language: Finnish

IMMENRYÖSTÖ

Viisinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

ARVI A. SEPPÄLÄ

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1919.

HENKILÖT:

KLARA KLINGENSKJÖLD, leskirouva, fideikomissin omistaja
CECILIA, hänen tyttärensä
SEBASTIAN KLINGENSKJÖLD, forstmestari
OSVALD KLINGENSKJÖLD, tehtailija
NATHALIA KLINGENSKJÖLD, Cecilian täti
AARNO KLINGENSKJÖLD, ylioppilas
ERNST KLINGENSKJÖLD, asioitsija
TAAVI KLINGENSKJÖLD, muonarenki
HANNU KLINGENSKJÖLD
EDVIN HAMMAR, luutnantti
ARVO AAVASALO, ratsumestari
LAPUAN KALLE "pinnareita"
MAAILMAN JANNE "
HETA REITEVÄ, kapakoitsijatar
"JORDANIN NEITSYT", tarjoilijatar
KIEVARIN EMÄNTÄ
KIVEKÄS, etsiviäpoliiseja
RANKONEN, "
NIMISMIES, "
LEMMENHEIMO, varatuomari
VIINURI
KANA-MAIJA
PEHTOORI
KAKSI AUTONOHJAAJAA y.m.

Tapahtuu Turussa ja sen lähistöllä v:n 1905 jälkeen.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Vierashuone Pyhäjoen kartanossa; vanhanaikaisesti, mutta komeasti sisustettu. Kalusto on rococo-tyylinen ja hyvin säilynyt. Seinillä vanhoja naisten ja sotilaspukuisten herrojen muotokuvia. Perällä kaksi akkunaa ja niiden välissä antiikkinen, kullatturaaminen trymopeili. Oikealla ja vasemmalla ovet. Oikealla etualalla nahalla päällystetty penkki ja sen edessä suuri pöytä. Samalla puolen keskilattialla sohva, sen edessä pieni pöytä tuoleineen ja sohvan vasemmassa päässä täyteläisistä tyynyistä kasattu istuin. Vasemmalla taka-alalla on flyygeli istuimineen. Kattoruunu ja kynttiläjalat ovat myöskin vanhanaikaiset. — On iltapäivä.)

I kohtaus.

Edvin. Arvo.

EDVIN (noin 28 vuotias, miellyttävännäköinen mies, puettuna hännystakkiin, tulee sisälle Arvon kanssa). Minulla on sinulle hiukan puhumista, Arvo.

ARVO (jonkun verran vanhempi, hyvinvoivannäköinen mies, joka ottaa elämän hauskalta kannalta. On puettu sakettipukuun). Niinkö?… Minä olenkin aina ihmetellyt, mitä sinä oikeastaan vainuat tästä vanhasta huuhkaimenpesästä! (Heittäytyy veltosti sohvalle ja haukottelee.)

EDVIN. Mutta sinähän revit suusi!

ARVO. Siihen on minulla kaksi ylivoimaista syytä.

EDVIN. Mitkä sitten?

ARVO. Ensiksikin roima päivällinen ja toiseksi pohjattoman ikävä ympäristö.

EDVIN. Oo, kiitoksia paljon!

ARVO. Voitko sen kieltää. Täällä tuoksuu nenään oikein vuosisatain home. Tuntuu aivan kuin olisi jossain historiallisessa museossa. Perkamentteja, toukkia ja museokuoriaisia! Huonekaluja, joilla on mäyräkoiran jalat ja seinät täynnä esi-isien haalistuneita muotokuvia. Sitten elää päivät päästään menneissä vuosisadoissa ja kuulla vain paljailta sukuluetteloita… Huh! Anna minulle sikaari! Näitä suojia pitää hiukan savuttaa edes!

EDVIN (antaen sikaarin). Kas tässä, ole hyvä!

ARVO. Kiitos! — No niin, totuus ulos! Mitä sinä oikein tahdot näistä ummehtuneista suojista?

EDVIN. Tuulettaa niitä hiukan.

ARVO (leikaten huolellisesti sikaarin). Ei, poika! Luovu hitossa siitä hommasta ja anna kuolleiden haudata kuolleitansa!

EDVIN. Kuinka niin?

ARVO. Se on toivotonta. Yksi hyppysellinen esi-isien tomua merkitsee täällä enemmän kuin kymmenen lakkautuspalkalla olevaa luutnanttia yhteensä.

EDVIN. Luuletko todellakin niin?

ARVO. Olen varma siität — Vanha Hannu herra tahtoi aikoinaan tuulettaa näitä nurkkia. Ja minä vakuutan sinulle, että silloin oli Pyhäjoessa elämää! Hannu ryyppäsi renkiensä kanssa kilpaa ja ammuskeli heikkoina hetkinään esi-isiensä muotokuvia. Mutta kuinkas kävi… Hän velkaantui korviaan myöten ja sitten pidettiin sukukokous. Fideikomissi otettiin häneltä pois ja annettiin hänen veljelleen, nykyisen rouvan miesvainajalle. Ja siitä alkaen ovat Pyhäjoessa vallinneet vain traditsionit.

EDVIN. Ja tuo merkillinen Hannu?

ARVO. Hm!… (Kohauttaen olkapäitään.) Luisui kai johonkin katuojaan…
Mutta hiton hauska mies hän oli kaikissa tapauksissa.

EDVIN. Sinä et totta totisesti juuri rohkaise minua!

ARVO. Pitäisikö minun vielä rohkaistakin sinua! Ja mitävarten sitten?

EDVIN. Sinä olet tutumpi täällä.

ARVO. Ahaa! Minä ymmärrän! Sano vain suoraan, kumpaa sinä oikein tähtäilet, äitiä vai tytärtäkö?

EDVIN. Juokse järveen!

ARVO. Niin, niin, molemmat ovat otettavia! Eikä erotuskaan ole niin kovin huutava. Äiti on vain senverran vanhempi kuin hän on lihavampi ja tytär senverran solakampi kuin hän on nuorempi. Molemmilla on etunsa.

EDVIN. Ähs, sinä olet sietämätön!

ARVO. Älä yhtään teeskentele! Luuletko, etten ole huomannut.

EDVIN. No niin, koska sinä olet huomannut… Minulla on todellakin vakavia aikeita.

ARVO. Kumpaan nähden?

EDVIN. Tulimmaista! Sanoithan huomanneesi!

ARVO. Olen huomannut sinun yhtä tasapuolisesti mielistelevän sekä äitiä että tytärtä. Ja äiti on ollut niin paljon enemmän etusijalla kuin hän on kokeneempi ja rohkeampi.

EDVIN (ärtyneesti). Minkä minä sille voin, että äiti pyörii aina tyttärensä kantapäillä.

ARVO. En minäkään!… Mutta toinen se niistä kai on. Kun mies hakkailee yht'aikaa kahta naista, vetää häntä tavallisesti toiseen järki ja toiseen sydän. Mutta älä silti luule, että minä tiedän sinun lopullista valintaasi.

EDVIN (kärsimättömästi). Olen mielistellyt äitiä saadakseni tyttären.

ARVO. Noo, kas niin!

EDVIN. Eikö se ole selvää kieltä?

ARVO. Kyllä!… Sinun menettelysi ei vain ole ollut yhtä selvää. Nyt olet vaarassa saada molemmat.

EDVIN. Nämä ihmiset riippuvat toisissaan kiinni kuin takkiaiset.
Onneksi olen selvillä Ceciliasta.

ARVO. Poika parka!

EDVIN. Mitä sinä sanot?

ARVO. On viisainta, että otat sovinnolla äidin. Rouva on silminnähtävästi hullaantunut sinuun, ja kun lesket innostuvat, silloin on siitä leikki kaukana… Minäkin olin kerran ihan puolivälissä… (Yskäsee.) No niin, mitä sinä nyt aiot?

EDVIN. Puhua asian selväksi rouvan kanssa.

ARVO (kuivasti). Asia on selvä puhumattakin. Rouva ei tule koskaan suosioilla peräytymään tyttärensä tieltä. Ja miksi hän sen tekisikään? Komea nainen ja hyvässä iässä. Hän tarvitsee miehen.

EDVIN (kärsimättömästi). Älä puhu roskaa! Asia on muutenkin kiusallinen!

ARVO. Minä tiedän sen. Sinun pyrkimyksesi käy niin monen paatuneen ihmisen harrastuksien yli, ettei sinulla ole aavistustakaan.

