EDVIN. No niin, me tulemme sitten puolen tunnin kuluttua teitä hakemaan. (Menee tiskin luo maksamaan.)
HANNU. Voitte luottaa meihin, herra!
EDVIN. Mutta muistakaa: ei mitään väkivaltaa eikä aseita:! (Poistuu
Arvon kanssa.)
V kohtaus.
Hannu. Heta y.m.
HANNU (heiluttaen rahoja Hetan edessä). Mitä sanot näistä, Heta pulmuseni? Rotannahkoja, aivan uusia rotannahkoja! Sellaista se on, kun on hyvää sukua ja ylhäisiä tuttavuuksia!
HETA (hyvillään). No ole jo tuossa! Paljonkos noita nyt on!
HANNU. Niin sitä käy, kun ihmisellä On entisyyttä ja sivistystä! —
Mutta minunhan pitääkin tänä iltana lähteä talosta. Niin kuului tuomio.
HETA. No otitko sinä sen nyt niin vakavalta kannalta. Ole höpsimättä tuossa! Et sinä kotoasi minnekään lähde!
HANNU. Mutta entä jos pistäisi päähäni lähteä. Sinä olet hiukan pirunnahkainen heilu, Heta. Ja sinä olot haavottanut minua syvästi.
HETA (hyvitellen). No, mitä sinä tuosta iäkseen kaivelet! Suuttuuhan sitä toisinaan ihminen tällaisessa elämässä!
HANNU. No, olkoon! Kun on ihmisellä luonteen aateluutta, niin sitä unohtaa helposti loukkaukset. Mutta sinun pitää laittaa kunnolliset eväät matkalle. Juomaa ei saa puuttua.
HETA. Sinä saisit heittää vähemmälle nuo juomat. Vai vielä matkalle, se on jo liikaa.
HANNU. No, no, Heta! Älä nyt turhia intoile, vaan laita mukaan! Yö on kylmä ja autossa voi vilustua. Kas niin, Heta, pikku puimiseni, älä nyt nökötä. Laita Hannu pojalle oikein rennosti evästä mukaan! (Taputtaa häntä.) Se on päätetty, eikö niin?
HETA (hyvillään). Ole siinä!.. Vanha mies!
HANNU (kiertäen kätensä Hetan kaulaan). Mutta nuori sielu!
KOLMAS NÄYTÖS.
(Pyhäjoen kartanon puutarhaportti. Kauempana taustalla näkyy osa kartanon vanhanaikaista, kaksikerroksista päärakennusta parvekkeineen. Rakennukseen johtaa portilta leveä puistokäytävä, jonka molemmin puolin on puita, pensaita ja nurmikkoa. Etualalla näkyy automobiili käännettynä oikealle johtavalle maantielle; vasemmalla toinen auto suunnattuna samalle taholle. On kirkas kuutamoinen yö.)
I kohtaus.
HANNU (tulee perältä juosten ja langeten; on hyvin hengästynyt ja peloissaan). Hitto periköön koko immenryöstön!… Minä olen jo aivan lopussa ennenkuin ollaan edes hienossa alussakaan! Talon entisenä isäntänä minun piti suostutella koiria, mutta sainkin sangen koiramaisen vastaanoton. Vanha "Farao" tunsi kyllä minut ja heittäysi ystäväksi. Mutta sitten tuli muristen uusi farao, joka ei Joosepista mitään tiennyt, näytti kaksi riviä kauhistavia hampaitaan ja aikoi pistää minut yhdeksi suupalakseen… Jollen olisi ottanut sääriä selkääni niin olisinpa nyt mennyttä miestä… Niin, niin, vikkelyyttäni saan kiittää, että yksi vihreä vesa vanhasta sankarillisesta sukupuusta säästyi maailmalle… Huh, kun jokainen jäseneni aivan ui kylmässä hiessä ja vapisee kuin haavanlehti. (Istuu tien vierelle ja huoahtaa.) Jospa nyt olisin "Kukkuvassa kellossa" ja pari purkkia olutta edessäni. Heta ei tosin ole mikään sulotar, mutta joka tapauksessa enkeli kahlekoiraan verraten… Jospa vain pelastun täältä ehjin nahoin, niin lupaan pyhällä aatelismiehen sanallani, että omistan kaikki jälellä olevat parhaat vuoteni yksinomaan hyväntekeväisyystarkoituksiin. (Kuuluu askeleita; Hannu piiloutuu kauhistuneena pensaan taakse.) Joku tulee!… Minä olen hukassa!… Olen mennyttä miestä…!
II kohtaus.
Hannu. Kalle.
KALLE (tulee kiireesti). Mihin sinä pakenit senkin talitynnyri?
Paneppas toimeksi!
HANNU (ihastuneena). Jumalan kiitos, ettei tosi miehuus ole aivan sukupuuttoon hävinnyt maailmasta!
KALLE. Mitä sinä höpiset?
HANNU. Minä jo luulin, ettei ole muuta kuin yksi uljas mies Suomen maassa… Ja häntäkin alkaa haitata liika lihavuus.
KALLE. Ole vaiti, mitä sinä siitä tiedät! Juokset, kun joku lujaa yskäisee!
HANNU. No, no, Kalle! Tuo ei ole urosten eikä hyvien toverusten kieltä!
KALLE. Se on suoraa kieltä! — Missä ovat toiset?
HANNU. Tikapuita etsimässä… jolleivät ole paenneet kanaljat.
KALLE. Nahjukset!… Mitä me nyt teemme?
HANNU. Alistumme ja odotamme. — Mutta kuuleppas, Kalle, joll'ei inhimillisyyden kipinä ole sinusta tykkänään sammunut, älä jätä minua yksin.
KALLE. Pelkäätkö sinä sitten jotain?
HANNU. Pelkään!… Kuule, mies, älä puhu niin halveksivasti aatelismiehestä! Minä en totta totisesti tiedä mitä pelko tahtoo sanoa! Mutta kyllä kai minä olen mieluimmin tekemisissä järjellisen ihmisen kuin järjettömän luontokappaleen kanssa.
KALLE. Tarkoitatko sitä koiraa?
HANNU. En… Minä tarkoitan oikeata hirviötä… Se oli kerrassaan norsu koiraksi! Leijona on vain karitsa tämän rinnalla.
KALLE. Ole rauhassa, vanha narri! Minä tein koiran äänettömäksi.
HANNU. Mitä?… Teitkö sinä koiran äänettömäksi? Älä puhu niin kevytmielisesti siitä hirviöstä!
KALLE. Minä kutitin sitä hiukan puukolla ensimäisen ja toisen kaulanikaman väliin ja se herkesi äänettömäksi.
HANNU (innostuen). Jos se on totta, niin sitten ei ole hätää! Äänetön tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin vaaraton… Huh, se rauhottaa minua suuresti! Se ruoja iski minua suoraan lihavimpiin osiin ja repi housuni;. (Tarkastelee.) Tuhat sarvipäätä! Eikös loistakin paljas messinki reijistä! Nämä housut saa luutnantti maksaa, taikka sitten ei ole lakia eikä oikeutta maassa!
KALLE. Älä pulise turhaan! Keskustellaan ennemmin, mihin nyt ryhdymme.
HANNU. Saat suolata minut elävänä anjovislaatikkoon taikka etikoida kuin kurkun, jos sen tiedän! Minun kaikki loistavat suunnitelmani haihtuvat kuin lievä takahumala sen koiran kanssa otellessa.
KALLE. Sinä tunnet talon.
HANNU. Tunnen, tunnen kuin omani! Mutta se juuri ei kehoita minua hyökkäämään esi-isieni sukukartanoon näin öiseen aikaan.
KALLE (halveksien). Sinä pelkäät, senkin humalasäkki!
HANNU. Katsos, minulta jäi tänne niin monta oivallista pyssyä. Entäs jos nuo tekevät meidätkin äänettömiksi? Mitä sanot siihen?
KALLE. Roskaa! Jos koko suku on yhtä rohkeata kuin sinä, niin minä en pelkää vaikka heillä olisi mörssäreitä!
HANNU (katsellen ylös puihin). Jospa olisi omenain kypsymisaika, minä en olisi hetkeäkään epätietoinen.
KALLE. Sinä varastaisit omenia, lurjus!
HANNU. Se olisi ainakin vaarattomampaa!… Oikein järjellisesti punniten asiaa, minulla ei ole mitään sisäistä kutsumusta immenryöstöön. Mitä pirua se mies ajattelee!
KALLE. Miksi niin?
HANNU. Ikäänkuin ei sitä lajia elintarveainetta olisi tarpeeksi ryöstämättäkin. Minulla on aina ollut hameväkeä tarjona niin paljon, kuin tieltäni pois työnnän.
