Hiukan epäillen kuuntelimme me tätä juttua, vainusimme, että nyt taas vanhapoika valehtelee muinaisia lemmenvoittojaan. Vaan hän vakuutti, että oli totta joka sana. Yksi seuran naisista — se oli suuri veitikka — kysäsi silloin äkkiä:
— Vaan ettekö koskaan tulleet ajatelleeksi, että tuo vanha vartija olisi itse voinut olla teihin mielistynyt ja oli mustankipeä siitä syystä, että te mielistelitte toista hänestä välittämättä.
Seura remahti nauramaan, vaan kertoja vastasi tyyneesti:
— Teette mulle suuren kunnian, neitiseni. Vaan totta puhuakseni ajattelin joskus sitäkin, — olinhan silloin poikanen, hullunen vielä. Mutta siinä ei ollut syytä. Ensin kohteli hän minua suurella välinpitämättömyydellä, sitten vihalla, muuta merkkiä ei ilmennyt. Hän oli minulle mustasukkainen, siinä kaikki. Keksikää parempi vaikutin te, joka sukupuolenne paremmin tunnette.
Vaan ei kukaan keksinyt ja me jäimme kaikki ihmettelemään vanhanpojan merkillistä kilpakosijaa, joka lie hänelle itselleen vielä tänäänkin arvoitus.
1895.
KAKSI SUURTA HARRIA.
Monta kertaa olen vaipunut syvämielisiin tarkasteluihin miettiessäni, mikähän mahtoi olla syynä siihen, että Aholan vaari aina sai paremmin kaloja kuin Paavolan. Heillä oli molemmilla samanlaiset onkimakojeet, solakka vapa, musta siima ja pieni väkäonki, joka viekkaana lymyili harmajan, höyhenistä nidotun perhosen suojassa. Kalapaikat olivat myöskin samat, rinnakkain he enimmäkseen istuivat onkien rantakivellä lepikkotörmän alla virran partaalla taikka siirtyivät verkalleen pitkin rantaa kosteikosta kosteikkoon. Molemmat olivat yhtä huolelliset perhojaan tarkkaamaan, yhtä tyynesti ja taitavasti nykäsivät he siiman ylös aina kun harri perhoa haukkasi. Ja sittenkin, — Ahola sai aina paremmin kaloja kuin Paavola, milloin enemmän, milloin vähemmän, aina oli hänen konttinsa kumminkin vähä täyteläämpi kuin vierustoverin.
Onko onni todellakin noin johdonmukaisesti puolueellinen ja kiero?
Usein he itsekin siitä keskenään keskustelivat, tutkivat asiata puolelta jos toiseltakin ja ottivat kaikki mahdollisuudet punnitakseen. Ahola laski usein Paavolan istumaan omalle kivelleen, näytti pienempiä yksityisseikkoja myöten, miten hän puhdisti ongen ja tasoitti perhon, miten hän sylkäsikin siihen veteen viskatessaan ja miten hän sitten tasasesti ja verkalleen vei vapaa vastavirtaan ja nopeasti nykäsi ylös, kun harrin poika tuli perhoa tapailemaan. Paavola teki sen aivan yhtä taitavasti, vaan hän katsoi sittenkin tarkasti toverinsa kaikkia temppuja ja matki hänen pienimpiäkin liikkeitään. Ei auttanut. Sillaikaa kun hän sai yhden kalan, oli Ahola tavallisesti nykässyt kaksi.
— Sinä repäset ehkä liian rutosti, kosk'ei ne sinulla nouse, arveli
Ahola toisinaan, ja Paavola rupesi heti vielä tasasemmin vetämään.
— Eipä tuo auta vaikka verkemminkin nostaisi, — mikä hänessä kiikastanee.
— No se somaa on, nousevat nuo mulla. Ethän vain pitäne väkää liiaksi näkyvissä, sitten ne sinua vain härnäävät.
Ei ollut Paavola sitäkään virhettä tehnyt, kyllähän hän jo ne temput tiesi. Totta tuo vain niin sattunee, että ne menevät Aholan onkeen, arveli hän, ja viskasi siimansa uudelleen veteen niin maltillisesti kuin ainakin, vaikka se hänelle toisinaan mieli melkein vihaksi pistelemään. Eli ei juuri vihaksikaan, samahan se oikeastaan oli, saipa noita kynsipuhkoja nyt useamman eli harvemman. Eihän noita elätteeksi asti tuossa ongittukaan. Vaan hiukan se sentään ikäänkuin äimäsi sydäntä, kun toinen niitä lappoi sieltä juurikuin omiaan ja hän ei saanut kuin jonkun ihmeeksi.
Mutta välittävän hän ei siitä näyttänyt ollenkaan, istui vain rauhallisesti taikka siirtyili vesikiveltä toiselle ehtimiseen tarinoiden, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan omaa huonompaa onneaan.
Entisistä ajoistaan he tavallisesti tarinoivat, siitä, miten he ennen poikasina ja nuorina miehinä olivat kaloja pyytäneet ja kuinka niitä silloin oli lähtenyt toisella tavalla. Muistelivat niitä senaikuisia pikkuhuolia ja riitoja, miten he olivat tapelleetkin äkäsesti vähäpätöisimmistä seikoista ja sitten taas sopineet. Ja siinä he kertoivat toiseen ja kolmanteen kertaan samat jutut, joita jo kumpanenkin tunsi yhtä hyvästi; jos toinen kertoi jonkun uuden jutun, ennen muistettuja kummemman, niin toinen heti arvasi, että nyt se valehtelee, miksi se ei olisi sitä ennen kertonut. Mutta ei puhunut mitään, kuunteli vain tarkasti, siirteli vapaansa ja tarkkasi perhoaan.
He olivat syntyjään saman kylän lapsia, vaikka olivat maailmaa eri suunnilla ja eri oloissa eläneet ja nyt vasta vanhoilla päivillä taas sattumalta yhteen yhtyneet. Ahola oli kaupungeissa elänyt mestarina ja saksana ja vaeltanut herrana ja narrina maita ja mantereita. Paavola taas oli kotivirran rannalla ikänsä maatöissä myyräillyt. Raihnaisia ikäloppuja olivat he jo molemmat, kun taas naapureiksi joutuivat, toinen vähiä säästöjään lopettamaan, toinen syytingillä elämään; eivät enää töihin pystyneet, eipä paljo liikkeellekään lähtemään. Sen verran vain, että kesän kauniimmalla ajalla usein aamusin aikusin, kun uni karttoi silmää ja lämmin suvi-ilma houkutteli luonnon helmaan, vapa kädessä kuukkailivat harreja onkimaan kosken alle, josta aina toisinaan toivat aamukeiton kotiväelle.
Sitä olivat tehneet jo puolen kesää. Kun päivä paraiksi ehti törmän takaa nousta leppäin latvoja kultaamaan, köpitti toinen vaari pellon pientaretta pitkin virran partaalle, jossa pyörteiden päällä vielä yösumua liehui; ja tuskin oli hän siinä saanut siimansa kastelluksi, kun jo toinen pensaikkojen välitse rantapolkua myöten siihen saapui. Niin istuttiin sitten vierekkäin monta tuntia kenenkään häiritsemättä ja aika kului hupasesti.
Mutta Paavola ei saanut kaloja hetikään sen vertaa kuin Ahola ja syytä siihen hän ei voinut käsittää. Alusta kesää hän ei sitä paljon huomannutkaan, ihmetteli vain toisinaan, laski siitä väliin leikkiä ja arveli ylipäätään, että sattuma tuon mahtanee vaikuttaa. Vaan kun kesä kului ja se sama ihme joka päivä uudistui ja kotiväkikin jo rupesi tuota hänen huonommuuttaan nauraa virnistelemään, silloin rupesi hänkin asiata todemmalta ajattelemaan. Eihän tämä enää voi olla mikään sattuma, päätteli Paavola, sattuisihan se sitten joskus, että hänkin saisi useamman kalan. Joku syy tähän täytyy olla, mikä tahansa. Mutta mikä? Paavola tarkkasi vielä huolellisemmin kaikki kumppalinsa konstit, viskasi usein siimansa aivan Aholan eteen, vaihtoi toisinaan varkain onkiakin — ei auttanut.
— Mutta merkillinen sattuma tämä on, ett'eivät harrit huoli sinun perhostasi niinkuin minun, ihmetteli Aholakin joskus juttujensa sekaan.
— Sattumakohan tuo sitten lienee. Mutta olkoon mikä lie, välipä näistä tuikkiaisista.
— Välipä kyllä, vaan kun se on minusta niin kumma.
— Elä huoli enää kummastellakaan.
Paavolaa melkein suututti, kun toinen sen vielä otti puheeksi. Hän oli jo ruvennut sydämmessään epäilemään, että sillä mahtaa olla joku oma temppunsa … mikä sen tietää tuommoisen maailmankiertäjän, mitä metkuja se on siellä oppinut … ja eipähän se niitä toiselle neuvone! Paavola oli toisinaan keksivinään kumppalissaan kaikenmoisia salaisia kujeita, vaan kun hän ajatteli tarkemmin, täytyi hänen myöntää, ettei ne sen kummempia kujeita olleetkaan, hänen oma mielikuvituksensa oli vain pikku seikasta punonut suuren juonen. — Ei se voi olla muu kuin yksinkertainen sattumus, siihen loppupäätökseen hän aina tuli. Huomenna saan minä ehkä saman verran kaloja kuin hän ja toisena päivänä jo kenties enemmän, — eihän tässä harrin onginnassa mitkään taikatemput voi auttaa.
