MATKA-KASKUJA.

Kaksi vuotta, pian kolmatta, on kulunut siitä, jolloin tein sen pienen ulkomaamatkan, jolta nämä matka-kaskut ovat tuloksia. Pistin joskus matkan varrella muistiini pikkutapauksen tai havainnon, yhden sieltä, toisen täältä, varsinkin jos ne mielestäni olivat huvittavaa laatua, ja olen sittemmin koonnut ne paperille. Kaskut on lukija kumminkin huomaava sellaisiksi, että ne eivät ole vanhenemalla turmeltuneet, koska ne ovat siitä onnelliset, etteivät ole riippuvia ajasta eivätkä kaikki paljo paikastakaan.

TUNTI UPSALASSA.

Parisen kuukautta olin oleskellut arkistotutkimuksia varten Tukholmassa ja vähitellen rupesin jo niistä töistäni selviämään. Jo Suomesta lähtiessäni olin päättänyt käydä myöskin Upsalassa selailemassa sikäläisessä kirjastossa löytyviä käsikirjoituskokoelmia, vaikka tosin ennakolta tiesinkin, ettei siellä minua varten mainittavaa löytyisi. Tuossa tiedossani olin yhä varmistunut ja vakaantunut Tukholmassa, jossa olin tilaisuudessa läpikäymään Upsalan kirjaston luettelot. Tiesin melkein turhaksi matkani sinne. Mutta kuitenkin, kaiketikin, eihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin arvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, — saahan tuonkin sitten kerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.

Ilman muita matkatarpeita kuin taskussa oleva muistiinpanokirjani saavuin kymmenen aikana aamulla Upsalaan ja kävelin suoraa tietä asemalta kirjastoon, joka valkeana ja komeana paistoi vastaani korkealta mäeltä. Ei tarvittu opasta eikä neuvojaa. Juoksutin sitten koko aamupäivän kirjaston nuoria, palvelushaluisia apulaisia edestakaisin kantamassa minulle käsikirjotusmytyn toisensa perästä, joista mahdollisesti voisi olla minulle jotain hyötyä. Vaan, kuten jo etukäteen tiesin, se oli turhaa juoksutusta. Kun kello läheni kahta, jolloin kirjasto oli suljettava, saatoin jo aivan rauhallisella omallatunnolla jättää Upsalan kirjaston.

Laskeusin verkalleen alas kirjastomäeltä, sytytin paperossin ja katselin laidasta toiseen tuota allani lepäävää kaupunkivähäistä, joka hiljaisena ja rauhallisena näytti puolinukuksissaan kylpevän päiväpaisteessa mutaisen Fyris-joen molemmilla kupeilla. Tässä se nyt on siis tuo vanha, kuuluisa tiedonahjo, tuo muinais-skandinaavein ruhtinaskoti, tuo laulujen ylistämä kosteikko keskellä laajoja laidunmaita. Tuossa siis tuomiokirkko, tuossa uusi yliopistorakennus, tuossa vanha linna ja nuo ränstyneet puurakennukset, ne ovat siis ylioppilasten lukukammioita; ylioppilaistahan Upsalan kaupungilla on leimansa, ylioppilaiden asuttaminen, syöttäminen ja juottaminenhan on nykyjään Upsalan pääelinkeinokin.

No, tämähän on siis kaikki sangen pian nähtyä ja tajuttua. Minä joutasin jo vaikka hetipaikalla matkustamaan pois.

Katselin kelloa. Vielä runsas tunti täällä kumminkin on viivyttävä, ensi juna lähtee näet vasta kello 3: 5. Mitenkähän tuonkin ajan sopivimmalla tavalla kuluttaisi?

Pitäisihän minulla täällä olla tuttavia useampiakin, Upsalan ylioppilaita, joihin olin tutustunut Helsingissä ja Tukholmassa, miten heitä vain mahtaisi saada käsiinsä. Useimmat ovat kyllä jo arvatenkin matkustaneet kaupungista pois — toukokuu oli lopullaan, — mutta yksi niistä nyt on varmastikin täällä, hän oli mulle keväällä ilmoittanut viipyvänsä koko kesän Upsalassa lukujaan varten. Tahdon kutsua häntä Vikbergiksi. Hän, Karl Vikberg, oli erityisesti Helsingissä ollessaan muistuttanut minua käymään luonansa Upsalassa… Hitto soi, minäpä koetan ottaa selkoa siitä miehestä. Jos kello kolmeen asti hänet löydän, jään tänne vielä pariksi tunniksi, syön päivällistä hänen seurassaan ja matkustan Tukholmaan vasta kello 5. Jos taas en löydä, matkustan jo kello 3 ja ehdin vielä neljän ajaksi syömään päivällistä tavallisten pöytätoverieni seuraan tavalliseen ruokapaikkaani Brunckebergin torin varrelle.

Nyt siis heti hakemaan Vikbergiä.

Siinä on sillan korvassa kirjakauppa, minä hyökkään sinne ja pyydän ylioppilasluetteloa… Vikberg, Vikberg, Vikberg … niitä on toista sivua, Karl Vikberg, Karl Vikberg … vuodelta 1891, 1892, mutta eihän täällä sitä minun Vikbergiä ole sittenkään.

— Kenties hän ei ole ollut sisällä yliopistossa viime lukukautena, huomauttaa kauppapalvelija, siinä tapauksessa ei ole hänen nimeään eikä osotettaan luettelossa.

— Niin, tietysti hän ei ole ollut täällä, kun hän vasta huhti- tai toukokuussa on palannut Suomesta… Mutta kuinka minä sitten saan hänestä selvän?

— Kaiketi nämä muut Vikbergit sen tietävät, ovat ehkä samaa sukua ja voivat tuntea hänet muutenkin.

— Ettäkö minä juoksisin kaikkein Vikbergien luona kysymässä?

— Niin, taikka edes muutamain…

Oli se minusta hiukan toivotonta yritystä, vaan kirjotin kumminkin muistiin kolmen, neljän Vikbergin osotteet — valitsin vanhimmat joukosta — silmäilin kartalta parin pääkadun nimet ja suunnat ja lähdin löytöretkelleni.

Ensimmäinen, jonka luo tulin, oli Herman Vikberg, stud. fil. Soitin, pääsin sisälle, pyysin saada puhutella herra Vikbergiä.

— Herman, Herman, tule alas, huusi vanhanpuoleinen naisihminen ylös vintin rappuja myöten. — Täällä on joku, joka tahtoo sinua tavata.

— Pitääkö minun tulla alas? kuului kummastunut ääni ullakolta. —
Ei, käske hänen vaan tulla ylös.

Arastelin vähän lähteä kapuamaan pimeitä portaita ylöspäin, vaan muuta neuvoa en keksinyt ja hetken hapuiltuani ovea ja avainta pääsin hänen huoneeseensa sisälle. Herman, paksu, lihava, kaljupää ukko, makasi paitahihasillaan vuoteellaan selkä minuun käännettynä. Vähitellen väänsi hän siitä vatsapuolen esiin, sovitti silmälasit silmilleen ja katseli minua kotvasen suurimmalla hämmästyksellä.

Pyysin anteeksi ja selitin oudonlaisen asiani niin lyhyesti ja selvästi kuin suinkin, vaan sain tehdä sen toistamiseen ennenkuin hän verkalleen nousi vuoteelta ja vastasi lakoonisesti:

— Minä olen Herman Vikberg. Istukaa!

— Minulla on kunnia tietää se. Tarkoitukseni on vaan kysyä, tunnetteko sattumalta sitä Karl Vikbergiä, joka on ollut Suomessa.

— En sattumaltakaan.

Kumarsin, pyysin vielä tuhannen kertaa anteeksi käyntiäni ja lähdin. Vaan kun varovaisesti käsikopelolla kulkien olin päässyt portaita alas, silloin oli jo Herman Vikberg kintereilläni. Hänelle oli sillä välin nähtävästi jo asia selvinnyt, hän oli tullut ajatelleeksi, että se oli ulkomaalainen matkustaja, joka oli hänen puoleensa kääntynyt neuvoa kysymään ja kohteliaisuuden henki oli hänessä herännyt. Hän tarjoutui auttamaan minua hakemaan Karl Vikbergiä, ja yhdessä lähdimme toisen Vikbergin luo. Sekään tietysti ei ollut se oikea. Vaan kun hänellekin asia oli ehtinyt selviytyä, oli meitä jo kohta kolme miestä, jotka kulimme hakemaan sitä Karl Vikbergiä, joka oli ollut Suomessa.

Me haarausimme kukin eri taholle. Olin ilmoittanut apumiehilleni aikovani matkustaa pois joko kello 3 tai 5, ja he olivat luvanneet kolmen ajaksi saapua »Rullan» nimiseen kapakkaan asemahuoneen luona kertomaan minulle, kuinka heidän retkensä oli onnistunut. Muistaakseni heistä toinen palvelushaluisuudessaan oli luvannut mulle tuovansa »Rullaniin» mukanaan Karl Vikbergin ennen kello kolmea joko elävänä taikka kuolleena.

