JUTTUJA.
KANALA.
Palkat pienet, perhe suuri, toimeentulo vaikeaa, elämä ilotonta, alituista säästämistä ja kieltäytymistä.
Niin nureksivat usein pikkukaupungin pikku virkamiehet keskenäisissä keskusteluissaan aina, kun heidän varojen puutteen tähden täytyi luopua jostakin toivotusta huvituksesta, komeammasta nimipäivän viettämisestä taikka aijotusta kesämatkasta kylpylaitokseen. »Ei kannata meidän pienillä tuloilla» valittivat varsinkin koulunopettajat, joilla ei ollut mitään sivuansiota eikä niinkuin muilla virkamiehillä tilaisuutta »sporttelein» nimellä verottamaan heitä tarvitsevaa yleisöä.
Tuo tuntui varsinkin masentavalta, kun he vertasivat oloaan ja asemaansa kaupungin vauraaseen kauppasäätyyn, noihin sivistymättömiin tervaporvareihin ja voisaksoihin ja nahkatehtailijoihin, joiden kannatti elää kuin ruhtinaiden heidän rinnallaan, asua komeissa rakennuksissa, ajella juoksijahevosilla, tehdä pitkiä ulkomaan matkoja ja pitää loistavia pitoja juuri heidän kiusallaan. Kaikenmoiset koulunkäymättömät karttuunin mittaajat ja raa'at parkin sekottajat, koristivat tilavain salonkiensa seinät taulumaalauksilla ja veistokuvilla ja joivat herkkuateriakseen Reinin viinejä tahkotuista laseista, silloin kun heidän, kaupungin intelligensin ja sen sivistyksen kukan, täytyi lapsilaumansa kanssa elää sullottuina ahtaisiin, ilottomiin laitakaupungin korttiereihinsa ja herkeämättömän säästäväisyyden pakosta kieltää itseltään vaatimattoman olutpuoliskonkin heikosti ravitsevan päivällisensä vahvikkeeksi.
Se oli vääryyttä, sen tunsivat he kaikki syvästi, vaikka eivät siitä paljo koskaan virkahtaneet toisilleen eikä muille. He koettivat näyttää tyytyväisiltä osaansa, niinkuin sopii odottaa heidän korkeammalta sivistyskannaltaan, heidän, joiden pyrinnöt ja rikkaudet eivät olleet tätä maallista. Mutta mielen hiljaisia haluja ja taipumuksia ei riittänyt tyynnyttämään eikä lohduttamaan pelkkä tieto heidän henkisestä etevämmyydestään eikä ajatus, että he aatteellisemmissa harrastuksissaan halveksivat mammonaa ja sen palvelijoita. Ei, ihmisiähän olivat hekin, ja siis myös inhimillisiä. Ja tuo kärsivän tunteesta katkeroittunut mieli purkausi toisinaan väkisinkin esiin valituksina heidän keskinäisissä keskusteluissaan.
* * * * *
Niinpä istui heitä — kaupungin koulunopettajia — eräänäkin iltana muutaman virkatoverin ahtaassa työhuoneessa kymmenkunta imeskellen vetistä teelasia, ja keskustelu ohjausi taaskin ihan itsestään heidän taloudellisen ahdinkonsa seutuville. Väkinäisesti oli kyllä aluksi koetettu keskustella kirjallisuudesta ja politiikasta, vaan miten lie käännähtänytkään, kohta oltiin taas kiini palvelijain palkoissa ja kalliissa vuokran hinnoissa, ja toinen valitti tilaansa toistaan surkeammaksi.
— Suoraan sanoen, meidän tuloilla ei voi elää, ei ainakaan ihmisten lailla tässä kaupungissa, jossa on niin hyvinvoipaa porvaristoa, väitti lopuksi kolleega Terman, ja työnsi vaistomaisesti teelasin syrjemmäs pöydälle. Hän oli sivumennen mainiten tunnettu taipuvaiseksi lasia kallistamaan.
— Heidän poroporvarillisen pöyhkeilemisensä tasalle ei meidän tarvitse emmekä haluakaan pyrkiä, meidän harrastukset ovat siksi aivan erilaiset, selitti lehtori Timonen, tahtoen vieläkin saada huomautetuksi heikäläisten aatteellisempaa työalaa. — Mutta on se salliman oikku sittenkin omituista! Millähän nerokkuudella tietävät nuo taitamattomat ihmiset hankkia itselleen sen vakavan ja riippumattoman taloudellisen asemansa, jonka omistajana ollen todella valistunut mies olisi tilaisuudessa vaikuttamaan niin äärettömän suuria ja niin monessa suhteessa…
Niin, omituista se oli se salliman oikku, ei kukaan osannut sanoa muuta. Mutta itsekseen ajatteli jokainen, että se ei ollut ainoastaan omituista…
— Heillä on yritteliäisyyttä, mikä meiltä kokonaan puuttuu, huomautti Asp, äidinkielen opettaja, kaupungin tunnetuin puhuja, kirjailija ja tilapäärunoilija. — He ryhtyvät kaikenmoisiin puuhiin, koettelevat, uskaltavat jotakin ja voittavat. Jos heillä vielä olisi tietoja ja sivistystä ja nerokkuutta apunaan, niin ihmeitähän he tekisivätkin.
— Mutta miks'emme me koskaan yrittele mitään, emmekä ryhdy mihinkään puuhiin…?
— Niin miks'emme?
Ei ollut sitä kukaan tullut koskaan ajatelleeksi. He, joilla oli avarampi näkö-ala ja kehittyneempi arvostelukyky, joilla oli tiedon ja sivistyksen varma pohja apunaan, he jos ryhtyisivät jotain suurempaa yritystä, jotain laajempaa liikepuuhaa ajamaan, mikähän loistava tulos siitä syntyisikään. Miksi antoivat he toisten tyhmempäin yksin puuhailla ja viedä voitot käsistään…?
— Vaan meidän täytyy ryhtyä johonkin liikeyritykseen meidänkin, yksissä tuumin, yhteisin voimin, saneli Asp, runoilija. Miksi nukumme pois aikamme, kun meillä olisi tilaisuutta ja kykyä toimia, miksi elää kitkutamme puutteessa ja ahingossa, — hän viittasi ympärilleen, — kun me voisimme ansaita huolettoman elämän toimeliaisuudella ja yritteliäisyydellä? Meidän täytyy ryhtyä johonkin…
— Oikein, meidän täytyy… Mutta mihin…?
— Niin, mihin…?
— Pitää keksiä joku aate, joku toimiala, ja käydä siihen innolla ja tarmolla käsiksi, sitten kyllä kaikki menee kuin itsestään, kuin rasvatuilla rattailla…
Siitä olivat kaikki yksimieliset, ei ollut epäilystäkään, ettei heiltä yritys menisi, — kun vain tiedettäisiin mistä alkaa, mihin ryhtyä. Mistä saada se aate, se yritys, se hanke…? Kaikki istuivat ja miettivät puhki päänsä, vaan turhaan. Mistäpä sen aatteen noin äkkiä otti… Mutta ottipahan yksi. Lehtori Timonen astui juhlallisena ja aatelikkaan näköisenä esiin, hiveli partaansa, seisoi hetkisen miettiväisenä ja alkoi sitten matalalla, melkein ujolla äänellä kertomaan, että hänellä jo kauvan on ollut mielessään ajatus erääseen yritykseen, jonka hän luulisi tulevan kannattamaan ja kenties hyvinkin hyvästi, jos siihen miehissä ja innolla ryhdyttäisiin ja jos liike heti alusta saataisiin yhteisellä yritteliäisyydellä kohotetuksi jotenkaan mainittavaan merkitykseen. Yritystä semmoista, jommoista hän oli ajatellut, ei hänen tietääkseen ollut ennestään olemassa koko Suomen maassa, tuskin koko Pohjoismaissa kuin ehkä joku.
— Olen näet ajatellut, että pitäisi saada aikaan kanatalo, nimittäin suuremmassa laajuudessa, semmoinen varsinainen kanalaitos, jossa sopisi elämään tuhatmääriin kanoja. Olen ajatellut ja itsekseni laskenut, että olisi epäilemättä syytä ruveta kanan viljelystä liikkeenä harjoittamaan. Olen vakuutettu, että sellainen yritys löisi leiville. Ajatelkaas, missä tavattomassa hinnassa munat ovat meidän paikkakunnalla ja koko meidän maassa: eihän niitä kannata köyhän perheen syödä kuin pääsiäisekseen. Ja entä kananpojat: sitä herkkua ei saa muuta kuin hotelleissa suuresta rahasta. Entä höyhenet! Jos kanaliikettä alkaisi harjoittamaan suuremmassa määrässä, tulisi siitä epäilemättä lähtemään arvaamaton voitto. Sillä siellä, missä tuhat kanaa eläisi, siellä eläisi kaksi tuhatta, ja työvoimia siihen liikkeeseen ei kuluisi sanoiksi asti. Mitä se oikeastaan meille maksaa, että kanat munivat? Mutta me myömme munat ja kananpojat ja korjaamme rahat taskuihimme.