Vaan huominen päivä tuli ja taas sama juttu. Vaikka Paavola koettikin pysyä rauhallisena ja välinpitämättömänä, huomasi hän itsekin, kuinka hän kävi kärtysämmäksi joka aamu. Ensi tunnin hän onki tyyneesti ja tarinoi hilpeänä, vaan ei voinut olla tarkoin laskematta montako kalaa kumpanenkin sai. Aholalla oli pian muutamia kaloja enemmän ja silloin hän kävi levottomaksi. Hän siirtyi etemmäs toveristaan, onki kosteikoista itse kosken korvista taikka souti joskus venheellä suvannolta virran alle, laski siellä kiviriipan pohjaan ja onki yksin. Vaan sekin oli ikävätä ja sinnekin hän näki, miten toinen tavallisilta rantakiviltä viskeli törmälle kalan toisensa perästä. Ne kimaltelivat hänestä niin ilkeästi päiväpaisteessa, — pisti vieläkin enemmän vihaksi.
— Mikä hitto sen on loihtinut, kiroili hän siellä itsekseen. Sillä täytyy sittenkin olla joku juoni, — onkinhan se niin pirullisen näköinen, aina kun huomaa, että minä kiukustun. Se heittiö nauttii siitä sydämmessään, nauraa virnistelee itsekseen ikäänkuin kutittaakseen, että minua kaivelee…
Paavola souti takasin, ei ollut tietäkseenkään pettymisestään, kertoi vain aivan maltillisella äänellä, että ei syönyt sielläkään paremmin.
— Ja minulla se syöpi tässäkin ihan iltikseen. Lienet sinä maannut kätesi huonoksi, koska ei ota.
Vaikka Ahola sen virkkoi aivan ystävällisesti ja leikillisesti, kävi se kumminkin Paavolaa sapelle ja hän sähähti heti vastaan kärtysellä äänellä:
— Maannut kätesi — ei sitä ole makuutettu sen pahemmin kuin sinunkaan, vaikkei sitä olekaan opetettu kaiken maailman metkuihin eikä konsteihin.
Ahola katsoi kummissaan kumppaliaan, naurahti sitten ja virkkoi:
— Ethän toki leikistä suuttune.
— Kukapa tässä nyt suuttunee, mutta ilettää tuo jo, kun siinä myötää vatkutat…
Päivemmällä, kun Paavola ennen oli kotona muistellut, että hän aamulla kalarannassa oli vähällä ollut kiivastua ystävänsä paremmasta onnesta, oli hän sille lapsellisuudelleen itsekin nauranut. Mutta kun viikkoja meni ja kuukausia, rupesi hän jo päivälläkin mielessään hautomaan tuota omituista seikkaa. Sattumus voipi toisinaan olla hyvinkin oikullinen, voipi kauvankin kiusata ja kauvankin suosia, olihan hän sen kokenut elämänsä taipaleella. Mutta aina sen sentään sattumukseksi huomaa, ellei muassa ole muita syitä. Hänessä iti epäilyksen siemen, hän vakoili, hän väijyi, hän koetti salaa kietoa Aholaa. Ja vaikka hänelle järki selvästi todisti, että toisella ei voinut olla mitään pahoja elkeitä, niin hän kumminkin rupesi toveriaan vähitellen salaisesti vihaamaan. Hänestä tuntui siltä, kuin tämä olisi häntä vainonnut. Olihan se ehkä viaton siihen, että hänelle sattui parempi kala onni, mutta juuri tuo viattomuuspa se Paavolaa harmittikin ja kaiveli.
Nyt kulki Paavola jo ja mietti tuota yöt ja päivät, epäili ja vainusi, ja kävi siitä koko elämäänsä tyytymättömäksi ja sairaaksi. Hän saattoi noissa hiljaisissa mietteissään ärsyttää mielensä niin kiihkeäksi, että hän kähisi. Aih! kuinka hän toisinaan vihasi tuota salakavalaa miestä!
Jo monesti oli Paavola tuuminut heittää koko kalastuksen pois, vaan ei malttanut eikä voinut. Ja eräänä päivänä päätti hän vielä koettaa viimeistä keinoa.
Hän kävi metsästä valitsemassa itselleen uuden vavan, hoikkasen, notkean pihlajan. Punoi uuden siiman, hienon mutta lujan ja kauppamiehen varastoista hän valitsi itselleen terävimmän, näpeimmän ongen, jossa peräsinkin oli melkein näkymätön, ja siihen hän itse mitä taitavimmin sitoi uuden perhon. Ja uusilla kojeillaan kuupitti hän seuraavana aamuna onkirantaan ja tervehti melkein voitonriemulla Aholaa, joka siellä jo uitti lankaa, vaikkei vielä ollut yhtään kalaa saanut.
Paavola viskasi perhonsa virtaan ja tempasi paikalla harrin törmälle. Ja minuutin perästä jo toisen. Ahola ei ollut vielä saanut yhtään, — Paavola oli jo varmana, että onnen pyörä vihdoinkin oli käännähtänyt. Mutta samassa veti Aholakin täplikkään tonkosen rannalle, samassa harrinkin ja toisen. Sai Paavolakin kyllä sekaan jonkun tuikkisen, mutta Ahola oli siltä pian voitommalla ja Paavolan mieli oli kohta taas niin ärtynyt, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan. Vaan hän puri hammasta ja uitti kiukkuisena perhoaan.
Niin olivat he seisoneet siinä rinnatusten jo hyvän hetken, kun Ahola taas rupesi ajan ratoksi kertomaan jotakin vanhaa tapausta, jonka hän jo ennenkin oli tarinoinut.
— Näinikäänhän me oltiin tässä kosken rannalla poikasina pahasina kerran ongella, kun tuosta lepikosta rupesi kuulumaan rapsetta…
— Sen sinä olet kertonut jo sata kertaa, keskeytti Paavola äkäsellä äänellä.
— Ompa tainnut jo tulla kerrotuksikin…
Ahola vaikeni osaksi häpeissään, osaksi kummissaan. Olihan niitä ennen samoja juttuja kerrottu useampaankin kertaan ja täydestä olivat menneet. Mikä sen nyt tympäsi? Vaan olkoon.
Ja taas ongittiin ääneti hetkinen.
Yhtäkkiä loiskahti vesi virrassa ja Aholan perhonen painahtui tuossa tuokiossa umpeen. Hän sai kiskoa ja uitella kotvan aikaa, ennenkuin sai väännetyksi parinnaulaisen harrinvonkareen törmälle. Paavola katseli sitä nurkkasilmällä, ei ollut näkevinäänkään, vaan kade kaiveli mieltä; miksei tuokaan saattanut hänen onkeensa tarttua? Vaan hetken kuluttua puljahti hänenkin perhonsa umpeen, siima singahti suoraksi ja kun hän kohotti sitä vedestä, näkyi vielä suurempi harri langan päässä jarruttavan. Hän uitteli sitä niinkuin Aholakin hetkisen varovasti edestakaisin ja koetti sitten sievästi nykästä rannalle. Vaan juuri vesirajassa potkasta läimäytti harri pyrstöllään, irtausi ongesta ja luikahti syvyyteen.
— Katoppas ruojaa, kun repäsi ikeneensä ja meni, virkkoi Ahola, vaan Paavola ei puhunut mitään, viskasi vain siimansa veteen ja onki päätään kääntämättä. Hän oli kasvoiltaan tyyni, vaan sisässä kuohui sappi ja yritti myötään pulpahtamaan esiin.
Kului hetkinen. Toverin synkkä äänettömyys tuntui Aholasta vähän rasittavalta ja taas rupesi hän verkalleen kertomaan muuatta juttua, tällä kertaa uutta.
— Vetämistä näkyi olevan tuossa sinun harrissasi. Vaan kerran mulla oli vielä kummempi otus siiman päässä. Seisoin näinikään ja ongin, niin jo perhoseni nielasi lohi, toista kyynärää…
— Sen sinä valehtelet, etpähän ole sitä ennen muistanut.
— Ka, ka…
Ahola ei tiennyt mitä vastata. Hän tyhmistyi kokonaan ja vaikeni. Tuollainen näykkimishalu pisti hänelle vihaksi, otsa rypistyi ja leuka rupesi väkättämään. Vasta hetken kuluttua sai hän vastanneeksi:
— Katsoppas miestä, sydämmellesikö kävi, kun sinulta harri pääsi ja multa ei päässytkään?
Paavola käänsi päänsä kohti; katkerinta vihaa liekitsi hänen syvälle painuneista silmistään ja kalman harmaista kasvoistaan. Hän koetti sopertaa jotain sanaa suustaan, vaan se ei lähtenyt, leuvat olivat kuin kankeiksi hyytyneet. Hurjasti silmäili hän ympärilleen. Siinä kivennykyrällä oli Aholan aukinainen kalakontti, jossa tuo suuri harri vielä potkiskeli. Raivostuneena oikasi hän jalkansa ja potkasta säväytti kontin kiveltä koskeen.
Sitä tehdessään katsoi hän niin tulisen äkäsesti toveriaan silmiin, että tältä ensiksi pääsi nauru. Vaan Paavola rämäytti myöskin naurun, ilkeän, pirullisen naurun, joka ikäänkuin vihlasi Aholaa. Hän suuttui. Katsellessaan konttiaan, joka suu alaspäin kelluili virrassa, mustenivat hänen kasvonsa vähitellen ja rinta rupesi läähättämään. Hän katseli kaloja, jotka valkonen vatsa päältäpäin lipuivat virrassa; mutta se suuri harri, jonka hän viimeiseksi oli saanut, virkosi vähitellen vedessä, pärskäytti pari kertaa pyrstöllään, kääntyi uima-asentoon, pyörähti kerran oikealle, suikahti vasemmalle ja katosi sitten syvyyteen.