KALLE (ivallisesti). Sinä olet sinä ja luutnantti on luutnantti!
HANNU. No niin, luutnantin laita voi olla toisin. Niillä heilakoilla on aina ollut käsittämätön heikkous minuun. Ne heiskaleet osaavat panna arvoa miehen ominaisuuksille. Ja kuka uskoisi!
KALLE. Luutnantti kai tahtoo valita.
HANNU. Mitä valitsemista niissä on? Itse pääasiassa ovat kaikki samanlaisia. Ihminen on uusi vain yhden kerran ja sitten ovat kaikki yhtäläisiä!
KALLE. Ja mitä hittoa se meille kuuluu! Luutnantti maksaa ja me toimimme.
HANNU. Siinäpä se mutka juurii onkin, näetkös! Onko ylimalkaan viisasta sotkeutua tähän koirankuriin? Luutnantti maksaa ja se on perin hyvä asianhaara. Mutta millä hän maksaa nahkamme, jos joudumme klusteriin? Ja se on hemmetin nolo asianhaara. Onko yleensä viisasta tehdä mitä tahansa edes maksustakaan?… Ajatteles poika, se on tarkoin punnittava asianhaara… Ergo harkitkaamme asiaa.
KALLE. Vai niin, sinä aijot jänestää!
HANNU. No, no, poika! Älä ole noin hävyttömän kiivas.
KALLE. Sinä olet kurja pelkuri!
HANNU. Aatelismies ei ole koskaan pelkuri, tiedä se!… Mutia jos hän on viisas, niin hän on varovainen. Sillä varovaisuus on viisauden lapsi… Hän ei mene älyttömästi hukkaamaan pois sitä, mikä hänellä on, tietämättä, mitä hän sillä voittaa. Sillä hän tietää, ettei ihminen ole kuolematon. "Parempi on elävä aasi kuin kuollut keisari", sanoo Caesar. Siis se, mitä kutsutaan rohkeudeksi, onkin vain jonkinlaista aistiviallisuutta, eräänlaista järjen vajanaisuutta.
KALLE (kiukkuisesti). Ymmärränkö oikein sinun kieroilemisesi, sinä elävä aasi! Sinä aijot petkuttaa luutnanttia, mitä?
HANNU. No, no, sitä en ole sanonut! Minä vain punnitsen asian periaatteellista puolta.
KALLE. Minä annan pitkän peevelin sinun periaatteillesi. Ja sen sanon sinulle suoraan, että älä luikertele mies, jos nahkasi on sinulle kallis!
HANNU. No, no, älähän kiivastu mies!
KALLE. Minä en tiedä, mikä sinua oikeastaan uhkaa täällä. Mutta sen minä tiedän ja toivon sinunkin tietävän, mikä sinua odottaa meidän piloteilta, jos vilpistelet. Pitää sitä toki sen verran olla kunniantuntoa, maailmassa. Emmehän ole roistoja!
HANNU (alakuloisesti). Se on juuri se, josta minä en ole niin vuoren varma kuin sinä. Sivistynyt ihminen ei ole milloinkaan varma mistään. Hän on epäilijä; ja siinä onkin juuri korkeamman ja alemman kehitysasteen eroitus.
KALLE. Älä lörpöttele! Mitä se tähän kuuluu?
HANNU. Perhana, jos hyveistä maksettaisiin ihmisille, niinkuin tällaisista kollikissan töistä pikkutunneilla, niin tekisinpä elämänkäänteen ja toimitteleisin vain paljaita hyviätöitä. Ja pelkäänpä, että meitä ahkeroitsisi aika paljon ihmisiä tällä kauniilla elämänuralla. Mutta kun hyvää pitää tehdä hyvän itsensä vuoksi, on siihen vaikea järkevän ihmisen antautua. Siitä syystä sillä alalla työskenteleekin vain paljaita amatöörejä eikä yhtään ammatti-ihmistä. Siis kun kaikki ympäri käydään, on ihminen pohjaltaan hyvä. Mutta puhtaasti taloudellisista syistä ei hän voi harrastaa niin laiminlyötyä elämänalaa!
KALLE (kävellen levottomasti). Mutta missä hitossa nuo toiset nahjustelevat! Heidän olisi pitänyt jo olla täällä tikapuineen… (Kuuluu askeleita.) Hst! Siellä tulee joku!
HANNU (asettuu kauhistuneena Kallen taakse). Pysy edessä mies, jos toveruus ja hyvä omatunto ovat sinulle jonkin arvoiset!
III kohtaus.
Hannu. Kalle. Janne, 1 ohjaaja.
JANNE (tulee kantaen ohjaajan kanssa tikapuita). Tässä ovat tikapuut.
KALLE. Viimeinkin! Teittekö ne uudesta vai missä viivyitte?
JANNE. Emme tahtoneet löytää sopivia. Toiset olivat liian raskaita.
Olemme hukanneet väin aikaa.
KALLE. Ryhdytään sitten toimeen.
HANNU (uljaasti). Minun tehtäväni on johtaa hyökkäystä. Lyökää telki ulko-oven eteen, niin eivät pääse kimppuumme, vintiöt! Ja pystyttäkää tikapuut vasempaa balkongia vastaan. Eteenpäin mars, kanaljat!
JANNE. Ja Hannu saa kiivetä ylös! Hän on rohkein meistä ja tuntee talon.
HANNU (pelästyen). Mi-minäkö?… En jumaliste astu jalallanikaan noille telineille! En vaikka niiden yläpäässä odottaisi minua ikuinen autuus!
JANNE. Mitä? Niskotteletko mies? Ei se ole yhden määrättävissä!
KALLE. Niin, mitä siihen sakki sanoo!
HANNU. Tuhattulimmaista! Ettekö te sitten käsitä, että tuollaiset tiet kuuluvat solakammille miehille! Olenko minä mikään sirkusvoimistelija taikka "lentävä hollantilainen?" Minä pysyn maaperässä, minä! Kas niin, ei sanaakaan siitä, pojat!
JANNE. Vai niin, sinä pidät noita rasvojasi kovin suuressa, arvossa.
HANNU. Niin, niin, poika! Ne ovat maksaneet minulle kokonaisia pääomia.
KALLE. Eihän tuollaista norsua mitkään tikapuut kestäisi… Mutta mennään nyt.
JANNE. Eikä Hannu uskalla kiivetä korkeammalle kuin Hetan sänkyyn.
HANNU. Menkää, menkää kultapojat! Minä jään vartioimaan.
(Miehet poistuvat tikapuineen ja häviävät vasemmalle. Hetkisen kuluttua kuuluu kova kolaus ja sen jälkeen yläkerran akkunasta kiukkuinen miehen ääni.)
ÄÄNI. Mitä se on?… Kuka siellä on?
HANNU. Tulimmaista, nuo aasit eivät osanneet toimia hiljaa! On terveellisintä siivota itsensä pois täältä! (Aikoo hiipiä pois.)
ÄÄNI. Ketä te olette?… Ja mitä te tahdotte?… Vastatkaa!
HANNU (kauhuissaan). Me-me olemme kunniallisia, perustuslaillisia miehiä! (Aikoo paeta, mutta samassa pamahtaa vihainen laukaus. Hannu hypähtää kohoksi ja putoaa istuvilleen maahan kiljahtaen) sus siunaa! Nyt ne ampuivat minut! (Makaa hetken liikkumatonna ja alkaa varovasti liikkua.) Herra varjelkoon! Olenkohan minä vielä hengissä! (Tunnustelee itseään.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Sattuihan laukaus minuun… Parasta pysyä kuolleena, muuten sieltä pamahtaa uudelleen! (Heittäytyy maahan.)
IV kohtaus.
Hannu. Janne.
JANNE (Tullee kiireesti). Silläkö tavalla sinä vartioitset? Näytit itsesi niille! Ylös, senkin aasi! Ja otakin koivet allesi heti!
HANNU. Hst! Älä puhu niin kevytmielisesti! Minä olen kuoliaaksi ammuttu!
JANNE. Roskaa! Nouse ylös ja tehdään jälkiä. Ne heräsivät.
HANNU (nousten). Jos sinä vakuutat, että minä olen vielä hengissä, niin minä nousen! (Jää kivusta irvistellen istumaan.) Tuhat sarvipäätä, minä olen kuin olenkin haavoitettu! En voi liikkua paikasta pois.
JANNE. Olisikohan se laukaus sattunut?… Mihin…?
HANNU. Johonkin sellaisiin ruumiinosiin, joita enemmän tarvitaan kuin niistä puhutaan.
JANNE. Älä hitossa!
HANNU. Tunnen housujani; kuumottavan.
JANNE. Tässä on vaarallista viipyä! Tule!
HANNU (tunnustellen). Tulimmaista! Tänne on sattunut kokonainen haulipanos! Ja sitten minä olen nauta, jollei sinne ole menneet vielä valtitkin!
JANNE (hätäillen). Mitä me nyt teemme? Etkö sinä voi kävellä?
HANNU (pelästyen). Auta hyvä veli minut pois tästä, jos minua rakastat.
Muuten nuo roistot suolaavat minua uudella haulipanoksella.
JANNE. No, pitääkö minun kantaa sinua? Yhtähyvin voisin siirtää vuoria!
HANNU. Ei tarvitse muuta kuin ojennat minulle auttavan kätesi. Sitä vaatii tosi toveruus.
JANNE (kiskoen hänet ylös). No, kas niin! Voitko kävellä?
HANNU. Näin verekseltä se sujuu aika hyvin. Pistelee vain kuin neuloilla!
JANNE. Karkaise luontosi ja astu karskisti!
HANNU. Vieköön perhana koko immenryöstön!… Luutnantti saa maksaa viitosen ylimääräistä jokaisesta haulista, jos oikeutta ja moraalia on maailmassa! (Häviävät puiden sekaan.)
V kohtaus.
Edvin. Arvo. 2 ohjaaja.
EDVIN (tulee kiireesti Arvon kanssa). Se oli pyssynlaukaus!
ARVO. Siltähän se kuului.
EDVIN (levottomasti). Sitten ne ovat heränneet. Kenelläkään meikäläisistä ei ole ampuma-aseita.
ARVO. Ainakin tuo laukaus hälytti siellä kaikki ihmiset.
EDVIN. Senkin tomppelit! Niin varomattomia!
ARVO. Ja miksi he aikailevat?
EDVIN. Tulimmaista, jos ne nyt sotkevat hyvän pelin! Minun olisi; pitänyt mennä mukaan. Mutta on niin kirotun valoisa! Olisivat tunteneet.
ARVO. Sepä se!… Sama oli minun. (2:nen ohjaaja tulee vasemmalta.)
EDVIN. Ovatko autot kunnossa?
2:NEN OHJAAJA. Ne ovat valmiit lähtemään milloin tahansa,
EDVIN. Onko riittävästi bentsiiniä? Meidän täytyy jättää taaksemme vähintäinkin pari|sataa kilometriä tänä yönä.
2:NEN OHJAAJA. Kyllä riittää, herra. (Menee oikeaan autoon istumaan.)
ARVO. Minulla on melkein omantunnon vaivoja, Edvin. Toivon sinun muistavan, että tämä ei ole paljasta poikamaisuutta.
EDVIN. Kuinka hitossa sen unohtaisin!
ARVO. Hän on tuskin muuta kuin lapsi vielä ja minua surettaisi, jos hän saisi koskaan syytä moittia meitä.
EDVIN. Minuakin hänen sokea luottamuksensa kauhistaa. Mutta ole rauhassa, Arvo! Jos miehen tarmo ja rehellinen tahto jotain merkitsevät maailmassa, niin hän ei tule moittimaan milloinkaan meitä!
ARVO. Sitten minä olen levollinen.
EDVIN. Minua vain hiukan arveluttaa nämä meidän apulaisemme. He eivät juuri herätä luottamusta.
ARVO. Täysiä hulikaaneja he ovat. Mutta siksihän niiltä pitäisi luistaa tällainen yöllinen seikkailu.
EDVIN. Kun ei vain luistaisi liiankin hyviin.
ARVO. Pelkäätkö, että ne voivat ottaa myötäjäisetkin yksin häpein?
EDVIN. Melkein… ja se olisi kiusallista — Olen ryhtynyt rohkeaan yritykseen, mutta muu ei olisi auttanut. Tyhmyyttä vastaan ei voi sotia taivaan herrakaan!
ARVO. Kas tuolla he tulevatkin! (Kuuluu lähestyviä askeleita.)
EDVIN. Viimeinkin! Jumalan kiitos! (Cecilia, Kalle ja 1:nen ohjaaja: tulevat.)
VI kohtaus.
Edelliset Cecilia. Kalle.
CECILIA. Oletko se sinä, Edvin?
EDVIN. Minä, Cecilia!… Jumalan kiitos!
CECILIA (heittäytyen hänen syliinsä). Tässä saat minut, Edvin, koditonna ja suvutonna!
EDVIN (syleillen häntä). Ei, Cecilia, ei koditonna eikä suvutonna! Sinä saat molemmat, siitä vastaan minä.
CECILIA. Olen niin levoton… Nuo apulaisesi ovat hiukan pelottavaa väkeä.
EDVIN. Ole rauhallinen. Cecilia! Ne ovat vain ripeitä ja häikäilemättömiä poikia, ja sellaisia tarvittiin.
KALLE. Eiköhän olisi parasta tehdä jälkiä, herrat. Me telkesimme kyllä oven, mutta luulenpa, etteivät ne tällä kertaa ehdi juuri partaansa ajamaan pukeutuessaan.
EDVIN. Olette oikeassa! Emme saa hukata minuuttiakaan… Olemmeko täällä kaikki?… Missä ovat toiset?
KALLE. Paksu-Hannu ja Janne ovat vielä poissa.
ARVO. Siellä ammuttiin…?
KALLE. Yläkerran akkunasta laskivat yhden laukauksen. Pelkään, että se herätti koko talonväen.
EDVIN (ohjaajalle). Menkäähän katsomaan missä ne viipyvät, kun eivät tule! (1:nen ohjaaja menee.)
CECILIA (painautuen lähemmäksi Edviniä). Minua niin peloittaa!
EDVIN. Mikä sinua peloittaa, rakas?
CECILIA. Kuinkahan tämä vielä päättynee?
EDVIN. Hyvin, kun vain pysymme rohkeina!
CECILIA. Minä säälin hiukan äitiä. Ehkä hän ei tarkoittanut sillä niin pahaa.
EDVIN. No, eipä juuri hyvääkään. Mutta siitä puhumme myöhemmin. Luota vain minuun, niin kaikki käy hyvin.
CECILIA. Niin, arpa on heitetty. Olen valinnut sinun ja kotini väliä.
Loppu saa olla kohtalon käsissä!… (Hannu, Janne ja ohjaaja tulevat.)
VII kohtaus.
Edelliset. Hannu. Kalle. Janne. Maija, ohjaaja.
HANNU (tulee ähkien ja noituen; kantaen jotain vilttien kiedottua raskasta esinettä). Arvasinhan sen kohtakin, että minulle ne vaarallisemmat tehtävät jätetään! Mitä te olette saaneet aikaan, vintiöt? Missä on neiti, minä vain kysyn, te sillit ja livekalat? (Laskee kuormansa maahan.)
ARVO. No, no, mikäs Hannua vaivaa?
HANNU. Minä olen aina sanonut, että nykyinen polvi on mätää. Vailla kaikkea miehuutta ja siveellisiä periaatteita! Paljasta viheliäistä pinnarijoukkoa!
EDVIN. Mistä Hannu noin on innostunut?
HANNU. Kuka kävi vaaraa uhmaten uljaasti tuleen ja sieppasi typykän? Se oli Hannu! Kuka sai haulipanoksen ruumiiseensa? Eikö sekin ollut Hannu? Aina vain Hannu!
EDVIN. Mitä teillä siinä on?
HANNU. Mitäkö tässä on? Neitsykäinen tietenkin! Hannu nappasi tytön ja kapaloi kuin vauvan! Niin kävi kaikki kuin mampsellin tanssi ja kobran uiminen!
EDVIN. Mutta näyttäkäähän viimeinkin mitä siellä oikeastaan on?
HANNU. Ei, luutnantti saa itse ilon avata paketin! Se tehtävä kuuluu rakastuneille eikä sankareille! Olkaa hyvä!
EDVIN. No, katsotaanpa sitä aarretta. (Avaa viltin, jonka sisästä ilmestyy vanha eukko.) Mitä tämä on? Kartanon Kana-Maija! (Yleistä naurua.)
HANNU (ällistyen). Mitä? O-onki tämä noituutta, minä kysyn? Vanha kurttuinen mummo kuin kapaturska! Sinä Janne, senkin silli, sanoit, että tämä on neiti!
JANNE (häijynkurisesti). Taisinpa hieman erehtyä, kun siellä oli niin pimeätä.
EDVIN. Minä huomaan, että te keräilette muinaisesineitä.
MAIJA (tointuen). Armahtakaa, herrat! Minä olen vanha ihminen!
HANNU (raivostuen). Sen me kyllä näemme, hitto vieköön! Emmekä suinkaan iloksemme! Mikä lempo sai teidät, vanhan kurppanan, kukkumaan puistossa keskellä yötä kuin rakastunut heiskale?
MAIJA. Kuulin laukauksen ja hiivin katsomaan.
HANNU. Pankaapas nyt kiireesti vanhat luunne liikkeelle ja hävitkää näköpiiristä! Hannu on kyllä itse ruumiillistunut hyvyys, lihalliseen muotoon pukeutunut jalomielisyys, mutta hänenkin kärsivällisyydellään on rajansa.
ARVO. No, tyyntykäähän! Älkää nyt pelottako mummoa!
HANNU. Ja missä on sitten neiti.
CECILIA. Tässä, kaikki on hyvin!
EDVIN. Kas niin, annetaan mummon mennä ja lyödään kaikki leikiksi!
(Maija poistuu.)
HANNU. Kaunista leikkiä! Ensin minua pamautetaan 16 kaliiberin haulikolla kuin metsän otusta ja sitten minut narrataan kantamaan tänne vanha akka! Se lysti tuli kalliiksi, luutnantti! Siellä vuoti jaloa verta, vaikka tosin vähemmän jalosta paikasta!
EDVIN. Oletteko vahingoittunut?
HANNU. Senpä luulisin! Sitten en tahdo enää tyhjentää purkkia olutta, jollei minulla ole eräissä ruumiinosissa vähintäinkin yhtä monta haulia kuin on kaviaarirakeita paremmanpuoleisessa kaviaarivoileivässä.
EDVIN. Olen pahoillani, että teidän kävi niin huonosti!… Mutta meidän on järjestettävä pakomme. Koska meitä varmastikin ajetaan takaa, niin lähdemme eri suunnille eksyttääksemme heidät jäljiltä… Ja yksi joukosta jää tähän lähistölle vakoilemaan sekä sähköttää määrättyihin paikkoihin minulle mihin toimiin he ryhtyvät.
JANNE. Kyllä minä jään vakoilemaan.
EDVIN (antaen hänelle paperin ja rahaa). Tässä on rahaa ja paperi, jossa on tarkat ohjeet, kuinka teidän tulee menetellä.
JANNE. Luutnantti voi luottaa minuun!
HANNU. Mutta jos tämä nuori neiti luovuttaisi meille viittansa ja myssynsä ja pukeutuisi mieheksi, niin me vetäisimme itse paholaistakin nenästä.
EDVIN. Mitä sanot siihen Cecilia?
CECILIA. Minä suostun kaikkeen! (Antaa myssynsä ja viittansa Hannulle.)
HANNU (ojentaen hänelle knallinsa). Saanko luvan, koska minä kaiken luonnonjärjestyksen ja todennäköisyyden mukaan olen neidin lihallinen setä…! Tämä hattu ei tosiaan ole juuri uutta hullumpi. Sen päälle on vain muutaman kerran istuttu.
CECILIA (vastenmielisesti). Kiitoksia, mutta ottaisin mieluimmin vähemmän istutun!
ARVO. Ehkä minä saan tarjota neidille tämän. Tämä on aivan istumaton!
(Antaa lakkinsa.)
CECILIA. Kiitos! (Ottaa lakin ja painaa päähänsä.)
EDVIN. Ja tässä palttoo!… (Auttaa hänen ylleen palttoon.)
HANNU. Saanko vielä neidiltä yhden hansikkaan. Pudotan sen tielle merkiksi.
CECILIA. Tässä on! (Antaa hänelle käsineen.) Emmekö jo viimeinkin lähde?
EDVIN. Paikalla, Cecilia! Kas niin, menkäämme nyt! (Edvin, Cecilia ja
Arvo asettuvat autoon sekä lähtevät oikealle.)
VIII kohtaus.
Hannu. Kalle. Janne. Ohjaaja.
HANNU (asettaen myssyn päähänsä ja viitan hartioilleen). No nyt… pojat!
KALLE. Mitä? Aijotko sinä, senkin silavatynnyri, pukea ne päällesi?
HANNU. Tietysti. Kukas tässä muu osaa näytelläi hienoa neitiä kuin se, jolla on siihen synnynnäisiä lahjoja!
KALLE. Norsua sinä voit näytellä, mutta et naista!
HANNU. No sinäkö sitten luulet paremmin onnistuvasi, kanalja? Oletko pessyt kasvojasi tällä vuosiluvulla?
JANNE. Ainakin hän mahtuisi kohtuuden rajoihin.
HANNU (kivusta irvistellen). Tuhattulimmaista, kun ne haulit pistelevät! Minä voin tuskin kävellä. Mutta se ei tee mitään, kun minun kumminkin täytyy ottaa neitseellisiä askeleita.
1:NEN OHJAAJA. Herrojako minun on kyydittävä?
HANNU. Herroja niin, herroja! Näettehän sen päältäkin!… Mutta koska meidän täytyy kulkea incognito, niin voitte heittää pois tittelit ja puhutella meitä aivan kuin vertaisianne… Hst!… Kuuluiko mitään?…
JANNE. Siellä tullaan! Joutuun matkaan! (Kiirehtivät autoon ja poistuvat oikealle, Janne hiipii syrjään.)
IX kohtaus.
Rouva. Sebastian. Osvald y.m.
SEBASTIAN (huutaen miehille). Tänne päin! Joutuun, miehet! Muuten pääsevät käsistämme! Mitä nahjustelette? (Tulee juosten, pyssy kädessä, rouva ja muutamia seipäillä varustettuja miehiä jälessään.) Ooh, ne konnat ovat päässeet livistämään!… Tarkastakaa miehet ympäristö!… (Miehet hajaantuvat eri tahoille.)
ROUVA (tulee hätäisesti pukeutuneena; hengästyneenä ja hädissään). Mitä taivaan nimessä tämä tietää, Sebastian?
SEBASTIAN. Roistot pääsivät pakoon! Kirottua! Olisinpa minä heidät löylyttänyt!
ROUVA. Herra Jumala! Mitä tämä merkitsee? Cecilia on poissa ja hänen huoneensa ylösalaisiin!
SEBASTIAN. Niinkö?… Sitten minä aavistan pahinta!… (Katselee maahan.) Minä näen auton jälkiä maassa. Tavalliset varkaat eivät käytä automobiileja!
ROUVA. Hyvä luoja, sinä siis tarkoitat…?
SEBASTIAN. Että tässä on tapahtunut naisenryöstö.
ROUVA. Luuletko, että luutnantti…?
SEBASTIAN. On korvannut vastoinkäymisensä!… Ja Cecilia on ollut samassa juonessa. Tuo suvustaan pilaantunut lapsi!
ROUVA. Herra varjelkoon! Uskotko sinä moisen julkeuden mahdolliseksi?
SEBASTIAN. Nykyään voi uskoa mitä tahansa.
OSVALD (tulee puhisten suuri halko kädessä). Ovatko ne roistot luistaneet käsistämme?
SEBASTIAN. Heitä pois halkosi! Se olisi ollut paikallaan noin kymmenen minuuttia sitten.
OSVALD. Tulimmaista, eihän sitä voi ihminen hypätä vaatteisiin! — Onko mitään arvoesineitä hävinnyt?
ROUVA. On… arvokkain kaikista. Cecilia on hävinnyt.
OSVALD (poissa suunniltaan). Ce-ce-ecilia!… Mitä sanotte?… Ei suinkaan!
SEBASTIAN (osoittaen maahan). Katso itse! Eivät kai varkaat pöytähopeoita kuljettele automobiileilla.
OSVALD (raivoissaan). Tuli ja leimaus! Tämä on tuon kirotun luutnantin järjestämä! Voi turkasen tulimmainen! Olisinpa minä vain ehtinyt ajoissa!
ROUVA. Voi kurjaa lasta! En olisi koskaan uskonut Cecilian siinä määrin unohtavan itseään… Mitä nyt ihmisetkin sanovat?
SEBASTIAN. Tämä on skandaali, suunnaton häväistys! Luutnantti saa tämän vielä kalliisti! maksaa.
OSVALD. Roistoja on lähdettävä takaa-ajamaan! Ei saa hukata aikaa!
SEBASTIAN. Mistä saat lentokoneen! Muulla et heitä saavuta.
OSVALD. Mutta tämä asia ei saa jäädä tähän. Minä mullistan vaikka taivaan ja maan löytääkseni karkulaiset! Ja ennen en lepää, ennenkuin olen vaatinut luutnantin tilille loukkauksestaan! (Miehet palaavat.)
SEBASTIAN. Eikö mitään näkynyt?
PEHTOORI. Seurasimme jälkiä aina tienristeykseen saakka. Siellä olivat autot lähteneet eri tahoille. Toisella tieltä me löysimme tämän. (Näyttää hansikasta.)
ROUVA. Se on Cecilian, tunnen sen!
OSVALD. Mitä turkin tulimmaista me nyt teemme! Pääni on aivan sekaisin!
SEBASTIAN. On heti soitettava Turun etsivälle poliisille, että ryhtyvät viipymättä toimiin karkulaisten etsimiseksi.
OSVALD. Mutta sitten ei saa hukata aikaa!
ROUVA (masentuneena). Onko viisasta tehdä asia julkiseksi? Kenties emme menetelleet tyttöraukkaa kohtaan niin aivan oikeudenmukaisesti. Minua kaduttaa, että olin hänelle niin kova…
SEBASTIAN. Sinä et ole onnistanut pitämään tytärtäsi oikealla tiellä,
Klara! Nyt lyhdyn minä asiaan. Tässä on kysymyksessä nimemme!
OSVALD. Aivan niin, käydään heti lujin käsin asiaan!
ROUVA (huoaten). Cecilia raukka!
SEBASTIAN. Tule, Klara, yöilma ei ole sinulle terveellistä… Menkäämme sisään! (Tarjoo käsivartensa rouvalle ja poistuvat kaikki.)
X kohtaus.
JANNE (tulee hiipien esille). Vai niin, vai etsiviin aikovat turvautua!
Hyvä on, luutnantti saa sen ajoissa tietää. Siitä vastaan minä!
(Kiirehtii oikealle.)
NELJÄS NÄYTÖS
(Vierashuone Aitainsuon kestikievarissa. Vasemmalla ja oikealla ovi sekä perällä akkuna, jonka edessä on pöytä. Vasemmalla ulko-oven vieressä istuttava sohva ja taka-alalla kiikkutuoli sekä muita tuoleja. Oikean oven vieressä suuri jykevärakenteinen vaatekaappi.)
I kohtaus.
Edvin. Cecilia.
CECILIA (istuu peräpöydän luona ja on kätkenyt kasvonsa käsiinsä).
EDVIN (tulee ulkoa ja menee Cecilian luokse). Tuo nimismies on ovela kettu. Häh vartioitsee vain sinua; hän tietää erinomaisen hyvin, etten voi karata ilman sinua. — Sinä itket, Cecilia!
CECILIA (koettaen salata). Enhän, Edvin! En suinkaan!
EDVIN. Kyllä, silmissäsi näkyy kyyneleitä. Minkätähden?
CECILIA. Suo anteeksi, Edvin! Minä olen niin heikko, kun pitäisi olla luja.
EDVIN. Cecilia raukka! Sinua ehkä kaduttaa tämä askeleesi.
CECILIA. Oi, ei, ei, Edvin! (Surumielisesti.) Minä en kadu, mutta luuletko olevan niin hauskaa minun tavallani luopua näin yhtäkkiä kaikesta entisestä… kodistaan ja omaisistaan. Ja… lopuksi joutua kiinni kuin rikokselleen.
EDVIN. Sehän minuakin kuohuttaa! En olisi koskaan uskonut, että kunniallisten ihmisten pakeneminen on Suomessa niin vaikeata! Hittoko lähettikin tuon nimismiehen tiellemme!
CECILIA. Ennemmin tai myöhemmin se olisi tapahtunut kummiinkin. Nimismies kertoi, että kaikille poliisiviranomaisille maaseudulla on sähkötetty meistä.
EDVIN. Se on etsivien toimesta… Ja me kun olimme kaiken niin oivallisesti suunnitelleet! Koetimme huolellisesti välttää tiheämmin asuttuja seutuja.
CECILIA. Mitä luulet heidän tekevän minulle?
EDVIN. Lähettävät sinut kotiisi, ei mitään muuta!
CECILIA. Ja kuinka käy sitten sinun?
EDVIN. Oo, minun puolestani älä huolehdi, rakas läpsii! Korkeintaan nostavat oikeusjutun. Minä kärsin vain niin sanomattomasti sinun tähtesi, Cecilia!
CECILIA. Minun tähteni, rakas!
EDVIN. Sinulla ei tule olemaan helpot päivät tämän jälkeen.
CECILIA. Minuakin kauhistaa kotiin joutuminen. He kai kohtelevat minua syvään vajonneena olentona. Mutta sinun tähtesi kestän vaikka mitä, kun vain tiedän, että välität minusta.
EDVIN. Siitä voit olla vakuutettu, Cecilia!… Mutta jos he yrittävät naittaa sinut tuolle Osvaldille.
CECILIA (kiertäen kätensä hänen kaulaansa). Se ei tule koskaan tapahtumaan, Edvin. Tulkoon elämäni kuinka tuskalliseksi tahansa, niin sinusta en luovu! En koskaan — kuulitko… en koskaan, koskaan!
EDVIN (vetäen hänet syliinsä). Ja sinun puolestasi taistelen vaikka koko maailmaa vastaan! Minä en anna heille rauhaa yöllä enkä päivällä, vaan keksin tuhansia keinoja ja kidutan heitä kunnes suostuvat!
CECILIA. Sinä olet niin luja ja rohkea, Edvin! (Silittelee hänen tukkaansa.)
EDVIN (synkästi). Toisellaista tahdoin valmistaa sinulle, Cecilia… Kuvittelin niin… paljon kaunista… (Huoaten.) Mutta onni ei ole meidän itsemme ohjattavissa.
CECILIA. Älä kiusaa itseäsi sillä, rakas! Ei puhuta enää siitä… (Äänettömyyden jälkeen, ulos katsellen.) Siellä ulkona on niin kauniista…
EDVIN. Ja me olemme vankeja… (Kuuluu askeleita; eroavat nopeasti ja
Cecilia tuijottaa ulos akkunasta. Nimismies tulee.)
II kohtaus.
Cecilia. Edvin. Nimismies.
NIMISMIES. Anteeksi, että häiritsen! — Mutta herrasväkihän näyttää surulliselta.
EDVIN. Iloitako meidän pitäisi?
NIMISMIES. No, älkäähän nyt ottako sitä noin traagillisesti. Onhan kysymyksessä vain hauska kepponen.
EDVIN. Pelkään, ettette tunne olosuhteita, nimismies.
NIMISMIES. Voi olla, mutta tuollaiset jutut tavallisesti päättyvät pieneen perhekohtaukseen.
EDVIN. Ei näiden ihmisten kanssa!
NIMISMIES. No niin, omasta puolestani olen tällaisissa asioissa nuorten kannalla. Mutta virkamiehenä on minun täytettävä velvollisuuteni. Te kyllä ymmärrätte.
EDVIN. Erinomaisen hyvin!
NIMISMIES. Olen tilannut hevosen… Mutta koska vielä ei ole kiirettä junaile, niin ehkä herrasväki suvaitsee pistäytyä luonani kahvilla.
EDVIN. Kiitoksia! Mutta onko se kaukana?
NIMISMIES. Tässä aivan vieressä.
EDVIN. Teidän toivomuksenne on meille samat kuin käsky, herra nimismies! Menemmekö, Cecilia?
CECILIA. Koska nimismies on niin ystävällinen…
NIMISMIES. Luulen sellaisen ajan lyhennyksen olevan teille terveellistä, neiti. Olette hiukan hermostunut!. Tehkää niin hyvin! (Poistuvat, jonka jälkeen on lyhyt hiljaisuus.)
III kohtaus.
Hannu. Kalle.
HANNU (tulee Kallen kanssa maisen viitta ja myssy käsivarrellaan).
Tuhattulimmaista, minä en osaa enää kävellä!
KALLE. Miksemme huristaneet eteenpäin? Vainukoirat ovat kintereillämme.
HANNU. Kuulithan, että kone on epäkunnoissa. Sitä ei voi ohjata.
KALLE. Mitä se tekee? Onhan moottori kunnossa!
HANNU. Häh, sinä kanalja! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista? Mutta sehän se on, että sinä et ymmärrä fysiikkaa… Mehän olisimme puskeneet ensimmäiseen tien käänteessä olevaan kallioon, niin ettei olisi jäänyt muuta kuin märkä, siivoton täplä… Tomuharjalla ja pyhinliinalla olisivat saaneet meidät kokoilla siitä, se on varmaa;!
KALLE. Ähs, sinä olet aina sellainen pelkuri!
HANNU. Minäkö? Punnitseppas mies puheesi!
KALLE. Niin, pelkuri!
HANNU. Minä en totta totisesti ole pelkuri! Minä olen leikissä mukana, kun se on kristillistä!… Mutta laskettaa 30-hevosvoimaisella moottorilla 75 kilometrin vauhdilla tunnissa suoraapäätä helvettiin!… E-ei poika! Sellainen kiirehtiminen loukkaa minun uskonnollista elämänkatsomustani;!… (Emäntä tulee.) Kas, siinähän tuleekin kievarin sydän ja sielu!
IV kohtaus.
Hannu. Kalle. Emäntä.
EMÄNTÄ. Haluavatko herrat kahvia?
HANNU (hyväntuulisesti). Mitäs kissoja! Ei emäntä huoli niin suuriin puuhiin ruveta. Paistatte vain muutamia omeletteja, tuotte voita, leipää ja viiliä. Ja ehkä myöskin tusinan verran löysäksi keitettyjä munia sekä jonkun verran liikkiötä. Siinä on meille kylliksi!
EMÄNTÄ. Sitten saavat herrat odottaa! (Menee.)
V kohtaus.
Hannu. Kalle.
KALLE. Tarkoitatko sinä, että meidän pitää ahtaa kaikki tuo provijantti sisäämme täällä?
HANNU. Tietysti! Pitäisikö meidän luutnantin kukkaron kustannuksella kulkea isoten ja janoten kuin pyhissävaeltajat?
KALLE. Ja joudumme etsiväin käsiin!
HANNU. Siitä ei ole pelkoa! Me ennätimme heitä rohkeasti pieksun mitan joka kymmenellä metrillä… Sitäpaitsi vanhana maanviljelijänä minä tiedän, että sellaisessa talossa jossa on tunkio väentuvan porraspielessä voi kunnollisesti syödä.
KALLE. No syödään, mutta ei viivytellä!
HANNU (heittäytyen sohvalle pitkäkseen). Minä olen väsynyt ja veltto kuin väännetty nahka!
KALLE. Sellaista se on, kun on lihava!
HANNU. Onko se sitten ihme? Istua toista vuorokautta autossa sekä ravita itseään tomulla ja tärinällä. Huh, minä en tule enää koskaan entiselleni.
KALLE. Kuinkahan paljon olemmekaan tehneet matkaa!
HANNU. Minä olen menettänyt kaiken tietoisuuteni sekä ajasta että paikasta. Juuri emännän puheesta kuulin, että Suomessa sitä sentään vielä ollaan… Ei luulisi Suomessa olevan niin hiivatisti maanteitä! Jos olisin akateemikko, niin kirjoittaisin väitöskirjan meidän maanteistä. "Caesarin tie" on vain viheliäinen pätkä Suomen maanteihin verrattuna!
KALLE. Vait!… Kuuluiko mitään?.. (Menee akkunaan.) Kas niin, siellä ne roistot laskettavat pihaan!
HANNU (ylös hypäten). Noita piruja!… Nyt joutuun kamariin ja ovi reikeliin! Tule Kalle! (Menevät oikeasta ovesta ja sulkevat oven. Etsivät tulevat emännän seuraamana).
VI kohtaus.
Kivekäs. Rankonen. Emäntä.
KIVEKÄS. Tänne on tullut eräs nainen ja herra?
EMÄNTÄ. Ei tänne mitään naista eikä herraa ole tullut!
RANKONEN. Mitä? Eikö ole tullut? Älkäähän juonitelko emäntä! Ei se kumminkaan mitään auta. Onhan niiden auto tuolla ulkona.
EMÄNTÄ. Se on totta! Täällä ei ole muita kuin kaksi herraa. Toinen hyvin lihava.
KIVEKÄS. Naisella on automobiiliviitta ja jonkinlainen myssy päässä…
Taidatte olla samassa juonessa!
EMÄNTÄ (suuttuen). Missä juonessa? Tämä on kunniallinen paikka, sen voi kuka tahansa todistaa! Tämä ei ole mikään semmoinen…
RANKONEN. No, no, pianhan se nähdään! Missä nuo herrat sutten ovat?
EMÄNTÄ (viitaten kamariin). Luultavasti tuolla! — Mutta jos te luulette, että täällä kärsitään mitään luvatonta…
KIVEKÄS. Me emme luule vielä mitään! (Menee ovelle ja kolkuttaa.)
HANNU (sisältä). Kuka siellä?
KIVEKÄS. Eräs henkilö, jolla on asiaa!
HANNU. Mutta meillä ei ole eräälle henkilölle mitään asiaa! Saatte mennä, sanoi Malmberg köyhille!
KIVEKÄS. Avatkaa joutuen!
HANNU. Me emme ole esittelykelpoisia! Me muutamme juuri vaatteita!
KIVEKÄS. Lain nimessä: avatkaa! Me olemme etsiviä poliiseja!
HANNU. No etsikää sitten pirusti! Mitä se meille kuuluu!
RANKONEN. Älkäähän juonitelko siellä! Siitä voi olla pahoja seurauksia!
HANNU. Etsikää, etsikää, niin te löydätte! Mutta älkää kolkuttako, teille ei kummiinkaan avata!
KIVEKÄS. Aukasetteko hyvällä vai pitääkö meidän murtaa ovi?
EMÄNTÄ. Ette saa särkeä ovea! Herrat kyllä avaavat, jos he ovat kunniallisia miehiä.
HANNU. Siinä puheessa on jotain järkeä, emäntä… Teitä vastaan ei voi seisoa kukaan muu kuin oma miehenne! Ja hänkin vain poikkeustapauksissa! (Avaa oven ja astuu esiin myssy päässä ja viitta hartioilla.)
VII kohtaus.
Hannu. Kivekäs, Rankonen. Emäntä.
HANNU. Mitä väkivaltaa tämä on, herrat? Teidän byrokraattisilta pyyteiltänne ei saa enää kainouskaan olla rauhassa!
KIVEKÄS (ällistyen). Missä on neiti?
HANNU. Tuhattulimmaista, mikä neiti?… Luulitteko te, persanan pojat kolkuttaneenne piikain luhtin ovelle?
RANKONEN (vetää taskustaan valokuvan ja katsoo ällistyneenä Hannua).
Mitä tämä on? Kuka te olette?
HANNU. Hieman pyylevämpi keskupaikalta ja himpun verran miehekkäämmät ja jalommat kasvonpiirteet! Eikö niin?… Vähän iäkkäämpi myöskin ja jonkun verran parrottunut.
KIVEKÄS. Tässä ei auta viisastelemiset! Me tarkastamme huoneen!
(Työntää Hannun kamariin ja menevät sinne perässä. Emäntä poistuu.)
HANNU. Niinkuin herrat näkevät, täällä ei ole mitään naisen nimellistä.
VIII kohtaus.
Kivekäs. Rankonen.
KIVEKÄS (tulee melkein heti Rankosen seuraamana). Mitä arvelet, toveri? 8 RAHKONEN. Olemme pahasti erehtyneet! Ne ihmiset ovat suuria aaseja, jotka sanoivat, että toinen heistä on nainen.
KIVEKÄS. No, pitkälle ne eivät ainakaan pötki. Kaikkiin mahdollisiin paikkoihin on sähkötetty. Ja kaksi taittavaa miestä työskentelee toisaalla.
RANKONEN. Suututtaa vain, että juuri me erehdyimme!
KIVEKÄS. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy kuulustella näitä herroja… He näyttävät epäilyttäviltä.
RANKONEN. Tehdään niin… (Huutaa.) Kuulkaahan, herrat! Tulkaapa tänne!
(Hannu ja Kalle tulevat.)
IX kohtaus.
Kivekäs. Rankonen. Hannu. Kalle.
HANNU. No mistä on kysymys?
KIVEKÄS. Meidän täytyy viran puolesta hiukan kuulustella teitä. (Asettuu pöydän ääreen.) — Mistä te olette?
HANNU. Sieltä, josta näin pulskat pojat ovat pois!
KIVEKÄS (tuimasti). Olisi parasta, jos oman etunne tähden olisitte juonittelematta. Me voimme vaikka vangita teidät!
HANNU. Missäs teidän vangitsemismääräyksenne on? (Etsivät ällistyvät.) Näettekös nyt? Ei sitä tällaisia poikia niin vain pussiin pistetä! Eipä saakeli soikoon pistetäkään! Sitä osataan vähän korkeampaa juridiikkaa ja yhtä ja toista, jos niiksi tulee.
KIVEKÄS. Se ei liikuta minua! Minä kysyn: mistä te olette?
HANNU (mahtavasti). Jos minä nyt sanoisin, että olemme varatuomareita Jonas Castrenin astianajotoimistosta Helsingistä, niin taitaisittepa pakaroillenne Lentää!
KIVEKÄS. Se valhe ei pysty minuun! — Jos kerran olette kunniallisia miehiä, eihän teillä ole syytä salata mitään.
HANNU. Se on totta. Silloin kun vedotaan kunnon mieheen, olen minä aivan avuton kuin äskensyntynyt lapsi! Silloin alkaa kunniantunto minussa, käydä kuin uusi viini vanhassa leilissä. Ja minua ei saisi poikkeamaan rehellisyyden tieltä itse taivaan herrakaan!
KIVEKÄS. No niin, mistä te sitten olette?
HANNU. Me olemme toiminimi Nissinen & K:nin kauppamatkustajia Pietarsaaresta, jos totta puhutaan eikä valehdella. Profrytteria ammatiltamme ja yhteiskunnalliselta asemaltamme.
KIVEKÄS (merkiten muistikirjaansa). Ja nimenne?
HANNU. Salomon Soikkanen… jos saan luvan! Ja tämä toverini on Julius
Jassikka.
KIVEKÄS. Mitä te kauppaatte?
HANNU. Lemmennousua.
KIVEKÄS (lyö nyrkillään pöytään). Joko te taas alatte!
KALLE (yrmeästi). Heinänsiemeniä ja maanviljelyskoneita. — Mitäs kieräilet? Mikset puhu niinkuin asia on!
HANNU. Ja agentuuri! "Lacta"-separaattoreille.
KIVEKÄS. Onko teillä minkäänlaisia papereina?
HANNU. Onhan sitä aina papereita matkassa.
KIVEKÄS. Näyttäkääpäs.
HANNU (viekkaasti). Nähkääs, herrat. Asia on oikeastaan sillä tavalla… Me olemme hiukan deekikselle joutuneita miehiä. Sattuuhan sitä, herra paratkoon! Nuorekas sielu ja rento luonto!… Te ymmärrätte! Meidän kaupoista ei ole paljon ollut viime aikoina. Nähkääs, herrat, on tullut hiukan juhlittua ja pedattua matkan varrella. Uhkapeli ja hieno juopottelu ovat kauppamatkustajain perisyntejä. Ja pelkäänpä, että on tullut hiukan hukattua sekä lompakoita että papereita… Ymmärrättehän, herrat, että meistä on hieman vastenmielistä joutua etsiväin kanssa kosketuksiin. Mutta totuus on sentään totuus ja se täällä maailmassa lopultakin paikkansa pitää! Kas niin, nyt se tuli sanotuksi!
KIVEKÄS. Hm! Vai niin… Te luulitte kai meidän etsivän teitä?
HANNU. Niin, hitto hänen tiesi! Sitä me tosiaan uskoimme. Paha omatunto, paha omatunto!… Mutta nyt kun asia on puhuttu kohdalleen, niin emmekö lyö leikiksi? Meillä on vähän olutta matkassa. Eikö saisi olla herroille hiukan?
KIVEKÄS. Kiitos vain! Eihän vähä vahingoittaisi, kun olemme nieleskelleet niin paljon tomua.
RANKONEN. Virkistäisihän se! — Minä menen sanomaan ohjaajalle.
KIVEKÄS. Ja minä pyydän emännältä lasit. (Menevät kumpikin ulos.)
X kohtaus.
Hannu. Kalle.
KALLE. Mutta kyllä sinä osaat valehdella!
HANNU. Mitäpä ei tekisi ihminen hyvän asian eteen!
KALLE. Jos sinä hyvää päivää sanot, kun tiellä vastaan tulet, en minä sitäkään todeksi usko tästä lähtien!
HANNU. Älä puhu roskaa, vaan kiirehdi hakemaan oluet. Sekoita tuntuvasti viinaa oluen joukkoon! Se vaikuttaa kuin maanjäristys valvoneissa miehissä.
KALLE. Vai niin, sinä aijot siis…
HANNU. Me teemme nelijalkaisia vielä tänään noista miehistä.
KALLE. Senpä minä tahdon nähdä! (Poistuu ulos. Janne tulee.)
XI kohtaus.
Hannu. Janne.
HANNU (hämmästyneenä). Janne!… Oletko sinä ihminen vai kummitus?
JANNE. Ihminen ja paremman puoleista sorttia!
HANNU. Jollen olisi näin valistunut mies, niin lentäisinpä pakaroilleni sulasta hämmästyksestä ja lukisin kaikki, mitä ulkoa osaan. Jätimme sinut Pyhäjoen tiehaaraan ja nyt astut täällä eteemme kuin joku kyöpeli.
JANNE. Hiljaa, Hannu! Luutnantti heilineen on myöskin täällä.
HANNU. Ihme numero toinen! Mitenkä hitoissa he täällä ovat? Heidänhän pitäisi huilata aivan toisella taholla.
JANNE. He saivat heti etsivät jäljilleen…
HANNU. Samoin kuin mekin!… Jatka!
JANNE. Sitten antoivat ratsumestarin huiputtaa heitä edelleen ja istuivat moottoriveneeseen. Ja niin tulimme tänne suoraan vesien yli.
HANNU. Mutta siiloin he juoksivat sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.
JANNE. Niin, vallesmanni sieppasi heidät kiinni.
HANNU. Kiinni! Täälläkö?
JANNE. Juuri täällä. Mitä me nyt teemme?
HANNU. Ryypätään, Janne, ryypätään!
JANNE. Ja jättäisit heidät pulaan, senkin rasvakäärö!
HANNU. Vaiti ruoja! Minä en totisesti tiedä mitä olisi tehtävä. Mutta se on ainakin varmaa, että minä juon nuo etsivät pöydän alle, vaikka terveys menisi.
JANNE. Sinä aijot vapautua heistä…?
HANNU. Puhtaasti siveellisillä keinoilla, poikaseni! Jos humala ja jumalanvilja jotain vaikuttavat syntisessä ihmisessä, niin nuo etsivät haistelevat vielä tänään lattianrakoja. Mutta sinun on parasta siivota luusi. He eivät saa nähdä sinua. (Kuuluu ääniä.)
JANNE. Siellä tullaan!… Minä menen tuonne. (Aikoo mennä kamariin.)
HANNU. Hölmö! Ei sinne; tuonne kaappiin, lurjus!
JANNE. Kaappiinko…?
HANNU. Miksei? Eihän siellä tuule eikä sada, sanoi entinen mies!
(Työntää hänet kaappiin ja sulkee oven.)
XII kohtaus.
Hannu. Kalle. Kivekäs. Rankonen.
KALLE (tulee ulkoa ja vetää päällystakkinsa taskuista olutpuolikasta sekä laskee ne pöydälle). Riittääkö nämä?
HANNU. Vasta ensihätään, Kalle, vasta ensihätään!
KALLE (vetää takkinsa povesta 6 puolikasta). Entäs nämä?
HANNU. Enemmän, Kalle, enemmän!
KALLE (vetää takkinsa taskuista taas 8 puolikasta). Entäs nyt?
HANNU. Enemmän, Kalle poikaseni, enemmän!
KALLE (vetää taas housuntaskuista 4 pulloa). Jokohan riittää?
HANNU. Vasta 26 pulloa! Aijotko petkuttaa, lurjus?
KALLE (ottaa housunkauluksen alla vielä 8 puolikasta). Pitäsiihän siinä olla kerraksi.
HANNU. Enemmän. Kalle, enemmän, jos on!
KALLE (vetää saapasvarsistaan vielä 6 olutpuolikasta). Jolleivät nämä riitä, niin sitten siinä olet pohjaton kuin papin säkki!
HANNU. Neljäkymmentä purkkia olutta. No onhan siima alkajaisiksi. Mutta minut saa vaikka suolata kuin Paimelan lahnan, jollei sinulle jäänyt vielä muutamia, lurjus…! Avaa pulloja! Tässä ei ole aikaa siekailla!
KIVEKÄS (tulee Rankosen kanssa laseja kädessä). Oo, täällähän on pöytä koreana!
HANNU. Hiukan ensi hätään, herrat; hiukan ensihätään! Istukaa pöytään, herrat! Tehkää hyvin! (Kaataa laseihin.)
RANKONEN. Kiitos! Minulla onkin niin hitonmoinen jano!
HANNU. No, sitten lasit pohjaan, herrat! Kippis! (Tyhjentävät; kaataa uutta.)
KIVEKÄS. Kas tämä virkistää!
HANNU. Toiset perään yhteen menoon! Kaksi silmääkin on ja nenä kolmas!
(Juovat.) Kas niin!
RANKONEN. Eikö herra Jassikka ensinkään ota?
KALLE. Periaatteellisista syistä minä en nauti olutta muuten kuin ruuan yhteydessä.
KIVEKÄS. Hieman outo periaate kauppamatkustajalle.
HANNU. Hän on periaatteellinen hölmö! Minulla on ollut elämässäni vain yksi periaate ja sen minä olen horjumatta pitänyt. (Koputtaa lasiaan.) Kippis, herrat. (Juovat.)
RANKONEN. Ja mikä se on?
HANNU. Etten milloinkaan periaatteitten kanssa painiskele. Otan vastaan päivän kerrallaan ja kaksikin yhteen menoon, jos pöydällä ainetta piisaa. Kippis, tämä on periaate! (Juovat.)
RANKONEN. Se on erittäin mukava periaate.
HANNU. Paras kaikista! Kun ei laita itselleen ansoja, ei lankea koskaan. Ja kaikki lankeamiset ovat siveellisesti alentavia! Siksi en harrasta mokomaa härkätaistelua oman itsensä kanssa… Kippis! (Juovat.)
KIVEKÄS. Minusta tässä oluessa: on hieno sivumaku!
HANNU. Aivan niin, siinä on hieno maku!
KIVEKÄS. Tarkoitin sivumakua.
HANNU. Hartsia, ystäväni! Hiukan hartsinmakua; ei mitään muuta! Alentaa äänirekisteriä; muuttaa äänen miehekkääksi. Värjää nenän karmosiinipunaiseksi ja istuttaa ruusut poskille! Ovat hartsanneet tynnyreitään, kanaljat! — Hei, pannaan pohjaan! (Juovat)
KIVEKÄS. Se ei ole hartsinmakua; se on jotain muuta.
HANNU. Tosiaankin!… No, juodaan pois, että saadaan uudet pullot.
(Kaataa laseihin.) Hei, pojat! "Hyvä talo, mutta pitkät ryyppyvälit!"
(Juovat.) Ja nyt koettelemme tätä. (Täyttää taas lasit.) Entäs tämä?
(Juovat.)
RANKONEN. Aina hullumpaa!
HANNU. Eikös hitossa! Ei sitä voi yhdestä lasillisesta päättää! Otetaan toinen. (Juovat.)
KIVEKÄS. Sama asia; aivan sama maku!
HANNU. Sepä nyt on hittoa! Kolmas kerta toden sanoo! (Täyttää lasit ja tyhjentävät heti.)
RANKONEN. Ei parane; siinä on jotain.
HANNU. Ei auta; täytyy ottaa uudet pullot.
KALLE (kaataen toisista pulloista). Maistakaapas tätä, herrat!
HANNU. No, koetetaan sopiiko tämä suuhun! Minä alan innostua tähän kokeiluun! (Juovat.)
KIVEKÄS. Nyt tulee jo liikaa! Emmekö henkäise väillä?
RANKONEN. Tämä menee päähän kuin hylky! (Pyyhkii otsaansa.)
HANNU. Taikka oikeammin toisesta päästä toiseen! Oluen tavallinen ominaisuus. Paljasta kauttakulkuliikennettä; ei mitään muuta! En ole koskaan oluesta pitänyt. Mutta juohan tätäkin näin matkalla, ennenkuin selkäänsä ottaa!… No..kippis! (Juovat.)
KIVEKÄS (hyvin humalassa). Hullua, kuinka minua pyörryttää ja raukasee.
(Haukottelee.)
KALLE. Se on valvomisen vika. Siihen auttaa vain muutama hyvä siemaus.
HANNU. Ei, mutta terve Sherlock Holmes! Te olette vesikauhuisen näköinen. (Juovat, jonka jälkeen Kivekäs alkaa torkkua.)
RANKONEN (nauraen humalaisen naurua). Te taidatte olla aika vekkuli mieheksi!
HANNU. Paras minä olen äitini lapsista! Paiskataanko lauluksi? (Laulaa.)
"Kuulehan nyt kultani minua,
ikävöinyt olen minä sinua.
Hei kuk kuk kuu! Hei kuk kuk kuu!
Hän nukkuu!"
KIVEKÄS (havahtuu, juo lasinsa ja nousee). Mi-minä pistäydyn hk-hiukan poissa. (Menee horjuen kamariin.)
HANNU. Tuon miehen jalat eivät ole yhtäparia, taikka sitten eivät ole minun silmäni!
RAHKONEN. Toveri on hiukan väsähtänyt.
HANNU. Mutta me kaksi emme väsähdä! Hei kippis, vanha veijari!
RANKONEN. Olkoon menneeksi! Te olette hitonmoinen toveri pöydässä.
HANNU. Hitonmoinen, se on oikea sana! Ja sen päälle hitonmoinen siemaus! (Juovat.) Meneppäs Kalle katsomaan, minne se toinen etsivä sielu hävisi! (Kalle menee kamariin ja Hannu laulaa.)
Perjantaina pappilaan, Pollella tulen sua hakemaan! Hei kuk kuk kuu!
Hei kuk kuk kuu! Hän nukkuu!
KALLE (tulee) Nukkuu kuin kivi!
HANNU. Miehestä tuli nahka! Rauha kaatuneelle; me pojat valvomme!
(Juovat.)
RANKONEN. Minä me-menen katsomaan sitä toveria! (Nousee ja horjuu kamariin.)
XIII kohtaus.
Hannu. Kalle. Janne.
HANNU. Kas niin, kaksi kaatunutta!… Taistelu on voitettu!… Mutta kylläpä onkin hiton kaunis kasa kranaatinkuoria kentällä! Minun pääni on kuitenkin vielä pystyssä!
KALLE. Sinä olatkin oppineempi!
HANNU. Siinä näet, "jottei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä". Se on vanha viisaus, joka pitää paikkansa! — (Nousee.) Mutta heiluuko kievari vai heilunko minä? (Menee kaapin luo ja avaa sen.) Tule ulos kaapista, Janne! Luulenpa, että ilmaston vaihdos tekee sinulle hyvää! (Janne kömpii esille kaapista.)
KALLE (hämmästyneenä). Mitä noituutta tämä on? Janne kaapissa! Mistä hiivatista…
HANNU. Suu poikki, nyt ei ole aikaa puhua roskaa! Mene ja tyhjennä etsivien taskut; ota heidän poliisimerkkinsä. Minulla on loistava ajatus! (Kalle menee kamariin.)
JANNE. Huh, kylläpä nyt maistuu purkki kaljaa. Hyi sitä ilmaa! (Ottaa olutta.)
HANNU. Nauti poika terveydeksesi! Minä olenkin ihan ympäri kännissä!… Enpä olisi kaskaan uskonut tarvitsevani sitä taitoa näin ihmisrakkaaseen tarkoitukseen. Mutta (haukottelee) "kaikki tiet vievät Roomaan".
KALLE (tulee muutamia papereita kädessä). Tässä ovat sekä merkit että paperit.
HANNU. Kas niin, nyt me rupeamme etsiviksi, menemme nimismiehen luo ja otamme täysillä valtuuksilla haltuumme luutnantin ja hänen morsiamensa. Mitä sanotte siitä?
JANNE. Se on kuninkaallinen ajatus!
KALLE. Loistava, hitto soikoon!
HANNU (ylväästi). Älkää ihmetelkö siiloin mitään, kun minä olen matkassa! — Mutta nyt me lähetämme asianomaiselle poliisiasemalle sähkösanoman, että pääsemme rauhassa kulkemaan. (Antaa Jannelle paperin.) Kirjoita!
JANNE. Mitä minun pitää kirjoittaman?
HANNU. Karkulaiset saatu kiinni. Kaikki hyvin. Kivekäs. — Nyt sinä viet tämän sanoman lähimmälle asemaille ja lähetät menemään. Mutta kiireesti!
JANNE. Aivankuin tulta jalkain alla! (Kiirehtii ulos.)
HANNU. Kas niin, nyt ne keskeyttävät etsiskelyt. Mutta meidän etsiskelymme alkaa… Kyllä minä johdan keskustelua siellä. Vaan jos sinä pelaat huonosti, niin saat mennä hirteen…
(Cecilia, Edvin ja nimismies tulevat.)
XIV kohtaus.
Edelliset. Cecilia. Edvin. Nimismies.
HANNU (hämmästyneenä) Mitä näenkään!… Tuhattulimmalsta, siinähän ovatkin meidän karkulaisemme, joita olemme ajaneet takaa kautta Suomen! Tuodaan aivankuin tarjottimella! Hitto soikoon, sitäpä voi kutsua onnenpotkaukseksi!