Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä.
Porkka etääntyi vain etääntymistään.
Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti rakkaus.
Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi, vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus, ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin muutakin, — sitä, mikä nyt oli kuollut…
Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.
Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti, epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo, joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää. Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen…
Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti, tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista ikävää…
Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.
Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään Alviaa kohtaan ei ollut rajoja…
XIII.
Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.
Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen. Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään, tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä…
Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.
He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa, nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän ympärillään.
Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva, kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla! Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut. Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen itsensä tekemää väärennystä.
Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot, veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse, ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.
Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen veden ja osterin tuoksua.
He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla, huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon turvissa.
Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt, laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa, kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä…
* * * * *
Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan, Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi, ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät…
Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen pettäväisyyttä, kaiken turhuutta…
Jälleen painui hän olentonsa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi. Turhaan koetti hän pitää kiinni kesäpäivien herkistä, heloittavista unikuvista. Ne jättivät hänet, ne sammuivat silmistä kuin satujen tuliperhoset.
Ajatukset, jotka hän hetkeksi oli saanut harhautetuiksi pois, palasivat jälleen kahta raskaampina ja hälyyttävämpinä. Mitä oli hänen edessään Suomessa? Mitä tekisi hän? Ja mitä Porkka ja Alvia?
Inarin viimeaikaiset kirjeet Porkalle olivat olleet ylimalkaisia, mitättömiä, mitään sanomattomia; Porkan sitävastoin kiihkeitä, kamppailevia, rakastuneita ja rukoilevia. Inari oli tottunut niihin ja kesähelteessä ulkonaisen maailman ihanuuden välkähdellessä ympärillä nuo harmaat, karut paperipalaset eivät olleet saaneet ääntään kuuluville. Nyt vasta ne alkoivat huutaa, vetää, ahdistaa, vaatia vastausta. Mitä Inari vastaisi? Hyvä Jumala, mitä, mitä? Hän ei tahtonut sinnepäin enää, hän pelkäsi läpikäytyjä kärsimyksiään, pelkäsi palata niihin, mutta jokin hänen sisällään painoi, pakotti, työnsi sittenkin jälleen entiseen uomaan.
Uusi hermojen repely oli siis taas pian hänen edessään. Mutta mihin paeta? Hänen täytyi palata Suomeen. Ja siellä kaikki palautuisi… Jokin suuri ratkaisu oli lähellä. Hän tunsi sen pistelevän sähkön jo olemuksessaan.
Mutta se oli lähempänä kuin mitä Inari aavistikaan.
* * * * *
Porkka oli saapunut Parisiin.
XIV.
Aivan äkkiarvaamatta kuin taivaasta pudoten ilmestyy Porkka Inarin eteen.
Hän itkee siinä hänen edessään jykevän miehen tärisyttävää itkua, hän nyyhkyttää arastelematta kuin lapsi, hokien:
— Inari, Inari, anna minulle anteeksi…
Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä ole hän nähnyt hänen itkevän.
Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua. Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.
— Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai onko se sittenkin totta…?
— Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.
— Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa…
Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!
— Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.
— Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina… Kauan aikaa… Aina kun istuin yksin huoneessani… Jos vain käänsin silmäni oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen, surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit…
— Mitä?
— Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!
Inari tärisi kuin vilutaudissa.
— Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!
— Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät, olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin. Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana, murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit, minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta. Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?
Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli, rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään, estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta…
Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.
— Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen, että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani, itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä, uskalluksen puutetta… Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!
Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle itselleen taas takaisin kuin biljardipallot…
Porkka jatkoi:
— Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin, sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön, kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän, hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin, mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää. Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja — Inarille.
Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä alas.
— Niin juuri sinulle, Inari, jonka valitsin morsiamekseni elämäni vaikeimmalla hetkellä. Miten raskas taival sinulla on ollut minun kanssani! Ei kukaan sitä tiedä niinkuin minä. Ei kukaan nainen olisi kestänyt sitä niin uljaasti kuin sinä. Onhan jo aika, että sinäkin saat vähän helpompaa, että tulet tuntemaan minut vähän lempeämmiltä puolilta. Minulle tulee itsellenikin joka suhteessa tästä lähin helpompaa. Yleisön suosiota, rahaa, ulkonaisia mukavuuksia, kaikkea tulee heti kun lakkaa taistelemasta. Ja sinun pitää saada myös siitä osasi, niinkuin olet saanut osasi epämukavuuksista, olla onnettareni rauhan majassa, niinkuin olet ollut toveri rinnallani elämän taistelussa! Et vielä voi aavistaakaan, kuinka hyvä osaan olla, en kenellekään niin hyvä kuin sinulle. Nyt minulla on varaa siihen. Et tietysti enää usko mitään hyvää minusta, mutta olet uskova vielä. Saat kokeilla kanssani. Olen ainoastaan sinua varten. Emme eroa enää hetkeksikään. Mitä? Emmehän? Me eläydymme yhteen erottamattomiksi tuhansilla näkymättömillä, herkillä sielukuteilla, menemme koteloomme kuin silkkimadot, kehräämme ympärillemme aran, läpitunkemattoman suojuksen, luomme itsellemme oman hienon ilmakehän, jossa henkemme viihtyvät ja johon ei mikään karkea kosketus yllä…
Mielikuvat alkavat kuljettaa Porkkaa. Hän on puhunut itsensä jo tasapainoon. Hän tuudittaa itsensä jälleenlöydetyn onnen tunnelmaan. Hän unohtaa epäillä Inarin vaikenemista, kysyä häneltä lupaa ihaniin ilmaretkiinsä. Inari on taas siinä hänen vierellään. Se on pääasia. Kaikki on taas hyvin. Hän pitelee häntä kädestä kiinni ja antaa kauan kytkettyjen unelmiensa edelleen vapaasti lentää:
— Mutta sitä varten me tarvitsemme oman kodin. Jospa tietäisit miten jo kaipaan sellaista. Olen kyllästynyt syömään vierailla lautasilla, nukkumaan vieraiden vuoteessa, asumaan kaiken maailman läpikulkupaikassa. Se oli kaikki välttämätöntä niin kauan kuin minun vielä täytyi ammatti-intoilla, nostaa aatettani näkyviin millä hinnalla tahansa. Ei enää. Nyt tahdon vain levätä, nauttia elämästä, totella sieluni salaisia, kauan alaspainettuja toiveita, tehdä sellaista, johon minulla ei tähän asti ole ollut aikaa eikä tilaisuutta. Tulen herkuttelemaan diletantismilla, en maalaa enää, hahmottelen kenties veistoksia, ajattelen, kirjoitan vaikka oman elämäni tarinan, pidän päivä-kirjaa. Sitten on paljon kirjoja, joita tahtoisin lukea… Voi, kuinka paljon onkin sellaista, jota tahtoisin tehdä! Mutta etupäässä tahdon herätellä kuollutta sydäntäni ja rakastaa Inaria… Meille tulee vielä ihana elämä kaikkien myrskyjen jälkeen. Ansaitsemmehan sen. Olemmehan jo tarpeeksi kärsineetkin. Ehkemme ennen olisi olleet kypsiäkään onneen. Vai mitä luulet? Etkö usko, että nuo rakkauden erheetkin, nuo typerät syrjähyppyni — nekin ovat olleet välttämättömiä?
