IV.
Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.
Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.
Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.
Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään, Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan, tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa, mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.
Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin, joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.
Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.
Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin, sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla, olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.
Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan, tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.
Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.
Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias. Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.
Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan? Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta. Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä tuntenut suurta rakkautta…
Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.
Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa, joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen. Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja avomielisesti.
Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen kerjäämättä Porkan valtakunnassa.
Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.
Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava oman luontonsa.
Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi. Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään, kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.
— Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella, ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle epätietoisuudelleen.
Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi, yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi näin kirveleville piiskan-iskuille.
Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille, se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle hulluudelleen.
Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut. Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he eivät puhuneet koskaan mitään.
Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta, sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut, mutta jotka hän aavisti oleviksi.
Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.
Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.
— On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.
— Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.
— Se on sangen vähän luultavaa.
— Kuinka niin?
— Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa mieli-alassa.
— Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi, äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.
Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle läheisemmäksikin.
— Mennään sitten! sanoi Inari.
Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.
Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin tekevän.
Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies, jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.
Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.
Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja, mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.
Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen, luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.
— Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.
— Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.
— Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin vaaleat…
Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan, hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.
Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja tästä hän yhä rohkaistui.
Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen kamariinsa itkemään!
Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.
Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden rikkomusta.
Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.
— Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös hyvin kaunis ruumis?
— Tiedän, virkahti Inari naljaillen.
— Miksi et koskaan näytä sitä? On suorastaan synti kätkeä sellainen kauneus, joka on luotu ihailtavaksi. Mutta sinä et näytä sitä kenellekään! Et ole mikään oikea nainen!
Karivuo sanoi tämän melkein syyttäen.
Inari naurahti hänen turhamaiselle mies-sokeudelleen. Hänen itse-imartelunsa vakuutti hänelle nähtävästi, että koska Inari ei kerran ollut voinut häntä rakastaa, oli hän siihen kokonaan kykenemätön.
— Niin, kunpa en olisikaan, hän surumielisesti hymähti. On vaikeaa olla nainen! On ikävää olla nainen!
— Niin, ymmärrän kyllä, että se on ikävää, kun hoitelee naisellisuuttaan noin karusti kuin sinä. Mitä teet sillä tosiaan? Et välitä miehistä, et rakkaudesta, et seurasta, et ihailusta, et osaa nauttia, et iloita elämästä!
Karivuo puhui kiihottaakseen Inaria, ärsyttääkseen hänen nautinnonhimoaan.
— Voit olla oikeassa, sanoi Inari yksinkertaisesti.
— Sinun sijassasi minä iloitsisin jo itsestäni. Sinulla on niin kaunis käynti. Siitä päättäen luulisi sinua aistilliseksi, etkä kuitenkaan ole. Sinulla on varmaan myös hyvin kauniit jalat. Näytä, Inari!
He istuivat sohvalla vierekkäin ja kuin huomaamatta alkoi Karivuon käsi Inarin passivisuuden sähköittämänä hiljalleen soljua pitkin hänen jalkavarttaan.
Inari istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä. Kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänellä ei ollut minkäänlaista eroottista levottomuutta veressään eikä siis mitään synnillisyyden tuntoakaan.
Hän ei ollut uskoton, ei voinut olla. Hänestä oli samantekevää, pitikö Karivuo häntä kiinni kädestä tai jalasta.
— Mitkä ihanat polvet sinulla on, jatkoi Karivuo hivellen niitä, ja millainen iho, niin herkkä ja sametin-pehmeä. Ei kellään ole sellaista!
— Eiköhän ihmisten jalat ole yleensä kaikkien samanlaisia…
— Ei, ei kellään ole sellaista hermo-elämän herkistämää hipiää kuin sinulla. Sinua voisi kauan rakastaa, äärettömästi rakastaa…
Karivuon silmät paloivat ja koko hänen olentonsa oli täynnä kiihottunutta värinää.
Inari kuunteli melkein hyvillään tätä hetken esiinkutsumaa rakkauden tunnustusta, jonka hän kyllä arvasi ylimalkaiseksi ja usein uudistuvaksi. Mutta hänestä oli hauskaa uskoa siihen, uskoa, että hän todellakin oli kaunis. Miksi ei Porkka sitä huomannut. Niin pitkään aikaan ei hänen ruumisparkansa enää ollut saanut pienintä huomiota osakseen. Muut olivat saaneet kuulla sen korkeanveisun, joka oikeastaan kuului sille. Karivuo sai nyt korvata Porkan laiminlyönnin.
Äärettömällä välinpitämättömyydellä Inari salli Karivuon toimiskella omia aikojaan. Hän ei estänyt eikä houkuttanut. Hän oli vain väsynyt, liian väsynyt tehdäkseen mitään, raukea viinistä ja läpikäymästään mielenliikutuksesta. Pitkästä aikaa pääsi hänessä jälleen oikeuksiinsa tuo naisen syvin, kaukaa itämaisilta syntymä-sijoilta periytynyt pohjaominaisuus: passivisuus, tuo antaa tapahtua, ei olla myötä eikä vastaan, tuo täydellinen tahdottomuus, joka aikoinaan teki naisen aina voimakkaamman saaliiksi, tuo luontainen valikoiminen, tulla otetuksi, jäädä sille, joka jaksoi ottaa.
Inari nojautui veltosti sohvan selkämystään. Hän oli vaiennut kokonaan ja hän oli niin liikkumaton, että olisi voinut luulla häntä kuvaksi. Hänen sielunsa ui kaukana epämääräisissä mielikuvissa ja hänen ruumiinsa otti tunteettomana vastaan vieraan miehen hyväilyt.
Hänen päänsä läpi kulki: jos Porkkakin oli tehnyt näin, oli hänenkin näin tehtävä, otettava tämä vieras kosketus niinkuin karvas pilleri, niinkuin myrkyllinen lääke, joka sitten ainaisiksi ajoiksi parantaisi hänet mustasukkaisuudesta ja vääristä omistusvaatimuksista, joka kääntäisi yksinäisten hetkien mielenkiinnon ja soiman häneen itseensä, joka tekisi hänet Porkalle hyväksi, kiitolliseksi vähimmästäkin, antautuvaksi ja kieltäytyväksi, ilman että se tuntuisi raskaalle, antaisi hänelle sovituksen tarpeen ja pahan omantunnon iloisen palvelevaisuuden.
