MÄTÄKUUNJUTTU.
Leveä, autio kivikatu näytti melkein höyryävän, niin kuumasti paahteli sydänkesän täydeltä terältään siihen keskipäivän helottava aurinko. Asfalttikäytävä näytti melkein punertavalta säteilevän ja ruutikuivista seinistä heijastava hohde tuntui polttavan kuumasti vielä kappaleen matkan päähän. Puut ja pensaat Esplanaatipuistossa riiputtivat hervottomina alaspäin tomuttuneita, elottomia lehtiään, ja ahnaasti imivät nurmipenkereet sisäänsä vettä, jota joku uninen ruiskuniekka säästäen sirotteli hienona sateena pitkin kenttää.
Liike näytti loppuneelta. Yksi ja toinen väsynyt vaeltaja maleksi velttona pitkin pääkatua, jäsenet hervottomina, pää nuokkuen alaspäin, silmät tylsästi tähdättyinä maata kohden. Pois, pois, katveen puolelle koetti kukin pyrkiä, huoahti kepeämmin kun nurkan taa pääsi ja kiirehti puikahtamaan jonkun viileän portin kautta varjoisiin huoneisiin. Issikkahevoset nukkuivat nurkassa seisallaan ja ajajat koettivat lymyitä kärryn vilttien alle suojellakseen edes päätään paahteelta.
Siinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois päivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi mieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta poutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se olisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne ja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni pysyvämmin tajuntaan tarttumatta.
Katselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse ihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja tunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka kanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin, hänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen puolisko. — Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja mielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja arveluitaan.
He kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen eivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, — no, ei kummakaan siinä helteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä, niinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen käsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta sulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan liekitsevän… Tai uupumustako se lie ollut… Hän ei ollut juuri kauniskaan, — liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot ankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti, että nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä, hänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa otsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, — en tiedä mitä. Vartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja hänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.
Olli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään erityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi välttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet suun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät melkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. — No, hänkin kai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa, tuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.
Jo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka en ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli huomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein säikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: »terve, terve», ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa matkaansa.
Minä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori pariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun täytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin etäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä kertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan paljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin lähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen ja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä pitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.
Teaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan minuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston poikki viistoon ylöspäin.
Puistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen, poikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin, parin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti selkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten kihlattujen parissa.
Ollia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä kuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se vanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti häviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty sinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä, — taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut entisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan varmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt tyttöönsä…?
Tätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan vanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan ja elävän, — ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai konttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla mielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään ja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen seurassaan hauskan illan — samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan unhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.
Eikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta saanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, — mikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan toispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä huomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi ollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö taas niin kiihkeältä? — siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, — vai olisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä voisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, — nuo mietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita mielikuvia.
Niitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden siimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan editseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.
— Olli!
— Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin
Kappeliin menneesi.
— Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille tuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?
— Meni asioilleen, saattelin häntä. — Niin, tuota, siitä onkin jo pitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän ja töitäkin on ollut paljonlaisesti.
— Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, — kyllä käsitän.
Hän ei vastannut leikinlyöntiini mitään ja kotvasen istuskelimme niinikään ääneti. Taas olin näkevinäni saman unisen sameuden hänen silmissään ja väsyneen juovan suun kupeella, kun hän maahan tähtäillen kepillään koputteli saappaansa kärkeä. Ja minulla lähtivät ajatukset taas tahtomattani kulkemaan äskeiseen suuntaan ja niiden vaikutuksesta kysäisin hetkisen kuluttua:
— Olitko sinä vanhastaan tuttu morsiamesi kanssa, vai uusi tuttavuusko se oli?
— Uusi.
Hänen ei näyttänyt oikein tekevän mieli pitkittää keskustelua siitä kohden; tai oikeammin, hän ei näyttänyt tietävän, puhuisiko hän jotakin, jota mieli teki puhua, vai eikö. Taas istuttiin äänettöminä ja siitäkin hän näytti kärsivän. Yritti pari kertaa jotain virkkaa, katkasi taas ja heittäysi hermostuneesti ja kiusoittuneen näköisenä selkänojaan istumaan. Minä otin hatun päästäni vilvoitellakseni sitä ja aijoin juuri ruveta puhumaan kuumista ilmoista, kun hän äkkiä jatkoi:
— Niin, se tahtoo sanoa, me tavattiin mennä kevännä Annin kanssa pari kertaa, tutustuimme oikeastaan eräänä aamuna Alppilassa. Hän oli siellä kävelyretkellä parin tuttavani kanssa, kun satuin sinne minäkin.
— Ka niin se salliman oikku ohjailee ihmisonnea pikkusattumain kautta.
Teillä iskivät sydämmet heti tulta, vai miten?
Koetin näin heittäytyä leikilliseksi, saadakseni tilaisuutta häntä paremmin tarkastaa. Mutta siitäkään hän ei näyttänyt pitävän, kohotteli vain hartioitaan ja suori levotonna tukkaansa.
— Niin … tai ei, me satuttiin sitten useamminkin yhteen, tavattiin aina vähäväliä. Ja niin se sitten kävi … en tiedä itsekään miten. En voinut pysyä hänen läheisyydestään kauemmin poissa, en jos olisin koettanutkin…
— Kussa kipu, siellä käsi, tiettypä se, säestelin, mutta katselin kummissani vanhaa toveriani, jonka mielentilaa ja tarkoitusta en voinut käsittää.
— Niinhän sitä sanotaan, mutta minä tarkoitin toisin… Ei, antaa olla, sinä ymmärsit väärin…
Hän nousi äkkiä ravistellen päätään ja virkkoi sitten hilpeämmin:
— Lähtään taas vähän liikkeelle. Minua oikeastaan janotti tavattomasti, ajattelin mennä siemasemaan kupillisen kylmää olutta. Tule!
Jo oli hän ehtinyt moniaita askeleita kävellä ennenkuin minä siitä ennätin jaloilleni ja hänen rinnalleen.
Kappelissa saatiin seidelit viileän katoksen siimeksessä, istuttiin ja katseltiin liikettä satamassa, jossa laiva tuli, toinen meni ja väkiliuta myötään vaihteli. Olli kyseli jostakin yhteisestä tuttavastamme, mutta ei näyttänyt kuuntelevan vastaustani ja hänen kasvoillaan lepäsi taas tuo vanha väsymyksen varjo. — Mitähän lie siinä miettinyt. Mullakin jo loppui puhehalu, tuumasin maksaa ja lähteä, vaan en malttanut kumminkaan vielä olla kerran koskettelematta kautta rantainkaan äskeistä puheainetta:
— Milloin teillä on aikomus viettää häänne?
— Häätkö … niin, vihitytämme kai jo syyskuussa itsemme.
— Mitäpä siinä todellakaan vitkastelee, kun kerran on tilaisuudessa perustamaan kodin ja kaikki on selvillä.
Hän kääntyi tutkivin katsein puoleeni.
— Siltäkö sinusta tuntuu? Niin se tuntuu enimmäkseen minustakin, vaan toisakseen ikäänkuin epäilyttää, pelottaa. Se on niin outoa, ja se on kaikki tapahtunut niin äkkiä, — minä en kykene oikein selvästi ajattelemaan enkä arvostelemaan kaikkia, tuntuu joskus kuin olisin hypnotiseerattu. Elä ymmärrä minua väärin. Minussa tuntuu väliin, — se on naurettavaa —, olevan kaksi olentoa, jotka eivät asu sopusoinnussa … taikka tuntuu kuin väliin katseleisin kihlaustani ja häitäni ja kaikkia näitä tapahtumia toisen silmillä, väliin toisen…
Hän puhui tavallista vilkkaammin, joi sitten oluensa pohjaan ja tilasi uutta ja näytti rauhoittuvan. Mahtoi katseissani vasten tahtoanikin olla jotain ihmettelyä, koska hän naurahti:
— Sinä pidät minua varmaankin mielivikaisena, vaan ajatteles, kaikki meni niin äkkiä ja niinkuin huminassa, että olisitpa itsekin sijassani, niin olisit sinäkin pyörällä. Tietysti minä siitä olen iloinen, … vaan kuulehan kun kerron, niin käsität paremmin:
Menin kerran kohta jälkeen ensi tutustumisemme Annin luo, aivan sattumalta viemään muuatta kirjaa, josta oli tullut puhe. Ja sinne jäin koko iltapäiväksi, — en käsitä miten se oli mahdollista. Kaikki hänen luonaan oli niin miellyttävää, niin kodikasta ja korutonta, ja hän itse niin luonnollinen ja sydämmellisen hilpeä, että en lähtöä muistanut ensinkään, — eikä hänkään näyttänyt viipymistäni huomaavan. Siellä tuntui niin hauskalta ja helpolta, muualla en olisi tahtonut ollakaan. Jo parin päivän perästä menin sinne ihan asiatta uudelleen, menin melkein kuin jonkun väkinäisen voiman vetämänä ja — se merkillistä! — minusta tuntui, että hän juuri oli minua odottanut, niin luonnollinen näytti tuloni hänestä olevan. Siellä istuttiin iltakausi — en tosiaankaan katsonut kelloa, sillä silloin en enää välittänyt ajasta enkä paikasta, — puhuttiin ja innostuttiin, en muista mistä … en yleensä tiedä mitä tapahtui ja miten kaikki kävi, ennenkuin…
Olli katkasi puheensa ikäänkuin itsekin siitä hämmästyen, loi alas katseensa, tarttui olutlasiin vaan laski sen taas kädestään ja kääntyi ikkunaan. Hän näytti siihen lopettaneen, mutta kun minä halusin sekä kuulla enemmän että koettaa käsittää asian luonnolliselta kannalta, niin kysäsin:
— Ennenkuin…?
Olli kääntyi taas tarkastavin silmin puoleeni, ja lausui verkemmin:
— Ennenkuin hän kysäsi, tahdoinko että kihlauksemme jo kohta julastaisiin. Minä tietysti tahdoin sen, olisin arvatenkin itse kohta ehdottanut samaa, mutta se kysymys minuun vaikutti niin omituisesti, minä ikäänkuin hetkeksi heräsin jostain huumauksesta, johon taas heti vaivuin takaisin. Ja vielä jälestäkäsinkin on tuntunut siltä, kuin väliin heräisin ja taas vaipuisin… Niin, no, eihän se tietysti ole muuta, kuin että tuo kaikki, päätökset ja muut, tapahtuivat niin äkkiä, pitemmältä miettimättä, etten oikein ole ehtinyt selviytyä, mutta se epäselvyys vaivaa joskus vieläkin mieltäni.
Nyt näytti Olli melkein ujostelevan tuota kaikkea, mitä oli kertonut. Mutta minä en sitä kovinkaan kummeksinut, olin sen ikäänkuin aavistanut ja jotain tuontapaista miettinyt äsken puoliunissani tekemäini havaintojen nojalla. En tosin vieläkään käsittänyt hänen mielentilaansa, vaan selitin hänelle kumminkin rauhoittavasti ja luonnolliselta kannalta, miten se muka on tunnustettu psykolooginen ilmiö, että äkilliset, voimakkaat tunteet vaikuttavat hiukan ikäänkuin huumaavasti, — mitä lienen selittänyt koettaessani asettua hänen kannalleen.
Mutta nytkään hän ei näyttänyt minua kuuntelevan, tähysti vain ulos, näytti ajattelevan jotain toista. Vaan äkkiä hän virkahti:
— Niin, se on tietysti jonkunlaista joutavaa arkuutta, lapsellisuutta, kun puuttuu toimintavoimaa uutta uraa alkaessani. Enkä sitä usein tunnekaan, — joskus mietin sitä ihan omaksi kiusakseni. Pisti vain päähäni jutella tuossa tavatessani sinut, jonka kanssa me tällaisista tunne-elämän ilmiöistä ennenkin keskusteltiin, — mistä ne kummalliset mielenjohteet aina tullevatkin!
Minusta tuntui, että hän nyt koetti pyyhkästä jäniksenkäpälällä äskeiset sanansa, ja niinpähän olikin, koska hän jatkoi väkinäisellä levollisuudella:
— Niin, kuten sanoin, meillä on aikomus tässä syyspuoleen pitää vihkiäiset, varsinaisia häitähän niitä meillä tietysti ei tulekaan, ei ole paljo sukulaisia eikä muita.
Ja taas keskustelimme vanhoina toveruksina tavallisista asioista. Mutta vielä kerran näkyi häneltä keskustelu unhottuvan ja hän vaipui omiin mietteisiinsä ja vasta kotvasen kuluttua huomasi hän itse, ettei ollut kuullutkaan mitä minä siinä puhuin.
Ja silloin hän äkkiä nousi.
— Niin, terve nyt, minun täytyy rientää.
— No odotahan, mihin se semmoinen kiire, otit kai lomaa toki pitemmäksi aikaa, kun lähdit vanhaa tuttua tapaamaan.
— Lomaa … mitä lomaa minä tarvitseisin, ei … muistui vain tuossa mieleeni eräs asia…
— Istuhan toki, maksetaan nyt edes.
— Jaha, sekö vielä. Ottakoon tuosta. Ja terve nyt, minun täytyy todellakin joutua. Kai sitä taas tavataan…
Viimeiset sanat hän virkkoi jo portaita alas juostessaan ja kun minä rahat maksettuani ulos ehätin, mennä viiletti hän jo kappaleen matkan päässä pitkin esplanaatia ja ohjasi kulkunsa sinne teaatterin puistoa kohden, josta hän äsken oli tullut.
Katselin nurkassa hetken sitä hänen menoaan. »Olen kuin hypnotiseerattu», oli hän sanonut. Tuo näytti todellakin vähän siltä.
— Hm…, minä löin leikiksi syvälle pyrkivät mietteeni. Sitä näkyy voivan olla hypnotiseerattuna monella tavalla…
1892.
KOTIONNEA.
Käveltiin sunnuntaiaamuna huhtikuussa Alppilaan päin, verkalleen asteltiin aamukylmässä muitten retkeilijäin joukossa pitkin itäistä viertotietä, eikä siinä käveltäissä paljo puhettakaan pidetty.
Kappaleen oli soluttu ohi Hesperiasta, kun toinen tovereista osoitti meille muuatta kauppapuotia tien varrella olevassa talossa ja virkahti:
— Tuosta puodista voisin kertoa tarinankin, jos tahtoisin.
— No anna tulla, jos se ei ole pitkä. Joutaisihan tässä nyt jotain lorua kuulemaankin matkan ratoksi.
— Enpä tiedä kannattaneeko. Se on hyvin tavallinen tarina yhdestä nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, tavallinen tarina, hiukan naurettava ja hiukan surullinen.
— Siis tuohonkin rihkamapuotiin on sopinut jotain runollista, — sehän on jo lupaavaa sekin. Ja tietysti silloin myöskin oli kevätaamua ja päiväpaistetta ja sinivuokkoja ja sitäpaitse nuoruutta ja lempeä.
— Kaikki, ne saadaan mukaan kunhan maltat mielesi.
Siksiverran oli jo toverimme ehtinyt päästä kertomatuulelle, että hän mielisuosiolla jatkoi. Me toiset kävelimme ääneti siinä rinnalla, kuuntelimme minkä kuuntelimme, yleensä olimme tyytyväisiä kun saimme kuulla valmista, tarvitsematta itse vaivata leukojamme.
Se tarina oli tämmöinen.
* * * * *
Tuossa puodissa piti viitisen vuotta sitten kauppaa aivan nuori mies, vasta parinkymmenen korvissa oleva. Melkein liian nuori hän minustakin oli itsenäiseksi kauppiaaksi, mutta ei se hänen kauppaliikkeensäkään sentään sen suurenmoisempaa ollut, kuin että hän siinä itse myöskenteli tupakkaa ja saippuaa ja rautanauloja ja sen semmoista pikkurihkamaa ohi ajaville maalaisille ja lähiseudun työväelle. Ja muuten oli mies vuosikseen sangen toimekas ja ymmärtäväinen nuorimies, — me kutsuttiin häntä aina kauppaneuvokseksi ja ennustettiin hänelle suurta tulevaisuutta.
Minä tutustuin häneen näet siinä perheessä, jossa tuona talvena asuin, — hän kävi siellä aina säännöllisesti sunnuntai-iltasin, oli jotenkin päässyt perheen tuttavuuteen ja viljeli sitä tuttavuuttaan hyvin ahkerasti. Muuten hän ei ollut mitään n.k. sivistystä saanut, — se huomattiin hyvinkin usein —, oli maalta suutarin poika luullakseni, oli ollut kauppapalvelijana jossakin nurkkakaupassa, mutta siitä jotenkin entisen isäntänsä avulla ja välityksellä saanut hoitoonsa tuon rihkamakaupan, josta sen entisen omistajan oli täytynyt luopua. Eihän se tainnut »kauppaneuvokselta» aivan omakaan kauppa olla, mutta sillä nimellä se nyt kulki.
Ja hän näytti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi ja olikinhan onni ollut hänelle harvinaisen suotuisa. Aina oli hän erittäin reipas ja iloinen, kehahteli joskus kaikessa vaatimattomuudessaan kaupoistaan ja pikkukepposistaan eikä ollut milläänkään, jos hänen kömpelyydelleen ja suorapuheisuudelleen joskus naureskeltiinkin. Nauroi mukana.
Siellä samassa perheessä asui kaksi neitostakin, — niin, niin, nyt vasta tulee puhe toisesta päähenkilöstä. Mutta ei tule pitkää puhetta. Ne olivat semmoisia kuin Helsingissä elämänuralle valmistumassa olevat neitoset nyt yleensä ovat, toinen mustaverinen ja pyöreänpyllykkä, toinen valkea ja kalpea ja hoikkanen. Ja »kauppaneuvos» rakastui mustanpulleaan, sanon sen heti, ettei tulisi väärää käsitystä.
Me pelattiin »knorria» yhdessä päivällisten jälkeen, käytiin yksissä kansankonserteissa ja illoilla keskusteltiin maailman menosta niin syvällisesti kuin osattiin. Ja »kauppaneuvos» rakastui, kuten sanottu, mustaveriseen neitoseen, rakastui yhä syvemmin joka sunnuntai-ilta.
Eikähän se mikä kumma ollut. Sydänhän se oli hänelläkin ja nuori olikin vielä. Mutta tyttöjä se tuo huvitti, tietäähän sen, hehän olivat herrastyttöjä? He nauraa tirskuivat syrjässä kun »kauppaneuvos» heille kantoi rusinoita ja manteleita, mutta söivät niitä kumminkin; he pitivät pitkät ilveet, kun mustaverinen sai syntymäpäiväkseen kukkasen ynnä kauppaneuvoksen käsin koreasti kirjoitetun nimikortin, ja aina kun tämä knorrinpeluussa tai kahvia juotaissa tuli ilmaisseeksi hellempiä tunteitaan, iskivät he silmää toisilleen ja matkivat sitten jälestäkäsin. Vaan kumminkin antoivat hänen pikeytyä syvemmin joka sunnuntai-ilta.
Ja sitten tuli kevät ja päiväpaiste, — nuoruutta ja lempeähän oli ollut jo aikasemmin. Me kävelimme silloinkin sunnuntaiaamusta Alppilaan tätä samaa tietä, ja kauppaneuvos näytti meille ylpeydellä, että tuossa se on hänen puotinsa, siinä hän viikon uutterasti juoksentelee tiskinsä takana ja koettaa hyötyä liikkeestään, ja odottaa innolla sunnuntaita, jolloin hän pääsee viikon vaivoista nauttimaan elämää ja onnea. Ja hän lämpeni oikein kuvatessaan, miten hän aikoi laajentaa liikettään vähitellen ja sitten siirtyä keskikaupunkiin…
Hän oli nyt kerran rakastunut. Ja kun pääsiäinen tuli, jolloin on paljo pyhiä, kutsui hän meidät kerran luokseen käymään, hänen pientä pesäänsä katsomaan, kuten hän sanoi. Ja tytöt lupasivat tulla, ja »kauppaneuvos» oli ihmisistä onnellisin valmistaessaan vastaanottoa ja uneksiessaan sen seurauksia. Sillä hän uneksi, vaikka olikin kauppias. Mutta hän oli niin nuori…
Ja pääsiäispäivänä aamupuoleen kävelimme niin Töölöön päin, tytöt ja minä. Tytöillä oli harvinaisen lysti, he kertoivat toisilleen puolinaisia lauseita ja purskahtivat nauramaan, ja se mustanpullea osti kulkukauppiaalta kymmenellä pennillä vihkosen sinivuokkoja viedäkseen ihailijalleen. — Minusta se jo silloin tuntui vaaralliselta pilalta, mutta tunnettuahan se on, että juuri tytöt, nuo tunteelliset ja hellät, ovat kaikkein julmimmat, kun tulee toisen tunteista puhe. —
»Kauppaneuvos» oli meitä jo portilla vastassa ja hän saattoi meidät huoneeseensa, — yksi se hänellä vain semmoinen olikin paitse puotia, ja sekin yksi ainoa oli tuommoinen matala ja pieni porstuakamari, melkein pimeä ja kosteanummehtunut. Mutta siitä omasta kodistaan oli hän kumminkin ylpeä, hän osotti sitä meille vilpittömällä riemulla, osotti kauppakirjojaan ja laskukirjoja ja kuittitukkuja, joita oli kirjoituspöydällä ja seinällä naulassa, pyysi istumaan pienelle sohvanpahaselleen ja laittoi eteemme viinilasit ja pussillisen namusia. Hän oli siistinyt kotinsa miten parhaiten osasi, koristanut mustuneita seiniä tuoreilla pajunoksilla ja peittänyt vuoteensa puhtosella liinalla. Hän aikoi, — sanoi hän — syksystä vuokrata yhden huoneen lisäksi, jos tarvittaisiin. Ja hän hääräsi siellä toimeliaana ja hilpeänä kuin nuori emäntä talossaan ja silmäili aina väliin sanomattoman onnellisilla katseilla sitä sinivuokkovihkosta, jonka hän oli saanut ylimmän nappinsa läpeen pistetyksi.
Hän tunsi itsensä voittajaksi ja elämä näytti hymyilevän hänelle ruusunpunertavassa valossa.
— Tämmöinen pieni ja koruton kodinkömmäkköhän minulla vain on, mutta tässä sitä kumminkin voipi elää niin onnellisena ja tyytyväisenä kuin konsaan missäkin, puheli hän ja joka liikkeestä näytti sitä onnea ja toivoa säteilevän.
— Miks'ei, myönsivät tytöt, eihän onni ole riippuvainen suuruudesta eikä loistosta.
— Niinkö uskotte tekin, uskotteko todellakin niin? kyseli »kauppaneuvos» innokkaana ja katseli rohkeana sitä tummempaa hänen tummiin silmiinsä.
— Tietysti, näkyyhän se teistä, jos en sitä muuten tietäisikään.
Aivan houkuttelevalta se koti ei kumminkaan mahtanut tytöistä tuntua, siksi se oli liian pimeä ja liian musta. Ja sisältä kauppapuodista tunki huoneeseen seisoneiden ruokatavarain, lamppuöljyn ja lehtitupakan katkera haju, ja näinpä tyttöjen epäillen koskettelevan kirjoihin ja laseihin, jotka eivät olleet ihan puhtaan näköiset. Mutta isännälle he imarrellen kehuivat toisin, — sehän on tyttöjen tapa.
Kauppaneuvos oli hurmaantunut, hän luuli jo toiveensa toteutuneen, katsoi asian olevan selvillä, ei muuta kuin hiukan rohkeutta vain. Huomasivatko tytöt tuon, en tiedä, eivät ainakaan tehneet mitään häntä jäähdyttääkseen.
Käveltiin puotia katsomassa, hän näytteli meille tavarapaikkojaan ja säkkejään. Ikkunan luo jäivät kauppaneuvos ja mustaverinen kahden juttelemaan, kun me toiset, kierroksen puodissa tehtyämme, siirryttiin kamariin. Sieltä kuului hetkinen kuiskausta sisältä, samassa tyttö siellä rämähti nauramaan ja tuli kohta ulos punakkana ja hohteissaan.
Me sanottiin melkein heti jäähyväiset. Kauppaneuvos oli nyt yhtenäkin käynyt kalpeaksi ja vakavaksi, kylmä, lannistuneen mielen leima oli hänen kasvoillaan, katseensa loi hän maahan eikä sanaakaan saanut suustaan.
Me lähdettiin pois, käveltiin sanaa puhumatta kaupunkiin päin, kauppaneuvos jäi yksin seisomaan avopäin huoneensa ovelle. Eikä hän tullut sinä sunnuntai-iltana meille kahvia juomaan eikä »knorria» pelaamaan, eikä tullut enää koskaan.
Niin, se poikaparka oli siinä ikkunan ääressä kosinut, ymmärsin sen piankin tyttöjen puheesta. Oli tunteittensa valtaamana ja varmalla toivolla tarttunut tytön käteen ja pyytänyt tätä jakamaan hänen kanssaan hänen suuri onnensa tuossa pienessä kodissa. Kömpelösti se oli mahtanut käydä, en tiedä, tyttö oli vaan purskahtanut nauramaan ja juossut pois…
Ja naurettavahan se olikin koko tuo tapaus, tuon poikaparan maailmankatsanto oli niin naurettavan lapsellinen siksi, että hän naiivisuudessaan oli nähnyt kaikki niin valoisana ja toivorikkaana. Mutta oli se toisakseen minusta vähän surullistakin, onhan aina surullista, kun näkee ihmisten suurten ja ihanain elämäntoiveiden äkkiä hajoavan pirstaleiksi.
Tytötkin kertoivat jälestäkäsin katuneensa menettelyään, se mustanpuhuva kehui itkeneensä pilantekoaan koko puolen yötä. Mutta aina sekaan he nauroivat.
Ja kesemmällä oli jo tuossa puodissa toinen isäntä, enkä »kauppaneuvosta» tavannut ennenkuin seuraavana syksynä, jolloin hänet näin soturin vaatteissa kerran kadulla marssivan. Hän ei ollut tuntevinaan minua, käveli vain ohi, vaikka minä tervehdin. Ehkäpä ei tuntenutkaan. Kuulin sittemmin, että hän oli jo heti keväillä aikonut matkustaa Ameriikkaan, mutta ei päässyt, kun oli sotapalvelus vielä edessä. Silloin hän heitti kauppansa ja tuon onnellisen kotinsa ja meni vapaaehtoisena sotaväkeen. Liekö sittemmin mennyt Ameriikkaan, sitä en tiedä, mutta toiset isännät ovat hänen puodissaan senjälkeen myöneet tupakkaa ja lamppuöljyä ja myövät vieläkin.
* * * * *
Jo oltiin Alppilaan pääsemäisillään kun toverimme lopetti juttunsa, — silloin tuo jo oli aikakin lopettaa. Vaikka hän oli koettanut kertoa sen leikillisesti, oli hän paikotellen itse näyttänyt melkein liikutetulta sen surullisesta puolesta. Me kumminkin uskallettiin hieman epäillä tuota runollisuutta.
— Ja nekö rukkaset hänet saattoivat luopumaan tuolta lupaavalta kauppa-alalta, jossa hänellä oli ollut niin hyvä menestys ja onni?
— Mistä minä tiedän. Saattoipa kyllästyä muutenkin, tai ehkä ei kauppa vedellyt, eihän se kovinkaan voine tuommoinen kaupankäynti lyödä leiville. Eli vaikuttiko häneen niin musertavasti tuo nöyryytys ja pettymys ja sen tuottama lannistunut mieliala, — olisiko sekään mahdotonta? — mistä minä tiedän.
1892.
LEPOTUNTI.
Heitä asui toisessa kerrassa kokonainen puulaaki, viisi, kuusi nuorta miestä yhdessä hoidossa. He olivat hilpeitä, suruttomia, nuoria ylioppilaita, jotka huolista eivät tienneet eivätkä välittäneet ja joille koko hymyilevä tulevaisuus oli valoisena auki. Ja elämä puulaakissa olikin kepeätä ja rattoisaa; koko ilma oli helppoa hengittää kuin olisi ollut yhtenäinen kevätaamu.
Tehtiin työtä ja lepäiltiin: ei ollut rasitusta, ei juuri laiskuuttakaan. Kun oli tunti luettu, niin keräyttiin taas juttelemaan ja toisilleen kiusaa tekemään. Viulua vingutettiin, naurettiin, laulettiin, — tanssittiinkin milloin viitsittiin. Siunattuja olivat varsinkin nuo suloiset päivällisen jälkeiset lepotunnit, jolloin aina yhdessä istuttiin ja tupakin seurassa sulatettiin rasvaisia liharuokia kahvia odotettaessa tai juotaessa. Silloin jokainen levähdytti sieluaan ja ruumistaan niin mukavasti kuin suinkin. Kuka ehti, riensi anastamaan loikomapaikat sohvassa ja keinutuolissa. Toiset vetivät tuoleja alleen ja asettuivat niiden päälle virumaan selkäkenossa ja pitkälleen. Ja juttua lykättiin.
Vähänkään vakavammista asioista ei viitsitty keskustella; vatsa oli liian täysi, jotta ajatusta vähänkään olisi voinut rasittaa. Loruiltiin sentähden joutavinta, mitä milloinkin kerkesi kielen kärelle, sanan tokasi yksi, toisen toinen, ja kun joskus erimielisyyttä sattui, niin ei siitä kauvan viitsitty riidellä, lyötiin kohta veikka, punsipullo väliin. Nämä unohtuivat tietysti yhtä usein kuin niitä lyötiin. Joskus lyötiin korttia, viittä lehteä, tyttö voittona, lyötiin laiskasti, melkein koneellisesti, viitsimättä tingata, jos joku joskus teki kälmin tikinkin.
Niin istuttiin nytkin päivällistuntia viettämässä. Siihen tuli silloin matami tuomaan kahvia, ja toipa vielä alakerrasta terveisiä, että herrat koettaisivat olla vähän laulamatta ja telmämättä, siellä juuri alla on kuoleva sairas.
— Alakerrassa, mitä se meihin kuuluu. Ei niistä ollut vuokrattaissa mitään puhetta — kuolevaisista.
— Käskivät kauniisti pyytää; tauti kuuluu olevan kova, ei se enää kauaksi jätäkään faktoria vastukseksi.
— Sekö peijakkaan faktori nyt kuolee, jolla on kaksi kaunista tytärtä.
Muistatko, Akseli, ne kaksi mustasilmästä?
— Nehän ne juuri pyysivät herroja hiljaa olemaan; rouva kuoli, jo syksyllä.
— No, tyttöjen tähden me olemme hiljaa kuin hiiret — jos muistamme.
— Ja jos viiltänemmekin viululla jonkun polkan, niin sehän vain sulostuttaa kuoleman; sävelten saattamana saa hän siirtyä suoraan taivaan enkelien tansseihin.
— Niin, niin, sitä tietähän meidän kaikkien on kulkeminen … pataa pohjalla, tunnustakaa maata!
— Ja kuka pelissä?
— Faktorin tyttö… Vanhempi on Hilta niminen, sen minä voitan. »Ja
Akseli ja Hilta, hänen morsiammensa…»
Palvelija sai mennä niine lohduttavine terveisineen alakertaan. Vaan yläkerrassa puulaaki joi kahvia, löi korttia, lauloi ja ilveili. Heidän keveää mieltä ei pystynyt painostamaan yksi kuolevainen, eikä päässyt pitkää hetkeä kulumaan, ennenkun he soittivat ja mellastelivat entisellään. Kun lie kuollakseen niin kuolkoon, jäävätpähän tytöt henkiin, nuo hoikkaset mustasilmät, vähät muista.
— Sanoinhan minä, että tänne se kaapataan!
— Oho, kolmesta poikki. Ei ne kaikki Hiltat sentään ole Akselinkaan
Hiltoja.
— Tuossa käpälä, lyö veikka, enkelsmanni ei kinaa. Jos en kortissa voita, niin voitan sen muuten.
— Punssipullo… Ja miten sinä sen muuten voitat?
— Hentukseni, lohdutan hänen surupäiviään, kun isä kuolee.
— Risti valttia… Tulisin minäkin toisen varalle, vaan eipä se isä ole vielä kuollut, voipi elää vielä sinun ikäsi ja minun, etkä pääse ikinäsi tyttöjen pariin.
— Kuka pääsee sotamiehen yli… Jos kuolee, niin ne punssit juodaan hautaisiksi, tappasi kumpi tahansa.
Hämärähetki oli lopussa, lepäilijät nousivat tiloiltaan, telmivät siinä vielä hetkisen virkistyäkseen ja hajosivat sitten kukin omaan huoneeseensa muutamaksi tunniksi silmäilemään kirjan lehtiin jatkoksi siitä, mihin ennen päivällistä oli jäänyt. Lepotunnin mukana hävisivät sen tuumat ja mielialatkin, eikä kukaan enää muistanut veikkoja, punssipulloja, voittoja eikä tyttöjä. Ne palasivat mieliin ja keskusteluihin taas vasta kun ensi lepotunti joutui.
Muutamain päiväin kuluttua ihmettelivät toverukset päivälliselle mennessään, kun heidän syrjäisen korttelinsa edustaiselle kadulle keräysi hevosia ja ihmisiä kadun täydeltä, ja kaikki näytti niin juhlalliselta ja tasaiselta. Vaan samassa huomattiin ruumisvaunutkin: sehän olikin ruumissaatto, joka siitä oli lähdössä.
— Se on varmaankin faktori, joka nyt on kuollut.
— Jokohan tuo olisi näin pian kellahtanut. Sehän se on, näettekö, tuossa nousevat tytöt rekeen mustissa harsoissa…
— Kas vain. Eikö Akselin tee mieli lähteä ritariksi mukaan?
Sinä päivänä ei ollut päivällisenjälkeinen lepotunti niin hauska kuin tavallisesti. Kokoonnuttiin kyllä niinkuin ennenkin suurimpaan huoneeseen kahvia odottamaan ja hämärää viettämään, mutta tavallinen hilpeys ei päässyt valloilleen. Ei muistanut kukaan ehdotella korttipakkaa esille otettavaksi, ja viulu sai aivan rauhassa roikkua seinällä. Kepeät pilapuheet eivät luistaneet, melkein ääneti istuskeli kukin paikoillaan, mikä minkin ikkunan ääressä katsellen ulos, missä hämärä peitti talvisen maan ja hallavan taivaan yhä harmajammaksi ja väsyneemmän näköiseksi.
Matami toi kahvia. Hänkin huomasi, että mieliala oli puulaakissa vastoin tavallisuutta kankea ja raskas ja hän ihan ihmetteli sitä äänettömyyttä, mikä nyt vallitsi huoneessa.
— Saavat herrat nyt soittaa ja vaikka tanssiakin, ei ole enää kuolevaisista vastusta.
Mutta ei kukaan keksinyt yhtään sukkeluutta vastaukseksi tuohon lupaan, joka nyt tiesi mistä syystä melkein soimaukselta tuntui. Eikä ollut heillä matamin poistuttuakaan toisilleen mitään sanomista. Kahvit särvittiin äänettömyydessä ja tavallista varemmin nousivat miehet lähteäkseen taas kukin huoneeseensa.
— Kas, tuossa palaavat faktorin tyttäret haudalta.
Kaikki ehättivät ikkunaan. Hevonen pysähtyi juuri portin eteen ja sisarukset nousivat reestä, vanhempi kaivoi taskustaan kukkaron ja maksoi hevosen. Mutta he eivät kiirehtineet huoneeseen. He seisoivat hetkisen katureunalla ja katselivat sisälle asuntonsa ikkunoihin ja näyttivät vaihtavan pari sanaa. Katselivatko tyhjän, yksinäisen asuntonsa kolkkoutta ja pimeyttä, vai muutenko lienevät epäillen viivähtäneet. Nuorempi vei nenäliinan silmilleen ja vanhempi tarttui häntä käsivarresta ja veti muassaan sisälle.
— No, Akseli, nyt ovat tytöt yksin lohdutuksen tarpeessa. Muistatko nyt Hiltaasi ja veikkaasi?
— Niin, ja hautajaisissahan ne punssit piti juoda. Vai joko tunnustat tapanneesi, Akseli?
— Jo. Mutta niitä veikkoja ei juoda.
Akseli poistui ensimmäisenä huoneeseensa ja veti jälessään kaikki muut.
Lepotunti oli taaskin lopussa.
1891.
KUOLEMAAN TUOMITTU.
Kuolemaan tuomittu!
Se tuntui katkeralta, sitä ei voinut oikein uskoa, mutta se oli totta. Lääkäri oli sen sanonut päättävästi ja peruuttamattomasti, oli todistanut sen päivän selväksi, ilmeiseksi. Siitä ei päässyt mihinkään; tuntuihan se sitäpaitsi ruumiissa, josta viimeiset voimat joka päivä vähenivät ja uhkasivat loppua, tuntuihan se hengityksestä, joka lyhyenä ja katkonaisena ja vaikeasti kulkevana läähätti, tuntui äänessä, josta sointu oli murtunut jotta käheä kuiskutus vain sai kuuluville. Ja kumminkin sitä oli vaikea käsittää, se tuntui toisinaan aivan uskomattomalta, naurettavalta, mahdottomalta.
Ja hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, elämän halu oli vielä kiihkeä, elämällä oli vielä niin paljo tarjottavaa, siinä oli niin paljo tekemätöntä, täyttämätöntä. Ja kuolemaan tuomittu!
Maisteri Eronen kulki edestakaisin huoneessaan, kulki väsyneenä ja masentuneena. Hänestä oli koko hänen olemisensa nyt niin omituista. Oikeastaanhan hän ei enää kuulunut elävien lukuun, hänellä ei ollut minkäänlaista sijaa eikä tehtävää ihmisten parissa. Keuhkot olivat loppumaisillaan ja niiden perinpohjainen häviäminen kiirehti päivä päivältä. Ohi keväästä — niin oli lääkäri vastannut rehellisesti ja suoraan hänen kysymykseensä — ei hän tulisi elämään, mutta sinne asti saattoi vankka ruumiinrakennus vielä pitää häntä hengissä, joskaan ei pystössä. Sillä nyt jo täytyi hänen levähtää aina kymmenen askeleen päästä ja väkisinkin veti pitkäkseen.
Ruumis oli riutunut, vaan henki oli vielä pirteä, sielu vielä elinvoimainen ja nuori. Ja juuri sen tähden se olikin niin vaikea sanoa jäähyväisiä elämälle, — mutta oikeastaanhan ne olivatkin jo sanotut. Hän oli nyt ainoastaan viivähtänyt vieras haudantakaisista maista.
Vielä oli hiukkasen aikaa jälellä.
Nyt oli syksy ja keväällä vasta oli lähtö. Vaan mitäpä tuosta kipineestä ajasta! Kitumista, riutumista, rääkkäytymistä ja säännöllistä heikentymistä, kunnes vihdoin kaikki ihmisyys katoo, liukenee pois kuin nukkuneen rukous. Parempi olisi jos voisi hävitä heti, kadota kerrassaan, niinkauvan kuin mielessä vielä on itsetietoisuutta, tahdossa tarmoa ja sielussa voimaa. Ja miks'ei voisi…?
Ei. Elämä on aina elämää. Se mitä lie jälellä, se on elettävä, ja elettävä niin hyvin kuin voi. Se on pakosta.
Yksi talvi vielä aikaa, seitsemän, kenties kahdeksan kuukautta. Siinä ajassa on moni ehtinyt suorittaa kokonaisen elämän työn, tehdä itsensä tunnetuksi, rakastetuksi ja kaivatuksi, jättää pysyväiset jäljet olostaan elävien joukossa? — Mutta hän, — hän ei voinut. Voimia puuttui, kyky oli katkennut, tahto ei enää jaksanut pakottaa riutunutta ruumista eikä rääkkäytynyttä sielua mihinkään työhön.
Hänen elämänsä työ oli nyt päättynyt, hän oli vaikutukseltaankin kuin kuollut. Ja sen muassa oli hänen elämän ilonsakin loppunut, hänen elämästään ei ollut enää hyötyä kellekään, ei nautintoa rahtustakaan itselle eikä muille.
Se ajatus masenti hänen viimeisetkin riutuneet sielunvoimansa, hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja, — se merkillistä, — hänen oli paljo hauskempi ajatella toisin, ajatella elämätä, työtä ja nautintoa, muistella tovereita ja ystäviä ja yhdyselämää heidän kanssansa, vaikka hän tiesikin, että se oli turhuutta, oli unta ja petosta.
Vaan oliko se unta ja oliko petosta?
Miks'ei hän voisi vielä, niinkuin ennen, voimainsa mukaan viettää hetkiänsä nuoruudenystäviensä piirissä, innostua heidän kanssansa, haaveksia ja kuvailla heidän seurassaan mailmaa kauniiksi ja elämää ihanaksi?
Olkoonkin se unelmata, eihän se siltä ollut rikollista. Miksi hän yksin istui ilottomassa kammiossaan lääkepullojen keskessä niinkauvan kuin hänellä vielä oli hiukkasen voimia päästä ihmisten pakinoille unhottamaan itsensä ja oman olemattomuutensa? Miksi ei hän kuluttaisi tuota tähteellä olevaa aikaa hauskimmalla tavalla, miksei imisi vielä elämästä niitä viimeisiä pisaroita, joita hän kalman kylmentämillä huulillaan jaksaisi suuhunsa suudella? Miks'ei hän eläisi noita kuukausiaan niin, että tietäisi ne eläneensä?
Se oli epätoivon kiihkeä hengetär, joka vähän väliä kuiskasi hänen masentumaisillaan olevaan mieleensä noita elämän halun viimeisiä viekotuksia. Hän hymähti niille mietteilleen katkerasti, vaan ne koteutuivat häneen vähitellen, hän tottui niihin, hän omisti ne omikseen. Ja tietämättään päätöksestään oli hän piankin päättänyt elää niin hauskasti kuin jaksoi ja taisi sen ajan, mikä hänellä vielä oli jäljellä.
Viime talvena oli Eronen aivan odottamattaan saanut pienen perinnön, kuusituhatta markkaa, erään melkein tuntemattoman tätinsä jälkeen ja oli siitä ensin ikihyvikseen ihastunut. Nythän hän saisi toteuttaa nuo ainaiset unelmansa, pääsisi matkustelemaan, kauvas ulkomaille näkemään ja kuulemaan ja oppimaan. Vaan sitten tuli tauti, tärveli miehen perin pohjin. Mitäpä hän enää niillä rahoilla, oli hän silloin katkerasti ajatellut, mitä tekisi hän ulkomailla tai muualla, hän, jolle jo hauta melkein oli auki kaivettu?
Mutta nyt päätti hän käyttää ne hyväkseen, käyttää ne niin tarkoin kuin taisi viimeisen iltatuntinsa iloksi. Miksei hän niitä siihen käyttäisi? Ei ollut hänellä ketään, jolle hän olisi ollut velvollinen nuo roponsa lahjoittamaan, ja miksipä hän, jolle elämä niin säästäin oli ilojaan tarjonnut, käyttäisi niitä muidenkaan elämän ilahuttamiseksi. Hänellä oli oikeus nauttia ne itse, ja hän tahtoi ne nauttia, — nauttikoot muut, joille elämän lankaa on pitemmälti leikattu, sen pituudesta, hän nauttii sen lyhyydestä!
Omaisuutensa jakoi Eronen tarkalleen kahdeksaan osaan, — kahdeksan kuukauttahan oli pisin määrä, minkä hän voisi elää. Seitsemänsataa markkaa kuukautta kohden, ei enemmän eikä vähemmän. Se oli koetettava kuluttaa parhaalla tavalla ja niin tarkoin kuin suinkin, mutta ei myöskään sitä enemmän. Sen, mikä summasta jäi tähteeksi, sen oli hän laskenut hautajaiskustannuksiksi, papille, arkun tekijälle ja kiven hakkaajalle.
Eikä hän säästänyt satojaan, — eihän noita nyt niin kovin monta ollutkaan, vaan hänen oloihinsa ja tapoihinsa nähden kylliksi. Hän piti huolta, että hänen pukunsa oli aina mallikelpoinen, asuntonsa hän järjesti hauskaksi ja maukkaaksi ja kutsui tuontuostakin vieraita luokseen. Ja kun ne siellä saivat hauskassa seurassa hyvän iltasen ja herttaisen kohtelun, tulivat he vielä toisenkin kerran. Isäntä ei paljokaan jaksanut olla muassa, kähisevällä äänellä puhutteli hän tovereitaan, mutta oli aina iloisena, aina pilapuheisena, vaikka hänen pitikin vähän väliä päästä pitkäkseen. Mutta ilta kului hänen vierailtaan hupaisesti ja häneltä itseltään vielä hupaisemmin nuorten, elinvoimaisten ihmisten parissa.
Ja hän liikkui itse ulkona; vaikka heikko olikin ja kuolevan ehdokas, nähtiin häntä kaikkialla, missä iloja pidettiin ja ihmisiä keräysi ja aina yhtä tyytyväisenä. Tapahtui toisinaan, että voimat loppuivat ja hän sai seinistä pidellen pyrkiä kotiin, ja että hyvät ihmiset saivat auttaa häntä rekeen. Mutta seuraavana päivänä oli hän taas matkassa.
Hän koetti tehdä elämän itselleen niin hauskaksi kun taisi, ja kuta enämmän hän sitä koetti, sitä enämmän se häntä miellytti. Ja mikä merkillisintä oli, voimat eivät näyttäneen siitään loppuvan, ei, ne melkein karttuivat. Hän jaksoi tänäpänä istua ulkona, puhua ja nauttia yhtä paljon kun eilen, miltei enemmän.
Ja syksy tuli, jäähän menivät järvet ja satamat ja lumi peitti kaupungin ja maan. Tuli talvi, raitis, puhdasilmainen, tervehenkinen talvi, joka jääksi kangisti myrkkyiset huurut ja verhosi vaippaansa tautisen maan. Tuli joulu ja meni sekin ja päivä alkoi pidetä ja lyhetä yö.
Vaan kuolemaan tuomittu keuhkotautilainen kulki vieläkin ihmisten parissa, joitten luota hänen oli määrä kohta poistua, hoiperteli tosin heikkona hontelona, vaan kulki kumminkin. Eikä hänellä enää tuntunut muita huolia olevankaan, kuin ne, miten saisi aikansa hauskimmin menemään, miten saisi määrärahansa tarkimmin ja nautintorikkaimmin käytetyksi, mutta kumminkin niin, että ne joka kuukauden kohdalle riittivät. Ja ystävät ja toverit olivat jo taas tottuneet näkemään hänet seurassaan joka päivä, olivat tottuneet nauttimaan hänen vierasvaraisuudestaan ja hänen suruttomista pakinoistaan. He tuskin huomasivat, että Erosen käheä, kuiskaileva ääni vähitellen kävi selvemmäksi, raikkaammaksi, että hänen kasvoilleen nousi hiukkasen terveempää väriä ja että hänen koukkuinen vartalonsa ilmeisesti oikesi.
Eikä hän huomannut sitä itsekään. Hän tosin ihmetteli, kun hän jo lepäilemättä jaksoi illoilla kotiin kävellä, kun yskä ei enää tuntunut niin pahasti henkeä tukkivan ja kun ei enää, niin usein vetänyt pitkälleen. Mutta hän arveli, että siihen oli mahtanut tottua, eikä hän muuta paljoa arvellutkaan, ei kun eli vain.
Kevät joutui. Päivä paistoi täydeltä terältä, räystäät tippuivat ja kinokset laihtuivat. Toisinaan tuntui Erosesta silloin, että aika riensi liijan huimasti, hänen oli lähtöhetkensä kovin lähellä. Hän muisti sen väliin niin kuin jonkun ikävän, vaikean tehtävän, joka hänen oli suoritettava, jonkun koetuksen, jonka hänen oli läpikäytävä. Ja silloin hän säpsähti, meni vakavaksi, noloksi. Mutta samassa hän taas ajatteli, että tuotahan hänen juuri ei pitäisi muistella, sehän on yksi välttämättömyys, jota ei voi kiertää; nyt on vain tämä viimeinen hetki elettävä, nyt ovat jäähyväiset otettavat.
Ja hän eli edelleen, nautti elämänsä viimeisen iltatunnin viimeistä puoliskoa ja koetti olla surematta lähenevän yön tuloa.
Hänen perintöään ei ollut enää jälellä kuin kahden kuukauden osuus, vaan hän otti rohkeasti ulos toisen ja pani sen menemään. Kuta enemmän aika kului lähelle loppuaan, sitä kiireempi näytti potilaankin olevan, sitä innokkaammin oli hän liikkeellä, käyttääkseen hyväkseen jokaisen haihtuvan hetkisen hauskuutta. Hän ei ajatellut enää muuta, kuin että päivää jatkuisi pitkältä aamusta iltaan ja lyhyesti illasta aamuun.
Mutta merkillistä, miksei ryvitä, miksei väsytä, miksei ääni enää kähise eikä rinta läähätä. Ruumis mahtaa eronsa edellä vielä kerran ponnistautua näin pirteäksi, ikäänkuin tulen liekki roimahtaa koholle vielä kerran ennenkuin se tykkänään sammuu, sillä sammuahan sen täytyy.
Olihan hän kuolemaan tuomittu jo aikoja sitten, ja järkähtämättä, peruuttamatta. Olivathan keuhkot lopussa, olihan hauta auki.
Lääkäriin hän ei enää viime aikoina viitsinyt turvata. Olihan se tarpeetonta ja ikävää.
Ja jo tuli viimeinen kuukausi.
Maisteri Eronen kutsui vielä kerran ystävät luokseen ikäänkuin jäähyväisille. Hän oli sitten päättänyt lähteä maalle, kauas kotipaikoilleen, lempimänsä luonnon helmassa vielä kerran nauttimaan kevään tuloa ja suven voittoa ja sinne kevääseen kuolemaan. Hän jätti jäähyväiset kaikille, järjesti asiansa loppuaan varten ja lähti. Olihan hänellä nyt kun junaan nousi se varma tieto, että hän lähti viimeiselle retkelle.
Hän lähti. Toverit puristivat kättä ja hymähtivät omituisesti, sillä heistä ei ystävä ollut enää ensinkään kuolemaan lähtevän näköinen. Rinta oli kohonnut, posket olivat jo paksunlaiset ja kun hän kättä puristi, niin puristi hän kuin mies.
Mutta hän oli kuolemaan tuomittu. Viimeiselle retkelleen lähtiessään viuhtoi hän junasta surunvoittoisesti kämmenellään viimeiset jäähyväisensä.
* * * * *
Eräänä päivänä syyskesällä ilmestyi Eronen kaupunkiin hiukan häpeissään ja saamatonna. Niin, hän ei ollut vielä kuollut, sitä hän itsekin ihmetteli, ja häntä oli ruvennut mietityttämään se seikka, että jospa hän ei kuolisikaan. Perintönsä oli hän syönyt kahdeksassa kuukaudessa elämänsä muka iltatunteja viettäissään, niin ettei muuta ollut, kuin hautausrahat jälellä, ja se odotettu yö viipyi vieläkin, ja tiesi kuinka kauvan se viipyi. Hän oli siellä maalla käynyt terveeksi ja lihavaksi ja pulskaksi — niin, aivan luultavaa oli, että hän vielä edeskinpäin tulisi elämään. Mutta siinä tapauksessa — miten se oli mahdollista? Olihan hän jo melkein hautajaisensa viettänyt… Tuota pulmaa hän mietti asemalta kävellessään. Ja siinä tuli lääkäri vastaan.
— Mitä, sinäkö hengissä, ja noin pulskassa karvassa?
— Niin, sinä petit minut. Nyt olen joutavastaan syönyt loppuun perintöni, ja miten nyt kehtaan esiintyä…?
— Kiitä onneasi, että olet syönyt!
Elämää täytyi nyt ruveta ajattelemaan yhtä paljon kuin äsken kuolemaa. Eroselle oli ennen terveenä miesnä ollut pienoinen virka, vaan sen oli hän tautiin taipuessaan antanut pois, — mitäpä vainaja viralla. Ja nytkö hänen sittenkin oli hankittava takaisin se virka; työntekijää hänessä kyllä oli … mutta … mutta … se tuntui niin omituiselta. Hän tunsi nyt itsensä jonkunlaiseksi palanneeksi varjoksi haudantakaisista maista, jolle tämä elämä tavallaan oli luvatonta leikkiä.
— Vaan leikitään nyt, ajatteli hän. Minä olen tosin syönyt perintöni ja viettänyt hautajaiseni, vaan jos sillä olen terveyteni voittanut, niin on se pääoma arvokkaampi entistä. Ja tuo kuolemanunelmakin, olihan sekin tavallaan hauska, rattoisa unelma…
… Hän eli vielä 50 vuotta…
1891.