Porkan silmissä välähtää jo pieni veitikka. Mutta Inari ei hymyile. Häntä melkein loukkaa Porkan huikeat, varmat onnen-unelmat. Porkka oli niin tottunut siihen, että Inari aina oli valmis otettavaksi, rakastettavaksi, silloin kun hän vain itse suvaitsi sen tehdä. Niin oli ennen, mutta nyt! Eikö hän ollenkaan ajatellut, että Inarikin oli voinut muuttua! Hän yhtäläistytti liian rohkeasti, liian nopeasti heidän kohtalonsa ja sieluntilansa. Itserakas lapsi hän oli…
— Näet nyt, jatkaa Porkka, miten hyväksi ja suvaitsevaiseksi olen tullut. En soimaa sinua enää Alviastakaan, vaikka kostitkin minulle sangen julmasti ja vaikka alussa olinkin tulla hulluksi, kun kirjoitit olevasi taas yhdessä hänen kanssaan. Ymmärsin asian laidan. Mutta mitä olisit muutakaan voinut tehdä! Ja olihan se oma syyni. Miksi en ollut pitänyt paremmin kiinni sinusta! Silloin vasta oikein selveni minulle, että minun täytyi saada sinut itselleni aivan iki-omaksi, ainoiseksi, ja että minun itseni sitä varten täytyi ensin olla aivan puhdas, tulla eteesi yksinäisenä, uudesti syntyneenä, että se oli ainoa keino voittaa sinut takaisin. Inari tai muu maailma! Sellaista sinä vaadit. Nyt olen sellainen! Nyt olen aivan armoillasi. Nyt ei minulla ole ketään muuta… Nyt voit siis sinäkin jättää varaväkesi…
— Minulla ei ole ollut varaväkeä, vaikka saattaa siltä näyttää. Alvian tapasin sattumalta. Mutta siitä huolimatta en voi leikkiä hänen kanssaan, en loukata…
— Mutta olethan sinä loukannut häntä alun pitäen, Inari, ethän voi sitä kieltää, tehnyt hänelle saman vääryyden, minkä minä Naimalle. Ovathan he meidän rakkautemme uhreja molemmat! Mutta he ovat myös kurkoittaneet liian korkealle kurkottaessaan meihin. Suurin hyvä työ, minkä voimme heille tehdä, on sittenkin se, että jätämme heidät…
— Minä jätin jo kerran eikä siitä tullut mitään hyvää, sanoo Inari pimeästi.
Häneen koskee taas sama mikä ennenkin, se että Porkka tuolla rakkauden hurmauksella, jolla hän nosti itseään ja Inaria, aina painoi alas muita.
Se palautti Inarin todellisuuteen. Hän muistaa nyt vasta, että Alvian tuossa tuokiossa pitäisi tulla häntä tapaamaan.
Ja hän mainitsee siitä Porkalle aivan kuivasti ja käytännöllisesti.
— Olen luvannut, hän sanoo, enkä voi syödä sanaani.
— Tällä kertaa kuitenkin! Ajattele toki, Inari, kokonaisen vuoden olen odottanut tätä ainoata iltaa, kokonaisen vuoden olet mielin määrin saanut olla muiden kanssa. Suomesta asti olen tullut tänne tätä ainoata hetkeä varten. Etkä suo sitä minulle! Heität minut heti menemään! Ja kuitenkin nämä meidän asiamme ovat mielestäni hyvin tärkeitä, minulle tärkeimmät koko maailmassa. Riippuuhan niistä sentään koko meidän elämämme.
Se on totta, miettii Inari. Kaikki on tapahtunut vain Porkan tähden, tämän illan suurta ratkaisua odotellessa. Tähän kohdistuu koko menneisyys, tästä riippuu koko tulevaisuus, tätä ei voi syrjäyttää…
He nousevat lähteäkseen ulos.
Porkka kietoo Inarin käsivarsiinsa ja suutelee häntä rajusti. Inari ei sulaudu. Sinäkin heitit minut menemään, kun me erosimme, muistaa hän.
Kadulle päästyään ei Inari taaskaan saa mielestään Alviaa. Häntä kiusaa se, että hän näin on sielultaan sidottu, että hänen näin vasten tahtoaan täytyy pahoittaa Alvian mieltä, paeta hänen seuraansa toisen miehen kera. Ja häntä kiusaa se, että Porkka on tullut ja hänen mukanaan kaikki entiset levottomuudet ja ristiriitaisuudet. Ja häntä pelottaa niin, että hän tällä hetkellä melkein olisi valmis vaikka ainaiseksi luopumaan kaikesta maallisesta onnesta saadakseen vain säilyttää rauhansa.
* * * * *
He kulkevat hiljalleen pitkin mutkikkaita, kaitoja katujonoja Montmartren yökaupunkia kohti yhä jatkaen sielutieteellistä keskusteluaan.
Tämä vanhojen asioiden esiin penkominen on Inarille yksinomaan vastenmielistä, mutta Porkka näyttää siitä suorastaan nauttivan. Inari vastailee vastahakoisesti. Silloin tällöin hän vilkaisee syrjäsilmäyksin Porkkaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että hän todella kulki siinä hänen vierellään. Oliko tuo todellakin sama mies, jonka vuoksi hän kerran oli ollut kuolla? Miksi oli hän pitkät vuodet parkunut huoneessaan senvuoksi, että hän ei tullut? Eikö ollut onni, ettei kukaan tullut, ettei mitään tapahtunut, että oli niin hiljaista kuin suinkin, että ihmiset, nuo tuskan-tuojat, pysyivät etäällä…
Ei sielunmyrskyjä enää, ei enää, en jaksa enää, hoki Inari itselleen.
Hän koetti kääntää puheen toisaalle, viedä keskustelun enemmän pinnalle, ja onnistuikin. Muutaman tunnin he vaeltelivat aivan hetkellisten päähänpistojen heitteleminä, nauraen turhanpäiväisyyksille, tehden huvittavia huomioita, pelaten itselleen katubaarien seinäpelillä ilmaisia olutpukkeja ja voileipiä, pistäytyen milloin jossakin viinituvassa, milloin jossakin kansanvarieteessa tai tanssipaikassa.