Tämä oli vain niin omituista. Miten kummallinen oli tuo mies hänen jaloissaan, tuo mies, jonka jäsenet kurkoittuivat häntä kohti, jonka huulet höpisivät imartelevia, rukoilevia, himoitsevia sanoja.
Jollakin tavoin Inari siis vielä oli miellyttävä, nuori ja kaunis ja tavoituksen arvoinen. Ja se tuntui hyvälle tietää. Se oli kuin lohdutus. Niin kauan aikaa oli hän jo elänyt tällaisen naisellisuuden ihannoimisen ulkopuolella. Muita hyväili Porkka luultavasti juuri näin. Kenties oli sittenkin niin, että rakkaus oli ikuinen vain sillä ehdolla, että esinettä silloin tällöin muutettiin.
Inari painui taas ajattelemaan suhdettaan Porkkaan.
Hän tuskin enää huomasi Karivuon läsnä-oloa. Läheisin oli etäisintä… Jollakin aivojensa murto-osalla hän kyllä huomasi, miten tämä koski häneen, silitteli hänen ruumiinsa viivoja sekä varovaisesti yritti irroittaa hänen vaatteitaan.
Inari ei hävennyt eikä himoinnut eikä pelännyt. Hän tiesi olevansa hyvän ystävänsä parissa, mutta hänen ruumiinsa oli kuollut ja outo tuolle miehelle, joka ei jaksanut herättää sitä rakkaus-elämän herkkään väräjöimiseen…
Äkkiä hän tunsi, miten kaksi käsivartta tarttui häneen, miten hänet nostettiin ilmaan ja laskettiin vuoteelle.
Silloin vasta käänsi Inari silmänsä Karivuohon. Ei mikään värähtänyt hänessä vieläkään. Hänen silmänsä vain tuijottivat julmasti, kivettävästi, mielipuolisesti. Hän näki, mitä Karivuo tarkoitti. Mutta joku selittämätön esti häntä liikahtamasta, ilmehtimästä, ulkonaisesti merkitsemästä kantaansa.
Hän vain tuijotti suurin, pimein silmin Karivuohon. Hänen katseensa oli jäykkä, hänen jäsenensä olivat jäykät. Suuri totisuus heijasti koko hänen olennostaan.
Karivuo hämmästyi tätä mykkyyden ankaraa vastalausetta. Kevyt-iloinen aistillisuus alkoi hävitä, välitön hermojännitys katkesi. Hänkin jäykistyi. Tilanne näytti surulliselta, rumalta. Hän selveni ja häpesi.
Tunnelma muuttui.
— Oletko vihainen? Oletko sairas? kysyi hän.
Inari ei vastannut, jatkoi vain kolkkoa tuijotustaan hellittämättä Karivuosta katsettaan, joka paremmin olisi sopinut viimeiselle tuomiolle kuin hupaiseen hummaus-mielialaan. Hän ei vielä koskaan ollut sisimmässään ollut näin vakava ja itsestään edesvastuun-alainen. Hänhän oli itse tahtonut näin, etukäteen päättänyt suostua tähän uhkakeinoon, solvata ruumistaan pelastaakseen sielunsa, joka juuri tällä hetkellä oli kauempana uskottomuudesta ja kevytmielisyydestä kuin milloinkaan.
— En minä tahdo väkisin, mutisi Karivuo. Se ei ole hauskaa. Miksi olet niin hirvittävän vakava? Olenko loukannut sinua? Mutta sano nyt jotakin.
Inari ei näyttänyt kuulevan.
Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!
Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä, vapauttavina…
Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista kuiluista.
Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin todellakin tulleen hulluksi.
Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin elonmerkkiä. Kaikki turhaa.
Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin, tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.
Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta. Täydellinen rikos-interiööri!
Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat…
Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen edes lähintä skandaalia.
Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.
Sitten hän lähti. Häntä kammotti niinkuin ei koskaan elämässä ennen. Mitä oli tapahtunut? Jotakin hirveätä, salaperäistä. Ja kuitenkaan ei mitään. Paljon uskalletummilta yöretkiltä hän oli monasti palannut ja aina täysin itsensä herrana.
Mutta nyt hiipi hän pitkin katuja kuin rikollinen, arkana, onnettomana, murheellisena, itse-soimaavana ja sydänjuuriaan myöten järkytettynä.
Sillä hän rakasti yhä vieläkin Inaria.
V.
Seuraavana päivänä tuli Porkka vasten tavallisuutta aikaiseen aamulla
Inaria tapaamaan.
Inari istui jo ylhäällä. Hän ei ollut voinut nukkua koko yönä. Hänen kokeensa oli onnistunut aivan liian hyvin. Hänellä oli äärettömät omantunnon vaivat.
Tuntiessaan Porkan soiton ovella oli hän vakuutettu siitä, että Porkka tiesi kaikki ja tuli vaatimaan häntä tilille. Huone syytti häntä, kaikki esineet todistivat häntä vastaan, sydän tahtoi kavaltaa hänet väkisin ja Porkka oli kuin hänen tuomarinsa.
— Et ollutkaan eilen kotona, kun kävin sinua hakemassa, sanoi Porkka.
Inari nauroi väkinäisesti.
— Minäkin olen ollut kerran taiteilija, olen elänyt hieman epäsäännöllisesti!
— Sen kyllä näkee, sinulla on niin heleät posket ja kuumeinen katse tänään. Olet hyvin kaunis. Ai, ai, missä Inari on oikein ollut?
Porkka silitteli hänen päätään ystävällisesti ja leikillisesti.
— En oikeastaan missään. Laskin leikkiä vain. Luulin, ettet tulisi, lähdin ulos Karivuon kanssa. Ikävää tiedemies-seuraa, kuten tiedenaiselle sopii… Ikävöin sinua koko ajan… Sano, pidätkö vielä minusta?
Inari oli pehmeä ja veikistelevä.
— Pidän paljon.
— Etkö voisi pitää vielä enemmän? mairitteli Inari.
Porkka naurahti.
— Pidän oikein paljon.
— Rakastaa?
— Minä rakastan sinua.
— Minkätähden? Sano minkätähden!
— Sentähden että olet niin kaunis.