Itse kävin vielä parin Vikbergin luona. Toinen heistä oli kuullut puhuttavan minun Vikbergistäni, toinen ei tuntenut häntä puheitten mukaankaan, vaan kumpanenkin heistä oli pyytämättäni kohta valmis lähtemään liikkeelle haettavaani löytämään. Toiselle heistä ilmotin minä, että »Rullan» olisi sovittu yhtymäpaikka, toinen esitti saman paikan itse yhtymäpaikaksi, luvaten tuoda Vikbergin sinne.

Olin jo ehtinyt päästä hikiseksi ja minusta tuntui, että olinpa jo tehnyt yhden Vikbergin löytämiseksi mitä ihmiseltä niin lyhyessä ajassa kohtuudella voi vaatia. Neljä Vikbergiä oli parast'aikaa kaimansa perästä juoksemassa ja jos heistä jokainen saapi kaksikaan Vikbergiä liikkeelle, niin on niitä minun vuokseni piankin 12 jalkeilla. Ne tietysti kaikki tekevät sopimuksen, että »Rullan» on oleva yhtymäpaikkana kello 3. Jos heistä vielä jokainen, niinkuin melkein saattoi otaksua, sattui tapamaan vielä yhdenkään uuden Vikbergin, niin olisi kello 3:n aikaan tasan kaksi tusinaa Vikbergejä »Rullanissa» minua vastassa. Mutta olisiko se oikea sittenkään siellä, se olisi siltä epävarmaa.

Tuota mietin, kuljeskellessani kellon kolmea lähetessä Upsalan katuja pitkin rautatieasemaa kohti. Ja siinä miettiessäni rupesi tuo uhkaava Vikbergein paljous vähitellen mieltäni ahdistamaan. Mitä tekisin minä tuossa suuressa, oudossa joukossa? Miten voisin tyydyttävästi selvittää sen seikan, että olin vaivannut liikkeelle noin monta minua tuntematonta miestä, miten voisin heidän hyväntahtoisuutensa kyllin palkita? Enhän edes ollut tuon Suomessakaan käyneen Vikbergin erinomainen henkiystävä eikähän ollut tarkoitukseni ollut mikään muu, kuin saada hänen seurassaan viettää muuan joutilas tunti, joka nyt muuten jo kohta oli kulunut. Mulle tulisi todellakin olemaan sangen vaikea hetki osottaessani kiitollisuuttani kaikkia noita Vikbergejä kohtaan, joko sitten heidän toimensa oli onnistunut taikka ei.

Näissä synkissä mietteissä saapuessani rautatieaseman edustaiselle torille ja nähdessäni kellon olevan viittä minuuttia vailla kolme, välähti ensi kerran mielessäni ajatus paeta raukkamaisesti koko Vikbergi-joukkoa, luikkia asemalle ja lymyityen jonkun vaunun nurkkaan ajaa karauttaa Tukholmaan. Siellä odottavat minua vanhassa ruokapaikassa vanhat, tuttavat päivällistoverini, siellä olisin kuin kotonani ja saisin kertoa heille seikkailustani… Mutta ei, sehän ei käy laatuun. Tuossa luen erään portin päällä suurilla kirjaimilla kirjoitetun nimen »Rullan», sinne pakottaa kova kohtaloni minua menemään vastoin tahtoanikin. Sillä miestä sanasta…

Raskain askelin astuin portista sisään. Vielä siellä ei ole yhtään Vikbergiä, vaan koko liuta saapuu kai tuossa tuokiossa. Ja minusta tuntui, kuin olisin suotta pakotta sattuman petkuttamana joutunut saaliiksi tähän satimeen, josta ei ole yhtään aukkoa pois päästäkseni. Eikö yhtään? Miksen sittenkin pakene? Onhan otuksella oikeus paeta satimesta, jos ehtii ennenkuin pyytömies saapuu. Pyytömieheni. nuo 24, saapuvat juuri tuossa silmänräpäyksessä, vaan vielä on mulla aikaa repästä itseni irti ja juosta… Katsahdin kelloa: minuutin yli kolmen…

Minä repäsen itseni irti, pujahdan portista ulos, hiivin aitoviertä pitkin uskaltamatta katsoa taakseni, varastan toisella jalalla ehtiäkseni pikemmin ja hyppään ahmana portaita ylös asemahuoneelle. Paluupiletti on taskussani, junakello soipi viimestä kertaa, minä nykäsen vaunun oven auki, astun sisään ja heittäydyn kuumuutta ja mielenliikutusta huokuen sohvalle nojalleni. Juna viheltää, lähtee liikkeelle. Nyt on jo myöhästä enää palata »Rullaniin», höyryhepo viepi minut nyt jo väkisinkin Tukholmaan…

Koko tuon tunnin kolmesta neljään on mulla paha omatunto, sydämmeni lyö levottomasti ja soimaa minua petollisuudesta ja kiittämättömyydestä, enkä uskalla ajatellakaan noita monia Vikbergejä, jotka nyt luultavasti parhaallaan istuvat »Rullanissa» odotellen minua ja päästäen tuontuostaankin kirouksen, kun niin kauan viivyn. En uskalla heitä ajatellakaan, enkä keksi tässä jutussa vielä mitään naurettavaa. Keksin sen vasta, kun saavun Brunckebergintorin varrelle Tukholmaan, vanhaan ruokapaikkaani, ja siellä saan tavata kelpo päivällistoverini, joille sydäntäni keventääkseni kerron seikkailuni. Heistä on koko juttu hullunkurinen ja välttämättä tahtoo yksi heistä kirjottaa minun puolestani onnittelusähkösanoman lähetettäväksi kohta Upsalaan »Rullaniin» yhteisesti kaikille Vikbergeille, jotka siellä tietysti paraikaa ovat koossa ja saavat tehdä toistensa tuttavuutta. Sen sain kumminkin estetyksi ja minusta tuntui varmimmalta pysyä Upsalan Vikbergeistä niin kaukana ja niin äänettömänä kuin mahdollista, jotta he niin pian kuin suinkin unhottaisivat tuon käyntini Upsalassa, joka minulla aina on pysyvä mielessäni.

1894.

TUNNELMAIN MAASSA.

Sanaa »tunnelma» en ole koskaan voinut suvaita enkä ole näihin asti itse vielä milloinkaan sitä kirjoitettuna käyttänyt. Olen koettanut sen asemalle keksiä toista sanaa taikka, ellen sellaista ole löytänyt, olen kiertelemällä kokenut päästä pälkähästä. Tuo sana on näet minusta huono ja ruma, se on tehty tekemällä niinkuin monet muutkin, mutta tehty kömpelösti; jos olisin kielimies, keksisin epäilemättä jonkun mutkan todistaakseni, että se on aivan »väärä johdannainen» ja tuomitseisin sen kuolemaan tiedemiehen oikeudella.

Mutta nyt — pelkään minä — täytyy minun itseni turvautua tuhon inhottavaan sanaan. Aijon näet kertoa pari piirrettä kööpenhaminalaisten elämästä, ja jos sinä lukija hiukankaan tunnet tanskalaisia, täytyy sinun myöntää heidän olennossaan olevan siksi paljo »tunnelmoimista», että heistä kertojan on ylen vaikea välttää taikka kiertää sellaista sanaa, joka vastaa saksalaista »Stimmung». Siinä on koko tuossa viheriässä saarimaassa jotakin pehmoista herkkämielisyyttä, jotakin »sievää» ja »idyllistä», joka vaatii »tunnelma» sanan käyttämistä ja sitä samaa piirrettä kuvastuu myöskin kansan luonteesta. Ei niin, että ihmisiä voisi sanoa juuri uinaileviksi tai haaveksiviksi, ovathan he päinvastoin sangen pirteitä ja eloisia, vaan sittenkin, tunteella näyttää heidän olennossaan olevan hyvin paljo tekemistä, ja he koettavat mielellään järjestää yhteiselämänsä niin, että sen yksityiset tilaisuudet muodostuisivat somiksi »tunnelmaryhmiksi», taikka ainakin näyttäisivät siltä.

Vaan parilla esimerkillä saan ehkä tuon tarkoittamani piirteen selvemmin esitetyksi.

Lähtekäämme liikkeelle esimerkiksi jonakin lämpimänä ja päiväpaisteisena sunnuntaina noinikään kesäkuun kauniimmillaan ollessa katselemaan, kuinka kööpenhaminalaiset viettävät joutopäiväänsä. Meidän olisi oikeastaan oltava monessakin paikassa yhtaikaa, mutta seuratkaamme nyt ainakin aluksi päävirtaa. Se kulkee kaupungista länttä kohden merenrannikkoa pitkin tuuheaan tammimetsään, joka on tuttu lyhyestä nimestään »Skoven», metsä, — näin määräämätön yksikkö näet riittää, sillä Tanskan metsistä ei ole monikossa paljo puhumista.