Se meni, ja Aholaa tuo kaikki pisteli ilkeimmilleen. Hän syöksähti kiveltään esiin ja tarttui ilkkuvaa Paavolaa rinnukseen.
— Hae tänne sekä kontti että kalat, kuuletko sinä, hae tänne se minun suuri harrini… Vai tässä sinä äkäpussi rupeat sappeasi purkamaan … mutta noukit … noukit silmäänikin sinä sieltä joka kalan, sinä viholainen, sinä, sinä…
Hän tärisytti Paavolaa ankarasti rinnasta ja retuutti hänet paadelta alas veteen. Tämä hoippuili siinä verestävin silmin, vihan vaahto tursusi suusta ja suonenvedontapaisesti tarraili hän toveriaan takin kaulustasta kiinni. He rytyyttivät toisiaan edestakasin, molemmat seisoivat pohkeita myöten virrassa liukkailla vesikivillä. Paavolalta luiskahti hattu päästä ja virta lähti sitä viemään ja Aholan onkivapa heilahti siinä rytäkässä kiveltä alas ja lähti solumaan selälle päin. Mutta he eivät nähneet mitään, eivät kuulleet, hurjasti vain kamppailivat, päät tutisi ja vanhat jäsenet vapisivat. Puhe ei lähtenyt kummaltakaan, kiukkuinen soraääni vain vähäväliä kähisi heidän kurkuistaan:
— — se suuri harrini…
— — sinä maailman veijari…
Henki läähätti vaivaloisesti molemmilla ja vanhat voimat raukesivat. Eivät jaksaneet he enää toisiaan heilutella, pitelivät vain vielä kotvan aikaa kankeilla käsillään toisiaan vaatteista kiinni. Sitten kädetkin jo hervahtivat alas ja perin uupuneina lähtivät vanhukset hoiperrellen kömpimään kuivalle maalle, jossa voimattomina retkahtivat istumaan sylen päähän toisistaan ja tuijottivat siitä tylsästi eteensä. Suonet tykyttivät valtavasti, henki korisi kurkussa, silmiä mustenti ja korvat soivat.
Sanaakaan he eivät puhuneet toisilleen, istuivat vain ja miettivät. Noin he olivat poikasina ennen monastikin tapelleet, nyt ei enää kyennyt. Nyt piti hillitä mieli, hillitä, hillitä…
Hetkisen hengähdettyään lähtivät molemmat, kääntämättä kasvojaan toistensa puoleen, nousemaan törmää ylöspäin, toinen pellon piennarta myöten, toinen lepikön läpi rantapolkua pitkin. Vaattet märkinä, harmajat hapset hajallaan ja vapisevin polvin taivalsivat he verkalleen taloihinsa, taakseen kertaakaan katsomatta.
1893.
MYRSKY MERELLÄ.
Oikeastaan se ei ollut myrsky, eikä se ollut merelläkään, olihan vain tavallista ankarampi jumalanilma, tuuli melkein semmoinen kuin voi olla Saimaan saaririkkailla sisävesillä. Mutta paikkaan ja aikaan nähden — elokuu oli kauniimmillaan — oli ilma meistä matkustajista ihan komeimmillaan, tarpeeksi suurenmoinen ja aivan tarpeeksi vaarallinen.
Don Juan oli laivan nimi ja on vieläkin; nimi ei muuten miestä pilaa eikä paranna — eikä laivaakaan, mutta onko tämä pieni ja syrjäinen, joskin näppärä ja siisti (voisi sanoa koketti), höyryvene syystä vai syyttäkö saanut tuon historiallisen naisuroon nimen, sitä en tiedä. Ainakin on tuosta nimestä yksi hyöty, kun laivan kannella joutuu pakinoihin outojen naisten kanssa: nimestä saa heti luonnollisen ja yleisen keskusteluaineen, josta sitten sopii haarautumalla, rajoittumalla ja syventymällä johtaa itsensä ja matkatoverinsa mille aloille miellyttää.
Illalla ja yöllä olivat matkustajat vähin erin Kesälahden laiturissa keräytyneet Don Juaniin ja vetäytyneet makuulleen mikä millekin salongin ja hytin sohvalle, ja aivan outo seurakunta oli se, joka aamulla Punkaharjun kohdalla nousi kannelle karkottamaan viileässä tuulessa unta silmännurkista. Keskipisteenä siinä näytti olevan eräs lihavanläntä, kookas rouvasihminen, keski-ikäinen ja sangen arvokkaan näköinen, nenällä luupuitteiset rillit ja kasvoilla vielä jotenkin tuoreennäköinen verevyys. Semmoinen, jota kaikkien täytyy huomaavaisuudella ja kunnioituksella kohdella ja joka vielä voisi miehenkin saada, jos vain tahtoisi. Sillä hän oli, kuten kohta pakinoista kuultiin, leski, korkeanlaisen virkamiehen leski, ja oli tottunut tarkastelevin silmin ja punnituin sanoin arvostelemaan kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja pitämään jonkunverran huolta itsekustakin, tutummasta ja oudommasta.
Hän oli nytkin anastanut jonkunlaisen hallitsevan aseman Don Juan'in kannella ja lähimpinä alamaisina oli hänellä kaksi rouvasihmistä, samanikuista, mutta paljo vanhemman ja arvottoman näköistä, vailla kaikkea itsenäisyyttä ja hallitsemishalua. Näiden keskessä istui kolmetoistavuotias kalpeakasvoinen ja rimpulajäseninen tyttö, käärittynä kolmeen vilttiin ja useampaan muuhun vaippaan, suurempaan ja pienempään, paitsi tietysti mitä oli niiden alla ja vielä niidenkin alla; nähtävästi hallitsijattaren ihan yksityinen omaisuus. Eräs heikkohermoinen, huolestuneen näköinen virkamies, joka vei kouluun vielä heikkohermoisemman ja huolestuneemman näköistä poikaansa, oli jo joutunut uskolliseksi alamaiseksi, toinen, lihava ja kaljupäinen, joka juuri oli joutumaisillaan, taisteli kohteliaassa keskustelussa turhaan poikamiehen vapautensa puolesta.
Syrjemmällä muista seisoi laivan perimmässä kolkassa käsipuihin nojaten yhteen kokoon puristautuneena kolme nuorta tyttöä, ujoa ja arkaa maalaistyttöä, joista ainakin pari näytti ensi kertaa olevan näin kaukana kotinurkista yksin maailmalla. He koettivat kaikki kolme kääriytyä yhden vaipan alle, ja siellä tuntui vuoroin olevan vallalla hilpein nauru, vuoroin surumielisin miettiväisyys. Muuan ylioppilas, unisennäköinen, vaatteissa laskuja merkkeinä yön makuusta, koetti pari kertaa käyttää hyväkseen Don Juanin tunnettua nimeä päästäkseen tyttöjen kanssa keskustelun päästä kiinni, mutta vastaiseksi vielä teki hän sen huonolla menestyksellä. Tähän ryhmään ei hallitsijattaren valta ulottunut suorastaan muuten kuin äidillisten katseiden kautta, jotka herkeämättä vakoilivat tyttöjen käytöstä, jos siinä mahdollisesti voisi huomata jotakin — kapinallista.
Kieltämättömän itsenäisyytensä oli säilyttänyt eräs mustapartainen juopunut kirjuri, joka, silkkihattu päässä, mutta ilman päällystakkia tuon tuostaankin lähti olutpullojensa luota bufetista hoippailemaan peräkannelle hallitsijattaren suureksi harmiksi. Kapteenilla, reippaalla ja tanakalla merimiehellä, oli oma hallituspiirinsä ja hän puolusti vastaiseksi asemaansa kunnialla kilpailijattaren vaarallista yritystä vastaan; allekirjoittanut, vanha laivamatkustaja, kuului kapteenin erityiseen komantoon ja suosioon.
Siinä me olimme kaikki, me kohtalokumppanit myrskyssä. Vielä ei tosin ollut myrskyä mitään. Päivä paistoi lämpimästi ja leppeästi hymyilivät lehtevät rannat ohi ajettaessa. Kun päivemmällä saavuttiin Savonlinnaan, tuuleskeli kyllä raittiinlaisesti, siksiverran parahiksi, että kun takin pisti nappeihin tuntui mukavimmalta seista vastasta kohden ja puhallella savuja menemään myötätuuleen. Hiukan kiihtyi tuuli Sulkavaan tultaessa, mutta siitä oli vain etua, sillä sillaikaa kun hallitsijattaren täytyi sulloa vaippakääröisen silmäteränsä kannen alle, sai ylioppilas vahvistaa Savonlinnan laiturilla vihoviimein tekemäänsä tuttavuutta tyttösten kanssa, ja Don Juan oli kohta niin vilkkaan keskustelun alaisena, että koko nuorelta ryhmältä pian jäi huomaamatta, kuinka tuuli tuimeni ja miten kahdet kapinaa vainoavat silmät singauttelivat salamoita heitä kohden.
Aalto oli lyhyttä ja matalaa eikä pystynyt paljo häiläyttelemään laivaa, joka kulki vastaseen, etelää kohden, ja lepposesta suvituulesta ei huomannutkaan, miten se puolipäivän jälkeen täyttä vauhtia kiihtyi ja rajusi. Vasta kun Puumalasta oli halot otettu ja lähdetty viiltämään hiukan laitaseen suuntaan, silloin vasta todella havaittiin, että tässä onkin tuuli.
Köydet vinkuivat ja savupiippu soi ja aalto loiskahteli koskenaan laitaa vastaan ja pärskäytteli väliin pisaroita peräkannelle asti, ajaen matkustajat sieltä suojaisempiin seutuihin, — aivan niinkuin alku kerrotaan suurista merivahingoista. Valkeanaan vaahtosi järvi ja halenneista aallonharjoista tupruutti tuuli hienoa harmahtavaa vesisumua poikki hyrskyvän selän. Vihuri ajeli vihuria, hyökkäsi mustana parvena pitkin pintaa salmien suista ja selältäpäin ja ulvasi viuhkatessaan laivan yli kohti kuohuvaa rantaa. Myrsky nosti pilviä päivänselkeälle taivaalle, ajeli niitä siellä tulisessa vauhdissa ja repi alas pisaroita, jotka hienoksi huuruksi pieksettyinä vesirajan tasalla sekautuivat laineiden liuonneeseen savuun. Laiva potki tanakasti, väliin vain heilahti pahemmin vihurin painosta. Kapteeni silmäili komantosillalta rauhallisesti tuota leikkiä. Kummemmissakin on oltu, sanoi hän, mutta jos tuuli siitään vielä kiihtyy, niin voipi se näyttää hätää vaimoväelle suurella Saimaalla, jossa ei ole saaria suojana.
Ja se kiihtyi. Ja kohta alkoi napinaa kuulua keskikannelta.
Sinne olivat tuulta ja vettä pakoon keräytyneet koneen ympärille kaikki matkustajat, ja siellä arvosteltiin yhteisessä keskustelussa aseman vaarallisuutta ja neuvoteltiin mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Kun tuuli vihasemmin vingahti ja laiva äkimmin nytkähti kävi keskustelu myös kiihkeämmäksi ja ratkaisevammaksi.
— Mitä te tästä arvelette, oi sanokaa suoraan, uteli rillisilmänen leski lihavalta, naimattomalta virkamieheltä, ja siirtyi, käärien villaisen vaipan maukkaasti pyöreäin olkapäittensä ympärille, vieläkin askelta lähemmäs. — Onko tämä hyvinkin vaarallista? Uskallammeko laskea eteenpäin, eikö olisi paras palata?
— Palatako … niin, onhan tuuli kova, mutta arvatenkin yhtä kova takana kuin edessä.
— Eikö meillä siis ole mitään pelastuksen toivoa, jos laiva rupeaisi kaatumaan?
— On, meillä on hirveän paljo toivoa. Kyllä kapteeni katsoo, ettei hän kaada.
— Minä tunnen itseni niin turvattomaksi…
Kaunis leski katseli arasti ympärilleen ja kasvoilla kuvastui viehättävä pelko. Mutta äkkiä hän taas muuttui ankaraksi hallitsijaksi, kun silmäili ympärilleen ja näki nuorukaiset, ylioppilaan ja ne kolme tyttöä istuvan kovin tuttavallisessa, suljetussa ryhmässä koneen ympärillä. He olivat pelosta vapisten, äänettöminä ja turvattomina kääriytyneet kokoon, mutta kun siinä ajan kuluksi tuli jutelluksi ja leikkiäkin lasketuksi, unhottui pelko kokonaan ja pian kuului naurun tirskuntaakin heidän ryhmästään. Tuo peli oli näin vaaran hetkenä toki liian rohkeata ja hävitöntä…
— Kuinka kevytmielistä se on tämän nykyajan nuoriso. Tämmöisenä hetkenä…
Mutta taas tuli vihuri entistään kiihkeämpi, joka voimakkaasti kallisti laivaa ja pärskäytti vettä kerran toisensa perästä koko kannen yli. Leski keskeytti lauseensa, tarttui kaksin käsin kiinni lihavan virkamiehen nutun hiaan ja riippui siinä huutaen:
— Me kaadumme, me kuolemme… Eikö voida sitä mitenkään välttää, eikö päästä satamaan?
Ne kaksi vanhaa neitosta itkivät ja hermostunut herra vapisi. Hänen poikansa makasi salongissa suullaan. Tämä kaikki kävi jo lihavallekin herralle tukalaksi.
— Satamaa … ei taida olla. Mutta jos päästäisiin jonkun saaren suojaan ennenkuin suurelle Saimaalle lasketaan.
— Niin saaren suojaan, tyyneeseen lahteen, lasketaan sinne, oi lasketaan.
— Kun vain kapteeni suostuisi…
— Hänen täytyy. Käykää sanomassa, että me olemme päättäneet…
Eihän kapteeni olisi tahtonut siihen suostua. Kun yhteen kyytiin tasasesti lasketaan, niin kyllä Lappeeseen päästään ihan ehein nahoin, väitti hän, pahempikin tässä on ruveta kääntelemään ja sateen hämärässä lähteä särkemään laiva tuntemattomilla saarten rannoilla. Sitäpaitse on ehdittävä perille ennen junan lähtöä… Sellaiset terveiset toi herra komantosillalta.
Mutta päätös oli keskikannella kerta tehty ja nyt oli kysymyksenä se, kummalla valta oli, hallitsijattarellako vai kapteenilla. Siinä oli kunnia kysymyksessä kahdelta puolen, ja kohta otettiin kovalle. Tuuli lietsoi uutta pelkoa hätääntyneisiin, repi raekuuronkin pari kertaa alas pilvistä ja teki siten myrskyn ja luonnon vielä kauheamman näköisiksi. Toisilta naisilta loppui tarmo ja tahto ja voima lyyhistyi luttuun kun märkä rukkanen. Mutta leskellä kasvoi nyt voima ja päättäväisyys vaaran ja vastustuksen takia ja hän otti komannon käsiinsä.
Hermostunut herra lähetettiin komantosillalle, vaan hän palasi yhtä huonolla menestyksellä. Tuli sitten ylioppilaan vuoro. Mutta siellä nuorten seurassa oli pelko jo hävinnyt kokonaan ja ylimielisyys kohonnut siihen määrään, että eräs tytöistä jo uskalsi kiellellä ritariaan täyttämästä käskyä.
— Vai niin, vai semmoisia te olettekin, letsukat! Kyllä minä opetan teitä — kirjoitan äideillenne, miten te käyttäytte maailmalla ja röyhkeästi vastustelette vanhempia ihmisiä. Vai semmoisia… — Hän tuli ja tukisti kieltelijää, vieraan ihmisen lasta. Mutta silloin olikin vastustus kannella lopussa. Tytöt itkeä pillittivät ja ylioppilas juoksi komantosillalle, niin että koivet vilkkuivat hänen mennessään, eikä hän sieltä uskaltanut palata ensinkään.
Tuuli tiukenteli, aalto loiskahteli ja leski hurjistui. Ja vielä hän sai kokea uuden odottamattoman vastustuksen.
Juopunut kirjuri oli myrskyn kestäessä vahvikkeekseen juonut minkä oli saanut, mutta kun hän päihtyi liiaksi, ei hänelle enää annettu mitään. Hän napisi ja toraili ja kiukutteli ja tuli siinä mielentilassa kannelle, jossa sai kuulla saaren taakse menon tuumista. Hän pani heti vastaan. Hänen täytyi ennen iltaa päästä Lappeeseen, kyllä sieltä oluvia saadaan. Ja hänen täytyi seuraavana päivänä joutua Viipuriin, siellä vekselit lankesivat ja hakuaika loppui ja hänelle tuli taloudellinen vahinko jos viivyteltiin. Kovasti kielsi hän kapteenia katkasemasta taivalta ja leskelle sanoi hän suoraan, että suu tuppeen, akka.
— Ja nyt te hukutte kaikki, mutta minä uin maihin, huusi hän.
Se oli kauheata! Mutta kirjurin vastarinnassa yli yksi heikko kohta: jos hänelle annettiin olutta, niin suostui hän mihin tahansa. Kuten hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, niin tarttui leski tähän kohtaan. Hän laskeusi itse bufettiin, tinkaili ja toraili siellä myöjätärten kanssa, kunnes sai pullon olvitta; sen hän luovutti kirjurille, joka tuli tästä jalomielisyydestä siihen määrään liikutetuksi, että palkkioksi yritti suutelemaan hienohipiäistä hallitsijatarta. Ja suukon hän epäilemättä olisi saanutkin, jos olisi ajoissa arvannut panna senkin ehdoksi.
Nyt oli kapteeni yksin jälellä ja leski kiipesi komantosillalle. Mitä siellä tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, sillä kiireen kautta pötkimme me kaikki muut sieltä alas pelottavan ihmismyrskyn lähetessä. Mutta hetken kuluttua muuttui suunta, Don Juan käännähti laitaseen ja lähti kiertämään kalliorinteistä saarta sen suojaiselle suvantorannalle. Hallitsijatar seisoi komantosillalla etummaisna uljaana ja voittoisana, ja perämies näytti ihmessään katselevan että kummanko käskyjä hänen nyt tulee totella, miehenkö vai naisen. — Suvantorannalla tyyntyi tuuli, laiva pysyi heilumatta, köydet heittivät vinkumasta ja piippu ulvomasta.
Mutta vielä kerran oli ottelu oteltavana, myrsky kaikkein ankarin oli vielä kestettävänä, ja se pani kalpenemaan rohkeimpainkin kasvot.