— Enhän ole…
— Ja sentähden että olet niin viisas. Välistä kun kesken kiireitäni saapastan luoksesi tai tulen kadun kulmaan kohtaukselle, jota kunniaa en kenellekään muulle naiselle tekisi, murahtelen itselleni: vanha mies, miten hullu olet! Mutta sitten taas muistan, että onhan tämä harvinainen kunnia minulle, enhän sataan vuoteen ole tilaisuudessa rakastamaan naisneroa…
Porkka oli loistavalla tuulella ja hän naljaili lapsellisen herttaisesti.
— Älä tee pilkkaa, hymyili Inari.
— En. Se sinut eduksesi erottaa muista naisista, vaikka myös asettaa minulle poloiselle kovin ankarat velvoitukset…
Inari kiersi hellästi kätensä Porkan kaulaan.
— Minäpä sanon sinulle, mikä on ainoa kykyni ja ansioni: se, että rakastan.
— Kaikki naiset osaavat rakastaa…
— Etkö sitten usko, että minä voin rakastaa enemmän kuin kukaan?
— Ei se ole sinun päähyveesi ainakaan, pikemmin päinvastoin. Kaikessa muussa tulen paremmin toimeen kanssasi kuin rakkauden asiassa. Kun siitä pääset puhumaan, saattaa sinun silmistäsi räiskähtää vihamielinen välkähdys ja minäkin tunnen silloin, että edustat minulle vastakkaista ainesta. Minun vakaumukseni on, että sinä et rakkaudesta oikeastaan ymmärrä yhtään mitään!
— Se on sentään ainoa nerouteni, sanoi Inari surullisesti.
— Ystävänä, aatetoverina luotan sinuun aivan rajattomasti.
Rakkaudessa sitävastoin…
— Mitä?
— Siitä minä kiellän sinun puhumasta mitään.
Porkka suuteli nauraen Inaria.
Inarin ei tehnytkään tänään mieli väitellä. Hänellä ei ollut nyt siihen siveellistä voimaa. Hän tunsi vain, että Porkka oli äärettömän hyvä ja että hän rakasti häntä rajattomasti.
He lähtivät ulos suloisesti kisaillen kuin pienet lapset tai vasta-rakastuneet.
Ja Inarista tämä hyvä-olo tuli hänelle nyt aivan ansaitsemattomasti.
Samoin tunsi hän monta kertaa perästäpäinkin. Karivuon kohtauksen muisto oli hyvin hidas vaipumaan unhoon.
Elämä meni entistä menoaan. Inarin ja Porkan suhde oli keveämpi ja iloisempi kuin ennen. Inari istui mielellään yksinkin kotona. Hän ei enää soittanut Karivuolle eikä itkien, syyttäen ikävöinyt Porkkaa. Hän saattoi vaipua tuntikausiksi hiljaiseen mietiskelyyn, pitää seuraa itselleen ja ajatuksilleen huomaamatta ajan vierimistä…
Näin kului talvi ja painui hiljalleen kevätpuoleen.
Porkka teki työtä kovasti valmistellen näyttelyä. Inari koetti rahatöittensä lomissa jatkaa monesti katkennutta väitöskirja-puuhaansa, johon hän ei itsekään enää oikein uskonut.
Mutta tämä tyyni ja sopusointuinen aika sai äkkinäisen lopun. Inarin äiti kuoli, viikkoa ennen Porkan näyttelyn avajaisia.
Inari ei ollut pariin viimeiseen vuoteen nähnyt äitiään. Tämä oli monta kertaa ehdottanut sitä, että hän muuttaisi Inarin luo pääkaupunkiin, mutta tuhansilla tekosyillä oli Inari aina estänyt tämän aikeen, siksi, että hänellä ei ollut mitään suhdetta äitiinsä ja myös siksi, että hänellä oli suhde Porkkaan. Hänen hermonsa eivät olisi kestäneet sitä lajia ristiriitaisuutta. Äiti oli sairastellut pitemmän aikaa, mutta Inari ei ollut saanut itseään taivutetuksi häntä tervehtimään. Jonkinlaisen omantunnon rauhan lunasti Inari itselleen lähettämällä silloin tällöin äidilleen muutaman kymmenmarkkasen.
Nyt tulvivat kaikki laiminlyönnin synnit moninkertaisina hänen ylleen. Oli kuin hän itse olisi aiheuttanut äitinsä kuoleman.
Porkka koetti saada häntä ajattelemaan tervejärkisemmin. Joka hetki, sanoi hän, kuolee maailmassa tuhansia vanhoja akkoja. Mitä Inari sille voi? Mitä tällekään? Sellainen oli maailman meno. Kunkin velvollisuus oli vain pitää huoli itsestään.
Inari uskoi sen päällään, mutta sydän jäi yhä syyttämään. Köyhä oli hän kyllä itsekin. Mutta silloin kerran, kun oli ollut kysymys seurata Porkkaa ulkomaille oli hän kyllä osannut loihtia rahat esiin, mutta äitiään varten ei. Ja nyt oli liian myöhäistä, nyt jäi vain kalvava katumus…
* * * * *
Hautajaiset olivat Inarille kuin pahojen henkien peijaat.
Hän palasi sieltä parahiksi juuri Porkan vernissaus-päivänä. Hän tuli kuin kadotettujen valtakunnasta, säikkyvänä, outona, pää täynnä edesmenneiden varjoja, tuntemattoman uhkaa. Hänen entinen lapsi-minänsäkin oli noussut haudastaan häntä pelottelemaan. Hän ei uskaltanut mennä omaan huoneeseensa, se oli täynnä aaveita, kuolemaa ja kostottaria. Hän tarvitsi ihmisen läheisyyttä ja hänellä ei ollut muuta kuin Porkka, jonka tänään tuli seurustella ja juhlia.
Mutta liittoutua Porkan seuraan kalman hajua vaatteissaan, mustana, kyyneleisenä, ilontappavana, se oli samaa kuin pilata Porkan hyvä tuuli, koko juhlatunnelma, hänen pitkäin työvuottensa ja ponnistelujensa kauniit lopettajaiset. Se oli pahinta, mitä Porkalle olisi voinut tehdä.
Ilta läheni, vernissaus-juhlan aika läheni. Yksin ei Inari voinut olla. Hänen täytyi saada olla Porkan luona, koettaa olla itseään voimakkaampi, näytellä henkensä hädässä iloisuutta. Täten hän saattoi lunastaa itselleen luvan ihmis-seuraan, jota ilman hän ei kuitenkaan voinut olla. Hän olisi tahtonut vain Porkan, mutta tämä oli juuri tänään kahlehdittu ammatti-toveriensa ja ystäviensä kutsuihin, ja Inarin täytyi ottaa heidät kaikki.
Taas sävähti nopeana salamana Inarin sielun läpi vaistomainen syytös. Jos Porkka todella oikein olisi rakastanut häntä, olisi hän säälinyt hänen sairaita hermojaan, olisi jättänyt kaiken muun ollakseen Inarin luona tällaisena päivänä, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan oli hänen hyvyytensä ja hellyytensä tarpeessa, jolloin hän oli niin heikko, että hän tarvitsi apua. Tämän ainoan kerran vain elämässä!
Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään ja Porkka näytti ajattelevan aivan muita asioita.
Illallisilla vallitsi mitä hilpein hyvä-tuuli. Paljon taiteilijoita, kauniita naisia ja kauniita pukuja, paljon lasien kilinää ja hupaisia juttuja ja sanasutkauksia. Juhla siirtyi ravintolasta lopuksi Porkan atelieriin, yksityisluontoisempana ja jos mahdollista vielä ilomielisempänä.
Inari säesti parhaansa mukaan. Ei kukaan voinut arvata hänen juuri tulleen äitinsä hautajaisista. Mitä jos hän äkkiä olisi sukeltanut esiin tummana Tuonelan tyttinä? Kaikki tämä läikähtelevä, hetken kultaisilla siivillä karkeloiva, kypenöivä elämän kuva olisi sammunut. Olisi tullut sijalle paha, pakollinen pinnistys, sovinnainen melankolia, harmi katkenneesta hurmiosta, häpeä, rumuus, kaiken turhuus, kaikki kielteiset elämäntunnut, kohtalon haaskalintujen kaamea siipien rapina lyhkäisen ihmis-onnen taivaalle, jolla vielä äsken olympolainen aurinko heloitti!
Mitä väsyneemmäksi Inari tunsi itsensä, sitä iloisempi hän oli. Mutta aamupuolella alkoivat hänen voimansa pettää.
Uupumus ja onnettoman rakkauden nyyhkytys alkoi voittaa hänessä yhä enemmän alaa. Hän hiljeni. Hän heitti Porkkaan rukoilevia silmäyksiä: Eikö nyt jo ole tarpeeksi, etkö voi jo armahtaa minua, enkö ole jo ansainnut sinua ja hetken levähdystä?
Porkka ei huomannut. Yövalvokki ja viini olivat tehneet kaikki hetkellisten kuvitelmien vangeiksi. Ilmassa oli intimiteettiä ja kosmillista kaukaisuuteen tuijotusta. Naiset olivat vaipuneet mukaviin, uneksiviin asentoihin ja miehet puhuivat unelmistaan. Naima makasi kostein silmin ja huulin toisten selän takana leveällä leposohvalla vasen jalka Porkan polvella. Nyt vasta Inari huomasi hänet. Hän oli tähän asti kiinnittänyt huomionsa vain omaan näyttelemiseensä ja vieraisiin ihmisiin, joille oli pidettävä seuraa. Eihän kotiväen kanssa juhlissa askarreltu.
Inari vetäytyi huomaamatta pois seurasta. Hän hiipi atelierin taustassa olevaan pieneen, tyhjään rojukomeroon, jääden istumaan pimeään nurkkaan pakkilaatikolle.
Hetken kuluttua hän huomasi, että hänen vieressään seisoi joku. Se oli nuori mies, jonka kanssa hän aikaisemmin illalla oli keskustellut ja jonka hän muisti itselleen esitetyn pianisti Alviaksi.
— Tahdotteko kenties jo lähteä kotiin? Tulen kernaasti saattamaan.
Inari pudisti surullisesti päätään.
— En, sanoi hän hiljaa.
— Ehkä tulinkin häiritsemään, jos tahdotte olla yksin.
— Ei, ei! huudahti Inari. Päinvastoin pelkään juuri yksinäisyyttä!
Hän laukesi itkuun.
— Mikä teidän on? Voinko auttaa teitä jollakin lailla?
Tämä pehmeä, tumma ääni, tämä ensimäinen inhimillinen hyvyys ja osanotto, mikä tässä ylivoimaisessa jännityksessä tuli hänen osakseen, sulatti hänet kokonaan. Hänen sydämensä avautui itsestään, hän kertoi äitinsä kuolemasta, surustaan, pelostaan ja tahallisesti näyttelemisestään…
— Miten te olette voimakas, sanoi nuorukainen.
— Se on vain näennäistä.
Aamu valkeni suurena harmaana kajastuksena.
He seisoivat pienen ristikkoruudun luona katsellen äänettöminä talojen sinervä-kiiltoisten kattopeltien metallista merta allaan.
Inari loi silmänsä Alviaan. Tämän kasvoista heijastui vielä koko nuoruuden suuri vakavuus.
Hän silitti lempeästi Inarin kättä.
— Miten te olette hyvä, sanoi Inari kiitollisesti.
Atelierin sorina kävi äkkiä personallisemmaksi. Siellä puuhattiin lähtöä.
Inari ja Alvia yhtyivät jälleen toisiin.
Kaikki lähtivät kävelemään hajaantuen vähitellen kukin taholleen. Eräässä kadun kulmassa syntyi vihdoin lopullinen hyvästely. Oli jälellä enää vain muutamia.
Inari lähestyi Porkkaa, joka seisoi Naima käsipuolessaan, kahdenkeskistä ymmärrystä etsivällä katseella. Hän oli varma siitä, että Porkka tulisi hänen kanssaan. Näön vuoksi hän ojensi kuitenkin hidastellen kätensä.
Porkka kohotti kohteliaasti hattuaan.
Tätä ei Inari ollut odottanut. Koko hänen olemuksensa parahti tästä ymmärtämisen puutteesta, tästä kieltämisestä, hylkäämisestä niin raskaana hetkenä.
Kuin paeten hän syöksyi lähimpää ajuria kohti.
Alvia kiirehti hänen jälkeensä.
— Sallikaa minun saattaa teitä!
Inari tyrski ajurissa ääneen, tolkuttomasti, kokoon lysähtyneenä.
Alvia kannatti häntä kuin sairasta lasta.
— Suokaa anteeksi, sanoi Inari portillaan.
— Ymmärrän hyvin teidät, virkahti Alvia ja jatkoi sitten viihdytellen: Saisinko joskus tulla teitä tervehtimään?
Tulkaa! kuiskasi Inari tukahdutetulla nyyhkeellä sulkien oven.
Hän vaipui vuoteelleen jälleen epätoivoiseen tyrskeeseen. Täydellinen hermojen hävitys kävi hänen ylitseen. Hän kieritteli itseään älyttömän vaivan vallassa. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä huoneen kummittelevia kasvoja ja hän aukaisi ne uudestaan päästäkseen katsomasta aivojensa kamaliin varjokuviin. Hän huusi ollakseen kuulematta aivojensa kehräävää surinaa. Mutta hänen oma äänensä kammotti häntä. Hän vaikeni taas ja kuulosti. Oli ääretön hiljaisuus, mutta tässä hiljaisuudessa kuului koko ajan kumea, jauhava surina, niinkuin koko suuri kivitalo hänen yllään olisi myllynä viertänyt.
Ja sitten tuli taas unia, kuvia, kuoleman, kurjuuden, vankilan, mielipuolisuuden kuvia… Tuli isä, tuli äiti, tuli ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli epäinhimillinen tytär, että hän murhasi hänen muistonsa, niinkuin hän jo ennen oli murhannut hänen elämänsä, että hän oli hirviö, joka nauroi kantajansa haudalla, vietti surua tanssijaispuvussa ja maljojen vierellä.
Kaikki oli Porkkaa varten, huokasi Inari, jotta minun maahan painava suruni ei karkoittaisi häntä, jota rakastan!
Ja Porkka ei viitsinyt edes tätä ainoista hetkeä olla hänen turvanaan yötä ja kuolemaa vastaan, jonka varjo häntä vainosi. Ja sitä nimitti Porkka rakkaudeksi!
Ei, Inari ei voinut tällä kertaa ymmärtää Porkkaa. Tällä kertaa oli ääretön kuilu heidän sielunelämänsä välillä. Oli tietysti aina ollut, mutta nyt Inari sen vasta oikein tunsi. Jos Porkka olisi vähääkään rakastanut sillä rakkaudella, mikä Inarista ansaitsi rakkauden nimen, niin ei hän juuri nyt olisi jättänyt häntä. Ei olisi voinut. Hän olisi nähnyt Inarin sieluun näyttämättä, tullut sanomatta, pyytämättä.
Sellaista ei voinut sanoa, ei pyytää.
Tämä tapahtuma, joka ulkoapäin katsottuna saattoi näyttää niin tuiki mitättömältä, oli juuri niitä harvoja, jotka ulottuvat sielun arimpiin alku-kerrostumiin asti, sellaisiin, joissa kaikki sovittelu ja anteeksianto on mahdoton, joissa pieninkin rikkoumus rikkoo ijäksi.
Inari tunsi, että jotakin oli hänessä ratkennut, jotakin auttamatonta oli tapahtunut, jota ei saanut enää ennalleen. Ulkonaisesti kenties kyllä. Mutta sydämensä syvimmällä ei hän koskaan, koskaan kuitenkaan tulisi unohtamaan tämän yön salaista ja suurta rakkauden solvaisua. Sen myrkky jäisi hänen veriinsä ainaiseksi. Heidän sielunsa olivat toisilleen oleellisesti vieraita.
Oliko ihme siis, että heidän rakkautensa, joka näöltään oli niin onnellinen, perijuuriltaan kuitenkin oli niin mahdoton ja onneton!
Ei se ollut Naiman syy. Inari ei ollut nyt vähääkään mustasukkainen.
Mutta ihmeellisen sattuman kautta oli Naima tässäkin iskussa mukana.
VI.
Sitä seuraavat ajat olivat Inarin elämän raskaimpia.
Hänen oli kovin vaikea kestää yksinäisyyttä, mutta Porkalle hän ei tohtinut eikä edes tahtonut enää olla avomielinen. Hän oli saanut jonkun roudan rintaansa tuona vernissaus-yönä.
Hän ei puhunut Porkalle enää äidistään eikä Naimasta, ei omantunnonvaivoistaan eikä epätoivostaan. Hän ei kysellyt, missä Porkka oli viettänyt iltansa eikä pyrkinyt mukaan. Ja kuitenkaan ei yksinäisyys vielä milloinkaan ollut tuntunut niin sietämättömältä kuin nyt.
Se musersi hänet, se söi hänen ylpeytensä, teki hänet heikoksi ja itselleen vieraaksi.
Hän teki sellaista, jota hän ei koskaan ollut luullut voivansa tehdä, hän kulki katuja suorastaan kerjäten silmillään ihmisten kasvoilta myötätuntoisuutta, etsien sitä, joka sanoisi hänelle ystävällisen äänenpainon, viivähtäisi hetkisen hänen parissaan, hän suli ja lämpesi jokaisesta sanasta, jonka joku hyvänpäivän tuttu lahjoitti hänelle ja joka edes hetkeksi katkaisi hänen pimeät mietteensä.
Kuka hyvänsä kelpasi hänelle lohduttajaksi. Kuka hyvänsä mieluummin kuin Porkka. Eihän häntä toki voinut pyytää turvaksi näin mitättömälle kurjuudelle, ritariksi heikkoudelle. Erään vanhan akan kuolema, äidin, jota Inari ei milloinkaan ollut rakastanut, mikä onnettomuuden syy se oli?
Oli Inarille! Niin heikko oli hän, niin eroava Porkan väkevästä mielikuvasta!
Ja tällä hetkellä hän ei jaksanut sitä kuvaa kannattaa rakkaudestaan huolimatta. Elämän tuska liuensi hänet hajalleen yksilöllisistä liitoksistaan. Henkilökohtainen kopeus oli niin pientä kärsimyksen äärettömyyden rinnalla. Hän oli kuin kuilun pohjalla. Hän katsoi sieltä ylös kuin vanki ahtaasta solasta korkeisiin tähtiin ja ihmisiin, jotka vapaina kulkivat avaran maan pinnalla. Ei enää kuin ennen, joskus ylpeytensä ja onnensa päivinä, ylhäältä alas.
Hän oli kiitollinen jokaiselle, joka kulutti hänen elämästään pois edes yhden ainoankaan noista sietämättömistä piinan tunneista, kiitollinen niinkuin henkensä pelastajalle.
Alvia oli siinä suhteessa aivan hänen hyvä henkensä. He tapasivat toisensa usein, aivan itsestään, ilman sopimuksia. Kohtalon oikusta heillä sattui olemaan yhteinen ruokapaikka. Alvia saattoi Inaria useasti kotiin.
Hänellä oli raskas, surumielinen katse, joka viipyi Inarissa hiljaisella hartaudella.
Kumpikaan heistä ei keimaillut. He kävelivät yhdessä pitkin sataman rantoja ja Kaivopuiston hiljaisia polkuja. Se tuli heille vähitellen ikäänkuin tottumukseksi.
He puhuivat kauniista ilmasta. He pysähtyivät myös joskus katsomaan merta tai istahtivat hetkeksi penkille levähtämään. He lausuivat jonkun sanan elämästä peitetysti, epämääräisesti ja uskalsivat sitten kumpikin vaieta kauan toistensa rinnalla, ilman että he siitä kiusaantuivat tai tulivat hämilleen. He eivät olleet avomielisiä eivätkä suljetuita, ainoastaan luonnollisia. He luottivat toisiinsa vaistomaisesti. Tunnelma avusti heitä.
Välistä myös Alvia tuli Inarin luo. Hän ei pyytänyt anteeksi rohkeuttaan eikä lausunut kohteliaisuuksia. Hän oli vakava, pieni kuumeinen pilkku poskipäillä ja kaukainen haaveellinen kajastus silmissä.
Inarille oli suorastaan lepoa olla Alvian lähellä. Tämä seurustelu ei ollut teoreettista eikä tahallista niinkuin kerran Karivuon kanssa. Se tuli itsestään. Se oli vain suloista tunnelmaan raukeamista, jossa kaikki jännitys lakkasi, jossa ei tarvinnut tekeytyä miksikään, ei ponnistaa eikä puolustautua, jossa saattoi olla sellainen kuin oli, väsynyt, sairas, pettynyt, onneton, hyvyyden ja hellyyden vaivainen almun-anoja, jossa vuosikausien raskaasti pidätetty nyyhkytys sai vapaasti tulvehtia.
He eivät monta sanaa sanoneet, he hyväilivät ja lohduttivat toisiaan pelkällä olemassa-olollaan, pehmeästi, arasti, näkymättömin, huomaamattomin keinoin.
Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä kiinni ja huoahtaa.
Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja kipeän rauhan kaipuunsa.
Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä ilmakehässään.
Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.
Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi kiintymykseksi.
Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi, vaimeni.
Hän oli melkein onnellinen.
Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.
Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut ja kadehtinut.
Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon sydämen heikot hetket ominaan.
Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.
Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen ilman häntä.
Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.
Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.
Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.
Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.
Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän rakkautta oli kuvitellut…
Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.
Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti. Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.
Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti kenellekään välitetä.
He saattoivat käsitellä aineettomia ajatusvälähdyksiä niinkuin eläviä olioita, he jatkoivat ja täydensivät toistensa jumal-ylpeitä unelmia. He istuivat illat pitkät yhdessä innostuen, hehkuen olemattomista, tekemättömistä asioista, puhuen omaa kieltään, joka jokaiselle syrjästä kuulijalle olisi ollut käsittämätöntä hulluinhuone-haastelua.
He rakastivat nyt todellakin toistensa ikuisinta itseyttä kuin kaksi kaikesta rajallisesta pikkumaisuudesta vapautunutta avaruus-olentoa.
Porkka suorastaan jumaloi Inaria. Hän oli hänen mielestään kauniimpi, viisaampi, parempi kuin milloinkaan. Hän näytti riisuneen yltään kaikki inhimilliset heikkoutensa.
Sitä seikkaa, että he olivat mies ja nainen, he eivät enää kosketelleet, eivät edes muistaneetkaan, se kuului alkeisiin, sen he olivat sivuuttaneet jo aikoja sitten. He leikittelivät sukupuolettomilla mielikuvilla, suunnittelivat taiteellisia, yhteiskunnallisia, suurpoliittisia vallankumouksia, loivat kauneuden utopioja itselleen ja ihmiskunnalle.
Tältä pohjalta he saivat toisiaan kohtaan joskus yliluonnollisia, kosmillisia heltymyksen hetkiä, jolloin he tunsivat, että heidän rakkautensa ei enää ollut tästä maailmasta.
— Jos en olisi koskaan sinua tavannut, en olisi koskaan tullut tietämään, mitä oikea voiton hurmaus, haltioituminen on, sanoi Porkka kerran. Olisin ehkä pitänyt itseäni omituisena, sairaloisena poikkeus-ilmiönä, jolla ei ole oikeutta vaatia itselleen yleispätevyyttä. Mutta kun minulla on sinut, on minulla jo koko maailma omanani, kuljen keskitietä korkeapäisenä kuin kruunattu kuningas. Sinut tunnustan ainoaksi tasa-arvoisekseni. Sinä olet suurin luova taiteilija, minkä tunnen. Sinä uudistut, rikastut, kasvat, ehjennyt lakkaamatta. Sinä olet parempi elämän taiteilija kuin minä. Olisit tietysti parempi maalarikin, mutta onpa hyvä sentään, että et ole, että sinulla on oma työsi. Olisi ikävää kilpailla parhaan ystävänsä kanssa. Silloin emme varmastikaan voisi rakastaa toisiamme näin paljon, lisäsi hän nauraen. Jos edelleenkin välittäisimme toisillemme kaikki sisälliset näkemyksemme ja ammentaisimme samoista kokemuksista, kadottaisimme piankin taiteellisen yksilöllisyytemme…
— Tai emme puhuisi mitään, olisimme kateelliset ja saidat, sanoi
Inari hajamielisesti.
— Niin, ja silloin kasvaisi kuori välille, routa, jokin paha, joka erottaisi. Kadottaisin sittenkin yksilöllisyyteni, taiteeni, elämäni, onneni, kaikki, kaikki… Kaikki on Inarin tekemää. Inari on minun elämän-lähteeni. Mikä minusta tulisi, jos Inari sulkeutuisi…
Inari tunsi piston sydämessään.
— Sano, Inari, jatkoi Porkka pehmeästi, rakastatko minua vielä?
Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:
— Enemmän kuin koskaan ennen.
— Rakastatko minua kauan?
Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen sanansa kuin itsekseen:
— Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.
VII.
Oli jo lokakuun alkupuoli.
Inari ja Alvia kiertelivät Kaivopuistossa ihaillen kauniin syksyn yhä lisääntyvää väriloistoa.
Kuivat lehdet lentelivät kahahdellen heidän jalkojensa alla. Tahi ne riippuivat vielä verkkona heidän yllään yhdellä ainoalla säikeellään kiinni puussa, palavina, herkkinä, paljastaen kukin kuoleman kynnyksellä pohjimmaisen luonteensa. Pihlajat hehkuivat punaisina, koivut ruskeankeltaisina, vaahterat läpihohtavan kullan heleinä…
— Miten kaunista! sanoi Alvia.
— Kunpa ihmisenkin syksy olisi noin kaunis! vastasi Inari surumielisesti hymyillen.
Sitten he vaikenivat.
Inari muisti, että tämä oli heidän viimeisiä kävelyretkiään. Viikon päästä olisi Alvia jo poissa. Ehkä ainaisiksi ajoiksi.
Pieni kaihomielisyys keinutti heidät molemmat äänettömiksi.
— Omituista! Äsken näin luonnon kauneuden, en näe sitä enää, virkahti vihdoin Alvia. Se häipyi äkkiä silmistäni, se ei liikuta minua enää. Olen painunut niin syvälle itseeni…
He vaelsivat taas kauan omissa ajatuksissaan.
Alvia saattoi Inarin kotiin. He pysähtyivät hänen ovelleen. Tässä he tavallisesti erkanivat. Mutta tällä kertaa oli heidän välillään ikäänkuin jotakin sanatonta, joka olisi pitänyt sanoa, pian tapahtuvan eron ikävää, joka teki lähdön vaikeaksi.
— Etkö tulisi sisälle levähtämään? sanoi Inari.
— En osaa nyt pitää seuraa. En osaa sanoa, mitä tahtoisin. Jumala on kokonaan tehnyt minut mykäksi. Olen niin mahdoton, vastasi hän hermostuneesti.
— Soita sitten jotakin. Ymmärrän sinut siitäkin.
— Niin, sinä ymmärrät, olet ainoa joka ymmärrät, ainoa, jota…
Hän vaikeni äkisti.
Mutta Inari käsitti, että se oli rakkauden tunnustus. Hän ei pelästynyt siitä, ei tullut edes kyynilliseksi, vaikka se oli niin ylimalkainen ja tavallinen ja ennenkuultu. Hän otti sen vastaan melkein hartaudella.
Alvia istahti huoneeseen tultuaan karusti pianon ääreen, Inari vetäytyi sohvan kulmaan.
Vielä hetkinen tällaista unielämää, sitten olisi kaikki lopussa!
— En ole kenellekään ennen voinut olla näin välitön kuin sinulle, sanoi vihdoin Alvia lopettaen soittonsa. Tällaisista sisällisistä fantasiakuvista olen niin arka, ainoastaan yksin ollen olen tähän asti uskaltanut antaa niille valtaa.
— En minäkään ole kenellekään voinut olla näin luonnollinen, näin aseeton. Elämäni on ollut yhtämittaista voimien pingoitusta. Minun on täytynyt olla kylmä kuumimmillani, kova herkimmilläni, väkevä heikoimmillani. Siksi olen niin väsynyt, niin väsynyt! Sinä olet ollut minulle suloinen levähdyskohta.
Alvia tuli Inarin viereen. Hän silitti arasti Inarin hiuksia.
— Miten kärsinyt pää sinulla on, Inari, sanoi hän hellästi. Ja sinulla pitäisi olla niin hyvä, niin hyvä… Jospa minä voisin sinua lohduttaa…
— Sinä lohdutat minua aina…
— Tahtoisin aina olla lähelläsi…
— Ei, ei! Parempi että unohdat minut. Olen liian onneton päästääkseni ketään lähelleni. En soisi sinulle mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Minun kanssani tulee onnettomuus…
— Mitä minä siitä! Hyvä tai paha on minulle yhdentekevää, sillä minä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin kukaan voisi rakastaa. Voisin kantaa sinut käsilläni vaikka halki kyisten peltojen. Onko sinua vielä kukaan oikein rakastanut?
Inari kuunteli kaukaisesti silmät ummessa. Hän oli kuulevinaan oman äänensä. Tuollaisen rakkauden hänkin ymmärsi, rakkauden, joka oli toteltava, palveltava millä hinnalla hyvänsä, vei se sitten pahaan tai hyvään, iloon tai suruun, onneen tai onnettomuuteen. Kuka kysyi sitä, joka rakasti! Kuka tinki, laski, punnitsi vuosia tai pelkäsi kuolemaa, joka rakasti! Kuka ajatteli menneisyyttä tai tulevaisuutta silloin, jos hukkuvassa hetkessä jo tarjoutui iankaikkisuuden autuaat auringonnousut! Sitä oli rakkaus! Kaikkeutta, ja kaikellaan täytyi siitä maksaa. Oliko Inaria kukaan oikein rakastanut? Omituinen kysymys! Rakastihan Porkka häntä…
Hän vastasi viivytellen:
— Minä luulen…
— Ei, ei ole, minä näen sen…
— Mitä sinä näet, mistä sinä voisit tietää! Siitäkö, että olen kärsineen näköinen? Ei rakkaus ole onnea… Enkä minä voi sinua rakastaa… Mene pois…
— Menenhän minä, Inari. Älä suutu. Enhän minä tahdo mitään, en pyydä mitään, jos sanonkin, että rakastan sinua. En ole elämässäni vielä ketään rakastanut paitsi äitiäni. Sinulla on samanlainen ääni… Vien sinun kauniin muistosi mukaani maailmalle rinnan äitini kuvan kanssa. Ethän siitä voi olla vihainen. Minun rakkauteni on minun. Mitä se sinuun kuuluukaan!
Inari käänsi päänsä pois, sillä hän ei tahtonut näyttää kyyneltyviä silmiään. Kuuluu, kuuluuhan se! nyyhkytti hänen sydämensä. Jos sinä tietäisit, miten köyhä olen ollut ja miten olen tarvinnut rakkauttasi ja vieläkin tarvitsisin…
Mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.
— Ethän ole minulle vihainen, Inari?
— En.
— Ajatteletko minua kauniisti?
— Hyvin kauniisti.
He puristivat toisiaan pitkään kädestä.
Inarista tuntui niin kummalliselta. Hänestä oli melkein hyvä, että
Alvian lähtöpäivä oli niin lähellä…
Viikko vielä…
* * * * *
Viikko on kulunut.
Hämärä laskee.
Meri kohisee taas uhkaavasti ulkona ja Inari odottaa.
Odottaa Porkkaa. Mutta Alviaa myös, jonka pitäisi vielä ennen junan lähtöä ehtiä jäähyväisille.
Hän kävelee hermostuneesti edestakaisin lattialla. Tämän ainoan kerran voisi Porkka vähän myöhästyä tai olla tulematta. Miksi ei hän ollut sanonut Porkalle, ettei hänelle tänään sopinut siihen aikaan? Ei vain ollut voinut. Ei ainoatakaan kertaa ollut Inari vielä laiminlyönyt kohtausta Porkan kanssa. Hän ei voinut. Hänen täytyi olla aina valmiina Porkkaa varten, silloin kuin tämä tahtoi. Jos hän kerrankaan olisi asettanut jonkun muun asian etusijalle, tärkeämmäksi tätä, olisi hän ikäänkuin kieltänyt rakkautensa. Ei, hän ei voinut. Porkalla oli sitäpaitsi viime aikoina ollut niin paljon työtä, ettei hän paljon ollut Inarin kanssa ehtinyt ollakaan. Jokainen Porkan tulo oli hänen juhlahetkensä. Mutta nyt! Koko Inarin sielun-elämä on aivan hajaannustilassa.
Alvia tulee aivan viime tingassa. Vain sanomaan jäähyväiset.
— Hyvästi, Inari!
Hän katsoo Inaria silmään, pitää kädestä lujasti kiinni kamppaillen mielenliikutustaan vastaan.
Inari ei kestä sitä. Hän sulaa kyyneleihin ja painaa päänsä Alvian rintaa vasten. Eron tuska on liian vihlova. Hän pelkää kadottavansa ijäksi. Miten olisi hän jaksanut tämän ajan ilman Alviaa, miten nyt, ilman häntä? Miksi oli elämä niin täynnä käsittämättömiä salajuonia? Miksi oli Alvia noin päässyt kasvamaan kiinni häneen, miksi taas reväistävä irti! Kenen syy se oli? Miksi Porkka oli niin yli-inhimillinen ja niin epä-inhimillinen samalla! Kaikki himmenee, loimuaa sekaisin Inarin aivoissa.
— Miten sinä olet ollut minulle hyvä, hän nyyhkii, ja miten minun tulee sinua ikävä!
Hän raukenee kiitollisuuteen, hän hyväilee Alviaa kuin kuolevaa ystävää, hän käyttää tuhansia ennen-tuntemattomia, helliä ja avuttomia äänen-painoja, hän siunaa kuin äiti lastaan…
— Inari, rakas, rakas Inari!
Alvia sulkee hänet syliinsä ja painaa hänen huulilleen tottumattoman karun, kuuman suudelman.
— Sinäkin rakastat minua, sinäkin rakastat, hän kuiskaa.
— Minä en tiedä, huokaa Inari.
— Minä tiedän, sinä rakastat minua! Mutta että minun nyt juuri, nyt juuri täytyy lähteä! Miten se on vaikeaa! Nyt toivoisin, että en koskaan olisi saanutkaan matkarahaa. Mutta me lähdemme vielä kerran yhdessä, emmekä eroa sitten enää milloinkaan…
Inari työntää hänet pois.
— Ei, meidän täytyy erota, ainaiseksi!
— Ei ainaiseksi…
Ovikello helähtää.
Inari jähmettyy. Hän tietää, että se on Porkka. Hän ei uskalla avata. Henkeä pidätellen, tyrehtyvin kyynelein, tuijottavin silmin hän seisoo. Mitä on hän tehnyt? Ja mitä nyt tulee? Kaiken loppuko? Yksinäisyys, kylmyys, ikuinen piinapenkki!
Tajuton vaivaantuminen herpaisee Inarin tuskan. Hän vain seisoo…
Onnettomuus on jo hänen yllään…
— Minun täytyy lähteä, sanoo Alvia. Aika rientää.
Inari nyökkää surullisesti. Hän tuntee itsensä äkkiä taas kummallisen kaukaiseksi.
Alvia syleilee Inaria vielä kerran ja Inari sallii sen tahdottomasti tapahtua, raukeana, ikäänkuin hän senjälkeen ei enää tahtoisi elää…
Ovi sulkeutuu…
* * * * *
Inari näkee mielessään Porkan, joka kadulla ihmetellen katsoo Inarin valaistuun ikkunaan ja Alviaan, joka kiihkeän mielenliikutuksen ja rakkauden hehkuva syövytys kasvoillaan kiirehtii hänen luotaan ulos… Ja häntä itseään ei ole päästetty sisälle…
Mitä mahtoi hän ajatella? Ja mitä tehdä? Tulisiko hän ehkä takaisin pyytämään selitystä?
Inari odottaa, kuuntelee sydän kurkussa.
Ei ketään tule. Ei tietysti koskaan enää ketään. Alvia on mennyt pois, Porkka on mennyt pois…
Aivot hämärryttävä hätä valtaa Inarin.
Mutta Porkan vuoksihan ainoastaan kaikki, kaikki oli tapahtunut!
Se hänen ainakin täytyi saada tietää.
Saattoihan hän olla aivan suora nyt, jos hänellä ei kerran enää ollut mitään voitettavaa eikä mitään kadotettavaa. Jos kaikki oli jo menetetty! Hän paljastaisi Porkalle pikkuseikkoja myöten kaikki, yksinäiset kauhunkuvansa, avuttomuutensa, tahalliset voimannäytteensä, luontaisen heikkoutensa… Vaikka Porkka suuttuisikin. Vaikka hän olisikin kova ja julma. Jospa hän edes löisi häntä ja sitten antaisi anteeksi, sitten olisi hyvä. Kunpa hän vain ei olisi välinpitämätön ja hylkäävä.
Minä en voi elää ilman sinua! vaikeroi Inari yhä uudestaan ja uudestaan. Jos sinä jätät minut, tapan itseni. Minä en voi elää ilman sinua!