Taon 5-6 virstan pituisen matkan voipi kulkea sekä laivalla että rautatiellä, ja onhan niitäkin, jotka näitä kulkuneuvoja käyttävät. Mutta ne tiet ovat useimpain kööpenhaminalaisten mielestä liian arkiteitä, liian proosallisia. Ajaa junavaunussa taikka istua laivankannella, sehän on niin jokapäiväistä, siinä ei ole ensinkään runollisuutta, tunnelmaa… Toista on somasti ryhmittyä hevosten vetämiin kärryihin tai vankkureihin ja kulkea siten omalla ajopelillään metsään. Jos saadaan omasta perheestä tai sukulaisperheistä kokoon noin 8-10 henkeä — sen verran mahdutetaan noihin vuokrattavissa oleviin vankkureihin — niin on porvarillisten kööpenhaminalaisten ilo ylimmillään. Voileipiä otetaan mukaan ja laulaen ajetaan ulos kaupungista. Laulu kuuluu asiaan. Yksiäänisesti lauletaan joka vankkurissa sieviä isänmaallisia tai rakkauslauluja, lauletaan koko matkan, jota tuossa verkkasessa kulussa menee tuntikausia. Niissäkin vankkureissa, joita ei yksi perhekunta tai seuruekunta ole jaksanut itselleen palkata, vaan joihin on kokoontunut toisilleen outoa väkeä kaupungin eri kulmilta, lauletaan yhtä hartaasti ja ollaan yhtä iloisia. — Tällaisia pyhäretkiä varten löytyy Kööpenhaminassa erityinen ajurien haaraosasto, jolla on erittäin siihen tarkoitukseen hevoset ja ajopelit.

Huomattavaa tuossa retkeilyssä on, että perheiden tuoreimmillaan olevat jäsenet, pojat ja tyttäret noin 17:n ja 27:n ikävuosien väliltä, useinkaan eivät matkusta muun perheen mukana. He kulkevat erikseen, parittain — ovat kihloissa. Kööpenhaminassa se näet kuuluu kuuluvan asiaan, että ollaan kihloissa. Niin pian kuin nuorukainen on päässyt niin pitkälle, että ensimmäiset parranhaituvat ovat tehneet yläleuvalle harvan laihon, rupeaa hän kiireisesti katselemaan itselleen samanikäistä tyttöä ja ennen pitkää sitä ollaan kihloissa, vaikka useinkaan ei ole vielä elämisestä, ei elämän suunnasta eikä siis perheen perustamisestakaan mitään tietoa. Mutta se nyt ei olekaan aina ensimmäisenä tarkoituksena; pääasia on ensiksi, että ollaan kihloissa, — sehän on niin runollista, niin hauskaa, niin kiihoittavaa, niin tunne-elämää kehittävää. Jokaisella on oma henttunsa, jonka seuraan hän rientää illoilla työstä päästyään ja jonka kanssa varsinkin sunnuntait vietetään yhdessä. Onhan se niin ihanata kuherrella kahden kesken, puhua rakkaudesta ja unelmoida tulevaisuutta. Ja kun esim. näinikään sunnuntaisin istuu rinnakkain ja lähekkäin vankkureilla ja laulellen ajaa »metsään», niin onhan siinä tunnelmaa. Mitä seurauksia tuosta kihloissa olosta on, se on toinen asia. Usein ei siitä ole mitään seurauksia, vanhat liitot puretaan ja uusia tehdään. Usein se taas viepi aivan nuoriin avioliittoihin, ja vaikka niissä monasti ei olekaan paljoa mistä »perhe» eläisi, niin onhan siltä tuo kahden nuoren yhdessäelämä niin somaa ja runollista…

Vaan me olemme jo saapuneet tammimetsään ja kävelemme siinä poikki ja pitkin katselemassa kööpenhaminalaista huvittelua. Nuo kirjavat ryhmät, suuremmat ja pienemmät, jotka ovat asettuneet sieviin sikermiin varjostoihin puittenjuurille, ovat todellakin miellyttävän näköisiä. Kesäisiä pukuja, iloisia mieliä, punaisia poskia, nuoruutta, kauneutta ja lempeä, — mitäpä sen viehättävämpää osaisi enää muukalaisenkaan silmä hakea kesäiseltä huvipaikalta. Voileivät kaivetaan esiin, kaivetaan juustokäärö ja kalakäärö ja keitetyt munat, ja ateria alkaa. Olutta saa ostaa siellä täällä olevista myymälöistä, joista siis haetaan särvin. Niin kodikasta, niin »nättiä»!

Yli koko kentän lepää sopusointua ja rauhaa. Ei rähisevää ääntä kuulu mistään, ei toraista sanaa, ainoastaan tuota samaa laulua kaikuu sieltä, täältä, tammien juurilta. Ja kun sulhanen aterian jälkeen laskee päänsä morsiamen syliin ottaakseen ettoneen ja kun lapset laitetaan vähän syrjemmäs leikkimään, että papat ja mammat saisivat rauhassa levätä raanuinsa päällä ruohokossa, niin tuntuupa katsojasta siltä, kuin näkisi hän teaatterinäyttämöllä jonkun aistikkaasti ryhmitetyn »stilleben»-kuvaelman, jonka olisi tarkoitus esittää onnea ja rauhaa.

Sama tunne pysyy katsojassa myöhemminkin, se vain erotus, että kuvaelmat muuttuvat. Milloin keräytyvät luonnon helmassa olijat, lapset, kihlatut, naineet miehet ja naiset, piiritanssiin, milloin muuhun sievään leikkiin. Rannalla vieressä on hoijakoita, kiikuja ja muita ilopaikkoja. Sulhanen kustantaa morsiamensa viiden äyrin kiikkuun, istuu itse vierelle ja pitää hellästi vyötäreiltä kiinni, ettei tuo vain putoaisi. Ja sen jälkeen tarjoo hän vielä tytölleen lasin olutta, juo itse kaksi, ja palkaksi saa hän, jos sattuu vähänkään siimespaikkaa, suukkosen. Eikä tee mitään, jos joku näkeekin. Onhan se niin viatonta, samalla kuin se on niin runollista ja sievää. Eikö olekin?

Tunnelmaa pitää olla kaikessa ja sitä on kaikessa. Itse kaupunki puistoineen ja siltoineen kuvastaa jo keskellä ihmishyörinääkin jonkunlaista hempeämielistä tunnetta, sitä samaa huokuu vastaan huvipaikoista, Tivolista ja kesäteaattereista, niin, sitä huomaa melkein kauppapuodeissa ja ruokapaikoissakin. Sydämmellisyyttä ja hiukan lapsellista herkkyyttä, joka koettaa ilmestyä niin sievässä muodossa kuin suinkin. Lyhyesti, — tunnelmaa.

— Sain tuttavikseni Kööpenhaminassa pari, kolme yliopistoon vielä kuuluvaa nuorta miestä, joiden kanssa toisinaan olin yksissä ja juttelin myöskin tuosta piirteestä sikäläisen kansan luonteessa. Kehuin sitä piirrettä, sanoin sen todistavan sydäntä ja hyvyyttä ja väitin, ottamalla vertaukseksi meidän karun ja jäykän suomalaisen luonteen, sitä pyrittäväksi päämääräksi. Mutta he eivät hyväksyneet tuota kehumista. He myönsivät tuollaisia merkkejä kansan luonteessa olevan, vaan väittivät sitä lapsellisuudeksi ja miehuuttomuudeksi, josta olisi irti pyrittävä. Tuollainen uinaileva suunta on raukkamaista, he tahtoivat esiintyä jäyhinä miehinä.

Ja kumminkin oli heissä itsessään tuota tunnelmoimista hyvinkin runsaasti. Havaitsin sen monasti.

Niinpä olivat he illaksi ennen lähtöäni kutsuneet minut vieraakseen. Arvelin, että mentäisiin johonkin ulkoravintolaan iltasta syömään tai laivaretkelle merelle taikka johonkin varieteehen. Mutta hyvin salaperäisenä ohjasivat he matkan rautatieasemalle, ostettiin piletit ja istuttiin junaan. Tästä kai on tuleva jotakin erinomaisempaa lystiä, arvelin. Ja niin siitä tulikin.