EDVIN. Mutta Cecilia on minun puolellani!

ARVO. Mitä se auttaa, kun kaikki toiset ovat vastaan.

EDVIN. Luuletko todellakin niin?

ARVO (laskien sormillaan). Ensiksi on äiti, joka näkisi sinut mieluummin miiehenään kuin poikanaan. Sitten kaksi niin syntisen ennakkoluuloista tätiä, että he ennemmin suorisivat tytön ristikkojen taakse kuin laskisivat epäsäätyiseen avioliittoon. Sitten on Osvald, joka itse pyörii tytön kuin kissa kuuman puuron ympärillä ja merkitsee siis samaa kuin kilpailija. Lopuksi on Sebastian. Olenpa varma, että tuo jesuiitta myisi tytön mieluummin Osvaldille korjatakseen huonoja raha-asioitaan kuin antaisi hänet sinulle.

EDVIN (hämmästyen). Osvald minun kilpailijani! Tuo narri, joka on ostanut nimensäkin!

ARVO. Sitä suurempi syy on hänellä ostaa vielä sellainen, jolla on peritty nimi.

EDVIN. Ei, se ei voi olla mahdollista!

ARVO. Oo, tämä suku on tottunut ennenkin lyömään rahaa nimestään. Osvald luki viisikymmentätuhatta fliisiä pöydälle ja Hannu herra, joka oli rahapulassa, teki hänet ottopojakseen. Myöhemmin lienee Hannu luovuttanut jostain kauniista summasta hänelle sukuoikeutensakin noin epävirallisesti ja vetäytynyt vapaaehtoisesti syrjään.

EDVIN (kiivaasti). Ja nuo houkkiot tahtovat työntää Cecilian hänelle!
Se on katalaa! Se ei saa tapahtua!

ARVO. No niin, en tahtoisi maalata pirua seinälle. Mutta en olisi ystäväsi, jollen sanoisi suoraan, kuinka täällä asiat ovat. Usko minua — tässä asiassa saat sinä taistella ei ainoastaan nykyisiä, vaan myöskin ammoin kuolleita Klingenskjöldejä vastaan aina viidennellätoista vuosisadalle saakka. Sillä heihin tullaan vahvasti vetoamaan.

EDVIN (uhmaillen). Sen teenkin ja sinun pitää auttaa minua!

ARVO. Tarkoitatko, että naisin lesken ja naittaisin tytärpuoleni sinulle? .. Se on vähän liian paljon vaadittu!

EDVIN. Sinun täytyy raivata nuo sukulaiset pois, että saan puhua rouvalle.

ARVO. Voinhan koettaa, jos sinua todellakin huvittaa iskeä pääsi seinään.

EDVIN. Sen täytyy nyt tapahtua tai ei koskaan!… Kunpa vain sitä ennen saisin tavata Cecilian.

ARVO. No, koeta veikkonen, koeta!

EDVIN. Tietysti! — Minäpä laulan. Ehkä hän kuulee ja tulee.

ARVO. Ainahan suuri ääni houkuttelee luokseen. (Menee akkunaan.)

EDVIN (menee flyygelin ääneen ja laulaa):

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, joka kauniisti kukoistaa! Yksi kulkijapoika on nähnyt sen eikä voi sitä unhoittaa.

Hän olisi kyllä sen poiminnut ja painanut povelleen. Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen.

(Cecilia tulee.)

II kohtaus.

Edvin. Arvo. Cecilia.

(Cecilia on 20-vuotias pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Hienoilla piirteillä hiukan kyllästynyt ja surumielinen ilme. Käytös sydämellinen ja vaatimaton, mutta hieman arka ja pelokas.)

CECILIA. Oo, teidäthän on jätetty kokonaan oman onnenne nojaan!

EDVIN (iloisesti). Me olimme, vaan emme enää, kun sinä tulit!

CECILIA. Setä Sebastian pelaa herra Osvaldin kanssa kirjastossa ja äidillä on kai jotain tehtävää.

ARVO. Teidän tulonne, neiti, korvaa kaiken!

CECILIA. Olette kovin kohtelias, ratsumestari!… (Menee Edvinin luokse.) Sinä laulat kauniisti, Edvin.

EDVIN. Oo, eikö mitä! — Mutta nyt emme saa hukata aikaa! Minulla on sinulle vähän puhumista.

ARVO. Sitten minun täytyy hävitä.

EDVIN. Ei, jää tänne kaikin mokomin! Sinun poistumisesi kutsuisi tänne vain muita.

ARVO. No niin, minä koetan olla kuuro ja sokea. (Menee perälle akkunaan.)

EDVIN (Vie Cecilian sohvalle istumaan ja istuu hänen viereensä). Olen päättänyt tänään puhua rouva äidillesi asiasta.

CECILIA (ilostuen). Ooh, niinkö, Edvin?

EDVIN. On erityisiä syitä, miksi haluan varmuuden asiasta. Jollei vain sinulla ole mitään sitä vastaan.

CECILIA. Ei suinkaan! Sinähän sen tiedät parhaiten.

EDVIN. Ei, ei, Cecilia! Sinun on itsesi myöskin päätettävä tässä asiassa.

CECILIA. Minun päätökseni Oli valmis silloin, kun annoin sinulle lupaukseni, Edvin. Ja kaikki muu saa olla sinun vallassasi.

EDVIN (kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Sinä olet oivallisin tyttö maailmassa, Cecilia!

CECILIA (surumielisesti). Minä olen vain sellainen raukka, Edvin. Ilman mitään kokemusta ja omaa tahtoa.

EDVIN. Sellaisena juuri olet parhain kaikista! Ja sinun tähtesi olen valmis mihin uhkayritykseen tahansa.

CECILIA (nojautuen häneen). Ja sinä olet niin hyvä ja voimakas, Edvin!

EDVIN. No niin, minä puhun siis äidillesi?

CECILIA. Oi, tee se, Edvin! Minäkin ikävöin varmuutta… Tämä salaaminen on niin vaikeata minullekin.

EDVIN. Mutta luuletko hänen suostuvan?

CECILIA (epävarmasti). Luulen, että äiti pitää paljon sinusta.

EDVIN. Ja entä sukulaisesi?

CECILIA. Niin, en tiedä… Mutta senhän ei pitäisi liikuttaa heitä.

EDVIN. Niin, ei pitäisi, ei… Mutta jos he kumminkin sekaantuvat asiaan.

CECILIA (epäröiden). He ovat kyllä ennakkoluuloisia… Mutta jos äiti myöntyy, niin toisista ei ole lukua.

EDVIN. Vaan jos hänkään ei suostuisi?

CECILIA. Silloin saa kaikki jäädä sinun ja kohtalon valtaan… Mutta ei, äiti ei voi olla suostumatta!

ARVO (merkitsevästi). Luulen, että pilvi nousee! (Cecilia ja Edvin hypähtävät ylös sekä menevät flyygelin luokse, jossa ovat katselevinaan nuotteja).

EDVIN. Se pilvi nousi vähän liian aikaisin!… Mutta muista lupauksesi,
Arvo! (Rouva tulee.)

III kohtaus.

Cecilia. Edvin. Arvo. Rouva.

(Rouva on noin 40-vuotias, kookas ja lihavahko nainen. Ylimysmäisillä piirteillä kova ja kylmähkö ilme; kasvot muuten hyvin säilyneet. Käytös ylpeä ja jäykkä; ainoastaan Edviniä kohtaan osoittaa hän erikoista lempeyttä. Ääntää liiaksi sihisten nimen "Cecilia".)

ROUVA (vaanien). Cecilia!

CECILIA (mennen nöyrästi hänen luokseen) Niin, äiti.

ROUVA (hieman nuhdellen). Sinun ei pitäisi unohtaa tehtäviäsi, rakkaani!

CECILIA. Herrat olivat täällä yksin.

ARVO. Olimme todellakin niin rohkeita, että kulutimme neidin kalliista 'aikaa.

ROUVA. Ooh, suokaa anteeksi! En tiennyt herrain olleen yksin. Missä ovat Sebastian ja Osvald?

CECILIA. Pelaavat kirjastossa, kuten tavallista.

ROUVA. Niin, se on heidän ainainen intohimonsa. (Istuu sohvalle.) Istu tänne vereeni, Cecilia! (Cecilia tottelee kuin lapsi, mutta huomattavan vastenmielisesti.) Niin, he kaksi pelaavat aina.

ARVO. Peli on erinomainen ajanviete ja kehittää ajatuskykyä

EDVIN. Sinä kyllä sen tiedät. Sehän on sinun erikoisalasi.

ROUVA. Mutta teillä, luutnantti, on jalompi erikoisala.

EDVIN (hämillään). Minulla?… En ymmärrä, mitä rouva tarkoittaa.

ROUVA (hymyillen). Tehän laulatte. En tiennyt teidän laulavan.

EDVIN. Nyt liioittelette, rouva! Minun lauluni kelpaa vain tyhjille seinille.

ROUVA. Olette liian ankara, luutnantti! Te laulatte todellakin ihanasti.

ARVO. Älä ole noin vaatimaton, Edvin! Tiedetäänhän, että sinä laulat kuin itse Caruso.

ROUVA (mahdollisimman herttaisesti). Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja laulaa meille vähän, luutnantti?

EDVIN. Mielelläni, jos rouva niin haluaa… Rohkenenko pyytää neitiä säestämään?

CECILIA (katsoo avutonna äitiään).

ROUVA. Mene vain rakkaani!

CECILIA. Mitä minä säestän?

EDVIN. Carmelaa, jos neiti suvaitsee. (Asettuu flyygelin luokse ja laulaa.)

    Tuolla mökki on muurin luona,
    Siellä neitonen kaunehin.
    öiset tähdet kun taivahalla loistaa,
    silloin luoksensa ikävöin.
    Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
    Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!
    Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
    Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!

    Kun ma kaihoten iltaisin laulan,
    lemmen onnesta haaveillen.
    Silloin rintani riemusta nousee,
    silloin syömmeni sykähtää!
    Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
    Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!
    Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
    Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!

(Laulun loppuessa painuu Cecilian pää yhä alemmaksi; hänen on vaikea hillitä liikutustaan. Viimein ratkee hän hysteeriseen itkuun ja poistuu kiireesti huoneesta. Kaikki katsovat hämmästyneinä hänen jälkeensä.)

ROUVA (harmistuneena). Lapsi raukka on niin tavattoman herkkätunteinen, ettei voi ensinkään hillitä itseään. Ja te lauloitte todellakin liikuttavasti, luutnantti.

EDVIN. Olen syvästi pahoillani, rouva, jos tuotin hänelle jotain mielipahaa.

ROUVA. Ooh, ei tee mitään! Hänen ikäisissään on tuollainen tavallista.
— Sallikaa minun kiittää teitä kauniista laulustanne! (Ojentaa kätensä
Edvinille.)

EDVIN (hämillään). Olette liian ystävällinen, rouva! (Sebastian tulee.)

IV kohtaus.

Edelliset. Sebastian.

(Sebastian on 50-vuotias, sekä henkisesti että ruumiillisesti läpeensä kuivakiskoinen mies. Hänen äänensä on ohut ja hillitty; käytöksensä ylhäisen alentuvainen ja kohtelias melkein liikoihin saakka. Puettu hienosti ja huolellisesti.)

SEBASTIAN (taputtaen käsiään sisään tullessaan). Bravo! Bravo! Se oli kaunista; oikein kaunista, luutnantti!

ROUVA. Vastako sinä tulet, kun kaikki on ohi?

SEBASTIAN. En päässyt, rakas käly; en päässyt! — Te laulatte kauniisti, luutnantti; oikein kauniisti!

EDVIN. Minä kiitän!

SEBASTIAN. Musiikki on minun heikkouteni.

ROUVA. Ja peli, koska se saa sinut laiminlyömään vieraamme!

SEBASTIAN. Niinkö?… Suokaa anteeksi, herrat! Mutta minulla oli eräs tärkeä tehtävä; hyvin tähdellinen tehtävä.

ARVO. Velvollisuudet ennen kaikkea! (Osvald tulee.)

V kohtaus.

Edelliset, Osvald.

OSVALD (noin 45-vuotias pyylevä mies. Käytös pöyhkeä ja rehevä kuin miehen, joka on tullut tuntemaan rahan voiman. Koettaa käyttäytyä kuin hieno mies, mutta alkuperä voittaa.) Hittoko sinua riivaa veli Sebastian, kun pötkit tiehesi kesken peliä!

SEBASTIAN. Mutta emmehän voineet laiminlyödä vieraitamme, hyvä serkku!

OSVALD. Nyljit ensin minut kuin oravan ja sitten kun onni kääntyi luikit tiehesi! Onko se aatelismiehen tapaista, minä kysyn?

SEBASTIAN (ärtyneesti). Minä luulen, että sinä et kelpaa minua opettamaan siinä asiassa!

OSVALD. Mutta minä kelpaan puijattavaksi, sinä kanalja! Mitä?

SEBASTIAN. Minä toivon, että säästät minua noilta moukkamaisilta nimityksiltäsi!

ROUVA. Ettekö voisi säästää tuota kiistaanne sopivampaan tilaisuuteen?

OSVALD. Suokaa anteeksi! Mutta minun on riideltävä heti pakalla, kun asia tapahtuu. Muuten siitä ei tule mitään. Minulla on niin siivottoman hyvä luonne!

SEBASTIAN. Minä vetoan näihin herroihin.

OSVALD. Herrat kyllä tuntevat siksi paljon pelitapoja, etteivät sinun menettelyäsi hyväksy.

ARVO. Meidän on todellakin vaikea asettua tässä tuomariksi. Mutta jos herrat suvaitsevat, tulen peliin kolmanneksi. Ja voitte olla varmoja siitä, etten nouse ensimäisenä pöydästä.

OSVALD. Se on miehen puhetta! Mutta sinun on tultava myöskin, Sebastian.

ARVO. Tietysti. Annetaan pelionnen ratkaista.

SEBASTIAN (vastenmielisesti). No, mennään sitten, vaikkei minulla nyt olisi aikaa! (Poistuvat).

VI kohtaus.

Rouva. Edvin.

EDVIN (pienen äänettömyyden jälkeen hiukan hermostuneena). Hyvä rouva, olen niin palavasti halunnut tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken.

ROUVA. Oo, niinkö…?

EDVIN. Minulla on eräs asia, joka läheisesti koskee teitä, rouva.

ROUVA (vilkkaasti). Mutta, herra varjelkoon! Teidänhän olisi pitänyt vihjaista vain. Teille on minulla; aina aikaa.

EDVIN. Se on eräs rohkea pyyntö.

ROUVA (mairitellen). Oo, minulle sen voitte luottamuksella sanoa. Me kaksi ymmärrämme aina toisiamme.

EDVIN. Mitään en toivo niin hartaasti, vaikka pyydänkin teiltä kovin paljon.

ROUVA. Te olette kovin hienotunteinen, luutnantti! Mutta rohkaiskaa mielenne!

EDVIN. No niin, te rouvani, olette varmaankin huomannut, että minä jo pitemmän ajan olen…

ROUVA (huoaten). Niin, olen sen todellakin huomannut. Mutta olen odottanut, että te sanoisitte sen.

EDVIN. En ole rohjennut. Olen luullut teidän pitävän kiinni ennakkoluuloista, rouva.

ROUVA (rohkaisevasti). Todellisten tunteiden edessä luhistuvat ennakkoluulojen muurit!

EDVIN. Olen sanomattoman iloinen, että ajattelette niin, rouva! Te todellakin rohkaisette minua.

ROUVA. Ja kuitenkaan ette ole vielä tarpeeksi rohkea, herra.

EDVIN. No niin, rouva, otaksun, ettei teiltä ole jäänyt huomaamatta minun lämmin ihailuni teidän tytärtänne kohtaan…

ROUVA (kuin ukkosen iskemänä). Mi-mitä! Minun tytärtäni!!!

EDVIN. Niin, rouva. Ja koska hänkin tuntee samaa, niin toivon, ettette kiellä meiltä suostumustanne.

ROUVA (nousten kuin käärmeen pistämänä, vaivoin hilliten vihaansa.) Te-te uskallatte! Te olette… rohkea, herra! Minä en voi sanoin kuvata hämmästystäni; aivan suunnatonta hämmästystäni!

EDVIN. Mutta… minä en ymmärrä teitä, rouva!

ROUVA. Vielä vaikeampi on minun ymmärtää teitä, herra! Te olette kovin rohkea, herra!… Sitä voisi: ehkä vielä sattuvammin nimittää toisella nimellä!

EDVIN (kylmästi). Minä huomaan, rouva, että me emme sittenkään ole oikein käsittäneet toisiamme!