Täten kului yö aamupuoleen.
— Miten hauskaa on sinun kanssasi kahden samoilla avarassa maailmassa, sanoi Porkka. On niin outoa näin suuri ilon läikkinä täällä rinnassa, joka niin kauan on saanut olla kuin hanki harjan alla. Sano, Inari, rakastatko vielä minua? Tai älä sano! Jos myöntäisit, kuolisin onnesta tähän paikkaan. Ja jos kieltäisit, kuolisin myöskin…
— Luulen, että on parempi, että emme rakastakaan, sanoi Inari puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan. Se oli aina niin onnetonta…
— Mutta onhan meillä sentään ollut hyväkin yhdessä. Eikö totta? Ja tiedätkö mitä? Minä luulen, että koko onnettomuutemme on johtunut siitä, että meillä ei koskaan ole ollut kunnollista häävuodetta. Ajattelepas Parisin leveitä sänkyjä! Nyt me menemme jonnekin pieneen hotelliin loppu-yöksi…
Inari hätkähti. Porkan intiimi leikinlasku inhoitti häntä. Näinkö hän vain luuli pyyhkivänsä pois kaiken, mikä oli ollut välillä…
Mutta että oli mentävä jonnekin hotelliin loppuyöksi nukkumaan se oli selvää se. Ja Porkan kanssa yhdessä luonnollisesti.
Porkkahan oli kuin omainen, hän saattoi olla hänen veljensä, isänsä, mikä hyvänsä, — mutta ei enää rakastaja…
Inarin ruumis työnsi hänet pois.
XV.
He laskeutuivat puhumattomina auringonsumuisessa aamupäivässä alas Montmartren pitkää, vilkasliikkeistä mäkivierua. Suurien bulevardien kohdalla he pysähtyivät levähtämään ja syömään päivällistä.
— Enhän minä voi sille mitään, että olen tällainen, etten ole enää samanlainen kuin Suomesta lähteissäni, sanoi Inari hiljaisesti. Vuosi on pitkä aika ja koko sen ajan olen käyttänyt opetellakseni elämään ilman sinua…
— Ja olet onnistunut tietysti! Sinähän olet niin perinpohjainen, teet niin tunnollista työtä, virkahti Porkka katkerasti.
— Olen koettanut irroittua sinusta. Luulin, että minun täytyisi, että sinäkin sitä toivoit. Ja ihminen näkyy tottuvan…
— Miksi minä sitten en ole tottunut! Enkä ole tahtonutkaan tottua pois sinusta. Päinvastoin. Lähestyä minä olen tahtonut, tulla sinulle mieluiseksi, kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista pitäisit, jotta jälleen olisin sinulle kelvollinen. Ja tällaiseksi olen nyt tullut, näin pehmeäksi!
Inari katsahti arasti Porkkaan. Todellakin! Hän puhui kuin entinen
Inari. Mutta Inari tunsi kuin entinen Porkka. Häntä vaivasi nyt
Porkan antautuva tunteellisuus, hänen fantastinen tuskansa, hänen
liioitellut rakkaudentunnustuksensa, samoin kuin Porkkaa tietysti
Inarin kylmä osanottamattomuus, kaukaisuus, asiallisuus.
Aikoinaan oli Porkka tullut Inarin luo yksinäisenä, itse itselleen riittävänä. Hän ei ollut sitä enää. Hän tarvitsi nyt Inaria. Ja Inari oli tullut Porkan luo heikkona, yksinäisyyttä kammovana, tukea, täydennystä, voimaa etsivänä. Ja hän oli vähitellen kehittynyt kestäväksi, kiinteäksi. Koko hänen rakkautensa taistelu oli tarkoittanut vain itsenäistymistä, vapautumista hentomielisyyden vellovasta aaltoilusta, jotta se ei rasittaisi eikä karkottaisi Porkkaa. Ja nyt, kun Inari juuri oli päässyt hiukan sisällisesti yksinäistymään, ulkonaisesti karaistumaan, nyt tuli Porkka pyytämään häneltä kodin onnea, lämpöä, antautumista… Miten ilkkuvaa pilaa teki kohtalo heidän rakkaudestaan! Miten auttamattoman traagillista se oli!
— Minähän olen tehnyt aivan samoin, puhui Inari syvästi murheellisena. Minäkin olen tahtonut kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista luulin sinun pitävän. Siitähän kaikki juuri johtuu. Pelkästä rakkaudesta toisiimme olemme siis muuttaneet itsemme toistemme kaltaisiksi ja menneet taas toistemme ohitse. Täten olemme jälleen yhtä erilaiset kuin ennenkin. Jos sinä liet kuin entinen Inari, lienen minä kuin entinen Porkka.
— Sitten annan sinulle hyvän neuvon: älä ainakaan tee entisen Porkan tekoja, sillä hän oli tuhma ja julma mies.
— Hän teki vain yhden tuhmuuden: hän ei voinut oikealla ajalla luopua Naimasta, ei silloin, kun Inari olisi tahtonut…
— Niin. Se oli erehdys. Minä olin järjetön, sairas silloin. Mutta nyt se on tehty. Nyt ei siinä ole estettä enää.
— Mutta entä jos minä en voisi nyt…
— Jos teet niinkuin entinen Porkka, voi sinun käydä niinkuin hänen. Kerronko, miten hänen kävi! Hänen oli mahdoton Inarin lähdettyä enää jatkaa suhdettaan toiseen naiseen. Tuo toinen oli ollut vain pieni lisäntö, joka ei millään voinut täyttää Inarin tyhjää paikkaa. Tuo toinen muuttui inhoittavaksi, sietämättömäksi hänen silmissään. Tuon naisenko vuoksi olen menettänyt ihanan Inarini! ajatteli hän ja potkaisi hänet menemään. Näin kävi entisen Porkan…
— Herra ties, miten minun käy, mutta minä en voi potkaista menemään…
— Sääliksi se käy tietysti. Voinhan minäkin nyt tunnustaa, että minun ei ollut niin kovin helppo luopua Naimasta. Yhdessäolosta kasvaa aina joitakin lankoja välille. Mutta jos täytyy kerran! Silloin on suurin sääli olla säälimättä.
Syntyi hetken vaitiolo. Porkka yritti lyödä leikiksi:
— Voimmehan antaa korvaukseksi Alvialle Naiman ja Naimalle Alvian.
Naitamme heidät toisilleen syntiemme sovitukseksi!
Mutta Inaria loukkasi taas Porkan epäkunnioittava pilanteko. Huolimatta näennäisestä yhdenmukaisuudesta oli hänestä tuskallista kuulla Naimaa ja Alviaa rinnastettavan.
— Mutta entä jos olen ratkaisevasti jo ehtinyt liittyä Alviaan, sanoi hän uhitellen.