Ranta oli louhikkoinen, kareja veden alaisia ja päällisiä näkyi siellä täällä, ja kapteeni kieltäysi viime hetkenä vielä laskemasta laivaa sinne, palasiksi pieksettäväksi. Hän käänsi suunnan vielä kerran. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän ärsytti äärimmilleen vihaset voimat. Epätoivoonsa hurjistunut nainen, se on kauhea otus. Se riehuu ja reuhaa kuin sokaistu härkä, se huutaa avukseen kaikki hyvät ja pahat hengettäret, se ei ole töistään vastuunalainen.
— Mitä on yksi laiva yhden ihmishengen rinnalla, mitä on se kymmenen rinnalla? Meidän henkemme on vaarassa, meidän matkustajain, me tahdomme pelastua, meidän täytyy pelastua. Ja me pelastumme. Me emme lähde suurelle Saimaalle. Me tahdomme maata jalkaimme alle, kovaa maata…
Sellaisessa myrskyssä en luule monen merimiehen olleen.
Laiva kääntyi vielä kerran, haettiin ja tavattiin vihdoin eräs muita sileämpi kallion syrjä, jossa koko miesvoimalla suurella vaivalla saatiin laiva säilytetyksi kovin pahaksi hakkautumasta kivien särmiin. Ja naiset saivat maata jalkainsa alle.
Tuntisen parin perästä heikkeni myrsky Saimaalla, illansuussa ilma kirkastui ja tuuli tyyntyi hienoseksi. Pian laskeutuu maininkikin kepeässä suolattomassa vedessä ja väsähtäneiden aaltojen ylitse voitiin kohta lähteä kyntämään suuren Saimaan selkää illan yöksi vaihtuessa.
Mutta ihmissydämmessä ei myrskyn sappi niinkään pian laskeudu, hurjistuneen mielen maininki käypi korkeana vielä kauan aikaa, milloin taantuen heikommaksi, milloin ärtyen valtavammaksi. Se on uhkaavan näköinen. Don Juaninkin kannella vallitsi iltahetkien kuluessa arka äänettömyys, jonka vain väliin katkaisivat ankaran hallitsijattaren kuohuvan mielen viimeiset puuskat. Niitä ei tahtonut kukaan enää viekotella valloilleen, jokainen vetäytyi soppeensa, niin syrjäiseen kuin mahdollista. Laivassa vallitsi pelon sekainen ilo, joka aina seuraa, kun vaara on voitettu, eikä uudesta enää ole kuin pikkusen pelkoa.
Kun yön selässä tultiin Lappeeseen oli iltajuna jo pari tuntia sitten mennä vohkassut, ja kellä lie ollut vekseleitä ja hakuaikoja valvottavana, ne sai hän myöskin antaa mennä. Oli oltu myrskyssä merellä. Vieläpä seuraavanakin päivänä, kun me yhteisessä vaarassa olleet matkustajat istuimme junavaunussa sullottuina hallitsijattaremme silmäin alla, vieläpä silloinkin tuntui hyökyaaltojen jälkiä ja mainingin loisketta. Rajuilma oli ollut ankara, siitä yhä kuohuili valtavasti povi, ja salamoi tulinen silmä.
1891
LEMMINKÄISEN RETKI SAAREEN.
(Nykyajan valossa).
Lemminkäiselle kävi vähän tukalaksi olo kotosalla. Vuosiltaan alkoi hän jo olla siinä ijässä, että hänenkin pitäisi ruveta jo jotain toimittamaan, itsellään hänellä ei tuntunut olevan halua eikä kykyä, ja hän oli, eikä aivan suottakaan, näkevinään miten ihmiset kotikaupungissa, tuttavat ja tuntemattomat häntä salaa sormellaan osoittelivat, jotta tuossakin on yksi tyhjäntoimittaja, tämän maailman vetelys, joka äitinsä kotona loikoilee eikä tee mitään.
Sitäpaitsi oli hän sotkeutunut ikävänlaisiin raha-asioihin, rumiin vekselijuttuihin, jotka äidin varoihin turvaatumalla tosin olivat jotakuinkin saadut selville, mutta joista kaikilla kaduilla kumminkin juteltiin julkisena salaisuutena.
Tuo kaikki tuntui joka päivä yhä tukalammalta ja Lemminkäinen päätti lähteä joksikin ajaksi matkoille, jotta herjat kielet herkeäisivät juoruamasta.
Yhtenä iltapäivänä, kun hän oli noussut päivällislevoltaan ja huokotellen turhaan harkinnut puhki päänsä mitenkä taas saisi iltansa jotenkaan siedettävästi kulumaan, astui hän paitahihasillaan äitinsä huoneeseen ja selitti, että hän on aikonut lähteä hieman matkustamaan.
— Matkustamaan, sinäkö poikani? Ja mitä varten ja minne?
— Joo, minä aijon pistäytyä Saaren kaupunkiin ja jos alan viihtymään, jäänkin sinne joksikin ajaksi. Täällä käypi vähän ahtaaksi.
— Ahtaaksiko? Mikäs nyt päähäsi pisti? Oikeinhan minä kauhistun…
— Niin, minä olen huomannut sen viisaimmaksi. Täällä ei ole muuta kuin juoruämmiä ja yksitoikkoisuutta. Siellä laitan asiani kuntoon ja tuon tänne mammalle miniäksi tuon rikkaudestaan kuuluisan viinatehtailijan Saarelaisen tyttären, Kyllikin.
— Älä yritäkään poikani, häpäset itsesi. Varmempi on, että otat täältä jonkun oman kaupungin rahaporvarein tyttäriä… Ja onhan meillä vielä sentään oma talo kaupungissa ja maatila, vaikka vähän velkainen onkin, ja sitäpaitse vielä joku määrärahaa obligatsiooneissakin.
— No kun on, niin hyvä on. Mamma on hyvä ja täyttää kapsäkkini, ja järjestää hiukan matkarahoja. Itse käyn kiirehtimässä räätäliäni, että hän laittaa vaatteeni aamulla ajoissa valmiiksi ennen höyrylaivan lähtöä. Ne ja muutamat muut pikkulaskut jäävät mamman maksettaviksi.
Äiti ei enää jatkanut turhaa vastarintaansa, vaan kyynele tipahti hänen silmästään Lemminkäisen poistuttua. Noin äkkiä meni siis hänen ainoa poikansa yksin maailmalle! Hän rupesi surumielisenä valikoimaan tärkkipaitoja ja kaulustimia ja latomaan niitä sievästi vaskipuitteiseen pahvikapsäkkiin.
Lemminkäinen oli isävainajansa ainoa poika. Hän oli vanhaa, varakasta aatelissukua, soturiaatelia, joka vuosisatain kuluessa oli muitten verellä kastellut isänmaata ja herrana hallinnut alusorjiansa. Lemminkäistä itseäänkin oli koetettu istuttaa sotauralle, ja hän olikin kokenut kadetti- ja junkkarikoulut, mutta sittemmin — erityisistä syistä — heittänyt soturialan mielestään. Sen jälkeen oli hän ainoana poikana elänyt isänsä rikkaassa talossa, nauttinut nuoruuttaan mittain täydeltä, näytellyt Don Juan'ia kotikaupungissaan, — ylipäätään maistanut tämän maailman makian joka suhteessa.
Vanhan aatelissuvun jälkiä hänellä näet oli jälellä sorea vartalo, kauniit kasvot, väljä kurkku ja hieno käytös; muu aatelius oli sukupolvien kuluessa jo ennättänyt hiertyä pois verestä, niin että kovasta, rautatammesta hänen muotoonsa oli puhennut notkea ja hapras vesivesa.
Vaikka nuori Lemminkäinen jo kotitienoillaan oli nautintojen maljan ryypännyt pohjasakkoja myöten, oli hänessä kumminkin jälellä siksi verran soreutta ja pirteyttä, että hän milloin tahansa saattoi tehdä valloituksia vieraassa naismaailmassa, sen huomasi hän itse varsin hyvin. Kotikaupungissa hänet jo liian hyvin tunnettiin, siellä oli menestys lopussa.
Olipa siis monta pätevää syytä, jotka puolustivat Lemminkäisen matkalle lähtöä, ja hän ihaili oikein itseään ja omaa päättäväisyyttään, kun vihdoin monen harkinnan perästä sai lausuneeksi äidilleen tuon aikeensa. Sitten hän vielä lähti tapaamaan muutamia paraita hekkumatovereitaan ja viimeistä kertaa hurrattiin nyt ilta ja yö yhdessä jäähyväiskekkereitä pidettäessä. Siksipä olikin hänellä pää raskas ja puna silmissä, kun hän seuraavana päivänä astui laivaan ja osti ensi luokan piletin.
Äiti itki laiturilla kun köysiä hellitettiin.
— Hyvästi nyt, huusi poika viime sanoikseen. Ilmotan sähkösanomalla aina kun tarvitsen uuden postiremissan rahoja nostaakseni pankista…
Näön vuoksi oli Lemminkäinen hankkinut itselleen erään vakuutusyhtiön matkustavan asiamiehen toimen, ja kun hän Saarelassa oli saanut asuntonsa kaupungin komeimmassa hotellissa, ilmoitti hän suurenmoisesti kaikissa sanomalehdissä ottavansa vastaan henkivakuutuksia. Hänen aatelinen nimensä herätti heti huomiota ja ennen pitkää oli hän sievän käytöksensä ja kotoisten suositustensa nojalla voittanut ensi vastukset ja päässyt koteutumaan Saarelan hienoimpiin seurapiireihin. Hän herkesi pois vanhoista pahoista tavoistaan, esiintyi aina erittäin vaatimattomana ja rakastettavana ja pääsi siten kohta kaikkien suosioon. Varsinkin rouvat, vanhemmat ja nuoremmat, pitivät hänestä paljo, nuoret miehet koettivat väkisinkin saada häntä ilojuhliinsa ja kaupungin tytöt olivat aivan ylenonnelliset, kun hän omituisella viehättävällä tavallaan hienosteli ja mairitteli heitä.
Kuukauden kuluttua oli Lemminkäinen kukkona linnan päällä kaikkialla Saarelan ylhäisimpäin piirein seuraelämässä ja huvituksissa. Jos vanhemmat herrat ja jotkut kadehtijat sanoivat kuulleensa kaikenlaista vähemmin ansiokasta puhuttavan hänestä hänen kotikaupungissaan, niin sitä pidettiin panetteluna taikka nuoren veren viattomina kepposina. Olihan jokainen tilaisuudessa näkemään, kuinka tasainen ja vakavaryhtinen tuo nuori liikemies oli. Ja kotikaupungissa kuultiin ihmeissään, että Lemminkäinen on noin tasaantunut ja voittanut Saarelaisten suosion. Äitikin itki ilosta ja lähetti rahoja.
Lemminkäinen viihtyi etenkin naisten seurassa ja naiset hänen seurassaan. Hän ei hyvitellyt ketään erikseen, vaan hienosteli yhdellä lailla kaikkia, liehakoi jokaisen edessä, niin että neitosista kukin tunsi itsensä tyydytetyksi ja autuaaksi. Kyllikki yksin, viinapatruunan rikas ja kopea tyttö, ei hänestä ollut paljokaan välittävinään, vaan tottuneella silmällään huomasi Lemminkäinen pian eräistä merkeistä, että se tyttö se kumminkin häneen enin oli pikeytynyt ja hän napsautti sormiaan salavihkaa tyytyväisyydestä.
Oltiin niin sotajalalla koko syyskausi, toisistaan ei oltu yhteisissä seuroissa välittävinäänkään, kumpainenkin säilytti asemansa johtavana henkilönä riippumatta toisesta. Mutta joskus, kun Kyllikki ja Lemminkäinen sattumalta joutuivat kahdenkesken, suli vähitellen tuo jääkuori, he seurustelivat kuin vanhat tutut, he vaihtoivat katseita ja ymmärsivät toisensa. Ja pian he huomasivat, että he rakastivat toisiaan, ja silloin tunsivat he itsensä onnellisiksi, niin onnellisiksi…
Mutta yleisön edessä säilyttivät he kylmän välinsä, toisinaan vain laskivat pilkkasanoja toisistaan, ja siihen oli varsinkin Kyllikki kärkäs.
Ja Lemminkäinen näytteli osansa rakastuneena hyvin. Milloin he istuivat hämärähetkenä viinapatroonan muhkeissa perähuoneissa jutellen kahdenkesken kenenkään estelemättä, milloin palasivat iltapimeällä luistinradalta ja tekivät vielä kävelyretken autioon, talviseen puistoon saadakseen rauhassa jutella juteltavansa ennen eroa. Ja tuo salamielisyys, joka oli kuin itsestään syntynyt heidän kesken, yhdisti heidät vielä lähemmin toisiinsa. He tunsivat olevansa kaksi olentoa, jotka, ollen aivan erilaiset kuin muut, olivat ihan toisiaan varten luodut… Sitä kesti viikon, toista, ja he menivät kihloihin, — tietysti salakihloihin. Kaikki muut luulivat heidän vielä olevan sotakannalla! Se heitä huvitti sanomattomasti.
— Sitten vasta yhtäkkiä vihitämme itsemme vähän ennen junan lähtöä ja muutamme meidän kauniiseen Kalevan kaupunkiin, jossa kohta pääsen itse liikkeen johtajaksi, kehui Lemminkäinen. Ja kesät asumme maatilallani, jossa mulla on suurenmoinen maanviljelys ja meijerihoito.
— Ja toiset jäävät tänne ihmeissään suu auki katselemaan…
He olivat onnelliset.
Vaan mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Lemminkäinen ei tietysti malttanut olla naurattamatta muitakin tyttöisiä, nuoria ja kauniita, ja kun hänen kujeensa kaikkialla lankesivat hedelmälliseen maahan, rupesi tuo salapeli Kyllikkiä huolettamaan. Hän tahtoi tehdä siitä lopun, mutta Lemminkäisestä elämä tuommoisenaan oli hyvin lystiä, ja kun hän ei keksinyt keinoa miten saisi puhdistetuksi valheensa entisyydestään, varakkuudestaan ja liikemiehyydestään, ja mitenkä voisi esiintyä viinapatroonan luona, antoi hän ajan kulua, eleli yksin päivin ja lykkäsi vakavat asiat huomiseen.
Vaan vähitellen rupesi hänelle itselleen jo kiire tulemaan. Kotikaupungista lähti Saarelaan kuulumaan kummia huhuja, matkustajat sieltä kertoivat yksityisseikkoja hänen entisestä elämästään, hänen rahajutuistaan ja naisjutuistaan, ja nauroivat hänen liikemiehyydelleen. Ja Saarelan nuoret herrat, joita Lemminkäisen onni naismaailmassa jo kauan oli suututtanut, levittivät oikein kateilijain innolla noita huhuja kaikissa seuroissa. Vielä lisäksi kirjoitti äiti, että hänen, vanhain velkain ja myötäisten rahalähetysten takia, kävi välttämättömäksi myödä talo kaupungissa ja muuttaa asumaan syrjäiselle maatilkulleen.
Tuo oli harmillista. Jotain piti tehdä, sen huomasi Lemminkäinen, mutta mitä?
Lemminkäinen mietti puhki päänsä, vaan turhaan. Nyt oli myöhäistä mennä patruunalta tyttöä pyytämään, kun se jo varmaankin tunsi hänen kujeensa. Paras ehkä nousta junaan ja pötkiä tiehensä … mutta sääli sitäkin tehdä, kun kultakala oli tuossa juuri sormien lomassa…
Niissä synkissä mietteissä asteli hän eräänä iltana muutamaan tuttuun perheeseen, johon pienenlainen seura oli pyydetty illanviettoon ja johon Lemminkäinenkin oli päättänyt mennä, jos ei muun vuoksi niin säilyttääkseen ulkonaisen ryhtinsä.
Kyllikki oli jo siellä. Hän katseli sulhoaan kyselevillä, surunvoittoisilla silmillä… Lemminkäisen korvia kuumenti. Nyt oli jo tytöllekin tieto saapunut… Äkkiä, toisten ollessa muissa pakinoissa, viittasi tyttö Lemminkäisen luokseen ja veti toiseen huoneeseen. Ovi jäi auki.
Tietysti alkoi nyt tutkinto: oliko niissä puheissa perää, mikset hänelle ole sanonut…?
— Mitä puheita? Uskotko lemmittyni kaikkia kadehtijain juoruja?
— Mutta kuin niin varmasti ja yleisesti kerrotaan…
— Kerrotaan, sinä armas visertelijäni.
Lemminkäinen päätti ratkaista asian uhkarohkealla tempulla, veipä sitten puuhun tai petäjään. Hän otti tyttöään hellästi vyötäreiltä kiinni; painoi rintaansa vasten ja suuteli oikein tulisesti. Ja tyttö lepäsi autuaana hänen povellaan, muistamatta että ovi oli auki…
Kaunis juttu! Suuri skandaali! Aamulla sen tiesi koko kaupunki, siitä kertoivat rouvat, kertoivat piijat, kaunisteltiin ja paranneltiin. Ja samalla kerrottiin kaikenmoisista kuutamokävelyistä ja hämäränvietoista… Sen kuuli patroonakin ja kirosi sen tuhannen tulisesti.
Mutia jotain oli tehtävä, muuten oli tytön maine tahrattuna. Ja kun nuoret päivällä tulivat ja ilmoittivat hänelle, että he ovat jo kauan rakastaneet toisiaan ja että eilen oli tapahtunut erehdys, täytyi hänen antaa Kyllikkinsä Lemminkäiselle, vaikka hän mieluummin olisi antanut potkun.
Kolmen viikon kuluttua vihittiin Kyllikki ja Lemminkäinen ja he astuivat junavaunuun ajaakseen Kalevan kaupunkiin ja Saarelan asukkaat jäivät todella suu auki kummissaan junasillalle katsomaan. Ja patruuna lupasi heille riittävän vuosieläkkeen sillä ehdolla, että Lemminkäinen vastaisuudessa oppii elämään ihmisiksi, — muuten lupasi hän peruuttaa sekä Kyllikit että eläkkeet.
Nuori pariskunta saapui kotikaupunkiin, muutti asumaan anopin luo maatilalle ja eli onnellisesti kuherruskuukautensa. Lemminkäinen vannoi heittävänsä pois kaikki vanhat urheiluretkensä kauniin Kyllikkinsä tähden ja Kyllikki vannoi rakastavansa miestään myötä- ja vastoinkäymisissä.
Mutta ihmiset silmäilivät epäillen tuota onnellisuutta. Mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee, sanoivat he, Lemminkäisellä ei ole koskaan ollut taipumusta vakavaan yksavioisuuteen, miten käynee kun kuherruskuukausi on lopussa, miten vain käynee…?
1891
MATIN PÄIVÄT.
Esko oli noin viikon, toista ollut vetäytyneenä vähän syrjemmäs maailmasta, s.o. pöytätoveriensa alituisesta seurasta. Ainoastaan pari kertaa oli hän tällävälin pistäytynyt kapakassa, istumassa vanhan, tutun juttelupöydän ääressä, vaan silloinkin oli hän aikusin illalla sangen juhlallisena noussut ja lähtenyt… Oli töitäkin ja johan tässä nyt muutenkin jouti vähän asettumaan … niin oli hän mutissut mennessään. Tosiasia oli, että Esko kulki lemmen mietteissä, vaikk'ei hän ollut puhunnut siitä kellekään eikä tahtonut sitä millään hinnalla ilmaista. Hän tosin epäili, että muutamat hänen ystävänsä olivat siitä puoliarvaamalla saaneet jotakin vihiä ja päätti nyt ruveta puheissaan ja esiintymisessään kahta varovaisemmaksi. Sillä hän tunsi itsensä, omat heikkoutensa ja tunsi toverinsakin. Hän tiesi, että se olisi surmaksi koko hänen tuumalleen, jos se ennenaikojaan joutuisi noitten toisten hammasteltavaksi ja arvosteltavaksi. Ei, suu tuppeen nyt ja syrjään maailmasta! Olipa jo aika, että hän, Esko, joka jo melkein kulki vanhainpoikain kirjoissa, rupesi ajattelemaan elämän vakavampaakin puolta, kotia ja perhettä, ja että hän ajatteli sitä kerrankin miehevästi ja päättävästi.. Ja toimi sen mukaan.
Ja hän ajatteli sitä nyt taas hyvin vakavasti ja päättävästi päivällisen edellä astellessaan virastosta kotiinsa. Hän oli nyt todellakin melkein rakastunut, se tuntui niin somalta, se häntä ilahdutti, mutta samalla miltei puolittain hävettikin. Hän seisoi vielä hieman epävarmalla pohjalla, ja se häntä juuri huoletti, sillä hän tahtoi nyt kerran repästä itsensä entisyydestään irti ja rakentaa elämänsä tulevaista onneaan varten. Nyt vihdoinkin oli se hänelle mahdollista, kunhan hän nyt itse vain toimi johdonmukaisesti ja pontevasti ja pysyi uskollisena uudelle päätökselleen. Ja hänen täytyi pysyä. Olihan hän vakuutettu, että hän oli täydellisesti kyllästynyt entiseen poikamiehen elämäänsä, tuohon ainaiseen ummehtuneeseen ravintoelämään iltatoverien seurassa … niin, hän tunsi tuon tyhjyyden ja sieluttomuuden, hän halveksi tuota elämätä, hän halveksi sitä jo perinpohjin…
— Tulethan teaatteriin illalla, kysyä tokasee silloin juuri vastaantuleva toveri Eskolta, kun hän parastaikaa kävelee näissä päättävissä mietteissä ja jo on ehtinyt tuumaamaan, kuinka hän vielä tänä iltana kautta rantain tytölleenkin kuvaileisi, miten hän halveksii tuota entistä elämätään.
— Teaatteriin … enpä tiedä varmaan, luultavasti en tule, mulla on vähän muualle menoa.
— Laiminlyöt premieerin, sitäpä ei lie monasti tapahtunut! Vai valmistatko itseäsi sopivalla tavalla huomisiin Matinpäiviin? Tapasin Matin illalla ja varmana voit ollakin, ettei hän nytkään tule häpäsemään itseään.
— Se on tietty, hän kyllä osaa.
— Siis tavataan huomisiltana?
— Niin, tavataan, terve … ellei nyt satu mitään kiireellisiä töitä.
— Kiireellisiä. Kuule, mitä sulle on sattunut tuontuostaankin viime aikoina.
— Niin, no, täytyyhän työtkin suorittaa … mutta luultavasti minä tulen. Terve!
Nuo Matinpäivät, joutavat, ne olivat jo monta päivää pyörineet hänen mielessään. Hän oli nyt varmasti päättänyt pysyä niistä poissa — hän tunsi ne Matinpäivät! — ja hän oli ajatellut, että tämä olisikin nyt hänen ensimmäinen suuri voittonsa itsestään ja entisyydestään. Täytyihän hänen kumminkin ruveta pysymään syrjässä, nyt oli hyvä syy ikäänkuin yhdellä iskulla taittaa selkä entisyydeltä, hävitä pois vanhoilta markkinoilta. Hiukan kiusallista se oli, oli vaikea keksiä sopivia tekosyitä, vaara oli tarjona, että niitä ei uskottaisi ja että koko hänen salainen tuumansa joutuisi noiden irvihampaiden pureskeltavaksi. Ja hän oli siinä suhteessa sangen heikko ja herkkä, tämä kaikki oli niin outoa ja liukasta… Niin, hän oli itse oikeastaan vielä hirveän epäilevä ja epävarma…
Mutta pois se! Nyt täytyi tapahtua väkinäinen leikkaus, elämänlaivan täytyi nyt kerrankin kääntyä toiselle kyljelleen. Tuumien täytyy toteutua, muuten hän menettelee kevytmielisesti itseään ja tulevaisuuttaan kohtaan ja tyttöäkin kohtaan. Nyt on hetki mennä Rubikonin yli ja polttaa sillat seljän takana!
Esko melkein takoi päättäväisyydestä jalkojaan portaisiin noustessaan ylös poikamiehen asuntoonsa. Siellä hän tuota pikaa haukkasi päivällisensä ja rupesi valmistautumaan lähteäkseen tapaamaan tyttöä. Hän oli hankkinut tiedon, missä ja milloin hän tytön tapaisi, kun tämä meni työpaikkaansa, jotta hän sai saatella häntä viiden minuutin matkan, joka oli kylliksi antamaan hänelle taas pariksi päiväksi uutta rohkeutta. Kotoa hän ei ollut vielä uskaltanut mennä tyttöä hakemaan, se heidän tuttavuutensa oli jatkunut noinikään kylmiltään ulkoilmassa; vaan nyt hän mielessään hautoi tuumaa koettaa asettaa asiat niin, että päästäisiin vähän selvemmälle kannalle.
Hän saattoi näet mennä kihloihin minä päivänä tahansa, kunhan hän vain saisi sen tehdyksi, saisi sanotuksi ratkaisevan sanan. Mutta sen pitikin nyt pian tapahtua.
Kävellessään iltapäivällä siihen pieneen puistikkoon, jossa hän jo muutamia kertoja ennen oli tyttönsä tavannut, muisteli hän mielihyvissään, kuinka hyvällä jälellä hänen asiansa sentään olivatkin. Hän oli menestymisestään melkein varmana. Tuo tyttö, vaatimaton, varaton ja hellämielinen, oli aina niin ystävällinen häntä kohtaan ja suostuvainen, — se olisi hänen omansa minä päivänä hän tahtoi. Miks'ei hän siis tahtoisi heti? Ja kun kerran kaikki on selväksi puhuttu, niin silloin ei muuta kuin kihlausilmoitus lehtiin! Silloin veistelkööt koiranhampaat ja irvistelkööt, hänellä oli maata jalkainsa alla!
Tämä välitila se oli niin kiusallista ja petollista. Mutta siksi hänen juuri piti ollakin varuillaan, piti vetäytyä syrjään, pois Matinpäivistä ja muista hurjasteluista, olisihan ollut rikos tyttöä kohtaan lähteä näissä tuumissa ja tässä mielentilassa poikamiesten juominkeihin.
Olihan nyt kerran Eskollekin kirkas päivä koittamassa, hänen täytyi se arvokkaasti ottaa vastaan, eikä suinkaan itse sen loistetta hämmentää. Mutta ihmisluonto on heikko; siis ennen kaikkia: vaiti! Muuten, jos hänen salaisuutensa joutuisi maailman suuhun, ei hän voisi olla varmana mistään, — itsestään kaikkein vähimmin.
Kauan oli Esko jo näissä mietteissä istunut puistikossa. Jo vihdoin tuli tyttö kiireesti astellen, — Esko rinnalle. Vaan tänään ei ollut tyttö kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, hänellä oli kiire, oli vähän myöhästynyt ja muutenkin hän hiukan kärtysesti vastaili Eskolle. Jopa pisteliäästikin. Kun Esko nosti lakkia eräälle ohimenevälle, myöskin kaljupäiselle, herralle, niin tyttö nauramaan:
— Kaksi kuuta yhtaikaa!
Hänen päälakeaan pilkkasi! Siitä Esko jo heti hieman sekaantui valmistetuissa puheenaineissaan. Hän oli tuossa juuri aikonut kautta rantain ilmoittaa, että huomeniltana, lauvantai-iltana, hän tulisi tytön luona käymään, jopa vähän siitäkin, missä tarkoituksissa, vaan vaivoin hän nyt sai siitä päästä kiinni.
— Huomenna ne olisi Matin päivätkin, lausui hän kumminkin kotvan kuluttua ilman varsinaista aihetta tähän tiedonantoon.
— Vai niin. No teidän kai on silloin oltava suurilla herrainkekkereillä?
— Olisihan oltava, vaan en ole aikonut mennä. Olen tuuminut pysyä poissa.
— Soo, mistä nyt tuulee! Tuollaiset kestithän kuuluvat olevan oikeita vanhainpoikain mässäyspäiviä.
Vanhainpoikain! Mässäyspäiviä! Tämähän vivahti hieman epäkohteliaisuudelta. Ja kaikki se tiesikin vanhainpoikain mässäyspäivät! Esko tunsi horjuvansa äskeisessä varmassa vakuutuksessaan, vaan jatkoi kumminkin, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut.
— Niin, olen aikonut lähteä vähän muualle. Onko teillä mihinkään menoa huomeniltana?
— Meillä on ompeluseura joka lauvantai-ilta. Miksi niin?
— Ilman vain … vaan koska teillä on ompeluseura…
Oli saavuttu portille, johon tytön oli mentävä. Tämä odotti sekunnin ajan, vaan kun Eskosta ei lähtenyt mitään sen enempää, sanoi hän jäähyväiset ja kiirehti sisään, hänhän oli muutenkin myöhästynyt.
Esko käveli verkalleen kotiinsa. Matkalla rupesi satamaan ja hän kastui läpimäräksi. Ja hän oli olemukseensa sangen tyytymätön, kun muutettuaan sukat ja takit istui työhönsä… Perhanan ompeluseurat! Ja hän itse oli ehkä äsken ollut liian kuuma ja liian kömpelö, hän tekeysi naurettavaksi. Tyttö rupeaa häntä kohtelemaan miten tahtoo! Asia lykkäypi lykkäytymistään, — tuleeko siitä sitten koskaan valmista!
Töissään koetti Esko nuhertaa koko iltapäivän, vaan huonosti sekin luonnisti. Ja iltaruoka myöhästyi, matamia ei näkynyt eikä kuulunut. Esko oli nyt kolmena iltana peräkkäin syödyt iltasen kotona ja se oli jotakin tavatonta, — matami nähtävästi ei ollut voinut aavistaa, että hän neljäntenäkin olisi kotonaan. Ja mitä hemmetin ilvettä tämä sitten oikeastaan on, miks'ei hän ollut mennyt premieeriin, miks'ei kapakkaan, miksi hän täällä mökötti…!
No, eihän sitä saa niin vähästä närkästyä, kun on korkeammat pyrinnöt silmämääränä. Täytyy talttua ja tyyntyä ja vierautua entisistä tavoista, — siinähän se temppu juuri onkin. —
Seuraavana päivänä oli Matinpäivä. Esko tuli päivällä virastostaan siinä vakaassa aikomuksessa, että hän viettää kotonaan koko iltapäivän, olihan hän maininnut sekä tytölle että tovereilleen, ettei hän menisi kesteihin, — hän tahtoi nyt kerran voittaa itsensä, vanhan ihmisensä. Muut voitot ovat sitten helpompia. — Välttääkseen kyseleviä tuttavia käveli Esko niin pian kuin kerkesi ja syrjäisiä katuja myöten kotiinsa.
Tänään oli lauvantaipäivä, Esko tiesi, ettei hän puistikossa nyt tapaisikaan tyttöä, jos muuten kehtaisi lähteä tavottelemaankaan, se oli eilen niin kummallinen. Odotetaanpa, kunnes se taas käy mureammaksi! Tänään niillä on ompeluseuransa, — olisi se nyt voinut antaa palttua ompeluseuralleen tällä kertaa … mutta ei tainnut hän itsekään sentään kyllin selvästi lausua tarkoitustaan. Ommelkoot nyt, kyllä kai hän malttaa mielensä!
Esko veti pitkät päivällisunet ja lähti sitten herättyään ulos iltahämärässä raitistelemaan. Ilma oli vilponen, hän käveli tuntikausia omissa mietteissään, eikä tuntenut itseään oikein tyytyväiseksi. Oikeastaan se asema, johon hän oli itsensä asettanut, oli hirveän naurettava; — vanha mies kulkee täällä ja koettaa kasvattaa itseään ja määrää itselleen katumus-, parannus- ja paastoaikoja, — hyi, höpsistä! Ja minkä vuoksi? Tytönkö? Ikäänkuin tyttö nyt välittäisi yhdestä enemmästä tai vähemmästä Matinpäivästä, jos se kerta taipuakseen on. Ja jos taas ei tahdo taipua…
Mutta saattaahan tuota nyt pysyä päätöksessään, kun sen kerran on tehnyt, raukkamaistahan se muuten olisi. Tarpeetontahan sinne on nyt lähteä juopottelemaan ja ehkä vielä toisten ivattavaksi, — sillä ainahan niistä joku on nähnyt hänet yhdessä tytön kanssa, eikähän ne tietysti siitä malta olla veistelemättä. Ei, viisainta on nyt lähteä saunaan ja sitten suoraan kotiin, — enkäpä huomenna taas saa tytönkin käsiinsä ja silloin virkeänä miesnä kaikki selville…
Mutta Eskoa tuntui hieman hiukasevan ja hän päätti ravintolan ohi kulkiessaan yhtäkkiä ennen saunaan menoa käydä haukkaamassa voileivän ja ryypyn.
Kapakassa istui pari Eskon tuttavaa juuri samassa toimessa, haukkaamassa ryyppyä ja voileipää, ja heti kun Esko astui sisään, viittoivat he hänet luokseen.
— Kas, näkeepä sitäkin miestä kerran. Ja oikeat sulla on tuumat, voileipä alle, niin että Matinpäivät pääsevät lujalle pohjalle.
— Niin, hm, minä olen oikeastaan ollut vähän kahdenvaiheilla niistä
Matinpäivistä, tuumasin tästä mennä saunaan…
— Oletko sinä hullu, saunaan mennään vasta Matinpäivän jälkeen, silloin se on kumminkin tarpeellista. Vai mitä metkuja sulla liekään, — etkö ollenkaan aijo Matinpäiville? Kuule, miten sinun laitasi on, sinä olet käynyt niin salaperäiseksi?
— Eikö mitä, on vain ollut tässä vähän töitä ja hommia.
— Hommia, hm, on niitä hommia joskus väliin näkynyt iltahämärässä hameniekkain parissa…
Esko melkein säpsähti, kun toinen tovereista äkkiä heitti tuollaisen viittauksen, hän tunsi, että se sattui hyvin aralle paikalle. Mutta vasta hän tunsi itsensä kokonaan horjuvan, kun toinen vielä paranteli:
— Niin, sinä Esko taidat siitä piankin leipoa valmista. Mutta maltetaan, kohta kai se näkyy lehdissä kihlausilmoituksena.
Kaikki oli pilassa. Eskon salaiset tuumat paljastetut, hänen hyvät päätöksensä turhia. Minkä vaikutuksen tekisi nyt tämän jälkeen kihlausilmoitus lehdissä! Mitä hyödytti koko hänen varovaisuutensa, kun sen kaikki kumminkin tiesivät. Parasta lie lykätä koko tuumat vähän tuonnemmaksi ja antaa puheiden unehtua… Peijakas, kun hän oli sattunut tulemaankin tänne kapakkaan, — mutta nyt se oli jo melkein myöhästä väistyä.
Esko vastaili jotakin välttelevää, maksoi voileipänsä ja hankkiusi lähtemään ulos.
— Odotahan, joudutaanhan tästä mekin. Ja vaikka nyt lienetkin lemmen puuhissa, niin saatathan siltä Matinpäiville tulla.
— Saatanpa saatan…
— Sitähän minäkin, ettei se niin lujalla ole.
He tulivat kadulle ja kävelivät yhtä matkaa ylöspäin. Esko mietti jotakin mutkaa päästäkseen puikahtamaan syrjään. Hän oli nyt kerran päättänyt olla sinne Matinpäiville menemättä … tullut tuhmuudessaan siitä tytöllekin puhuneeksi… Ja jos hän nyt menee, niin sitten ovat kaikki päätökset hiidessä, sitten hän menee toisen ja kolmannen kerran ja taas ovat hyvät tuumat hunningolla… Ei, kyllä hän livistää…
— Kävelkäähän edeltä, minä pistäyn tuossa tupakkapuodissa ostamassa pyhätupakat.
— Mutta ethän vain jää sille tielle?
— En, tietysti minä tulen…
Mutta taashan tämä on aivan hullua, mietti Esko kun tuli ulos tupakkakaupasta. Mitä varten minä tässä heittäyn valehtelijaksi, miksi lupaan ja sitten pakenen kuin varas, livistän ja lymyilen…? Peijakas! tämähän on jonkinlaista itsensä pettämistä, tämähän on lapsellista, koulupoikamaista ilveilyä. Kylläpä sille mahdetaan nauraa! Olenko minä, vanha mies, nyt sellainen raukka, etten uskalla tehdä mitä miellyttää ja mennä mihin tahdon…? Mutta mihin minä sitten tahdon, saunaanko? Ja sillävälin toiset veistelevät ja hämmästelevät ja tekevät minusta naurun kappaleen…
Kotvan aikaa seisoi Esko yhdessä kohden tupakkapuodin edustalla tietämättä minne päin hän kääntyisi, oikealleko vai vasemmalle. Se oli harmillista, se oli tuskallista, hän odotti ikäänkuin jotakin ulkonaista sysäystä, joka hänet työntäisi yhtäälle tai toisaalle siltä paikalta, jolta hän ei itse päässyt päkähtämään.
Ja sellainen sysäys tuli. Lauma koulutyttöjä käveli kadun täydeltä naureskellen ja tirskuen, käveli käsikkäin yhtenä mustana aitana. Sen edestä täytyi syrjäytyä, lähteä liikkeelle eteenpäin…
* * * * *
— Terve! Täällä jo pahat kielet tiesivät kertoa, että sinä olisit hameisiin niin sotkeutunut, että olisit livistänyt tiehesi, mutta minä sanoin, että se on valetta, kyllä se mies tulee.
Se oli Matti, joka näillä sanoilla etehisen ovella tervehti nimipäiville saapuvaa Eskoa.
1895.