ROUVA (vihaisesti). Minä en tiedä, mitä teistä ajattelisin! Mitä teille sanoisin! Mutta sen saa tehdä toinen… Odottakaa! (Poistuu ylpeän näköisenä.)

EDVIN. Mitä tämä on?… Minne hän meni? Olisiko Arvo sittenkin oikeassa! (Rouva tulee Sebastianin kanssa.)

VII kohtaus.

Edvin. Rouva. Sebastian.

ROUVA. Tämä herra on pyytänyt Cecilian kättä… Tyttäreni holhoojana saat sinä vastata minun puolestani.

EDVIN. Emmekö voi ratkaista tätä kahdenkesken? Minä uskon kyllä teitäkin, rouva.

ROUVA. Tyttäreni holhoojana on hänellä oikeus, vieläpä velvollisuuskin, olla läsnä asioissa, jotka niin läheltä koskevat hänen tulevaisuuttaan.

SEBASTIAN (ylhäisen nuhtelevasti). Minun täytyy todellakin kummastella herra luutnanttia. Ja sallikaa minun sanoa se julki.

EDVIN. Miksi niin, jos saan luvan kysyä?

SEBASTIAN. Sen ajattelemattomuuden — sanoisinko kevytmielisyyden — tähden, jolla olette arvostellut omaa asemaanne ja myöskin meidän… No niin, en tahdo kieltää, että teillä on hyvä taloudellinen asema ja kunniakas elämänura. Mutta se ei ole meidän vikamme eikä teidänkään, että me emme kuulu samalle tasolle yhteiskunnassa. Sen vuoksi jääkin teidän viaksenne vain se, että olette tämän erotuksen unohtanut.

EDVIN (kuohahtaen). Minä en ole unohtanut mitään! Mutta te näytätte unohtaneen, ettemme elä enää keskiajassa.

SEBASTIAN. Älkää kiihoittuko, nuori herra! Minä en oikeastaan moiti teitä! Minä tiedän, että ajan kumoukselliset virtaukset pyrkivät horjuttamaan kaikkia vanhoja arvoja. Minä tiedän myöskin, ettei laajemmissa piireissä — tarkoitan niitä, joilla ei ole mitään menneisyyttä takanaan — anneta paljoa arvoa sukuoikeuksille. Mutta siitä ei suinkaan johdu, että me emme antaisi niille arvoa. Päinvastoin meidän velvollisuutemme on vartioida näitä pyhiä muistojamme. Te olette aikanne lapsi, herra luutnantti. Me emme tuomitse teitä.

EDVIN. Hyvin jalomielistä, herra!

ROUVA. Olen pahoillani! Mutta teidän tulee ymmärtää,, että meillä on velvollisuuksia, ei ainoastaan itseämme, vaan sukuamme, sen menneisyyttä, ja nimeämme kohtaan.

SEBASTIAN. Siis lyhyesti, ja nyt kun olemme perustelleet todella painavat syymme, täytyy meidän antaa teille ystävällinen, mutta järkähtämättömän kieltävä vastauksemme.

EDVIN. Onko se teidänkin ystävällinen ja järkähtämätön ajatuksenne, rouva?

ROUVA (hämillään). Olen pahoillani, ettemme paremmin ymmärtäneet toisiamme. Mutta pitihän teidän itsekin käsittää, että tyttäreni asema on liian ylivoimainen teille.

EDVIN (terävästi). No, kuka on täällä sitten se tasavoimainen minulle?

ROUVA (puree sanatonna huuliaan).

SEBASTIAN. Kas niin, minä toivon, että olemme ratkaisseet tämän arkaluontoisen asian tarpeettomasti loukkaamatta teidän tunteitanne. Sillä mikään ei olisi minulle ikävämpää kuin jos me eroaisimme epäsovussa.

ROUVA. Minäkin toivon, ettei tämä väärinymmärrys muuttaisi hyviä välejämme.

EDVIN. Sitä en todellakaan voi luvata! Sillä tiellä, joka johtaa sukulaisuuteen, voidaan tuskin erota muuten kuin sukulaisina tai…

ROUVA (tuimasti). Niinkuin tahdotte, luutnantti! Luulin muuten teidän osaavan arvostella suosiotamme.

EDVIN. Jota olette niin loistavasti osoittaneet!… Kyllä rouva! Aivan varmaan sen teen. Te epäilitte omaa kykyänne ja toitte tämän herran minua nöyryyttämään kuin jotain pahantapaista pojannulikkaa. Sellainen suosio ei lähde niinkään helposti mielestä.

SEBASTIAN. No niin, kukin on säätynsä orja. Luulen teidänkin sitä olevan, koska halusitte nousta omanne yläpuolelle. — Tule, Klara, sinä olet kiihoittunut! (Tarjoo käsivartensa ja poistuvat mahtavin liikkein.)

VIII kohtaus.

Edvin. Cecilia.

EDVIN (Seisoo hetkisen sanatonna ja kävelee sitten muutamia askeleita edestakaisin hyvin kiihtyneenä) Kirous ja kadotus! Tämä on ennenkuulumatonta! Oo, noita narreja, narreja!… Arvo oli oikeassa, he ovat aaseja kaikki.

CECILIA (tulee kiireesti). Edvin!… Mitä on tapahtunut, Edvin?

EDVIN. Sain nenälleni, Cecilia! (Heittäytyy sohvalle.)

CECILIA. Oo, minä arvaan! (Menee hänen luokseen.) Äiti ei siis suostunut?

EDVIN. Ei.

CECILIA. Se ei voi olla mahdollista! Pitäähän äiti niin paljon sinusta.

EDVIN. Lapsi… jospa hän pitäisi vähemmän!

CECILIA. Tätä minä en ymmärrä!

EDVIN. Hyvä olisi, ettet koskaan sitä oppisi ymmärtämään! (Nousee kävelemän.)

CECILIA. Etkö sinä oikein selittänyt…?

EDVIN. Kyllä Cecilia! Aivan varmaan sen tein. Mutta hän haki sinun setäsi ojentamaan minun harhalle menneitä käsitteitäni. Onhan hän sinun holhoojiasi, tuo… kunnioitus sinua kohtaan estää minua sanomasta mitä hänestä ajattelen.

CECILIA. Minun on vaikea tätä käsittää. Enhän minä sitä kummastele, että setä… mutta että äitikin!

EDVIN. Vetosi juuri setääsi… Sitäpaitsi sinut on luvattu toiselle.

CECILIA (kauhistuen). Kenelle?

EDVIN. Herra Osvaldille.

CECILIA. Ei koskaan! Ennemmiln vaikka järveen!

EDVIN (surullisesti). Cecilia parka! Mitä sinä voit näitä itsekkäitä omaisiasi vastaan?

CECILIA (lujasti). En ainakaan anna pakoittaa itseäni!

EDVIN (sulkien hänet syliinsä). Sinä olet erinomainen tyttö, Cecilia! Oikea ruusu tässä nokkospesässä! En mistään hinnasta tahtoisi sinusta luopua!

CECILIA (kietoen kätensä hänen kaulaansa). Eihän sinun tarvitsekaan,
Edvin! Eihän Edvin! Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon!
Rakastan sinua kaiken uhalla! Rakastan, rakashan!

EDVIN (suudellen häntä). Ja minun sinä olet, Cecilia, niin totta kuin olen rehellinen mies! — (Havahtuen.) Mutta ei, minun täytyy lähteä! Ei ole kunniaksi miehelle viivytellä talossa tällaisen tapauksen jälkeen!

CECILIA (kietoutuen lujemmin häneen). Sinä et saa mennä, Edvin! Minä en laske sinua!

EDVIN. Etkö sitten käsitä, että tällainen tapaus on miehelle sama kuin ulospotku?

CECILIA. Koska me sitten tapaamme taas?

EDVIN. Niin, se on totta!… Mutta minä en sille mitään voi' Se on sinun ja sattuman vallassa!

CECILIA (itkien). Mitä minusta sitten tulee? Jos sinä jätät minut, niin minä en tahdo elää!

EDVIN (tuskallisesti). Mutta mitä me sitten teemme?

CECILIA. Vie sitten minut ennemmin mukanasi!

EDVIN. Ja sinulla olisi rohkeutta lähteä?

CECILIA. Tuhat kertaa ennen kuin jäädä tänne! Oo, sinä et aavista kuinka kuollutta ja kolkkoa tämä elämä on.

EDVIN. Ja sinä olisit valmis minun tähteni luopumaan kaikesta.

CECILIA. Ainoa, mikä kiinnitti minua tänne, oli äitini;. Mutta koska hänkin niin vähän välittää minun onnestani, niin voin luopua hänestäkin. (Arvo tulee.)

IX kohtaus.

Cecilia. Edvin. Arvo.

ARVO. Anteeksi, että häiritsen! Mutta tulin ajatelleeksi, että sinä olisit jo tarpeeksi kypsä lähtemään.

EDVIN. Sinä, sinä siis tiedät…

ARVO. Tiedän… Herra Sebastian lausui syvän valittelunsa, että kaartin luutnantilla oli niin paljon rohkeutta.

EDVIN (kuohahtaen). Hänellä on sitä vielä enemmän jos niiksi tulee!

ARVO. Paljon mahdollista, mutta toivon, ettet osoita sitä nyt.

EDVIN. Mitä sinä tarkoitat?

ARVO. Että tämän jälkeen pitäisit itseäsi ilmaan räjähytettynä miehenä, jolla ei ole mitään järjellistä syytä viipyä talossa.

CECILIA. Oo, te olette julma!

ARVO. En Ollenkaan, rakas neiti! Mutta rukkaset ovat eräänlainen siveellinen ulospotkaus, joka ei kyllä käy erittäin jäsenille, vaan sitä enemmän kunnialle. Eikä se eroa juuri luonnollisesta muussa kuin siinä, että jälkimmäisen perästä voi vielä joskus poikkeustapauksessa palata taloon, mutta edellisen tuskin koskaan.

EDVIN (tarmokkaasti). Cecilia, oletko valmis siihen, mitä sanoit?

CECILIA. Olen, Edvin!

ARVO. Onko tunkeilevaa kysyä: mihin?

EDVIN. Seuraamaan minua.

ARVO. Kas niin, vähempää en sinulta odottanutkaan!

EDVIN. Älä nyt rupea neuvomaan! Se ei kumminkaan mitään auta. Tässä asiassa en anna kenenkään mestaroida tekojani.

ARVO. Kuka sitä sitten tahtoo? On vain kysymys, onko se järkevää.

EDVIN. Hiiteen kaikki järkevä! Olen saanut nenälleni ja nyt minä toimin!

ARVO. No, toimi, toimi veikkonen! Ota neiti syliisi, nouse satulaan ja anna huristaa kuin kirgiisi!

EDVIN. Mutta mitä minä sitten teen? Tyttö itse pyytää minua viemään hänet tästä pesästä, jossa hän ei voi elää. Olisinko silloin mies, jos jättäisin hänet tänne?

ARVO. Onko asia niin?

CECILIA (pyyhkien silmiään). On… Tahdon täältä pois.

ARVO. Hm!… Mutta pilaisikohan hyvä neuvo asiaa. Rakastuneet eivät koskaan ole liiaksi järkeviä.

EDVIN. Mikä neuvo?

ARVO. Että poistumme nyt yhdessä ja tulet hakemaan morsiamesi yöllä kuin kristitty ihminen.

EDVIN. Sinä tarkoitat siis…

ARVO. Minä vain kysyn, kuinka pitkälle sinä luulet tämän neidin kanssa pötkiväsi päivällä, ennenkuin viranomaiset nappaavat sinut kiinni.

EDVIN. Se on totta!

ARVO. Mutta kun tulet yöllä hyvä auto mukanasi, niin voit taivaltaa 60 kilometrin nopeudella tunnissa aina aamuun saakka. Ja silloin olen minäkin teidän nöyrin palvelijanne.

EDVIN. Mitä siihen sanot, Cecilia?

CECILIA. Minä suostun jo ennakolta kaikkeen!

EDVIN. Ole sitten valmiina keskiyön aikaan. Me tulemme.

CECILIA. Mutta minä nukun toisessa kerroksessa eikä minulla ole ulko-oven avainta.

EDVIN. No, parvekkeelle siinä ainakin pääset. Me käytämme tikapuita.

ARVO. No niin, luottakaa meihin, neiti… Varustautukaa myöskin lämpimillä vaatteilla yöllistä matkaa varten.

CECILIA. Ollen silloin valmiina.

ARVO. Kas niin, nyt me lähdemme. — Tämä tulee tietysti kuohuttamaan koko sukua. Sentähden on parasta, että etsimme Hannu herran käsiimme.

EDVIN. Mitävarten?

ARVO. Saatpa nähdä, että meillä on hänestä paljon hyötyä. Hänestä saamme tälle yritykselle jonkinlaista oikeudellista pohjaa, jos hän suostuu puolellemme. Onhan hänkin neidin setä!

EDVIN. Ah, se on totta! Mutta mistä löydämme hänet?

ARVO. Kuulemani mukaan majailee hän jossain vähemmän siistissä laitakaupungin kapakassa. Meidän on kai mentävä nyt sinne.

EDVIN. Mutta siitäpä sukeutuu sangen mieltäkiinnittävä tuttavuus! Minua alkaa tämä jo huvittaa.

ARVO. No niin, heitä nyt jäähyväisesi! Minä katselen muualle. (Menee akkunaan.)

EDVIN. Sinä olet oivallinen! (Sulkee Cecilian syliinsä.) Kunpa olisin varma, ettei sinun koskaan tarvitsisi tätä sokeaa luottamustasi katua, Cecilia!

CECILIA (luottavaisesti). Ei koskaan, ei koskaan, Edvin! Sinä tiedät kuinka kuolettavaa tämä elämä on. Minä aivan tukehdun.

EDVIN. No, herran nimessä sitten! Ja minä lupaan, että jos se minusta riippuu, niin sinun ei milloinkaan tarvitse tätä askeltasi katua.

CECILIA. Minä luotan sinuun. Edvin.

ARVO. Noo, kas niin… Tuo on kyllä kaunista, mutta jättäkää loppu toistaiseksi.

EDVIN. No niin, hyvästi Cecilia! Muista klo 12!

CECILIA. Minä muistan! Hyvästi Edvin!

ARVO. Ja nyt me lähdemme kuin nenänsä polttaneet miehet. Nöyrinä ja alistuvina, mutta ei toivottomina! (Menevät ja kohtaavat ovella Sebastianin.)

X kohtaus.

Edelliset. Sebastian.

SEBASTIAN. Jaha, herrat siis lähtevät! Olen syvästi pahoillani ettemme voineet paremmin vastata toiveitanne.

EDVIN. Olette liian ystävällinen, herra!

SEBASTIAN. Minä ymmärrän niin hyvin teitäkin. Nuoruus ja kuuma veri yhdessä aikamme hämmentyneiden käsitteiden kanssa.

ARVO. Aivan niin. Hän tulee kyllä tyynemmin ajateltuaan järkiinsä.

SEBASTIAN. Minä toivon sitä… Tämä tuntuu teistä ehkä liian ankaralta.
Mutta meillekin on isiemme perintö, nimemme, kallis asia.

EDVIN. Juuri niin, herra! Minä tunnen yhden sen nimisen, joka maksoi siitä perinnöstä viisikymmentätuhatta markkaa. Sievä summa, vai mitä?… Hyvästi!… Palvelijanne, herra! (Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

("Kukkuvan kellon" ravintola; kehnonpuoleinen kolmannen luokan kapakka. Perällä ja vasemmalla ovi; oikealla taka-alalla tiski, jolla lepää jalkain päälle asetettu soikiomainen viinatynnyri, voileipätarjotin sekä oikeanpuoleisessa päässä kokonainen armeija olutpulloja ja laseja. Tiskin takana hyllyillä on pulloja, laseja, tupakkaa, tarjottimia y.m. Oikealla akkunan edessä jykevä pöytä vankkoine selkänojattomine tuoleineen; vasemmalla toinen ja samalla puolen perällä kolmas samanlainen pöytä. Tiskin päässä kassassa istuu tarjoilijatar, jota vieraat kutsuvat "Jordanin neitsyeksi". Peräpöydän ääressä istuu epäiltävännäköinen mies olutpuolikas edessään. On myöhäinen ilta.)

I kohtaus.

Hannu. Heta, Janne. "Jordanin neitsyt".

HANNU (noin 60-vuotias jykevärakenteinen mies; paksu kuin sillitynnyri, punainen nenä ja viinabasso. Harmahtava tukka hullunkurisesti pörrössä, rasvoittuneilla kasvoilla ainainen hyväntuulisuus jai harmaissa silmissä viekas älyllisyys. Istuu akkunan luona pöydän ääressä, oikea jalka tuolille nostettuna, ja lukee sanomalehteä).