— Olihan välipuhe erotessamme, että tuo ero ei kummallekaan merkitsisi mitään ratkaisevaa, että sitten uudestaan tavattaessa katsoisimme, päättäisimme…
— Välipuhe! Inari nosti halveksivasti olkapäitään. Sellaista välipuhetta ei voi pitää, sitä on tyhmää tehdäkin! Eihän ihmisen sielu ole mikään kone, jota voi käyttää mielensä mukaan. Sillä on omat järkähtämättömän itsepintaiset lakinsa, joita se seuraa. Se tekee, mitä se tahtoo, menee menojaan ja me voimme ainoastaan todeta missä se menee.
— Ja mitä toteat itsestäsi nyt?
Inari viivytteli.
— Sen mitä jo itsekin olet todennut… Sen, että minussa sittenkin kuoli jotakin silloin erotessamme. Olen sitä aavistanut pitkän aikaa, nyt vasta olen varma siitä. Ja kuolleilla ei ole ylösnousemusta. Se on murhattujen ainoa kosto! Sitten ne vain kummittelevat…
— Tarkoitat, että rakkautesi kuoli.
— Minä rakastan sinua yhä vielä… henkisesti… Mutta ruumiini ei voi… Minä en saa sitä elämään, tottelemaan henkeäni, se on kuin muuttunut aines-osiltaan, hermoviritykseltään… Tämä pitkä ero on sen vieroittanut…
— Ei se johdu erosta, sanoi Porkka raskaasti. Ero ei tapa erotiikkaa, pikemmin päinvastoin… Mutta sinun ruumiisi on viritetty toiselle, se rakastaa toista… Siinä se on…
— Ehkä olet oikeassa.
Porkka painoi pään käsiinsä.
— Se on julmaa! Kirjeistäsi päättäen luulin vielä tapaavani entisen Inarini ja tapaankin aivan vieraan naisen, joka rakastaa vierasta miestä, joka on kylmä, kova, kaukainen. Se Inari, joka rakasti minua, oli niin hyvä, niin hyvä…
— Et sinä hänestäkään pitänyt.
— Häntä minä juuri rakastan ja juuri sellaisena kuin hän oli. Hän oli paras nainen maailmassa. Uneni oli siis sittenkin totta. Voi minua, etten enää koskaan saanut elävin silmin nähdä omaa Inariani!
Porkan tuska tarttui Inariin. Hän tunsi, tiesi, että hänen rakkautensa Porkkaan oli kuolematon, että kaikkein syvimmällä sydämessä ei mitään ollut muuttunut. Jokin paha kuori vain, josta hän itse kärsi vielä enemmän kuin Porkka, esti ilmehtimästä. Hän olisi tahtonut unohtaa kaiken ja siinä sillä hetkellä kaikkien ihmisten nähden syöksyä Porkan syliin, suudella häntä, lohduttaa, hyväillä, aueta ja raueta kokonaan. Sitä hän ei osannut. Mutta hänellä oli kiihkeä tarve jotenkin todistaa, kuinka suuri hänen rakkautensa sittenkin oli. Hän toivoi melkein, että Porkka nyt juuri olisi joutunut johonkin hengenvaaraan, vaunujen alle, liekkien keskelle, veden hätään ja että hän olisi saanut pelastaa hänet oman elämänsä hinnalla. Sen olisi hän tehnyt heti, empimättä, riemulla. Ja silloin Porkka olisi uskonut, että hän sittenkin vielä oli löytänyt oman entisen Inarinsa…
— Minä rakastan sinua yhä vielä, jospa voisit uskoa sen! rukoili Inari hellästi. Niinkuin en ketään muuta. Siten, että voisin antaa henkeni edestäsi, kuolla puolestasi. Onhan se rakkautta, onhan se suurinta, mitä voi olla, onhan yleis-inhimillinen arvokkaampaa kuin erotiikka…
— Yleis-inhimillistä on kaikkialla.
— Erotiikkaa saa mistä hyvänsä. Se ei ole mitään.
— Ei sinään, mutta muun ohessa. Se on kaikkien henkisten suhteitten paras sielullinen hienostaja. Se varjelee vierailta kosketuksilta, kehrää suloista sidekudosta sielujen välille, inhimillistyttää itsekkyyden, avartaa aivot ymmärtäviksi ja sulkee sydämet uskollisiksi. Etkö ole huomannut? Ilman sitä ei koskaan pääse kylliksi lähelle toistaan, ei kylliksi syvälle olemuksen onkaloihin. Erotiikka on kunnioitettava ja vakavasti palveltava asia. Ihmiset, jotka eivät sitä tee, menevät helposti rappiolle. Sisällisesti ainakin. Jossakin jää ovi raolleen takapihalle ja mädäntyminen hiipii sisälle… Vasta viime aikoina olen yleensä tullut tarkanneeksi ihmisiä tässä valaistuksessa, tietysti sentähden, että minun on ollut pakko toimittaa suursiivousta omassa itsessäni. Ja olen huomannut, että erotiikan laatu määrää suorastaan ihmisen elämän kaaren. Äkkiä joku kuin ihmeen kautta saa yliluonnollisen voiman, nousee, vaikka kansa riutuu, palaa elämän innostusta ja iloa, vaikka ihmiset ympärillä kuolevat haukotukseen ja elämän kyllästykseen, voittaa aseitta, vaikka kaikki vastustavat! Ole varma siitä, että takana silloin on joku tavallista merkitsevämpi rakkaus-suhde. Tämän esimerkin otin muuten itsestäni, naurahti Porkka. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan näen aina maailman itseni näköisenä ja minä olen tullut siihen vakaumukseen, että miehisen ja naisellisen sähkövirran yhtyminen on arvokkain voima-patteri elämän taistelussa. Ja meidän rakkautemme! Mitä olisikaan sillä voinut toimittaa! Mitä olisi se voinut olla! Jotakin niin suurta, ettei maailmalla ole sellaisesta aavistustakaan. Jos me kadotamme tämän kauneusunelman, kadottaa koko ihmiskunta jotakin korvaamatonta. Se on minun uskoni vieläkin. Nyt vasta kun molemmat olemme oikein kärsineitä ja kokeneita, nyt vasta voisimme olla oikein kauniita! Mutta sinä et rakasta minua enää… —
— Minä rakastan sinua.
— Et kylliksi. Meidän pitäisi päästä niin, niin lähelle toisiamme…
Porkan voima alkoi jälleen vastustamattomasti vetää Inaria. Hänen äänensä himmeä syvyys upotti hänet samoihin metafyysillisiin pakkotunnelmiin kuin monasti ennenkin. Haltioitunut aatteellisuus asettui valta-asemalle hänen aivoissaan työntäen pois kaiken muun. Se siirsi syrjään kaiken ajallisen ja rajallisen, teki mitättömäksi kaikki arki-elämän huolet ja velvoitukset, otti pois tuskan tunnon ja pelon. Se otti siivilleen ikuisiin avaruuksiin, se näytti totuuden, vapautti turhista maanpäällisistä ongelmoista. He kaksi vain, Porkka ja Inari! Ja heidän unelmansa, heidän henkensä palo, se oli totuus. Se oli suurinta kaikesta. Mitä siitä, jos se särki sydämen ja lakastutti aistit! Mitä siitä jos senvuoksi täytyi luopua rauhasta ja mukavuudesta, katkoa rakkaat siteet… mitä siitä! Se oli Inarin oikea reitti, sitä oli vakuuttanut hänen itsetiedoton ja tietoinen vaistonsa aina…
— Sinä yksin olet minua lähellä, sinulla yksin on minun henkeni syvyydet ja korkeudet, sinun kanssasi yksin on oikea elämäni, kuiskasi Inari sisäänpäin kääntyneesti. Tunnen sen ja tiedäthän sinäkin sen. Mutta pinnallani on jotakin paleltunutta. En voi sitä näin äkkiä herättää eloon. Mutta kyllä se paranee. Olen varma siitä. Ole minulle hyvä!
— Minulla ei ole suurempaa iloa kuin olla sinulle hyvä. Jos olet kohmettunut, koetan lämmittää sinua, helliä, vaalia arasti kuin paratiisikukkasta, jotta jälleen virkoaisit. Ja minä jaksan odottaa kyllä nyt. Olen päättänyt olla yhtä kärsivällinen kuin sinä ennen, kestää sinua yhtä kauan kuin sinä minua. Nyt on minun vuoroni. En ole tullut sinua kiusaamaan vaan palvelemaan.
— Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä…
— Tahdotko koettaa, Inari.
— Tahdon.
Porkka tarjosi käsivartensa Inarille ja he lähtivät jälleen kävelemään suunnaten kulkunsa Seinelle päin.
Taaskin he vaikenivat, mutta nyt melkein viileän rauhallisina, turvallisina, kohtalokkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen kytkeminä ja taltuttamina.
— Mutta sinunkin täytyy olla aivan ehdoton, luopua muusta, sanoi
Porkka hyvästellessään. Muuten ei tule mitään meistä…
— Minun täytyy kuitenkin tavata Alvia selittääkseni… En voi näin hänestä erota. Olen sen hänelle velkaa…
— Mitä lyhyemmin, sitä parempi. Usko minua!
— Tahdon koettaa… Ole hyvä minulle!
— Ja sinä, ole uljas!
— Tahdon koettaa…
— Näkemiin siis, sinä rakas, rakas…
XVI.
Heti kun Porkka oli kadonnut näköpiiristä, katosi Inarin levollisuuskin. Hän kiirehti juoksujalkaa portaita ylös huoneeseensa kuin takaa-ajettu, kuin vankilasta pakoon päässyt pahantekijä. Missä oli hän ollut, mitä tehnyt, oliko hän hourinut viimeisen vuorokauden?
Tässä oli huone paikoillaan, tuossa hänen jokapäiväisen askartelunsa pienet välineet, jotka eivät tienneet mitään hänen sairaloisen, huiman henkensä avaruusmatkoista, hänen pitkästä sitovasta intohimostaan. Ne kertoivat maanpäällisestä elämästä päivästä päivään, hiljaisesta työskentelystä vaatimattomine virkistyksineen, auringosta valtameren rannoilla, Alviasta ja heidän yhteisestä rauhallisesta pikku-onnestaan…
Ja nyt tuli Porkka häntä noutamaan kuin omaansa, veti hänet pois rauhasta, rakkaudesta ja Alviasta. Ja hänen täytyi totella. Oliko hän siis sittenkin Porkan oma? Oliko siis Porkka hänen oleellinen itsensä ja Alvia vain ohi-liukuva unelma, vain haihtuva hattara haaveen maailmassa, vai oliko Alvia kenties terveen todellisuuden edustaja ja Porkka vain hänen hullujen aivojensa olematon aarnivalkea? Mistä sen tiesi?
Inari huokasi helpotuksesta kuullessaan, että Alvia eilen käydessään oli luvannut tänään tulla uudestaan.
Hän ei ollut enää varma mistään. Kuin taikasauvan kosketuksesta saattoi kaikki tämä, mitä hän vielä paraillaan näki, tunsi, kosketti, uskoi omakseen, yht'äkkiä jälleen olla poissa. Kaikki virtasi, vieri, haihtui, häipyi, muuttui… lakkaamatta, lakkaamatta…
Miten hän itsekin oli eilisestä muuttunut! Eilen vielä oli niin liikkumatonta, niin tyyntä, ja tänään…
* * * * *
Alvia astui sisään kiihottuneen ja valvoneen näköisenä.
Ilosta huudahtaen riensi Inari häntä vastaan.
— Olen ollut niin levoton sinusta, sanoi Alvia, en ymmärrä miksi. Minusta tuntui aivan kuin olisit ollut jossakin vaarassa. Miksi et ilmoittanut mitään? Mutta onpa hyvä, että olet siinä taas!
— Ja onpa hyvä, että sinä olet siinä, hyväili Inari lapsellisen sydämellisesti.
Sama Inari, joka Porkalle oli ollut niin kivinen ja kohmettunut, oli Alvialle pehmeä ja taipuisa kuin valuva vaha. Kaikki ne välittömät ja herkät puolet hänen sielussaan, joita Porkka aikoinaan vastaanottamattomuudellaan oli loukannut ja jotka siksi niin itsepintaisesti piilivät loukkaajaansa, kuuluivat Alvialle. Porkan seurassa tunsi Inari olleensa vain kuin oman itsensä symbooli, aatteellinen, monumentaalinen, aineeton, iankaikkinen, mutta Alvialle hän oli sellainen kuin hän todellisuudessa oli, ajallinen, hetken keinuteltava, maallinen nainen, täynnä inhimillistä elämää ja sen monivivahteista väräjöimistä.
— Missä olet ollut?
— Olen ollut Porkan kanssa.
Alvia ei näyttänyt erittäin hämmästyvän tästä uutisesta.
— Aavistin juuri jotakin sellaista, hän sanoi.
— Oletko minulle vihainen?
— Miksi minä olisin vihainen?
— Sinä olit levoton tähteni. Olitko todella? Pidätkö siis minusta todella? Rakastatko minua vielä?
— Kuinka voit sellaista kysyä! Enkö ole sitä tarpeeksi osoittanut.
Mutta sinä, Inari, rakastatko sinä minua…?
