehdä palveluksen, niin…
— Pojat, so, oletteko hävyttömiä, näettehän, että mies on tosissa tuumissa, kovissa asessoreissa…
— Ei näy olevan omalla asiallaan. Heitetään siihen kypsymään.
— Jääkää terveeksi, suurimmalla kunnioituksella.
Ylioppilaat lähtivät, ja Ville jäi siihen istumaan ja katsomaan. Taisipa hän heittäytyä noitten vinttasäärien pilkaksi… Ka pilkatkoot, viisi niistä. — Mutta nyt pois tästä —, kotiin nukkumaan. Vielä hän on mies, vielä hän tietää itsensä, tahtonsa ja tekonsa. Vielä hän osaa itseään hillitä, vielä hänessä on voimaa parantua, vakautua. Jo tästä hetkestä…
Hän kavahti äkkiä pystyyn, pani takin kiinni, korjasi lakin päähänsä ja lähti vakavin, kiireisin askelin kävelemään kotipuolta kohden. Hän oli tehnyt lujan päätöksen…
HUONEEN HAUSSA.
Siinä oli omituinen uutuudenviehätyksensä, kun Villensaunassa taas aamuhetkenä istuttiin tupakka hampaissa ja selailtiin Hufvudstadsbladin viime sivulta asunnon ilmoituksia. Yö oli maattu hotellin pehmoisesti höllyvillä patjoilla, oli maattu kauan, nukuttu pois kaikki pitkän rautatiematkan rasitukset ja jysäykset, silmät oli pesty ja vaatteet oli harjattu, ja tuntuipa nyt sekä sielussa että ruumiissa suloinen levollisuus ja tyytyväisyys, kun aamukahvikin vielä oli saatu siematuksi vatsaa pohjustamaan. Taas oltiin Helsingin ilmaa hengittämässä, vanhaa tuttua, se tuntui oikein luissa ja lihoissa.
Ja nyt sitä piti lähteä kävelemään, asuntoa hakemaan, hakemaan kotia taas muutamiksi kuukausiksi, semmoista ylioppilaskotia, huonetta täyshoidon kanssa, taikka puolihoidon, miten vain parhaiten passaisi. Ja olipa noita vara valita, koteja nimittäin, kolmatta palstaa oli Hufvudstadsbladin takasivulla ilmoituksia, parempia ja huonompia, jos minkälaisia — ei muuta kuin tee kauppa ja asetu. Ja hyvillä mielin, varmana tuloksesta lähdinkin kera nuorimman veljeni, joka oli ensi retkellään nyt minun opastettavanani, matkaan, valitsemaan kotoa itselleni ja hänelle.
Lähdettiin, alettiin kierros kaupungin toisesta laidasta, Santalahden rannalta. Paperille oli näet valmiiksi järjestettyinä ne kortteerit, jotka inhimillisesti katsoen ja ilmoituksista päättäen näyttivät otollisilta, järjesteltyinä varman kaavan mukaan, paikan mukaan, laadun mukaan. Oltiinhan kotoa valitsemassa, pitihän sen siis täyttää ainakin muutamia niistä vaatimuksista, joita ihminen, luonnollista kyllä, asettaa paikalle, jossa hän aikoo elää. Olisihan niitä ehtoja ollut paljonkin, mutta eihän niitä kaikkia saisi täytetyksi, sen tiesi jo ennestään, kunhan nyt edes olisi asunto jokseenkin huokea, huoneet puhtaat ja kalustot eheät, kunhan ei emäntä olisi kovin hapannut, kunpa ei olisi aivan paljon »läpikäymistä», kunhan ei tarvitsisi viidettä kerrosta ylemmäs kiivetä, kunpa vain ei olisi kovin kosteata eikä taas kylmää, ja kunhan…
— Tässäkö on ilmoitettu olevan huonetta asuttavaksi?
— Tässä, olkaa hyvä, käykää sisään. Huonetta on ja hyvää, siisti sisustus, aivan noin hienoja herroja varten.
— Entä hinta?
— Siitä sovitaan, me ei nyljetä ylioppilaita. Tämmöinen hauska sisäänkäytävä, ja noin avara näköala, ja, siitä pyydän huomauttaa, seurustelua on perheen keskuudessa. — Rouva, lihava ja likainen, näytti ihan yksinäiseltä, joten pahoin pelkään, että hän siihen perheeseen ei lukenut muuta kuin oman itsensä.
— Jaa, sehän tuntuu hyvin lupaavalta.
— Niin luulisin, ja huone vanhassa puutalossa on aivan kuiva ja lämmin, niinkuin ymmärrätte. — Oli siinä jokin outo haju, mutta eipä se olisi kauppoja katkaissut, ellei nuorin veljeni, viitaten seinänvierustalle lattiaan, olisi ajattelemattomuudessaan puhjennut lausumaan:
— Ja tuoko on torakka?
— Vai torakka, vai … meidän huoneessa… Minä soisin, etteivät tuommoiset herrat tulisi tänne vanhasta ihmisestä pilkkaa tekemään, koiruuttaan koettelemaan…
Lähdimme häntä koipien välissä toiseen taloon. Kiipeiltiin kivirappuja, tavailtiin ovileimoja, soitettiin…
— Huonettako herrat hakee? Se vietiin tunti sitten.
Toiseen paikkaan. Pimeässä eteisessä haettiin kauan tulitikun valossa ovea ja oven ripaa, ja suurella vaivalla osuttiin vihdoin vanhan neitosen eteen. Mutta siellä alkoi tutkinto. Mitkä nimet olivat? Oltiinko veljeksiä? Mistä kotoisin? Mikä mies isä oli? Mitä luettiin? Kauanko on oltu ylioppilaina? Missä ennen asuttu ja miksei nyt siellä?
— Niin, näettekös, kun ottaa vieraita ihmisiä huoneihinsa ja hoitoonsa, pitää myöskin tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. On meillä täällä huone, pienenlainen tosin … mutta vielä minun täytyy kysyä, — tähän aikaan sitä on nuorisoakin niin monenlaisia —, mitä herrat ovat noinikään mielipiteiltään…?
— Jottako oikein periaatteen kannalta?
— Niin, sitä on näet sen pahempi niin monenlaista … ja katkeraa olisi, jos sittemmin huomaisi pettyneensä, jos ottaisi jumalankieltäjiä ja kevytmielisiä saman katon alle asumaan.
— Oikein me olemme ristityitä ihmisiä, kastetuita ja ripillä käypiä.
— Jaa, se on niin hyvä, kun tietää. Tässä on meillä huone … mutta maksavatko herrat säännöllisesti, kuukausittain.
— Joo, säännöllisyys on meidän puolelta periaate.
Huone oli keittiön takana, pieni epättö, hajanaiset ikkunat, ja tuolit ja pöydät olivat jalkavialliset. Ei siitä ollut meikäläisille, pois piti lähteä. Olisihan eukko saattanut näyttää huoneensa jo ennen tuota tutkintoa, jottei olisi koko elämäkertaansa tarvinnut luetella eikä uskontunnustustaan. Mutta täytyihän sitä kärsiä kaikkea, kun oltiin huoneen haussa.
Nuorin veljeni alkoi jo kyllästyä. Hän oli kuvitellut mielessään, että kodin valitseminen olisi hyvinkin huokea juttu, että siinä itse olisi herrana ja määrääjänä, valitsisi niinkuin housuvaatetta räätäliltä, ja kun sopivan löytäisi, sanoisi vain: tuosta mulle, ja kaupat olisi tehty. Hän oli käsittänyt tuon kodin valitsemisen hyvin hauskaksi asiaksi, melkein niinkuin tytön pyytämiseksi ranseesiin yksinkertaisissa maalaistansseissa, että muka hän vain kulkisi pää pystyssä rivien ohitse, katselisi tutkivin silmin kupeille kummallekin, jossa hienohelmat istuivat sydän kurkkuperässä varroten, että ottaakohan se nyt minut tuo komea poika. Mutta, — niin hän oli kuvitellut — hän kulkisi välinpitämättömänä ohi kaikkien vanhojen ja rumien, jättäisi ne muille myöhästyneille, ja vasta kun missä silmä iskisi nuoreen, hymyilevään punaposkeen, vasta silloin hän vaalinsa tekisi ja vaatisi, että tule sinä siro tyttö kumppanikseni nyt vähäksi aikaa elämän tanssissa pyörähtämään. Ja hätäkö olisi tuolleen valitessa, kun otettavia oli paljon ja ottajia vielä vähän, parhaan hän veisi joukosta, semmoisen, jonka seurassa aika kuluisi rattoisasti ja hauskasti.
Niin hän sanoi sitä arvelleensa, nuorin veljeni, mutta huomasi jo saaneensa ensi kurituksen niistä ihanteellisista elämän unelmista, joita hänen kokematon mielikuvituksensa oli luonut. Poika parka, monta kolahdusta hän vielä tulisi saamaan! Kävellessämme pidin hänelle tuosta pienen esitelmän, huomautin, ettei sitä kotia niinkään ostettu kuin leikkikalua joulunäyttelyn pöydältä — ei. Kolmisen tuntia olimme jo kulkeneet, talosta taloon, kadulta kadulle, eikä ollut vielä asunnosta tietoa ensinkään. Jos jokin sattuikin vähänkään sopiva, niin oli siinä kumminkin aina siksi paljon vikoja, että päätettiin kävellä edelleen, hakea parempaa. Sitä nuorta, kaunista tyttöä ei tuntunut löytyvänkään. Milloin sillä oli ruumis vino, huone kovin monen mutkan takana, milloin ei näyttänyt silmiltään puhtaalta, seinät ja kalustot olivat öljyisen tahmeat, milloin se oli liian suuri, milloin liian pieni, ja mikä pahinta oli, sillä oli aina matkassaan joku vanha, rypistynyt tantta, joka ei malttanut olla hinnasta tinkimättä, utelematta miehen avuista ja asioista tai muuten epämiellyttävällä olemuksellaan tympäisemättä kerrassaan ja turmelematta vaikutusta, jonka tyttö itse teki.
Toinen puolisko kaupunkia oli jo käyty ja kelpaamattomaksi nähty, toinen oli vielä jäljellä. Mutta jo oli päivällisenkin aika sivu siirtynyt, vatsassa jo murteli ja väänteli ja jalat pyrkivät omituisesti seisahtelemaan ja lepopaikkaa hakemaan. Toverini istahti päättäväisesti Esplanaadin penkille.
— Heitetään jo vähäksi aikaa, minua suoraan sanoen väsyttää ja tympäisee.
— Niin minuakin, mutta pitäähän se asuntokin saada.
— Pitäisi se peijakas … niinhän tämä on kuin kerjuulla kulkua … raha kourassa pitää huoneen puutteessa tirppoa, ja sen ne ovat sitten näköisetkin, että niistä viitsisi rahaa maksaa. Mennään syömään; minulla on nälkä.
— Kapakkaanko?
— Ka, syötävähän se on, lähteehän se vähemmälläkin henki.
Syötiin, ja syötiin kovasti, juotiin kahvit ja pistettiin sikariksi. Mutta silloinpa ei enää tehnytkään mieli katuja kiertelemään, joka ovelle kolkuttamaan ja aina kysymään: onko huonetta, mikä hinta? Kyllästytti jo kysellä, mitä se valon kanssa maksoi ja mitä ilman, kenen sänkyvaatteet piti olla ja pyyheliinat — kaikki muuten tarpeellisia kapineita, mutta mitäpä niistä, kun ei kumminkaan puhetta edemmäs päästy. Siinä istuttiin, toinen odotti toisensa sanovan, että eikö sitä jo lähdetä, mutta ei virketty mitään. Ja ilta tuli ja yö.
Seuraavana päivänä aamusta alkaen uusi kierros, uudet kysymykset, uudet tutkinnot ja selvitykset, ja siinä juostessa paikasta toiseen parasta valitessa vietiin jo nekin, jotka olivat vähänkään otollisilta maistuneet. Ja kun tuli toinen ilta, kun uupuneina, epätoivon partaalla vihdoin tehtiin hurja päätös, otettiin summassa se, mikä väsyneille lähimmäs osui, silloin tiedettiin, ettei ollut tyttöä tanssiin kävelty valitsemassa, tyttöä hoikinta ja verevintä, vaan että oli juostu täydessä tolkussa — huoneen haussa.
SILTÄ VÄLILTÄ.
Kun Eetu pienenä poikaressuna tallusteli pihamaalla yksin syrjässä toisten lasten leikeistä taikka rimpuili maantien veräjän alimmilla puolapuilla, niin ilvehtivät ohikulkijat hänelle toisinaan. Kysyivät: »Mikäs on tytöllä nimenä», taikka: »Kenenkä se tämä on poika, vai tyttökö lie?» Mutta Eetu ei puhunut mitään.
Hän seisoi töllistellen kuin puusta pudonneena, seisoi ääneti katsellen alas pitkin pitkää punaista puseroaan, pureskeli peukaloaan ja kaiveli varpaalla hiekkaa. Ilvehtijöille ei puhunut halkaistua sanaa. Vasta jos pitemmälti kiusasivat, hän pirautti kimakan itkun. — »Mitäs te kiusaatte», lohdutti silloin aina joku, »näkeehän tuon tytöksi koko asennolta ja kaikista tuumistaan.» — »Ole väkättämättä», väitti toinen, »poika se on sittenkin, ja Eetu-niminen onkin, lautamiehen poika, tiedänhän minä.» — »Liekö tuo kumpaistakaan», sovitteli kolmas matkaa jatkaen, »eikö lie siltä väliltä.»
Vaikea olikin tuota Eetusta sen varmempaan päättää enempää luonteesta kuin käytöksestäkään, vaikea vielä sittenkin, kun hän jo vähän varreltaan yleni. Hän ei pelehtinyt toisten ikäistensä poikain parissa vetisillä jokirannoilla, ei siis koskaan sekaan tipahtanut eikä saanut äitimuorilta »kuka-käskeä». Ei hän juosta viiletellyt vauhkona pitkin vainioita, ei tärvellyt kylvöheinää eikä päästänyt isäänsä tukkansa kimppuun. Kärkkäämpikin hän oli keräilemään koreita tilkkuja ja lasin sirpaleita ja olemaan tyttöjen kanssa vieraisilla. Vasta kun housut laitettiin, näki Eetusta, että siinä taitaa ollakin miehen taimi.
Niin, — Eetu oli lautamiehen poika, ja kummakos siis, jos hänet puuhattiin kaupunkiin kouluun, kun hän siihen ikään pääsi. Siinä talossa oli varaa yksi poika vaikka papiksi asti kouluttaa, ja kun Eetu oli heikko ja hontelo ruumiiltaan ja kun hänestä siis ei näyttänyt paisuvan kuvallista työmiestäkään, niin arveltiin, että joutihan tuo, olihan noita sikiöitä kasvamassa ja toisia tuli. Ja lukemaan hän oli ovela, — niin ainakin akat arvelivat, kun Eetu kernaammin istuskeli tuvassa jotakin kirjaa tavailemassa kuin lähti toisten ikäistensä tapaan nuotalle yökuntiin taikka talvella havun vetoon.
Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt onkin oikea lukumiehen alku. Läksynsä hän osasi puhtaasti ja oli siivoimpia koko joukossa. Kun toiset välitunnilla telmivät ja huutelivat, Eetu istuskeli sormet korvissa ja käänsi vielä kertaan läpi latinan kappaleen, eikä hän iltapäivälläkään malttanut lähteä lumisille taikka torille linnapallille särkemään kauppaneuvoksen vintin ikkunoita, niinkuin muut. Hän luki. Ja luultiin, että tuossahan se on tiedemiehen alku, siitähän se paisuu nero.
Jo aikaisin toverit tosin alkoivat epäillä hänen tieteellisyyttään ja arvelivat, että Eetun neronkin laita saattoi olla hieman niin ja näin, kuin leppävirtalaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enemmän kuin kaksi muuta yhteensä, niin ei osaaminen sentään ollut samassa suhteessa; ja kun sattui esiin asia, joka ei ollut päivän läksyssä, pyöri Eetulla piankin turpa. Huomasivat sen vihdoin opettajatkin, mutta pitivät vanhaan tapaan häntä kumminkin etevänä, tai arvelivat ainakin, että hän nyt oli, kuten moni muu, — siltä väliltä.
Eetusta tehtiin ylioppilas, ja elämän ura oli valittava. Vanhukset ja muut toivoivat hänestä pappia, ja mietti hän sitä itsekin: sitenhän pikimmin olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuhommista erilleen. Mutta ei se Eetusta oikein vedellyt, ei tyydyttänyt se papin paikka, se oli hänestä liian vaatimatonta, oli vähän liian — halpaa. Muuhunkaan hänellä ei tosin ollut halua, mutta ei siihenkään. Sitä kesti punnita kauan aikaa, ruvetako papiksi vai muuksiko: sillä välillä nakkeli. Vihdoin Eetu päätti papin arvon liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.
Ylioppilaselämään ja sen rientoihin astuessaan oli Eetun tietysti toveripiiri ja puoluekanta valittava. Hän eli siihen aikaan, jolloin jo oli käynyt vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän nyt taas, herra Jumala, sopinut hänen, kansan lapsen, joka ruotsia tuskin taisi lauseen mongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruotsinmieliseksikään, ja sitä paitsi oli jo vanhanaikaista olla ruotsinmielinenkin. Olihan niitä vielä valitettavasti kumpiakin, ja oli paljonkin, mutta niitä ei enää pidetty järkensä kannalta oikein terveinä, eikä Eetu suinkaan tahtonut joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Puolueeseen, kumpaan tahansa, kuulumisesta olisi sitä paitsi ollut kovin paljon vaivaa ja vastusta; olisi aina pitänyt olla valmis puolustamaan mielipiteitään, ja hiidestäkö ne aina otti mielipiteet ja vielä niiden puolustukset. Ja sitten olisi joskus voinut sattua tilaisuus, jolloin olisi ollut hauskempi ja hyödyllisempi kuulua vastakkaiseen puolueeseen eikä siihen, johon jyrkästi oli liittynyt. Ei. Niin tyhmä ei Eetu ollut, sillä joskaan hän ei ollut mikään nero, niin hän oli kumminkin siltä tyhmän ja viisaan väliltä.
Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueeseen eli jyrkästi suomenmieliseen — ruotsalaisiin esti luonto häntä yhtymästä, — kun jo oli olemassa puolue, joka ei ollut toista eikä toista, vaan oli siltä väliltä. Ei Eetu tiennyt, oliko tuo mikään varsinainen puolue, vaan sama se hänelle: paljon niitä oli semmoisia. Ja niihinpä oli turvallinen liittyä, ei tarvinnut ainakaan pelätä joutuvansa puoluekysymyksissä tappiolle, kun saattoi kuulua mihin puolueeseen milloinkin näytti parhaalta. Sitä paitsi vanhimmat ja vaikuttavimmat väsymiinsä saarnailivat tuon välikannan etuja, ja vanhojen neuvoja täytyy aina totella, vaikka ne tympäisisivätkin nuoren mieltä, — eivätkä ne Eetua toki tympäisseetkään.
Siihen ryhmään päätti Eetu liittyä, ja hän huomasi pian tuumailleensa hyvin järkevästi: ei totta vieköön hän olisi uskonutkaan itseään niin ymmärtäväiseksi. Hän omisti heti saman periaatteen kaikkien muidenkin kysymysten ja liikkeiden suhteen, joista myötään tuli puhetta, kun niitä viime aikoina oli siinnyt kuin sieniä sateella: raittiuskysymyksiä, naisliikkeitä, uskonnon vapausaatteita — mene tiedä kaikkia! Sen Eetu vain tiesi, ettei hän aikonut olla niiden puolustaja eikä vastustaja, vaan aikoi aina pysytellä kahden äärimmäisen välillä.
Siitä oli ensiksikin se etu, että hänellä nyt todellakin oli jokin periaate. Niitä on näet paljon ihmisiä, joilla ei ole edes sitäkään, vaikka sellaisia täytyy surkutella. Mutta Eetulla oli periaate.
Hänen asemansa vapautti hänet kaikista agitationijuoksuista — suuri etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sellainen muita yllytä, joka ei itse kuulu mihinkään puolueeseen.
Vielä se suuri etu, että Eetu periaatteeseensa nojaten saattoi sanoa itseään itsenäiseksi. Kun näet joskus sattuu ihmiselämässä sellaisia tilaisuuksia, että kysytään: kuulutko tähän joukkoon, vai toiseenko, niin siihen on vaikea vastata: olen siltä väliltä. Se kuuluisi rumalta. Mutta silloin voipi rykäistä ja sanoa:
— Niin, hm, minulla on tästä asiasta omat, itsenäiset mielipiteeni.
Ei niistä tarvitse tehdä selkoa, vaikkei niitä olisikaan. Mutta sillä sanalla saa aina kysyjän suun kunnioituksella tukkeutumaan.
Tuon edun Eetu havaitsi kerran muutamassa pienessä pulassa, jommoiseen hän ei olisi arvannut joutuvansakaan. Hän oli silloin jo parin vuoden ylioppilas.
Eräänä aamuna, kun Eetu juuri oli noussut vuoteeltaan, peseytynyt ja asettunut vakavin päätöksin »siviiliään» lukemaan, soitettiin kelloa ja sisään astuu ylioppilas, outo keltanokka. Katsoo paperiinsa, änkyttää:
— Tekö olette herra Kemppainen?
— Joo. Istukaa, olkaa hyvä.
— Kiitoksia. Minulla on täällä suomenmielisten ehdokaslista hoitokomiteaan, pyytäisin nimeänne tähän vaalilippuun.
— Jaha, jaha, jaha. Ketä siinä on ehdolla … vai niin. Ja vaali on huomeniltana?
— Seitsemän aikana.
— Vai niin, pankaa tupakka, tässä tulitikkuja.
Eetu oli kahdella päällä. Hän oli siihen asti koettanut pysyä erillään noista vaaleista, eikä ollutkaan kukaan vaivannut häntä lipuillaan. Nyt asema oli hiukan kiusallinen, kun oli epäjohdonmukaista ja vaarallista kirjoittaa, paha myöskin olla kirjoittamatta. Vihdoin hän tarttui kynään piirtääkseen nimensä…
Silloin soi kello taaskin, ja sisään astui toinen ylioppilas, outo keltanokka sekin, vähän hienompaa tekoa kuin toinen. Tämä rupesi myöskin vetämään esiin paperia, mutta kun havaitsi toisen siinä jo istumassa, muljautti silmiään, siirteli jalkojaan ja soperti:
— Onko minulla kunnia puhua herra Kemppaisen kanssa?
— Juu. Tehkää hyvin, käykää istumaan.
— Niin, kiitoksia, minulla olisi vain pieni asia — hän luimisteli pahasti toisen puoleen, — pyytäisin teitä hyväntahtoisesti kirjoittamaan nimenne tähän keltaiseen vaalilippuun.
— Jassoo, jaha … pankaa tupakka. Näyttäkääs … teillä on ruotsinmielisten lista.
— Niin on. Ja pyytäisin vielä huomauttaa tuosta kehoituksesta, joka on lippuun liitetty…
— Hm … vai niin. — Ettekö polta? Niin minä en varmasti …, minä en suoraan sanoen… Niin, minä olen aikonut itse tulla siihen kokoukseen. — Eetu nousi seisomaan. — Minulla on, nähkääs, tästä asiasta omat mielipiteeni, minä en äänestä kumpaakaan herrojen listaa. Pyydän huomauttaa, että minä olen itsenäisellä kannalla enkä tahdo enkä aio kallistua puolelle enkä toiselle. — Niin, hyvästi, hyvästi, minulla on niinkuin sanottu, omat mielipiteeni…
Keltanokat lähtivät peräkkäin pois allapäin ja kääntyivät portilla toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Mutta Eetu istahti taas mukavasti keinutuoliinsa, viskautui selkäkenoon, puhalsi tyytyväisenä kattoa kohden pari sakeata savua ja hoki itsekseen:
— Jaa, minä olenkin itsenäinen. —
Ei Eetun tarvinnut puolueasemastaan eikä kannastaan suuria haittoja pelätä. Jos joku hurja puoluekiihkoinen joskus vähin veisteli ja pilkkaili, että Eetu muka oli yhtä sileä joka puolelta ja taipuisa kuin hiiren nahka, niin olipa varsin sopivata häntä yli olan silmäillä, silmäillä halveksumisen ja säälin katsein: veistelijä vaikeni.
Mutta vuodet vierivät ja parta kasvoi, Eetu vanheni ja varsi patvi. Hän suoritti tutkintonsa ja osti silkkihatun, mitteli muutaman vuoden ylimääräisenä Helsingin katuja, kävi kumarrusretkillä ja sai viran.
Ja Eetu oli, niinkuin virkamiehen tulee, notkea ylemmilleen ja kopea alemmilleen ja yleisön edessä asianhaarain mukaan. Mutta vanhassa periaatteessaan hän pysyi lujana. Jos kävit kysymässä hänen mielipidettään asiasta mistä tahansa, niin hän puristi kyllä lämmintä kättä ja esitti sinulle sen asian aivan laveasti ja perinpohjaisesti. Mutta tuolla asialla oli aina kaksi puolta, toinen puoli ja toinen puoli, etkä tiennyt Eetun luota lähtiessäsi, kumpi niistä oli oikea, — ellei oikeus ollut sillä välillä.
Nyt on Eetu nimitetty jäseneksi erääseen korkeaan keskusvirastoon, ja hänen yhteiskunnallinen asemansa on tärkeä ja arvokas. Mutta hän kantaa pystypäisenä kunniakkaasti ja kepeästi tuon arvonsa, ja on syytä otaksua, että hän jaksaa kantaa vielä suurempaakin arvoa.
Ihmiset pitävät häntä erinomaisena ja etevänä, eivätkä suotta, sillä kuinka hän muuten olisi voinut omin voimin kohota semmoiseen asemaan. On ainoastaan joku haaksirikkoinen lapsuudentoveri, joku myrkkymielinen, kateellinen koiransilmä, joka kokemuksiinsa nojaten väittää, että Eetu muka aina on ollut noin ikään »siltä väliltä».
Olkoon. Mutta sitä tietäpä hän on tiennyt kohota korkeammalle kaikkia kadehtivia kilpailijoitaan.