Kuuleppas Heta pulmuseni, lennätäppäs tänne pari purkkia kaljaa! Tämä henkinen työskentely raukasee.

HETA (lihava jykevännäköinen eukko, seisoo selkä kenossa tiskin takana kuivaillen laseja ja puhuen torailevalla äänellä) Enkä tuo, sinä iankaikkinen laiskuri! Vielä minä juottaisin sinulle olvenikin, mokoma!

HANNU. No, no, Heta, vieläkö sinä yhä kiukuttelet! Ei saa antaa auringon laskea vihansa yli. — Tuo sitten kunnon napsu!

HETA. Juokse kaivolle ja vedä nahkaasi, senkin ruoja! Et sinä kumminkaan maksa.

HANNU. Maksa!… Ähs, sinä olet paksu materialisti, Heta! Maksua kaikesta! Aivankuin ei tosi ystävyys maksaisi enää mätää munaa!

HETA (vimmastuen). Minäkö paksu! Että sinä kehtaatkin! Olet laiskotellut minun kustannuksellani jo vuosikausia; isännöinyt täällä, syönyt ja juonut kuin piispa pappilassa. Ja silläkö tavalla sinä palkitset minun hyvyyteni?

HANNU. Eihän hyvyys ole mitään hyvyyttä, jos se palkitaan. Silloin se on vain mitätön liikeasia.

HETA. Mutta kenenkä varojen sinä luulet sellaista hassausta kestävän?
Vedät nahkaasi päivät päästään kuin pesusieni! Onko se siivoa?

HANNU. Sen vaikuttaa tämä kevytmielinen ympäristö, Heta, kevytmielinen ympäristö! Pitäisikö minun elää kieltäymyksissä kuin katumuksentekijä tällaisessa talossa, jossa ruokitaan isoovia ja juotetaan janoovia; jossa vallitsee ainainen jano. Jos juominen on rikos, niin silloin ei täällä maailmassa ole muuta kunnollista kuin kameeli, joka juo vain kerran kuussa.

HETA. Mutta kuka sen maksaa, sinä iankaikkinen viisasteIija?

HANNU. Kylä maailma maksaa! Älä sinä sure, kun en minäkään sure! En ole, näetkös, tahtonut haavoittaa sinun tunteitasi tunkemalla maksua. Se olisi ollut rumaa näin ystävien kesken.

HETA. Rumaa!… Syöt ja juot minut vielä kadulle, senkin viheliäinen juopottelija! Vielä minä rupeaisn elättämään sinua iankaiken! Jopa minä sitten hullu olisin! E-ei!

HANNU. Sinä olet kiittämätön kapine, Heta; vailla kaikkea jaloutta ja moraalia!

HETA. Ja mistä minun pitäisi sitten kiittää sinua, hyvä herra?

HANNU. Miehekkäälle luonteelle on vastenmielistä muistuttaa ansioistaan. Mutta noin huutavaa kiittämättömyyttä vastaan ei voi muuta. Muistelehan, Heta, mitä minä olen ollut sinulle!

HETA. Ja mitä sinä olet ollut? Et kerrassa mitään! Roskaa! Vai vielä sinä tässä rupeat komeilemaan! Kiität kun saat olla!

HANNU. Enkö ole hankkinut sinulle monta hyvää kundia? Jollei minua olisi ollut, niin olisit saanut torkkua täällä torakoittesi kanssa kilpaa!

HETA. Sellaisia vieraita! Tyhjiä kuin kirkon rotat! Tekevät viidenkymmenen pennin ostoksen ja viiden markan vahingon! Kauniita vieraita! Hankkivat minulle maistraatin varoituksenkin, heittiöt! Kaikki tyynni paljaita pinnareita, roistoja!

HANNU. Jollei minun arvokas olemukseni olisi luonut tähän lafkaan jonkinlaista yhteiskunnallista vakavuutta, niin tämä olisi jo aikoja suljettu jonain paheiden pesänä!

HETA. Paras syntipukki sitä sanoikin! Olet häpeäksi koko talolle!

HANNU. Kunniaksi, Heta, kunniaksi! Näin edustavaa miestä et löydä koko
Suomen maasta!

HETA. Tuollaisen nyt aina löytää! Tällainen tyttö saa parempiakin kuin tuollainen lopenkulunut haaska!

HANNU (kiihtyen). Sinä… sinä, norsu!

HETA. Minä lyön laudalta monta nuorempaakin, kun pahan pään eteeni otan!

HANNU. Ainakin laudan. Sinä voisit lyödä!

HETA (raivostuen). Mitä?.. Uskallappas siellä vielä ilvehtiä, taikka!
(Uhkaa pullolla.)

HANNU (lepytellen). No, no, Heta! Hittojakos me toraillaan! Sovitaan pois! Sinä olet hermostunut.

HETA. Olenko minä hermostunut! Mikä hävyttömyys se taas oli? Vai hermostunut!… (Lapuan Kalle ja muita sällejä tulee.)

HANNU (rauhoittaen). Kas niin, Heta! Ei kiistellä enää. Mitä sinä olisit ilman minua? Hento, turvaton nainen kuin kaisla myrskyssä!

HETA. Mitä sinä uskallat! Olenko minä mikään hento kaisla!… Ja sen minä sanon sinulle, että saat mennä! Jollet siivoa täältä vanhoja luitasi siksi, kun palaan, niin minä heitän sinut ulos raamit kaulassa! Se olkoon sanottu! (Menee kiukkuisena perälle.)

II kohtaus.

Edelliset. Janne. Kalle.

KALLE. Hei, Hannu! Onko nuoripari taas riitaantunut, koska hän näytti niin äkeältä?

HANNU. Älä laske leikkiä vakavassa asiassa! Tuhattulimmaista, tämä vie miehen suoraa päätä hirteen!

JANNE. Mitä on sitten tapahtunut?

HANNU. "Ollakko vai ei olla? Siinä pulma!"… Perhehuolia, perhehuolia!

JORDANIN NEITSYT. Neiti Heta sanoi juuri Hannun irti todistajain läsnäollessa ja Hannu saa mennä!

HANNU. Hitto vieköön, tämä on traagillista! Minä en ole kahteen päivään saanut varsinaista humalaani, puhumattakaan ylimääräisistä, jotka tällä kehitysasteella kiistelevät varsinaisten kanssa tärkeydestä. Ajatelkaas, minä, joka en ole 30 vuoteen selvää päivää nähnyt, olen aivan veden jälkinen. Ajatelkaa ja heltykää kyyneliin!

KALLE. Onpa ikävääkin, jos hän totta on!

HANNU. Se on järkyttävää! Se on lopun alkua, sanon minä! Minun henkinen joustavuuteni luopuu minusta ja minä aivan hiudun olemattomiin.

JORDANIN NEITSYT. Näkeehän sen!

HANNU. Vielä toinen mokoma tällaista paastoa ja minusta on tullut aineeton ihminen; henkiolento, jota saatte lähestyä vain mediumin kautta.

JANNE. No, miksi sinä suututit häntä!

HANNU. Lempo hänen tiesi! Tulin epähuomiossa ryypänneeksi Hetan "jamaica-rommin" ja siitä hän hurjistui.

KALLE. No, se on vain myrskyä vesilasissa.

JANNE. Toisinaan sadetta ja väliin päivänpaistetta! Niinhän se on rakastuneitten!

HANNU. Hittoja kanssa! Se ei olekaan myrskyä vesilasissa, kun on Hetasta kysymys! Tämä myrsky on kestänyt liian kauvan!… Ja minne minä sitten menen? Ymmärrättekö, mitä sellainen muutos merkitsee minulle, joka olen nykyajan mukavuuksiin tottunut mies. Suoraan sanoen, puolittain perheellinen mies!

JANNE. Sinun asiasi ovat hullusti, perin hullusti.

HANNU (huoaten). Niin, ei niitä ole joka nurkassa, jotka pystyvät sisarellisesti jakamaan leipänsä… ja…

JANNE. Yhtä ja toista muuta!

KALLE. Eipä juuri. Sinä tarvitsetkin niin hiton paljon!

JANNE. Se kai siihen syynä onkin, miksi hän ajaa sinut pois.

KALLE. Sinä olet paljon pulskistunut siitä ajasta, kun makasimme propsipinojen välissä!

HANNU. Vaiti, Kalle! Älä muistuta minulle siitä. Se kuuluu minun alennustilaani.

JANNE. No, voithan sinä jonkun aikaa elää paljailla rasvoillasi. Ja sitten etsit uuden Hetan!

HANNU. Hävyttömintä kaikesta on, että minun täytyy kestää tämä vastoinkäyminen selvin päin!… Mutta niinhän se aina on, että koettelemukset eivät tule yksi kerrallaan eikä silloin, kun ihminen on vastustuskykyisin. — Eikö teillä ole mitään keinoa, pojat?

KALLE.. No, aina vähän! — Hei, Jordanin neitsyt, yksi napsu ja purkki kaljaa miestä kohden! (Tarjoilija vie miehille pyydetyt juomat.)

HANNU.. Sinä olet kunnon poika, Kalle! Vielä sitä on sentään toveruuttakin maailmassa!

KALLE. No, ainahan sitä sentään senverran pitää miehellä pyöreätä olla, ettei koira kintuille laske! (Asettuvat pöydän ääreen.)

JANNE. Kas vaan, Hannu alkaa kirkastua!… Kippis, sinä vanha veijari!

HANNU (surullisen filosoofisesti). Ei, Hannu ei voi enää kirkastua! Tämä maailma huononee päivä päivältä! Hameet lukevat housuille lakia ja nero kiertelee agitaattorina. Ystävyyttä ja tunteita myydään rahasta kuin flanellia narikassa… Hyve on pukeutunut vormuun ja kauppaa "Sotahuutoja!" Ja suostunnat nousevat vuosi vuodelta!… Tämä on lopun alkua, sanon minä!… Lähde pois, Hannu tästä kylmästä maailmasta isiesi luokse! Sinä kuulut siihen aikaan, jolloin vielä kunnioitettiin miehen kuntoa ja hyveitä. Sinä et sovi tähän turmeltuneeseen aikaan!… Kippis! (Juo.)

KALLE. Hannu on surullinen. Millä me ilahutamme häntä, pojat?

HANNU. Minua on syvästi haavotettu tänä iltana. Mutta minä asetun yläpuolelle kaiken ja annan sen anteeksi.

JANNE. Parasta onkin, että asetut Hetan yläpuolelle, niin kaikki tulee hyväksi taas.

HANNU. Ystävät… lauletaan joku kevytmielinen laulu. Minä, kuten kaikki kulttuuri-ihmiset, olen herkkä sävelille. Ne herättävät minun paremman 'ihmiseni!

KALLE. Se on päätetty, pojat! (Edvin ja Arvo tulevat valepuvuissa, viittoihinsa kääriytyneinä ja hatut silmille painettuina. Istuvat vasempaan pöytään. Miehet vaikenevat ja katselevat tulijoita epäillen.)

III kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

EDVIN. Luulenpa totisesti, että olemme osuneet oikeaan paikkaan!

ARVO. Aivan varmaan. Ja joll'en erehdy, niin tuolla on etsimämme henkilö.

EDVIN. Tuo rasvakäärykö tuolla pöydässä?

ARVO. Hän juuri.

KALLE (epäluuloisesti). Noilla miehillä ei näytä olevan välit oikein selvillä poliisin kanssa!

HANNU (huoaten). Paha omatunto, paha omatunto!… Sanoinhan, että maailma yhä turmeltuu.

JANNE. Näyttävät olevan parempaa väkeä!… Opintomatkalle lähteneitä liikemiehiä.

KALLE. Kenenkähän kassa on lähtenyt luistamaan.

EDVIN. Totisesti, tämä ympäristö ei kehoita juuri jatkamaan tuttavuutta! Nämä uudet ystävämme näyttävät miehiltä, jotka voivat kääntää taskun nurinpäin. Ainakin on heitä näin ensi näkemällä vaikea hevosvarkaista erottaa.

ARVO. Hst! Puhu hiljempaa! Eiväthän nuo mitään salonkileijonia olekaan, mutta en luule heidän pitävän sellaisesta tittelistä.

EDVIN. Entäs sitten?

ARVO. He voivat tarttua puukkoon uskomattoman äkkiä.

EDVIN. Pelkäätkö heitä sitten?

ARVO. En, mutta en halua myöskään mitään tarpeetonta reikää nahkaani.

KALLE. Mitähän maitonaamoja nuo oikein luulevat olevansa.

JANNE. Niitä pitäisi vähän kutittaa, että näyttäisivät naamansa.

HANNU. Ainakin niiltä pitäisi' kiristää muutama purkki olutta pöytään.
Se olisi vähintäinkin heidän siveellinen velvollisuutensa!

JANNE. Menemmekö hiukan tomuttamaan noita kulkureita, että saadaan aikaan kunnollinen tappelu?

KALLE. Mennään tunnustelemaan niitä hiukan. (Menevät Edvinin ja Arvon luo ja pyörivät kädet syvälle housuntaskuihin työnnettyinä ja niska kyyryssä heidän ympärillään.)

JANNE (härnäillen). Herrain silmät eivät kai ole yhtä paria, kun ette kehtaa niitä näyttää.

EDVIN. Mitä te tahdotte?

KALLE. Vai oletteko niin myöhään joutuneet nenävarastolle, että häpeätte haistinvaajaanne? (Sällit räjähtävät nauramaan.)

EDVIN. Ei ensinkään! Mutta te voitte menettää haistinvaajanne, jollette pysy loitommalla.

JANNE. Herrat eivät varmaankaan ole koskaan ennen haistelleet nyrkintomua, kun olette niin suurisuisia.

ARVO. Olisi parasta, jos oman etunne tähden pysyisitte etäällä.

HANNU (yllyttäen). Hei pojat, muu ohjelma on jo suoritettu ja tappelu alkaa tavalliseen aikaan!

KALLE (siepaten hatun Edvinin päästä ja lyöden sen lujasti lattiaan).
Tuossa on tuo! Siitä on vähän aikaa, kun se putosi!

EDVIN (hypähtäen kuohuissaan ylös). Mitä te sitten oikein tahdotte?

JANNE. Tapella luonnollisesti!

KALLE. Nylkeä kaksi kettua, herra. (Pyörähtää kyykistyen Edvinin edessä.) Herran pojat!

EDVIN (heittäen pois viittansa). Miksette sitä heti sanoneet? Olemme vain hukanneet kallista aikaa! (Iskee nyrkillään muutamia hyvin tähdättyjä iskuja Kallen rintaan, jolloin tämä kaatuu selälleen, ja hyökkää Jannen kimppuun lyöden hänetkin kumoon. Arvo sieppaa tuolin ja nousee pöydälle seisomaan.)

KAIKKI (hypähtävät ylös; kuuluu huutoja). Hei pojat! — Tuleen, pojat!
Lamput sammuksiin!… Lyökää niitä! — Paukuttakaa niitä tuolilla!

KALLE (kömpii ylös yskien). Si-si-sillä mie-hellä on pi-piru nyrkissä.
Kun sa-salpasi mi-minulta hengen!

HANNU. Hei, pojat! Eläköön kunnollinen tappelu! Se oli kaunis alku, nuorimies! Minä tunnen alaa, minä!

JANNE. Tuhat perhanaa! Pankaa toimeksi, miehet'… Mitä te töllistelette, senkin aasit! (Kömpii rintaansa pidellen ylös.)

KALLE. Eteenpäin, pojat! Kyllä me kaksi miestä suolaamme! (Huutoja; melua; miehet hyökkäävät pullot käsissä.)

EDVIN (vetää esiin revolverin. — Miehet peräytyvät epäröiden). Älkää pelästykö, miehet! Minä kutsun vain tarjoilijan! (Laukasee kerran tiskillä olevaan juomalasikasaan, niin että lasit helisevät. Hannu lentää säikähtyneenä istumaan ja miehet peräytyvät hämmästyneinä.)

JANNE (melkein ihastuneena). Se on koko perhana mieheksi!

HANNU. Tuhattulimmaista! Siinä miehessä on ruutia! (Lähestyy varovasti.) So, so nuorimies! Kas niin, pistäkää pyssy piiloon! Me olemme itse asiassa rehellisiä ja sävyisiä miehiä! Kas niin, sovitaan pois koko juttu. Se oli kaunis alku, sen voin vakuuttaa. Ja minä tunnen alaa jonkun verran!… Mutta lempoko teitä riivasi, kun paukautitte niin että olin pyllylleni lentää! (Heta hyökkää miesten keskelle heiluttaen mahtavaa kumipamppua.)

IV kohtaus.

Edelliset. Heitä.

HETA (raivoissaan). Te lurjukset ja hulikaanit! Vai tänne te tulette tappelemaan ja häpäisette minun siivon ravintolani, jota vastaan maistraatti on vain kerran muistuttanut. Jollette ole ihmisiksi, niin jumaliste minä voitelen teidät niin, ettette elämässänne terveeseen suuhun syö. Vai tänne te kelvottomat tulette mellastamaan ja elätte kuin villit! Viette minulta vielä ravintolaoikeudet, senkin kulkurit! Saatatte minut maantielle ja häpäisette hyvän nimeni ja maineeni, joita vastaan ei yksikään elävä sielu voi muistuttaa! Jos te vielä uskallatte lujaa yskäistä, niin minä pehmitän teidät, että saadaan lakanoilla nostella! Onko tämä mikään markkinapaikka.

HANNU. Henkäise nyt jo välillä.

HETA. Mitä täällä on tapahtunut? Miksi ette puhu lurjukset!

HANNU. Se on sula mahdottomuus, hyvä ystävä! Sula mahdottomuus!

HETA. Kuka täällä ampui?

EDVIN. Minä… ja ammun vastakin, jos silmilleni hyökätään.

HETA. Kuka teitä on sitten häirinnyt?

EDVIN. Kysykää näiltä kantavieraitanne, jotka te näytätte tuntevan niin hyvin nimeltä.

HANNU (rauhoittaen). Nämä toverit tahtoivat vain hiukan motionia! Kun he näkevät eheän takin jonkun yllä, niin vaikuttaa se hieman ärsyttävästi heidän yhdenmukaisuuteen tottuneeseen silmäänsä. Muuten oli se hyvin viaton juttu! Perin viaton, Heta!

HETA (uhkaavasti). Jos te käytte vieraiden kimppuun, niin varokaa korvianne!

EDVIN (hilpeästi). Antakaamme sen jutun olla!… Ja te, rouvani, heittäkää pois tuo pamppu, vaikka se pukeekin teitä niin oivallisesti!… Laittakaa sen sijaan näiille reippaille pojille juomaa pöytään. Minä maksan kaiken!… He saavat sietää hiukan eheääkin takkia.

HETA. No, se on toinen asia. Sitävartenhan tämä paikka onkin.

KALLE. Se on miehen puhetta!

HANNU. Se tuli kuin minun suustani ja sielustani.

JANNE. Näkihän sen jo ensi iskuista, että siinä on mies!

ARVO. Ehkä tästä tulee vielä hyvää perässä, kun niin vihainen alku oli!

(Miehet asettuvat pöytiin ja Heta ja tarjoilijatar lennättävät heille juomia pöytään.)

HANNU (mennen Edvinin pöytään). Anteeksi, nuoret herrat. Te olette sivistyneitä miehiä. Ja minä toisinaan kaipaan sivistynyttä seuraa, että saan keskustella hiukan syvemmistä asioista… Nämä toverit ovat kyllä kunnon poikia, mutta heidän kasvatuksensa on hieman laiminlyöty. Ja heidän henkiset harrastuksensa liikkuvat enemmän arkipäiväisillä aloilla. — Kas niin, minun nimeni on… mutta eihän se kuulu asiaan. Otaksun, että herratkin haluavat mieluimmin unohtaa omansa.

ARVO. Siinä osasitte oikeaan!

HANNU. Arvasin sen! No, mitäs nimistä! Tällaisissa paikoissa rehelliset miehet tuntevat toisensa vain naamasta… Manullakin oli nimi… No niin, olen tehnyt voitavani unohtaakseni sen.

EDVIN. Koska te näytätte olevan noin reippaita poikia, niin kai te kunnollista palkintoa vastaan otatte suorittaaksenne erään pikkutehtävän?

HANNU (hyväntahtoisesti). Vaikka kaksi, nuori herra; vaikka kaksi!

EDVIN. Sen pitäisi tapahtua jo tänä yönä.

HANNU. Minä tarkoitan: jollei se ole lakia ja yleistä moraalia vastaan. Katsokaas, me olemme sentään jossain määrin kunniallisia miehiä, vaikkei meistä kaikki kelpaakaan juuri lapsenkummiksi.

EDVIN. Siitä voitte olla rauhallinen! On kysymyksessä vain naisenryöstö, josta on tytön kanssa jo edeltäpäin sovittu. Hauska ja aivan kunniallinen seikkailu.

HANNU (innostuen), No, silloin te käännyitte oikean miehen puoleen. Se on juuri minun erikoisalani. Minä nimittäin janoan ritarillisia tekoja! Se istuu veressä, nähkääs… Mutta eihän se vain ole vaarallista?

ARVO. Ei ollenkaan! Me tulemme mukaan. Ajamme sinne autolla.

EDVIN. Morsiameni omaiset juonittelevat ja tahtovat pakottaa hänet menemään toiselle miehelle.

HANNU. Lurjukset! Kyllä me tytön sieppaamme, että suit sait vaan! Missä hän on?

ARVO. Onpahan vain eräässä kartanossa tässä lähistöllä. Pyhäjoen kartanossa.

HANNU (ällistyen). Py-pyhäjoen!… Minä tunnen sen paikan. Hm!… Siksi te kai käännyittekin minun puoleeni.

EDVIN. Aivan niin… mutta vaikuttaako se asiaan, vaikka se onkin sukulaistalo?

HANNU. Eikä hitossa! Sitä parempi!… (Innostuen.) Minulla onkin tuolle herrasväelle hiukan vanhaa hapatusta, ja nyt minä sen maksan. He ovat kohdelleet minua koiramaisesti, sillä ilman noita helliä sukulaisia minä olisin vielä isäntänä Pyhäjoessa!… Siitä tulee saakelin lystikäs leikkaus! Samalla kuin autan tuota tyttöraukkaa saan nolata noita rakkaita sukulaisia! Mikä verraton jutku!

EDVIN. Onko asia päätetty?

HANNU. Päätetty, tuossa käteni! Tulimmaista, siitä tulee sukkela temppu! Saakelin hauska leikkaus, jossa tahdon minä olla mukana!… Kas niin, jättäkää tämä asia minun huolekseni. Minä otan mukaani vain pari ripeätä nuorukaista…

ARVO. Onko se tarpeellista, kun me tulemme mukaan?

HANNU. Se on välttämätöntä jälkien peittämiseksi, On parempi, ettette näytä siellä naamaanne. Teidät voitaisiin tuntea! Minulla on loistava suunnitelma; luottakaa minuun!

EDVIN. No olkoon sitten niin.

HANNU. Mutta suokaa anteeksi, herrat…

ARVO. Noo, sanokaa pois vain!

HANNU. Te ymmärrätte, herrat… hitto soikoon, te käsitätte, ettei ihminen elä paljailla hyvillä töillä! Minä olen puolittain perheellinen mies. Sentähden pieni vippaus… pieni etulaukaus ei tekisi pahaa… Yö on kylmä ja tarvitsee hiukan lämmitystä. Nähkääs, herrat, hieman evästä mukaan.

EDVIN. Mutta jos se pilaa hyvän yrityksen.

HANNU. Ei mitään vaaraa, herrat! Ei mitään vahinkoa! Minun normaalitilani on alituinen humala; ainainen hieno huimaus. Se voi kyllä huiputtaa unikoita, muilta näin monivuotista toveriaan se ei petä!

EDVIN (antaen muutamia seteleitä). No, tuossa on ensi hätään. Miehenne saatte itse valita, kunhan he vain ovat kunnollisia.

HANNU. Kerrassaan uskollisia ja kunnon poikia, herra!… Kiitoksia, herra, tämä on ruhtinaallista!… Te voitte luottaa meihin! — (Huutaa.) Janne ja Kalle! (Miehet lähestyvät.)

JANNE. Mistä on sitten kysymys?

HANNU. Tällä nuorella herralla on meille eräs tehtävä! Oikein hiton sukkela jutkaus, sen voin vakuuttaa!

KALLE. Onko se tehtävä kuumaa?

HANNU. Ei kuumaa eikä kylmää, vaan siltä keskiväliltä, pojat.
Seikkailu, oikein hiton kuosikas seikkailu!

JANNE. Tarvitaanko siinä muuta kuin nyrkit?

EDVIN. Ei missään nimessä aseita! Sen pitää käydä hiljaa!

KALLE. Tietysti tuppirauta mukaan. Puukoton mies on kuin hännätön koira!