— Enkö minä sitten ole sitä tarpeeksi osoittanut? Tiedäthän kuinka raskasliikkeinen ja pitkäviivainen luonne olen. Minun elämässäni ei ole satunnaisuuksia eikä kevytmielisyyksiä. Sentähden siihen on mahtunutkin niin vähän rakkaudenseikkailuja. Jos kerran sellaiseen ryhdyn, on se minulle hengen ja elämän kysymys…
— Anna anteeksi, Inari, sanoi Alvia.
Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä… Juuri silloin… ei muuten…
— Rakastatko minua oikein kauan?
— Aina, aina, sinähän tiedät sen, Inari.
— Silloinkin, jos et näkisi minua?
— Mitä tarkoitat?
— Jos kuolisin tai jos meidän täytyisi erota…
— Miksi täytyisi?
— En tiedä. Jos täytyisi. Ei sellainen riipu rakkaudesta tai rakkauden puutteesta. Maailmassa on niin paljon onnetonta rakkautta. Kaikki on niin monimutkaista.
— Minusta kaikki on niin yksinkertaista. Oma kohtani nimittäin.
Minulla on vain yksi asia maailmassa, rakkaus…
— Sano, mitä on rakkaus? Ystävyyttäkö, kiintymystäkö, sisällistä yhteenkuuluvaisuuttako ja aatetoveruutta, vaiko hellyyttä, aistiarmautta, suloista toisiinsa suostumista…?
— Sinä et tiedä! — Sinä aiot siis taas jättää minut Porkan vuoksi!
— En tahtoisi koskaan jättää sinua, usko minua! Mutta en voi myöskään irroittua Porkasta. Mikä kerran on päässyt juurtumaan sydämeeni, kasvaa siellä ijäti. Minussa ei mikään lakkaa, mikä kerran on alkanut. Niin pitkäviivainen olen. Sentähden en voi katkaista siteitäni menneisyyteen, olen sen vanki, sen vallassa. Tahdon olla sinulle aivan rehellinen: Minä uskon, että suhteeni Porkkaan tulee jatkumaan tavalla tai toisella aina, vaikka emme voisikaan olla yhdessä, vaikka hermomme ajaisivat meidät uudelleen ja uudelleen erilleen niinkuin tähänkin asti, vaikka kulkisimme kokonaan eri teitä… Mutta jos hän joskus oikein vetoaisi minuun, niin en voisi kieltäytyä, jättäisin kaikki hänen tähtensä… Mitä se on?
— Sinä rakastat häntä.
— En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi, jospa tietäisit miten minun on vaikea!
— Sinä rakastat kahta siis…
He vaikenivat hetken.
— Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en koskaan kokonaan ole omistanut…! Että aina kuulut myös toiselle!
— Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta…
— Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja, jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin olen sulkenut sinulta herkimmän itseni…
Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta, palanen hänen omaa elämäntarinaansa…
— Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.
Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa heille avautui.
— Inari, sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan. Mutta emme ole vielä milloinkaan puhuneet rakkaudestamme. Minä olen uskonut sinun rakkauteesi ilman sanoja. Tahdoin sillä edes jotenkuten sovittaa sen, että kerran olen epäillyt sinua. Kärsimykselläni on pitkät juuret. En ole tänään suinkaan ensimäistä kertaa mustasukkainen. Mutta onko se sitten ihmeellistä! Tahdon kertoa sinulle nyt kaikki juurta jaksain. — Rakastuin sinuun lapsellisesti, sokeasti. Olinkin silloin tutustuessamme hyvin lapsellinen. Tiesin kyllä sinun olleen suhteissa Porkkaan, mutta luulin sen olevan lopussa. Uskoin sitä mitä toivoin: että rakastit minua yksin, niinkuin minäkin sinua. En uskaltanut, en osannut tätä kaikkea silloin ilmituoda, kokemattomuuteni ja ujouteni esti minua. Ja sitten tuli matka väliin. Senkin suhteen olin tunnollinen kuin koulupoika. Minusta oli selvää, että ihmisen oli toteltava taiteilijakutsumustaan, stipendejä ja elämän ulkonaista koneistoa kuin sotamies. Sitä kaikkea aioin käyttää tullakseni kuuluisaksi ja ansaitakseni siten sinun rakkautesi. Sellaisissa houreissa lähdin. Ja sitten tuli pettymys, ensimäinen pettymykseni. Sinun kirjeesi mursi minut kokonaan. Olit rehellinen: sanoit, että et rakasta minua, että toinen suhde sitoo sinut, että kaikki on lopussa…
— Se ei ollut totta, huokasi Inari. Minä kirjoitin pakosta.
— Jospa olisit silloin nähnyt tuskani. Hulluna kiertelin syrjäkujia näillä samoilla tienoin, missä nyt olemme viettäneet niin ihania aikoja. Naivisuuteni oli saanut kovan kolauksen ja oli vähällä muuttua kyynillisyydeksi. Ylpeys, loukattu turhamaisuus sai sananvallan. Syytin sinua kevytmielisyydestä ja keimailusta. Luulin, että tahallasi, huviksesi, kylmästi ja ohimenevästi olit käyttänyt hyväksesi kokemattomuuttani. Vannoin sulkevani sinut sydämestäni ainaisiksi ajoiksi. Koetin upottaa herkkyyteni raakuuteen, otin käytäntöön henkeni hädässä ja uhmassani miesten tavallisen elämänjärjestyksen, joka siihen asti oli ollut minulle kammottava ja kaukainen… Ja niin meni elämä, kunnes taas tapasin sinut täällä… Huomasitko, että ensin olin varuillani? Tai ehk'et huomannut, luulit sitä kenties samaksi saamattomaksi ujoudeksi kuin ennenkin. Mutta sitä se ei ollut. En tahtonut toista kertaa pettyä. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin sen, mitä itse olit kirjoittanut. Et puhunut mitään. Minulla oli kaikki syy luulla, että olit yhä sidottu Porkkaan. Tosin jotkut kirjeet Suomesta käsin kertoivat erinäisiä taiteilija-juoruja, jotka osittain koskivat sinuakin. Mutta nehän ovat aina merkityksettömiä… Vähitellen on kuitenkin kaikki käynyt, niinkuin on käynyt. Aika ajoin on minussa kyllä pyrkinyt esiin pieni epäilyn itu, eikä niin pienikään. Mutta olen koettanut painaa sen alas. En tiedä mitään sen hirveämpää kuin ajatella sinusta kyynillisesti tai nähdä sinut itsesi kyynillisenä. Sitäpaitsi tuon ensimäisen tuskani olen oppinut näkemään jo oikeassa valaistuksessaan. Se ei ollut sinun syytäsi, ei ollenkaan. Se oli vain romantisen mielikuvitukseni luoma. Mutta lopultakin olen todellakin uudestaan ruvennut uskomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, että nyt on kaikki hyvin. Olet jälleen tuudittanut minut tuohon unelmaan. Ja että minä yhä olen jäänyt sen tuuditettavaksi, johtuu siitä, että en hetkeksikään ole lakannut sinua rakastamasta, että taas olen tahtonut kuvitella itseni onnelliseksi… Ja nyt… Taas tulee siis sama… Taas näen itseni siis vain paremman puutteessa otetuksi… Taas minut heitetään syrjään väliaikaisena… Ei, minä en pelaa sitä roolia enää ikinä. Vaikkakin rakastan sinua… Ja juuri siksi, että rakastan…
