VIII.
Inarin sieluristeilyjen paljastus löi Porkkaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän oli kokonaan valmistumaton.
Hän oli aikoja sitten unohtanut ne jotkut pienet kohtaukset, jolloin Inari oli ollut hermostunut, naisellinen ja pikkumainen rakkaudessaan, kuten muut naiset. Ja näinä viimeisinä tyyninä aikoina hänellä ei ollut aavistustakaan tuon hiljaisen, selkeän ja miehekkään Inarin sydämen synkistä salaisuuksista.
Inari oli todellakin onnistunut antamaan itsestään voimakkaan ja ehjän kuvan, sellaisen, jota hän luuli Porkan voivan pitkällä, vaivattomalla rakkaudella rakastaa.
Mutta siihen hän oli tarvinnut toisen apua. Siinä oli onnettomuuden oka!
Tämä äkki-yllätys oli tehdä Porkan hulluksi. Oli kuin maa olisi vavahtanut hänen jalkojensa alla. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että häntä oli petetty, kavallettu kaikkein pyhimmässä.
Ja kuka oli sen tehnyt? Inari! Inari, johon hän oli luottanut enemmän kuin itseensä, jota hän oli jumaloinut kaiken totuuden ja kauneuden edustajana! Inari, tuo kylmä, itsetietoinen, aatteellinen, erotiikalle vieras intelligenssi, Inari, jolle parhainkaan ei ollut kyllin arvokasta, oli luisunut jonkun kenen hyvänsä syliin. Se oli mahdoton, hulluuttava ajatus! Kaikki hänen mielikuvituksensa kauniit rakennelmat romahtivat murskaksi.
— Inari, Inari, jospa tietäisit mitä olet minulle tehnyt! valitti
Porkka voimatta sanoa mitään muuta.
Inari koetti selittää, lohduttaa, pyytää anteeksi, hyväillä, vakuuttaa rakkauttaan, rakentaa sopusointua ja ymmärrystä. Epätoivoisesti rukoillen hän riippui kiinni Porkassa kuin haaksirikkoinen.
Mutta Porkka irroitti hänet hiljaa pois.
— Ei nyt, ei nyt, hän sanoi. Minun täytyy saada olla yksin, ajatella… Toiste sitten…
— Älä mene, älä mene!
— Minun täytyy nyt.
— Etkö luule, että koskaan voit unohtaa…?
— En tiedä.
— Mutta lupaathan tulla takaisin?
— Lupaan.
— Mutta milloin, milloin?
— En tiedä…
* * * * *
Inari vietti pari seuraavaa päivää sanattomassa, katkaisevassa jännityksessä, nukkumatta, syömättä, odottaen Porkkaa kuin elämänsä ratkaisua, kuin tuomiotaan. Olisihan hän voinut jo tulla. Olihan tämä liian suuri rangaistus niin vähästä…
Porkka oli tullessaan aivan tyyntynyt. Hän silitti Inarin otsaa murheellisesti.
— Inari parka, miten sinä olet mahtanut kärsiä, sanoi hän oudon hellästi.
Ei milloinkaan vielä hän ollut puhutellut Inaria niin lempeästi ja isällisesti.
Inari tunsi tällä hetkellä saaneensa korvauksen kaikista ponnisteluistaan. Hän tuli niin raukean onnelliseksi, että olisi vaikka voinut kuolla siihen paikkaan.
— Sinä olet saanut myös minussa soinnahtamaan tuskan, jollaista en vielä elämässäni ole tuntenut, jatkoi hän. Olet antanut minulle hyvin ankaran iskun, Inari. Mutta luultavasti ansaitun. Näinä päivinä olen ajatellut enemmän kuin yhteensä koko muun elämäni aikana, olen tehnyt tiliä itseni kanssa, ollut tuomiolla omantuntoni kanssa ja tiedätkö, minun on täytynyt ottaa paljon syytä omalle osalleni. Minä en ole ymmärtänyt sinua oikein, en kohdellut sinua oikein kaikesta päättäen. Huolimatta siitä, että joskus oikuttelit, luulin että olit ensi sijassa älyllinen, laskeva, tieteileväinen ja vasta toisessa sijassa rakastajatar, että tahdoit olla yksinäinen ja itsenäinen, että pidit avioliittoa häpeällisenä riippuvaisuuden tilana. Mutta sinähän oletkin lapsi, joka olet värissyt isätönnä, äiditönnä, koditonna, joka kaipaat turvaa. Miten kärsineen näköinen sinä olet, Inari, mutta vasta tänään huomaan sen. Inari armas, et saa paeta minua! Olen valmis pidättämään sinut millä hinnalla tahansa. Olen käynyt mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet, senkin että kadottaisin sinut, senkin että olet jo ollut minulle uskoton, ja olen tullut aina samaan lopputulokseen: en voi olla ilman sinua. En ole tähän asti osannut hoitaa rakkauttamme. Minä luulin olevani niin varma sinusta, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään sinun säilyttämiseksesi. En tiennyt edes olla varuillani. En ole koskaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuunkaan, että voisin todenteolla kadottaa sinut. Ei, se ei saa tapahtua. Minä tarvitsen Inaria, minä rakastan Inaria. Inari saa oikein oman kodin, jonne eivät mitkään kauhunkuvat enää pääse ahdistamaan. Inarin ei tarvitse enää olla valkyyria, Inari saa olla lapsi, Inari saa levätä.
Inari kuunteli kuin unessa. Hänestä oli niin suloista, että Porkka puhui noin. Mutta hän tiesi että äkki-tuska sokaisi hänet, että hän toivoi kotia vain Inarille, ei itselleen. Inarilla ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tätä hetkellistä heltymystä, joka myöhemmin ehkä koitui pahaksi.
— Taiteesi tarvitsee seikkailua, sanoi hän hiljaisesti.
— Se ei merkitse mitään. Se ei tarvitse sitä enää, tai minä en tarvitse sitä. En tarvitse mitään muuta kuin sinua. Jos tietäisit, miten väsynyt jo olen, väsynyt kaikkeen muuhun! Jo huomenna perustamme oman kodin.
Mutta voiman hetkenä tuntuu toisenlaiselta, ajatteli taas Inari. Ei, hän ei voinut tarttua tähän kiihottuneen mielijohteen tarjoamaan onneen, joka oli sattuman esiinkutsuma. Se ei kestäisi kuitenkaan. Se oli uhrausta Porkan puolelta, lunnaan suoritusta Inarista. Hän rakasti Porkkaa liiaksi ottaakseen sitä vastaan.
— Annetaan tämän tuskallisen ylimeno-ajan ainakin mennä ohitse ensin. Päätetään sitten, mitä teemme, vastasi Inari vältellen. Meidän täytyy ensin parantua, ensin tottua toisiimme tällaisina…
He olivat nyt melkein joka hetki yhdessä. Porkka, joka tähän asti oli kohdellut Inaria melkein kuin miestä, toverin luottavalla välinpitämättömyydellä, oli muuttunut rasittavan tarkkaavaksi rakastajaksi. Hän ei jättänyt käyttämättä pienintä tilaisuutta, jossa hän vain suinkin saattoi osoittaa Inarille rakkauttaan, mutta samalla myös kaikkia sen nurjia puolia. Kaikki miehiset vaistot naista kohtaan olivat heränneet tästä äkkiarvaamattomasta loukkauksesta. Hän laiminlöi työnsä, ystävänsä, toveripiirinsä, mallinsa ja Naiman ollakseen Inarin lähellä, vaikka tämä yhdessä-olo nyt useasti oli monin verroin myrskyisempää ja kuluttavampaa kuin ennen. Sillä ensimäisen kirpeimmän tuskan turruttua nostivat Porkassa päätään tuhannet kauan uinuneet sukupuoli-intohimot. Inari oli taivaallisesta Beatricesta äkkiä vaihtunut syntiseksi, maalliseksi vaimoksi, jota saattoi ruumiillisesti syleillä, mutta samalla myös rääkätä, pelätä, vartioida, solvata, syyttää, epäillä…
Yhä uudestaan ja uudestaan hän pakotti Inarin kertomaan suhteensa Alviaan, vaatien häntä tunnustamaan enemmän kuin mitä hänellä oli tunnustamista, loukaten häntä ainaisella epäluulollaan, raivostuttaen häntä ivallaan ja mustasukkaisuudellaan ja musertaen hänet jälleen liikahellyydellään, lepyttäen hänet lapsellisella herttaisuudellaan, rukoillen häneltä loppumattomia lemmenvaloja ja uskollisuuden todistuksia, joita hän ei kuitenkaan uskonut.
* * * * *
He istuivat eräänä iltana teepöydän ääressä leikitellen palavilla tulitikuilla niinkuin lapset.
— Kumman rakkaus palaa kauemmin?
— Minun!
— Minunpa!
— Ei siitä saa selvää. Huonoja taikoja! Otetaan parempi ennustähti. Tämä lilja merkitsee minun rakkauttani, tuo kanerva sinun. Saa nähdä kumpi kestää kauemmin! sanoi Porkka juhlallisesti.
— Senhän näkee nyt jo. Tietysti kanerva. Etkö tiedä: se ei kuihdu ollenkaan. Se kukkii kuoltuaankin.
— Sellainenko on siis sinun rakkautesi? Niin, sellainen se on. Se on hirveätä! Mistä minä silloin arvaan, milloin se on kuollut, kun se aina on samannäköinen? Herra jumala, mistä minä tiedän rakastatko sinä minua! Ei, sitä ei voi tietää koskaan, ja se tekee minut hulluksi! Sinä olet tyytyväisen ja tyynen näköinen ja vakuutat rakkauttasi minulle, mutta menet itkemään rakkauden tuskaasi toisen syliin! Sinun on paha olla minun kanssani ja hyvä muiden kanssa, sinä alistut minun rääkättäväkseni ja annat muiden lohduttaa itseäsi, suorastaan kehoitat minua hyväilemään muita ja antaudut itse muiden hyväiltäväksi, olet oikullinen, itsellesi vastainen, läpitunkematon, salakavala, ja minun pitäisi vain uskoa, että sinä rakastat minua! Mistä minä tiedän, että sinä et rakasta jotakin muuta!
— Sinähän tiedät sen.
— Ennen luulin tietäväni, kun luulin tuntevani sinut. Mutta nyt en tunne sinua enää, olen kadottanut kaikki ohjenuorat käsistäni. Sinä ikäänkuin hukut minulta, vaihdut, vierit pois joka hetki.
— Luulit kai, että olisin liikkumaton kuin kivi.
— En. Tiedätkö, miksi minä sinua kuvittelin? Magneetiksi, joka aina pyrkii samaan suuntaan. Ja henkistä voimaa kohti luulin sinun osoittavan. Ainoa varokeinoni sinun suhteesi oli varjella omaa voimaani, jottei kenkään voisi minua lyödä laudalta. Olin varma siitä, että sinulla ei ollut muita vertaisia kuin minä ja myös siitä, ettet koskaan voisi rakastaa itseäsi heikompaa. Mutta nyt huomaan, että tuo mielikuvani oli valhetta. Sinähän voit autuaallisesti vaipua heikompienkin syliin. Ja silloin on mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Koko maailma voi sinut valloittaa, koko maailma voi sinua rakastella, liehitellä. Tämä on hirveä mielikuva, tämä uusi! Minusta pitäisi koko taivaankannen parkua sitä rikosta, että Inari luisui arvottomamman syliin! Kerjäläisnulikan, salametsästäjän…
Inari synkistyi ja kovettui.
— Ketä tarkoitat?
— Ja sitä sinä kysyt!
— Jos hän on ollut kerran ystäväni, on hän myös ollut arvoiseni ystävä, sanoi hän leimahtaen.
— Inari lyö ritariksi rakastajansa kuten Wenäjän Katarina. Se on kyllä kaunista, mutta se ei sokaise näkeviä silmiä, sanoi Porkka pistävästi. Mutta en minä voi kilpailla kenen kanssa hyvänsä, en edes sinustakaan. Joko tai.
— Mutta eihän siitä ole kysymystäkään. Ei ole ollutkaan. Ja hänhän on jo poissa…
— Voi tulla takaisin milloin tahansa. Hän tietysti taas vaanii otollista hetkeä. Jos minä teen pienimmänkin virheen, on hän heti siinä ottamassa sinut lohduttavaan syliinsä. Sinulla on varaväki…
— Se ei ole totta! Älä solvaa minua äläkä häntä. Minä vakuutan, olen eronnut hänestä ainaiseksi.
— Sinä olet jo kerran pettänyt minut. Voit pettää toistekin. Mistä minä tiedän…
— Miten julma sinä olet. Jos olisin tahtonut pettää sinut, miksi olisin kertonut kaikkea! Olisinhan voinut vaietakin.
— En minä tiedä, oletko kertonut kaikkea. Sitä juuri epäilen.
— Minä vannon sinulle.
— Sinä puolustat häntä niin kiihkeästi.
— Miten sinä olet paha, sanoi Inari väsyneesti. On niin ikävä, kun et usko mitään. Sinähän tiedät, että pidän Alviasta. En voi kuulla välinpitämättömästi, että teet vääryyttä hänelle. Saahan minullakin olla edes yksi ystävä. Sinullakin on niin monta.
— Mutta miksi juuri hänet valitsit täksi ainoaksi. Selitäpäs minulle.
— Olenhan selittänyt niin monta kertaa. Hän oli hyvä minulle, ymmärsi minua. Hänen seurassaan oli niin turvallista olla.
— Ymmärsi! hymähti Porkka pilkallisesti. Kyllä minä tiedän, mitä lajia tuollainen ymmärrys on. Hän ei koskaan väisty viereltäsi, ei väitä vastaan, ajattelee samoin kuin sinä, matkii sinua, on sinun vallassasi, käskettävissäsi, johdettavissasi. Sitä se on koko ymmärrys. Omituista turvaa te nykyajan naiset tarvitsettekin.
— Niin, minä tarvitsen myös sellaista, kiivastui Inari yhä enemmän.
Joka minut oikein ymmärtää, hyväksyy minut myös!
— Ja sitä hyväksymystä menet hakemaan lasten kamarista!
— Mieluummin lasten kamarista kuin ukkokodista. Vanha polvi ei voi minua ollenkaan ymmärtää. Sen olen aina huomannut. Sinäkin olet melkein liian vanha minulle. Ymmärrät minut vain teoreettisesti, niin itsevaltiaalla, ankaralla tavalla. Eihän se mitään tee. Mutta on niin hauska joskus tulla ymmärretyksi juuri niinkuin itse ymmärtää itsensä, kunnioitetuksi juuri niinkuin itse kunnioittaa itseänsä. Nuoremman polven veressä on kai jo uusien aatevirtausten myrkkyä, uusien ihmisten aivosähköä, koska he ovat ikäänkuin luonnollisemmin lähempänä minua. Uskon, etten ole mikään poikkeusilmiö, että vielä tulee paljon samoin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä kuin minä. Ja nuorempien täytyy vielä kerran ehtiä paljon edelle minusta. Olisiko ihme, jos joku nyt jo olisi samalla kehitys-tasolla!
— Sinä uskot vielä kehitykseen! sanoi Porkka äärettömän halveksivasti. On vain kehittyneitä ja kehittymättömiä yksilöitä. Ja jos sinä tahdot väittää, että tuo nuorukainen, joka on sinulle kyennyt tarjoamaan pienen lemmenseikkailun, sen vuoksi olisi erittäin korkealla kehitystasolla, todistaa se vain, että yhä vielä olet sokeasti rakastunut häneen.
— Tuossakin väitteessäsi olet itse juuri sokea, niinkuin yleensä kaikki vanhemmat miehet. Ette koskaan voi ajatellakaan miehen ja naisen välillä mitään muuta suhdetta kuin rakkautta. Voi olla ystävyyttäkin, sellaista hyvää, sydämellistä kiintymystä, joka ei vaadi, ei pyydä mitään.
— Miten sinä petät itsesi. Hän muka ei pyydä mitään! Hän kerjää, odottaa kuin koira armopalaa sinulta! Se kai sinua enemmän miellyttää.
Inari kimmahti pystyyn.
— Hän ei kerjännyt enempää kuin minäkään! Minä olin yksin, hän oli yksin ja me viihdytimme toisiamme… Se tuli itsestään!
— Jos miehellä ei ole ketään miehisiä tovereita, on se aina paha merkki. Pane mieleesi se!
Porkka poltteli sikariaan tyynen ja itse tyytyväisen näköisenä ikäänkuin ei ollenkaan olisi huomannut tahallista ärsyttämistään.
Kyyneleet nousivat Inarin silmiin.
— Sinäkin olit kerran ennen maailmassa ilman muuta toveria kuin minä, et taida sitä enää muistaa. Silloin et muista välittänyt. Nyt on toista. Jos vähänkään pitäisit minusta, et tuolla tavoin minua rääkkäisi.
— Mutta enhän minä kestään muusta välitä kuin Inarista, sanoi Porkka taas äkisti heltyen. Älä huoli olla pahoillasi! Olen vain niin mustasukkainen sinusta. En soisi kenenkään muun tulevan lähellesi. Vaikka onhan se oma syyni. Olen ollut leikkiä pois sinut. Minussa asuu pelihimo. Se on minun heikko kohtani, johon kohtalo iskee, kun se tahtoo tuhota minut. Tältä kannaltahan minä oikeastaan kyllä sinutkin ymmärrän, vaikka äsken leksottelin. On niin hauskaa välistä pelata ihmisillä, leikkiä pallopeliä sydämillä noin vain huvikseen, tarkoittamatta mitään, ajan kuluksi. Ja kun on itse kylliksi hieno, nauttii karkeastakin. Sinä olet viimeksi ollut oikea Salome, joka olet herkutellut kamelin karvoilla. Mutta älä sitten perästäpäin itsekään ota asiaa niin hirveän vakavalta kannalta. Leikki on kyllä välistä vaarallista, mutta jos siitä onnellisesti suoriutuu, on se hauskaa… Se on voimannäyte sekin!
— