XVIII.
Kerran vielä kävi Inari Alvian asunnolla. Mutta hän ei hämmästynyt, ei säikähtänyt, kun hänelle sanottiin, että Alvia oli matkustanut. Hän painoi vain alistuvaisesti ja murheellisesti päänsä alas.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi hänen sielussaan. Kaikki oli siis ratkaistu.
Hän tuli Porkan luo ja sanoi:
— Alvia on nyt ainaiseksi mennyt…
Porkka otti Inarin pään käsiensä väliin ja katsoi häntä kauan vakavasti silmiin.
— Olihan se parempi näin, Inari, eikö niin? Elämä oli kysymyksessä.
Inari nyökkäsi äänettömästi.
Hänen sydämessään tuntui vain niin autiolta ja lakastuneelta ja kuori kovemmalta hänen pinnallaan kuin ennen.
Ja se jäi sellaiseksi. Inari oli hiljainen, suljettu, näkymättömästi poistyöntävä. Hän saattoi pitkäksi aikaa jäädä tuijottamaan eteensä. Hän oli hajamielinen, ei muistanut vastata kysymyksiin, jäi seisomaan keskelle katua, pysähtyi keskelle lausetta.
Hänessä oli joku ammottava tyhjiö, jota ei voinut täyttää millään elävällä elämällä. Kadonneen Alvian kuva vain kummitteli hänen aivojensa autiossa yössä. Parisi vaivasi häntä. Jokainen kohta siellä muistutti jostakin ennen olleesta, jota ei enää ollut…
Alvian viimeinen kirje oli kuin vainajan tahto. Pois Parisista, pois!
Porkka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan lähdöstä. Hän tahtoi vihdoinkin nauttia jälleen löydystä rakkaudestaan. Mutta turhaan koetti hän saada Inaria eläväksi, antautuvaksi. Päinvastoin tarttui Inarin ynseys vähitellen häneenkin. Saatuaan ulkonaisesti tahtonsa perille, Inarin jälleen näennäisesti omakseen, alkoivat taas heidän sisälliset ristiriitansa tuntua kovina, katkeroittavina. Hän tunsi sovittaneensa oman vikansa ja jäi hyvällä omallatunnolla syyttämään Inaria, joka viimeiseksi oli ollut loukkaava. Ja lopulta hän pani koko heidän rakkaudenonnettomuutensa kokonaan Inarin niskoille, pesten mielikuvituksessaan itsensä aivan puhtaaksi, ja uskoen omiin mielikuviinsa.
Inari taas kantoi kaunaa Porkalle siitä, että hän tämän vuoksi oli kadottanut Alvian.
Hän oli usein myös häijy ja itsevaltainen, sisimmässään vaatien Porkalta pelkkää alistumista ja palvelemista. Nyt on sinun vuorosi, hän tunsi. Jos en kelpaa tällaisena, voit mennäkin. Se on minulle yhdentekevää.
Hänen sielussaan asui suuri, viileä välinpitämättömyys. Ei voinut tapahtua enää mitään. Ei mitään pahaa ainakaan. Koko hänen entinen elämänsä näytti hänestä nyt vain kuumeisten aivojen houreelle, pitkälle tuskalliselle hulluudelle. Ja kaikki, mitä Porkka puhui, tuntui hulluudelle.
Hän ei tahtonut enää rakastaa, korkeintaan tulla rakastetuksi, ei osannut olla avonainen ja antautuvainen, korkeintaan kiitollinen, jos joku oli hyvä.
Porkka teki parastaan, mutta Inari vertasi häntä Alviaan, eikä hän ollut yhtä hyvä hänen mielestään, ei osannut tarjota mitään, joka Inarille olisi tuottanut iloa. Onni tarjottiin hänelle liian myöhään. Hän oli sammunut, hänen sielunsa puhkesi kukkaan maata kohden, ei mikään päivänpaiste voinut sitä enää elvyttää. Ja niin monta pitkää vuotta oli hän kuitenkin janonnut rakkautta, hellyyttä, aurinkoa, turvaa, kotia… Mutta hän oli pakottanut hyrskyävät tunteensa vaikenemaan säilyttääkseen Porkan, ruokkinut häntä väärillä, miehekkäillä mielikuvilla ollakseen hänelle mieluinen. Ja taas olivat nämä mielikuvat toteutuneet! Hän oli nyt henkisesti ahavan purema, luonteeltaan karaistunut. Hän ei ymmärtänyt, mihin hän enää olisi tarvinnut Porkkaa. Turhaan koetti hän etsiä itsestään jotakin salaista soppea, jossa vanha uhrituli vielä olisi palanut. Hänen sydämensä ei sanonut mitään, hänen aistinsa eivät sanoneet mitään, hänen päänsä sanoi, ettei hän kaivannut avioliiton suojaa, ei mahtunut siihen, ei sopinut siihen enää. Se olisi ollut tyylitöntä. Hän olisi raiskannut kodin niinkuin kodittomuus oli raiskannut hänet. Hän olisi kuljettanut sinne sydämensä sulamattoman talven ja kuihtumuksen, arpiniekan, kovettuneen, välinpitämättömän sielunsa, joka ei enää pelännyt antaa vasta-iskuja… Kuin aave olisi hän siellä ollut…
* * * * *
Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät kotimatkalle.
Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.
* * * * *
He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana iankaikkisuutena heidän yllään.
Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään… Vain siksi, ettei tyhjyyttä olisi… Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois. Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää. Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman… Yksi ainoa oli, joka yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien linnunradan… Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys…
Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!
Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi, miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon, sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta…!
— Inari!
Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.
— Mitä?
— Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen, liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut. En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit. Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä, miksi teit minkä teit?
— Minun täytyi…
— Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö, sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään? Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?
— Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee. Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet. Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja nyt… Näin aikaiseen jo minä sammuin… Hukkasin elämäntehtäväni… ja elämäni…
— Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä täytän ja rajoitan elämäni nyt?
— Työllä!
— Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään tehdä.
— Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.
— En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri, ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja, ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen enää… Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki riippui yksinomaan sinusta…
— Sinä särit ensin minussa jotakin korvaamattoman kaunista.
— Matkustinhan sen vuoksi Canossaan. Mutta en kelvannutkaan sinulle ja silloin olin sentään parempi kuin koskaan…
— Sinä hylkäsit minut ensin. Ja siitä jäi jotakin routaista rintaani. En voi olla enää välitön sinulle, en milloinkaan. Jotakin on välissä, joka estää lähestymästä, joka ei katoa, joka syyttää, jota en milloinkaan voi unohtaa…
— Olisihan silloin sulaa hulluutta, jos menisimme yhteen…
— Olisi…
— Yksi lohdutus minulla sentään on. Minä olen tehnyt parhaani. Nyt sinä olet syyllinen, en minä. Sillä olet helpottanut eroa ja minä voin jättää itsepuolestani sinut nyt paremmalla omallatunnolla kuin vuosi takaperin.
— Olemme molemmat tehneet parhaamme. Ja näin on meidän sentään käynyt…
* * * * *
Tuuli yltyy. Aallot kohisevat, kone jyskyttää enenevällä voimalla.
Kohti Suomen rantoja!
Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä…
Millainen paluu!
Ja mitä varten?
XIX.
Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.
Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään, välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä kaikkeen.
Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt. Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään, ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä, epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi, kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden, että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus. Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla. Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään, toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua? Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen… Ei, pikemmin oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä… Esimerkin vuoksi! Mutta olihan hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei kyennyt antamaan elämän voimaa…
* * * * *
Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.
Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon. He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin puheenaiheisiinsa.
— Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.
— Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.
Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa, veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.
Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan, hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:
— Rakas ystävä, miksi sinä noin…?
— Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa: järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla, tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin nöyräksi… Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi, kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta, haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri, rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen, mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas, tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?
— Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?
— Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on?
Ei minulla.
— Ei minullakaan…
* * * * *
Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista täsmällisempänä ja kevyempänä.
— Voit onnitella minua, hän sanoo.
— Miksi?
— Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.
Inari kalpeni.
— Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän. Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee helpommaksi unohtamisen…
— Unohtamisen?
— Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä tällaista kauempaa.
— Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!
Inari laukesi itkuun.
— Mitä sinä itket, Inari?
— Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.
— Mikä se on sitten, mikä?
— Minun liian suuri rakkauteni sinuun.
— Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.
— Ja nait Naiman…
— Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä, Inari, eikä tule tietämään…
— Ja sinä tahdot unhoittaa minut.
— Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana. Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian, jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa, pimenemistä… Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.
Inari tyrski valtoinaan.
— Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua, että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut, koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta, vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa, että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan. Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?
Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana yhteen.
— Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.
— Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää. Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas…
— Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?
— Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat ja laine liplattaa… Sinähän pyrit mystikoksi…
— Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni…
— Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!
— Ja minä uskovaiseksi…
— Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän jälkisadon…
XX.
He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden, humisevien vaarojen rinteitä.
Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.
Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat, oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta. Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää ollut.
Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan, kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin, vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen, jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain lyhytaikaisuudesta…
He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä, lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut heidän aivojensa kantopiirissä.
Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan. Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.
Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä, upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi, ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely lahtien liikkumattomille parmaille…
Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.
Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä jättivät hyvät-yöt toisilleen.
Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset…
Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään. Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.
Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin, muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista…?.
Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat, eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla hän ei enää tehnyt mitään.
Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.
— Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.
— Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.
— Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa, vastasi Inari yksinkertaisesti.
— Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.
Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä väsytti. Raukeasti hän virkahti:
— Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.
Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti ontolta ja vakuutuksettomalta.
— Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!
— Ja sinä naida Naiman!
— Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan, muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.
— En tiedä Alviasta enää mitään.
— Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki olen tiennyt edeltäpäin…
— Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää…
— En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi, entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet kelvata sinulle, niin saavat nähdä!
He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!
Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina, voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä, kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet erota.
Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua, ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun tulevan…
Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt…
Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina, tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.
Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään…
Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen tulla jostakin muualta.
Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.
Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.
He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet, eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta tavanneet tuttavat.
Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.
XXI.
Inari astui tietä pitkin eteenpäin kysymättä minne se vei.
Ulos kaupungista, päin auringon kultaamia metsäisiä rinteitä ja maantien mutkiin piiloutuneiden kylien etäisiä sauhuja…
Kaikki kasvoi, kukki, eli ja kohisi ympärillä. Nurmi lemusi makeaa, vehmasta tuoksua, männyt uhosivat väkevää haudettaan ja kaukaa kuin salomailta tullen leijui ilmassa näkymättömän kasken kytö.
Inari haistelee sitä halulla, tylsästi ja ilmeettömästi, nauttien niinkuin eläin pelkästään luonnon pahaa-tekemättömyydestä.
Ja hän kulkee vain eteenpäin, pois, pois, kauas, irralleen kaikesta, mitä hän on ollut, elänyt, rakastanut…
Eikä se tunnu raskaalle edes. Selittämättömän maailman-lain pakko, joka vangitsee välttämättömyydellään, vapauttaa hänet kaikesta vastarinnan ja ponnistelun velvollisuudesta, tekee sielun hiljaiseksi, mahdottomaksi rukoukseen tai hätähuutoon. Olla vain, kun ei voinut olla olematta. Pahin oli jo tapahtunut, aseet oli lyöty käsistä. Tältä onnettomuuden pohjalta oli kaikki, mikä vastedes tapahtui, sulaa onnea.
Inarissa on kummallinen rauha, helpotus, ikäänkuin joku ikivanha tuskallinen päähänpisto olisi hellittänyt otteensa hänen aivoissaan. Ne ikäänkuin ovat päässeet luonnottomasta jännitystilastaan lepoon, oikeisiin suhteisiinsa. Ja samalla on kuin joku kaihi siirtyisi pois hänen silmistään. Hän näkee maailman kuin ensi kerran, sellaista, jota hän ei ikinä vielä ole huomannut. Sokeana on hän kulkenut. — Tuon yhden ainoan ihmisen kaikkivaltias hahmo on pimittänyt häneltä koko muun elämän. Mikäli se nyt auttamattoman varmasti hetki hetkeltä loittonee, sikäli tuntuu muu ihmiskunta tulevan lähemmäksi. Eiväthän ihmiset olekaan kammottavia, eihän maailma olekaan tyhjä, eihän Inari itse olekaan kuollut!
Hän seisahtuu ja kuulostaa itseään. Hänessä aaltoilee jotakin suurta ja lämmintä, jotakin ennen olematonta, väreilee kuin uuden onnen aavistus… Mitä se on? Syntyykö hän uudelleen uuteen maailmaan?
Onhan maailma, joka nyt on hänen silmiensä edessä aivan toinen kuin ennen, niin maalauksellinen, sopusointuinen, lämmin, kaunis, väkevä… Ja aivan uusi. Ei mitään ole hän nähnyt ennen. Ei tuota hepoa, joka torkkuu päiväisessä ruskean tynnyrikuorman takana, ei noiden tiilipinojen iloisen-keltaista loimotusta, ei noita ympärillä hääriviä työmiehiä, ei mitään…
Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin. Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu maailman herkullisin kestitys… Hän kääntyy ympäri ja katsoo säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa…
Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä, näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi mukana vain…
Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan maailman ihanuutta.
Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.
Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.
Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä. Ja Porkka tulee vastaan… He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään…
He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset, yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta paljon, paljon kauniimpia vielä.
He sanovat toisilleen:
— Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi, hyväksi ja viisaaksi!
Kuvat kulkevat yhä…
Inari makaa ruohikossa silmät ummessa. Hän leikittelee ruohonkorsilla ja hymyilee unilleen.
Hän makaa siinä kuin tapaturmaisesti ohivierivistä vaunuista tien oheen heitetty, puolihorroksissa, tuntematta kipua tai tahtomatta elää…
Hänen tekee vain mieli siunata kaikkea ja kaikkia: Porkkaa, Naimaa,
Alviaa… ja omaa sammumatonta sydäntään.
Aurinko paahtaa, kukat lemuavat, kevätnurmi leviää kuin hivelevä silkkihuntu hänen allaan. Maa on niin rakas ja turvallinen.
Inarin on hyvä olla. Ei mikään voi häiritä enää. Ja hänestä tuntuu, että olisi yhtä hyvä, jos hän makaisi siinä kolme kyynärää syvemmälläkin.