Inari kuunteli henkeä pidätellen Alviaa. Monta käsittämätöntä kohtaa kirkastui hänelle. Alvia ei ollutkaan niin lapsi, niin itsetiedoton, kuin miksi hän oli luullut häntä, ei myöskään niin kyynillinen, miksi hänen hetkittäinen epäilynsä ja omantunnontuskansa oli hänet olettanut…
— Nyt minäkin voin kertoa kaikki, sanoi Inari. En ole voinut tehdä sitä aikaisemmin monesta syystä. En ole vaiennut pettääkseni sinua, vaan siksi, että osa tarinaani kuului toiselle, jota en ole tahtonut kavaltaa, ja siksi myös, että en oikeastaan tiennyt sinusta mitään ja minun uskonikin on horjunut. Ensin kun kohtasin sinut, olin väsynyt, rääkkääntynyt entisestä. Rakastin toista ja olin onneton. Sinä lohdutit minua. Olin kyllin heikko ottaakseni sen vastaan. En ajatellut muuta kuin omaa tuskaani. Kiinnyin sinuun enemmän kuin olin tahtonut. Minusta se oli väärin. Minusta ei ihmisellä saanut elämässä olla kuin yksi rakkaus, oli se sitten kuinka tuskainen ja kalliisti maksettava hyvänsä. Olin mielestäni pyhästi velvoitettu palaamaan entiseen. Siksi pakotin itseni kirjoittamaan niin poistyöntävän, kylmän kirjeen, vaikka mieleni teki hyrskiä paperille sydämeni sairaus, ikäväni, murheeni ja hellyyteni. Luulin tekeväni siinä oikein meille kaikille. Olit niin nuorikin! Ajattelin, että ensimäinen rakastumisesi ehkä olisi ohimenevää kuten tavallista ja että ainakin olisi sinulle hyvin traagillista, jos tämä satunnainen ensi-lempi vangitsisi sinut elin-ijäksesi niin traagilliseen ja kokeneeseen naiseen kuin minä… Älä pahastu, että puhun näin suoraan. Minulle on suuri helpotus, että näin saan puhua kaikki. Minulla on tarve olla suora sille, jota rakastan ja minä rakastan sinua sittenkin, vaikka se on väärin, väärin vieläkin! En tiedä miksi, minusta tuntuu vain siltä! Minulla ei olisi saanut olla elämässä kuin yksi rakkaus! Anna minulle anteeksi, että rakastan sinua!
Alvia sulki Inarin syliinsä.
He viipyivät kauan vaieten, synkkinä, sydän sydäntä vasten tässä ensimäisen suuren tunnustuksen tuskaisessa syleilyssä. Iloinen, koristeellinen satuidylli, jonka puitteissa he tähän asti olivat eläneet, häipyi heidän silmistään kauas taivaan rannalle. He katsoivat toisiinsa ankaroina, rehellisinä, kipeästi palavina, kohtalokkaalla rakkaudella, välittämättä enää hellyyden tai lohdutuksen onnesta.
— Ja sitten täällä! jatkoi Inari kertomustaan. Porkan ja minun suhteeni oli Suomessa kehittynyt sietämättömäksi. Olin siellä jo sisällisesti yksin. Sinä olit muiden onnettomuuksien lisäksi tullut kuin kiila väliimme. Mutta en tahtonut mainita siitä mitään sinulle, sillä en ollut tullut sinua etsimään enkä takaisin valloittamaan, en tahtonut vedota ystävyyteesi, josta jo olin luopunut. Olin ylpeä minäkin. Sentähden vaikenin… Ja minä antauduin sinulle monesta syystä… Tietysti en olisi voinut tehdä sitä ilman rakkautta, mutta se ei tapahtunut sattumasta, ei itsetiedottomasta heikkoudesta, vaikka se saattoi näyttää sille. Enhän odottanut sinulta lemmenvaloja, en sanonut itse mitään. Antauduin siis kokonaan aseettomana, tietäen hyvin, että olisit voinut vahingoittaa minua, jos olisit tahtonut. Enhän kysynyt mitään, en sopinut mistään… Se oli minun luottamukseni osoitus… heittäytyä uimaan ilman korkkivyötä… Joskus olin huomaavinani sinussa kyynillisyyttä ja koetin silloin lyödä sinut vielä suuremmalla. Mutta miten se koski minuun! Arvasin hyvin, ettet enää eroottisilta kokemuksiltasi ollut aivan eilispäivän lapsi ja tunsin, että jos olisit ottanut minut kyynillisesti, olisi se ollut meidän suhteemme loppu. Se teki minut epätoivoiseksi, tahallani tehostin silloin niitä puolia, joista itse eniten kärsin… Sekin oli pahasti tehty…
He istuivat yhteenpuristuneina kuunnellen toistensa sielujen avonaista nyyhkytystä. Suuri vakavuus täytti heidät. Kestäisivätkö he toisiaan tällaisinakin?
— Miten äärettömästi minä rakastan sinua, sanoi Alvia.
— Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni…
— Kun et itsekään unohda.
— Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin.
Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa.
Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää
ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.
— Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä. Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle, että kiität häntä kaikesta…
— Kiitän sinuakin.
— Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi, lisännöksi…
— Voi, miksi niin sanot!
— Kun asia on niin.
Inari painoi päänsä alas.
— Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.
— Kuinka voit niin sanoa!
— On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt. Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista, elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään, sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet, vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri turvallisuus… sen suuri järjettömyys… Miten elämä siltä pohjalta on yksinkertaista!
— Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut kokonaan…
— Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa, jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään, olla vain… Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa. Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään. Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että jättäisit kaiken muun…?
— Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen hämärään…
He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun…
Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä, rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran vaikutusvallan alaiseksi…
— Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.
Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.
— Kuinka pitkä?
— Pari viikkoa kestävä esimerkiksi!
— Eikö pari päivää riittäisi?
— En tiedä, ehk'ei pari viikkoakaan, voi kestää pari vuottakin…
Alvian hahmo pimeni. Hänen suunsa viivat kiristyivät.
Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.
Alvia irroitti kätensä Inarin kädestä. Inaria värisytti kylmyys.