Kun tunnin ajan oli rautatievaunussa nielty tomua, pysähdyttiin pienelle asemalle, joka oli viljelysketojen keskellä. Sieltä lähdetään astumaan auringon laskua tehdessä pölyistä maantietä pitkin, astutaan, astutaan… Pari kertaa olin jo kysynyt, että mihinkä tämä tie viepi, mutta he vastaavat vältellen. Jotakin harvinaista! Peltojen keskeltä avaupi vihdoin vettä esiin, pieni järvi, matalat kaislikkorannat, taloja tiheässä ympärillä.

— No, tässä nyt ollaan perillä.

— Oho. Ja mihinkä tästä nyt mennään?

— Mihinkä! Tässähän sitä ollaan.

No, ollaanpa sitten, arvelin, yhä vielä odotellen mitä tuleman piti. Istahdin rantakivelle, ystävieni rientäessä puuhaamaan mikä millekin taholle. Yksi kävi yhdestä talosta vuokraamassa veneen, toinen toisesta ostamassa olutta, kolmas vielä juoksi muissa puuhissa.

— Ettäkö ongelle? kysäsin, kun vihdoin ruvettiin veneeseen astumaan.
Kysymykseni huvitti heitä hyvin.

— Ei, muuten vain järvelle istumaan, tyynelle järvelle, katsomaan kuinka päivä laskee ja iltarusko punottaa.

Sitähän siinä sitten katsottiin. Nuo asiaan kuuluvat »juustokääröt» ja »kalakääröt» vedettiin taas taskuista esiin, syötiin voileipiä veneessä ja juotiin olutta päälle. Ja aina sekaan silmäiltiin, kuinka päivä katosi matalan rannan taa, peltojen alle piiloon.

— Mutta miksi teitä oikeastaan miellytti lähteä juuri tänne? kysäsin taas kerran illan kuluessa, sillä se ei ollut mulle vielä aivan selvillä.

— Miksi! Eikö sinua sitten tämä miellytä?

— Tietysti, eipä siltä, mutta…

— Ajatteles nyt kun näin istutaan ruuhessa keskellä tyynen järven selkää ja syödään evästä… Minkä arvoista tämän rinnalla olisi istua jonkun laivan kannella merellä tai jonkun varieteepöydän ääressä! Tässähän on tunnelmaa!

Niin, sitähän tässä on, kyllä minä tämän nyt jo tajuan ja olihan se mulla jo hämäränä aavistuksena ennakoltakin. Tämähän on nyt taas tuollainen runollinen tuokiokuva… Asema kävi vielä selvemmäksi, kun eräs ystävistäni, jossa oli kirjailijan vikaa, rupesi lukemaan ääneen runoa, jonka hän edellisenä yönä oli kirjoittanut…

Juna lähti asemalta kaupunkiin vasta kello 4 aamulla. Siihen asti oli meidän joko istuttava venheessä tai käveltävä rannalla. Ei se tahtonut tuo »tunnelma» oikein koko yötä kestää. Minun oli lähdettävä seuraavana päivänä kahden vuorokauden rautatiematkalle, joten melkeinpä pisteli järveltä palattaessa vihakseni, että yö oli jäänyt nukkumatta. Ja uni näytti olevan toisillakin.

Mutta he olivat järjestäneet tämän illanvieton tähän tapaan parhaassa tarkoituksessa, saadakseen herätetyksi runollisen ja arkielämää yläpuolella olevan mielialan. Olihan aivan heidän luonnossaan, että tässä piti saada luoduksi »tunnelmaa».

1894.

PIKAJUNALLA KESÄKUUMALLA.

Piletti on taskussa, matkalaukku verkossa, — sateenvarjo vieressä — kaikki mukana. Hyvä. Painaun junavaunun nurkkaan, leväytän eteeni »Politikenin», silmäiltyäni ensin ikkunasta, miten Kööpenhaminan viimeiset savupiiput häviävät näkymättömiin junan huristaessa eteenpäin.

Tässä sitä nyt ajetaan maailmaa katsomaan. Johan sitä nyt kerran saapikin kappaleen nähdäkseen. Neljän valtakunnan läpi saapi kulkea, suurten kaupunkien läpi, rikkaiden viljelysmaiden läpi, tiheimpäin tehdaspaikkain läpi. Puolen Eurooppaa saapi nähdä ja lopuksi päästä — Pariisiin. Silloinpa melkein jo sopii kiitollisena, tyytyväisenä huoasta: nyt sinä herra lasket j.n.e. Sillä minä olen sen nähnyt, nimittäin Pariisin.

Niin ajattelin itsekseni jo edeltäpäin nauttien junan nopeasti vilistäessä Sjellantia pitkin. Siinä nyt ei ollut vielä paljo mitään näkemistä. Yhtenä ainoana viheriänä, tasaisena lakeikkona kiiteli maisema silmien ohi. Kaikki peltoa ja niittyä, kaikki niin saroittain täsmälleen yhdenlaista, että silmä ei saanut mistään kiini. Vaihtaisinpa mielelläni Suomesta vuorennikamen tuohon, lammensilmän tähän vehnäpellon rintaan taikka kanervikon katkasemaan noita loppumattomia kylvöheinän sarkoja, — olisihan tuosta toki pikkusen vaihtelua, oikeinpa päätä huimaa kauvemmin katsellessa tuota ääretöntä yksitoikkoisuutta.

Kuka uskoisi Tanskassa niin paljon maata olevan, että saapi ajaa vähilleen 2 tuntia yhtä Sjellantia pitkin; — vaan syy taitaakin olla se, että rautatie on hiukan pantu kiertämään keskuksen ympäri, ettei matka tuntuisi kesken loppuvan. Ohoo, vai jo siellä huudetaankin: Korsör! Kieliin matkustajat nouskoot laivaan.

Korsör, siitä paikasta en tiedä muuta, kuin että siinä oli Tanskalla mennä vuonna kolerakaranteenin paikka. No siitäpä ei taida muuta tarvitakaan tietää. Nyt vähän vesimatkaa ja sitten se alkaa se suuri saksalainen isänmaa.

Kiel on Saksan suurin sotasatama, muistan ennenvanhaan lukeneeni maantieteessä. Niinpä näkyy olevan. Pitkin pitkän sataman kylkeä on ladottu rinnakkain kuin sotamiehiä riviin suuria sotalaivoja, monitooreja, panssarilaivoja, mitä lienevätkin kaikki. Vai tuossa ne nyt ovat ne syömärit, jotka nielevät Saksan suunnattoman korkeat verot ijäti ammottavaan kitaansa ja joiden nälkää eivät ehdi tyydyttämään minkäänlaiset uudet sotaverot, — vai tuossa ne nyt makaavat joutilaina niinkuin laiskat syöttiläät ainakin! Kellekähän noista on hyötyä?

— Juna lähtee kello 6, huudetaan laivan rantaan saapuessa. Siihen töyttää joukko joutilasta väkeä, jotka väkisin tahtovat kiskoa minulta matkalaukkuni. Mihin helkkariin te sitä…? Vai tulliin, soo, soo, kunhan tässä keritään… Sukkia ja paitoja siinä on, uskokaa pois. Ka niin, se on valmis.

Siis puoli tuntia aikaa katsella Keiliä. Mutta sitä tuskin kannattaa puoltakaan tuntia katsoa. Syön sen sijaan voileivän ja juon seidelin olutta, hyvää olutta. Ja kohta taas huristetaan pikajunalla.

Ei muutu se maailma, yhtä lakeikkoa vaan. Mahtaa olla täällä maa hiukan hiekkaperäisempää, koska pöläjää noin siivottomasti. Valkeita kivitaloja siellä täällä, puistikko joskus, mutta harvoin, ympärillä. Muuta ei merkittävää, pikajuna ei edes pysähdykään niiden pikkukaupunkien kohdalle, joiden ohi vilistetään. Mitäs tässä nyt oikeastaan on näkemistä, mietin itsekseni, kun jo istuminen rupee pitkistyttämään. No, tullaanhan tästä kohta Hampuriin ja sitten niille suurille sivistyspaikoille.

Mutta miksi tässä pitää olla näin kuuma? Sitä kysymystä olen aamusta asti mielessäni hautonut, ja nyt se vasta ensi kerran puhkeaa oikeana haikeana huokauksena ilmi. Miksi näin jumalattoman kuuma ja kuumemmaksi vain käypi, kuta etemmäksi ehtii? Kuuluuko tämä kuumuuskin välttämättä sivistysmaihin? Pääseeköhän tästä ensinkään sulamatta läpi?

Ne kysymykset uudistuvat sitten yhä tiheämmin kuta kauvemmas ehdin. Mutta vielä en kerkiä käydä kovin kärsimättömäksi ennenkuin juna puhaltaa kaupungin läpi kulkemaan. Huudetaan Alttoonaa ja sitten Hampuria — se on yhtä samaa yhtäjaksoista kaupunkia —, ja jo vihdoin pääsen ulos hengittämään puhtaampaa ilmaa.

Kolme tuntia Hampurissa. Miten ne paraiten voisi käyttää? Raitiovaunulla Alsteriin, siitä höyryllä »Huuhkajanpesään», taas takasin ja kaupungin läpi satamaan. Ja nyt jo pitää pistää pikkusen juoksunhilkkaa asemalle, sillä klo on heti 11, juna lähtee. No ei sitä kolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä huokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun nurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin.

Nytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit tynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä yöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei auta nurkuminen. Koeta kärsiä, hoen itselleni, ja heittäyn niin rauhalliseksi kuin voin. Ja tunti menee, menee toinenkin, vaan toistaan hitaammin molemmat.

Puolihorroksiin olen vaipuneena ja silmäilen tylsästi tulijoita ja menijöitä eri asemilla. Ihastun joskus, kun joku vieressäni rupee keräilemään tavaroitaan ja hankkiupi nousemaan ensi asemalla pois, — jääpi mulle ehkä vähän väljemmin tilaa, saan hiukan heittäytyä kenolleni lepäämään. Vaan tuskin hän on ulkona, kun jo toinen, paljo lihavampi ja paksumpi saksalainen työntyy sisälle ja anastaa tuon himoitsemani neliökyynärän. Pettymystä vain pitkin matkaa! Tunnen jo tilani sangen surulliseksi, vaan koetan rohkaista mieltäni.

Taitaa olla alkuaamun aika, kun huudetaan: Bremen! Bremen, Bremen hoen mielessäni, sehän on tuttu nimi, mutta mikä merkkipaikka se nyt oikeastaan on, sitä en saa selville. Järkikin on näet jo tylsynyt ja muisti pettää. Bremen … joku Bremenin piispa on varmaankin joskus historiallisella ajalla jossakin tehnyt jotakin — vaan mitä? Kastanut virolaisia taikka tapellut tanskalaisten kanssa — en muista… Mutta entä … entä Bremenlinja, niin, sehän on se pahamaineinen linja, josta meidän siirtolaiset usein valittavat, — vai se paikka tämä nyt on. Konduktööri tulee pilettiäni tarkastamaan, — monettako kolmatta kertaa jo, en ole laskenut — ja minä koetan lahjomalla turmella tuota nuorta miestä. Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun pitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka — oikasen hyvin kituvan näkösenä selkäni — ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa sen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun pyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi. Vaan pyrkijä, joka nähtävästi temput tuntee, nykäsee oven auki, astuu sisälle ja luoden minuun murhaavan katseen — ikäänkuin syyttäen, että minä olisin tahtonut katkasta hänen matkansa — istahtaa hän melkein minun sorkilleni. »Eletään sovinnossa», tekisi minun mieleni häneltä rukoilla, »sillä jos tässä vielä riita tulee, niin kovinhan tämä on vaikeaa».

Juna huristaa taas eteenpäin ja minä nojaun kuumaan nurkkaani. Ulkona on pilkkosen pimeä, aukinaisesta ikkunasta tulvaa vain ehtimiseen sisälle hehkuvata hiekkaa, joka tunkeupi suuhun ja silmiin. Koettelen kädelläni kasvojani, mutta en enää tunne omaa ihoani, niin paksulti on jo likaa patoutunut joka paikkaan. Siitä istumasta kavahdun toisinaan ikäänkuin unesta. Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut nukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei ole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla jonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla.

Mynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne nimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt soimaan korvissani. Osnabryck ja Mynster takoo junakin ensiksi verkalleen liikkeelle lähtiessään, sitten yhä tiheämmin taputellen mutta aina vuorottain: Osnabr—Mynstr, Osnabr—Mynstr…

Nukuttaa, en voi nukkua. Kadehdin syvästi muuatta herraa, joka on saanut nostaneeksi koipensa vastapäiselle sohvalle toisen herran selän taa. Hän lepää sangen mukavasti. Ehkä voisin minäkin… Ei, siinä istuu minua vastapäätä terävänokkainen rouva, jolla on syli ja ympäristönsä täynnä kaikenmoisia hyntyitä, mahtaisi suuttua julmaksi, jos minä siihen kenkineni pyrkisin.

Vaan tunnit kuluvat kumminkin. Ei ole aika sentään aivan seisahtunut. Aamu valkenee, joku viileämpikin tuulahdus puhaltaa ikkunasta sisälle. Nythän tässä juuri ollaankin Reinvirran ihanilla seuduilla — vaikkei niistä suinkaan junassa tiedä — ja saapihan vastaisuudessa kehua kulkeneensa Rheinvirran poikkikin, onhan sekin ajatus jo jonkinlainen lohdutus. Ja parin tunnin perästä ollaan Kölnissä, — sinne jään päiväksi, jään varmaankin. Saan pestä silmäni puhtaiksi, saan nukkua, ja sittenhän sitä taas mielellään matkustaa. Rohkasen näinikään mieleni ja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja luontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan Dysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi olla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.

Tuntui sitä kumminkin vielä matkaa olevan — taipaleen loppuhan on aina pisin paitsi kyydillä ajaessa, jolloin saattaa hevosta lopulla paremmin kiirehtää. Itse veturikin ja koko juna tuntui vähän väsyneesti laahustavan eteenpäin poikki lukemattomista risteyksistä ja vekseleistä, ennenkuin lopullisesti seisahtui Kölnin asemalle.

Tännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani laukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan? Odottelen ja katselen — pitkäksi voi käydä päivä.

— Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?

— Kello 9.

— Ja mihin aikaan se tulee perille?

— Kello 6.

— Entä seuraava?

— Lähtee kello 2, perillä kello 11.

Päätin sittenkin lähteä ensi junalla — en muistanut enää äsköistä päätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi laittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla Pariisissa klo 6 tänään — minä jatkan.

Söin kipeneen, katselin tuomiokirkon — sehän on jokaisen kulkijan velvollisuus — ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa kohti. »Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?» oli jo alussa ainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä olinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin matkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta. Tämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän huokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa varjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka kulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa. Ajettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa tunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo mitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.

Toisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin tukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet paikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon noin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai Aachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.

Omituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana vielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu luodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät saksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo ranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän korina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli mikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin siihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja lopuksi sittenkin tulee suomalainen »perk…»

Puuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä tulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja hiekkapölyn polttama. Tehtaat — koko taivalhan Belgian läpi on kuin yhtä tehdasta — ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja jokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita asemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen kiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää pöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen kuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!

Jospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan jäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta, kylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin mahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään kokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin, olisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi. Taikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta kitalakeani raittiilla vesikulauksella, — vaan vesikin täällä vain lämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna sen verran, että ehtisi vesilasin juoda.

Saatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin kipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä asemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan jyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen itsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja toinen, eikä sitä tule.

Vaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan rajalle — ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri siinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa. Se on vasta yksi.

— Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.

— Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia jälempänä.

Morjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on halpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain tietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo luullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa! Vuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia yhteiskuntia.

Vaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun nurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä varten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle, jota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen jo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä. Voimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut. Raatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin likakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa loikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda kirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia harreja. Miks'en pysynyt siellä?

En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä kuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi ja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa järkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan puolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että ilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa, niin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos semmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.

Kaikki matkustajat ovat niin velton ja väsyneen näköisiä, että sekin vielä masentaa mieltä. Tulevat vaunuun, viskautuvat istumaan ja jäävät siihen kuin märkä riepu, kunnes taas kömpivät ulos. He toki pääsevät välemmin ulos, minun on istuttava paikallani viimeiseen asti.

Loppumatkasta en paljoa tiedä. Korvani kuulivat joskus S:t Quentinia mainittavan, toisella kertaa Compiegneä, vaan se kuului mulle jo ikäänkuin jostain toisesta maailmasta — aivoni, jotka nähtävästi olivat kiehumatilassa, eivät työskennelleet. Yksi asia mulla vaan oli selvillä: jos nyt hengissä pääsen läpi, en lähde koskaan enää kesällä ajamaan pikajunalla, — taisin vannoakin sen. Niin jos, — mutta eikö liekin tämä viimmeinen reissuni. Laskin aina, että puoli tuntia vielä mahdollisesti pysyn koossa, mutta miten sitten käy?

Ranskan kellokin läheni kumminkin, kumma kyllä, kuutta, mutta en vielä uskonut, että minä sen näkisin sinne asti ehtivää. Vaan kun sen jälkeen kuulin jonkun matkustavista mainitsevan, että Eiffeltorni jo häämöittää jossain kaukana, täytyi minun oikein vääntääntyä seisalleni kurkistelemaan sitä, että edes sen ehtisin nähdä elävin silmin. En nähnyt edes sitäkään. Huoaten heittäysin paikalleni. Taloja liiteli ikkunan ohi, palatseja, tehtaita, kaupunkeja. Tuntui aina siltä, että nyt tässä kohta pyörähdetään asemalle. Vaan ei. Sitä tuntui olevan loppumaton määrä tuota tuollaista maailmaa, enkä jaksanut sitä enää katsoakaan, kivistävää päätäni en jaksanut enää pitää pystyssä, se valahti hermottomana rintaa vastaan ja kaikki jäsenet raukesivat. Ka niin, ajattelin, nyt se on lopussa.

Kului aikaa niin muutamia minuutteja. Toiset matkustajat rupesivat keräilemään kokoon tavaroitaan verkosta. Kohotin päätäni: toivo puhalsi taas kytemään sammumaisillaan olevan kipinän. Olisiko mahdollista; että tultaisiin perille? Junaa jarrutettiin, sitä hyppyytettiin kiskolta kiskolle. Ja eikö ole vauhtikin jo heikentynyt? On todellakin. Mutta tämähän käypi niinkuin suurissa romaaneissa: kun surma juuri on iskemäisillään, silloin on apu ääressä. Vaan uskallanko tuohon luottaa vieläkin?

Uskallan. Vauhti loppuu, junankuljettaja levittää oven auki: Paris! Korvani eivät valehtele, en houri enkä uneksi. Se on totta. Aivan olen siis hengissä perillä, ja toivottavasti palaa tajunta ja järkikin vähitellen takasin. Minä olen sen kestänyt.

Hoipertelen tosin kuin 80-vuotias, poteva vanhus asemalle ajuria hakemaan ja saan kyllä kotvan aikaa hakea tomuttuneen ja puolipalaneen muistini komeroista osotettani. Vaan sen löydän kumminkin ja pääsen ajamaan hotelliini.

1893

PARIISITAR.

Arvaanpa minkälainen mielikuva lukijassa syntyy ensiksi kun hän tuon otsakirjoituksen lukee. »Pariisitar», — siis tuo maailmankaupungin kadun kukka, joka kukkii lokaviemärin partaalla, tuo keveä, huikenteleva olento, tuo kaunis ja vilkas ja tulinen, mutta vaarallinen ja myrkyllinen.

Niin, semmoinenhan se on yleinen kuva pariisittarista, sen karvaisinahan ne enimmäkseen esiintyvät matkustajallekin. Vaan mulle on kumminkin jäänyt mieleeni erään sellaisenkin pariisittaren kuva, joka oli vähän toista maata, luonteeltaan kyllä täysi pariisilainen, mutta ei siltä mikään kadun kukka.

Viikon verran aikaa olin ollut Seine-virran kaupungissa ja, niinkuin muukalaiset säännöllisesti ovat, niin olin minäkin siellä ensi ajat sekä mykkä että kuuro. Saa sitä olla kieltä vähän osaavinaankin, mutta kun sinne tulee, niin kovin löytää itsensä köykäseksi: ei ymmärrä mitä muut sanovat, ei osaa itse sanoa mitä tahtoisi. Se on mitä kiusallisin asema, johon ihminen voi joutua; hän kävelee siellä kuin äänetön henki elävän elämän keskuudessa, ei osaa puuttua mihinkään, ei osaa ajaa asioitaan, tuntuupa melkein siltä, kuin ei kuuluisi koko ihmiskuntaan. Väleen siinä sentään korva tottuu kuulemaan ja ymmärtämään, vaan ennenkuin kielensä saa sen verran opetetuksi, että se johonkinkaan määriin pystyy ajatuksia tulkitsemaan, niin — siihen menee aikaa.

Olin vielä tuossa kiusallisessa asemassa: ymmärsin vähän, välttämättömimmät tarpeeni saatoin pyytää ja tarpeellisimmat selvitykset antaa, vaan minkäänlaisesta keskustelusta ei vielä tullut mitään. Ei löytynyt sanoja, kieli ei kääntynyt. Kävelin siten eräänä päivänä yksikseni, kuten tavallisesti. Menin kauvas omasta kaupunginosastani toimittamaan pientä asiaa, jonka matkan varrella olin saanut toimitettavakseni: kirje ja terveisiä oli vietävä eräälle skandinaavialaiselle rouvasihmiselle. Talon löysin, lähetin portinvartijan ylös viemään kirjeen ja korttini ja kysymään, saisinko tulla sisälle tapaamaan haettavaani. Itse odotin alhaalla, kävelin edes takasin portin edustalla. Kävelin kauan, ei tullut mitään vastausta.

Yhtäkkiä lennättäysi portista ulos nuori tyttö, katsoi terävästi pari kertaa ympärilleen ja astui sitten suoraan minua kohden kysästen ranskaksi:

— Tekö olette se suomalainen herra?

Tyhmistyneenä katselin ensiksi tuota nuorta, pirteää tyttöä, joka noin rohkeasti ja tuttavallisesti tuli minua puhuttelemaan. En saanut heti paikalla itselleni selvitetyksi, miten asianlaita oikeastaan oli, luulin jonkunlaisen erehdyksen tapahtuneen. Tuskin sain vastaukseksi soperretuksi:

— Minä, neitiseni.

Häneltä pääsi heti helakka nauru, kun hän näki minun hämmästykseni. Ja naurun sekana virtasi sitten pitkä sanatulva, jota ainoastaan äärimmilleen jännittämällä tarkkaavaisuuteni ennätin seurata. — Niin, hän oli juuri tullut minua tapaamaan eikä ketään muuta. Rouvasihminen, jota hain — ja joka oli hänen asuntotoverinsa — ei nyt juuri voinut ottaa minua vastaan, hänellä oli jokin opetustunti, jota hän ei tahtonut keskeyttää. Mutta hän tahtoi kumminkin minua tavata, puolen tunnin perästä olisi hän jo vapaa. Ja he olivat siellä ylhäällä sopineet, että minä sillä välin voisin, jos tahtoisin, seurata tyttöä erääseen nuottikauppaan, johon hänellä oli asiaa…

Tietysti minä tahdoin ja jo sillä välin kuin tyttö vielä jatkoi sanatulvaansa olimme me kääntyneet kadunkulmasta ja vaelsimme ihmistungoksen keskitse leveää bulevardia pitkin. Ihmettelyn sekaisella mielihyvällä katselin koko ajan tuota vieressäni vilkkaasti lepertelevää pikkuolentoa, katselin kuin maanmoukka ainakin pitkään ja äänettömänä. En ollut vieläkään toipunut ensi hämmästyksestäni. Hän oli ilmestynyt kuin pilvistä tuohon eteeni, heti heittäytynyt tuttavaksi ja ruvennut kertomaan minulle aikeistaan ja mieliteoistaan, — minulle, joka en ollut viikkokausiin ollut tilaisuudessa kuuntelemaan itselleni lausuttua ystävällistä sanaa, joka olin kuin erakko kulkenut äänetönnä ihmistulvan keskessä ja melkein jo ruvennut vihaamaan ihmisiä. Hän oli vielä kuin lapsi, vaikka jo vuosiltaan olikin naisen ikään kerennyt. Suuret, vilkkaat ja myötään liikkuvat silmät, pehmoset punaset posket, jotka hänen puhellessaan olivat yhdessä ainoassa, mutta lakkaamatta vaihtelevassa hymyssä. Ja koko tuo pieni vartalo notkui ja värähteli jokaista äänensointua myöten ja jokaisen tunteenvivahduksen mukaisesti. Elävää elämää näytti olevan jokaisessa sormenpäässä, kengän kärki näytti tanssivan jotain vallatonta tahtia katua vastaan ja toisinaan hän, kuin oikein vilkkaasti selitti jotakin, pyörähti puolitiehen eteeni kadulle solahtaakseen samassa tuokiossa taas rinnalleni. Mutta samalla oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin niin arvokasta, niin maltillista ja itsetietoista, kuin olisi hän koko ajan huomauttanut: noli me tangere!

Ja pian oli hän ehtinyt kertoa minulle koko pitkät tarinat itsestään. Hän ei ollut oikeastaan pariisitar, hän oli kotosin Sedanista, vaan oli nyt ollut vuoden Pariisissa soittoa ja laulua harjoittelemassa. Mutta nyt oli se surullinen hetki tullut, jolloin hänen täytyi matkustaa pois Pariisista, huomenna täytyi jo lähteä, nyt juuri, jolloin täällä olisi ollut niin hauska.

—- Mutta miksi täytyi?

Isä on kirjoittanut ja käskenyt tulla kotiin. Ja niin oli nyt vaikea lähteä. Vastikään oli hän opetellut monta uutta kaunista laulua ja nyt täytyi kaikki jättää kesken.

— Olipa se surullista.

Olin sangen kiitollinen siitä, että hänellä oli niin hyvä sanantulva, sitenhän minä pääsin aivan kuuntelemalla, joskus vain tokasten jonkun sanan sekaan. Mutta pisti se siltä vihaksi toisinaan, kun ei voinut ottaa keskusteluun osaa eikä kysyä mitä olisi tahtonut. Tyttö oli m.m. sanonut, että olipa se ollut Jumalan onni, kun minä juuri tuolla hetkellä olin tullut asiatani ajamaan, sillä muuten ei olisi hänellä ollut ketään, joka nyt olisi joutanut häntä saattamaan kaupungille. (Pariisissa ei näet nuoren, »siistin» tytön katsota voivan päivilläkään yksin kävellä kaduilla, mutta ei näytty seuraajasta kumminkaan hyvin tarkkoja oltavan, koska siksi aivan outo mies kelpasi.) Tähän minun tietysti olisi ollut vastattava, että onni oli ollut yksinomaa minulle suosiollinen, kun hankki minulle näin herttaisen tehtävän. Jo rupesin sitä lausumaan, mietin sanoja, koetin ajatuksissani asettaa niitä peräkkäin, mutta siihen meni niin paljo aikaa, etten enää katsonut voivani sanoakaan sanottavaani. Ja niin kuivi koko kohteliaisuuteni yhteen haikeaan huokaukseen.

Vähitellen rupesi kai tyttö kumminkin käsittämään, että minun harvasanaisuuteeni oli jokin erityinen syy, ja siksi otinkin valaistakseni hänelle tuota merkillisyyttä, selittääkseni, että olinhan ulkomaalainen, joka vasta viikon olin Pariisissa oleskellut ja joka en siis vielä ollut ehtinyt oppia maan kieltä. Tämän lauseen olin jo valitettavasti saanut useita kertoja ennen lausua, joten se jo oli mulla valmiiksi mietittynä, mutta sittenkin hän nauraa kikatti koko ajan kuin olin äänessä. Mahtoi se kuulostaa merkilliseltä. Eikä hän sittenkään näyttänyt minua ymmärtävän. Ranskalaisten itserakkaus on näet suuri: yhtä vähän kuin Jumalaa on muuta kuin yksi, voi kieliäkään olla muuta kuin yksi ja se yksi on ranskankieli. Joka ei osaa ranskaa puhua, eihän se ylipäätään osaa puhua, ja tyttö mahtoi ihmetellä mikä minä, vanha mies, olin, joka en vielä osannut puhua. Hän pyörähti eteeni kadulla, katsoi minua suurilla, hämmästystä kertovilla silmillä ja kysyi:

— Kuinka on mahdollista tulla toimeen maailmassa, kun ei osaa edes puhua?

— Niin, vaikeaahan se on, vaikeaa ja tukalaa, mutta minkäpä sille tekee. Ei siihen auta muu kuin yksi keino: koettaa oppia.

Syvästi hän näytti ottavan osaa minun kurjuuteeni, vaan ei hän sentään kauankaan joutanut sitä surkeilemaan. Hän oli kuin tuollainen hupakko koulutyttö, jolla on hyvin vilkas ja vallaton mielikuvitus ja joka alituisesti syöksähtää yhdestä mielenjuohtumasta toiseen. Jos minun olisi ollut oltava hänen seurakumppaninsa pitemmän aikaa, niin olisi hän epäilemättä hankkinut minulle monta huolta ja surua, sillä hänellä oli sen tuhannen ilveet ja elkeet. Milloin hän kävellessään matki jotakin edellä kulkevaa herrasmiestä, milloin hän ääneen hyräili ja samalla sormellaan soitteli päivänvarjostimensa vartta, milloin huiskutti hän nuottisalkkuaan, joka hänellä oli käsivarrellaan; ja sitten yhtäkkiä hän oli säikähtävinään omaa vallattomuuttaan ja heittäytyi kiltiksi lapseksi. Mutta koko ajan oli kumminkin hänen käytöksessään sellaista varmuutta, sellaista suloutta ja makua, että olisi melkein luullut joka tempun, joka askeleen, olleen ennakolta opitun. Pariisitarta kiireestä kantapäähän!

Nuottikaupassa, johon häntä seurasin, pani hän pyörälle sekä myöjät että minun. Kauan valikoittuaan ja juoksutettuaan kauppapalvelijoita otti hän muutamia vihkoja ja selitti sitten, että näitä hän ei aijokaan maksaa. Hän on täältä vuoden ajan ostanut niin paljon nuotteja, että on oikeus ja kohtuus, että hän nyt poislähtiessään saapi nämä ilmaiseksi. Ja sen hän sanoi niin vakavalla äänellä ja värähtelemättömillä kasvoilla, että täytyi uskoa hänen puhuvan aivan täyttä totta. Kauppapalvelija oli ymmällä. Kyllä kai se hänen puolestaan olisi kohtuullista, mutta vaikea hänen oli omin päinsä sitä luvata…

— Vaan te myönnätte, että mulla on oikeus saada nämä ilmaiseksi, eikö niin?

— Teiltä, neitiseni, on mahdoton kieltää mitään, vaan, kuten tiedätte, täytyy meidän tehdä tili kaikesta minkä myömme, ja niin ollen…

— Ja niin ollen — hyvästi!

Tyttö kääntyi oveen päin muka lähteäkseen. Kauppapalvelija katsoi hätääntyneenä tyttöä, katsoi minuun kerran toisensa perästä ja jopa pyörähti mulla ajatus päässä ja rahat taskussa että jokohan piti minun mennä ja maksaa tuo lasku. Mutta samassa suli vihdoin tytön totinen naama ilkkuvaan nauruun, hän pudotti kouransa silmästä rahan tiskille, lausuen: »no tuossa nyt on, ottakaa».

Sellainen veitikka!

Eipä kumma, jos hän tuolla puolentunnin kävelyretkellä jo ehti panna multakin ajatukset ja tunteet sekaisin ja jos jo paluumatkalla mielessäni pahottelin, että hän jo huomenna matkusti Sedaniin ja että siis sen ainoan kerran vain sain häntä tavata, ensimäisen ja viimeisen. Enin kaikista minua kumminkin harmitti, etten silloinkaan voinut sanoa hänelle mitään miellyttävää, iloista, kohteliasta. Tuossa hän lakkaamatta leperteli vieressäni, kertoi juttuja ja kysyi mielipidettäni milloin mistäkin, ja minun täytyi olla ääneti kuin patsaan. Sillä jos jotain rupesin sanomaan, tuli se niin huonosti, että itsekin häpesin. Se oli sietämätöntä.

Jäähyväishetkeksi olin kumminkin miettinyt pienen kiitoksen hauskasta seurasta ja kun sen vuoksi eteisessä käteltiin, lausuin, niin hyvin kuin osasin, ihastukseni siitä harvinaisesta onnesta, mikä minulle oli tapahtunut. Hän nauroi herttaisimman, veitikkamaisimman naurunsa, toivotti mulle hauskaa oloa Pariisissa, lisäten:

— Mutta ennen kaikkia, oppikaa puhumaan, sillä muuten teillä ei ole hauska.

Oih, kuinka syvästi itsekin silloin tunsin tuon neuvon todeksi!

1894.

HABIT NOIR.

Tänä iltana minä menen suureen oopperaan näyttämön puolelle katsomaan kaikkia niitä suurenmoisia koneita ja laitoksia, joita siellä käytetään kaikenmoisten luonnonäänien ja liikuntojen aikaansaamiseksi, lausui mulle eräänä päivänä aamiaista syötäessä ruotsalainen pöytätoverini pyyhkästessään syönnin päälle suutaan ja juodessaan lasista pois viimeisen viinisiemauksen.

— No sehän sopii, vastasin minä, minulla on myöskin asiaa suurille bulevaardeille päin, joten voimme siellä yhdessä syödä päivällistä. Joko sinulla on asianomainen lupa päästäksesi näytöksen aikana. näyttämölle?

— Ei ole vielä, menen klo 5:n ja 6:n välissä sitä hankkimaan. Ja mulla on sellaiset suosituskirjeet, että sen saan. Mutta siksi meidän onkin jo viiden aikana lähdettävä Seinen toiselle puolelle.

— Hyvä, tavataan sitten tavallisessa paikassa.

Hän oli näyttelijä, Gööteporista kotosin ja oleskeli opintoja varten Pariisissa; oli ollut siellä jo pari, kolme kuukautta enemmän aikaa kuin minä ja söi samassa ruokapaikassa. Olimme pitkät ajat syöneet siellä toisiamme tuntematta, usein istuneet samassa pöydässäkin nokat vastakkain; olin pian kielestä päättäen huomannut, että hänkin oli ulkomaalainen — saman oli hän tietysti huomannut minusta —, mutta tuttavuutta ei ollut syntynyt ennenkuin pitkän ajan perästä, jolloin eräs toinen seurassani sattumalta ollut skandinaavi meidät esitti. Ja sen jälkeen söimme monasti yhdessä ja kävimme syönnin jälkeen usein teaatterissa y.m. huvipaikoissa. Nyt emme olleet tavanneet toisiamme moneen päivään, vaan tänään meidän taas sopi lähteä yhdessä keskikaupungille.

Saatoin häntä ensiksi oopperaan ja odotin ulkopuolella sill'aikaa kun hän kävi sisällä hankkimassa itselleen lupalippua iltaa varten. Vihdoin hän tuli sieltä, oli lipun saanutkin, vaan hän hoki koko ajan tullessaan itsekseen jotakin nimeä, jota hänen illalla tuli pitää mielessään ja joka hänelle olisi jonkunlainen »sesam» saadakseen läheltä tarkastaa ja tutkia kaikkia koneita ja niiden käyttämistä.

— Onko sulla lyijykynää? kysyi hän multa; anna tänne, niin kirjotan muistiin tuon nimen … Abinuaar … saakelin kummallinen nimi, ei sitä muuten mitenkään muista.

— Abi… Onko se jonkun ihmisen nimi?

— On, jonkun tärkeän viranomaisen nimi, en saanut tapaamani herrasmiehen pakinasta oikein selvää, oliko se hän itse vai joku toinen, mutta ainoastaan sen nimen avulla minä pääsen näyttämölle, se on varma. No niin, Abinuaar, tuossa kynäsi. Nyt siis tänne takaisin kello kahdeksaksi.

Kahdeksan aikana piti minunkin tavata muutamassa ravintolassa eräs tuttava, vaan siihen meillä vielä oli paljo aikaa, joten sitä kulutellen kävelimme pitkät matkat kauniita bulevaardeja pitkin. Mutta niinkuin pikkuoloihin tottuneelle suurissa kaupungeissa usein käy, ei huomattu taaskaan pitää huolta välimatkojen ja ajan välisistä suhteista. Niinpä oli nytkin kello jo ehtinyt ohi kahdeksasta, kun syötyämme kiireen kautta riensimme kumpikin määräpaikkaamme.

— Muistathan nyt sen tärkeän nimen, kysäsin toveriltani vielä kun nurkassa erottiin toinen toisaalle suunnalle.

— Abinuaar … muistan.

Minä puolestani tulin määräpaikkaani liian myöhään. Odotin hetkisen ja kysyin sitten edeskäyvältä, oliko sellainen ja sellainen henkilö äsken täällä yksin odotellut. Oli, oli juuri lähtenyt vähää ennen kuin minä tulin. Se oli harmillista, vaan minkäpä sille teki. Parasta lähteä taas taivaltamaan Seine-virran toiselle puolelle, omaan kaupunginosaansa.

Eräässä kulmauksessa, jossa tiesin minulle sopivan raitiovaunun kulkevan ohi, odotin sitä ja kun se tuli, hyppäsin mukaan ja kiipesin katolle. Suuri oli hämmästykseni kun näin toverini, josta puolen tuntia sitten olin eronnut, jo istuvan siellä matkalla kotiin päin. Hän ei ollut näkevinäänkään minua ensiksi kun tulin ja kun istahdin hänen viereensä ja rupesin puhuttelemaan, oli hän hyvin pahantuulinen ja vastasi lyhyesti ja kärtyisästi.

— Tulitko sinäkin liian myöhään? kysyin.

— En … eli saattoi sekin vähän vaikuttaa, siitä nyt ei tullut tällä kertaa mitään.

— No miksei? Etkö saanut enää tavata tuota herraa Abi…?

— Tavata, — jaa, siinä nyt oli yleensä vähän väärinkäsitystä. Mutta minkäpä sille nyt enää tekee, — täytyy jättää toistaiseksi.

Huomasin, ettei hän tahtonut käynnistään lähemmin kertoa, enkä siis huolinut enempää udella, vaikka mieleni teki, sillä minusta tuossa jo tuntui olevan jotakin salaperäistä. Ajettiin sen vuoksi kauan aikaa ääneti, katseltiin hiljaisuudessa katuliikettä, molemmat synkän näköisinä, hän varsinkin. Jos hänelle jotain lausuinkin, niin hän tuskin vastasi.

Mutta äkkiä hän iski keppinsä siltaa vasten, kirosi ja rupesi äkäsellä äänellä ikäänkuin itsekseen puhumaan:

— Niin ne solkkaavatkin sitten aina nopeasti ja epäselvästi, että siitä nyt ei ihminen saa tolkkua. Sanoihan se ihan suoraan, että minun piti kysyä jotakin henkilöä.

— Niin sitä herraa, etkö kysynyt häntä sitten?

— Herraa, herraa, eihän se mikään herra ollut, sehän se siinä juuri onkin sikamaista?

— No mikä se sitten oli tuo Abi…?

— Olet sinäkin koko tomppeli, kun et sinäkään sitä älynnyt. Abi nuaar (kirjotetaan »habit noir»), se on tietysti musta puku, pitäisihän sen nyt lapsenkin ymmärtää.

— Hooo…!

Jo selveni mullekin asia, joskaan ei vielä täydellisesti. Hänen oli käsketty tulla mustassa puvussa, mutta jonkun epäselvyyden kautta ei hän ollut tuota ymmärtänyt, vaan oli käsittänyt nuo sanat yhdeksi sanaksi, joksikin nimeksi. Ja niin oli hän siis mennyt tavallisessa arkipuvussa ja tullut ajetuksi ulos. Siinäkö siis koko salaisuus, siinäkö väärinkäsitys, siksikö ollaan nyt niin synkällä tuulella!

— Mutta mitä sinä sitten puhuit, että sinun oli käsketty kysyä jotakin henkilöä? tiedustelin vielä toveriltani, vaikka näinkin, että se nauru, jonka hänen kertomuksensa minussa oli herättänyt, ei häntä ensinkään miellyttänyt.

— Niin, se mies, jota puhuttelin, käski minun tiedustella häntä itseään saattajakseni, sen kyllä ymmärsin, mutta samalla hän käski minun tiedustella itseään »en habit noir» (mustassa puvussa). Siinä oli kaksi eri asiaa, jotka hän sotki yhteen, ja sitä minä en ymmärtänyt. Oopperan näyttämölle päästäkseen täytyy olla frakki-puvussa, — kuka tuota nyt olisi voinut aavistaakaan, sehän on hassutusta!

Moneen kertaan sadatteli hän heidän metkujaan ja vehkeitään, joiden tarkoitusta ei tavallinen ihmisjärki voi käsittää. Mutta omasta erehdyksestään ei hän puhunut mitään. Ranskankieltä hän tietysti osasi paljoa paremmin kuin minä ja oli monasti ollut kärkäs pilkkailemaan, kuin minä puhuessani tein pahoja pukkeja. Mutta nyt piti hänelle itselleen sattua tällainen »väärinymmärrys», — minä näin kuinka se kaiveli häntä aivan ytimiä myöten. Sitä vain ihmettelin, miksi hän ensinkään kertoi mulle tuota onnettomuuttaan, jota hän aluksi oli yrittänyt salaamaan. Mutta hän kai oli ollut niin vihassa, ettei malttanut olla purkamatta ilmoille kiukkuaan.

Pahasti teki mulla nyt mieli häntä härnäillä, vaan en sentään kovinkaan ilennyt enkä raskinut. Kysäsin kumminkin vielä kotvasen kuluttua:

— Mitä sulle siellä vastattiin, kun sinä tulit ja kysyit sitä herra
Abinuaaria?

— Mitä?! Mitä sulle itsellesi vastataan, kun sinä joka päivä teet vielä pahempia kielipukkeja.

Tuosta näin jo, että tämä oli siksi arka paikka, ettei siihen ollut paljo koskemista, jos mieli säilyttää entistä ystävyyttä. Enkä puhunut siis enää koko asiasta sanaakaan, päinvastoin koetin puhua kaikenmoisesta muusta. Vaan silmistänikö hän lie huomannut vai omatuntoko hänelle lie sanonut, että mulla oli hyvin suuri halu laskea hänestä vähän pilkkaa, — hän ei lauhtunut sinä iltana ollenkaan leppeämmäksi. Ja kun me omassa kaupunginosassamme laskeusimme raitiovaunusta kadulle, ja minä ehdotin, että menisimme, kuten usein ennenkin, hetkeksi istumaan jonkun ravintolan edustalle, juomaan pukin olutta ja katselemaan väkiliikettä, niin hän kieltäysi. Hänellä oli vähän tekemistä kotona, hän meni mieluummin suoraan sinne. Ja niin menin minäkin.

Kävikö ruotsalainen toverini sitten jonakin muuna iltana suuren oopperan näyttämöllä koneita katsomassa, sitä en tiedä, sillä hän ei puhunut minulle koko hommasta enää sanaakaan. Mutta jos hän meni, niin voipi olla varmana että hän meni »en habit noir».

1894.