Uutuudellaan hämmästytti tämä tuuma ensin käytännöllisiin puuhiin tottumattomia koulunopettajia. Se pani heidät miettimään. Mutta useimmat mielistyivät siihen jo heti alusta. Kolleega Asp, runoilija, lämpeni siitä samansa tuokiossa, ja kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan yhtymään tähän yritykseen, ja viivyttelemättä, niin pian kuin mahdollista, ryhtymään aatteen toteuttamiseen. Se ei ole vaikea eikä mutkainen työ, kun yhdistetyin voimin ja vaivoja säästämättä ruvetaan puuhailemaan. Ja hän ehdoitti, että jo heti asetettaisiin toimikunta, arvoisa esityksen tekijä lehtori Timonen puheenjohtajana, valmistelemaan alkutoimia.
Toiset vielä hieman epäilivät, osaksi tosin ainoastaan nimeksi, ett'eivät näyttäisi kovin hätäisiltä. Heissä oli, varsinkin laulunopettaja Pekurissa, tiesi mistä jonkunmoinen epäluottamus kanasukua kohtaan eivätkä he olleet vielä oikein selvillään, miten tuo aate toteutettaisiin. Vastaan he kyllä eivät tahtoneet panna, vaan arvelivat tarpeelliseksi hieman punnita ehdoitusta…
— Oikein, kannatti lehtori Timonen, asia on vielä liian uusi ja liian vähän valmistettu. Olen ajatellut, että pitäisi perustaa osakeyhtiö pää-oman kokoonsaamista varten ja että sitten jätettäisiin valitulle johtokunnalle ja toimeenpanevalle tirehtörille valta ryhtyä ohjesääntöjen mukaan toteuttamaan aijetta. Ehdotan sen vuoksi, että, koska muutamat virkaveljistämme, joita ehdotus kenties myös miellyttäisi, eivät nyt ole saapuvilla, pidetään erityinen perustava kokous, jossa minä lupaan seikkaperäisesti ja yksityiskohtia myöten selvittää aikeeni ja tuumani.
Se hyväksyttiin ja vähän väiteltyään olivat kaikki yhtä innostuneet asiasta kuin Asp, runoilija. Siihen pyörähti kuin taivaasta totitarjotinkin ja ennen illallista oli suunnitelma noin yksityisesti jo harkittu valmiiksi. Tyytyväisyys ja salaperäinen päättäväisyys loisti kaikkien kasvoilla, ja rouvat ihmettelivät, että mitähän kummaa nyt lie tekeillä. Mutta rouville ei puhuttu mitään, — siitä oli sovittu, koska tiedettiin, että he eivät voi hampaittensa takana säilyttää mitään, — ja vasta kotona yöllä sai kukin erikseen mieheltään viekotelluksi tiedon tuosta uudesta hankkeesta ja siihen liitetyistä toiveista.
* * * * *
Perustavassa kokouksessa, joka pidettiin lauantai-iltana koululla lukittuin ovien takana, kehitti lehtori Timonen, aatteen keksijä, seikkaperäisesti harkitsemansa suunnitelman. Oli ostettava maakappale lähellä kaupunkia, rakennettava tilava ja tarkoituksen mukainen kanatalo, jolle »Kanala» oli pantava nimeksi. Tähän oli ostettava kanoja, läheltä ja kaukaa, aluksi edes muutamia satoja. Erityisiä hedelmällisiä ja suurimunaisia kanalajeja oli tilattava ulkomailta, ja sieltä myöskin tilattava uudenaikaisia hautomalaitoksia, joissa munat saataisiin pitemmittä mutkitta pojiksi haudotuiksi, ettei emäkanojen tarvitseisi keskeyttää mummistaan hautomista varten…
— Hitto, kun se on viisaasti ajateltu! huudahti väliin Asp, runoilija.
— Näkyy että tuuma on kypsynyt nerokkaissa aivoissa.
— Niin, se uusi aika keksii kaikkia, lisäsi vanha latinan opettaja
Hemming, keksii munimakoneetkin!
Timonen kehitti suunnitelmaansa kaksi tuntia, ja silloin oli jo koko laitos ollut kuuntelijain päässä niin kauan valmiina, että se siellä alkoi vähitellen sekasin kiehumaan. Hän kertoi, kuinka pitäisi hankkia asiamiehiä ja välittäjiä ja näiden kautta levittää munia ympäri koko maan. Loppuponsi oli, että pitäisi perustaa osakeyhtiö, kahdentoista tuhannen markan pääomalla — heitä oli 12 miestä, — laatia säännöt, hakea vahvistus, valita johtokunta, määrätä tirehtöri…
Ah kun siinä yrityksessä sentään olikin paljo puuhaa! Asp, runoilija, ei olisi koskaan uskonut sitä noin mutkalliseksi. Mutta hän oli kumminkin vakuutettu, että kun jaettaisiin työt miesten kesken ja viivyttelemättä ryhdyttäisiin toimiin, niin vaikeudet häipyisivät kuin … kuin öiset huurut aamuauringon koitteessa.
Niin luulivat muutkin ja siinä samassa jo kirjoitettiin osakkeet. Erimielisyyttä syntyi ainoastaan siitä, kuka tulisi johtokuntaan valituksi, sillä jokainen halusi siihen päästä, vaikka itse kukin vaatimattomuudessaan häntä ehdoitettaessa tahtoi kieltäytyä tuosta kunniatoimesta. Mutta uhraavaisuudesta yhteiseen yritykseen oli kumminkin jokainen taipuvainen siihen rupeamaan, ja vaikeus oli kohta siinä, kuka tulisi siitä syrjäytettäväksi. Lopuksi suoriuduttiin kumminkin siten että yksi — lehtori Timonen — pantiin tirehtöriksi, kuusi johtokuntaan, kolme varajäseniksi ja kaksi viimeistä tilintarkastajiksi. Siten oli jokaiselle määrätty hänen paikkansa ja jokaiselle hänen — palkkansa.
Ja jokainen oli tyytyväinen. Iltasta mentiin syömään lehtori Timosen luo, ja siellä purkausi yleinen iloinen mieliala hilpeimmilleen. Runoilija Asp piti innokkaan ja toivoa hehkuvan puheen, jossa hän kuvaili, mikä uusi työala nyt oli levinnyt heidän eteensä, mitä uusia toiveita heille oli ilmaantunut, ja hän lopetti puheensa ehdoittamalla: »eläköön Kanala!» — johon kaikki yhtyivät, niin että seinät kajahtivat ja ikkunat tärähtivät.
— Ja sitten, kun kesä tulee ja lumi sulaa, teemme yhteisiä huviretkiä
Kanalaamme, joka tietysti rakennetaan luonnonihanaan paikkaan.
— Tietysti. Ja syömme munia mielin määrin kaikissa muodoissa.
— Ja kaupungin poroporvarit tulevat meitä piankin kadehtimaan ja oppivat antamaan arvoa meidänkin kyvylle ja yritteliäisyydelle.
Iltaseksi tarjottiin munia ja kananpaistia. Sen oli tarkoitus olla jonkunlaisena vertauksellisena esimakuna siitä, mitä tuleman piti.
* * * * *
Ja talvi kului kevääseen ja johtokunta puuhasi tarmokkaasti. Kohta kohosi Laanilan kankaalle hirsikerros hirsikerroksen päälle ja uusi »Kanala» kiirehti valmistumistaan; kesän tullen saattoi se jo ottaa kattonsa alle siivekkäitä asukkaitaan. Vilkkaassa kirjeenvaihdossa oltiin ulkomaiden kanssa ja ensi avovedellä saapui uteliaisuudella odotettuja hautomalaitoksia ja muita uudenaikaisia kanan munintakoneita.
Yritys läheni toteutumistaan. Kaupunkiin levisi tieto näistä hankkeista ja sanomalehtiin kirjoitettiin, että uusi taloudellinen yritys on paikkakunnalla tekeillä, joka lienee ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa. Ja jos sattui, että joku kaupungin liikemiehistä siitä hymyellen mainitsi, niin tiettiin kyllä mistä vaikuttimista se pilkka lähti; se oli kateutta, selvää kateutta.
Mutta nyt piti täydentää tuumat ja koota kanoja laitokseen. Se toimi oli tahallaan lykätty kevätkesään, jolloin lukukauden loputtua asianomaiset itse olisivat tilaisuudessa ryhtymään siihen toimeen. He olivat näet arvelleet varmimmaksi itse matkustella ympäri läänin ostelemassa kanoja laitokseensa, sillä siten luulivat he saavansa taatuinta tavaraa ja huokeimmasta hinnasta, ja, tunnustettakoon sivutarkoituskin, saisivat itse samalla tiellä tehdä hauskan kesämatkan maaseudulle vaihetukseksi kuumasta kaupungista.
Oli sovittu, että lehtori Timonen ja kolleega Terman lähtisivät yhdessä sille retkelle. Edellinen, aatteen alkuunpanijana, oli siihen oikeutettu muitta mutkitta, ja jälkimäisellä oli tarkoitukseen sopivat vanhat vaununrajat, joten hän pääsi sillä perustuksella toiseksi. Vaan kun tämä tahtoi ottaa nuoren rouvansakin matkaan, niin otti Timonenkin vanhansa, ja vielä sitäpaitsi vanhimman poikansa, joka mukavasti saattoi kuskin lavalla istua. — Liikkeen osakkaat olivat kaikki kokoutuneet Termannin pihalle, kun tuon viishenkisen matkueen piti lähteä tekemään kierrostaan ympäri läänin; ihmeteltiin vaunujen mukavuutta, joihin oli kummannäköinen koju rakennettu takapuolelle — kanojen kuljettamista varten —, laitettiin eväitä, toivotettiin onnea matkalle.
— Ja tuokaa nyt paljo pulskia kanoja palatessanne! huusi vielä Asp, runoilija, kun retkeläiset jo olivat vaunuihin sulloutuneet.
— Kyllä, kyllä…
— Ja kukkoja myös! huomautti Pekuri, laulun opettaja.
— Niin, älkää unhottako kukkoja, sillä muuten ei tule mitään kananpojista…
Vaunut lähtivät vitkalleen vierimään pitkin kivistä katua ulos tullin puoleen.
* * * * *
Syystalvella oli kanala jo täydessä kunnossaan, täydessä toimessaan. Rakennus oli suuri ja komea ja se oli tehty kaksikerroksiseksi. Alakerrassa oli huoneet munavarastoja varten, siinä oli hautomakoneet ja kananpoikakopit ja hoitajan asunnot. Vaan yläkerrassa vasta eli talon siivekäs karja, perheittäin sijoitettuna eri pieniin häkkeihin, joita oli kymmenittäin kahdenpuolen käytäviä. Kauvas maantielle kuului sieltä kimeä kiekotus ja herkeämätön kaakatus, joten tietämätönkin jo sanomatta olisi huomannut, että tässä se nyt on se kuuluisa »Kanala», joka on perustettu kasvatustieteilijäin toimesta. Tuo ääni kuulosti muista korvia särkevältä epäsoinnulta, mutta asianomaisille omistajille se kajahti miellyttävänä soittona ja ystävällisenä tervehdyksenä hoidokkaiden puolelta, aina kun he lähenivät suosikkilaitostaan jalan taikka hevosella, yhdessä tai yksitellen.
Ja he tulivat sinne usein, joka päivä, väliin kahdesti. Pitihän heidän valvoa lempilaitostaan, tehdä kokeita, järjestellä uudelleen, huolehtia kaikesta — ja se vei aikaa ja työtä. Ja huolia oli paljo, uusia arvaamattomia huolia. Nuo uudet hautomalaitoksetkin antoivat alituista pään särkyä. Uusia kanoja saadakseen lisäksi laitokseensa olivat isännät heti päättäneet käyttää hyväkseen ulkomaisia hautomalaitoksiaan. Ne sullottiin osviittojen mukaan munia täyteen ja pidettiin yöt päivät lämpimillä. Kolmen viikon perästä, kun kansi avattaisiin, piti sen alla olla valmis poikue eläviä kananpoikia.
Määräpäivänä kokoontuivat kaikki isännät Kanalaan ollakseen läsnä tuossa juhlallisessa avaamisessa. Rouvat oli otettu mukaan ja lapset.
— Kuuletteko, arkusta kuuluu selvää piipitystä, väitti Asp, runoilija, jolla oli vilkas mielikuvitus.
— Eikö totta, ne ovat kananpojan ääniä, täydensi Pekuri, laulunopettaja.
— Seisokaa tässä ympärillä kun avaan kannen, että otatte vastaan, jos ne lähtevät ulos hyppimään, neuvoi Timonen, tirehtöri.
Henkeä pidätellen odotettiin kannen avaamista. Se narahti, kohosi vitkalleen ylös. Peite nostettiin varovasti syrjälle. Sen alla oli joukko — kovaksi paistuneita munia.
— Merkillistä!
— Olisiko arkku ollut liian täysi?
— Joku tässä on epäkunnossa. Kenties on ollut liiaksi lämmintä, koska munat ovat paistuneet.
— Niin, arvatenkin liiaksi.
No, alku aina hankalaa. Piti koettaa uudella yrityksellä: vähemmän munia, heikompi lämmin, aika pidennettiin neljäksi viikoksi. Ja opettajat neuvottelivat sillävälin ja väittelivät oikein tieteen kannalta ja tulivat neljännellä viikolla siihen johtopäätökseen, että nyt arkussa täytyy olla eläviä kananpoikia. Taas kokoonnuttiin, kansi narahti ja kohosi ja sen alta virtasi ummehtunut, mädännyt löyhkä umpinaisesta laatikosta.
— Johan minä alussa epäilin näitä uudenaikaisia keksintöjä, väitti
Hemming, jonka vanhoillisuutta tuo kutkutti.
Se oli masentavaa. Mikä oli syy tuohon kunnottomuuteen? Oliko kone kelvoton vai vikako käyttäjissä? Sitä mietittiin ja punnittiin, vaan kun kolmaskin yritys meni yhdellä lailla myttyyn, huomattiin yhtiökokouksessa viisaimmaksi ja varmimmaksi turvautua vanhaan munanhauvontakeinoon, joka sitä paitsi oli luonnollisinkin. Kanat saivat itse hautoa munansa ja poikia läksi syntymään.
— Mutta mitä teemme nyt näillä kalliilla koneilla, jotka nielivät puolet pääomastamme?
— Ne säilytämme muistomerkkeinä uudenaikaisista aatteista, ehdoitti
Hemming ilkeästi nauraen.
* * * * *
Samassa yhtiökokouksessa, jossa tämä tärkeä päätös tehtiin, oli muitakin ikäviä ja huolestuttavia epäkohtia harkittavana. Oli kun luonto ja sallimus tahallaan olisivat liittyneet vaikeuttamaan heidän yrityksiään ja riistämään heiltä toivotun voiton käsistä pois. Kanatkin olivat oppineet pahalle tavalle, ne söivät itse munansa, joita isäntäin olisi pitänyt syödä tai myödä. Eikä niille ollut apua mistään, eipä voinut palkata joka häkin kohdalle vartioita riistämään munat, heti kun ne olivat munitut.
— Mutta pitää järjestää siten, että kanat eivät voi syödä muniaan, neuvoi Terman, tilintarkastaja.
— Niin pitäisi, vaan miten?
— Esimerkiksi pantaisiin kanat munimaan verkkoon, jonka silmukkain läpi muna putoaisi alas höyhenillä täytettyyn laatikkoon; silloin verkko olisi kanan ja munan välissä.
— Jaa, sitä voisi miettiä.
— Ei mutta sehän on yksinkertaisin keino, sillä tavallahan me helpoimmin saamme kanat nolatuiksi, kannatti Asp, runoilija, ja oli kohta valmis kuvailemaan, miten tuo temppu kävisi sievästi. — Muori kyyköttää ja munii siinä täydessä luulossa, että siihen hänelle nyt taas jääpi muna syötäväksi. Vaan kun nousee ja katsoo — se on poissa, on tipahtanut suoraan laatikkoon; verkon silmukan läpi kana vain nokka vinossa saapi surkeana katsella, että tuossa se olisi, mutta elä koske…
Kumma kun ei johtokunta itsestään ollut huomannut tuota yksinkertaista keinoa! Sehän oli niin luonnollinen, niin varma ja selvä. Ainoa mahdollisuus siinä vain oli, että suostuisikohan kana juuri verkkoon munimaan, eiköhän se mieluummin valitseisi toista, mukavampaa paikkaa. Mutta niin kauas yksityiskohtiin nyt ei tarvinnut syventyä.
Siitä pulmasta suoriuduttiin vähällä, mutta se olikin vähäinen. Huolestuttavin ja uhkaavin seikka koko »Kanala» yhtiölle oli se, etteivät tulot ensinkään vastanneet menoja. Kulunkeja oli tavattomasti, kaikkialle piti vain olla rahaa ja rahaa ja se mitä myödyistä munista saatiin, se oli mitättömän vähäistä, kun suuri osa munia jo meni asianomaisille isännille. Kananpoika-aate oli hautomakoneitten matkassa mennyt myttyyn, niistä ei hyötynyt mitään. Pääoma oli jo aikoja sitten lopussa, velkaa oli jo pitänyt tehdä, mutta ei ollut vähintäkään toivetta, että tulevaisuudessakaan saataisiin suurempia voittoja. Missä lie ollutkin vika, sysissäkö vai sepissä. Laskut olivat epäilemättä oikeat, kulunkiarviot myös, mutta ei ne lyöneet yhteen, ei lähimaillekaan. Tilintarkastajain kertomus oli aivan epätoivoinen.
— Mutta mitkä ovat sitten nuo suuret menot? kysyivät huolestuneina osakkaat. — Mikä nielee nuo rahat?
Siihenpä ei ollut helppo vastata. Vähän meni sinne ja vähän tänne, laitoksen hoitoon, kanojen ostoon, palkkoihin. Etenkin tuli kanojen ruoka kalliiksi, kun piti suurimmaksi osaksi puhtailla eloilla ruokkia sellainen karja.
— Eikö voisi siinä kohden menetellä säästävämmin?
— Eipä juuri, jos ei kanoja ruoki, niin ne eivät muni.
— Mutta ei pidä eloilla ruokkia, huomautti Terman, joka oli käynyt hyvin rohkeaksi puhumaan, sittenkun hänen äskeinen verkkoaatteensa oli saavuttanut niin yleistä suosiota. — Olisi keksittävä joku huokeampi ravintoaine.
Kun on monta miettimässä, niin aina joku tuuma keksitään. Tähän keksi keinon vanha latinan opettaja Hemming, joka kuului eläinsuojelusyhdistykseen. Hän ehdotti, että kanoja ruvettaisiin ruokkimaan vanhojen konien lihalla. Vanhoja, tapettavaksi määrättyjä hevoskaakkeja saa ostaa 15 markalla, ja yksi semmoinen riittää koko laitokselle ravinnoksi viikoksi pariksi.
Hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti »Kanala»-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja hevoskoneja.
Omituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut, että hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella vaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä suurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja niin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin Kanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai jalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Mutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä kyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut kuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi liikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän siltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat liittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia heidän aikeitaan ja toiveitaan.
Vaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet yritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat oppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat ovat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin voivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat, tyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja hedelmiä.
Niin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat uusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen tekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja arveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului kesän yli uuteen syksyyn.
Yritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.
Varat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin kaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä, muutettiin, säästettiin — mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt voitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät vähitellen väsyä.
Muutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko laitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp, runoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan koko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen latinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä, petkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen. Pekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat maksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin kelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja kolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä uhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän yhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan tiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt saivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta hekin päättivät erota koko puuhasta.
— Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina haukkumapalkasta!
— Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten liike lähtee luistamaan.
— Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.
— Enkä minäkään, olkoon sillänsä.
Mutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan ja ettei »Kanalasta» enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta päivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että »Kanalan» ja »Kanala»-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.
Yhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä huutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota lempilaitostaan kohtaan, — mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He olivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet »Kanalaan» siihen surkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara kalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota kartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he olivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki pakostakin heidän silmäänsä.
— Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä tunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka oli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.
— Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi jotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp, runoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.
— Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja koko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.
Huutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja kaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti eräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon osti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä parkkiaan.
Katkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä kadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän ajattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin huokaus:
— Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli kaikki!
Sillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.
1891.
HUHUINNIEMI.
Pahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan, huvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen ainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä pistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli kävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin salmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin, Huhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan mieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa ryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän kulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä pian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin vaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä kesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.
Jo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten vanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana kohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä katsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan syrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka suosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut mukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä yhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli mentävä, kertoi ystäväni:
— Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista jättiläistaruistamme.
— Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun näistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien mukaan.
— Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella järvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään Kajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen, joka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle tapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen tyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle. Harmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen, että tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan poikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että »kun hukka huusi Huhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle».
— Kadehdittava emätti!
— Niin, — si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle päin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.
— Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. — Jos olisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella satusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. —
Saavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät rupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö hajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen lepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti lahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin sukupuolta vain löysi toisensa näreikössä — sattumalta, kun olivat lähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä. Vanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan männyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.
Osuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä makasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli arvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä merkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen nimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä ainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:
— Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä muutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu tältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan paljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä enää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; — laskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi. Milloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka — tokko tuon nimeä enää kirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin, jolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni sillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla, vaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat… Tiedättekö te mitkä ovat jouhikkaat?
— Jouhitöppöset vai?
— Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa käyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa vetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset rukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä vedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle paleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa…
— Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?
— Kotiinko vai mihin lienevät unehtuneet, sitä en tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että sillä oli Kaija niminen akkansa tuolla hiidessä Kajavansalmen puolessa ja sillä hänen jouhikkaansa… Kuinkas tästä paljo tulleekaan matkaa Kajavansalmelle, tulee kai tästä kolmattakymmentä virstaa… Kuuleppas, lukkari, tulee kai tästä yli kahdenkymmenen virstan Kajavansalmelle?
— Yli tulee, huutaa lukkari vastaan, pyörähtäen kyljelleen männyn juurella. — Taikka ainakin parikymmentä tulee suorastaan linnun tietä.
— Ja suorastaanpa se ääni kulkee, ei se mutkia nakkele. Niin, akka oli Pekalla semmoisen matkan päässä, mutta sille tämä vain täältä niemeltä huusi, että: »huhui, akka, tuoppas ne jouhikkaat!» Ja akka vastasi sieltä että »tuon, tuon» ja toi.
— Hyvä kuulo niillä on ollut siihen aikaan.
— Ei ne ole olleet kuuroja. Mutta niinpä sitä sanotaan nyt vieläkin, että »kun Hukka huhui Huhuinniemestä niin Kaija vastasi Kajavansalmesta». Ja siitä ne sanovat tämän niemenkin saaneen nimensä. —
Pojat olivat palanneet uimaretkeltä niemen toiselta rannalta ja tytöt lumpeen poiminnasta toiselta ja sienenhakijatkin niemen keskeltä koteutuivat nekin vähitellen — eri teitä myöten. Emännillä oli kahvia ensi pannulliset keitetyt ja juodut ja meitä muita kutsuttiin nyt saamaan osamme. Siihenkin nähden, että minusta jo tuntui Huhuinniemen nimensynnystä tulleen tarpeeksi puhutuksi, noudatin kutsua kernaasti ja laskeusin rinteelle, jossa vieraanvaraiset kädet mulle kupposia ojentelivat. Verraton todellakin tuollainen kupillinen ruskeaa luonnon vapaassa helmassa ja herttaisten maalaisrouvien ystävällisessä seurassa, — ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Tuon tilkan vaikutus kokonaiseen seurueeseenkin on ihmeteltävä; nytkös sydämmet sulavat ja kielenkannat vetreytyvät ja aukeavat ilon ja naurun virkistävät lähteet.
On juuri sydämmen pohjasta naurettu jollekin satunnaiselle sukkeluudelle ja niin syntyy, kuten tällaisissa seurakeskusteluissa toisinaan tapahtuu, pieni äänetön tuokio, ikäänkuin lyhyt lepohetki, jota ei kukaan aivan heti henno uudella jutulla häiritä. Supatellaan rahtusen aikaa kahdenkesken uutta yhteistä hauskuutta mietittäessä ja niin kääntyy rakastettavista rouvista eräs suuressa ystävällisyydessään ja kohteliaisuudessaan puoleeni minuakin puhutellakseen. Mutta tuntuupa kesken lämpösimmän ilomielisyyteni melkein kuin tuttu, joskin hiukan jäähdyttävä tuulahdus, kun kuulen hänen kysäsevän:
— Oletteko jo kuulleet tämän niememme tarinan?
Koetan käsittää huvittavalta kannalta tämän mulle jo tuttavan nimitarinan ja virkan:
— Olen rouvaseni. Ja kuten rakkailla lapsilla on monta nimeä, niin tuntuu tällä teidän lempiniemenne tarinalla olevan monta toisintoa. Kertokaapa te nyt toisintonne.
Ei hän varmaankaan olisi kertonut, vaan joku toinen sattui kuulemaan mistä keskustelimme ja hän puuttui pakinaan:
— Niin, uskomattomalta se tuntuu, mutta todeksi ne sen väittävät, että ihmisen ääni voi kuulua semmoisia matkoja. Mutta hädässä ollessaan voikin ihminen tehdä uskomattomia. Ja suuressa hädässä mahtoi olla se mies raukka, joka oli hukkumaisillaan tähän Huhuinniemen edustalle, kun se sai aikaan niin kovan äänen, että hänen vaimonsa kuuli sen Kajavansalmeen.
— Ja juoksi sieltä häntä pelastamaan, niin, minä olen kuullut.
— Niin, en minä tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että »kun hukkuva huusi Huhuinniemestä niin vaimo vastasi Kajavansalmesta».
Rouvain ja muitten naisten oli nyt ryhdyttävä valmistamaan päivällistä, piti näet viivyttämän saarella koko päivä. Miehet olivat sen ajan joutilaita ja saivat viettää aikansa miten parhaiten osasivat, saivat yleensä nauttia olemuksestaan, — huvimatkoilla tällaisilla käy näet päinvastoin kuin muuten elämässä, että nimittäin naiset saavat kantaa päivän kuorman ja helteen sillaikaa kuin miehet nauttivat olemuksestaan. Ja niin touhussaan ja toimessaan olivat nuoret tytötkin, ettei aijotuista nuorisoleikeistäkään koko aamupäivällä tullut mitään.
Mutta kun päivällinen oli syöty ja päivän säteetkin vähitellen asettuivat viistommin paahtamaan maata, silloin keräysivät kirjavat joukot taas pehmoselle nurmipenkereelle, ryhmittyivät siihen milloin kehiin, milloin pareihin, milloin parien jaolle; vuoroin juoksivat, vuoroin istuivat, mutta ilo oli aina yhtäläinen. Leikkejä katsellen ja nauttien nuorten ilosta istuivat vanhemmat, sedät ja tädit, syrjemmässä pienissä parvissa ja sinne olivat lyöttäytyneet ne keski-ikäisetkin, jotka pitivät itseään joko liian vanhoina taikka muuten sopimattomina puuttumaan lasten huvituksiin. Arastellen outouttani olin minäkin aluksi sinne joutunut, vaikka mieli teki mukaan. Seisoskelin koivuun nojautuneena ja katselin äänettömänä; koivun vastapäiseen kylkeen nojautui pitäjän vakava kappalainen, hänkin mitään virkkamatta. Kotvanen oli niin seisottuna, kun hän yhtäkkiä korotti syvän passoäänensä ja virkkoi silmiään minun puoleeni kääntämättä:
— Me seisomme nyt seutumme vanhimmalla historiallisella paikalla, joka meille tämäkin kertoo palasen kansamme sitkeästä raivaamis- ja viljelystyöstä tässä maassa. Tämä niemi kantaa nimensä siitä miehestä, joka kaatoi ensimmäisen kasken näissä lehdoissa ja laski ensimmäiset katiskat näihin vesistöihin. Siis uudisviljelyksen etuvartija, joka oli rakentanut majansa tuonne Kajavanlahden rannalle…
— Niin, minä olen juuri ollut tilaisuudessa kuulemaan tuon jättiläistarinan, kiirehdin vastaamaan, säästääkseni häntä kertomasta asiaa, josta jo olin kuullut kolme kertomusta. Mutta hän ei ollut tyytyväinen keskeyttämiseeni.
— Ei jättiläistarinaa, sanoi hän. — Onhan niitä tosin vielä seutuja meidän maassa, joissa puhuttanee jättiläisistä ja männingäisistä ja metelin väestä ja tiesipä mistä taika-aikaisista nimityksistä, mutta en luule niitä enää missään uskottavan. Vaan tällä paikkakunnalla ollaan jo siksi pitkällä, ettei noita nimityksiäkään enään kuule. Tarina on historiallinen, siitä olen vakuutettu, vaikka se onkin siltä ajalta, jolloin kristinoppi ei vielä ollut ehtinyt näitä seutuja valaisemaan. Lienee miehelläkin siis ollut joku vanha pakanallinen nimi, koska tuo tarina mainitsee juuri tämän Huhuinniemen saaneen nimensä hänestä. Maa oli silloin näillä paikoin aivan autio ja tyhjä, yksin hän täällä retkeili ja kalasteli järvissä ja hänellä mainitaan olleen kalakota juuri tälläkin niemellä. Kerrotaankin, että kun hän kerran huusi Huhuinniemestä niin ääni kajahti Kajavansalmeen, — siellä asuva perhe sen kuuli ja tiesi, että se oli hänen äänensä, sillä muita asukkaita ei täällä vielä ollut koko laajoilla aloilla. — —
Hiivin papin rinnalta syrjään kohta kun hän tuokioksi vaikeni. Arvelin näet, että minä jo tunsin Huhuinniemen tarinan tarkemmin kuin kukaan muu, sillä kun rupesin muistelemaan kaikkia mitä olin kuullut, niin tiesinhän jo, että se jättiläinen Pekka Hukka, joka oli ollut asutuksen etuvartija näillä seuduilla, oli kerran ollut hukkua tämän niemen edustalle ja huutanut täältä niin kamalasti, että niemi oli hänestä nimensä saanut. Vakavamielisen kertojani uudenmuotoinen tarinakaan ei voinut minua siis pitemmältä huvittaa. Siirryin lähemmäs nuorisopiiriä, pyrin hauskemmille markkinoille ja ennen pitkää olinkin innostuneena mukana teuhailemassa tuon iloisen parven hilpeissä leikeissä. Ja jos siinä joskus ehti mieleeni muistumaan Huhuinniemen juttu, niin unhotin sen samassa, sillä olinpa varmana, että mitään uutta en siitä enää voisi saada kuulla. Enkä kuullutkaan koko niemellä oloni ajalla. Ilta oli vilpastunut, nopeasti kuluivat sen herttaiset tunnit. Soudettiin selälle, katseltiin mailleen menevää päivää, joka valoi punaa tyyneenä kimaltelevalle pinnalle ja antoi ympäröiville, lehteville, pyöreämuotoisille saarille aivan uuden muodon, uuden valon ja uuden viehätyksen. Laulu soi kauniina siellä selällä ja sekaan kajahti nuorison raikas ääni, joka koetti kiusata kaikua vastapäiseltä törmältä.
Mutta jo joutui lähdön hetki. Äidit seisoivat korien ja pannujen ympäröiminä rannalla, toisia souti jo salmen yli ja toiset hilautuivat veneisiin; pian oli taas Huhuinniemi autio ja äänetön kuin noina ennenmuinoisina tarinan aikoina. Me ensi venheissä perille tulleet pysähdyimme salmen rannalle odottamaan vielä tulossa olevia ja luomaan viimeisen jäähyväissilmäyksen kauniiseen järvimaisemaan, jonka keskessä mäntymetsäinen Huhuinniemi korkeimpana kohosi. Osuin seisomaan siinä törmällä erään nuoren, viehkeän immen rinnalla, jonka keinuvaa vartta ja sulavia liikkeitä silmäni päivän kuluessa monta kertaa olivat mielihyvällä katselleet. Uskalsin jo puhutella häntä, koetin saada vireille huvittavan keskustelun, johon halusin palmikoida sekaan hiukan hienostelevaa kohteliaisuuttakin. Tein parastani, panin alulle useammastakin laidasta, vaan yritykseni eivät onnistuneet. En saanut tempastuksi häntä mukaani, hän ei näyttänyt kuuntelevan minua, hänen ajatuksensa näyttivät olevan poissa, hän tuntui hautovan mielessään jotakin erityistä asiata, josta hän näkyi tahtovan minulle puhua. Mikähän mahtaa tuolla pienellä keijukaisella olla sydämmellään, ajattelin ja aprikoin, mikähän on tuo seikka, joka silminnähtävästi hänen kielellään pyörii? Mutta kun hän sitten ujoellen avasi ruusuisen suunsa ja lausui ensimmäiset sanansa, silloin selveni mulle kaikki. Hän näet virkkoi:
— On olemassa pieni tarina tuosta Huhuinniemestä, tarina muutamasta nuorukaisesta, joka sieltä huhuamalla lähetti viimeisen viestin morsiamelleen Kajavansalmeen…
Niin, morsiamelleen Kajavansalmeen, sinä pyhä viattomuus! Olisihan minun pitänyt jo ennakolta arvata, mikä mieltäsi painoi ja minkälainen olisi sinun toisintosi!
Onnellinen Huhuinniemi, joka olet saanut niin yleisen ja monipuolisen huomion osaksesi! Mitähän ehtii sinusta vielä tullakaan, kunhan vuosisadat kuluvat ja tarinasi yhä toisintuu?
1895.
TOISTA KOSI.
Oltiin joulunjälkeisissä pikkupyhissä. Kirkolla oli näinä päivinä liikuskellut liikaväkeä yhtämittaa, pappilassakin oli ollut juoksua ja touhua aamusta iltaan, kun kirkkomiehet siellä ajoivat asioitaan yhdellä tiellä kirkolla käydessään. Varsinkin lauvantaina ihan kihisi rahvasta teillä ja pihamaalla ja rekiä oli rivittäin pitkin seinämiä ja aitovieriä.
Iltahämärässä ajoi Sovion Kustikin pappilan pihaan, pani hevosensa kiini puutarhanaitaan ja lähti katselemaan ja puhuttelemaan kirkkomiehiä pihalla ja pirtissä. Ja kun tapasi tutun omanpuolelaisen, ehätti hän heti kysymään, että eikö ollut näkynyt Hakosen Sohvia sieltä Saunaperältä vielä kirkolla.
— Eipä ole näkynyt.
— Sehän ihme, kun sen jo piti tulla Alatalolaisten kanssa aamupäivällä, mihin lie hävinnyt.
— Kukas tiesi. Mutta mitäpä se Kusti nyt niin Sohvista kyselee?
— Ilman vain … asioitakin olisi ollut.
Kusti kulki naimapuuhissa, vaikk'ei ilennyt suoraan sanoa kaikille kysyjille. Vuosikauden, toista oli hän ollut leskimiehenä, vaan siihen yksin elämiseen hän ei taipunut tyytymään, vaikka olikin jo viidenkymmenen vuoden korvissa, ylikin. Ei ollut Kustilla tosin kuin tavallinen torpan maa, mutta emännätön elo kävi siinäkin työlääksi. Itse oli hänen nytkin koko syyskauden täytynyt ruokkia lehmät ja hoitaa maidot ja voit ja siihen lisäksi vielä lapsetkin, mutta se kävi ajan oloon tympeäksi miehiselle miehelle. Eikähän siitä sitten paljo muuhun joutanutkaan. Ja piikaa taas ei raskinut pitää, ja jos olisi juuri raskinutkin, niin yhdellä tiellähän se siinä meni eukkonakin, ei tarvinnut palkkoja maksaa ja se on aina tarkempi toimissaan.
Sovion Kusti oli päättänyt ottaa eukon ja oli sitävarten käynyt Hakosen Sohvin puheilla. Sohvi ei tosin enää ollut nuori eikä kaunis, mutta Kusti oli syystä kyllä arvellut, että tokkopa tuota enää sen kauniimpaa saaneekaan, ja Kusti tiesi sitäpaitse, että Sohvi oli piikana palvellessaan säästänyt rahaakin toista sataa markkaa, toiset sanovat olevan kolmattakin sataa.
Sohvi oli suostunut, ja jo joulun alla pari viikkoa asunutkin Kustin pirtissä, järjestänyt taloutta, korjaillut vaatteita ja sensemmoista puuhaillut. Ja hyvin tuo oli tuntunut käsistään tekevältä ja muutenkin laatuihmiseltä.
Nyt oli pantava kuulutuksiin … mutta se ihme, missä se nyt virkaili. Pimeäksi alkoi käydä ilta, rovasti saattoi mennä ulos tai sulkea kansliian ja siitä tuli taas joutavata viivytystä. Kusti oli kirkolle ajaessaan yhdellä tiellä käynyt myllyssä, ja Sohvin piti jo aamulla lähteä Alatalolaisten reessä … mutt'ei kuulunut… Helkkarin akka, kun tässä odotuttaa iltakauden … vai olisiko tuota ruvennut jänestämään. Oli se pari kertaa moittinut pirtin hataruutta ja särpimen vähyyttä … vaan hänen laiselleen siinä oli pirttiä tarpeeksi ja ruokaakin … olisi sinne yhtäkaikki voinut saada nuoremmankin emännän ja mehevämmän.
Kustia suututti, hän meni pahantuulisena pirttiin ja rupesi siellä pakinoihin kirkkomiesten kanssa. Eihän hän taasen — herra jumala — saattanut yksinkään mennä kuulutuskirjaa ottamaan, ja huomenna se oli jo pyhä. Ja sitten sitä taas piti ensi pyhän tienoissa taivaltaa tänne kolmatta peninkulmaa, ja tuliko se sitten silloinkaan, kun kerta ruvennee juonittelemaan.
— Leskimiessäkö se Sovion Kusti vielä elää? kysyi muuan kääntyen
Kustin puoleen, joka siinä istui happamin mielin.
— Leski…
— Eikäkö ole aikomustakaan enää eukkoa ottaa?
— Minkä lie vähän ollut aikomustakin, tokko tuosta enää tolkkua tullee.
— Miksei tulisi … vai niinkö rupesi suivauttamaan?
— Ikääkinhän tässä jo rupee tulemaan siksiverran…
Kusti oli hyvin välinpitämättömänä, ikäänkuin ei asia olisi häntä koskenut ensinkään, vaikka se sattui juuri arimmalle kohdalle. Imi vain piippua ja oikoi saapasvartta.
— Mikäs ikä se Sovion Kustilla vielä on, paraat vuodet vasta, puuttui uusi tulija puheeseen. Hankalaksikinhan tuon luulisi käyvän emännättömän elon siksi suuressa talonpidossa … mitä siellä kuuluu olevan, lehmiäkinkö parittain…?
— Kaksi, kolmas vasikka.
— Entä sitten muut emännyydet talossa.
— Vähänhän sitä, minkä lie maallista mökin hoidossa, mutta työpaikka siinä sentään olisi emännällä noitten lastenkin kanssa, kovin käypi toisinaan työlääksi miehiselle miehelle, eikä kannata paljo piikojakaan pitää läpi vuoden… Mutta tokko noita olisi enää emännäksi tulijoitakaan ukkorähjän pirttiin…
— Heh, miks'ei olisi, vaikka monittain, vauraasti elävään mökkiin, sen takia vain ei tarvitse yksin jättäytyä.
Siinä juteltiin kotvanen, yksi ja toinenkin puuttui puheisiin. Ja Kustinkin mieli rohkeni toisen sanoista, hän rupesi ajattelemaan, että kylläpä hän taitaisi saada pätösemmänkin emännän mökkiinsä kuin tuon vanhan ja juonikon Sohvin, — pysyköön omillaan, kun ei oikealla tahtone tulla. Joku esitti puheen lomaan, että miks'ei esimerkiksi Pesosen Sanna Lahdenpohjasta sopisi Sovioon emännäksi, rivakka ja työhön pystyvä tyttö, joka jo nähdäkin oli siksi soma, ettei toista rinnalle. Ja sekin kyllä kernaastikin lähtisi.
— Poikahan sillä Sannalla kyllä on parivuotias, mutta ei suinkaan se siltä ole pilassa.
— Eipä hyvinkään, toisti Kusti, joka siinä nuortui ja innostui muistellessaan Sannan kookasta vartta ja pyöleviä muotoja ja verratessaan niitä raihnaisen Sohvin kuihtuneisiin. — Siinähän se hänenkin poikansa menisi missä omatkin … mutta sitä lähtemistä en takaa.
— Mielelläänkin lähtisi, ja saatettaisiinpa tuolta kysästäkin, tässähän se vasta oli Lahdenpohjalaisten matkueessa.
Puhuja käveli omin ehdoin katselemaan pirtin perästä … siellähän se Sanna oli, makuulleen oli vetäytynyt. Kahdenkesken jutteli hän asian, että tuo Sovion Kusti Saunaperältä kuuluisi oleva emäntää vailla, leskeksi kun on jäänyt, ja ottaisi Sannan mielelläänkin, jos tämä vain suostuisi. Ja se oli Kustikin varma eläjä, eikähän se mikä vanha vielä ollut.
Sannalla puolestaan ei ollut mitään vastaan, kun vain niin tuumattanee. Eihän se kovin kadehdittavaa ollut yksinkään eläminen, varsinkaan noin lapsen kanssa.
Mitäpä siitä sitten turhia viivyttelemään, jos kerta tuumasta aijottanee tolkkua tehdä, tuumivat miehet, kun kysyjä palasi ja ilmoitti, että lähtemäänpäin se tyttö näytti olevan. Ja Kustistakin tuntui, että mitäpä siitä, vaikka epäilytti häntä toisakseen se Sohvin juttu, jos se ei hyvinkään aikoisi peräytyä… Mutta kun ei ajoissa tule, niin oma syy.
Ja kun Sanna itse karsinan nurkasta tuli esiin komeana ja kainona ja istui siihen viereen keskustelemaan, niin ajatteli jo Kusti, että vaikka jo tänä iltana lyötänee tuumat lukkoon ja käytänee rovastin puheilla, niin hän ei pane vastaan, nostakoon Sohvi sitten minkä mellakan tahansa. Ja se samainen asiamies, joka ensiksi oli käynyt Sannan puheilla, tarjoutuikin lähtemään papin luo kolmanneksi, niin kuin puhemieheksi, — mikä hänet sitten lie niin toimekkaaksi usuttanut.
— Kun se kerta lie mentävä, niin mitäpä hänestä todellakaan piimittää, — vai miten Sanna, lähtisitkö?
— Minusta yhdenlainen, tokko tuo siitään kummemmaksi ruvennee ajan oloonkaan.
Hiukan he vielä kuhnailivat ja tuumailivat ja jo lähtevät pirtistä. Kustista tuntui jo varmemmaltakin heti mennä, jos vastaiseksi jättäisi voisi Sohvi vielä pahemmin tulla siihen väliin toraamaan. — Vielä oli tulta rovastin kansliassa ja rahvasta siellä näkyi kulkevan. Kusti silmäili varmuuden vuoksi vielä takapihalta rekiä, etteihän sinne vain lie saapunut Alatalolaisia hänen huomaamattaan. Ei näkynyt… Ja kun ei Sohvi pitäne huolta ajasta eikä ole tullut vaikka lupasi, niin pysyköön, tottapa sitä lie ruvennut jänestämään viime tingassa, ja niin ei lähtenytkään. Eikä hän viitsinyt Sannalle virkkaa mitään koko niistä puheistaan Sohvin kanssa.
Kävelivät kolmikannassa päärakennusta kohden, kopistivat portaita vastaan lunta saappaistaan. Silloin ajaa säväytti taas hevonen pihalle. Kusti tunsi Alatalolaisten kirkkoreen… Nyt on piru merrassa … Kustilla rupesivat korvantaustat syyhymään. Hän jäi toisten ihmeeksi seisomaan portaille, jäi sanattomaksi ja liikkumattomaksi, ei tiennyt minne puikahtaa, ulosko vai sisälle, seisoi vain ja töllisteli. Jo tulla touhusi Sohvikin takapihalta, kyseli Kustia miehiltä pirtinportailla ja käveli siitä suoraan Kustia kohden.
— Mitä se Kusti, hätäili samassa puhemies, miksei se tule sisälle?
— Ehdittäneehän tuota, läähätti Sohvi, vastahan se tässä morsiankin joutuu.
— Mikä morsian?
Kustin olisi tehnyt mieli juosta kaivoon, kun vaimonpuolet rupesivat tätä ongelmaa selittelemään. Mutta eihän siitä mihin päässyt ja tora keräsi siihen joutilasta joukkoa enemmältäkin.
— Eto mies, kiljui Sohvi, kun pääsi jutun perille, vai semmonen sankari! Toista kosii! Minun kanssani jo aikoja on kaupat tehnyt, kihlat vaihtanut ja siellä minä hänen savupirtissään jo viikkokausia olen päivät raatanut ja yöt… Ja nyt tämä huijari jo toisen kanssa on menossa kuulutuskirjaa ottamaan, tässä juuri, jopa portailla ihan menossa.
— Ka, kun viivyttelet, niin arvelin että lienet hyvinkin peräytynyt.
— Viivyttelet, parin tunnin varassako se sinulla nyt oli. Onpa kelpo kapine! Ja kelvoton osaa olla toinenkin, tämä juuri eräskin Sanna … mutta sitä se onkin rotua, että toisten väleihin pakkaupi, on siltä ennenkin jälkiä jäänyt. Olisi vetää käräjiin mokoma heittiö.
— Saat minusta nähden pitää kalusi, vertaisesi sulhon, minä hänelle en ole pyrkinyt, ja on ne kuulleet muutkin, minkä verran se on kihlauksistaan puhunut… Vie, viruta, sen takia et tarvitse käräjiin juosta.
— Vie nyt itse, vie löytösi! Minäpä en sellaisesta huikkariherrasta huolikaan, en välitä koko rahjuksesta enkä hänen vaivaisesta mökistään, tulen omillanikin toimeen. Mutta onko mokomaa ennen nähty? Kuulkaa nyt muutkin, minkälainen se on elävä. Kun kaikki jo selväksi oli puhuttu minun kanssani ja sovittu, että lauvantaina pappilaan … niin elä muuta kuin toista kosimaan…
Sai Kusti kuulla kunniansa ja nauruun rämähti kerran kertansa perään koko kirkkorahvas, kun Sohvi oikein purki sydämmensä oikeutetun vihan ja kauhun. Mutta Kustiapa ei naurattanut, hän kuunteli naama nolona ja huulet lerpallaan ja koetti aina sekaan selittää, että elähän mitään Sohvi, lähdenhän minä sinun kanssasi. Mutta siitä Sohvi yhä syöntyi, vannoi pyhästi, ettei hän sinä ilmoisna ikänä ilkiäsi silmiin katsoa tuommoista. — Sanna oli jo puhemiehen kanssa salaa hiipinyt tiehensä, hänkin osaltaan vähän Kustia höyhennettyään, ja hän kiitti onneaan, kun sillä kaupalla pääsi.
— Mene nyt lemmon kerjäläinen kuulutuskirjaa ottamaan kenen kanssa saat, minä en lähde, tiuskui Sohvi vielä lopettajaisiksi ja kääntyi vihdoin sähisten poispäin. Ja muutkin kirkkomiehet siitä hajausivat nauraa virnistellen Kustin kujeille.
Mutta Kustiapa ei naurattanut. Siinä hän seisoi vielä hetkisen häpeissään ja ällistyneenä, käveli sitten puutarhaveräjän luo, valjasti hevosensa, istui rekeen ja lähti yksin yönselkään ajamaan tietä Saunaperään päin. Leskeksi hän siltä retkeltä jäi ja ihmiset arvelivat, että eikö tuo nyt jo leskeksi jäänekin. Ja siltä se tuntui jo Sovion Kustista itsestäänkin.
1892.
HARVINAISTA MUSTASUKKAISUUTTA.
Seurassa, jossa meitä istuskeli neljä, viisi henkeä, naisia ja miehiä, oli juuri kerrottu veres esimerkki, kuinka äärimmäiseen ilkeyteen asti mustasukkainen voi sulhanen olla morsiamestaan. Silloin virkkoi eräs seurassa oleva vanhapoika:
— Mutta minullepa on elämäni taipaleella kerran sattunut sellainenkin merkillinen seikka, että jouduin erään naisen kanssa kilpailijaksi muutaman tytön suosiosta. Niin, me olimme suorastaan »rivaaleja» ja hän, nainen, oli äärettömästi mustasukkainen minuun, miehiseen mieheen.
— Minkälaiset ne sellaiset suhteet olivat? Miten se oli mahdollista? utelivat toiset seurassa.
— Niin, sanokaas itse. Jos malttaisitte kuunnella, niin kertoisin koko jutun.
— Antaapa tulla vain, niin saammehan arvostella.
Kertoja oli, kuten mainitsin, vanhapoika ja kun usein olen huomannut, että sellaisilla on vilkkaanlainen mielikuvitus mikäli heidän omiin lemmenjuttuihinsa tulee, niin en mene takuuseen kaikkien kohtien todenperäisyydestä. Mutta todeksi hän juttunsa vakuutti. Hän kääräsi hyppysellisen tupakkia silkkipaperiin, lieritti siitä itselleen paperossin — sekin oli hänen vanhanpojan tapojaan — ja sytytti sen. Ja näin hän kertoi:
* * * * *
Enhän voinut ensiksi sitä itsekään käsittää enkä uskoa, vaan se kävi lopulta niin silminnähtäväksi, ettei siinä ollut epäilyksen sijaa.
Olin poikanen, hullunen vielä, ensi vuosia ylioppilaana Helsingissä. Satuin asumaan muutaman lukukauden erään ruokarouvan luona, jonka hoidossa myöskin asui pari naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanhanpuoleinen ja rumanlainen. Minä taisin olla tulen arka vielä siihen aikaan, koska jo alussa lukukautta pahanlaisesti pikeysin tuohon nuorempaan. No, hän oli sen arvoinenkin, oli viehkeä, ilonen impi, punaset posket, nauravat silmät ja sellainen valkonen, rakastettava letintynkä niskassa. Hän oli, niinkuin runoilija sanoisi, poimustaan kehittymäisillään oleva kukkanen, joka ei vielä ollut saanut nähdä päivän paistavan täyteen kukoistukseensa, vaan oli ainoastaan tuntenut sen lämmön ja aavistanut sen kirkkauden. Mutta hyvä halu sillä näytti olevan puhkeamaan.
Niin, minä pikeysin. Ei se nyt niin varsin vaarallista sentään ollut, pientä silmäpeliä aluksi ja siitä kehittynyttä hienoista kuherrusta, eikä sitä oltu sen kummemmaksi ajateltukaan. Ja tyttöäkin se leikki näytti huvittavan, hän tuli usein ikkunapieleen luokseni tarinoimaan ja uskoi mulle pikku salaisuuksiaan; käytiin joskus yhdessä syömässä namusia ja kun sattui nimipäivä, niin annettiin kukkanen toisilleen. Itsekseen sitä taisi vähän haaveksia rakkaudestakin, vaan siitä ei puhuttu koskaan mitään.
Mutta jo alussa huomasin, että tämä varsin vaaraton kuherrus oli tuolle vanhemmalle asuintoverille hyvin vastenmielistä. Luulin ensiksi hänen käsittävän käskemättömäksi velvollisuudekseen pitää silmällä tuota nuorta, ymmärtämätöntä tyttölasta ja hänen tarkan huolenpitonsa johtuvan siitä. Vaan sellainen varovaisuus oli tuiki tarpeetonta ja pian huomasinkin, ettei se huolenpito siitä johtunut. Siinä hänen vaalimisessaan oli paljoa enemmän kuin pelkkää huolenpitoa ja ystävärakkautta, huomasin siinä jo kohta jonkunlaista intohimoa ja ylenpalttista hellyyttä, joka minua toisinaan suorastaan hermostutti ja iletti. Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla kolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin elävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä naisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa valinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli sattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.
Se oli varsin järkevä selitys, eikö niin? Mutta ei sekään riittänyt. Miksi herran nimessä hän sitten vihasi minua, jos minä, kun nyt kerran olin polttanut siipeni, kaikessa kainoudessani haeskelin tytön seuraa, ja minkä tähden hän niin intohimoisesti kadehti minua siksi, että silloin tällöin sain osakseni jonkun pienen suosionosoituksen? Eihän meidän tunteemme voineet olla samaa laatua, tuohan oli vallan hullua.
Mutta niin se kumminkin oli. Hän kadehti jokaista pienintä ystävyyden merkkiä, joka tuli minun osakseni ja koetti tuskallisella tarkkuudella varoa meitä pääsemästä hetkeksikään kahdenkesken pakinoimaan. Hän epäili meidän pienimpiä liikkeitä, silmäniskuja ja peitettyjä sanoja, ja jos me joskus ruokapöydässä naurahdimme, niin hän suuttui, ellei syytä hänelle heti selvitetty. Jokaisesta hymystä, jokaisesta sanasta, jonka tyttö mulle soi, vaati hän kohta itselleen kymmenkertaisen korvauksen.
Niin, hän oli lyhyesti sanoen mustasukkainen. Jopa niin kauhean mustasukkainen, etten moista ole eläissäni nähnyt enkä kuullut. Hän vahtaili ja varoi tyttöä aamusta iltaan niinkuin äärettömän epäluuloinen, kitsas ja mustankipeä sulhanen morsiantaan, jota hänen on syytä hieman epäillä ja varoskella. Niin, vieläkin enemmän: hän vakoili ja tarkkaili tuskallisella kiihkolla tytön koko käytöstä, hänen vähimpiä sanojaan ja liikkeitään, aivan niinkuin elinvoimansa menettänyt, mutta siksi juuri niin vihoitteleva aviomies vaalii nuorta, kaunista, elämänhaluista vaimoaan, jota hän — tietäen syyt ja tuntien taipumukset — alinomaa ja herkeämättä epäilee uskottomuudesta.
Tuo viimeinen vertaus minusta onkin onnistunein, se johtui jo silloin mieleeni.
Ja kaiken vakoilemisen ohessa hän lakkaamatta hyväili, teivi ja suuteli tyttöä. He olivat muka niin äärettömän rakkaat ystävät, heitä ei mikään maailmassa voinut erottaa. Minä tiesin, että tuo nyt oli varsin yksipuolista ja liekö tiennyt hänkin. Mutta sitä kiihkeämmin hän mairitteli tyttöä kyyhkysekseen ja käpysekseen, kietoili myötään käsivarsiaan tuon solakan vartalon ympäri, suuteli kuin minun kiusakseni noita vereviä poskia ja leikki sen letintyngän kanssa, jonka kanssa minun olisi tehnyt mieli leikkiä. Niin, pitelipä läheltä, etten minäkin jo käynyt häneen mustasukkaiseksi. Se on naurettavaa ja oli minusta niin silloinkin. Olihan hänellä naisena oikeus tuollaisiin hellyyden osoituksiin. Vaan minustapa näyttikin, kuin häntä olisi se juuri harmittanut, että hänellä oli ainoastaan naisena siihen oikeus.
Kuten luonnollista hänen epäluuloisuuteensa nähden, laski hän hyvin harvoin tyttöä silmistään. Hänen retkistään, tuloistaan ja menoistaan piti hän hyvin tarkkaa lukua ja vaati tiliä vähimmistäkin viipymisistä. Tyttö ei tosin tuosta paljoa välittänyt, hän meni milloin ja mihin tahtoi. Vaan silloinkin seurasi häntä salaisesti vakoileva silmä.
Sattui joskus, että me tytön kanssa yhdyimme eteisessä, kun meillä molemmilla osui samoihin aikoihin olemaan kaupungille lähtö — no, enhän tahdo väittää, ettei tuo olisi joskus sattunut tahallaankin. Vaan jo ehätti silloin aina vartijakin siihen, riensi vaikka kuumimmasta kiireestään estämään meidän yhdessä lähtöä; hänelle tuli silloin myös asiaa ulos … odota käpyseni, hätäili hän, joudun tuossa tuokiossa…
Ja hän saattoi tytön perille asti, minne tämän oli mentävä.
Väliin tulin minä kaupungilta ja satuin kävelemään — taikka kävelin joskus sattumattakin — sitä katua, josta tytön tiesin tulevan juuri niihin aikoihin. Mutta mikäs hitto, siellä kävelee jo vahti edelläni odottamassa, — tuo pisti suorastaan vihaksi — ja minä sain jatkaa yksin matkaani hänen vahingonilosta kiiluvain katseidensa seuraamana.
Toisinaan, vaikka merkillisen harvoin, oli tuon vanhemman immenkin oltava kaupungilla. Silloin oli hän päiväkauden levoton pelätessään meidän kahden kotiin jäävän. Hän tiedusteli multa jo aamusella niinkuin ohimennen, oliko mulla illalla mihinkään menoa. Jos ei ollut — ja minä tuhmuudessani sen ilmoitin — niin jo hommasi hän vaikka mistä tytölle jonkun seuratoveriksi siksi aikaa taikka ellei saanut, kärtti ja vei hän hänet mukanaan. Hän saattoi niissä hommissa kuluttaa hyvinkin paljo vaivaa ja osottaa aivan harvinaista kekseliäisyyttä.
Mutta kerran minä hänet petkutin — taikka me petkutimme. Lehteä lukiessani aamulla tulin maininneeksi, että illalla on tärkeä ylioppilaskokous, johon minun on mentävä, — niin oli aijekin. Mutta päivällispöydässä ilmaisee tyttö, — se nuorempi, — että »ystävätär» myöskin on oleva illalla poissa, — se tuli muun keskustelun joukossa aivan kuin ohimennen. En ollut sitä huomaavinanikaan, vaan ajattelin itsekseni, että »aha!» Menin kuin meninkin illalla ulos, mutta ylioppilaskokoukseen en mennyt, kävin ostamassa pussillisen makeisia ja tunnin perästä tulin takasin.
Hän oli poissa. Tyttö tuli jo eteisessä vastaani naureskellen ja kertoi, että hän oli kyllä aavistanut viekkauteni. Ja me oltiin iloisella tuulella, — paljoko siihen siinä ijässä tarvitaan? — istuttiin salissa ja juteltiin vallattomasti kaikenmoisista asioista, syötiin namusia ja pistettiin sekaan pilkkaa petkutetusta vartijasta. Sen merkillisemmistä seikoista ei ollut kysymystä, ei tunteista eikä rakkaudesta, mutta kielletty hedelmä maistui hyvältä ja meillä oli mahdottoman hauska. Koko veitikka se tyttö olikin, matki ja ivasi tuota »rakasta ystäväänsä», enkä ollut minäkään huonompi.
Silloin ovi aukiaa ja siinä on vartija. Hän oli nähtävästi aavistanut pahaa ja juosta tohottanut kiireen kautta kotiin, koska tuli aivan lämpimissään ja läähättäen. Eteisessä hän jo näki päällystakkini, keksi petkutuksen ja hyökkäsi silmät kiiluvina sisälle.
— Teillä näkyy olevan hyvin tärkeä kokous, eikä aivan ikäväkään, läähätti hän tullessaan ja heittäytyessään tytön syliin ikäänkuin temmatakseen hänet takasin, jos vielä aikaa olisi.
— Ei ikäväkään, syötiin tässä vähän makeisia, ilkamoitsin minä vastaan.
— Niin, minä näen…
Ääni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät ja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön vyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin intohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän ei katsonutkaan.
— Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli hän tytöltä lakkaamatta.
— Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.
— Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en sinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.
Hän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No, ainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen, vaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli oli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi ajatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille nauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.
Ja siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja samoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden minä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti matkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin. Sitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan aivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se mitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä kaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.
Hän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän tilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein herätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin vaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän minuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää kostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä katseessa oli uhkausta ja kirousta, — ikäänkuin minä väkisin olisin riistänyt häneltä aarteen kourista.
Meille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle ajettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset, niinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että ollaan ystävät jos vastakin tavataan, — vaan sen koommin ei ole tavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.
Vaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut mahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta puhuttavankaan. Onko teistä kukaan?
* * * * *