— Minähän puhuin leikkiä vain, sanoi hän anteeksi-pyytävästi.
Mutta kun Alvia oli mennyt, muisti hän, että hän oli luvannut Porkalle erota Alviasta. Näinkö hän oli pitänyt lupauksensa? Mutta hän ei ollut voinut muuta. Olihan hän sentään puhunut Alvialle suoraa kieltä, loukannut häntä, kylvännyt levottomuuden siemenen hänen sydämeensä, valmistanut häntä ottamaan vastaan mahdollista onnettomuutta… Olihan se alkua eroon…
XVII.
Sitten seurasi sarja myrskyisiä, hermoille käypiä kohtauksia.
Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista, päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään, sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.
Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti kärsimyksensä Inariin.
Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut mitään näin kamalaa.
Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.
Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että epäillä itseään.
* * * * *
— Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi olla Alvialle paha.
— Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.
— Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua.
En minä voi toimia nopeammin kuin voin.
— Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?
— En tiedä…
— Voi olla, että sitten on liian myöhäistä.
— Joku muu on kenties myös eronnut liian myöhään, vastasi Inari purevasti.
* * * * *
Alvia puhui Inarille:
— Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Selitä jumalan nimessä, en ymmärrä enää sinua! Sinä olet poissa vuorokausmääriä toisen miehen kanssa, kokonaisia öitä yksissä, samassa huoneessa kenties, ja vaadit, että minä vain luottaisin sinun rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Sinä vaadit mahdottomia!
— Ei minulla ole Porkkaan mitään eroottista suhdetta. Mutta jos sellainen joskus on ollut, niin on se särkenyt eräitä rajoja, muodollisuuksia. En voi häntä kainostella, ujostella, arkailla kuin jotakin vierasta. Se on taas mahdotonta se. Etkö ymmärrä sitä!
— Enhän minäkään pelkkään erotiikkaan tarraa kiinni. Se on minulle oikeastaan vähäpätöistä. Pääasia on, että hän on sinulle tärkeämpi kuin minä. Hänen vuoksensa laiminlyöt minut, rikot sanasi. Miksi lupaat tulla minua tapaamaan, kun et kuitenkaan tule? Mikä sinua estäisi tulemasta!
— Voi sattua, että ei pääse!
— Ja minä houkko en voi olla sentään odottamatta. Saint-Germainin vanha kirkko, tuo meidän entinen tapauspaikkamme on ollut hirveän tuskani todistajana. On sovittu esim. kello seitsemästä. Kello tulee kahdeksan, tulee yhdeksän… Uskottelen, että olen erehtynyt aikamäärästä, seison edelleen, vaikka sataa, vaikka joku ohikulkeva tuttava nykäisee käsivarresta ja pyytää mukaan, vaikka poliisit ja kukkakaupustelijat katsovat minuun säälivästi. He arvaavat tietysti, että on kysymyksessä joku cause de passion. Ja sitten jään taas yksin. En voi mennä enää juuri ollenkaan huoneeseeni. Se on minulle vihamielinen, se ei siedä minua enää, minä en kestä sen soimausta. Kirjat ja nuotit, jotka siivooja on järjestänyt tiukkaan täsmälliseen pinkkaan, vuode, joka on liian kylmä ja koskematon, ilma, joka on vieras ja kolea, kaikki asumattoman siisteyden merkit siellä paljastavat pilkallisesti sisällisen heikkouteni ja ajavat minut jälleen ulos maailmalle. En kestä tätä enää kauan. Kuinka voit olla niin lähellä minua ja sentään niin kaukana, etten edes ymmärrä!
Olet osa minusta, ajattelee Inari, sentähden olet lähellä minua etkä sentään ymmärrä…
* * * * *
Ja taas sanoo Porkka:
— Olen aina sanonut, että et ymmärrä rakkauden asiaa. Jos vähänkään ajattelisit omaa onneasi, et täten kilpaa vieroittaisi itsestäsi kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua. Jos tätä jatkuu, kadotat molemmat. Päätä siis!
* * * * *
Mutta Inari ei jaksa erota kummastakaan. Ja tilanne muuttuu yhä pahemmaksi. Inari unohtaa tunnit ja minuutit hetken hirvittävän tärkeyden vuoksi. Hän rakastaa ja loukkaa kumpaakin yhä enemmän.
Mitä enemmän Porkka jälleen kovettuu ja kylmenee, sitä enemmän Inari uudelleen alistuu hänen valtaansa. Ja mitä enemmän hän Alviasta pyrkii erilleen, sitä enemmän kärsii hän tästä erosta, kaipaa Alviaa ja syyttää Porkkaa koko onnettomuudestaan. Mutta Alvia tulee jälleen vakuutetuksi rakkausunelmainsa hulluudesta. Hän on vuorottain hentomielinen, vuorottain raaka. Ja Alvian raakuus koskee Inariin vielä enemmän kuin Porkan kovuus. Mutta silloin on hänellä vielä suurempi tarve selittää, hyvittää, pitkittää eron tekoa…
Useammin kuin Porkan laiminlyö Inari kuitenkin Alvian ymmärtämättä miksi, uskoen melkein, että se on siksi, että Alvia on häntä lähempänä… Mutta Porkan voima hallitsee jo hänen tahtoaan. Seurustelu Alvian kanssa muuttuu vähitellen kirjeelliseksi. Hän tottuu, tyytyy siihen, että joka päivä tulee Alvialta joku pieni tervehdys.
Mutta sitten ne äkkiä lakkaavat… Kunnes tulee tällainen kirje:
'Inari. Rakastan sinua iankaikkisesti, mutta minun täytyy erota sinusta. Sinulla on liian vahvat juuret menneisyyteen, se vetää sinut pois minusta, en saa sinua koskaan omakseni kokonaan. Nyt tiedän sen varmaan. Ajan pitkään se laimentaisi rakkauteni ja särkisi onneni. Ehkä jatkuisi tätä samaa aina. Ethän sinä sille mitään voi, en sano tätä syyttääkseni sinua, vaan paljastaakseni oman heikkouteni. Tuskani on ylivoimainen. Ja jos se lakkaisi, olisi rakkautenikin saanut lopullisen kuolin-iskunsa. Sitä en tahdo. En tahdo tulla sinun suhteesi kyynilliseksi. Sinun täytyy jäädä tähdeksi elämäni taivaalle, sinä suurin, kaunein ja armain!
Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi. Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja, jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä. Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.
Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin…'
Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!
Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos, rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää, silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä…
Alvia ei ole kotona.
Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi… Ei ketään tule…
Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan hän kirjoittaa…
Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan tätä… Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen, epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua, erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä, pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta, kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi. Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää Porkkaa.
Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.
Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.
Hän nousi pöydästä.
Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin…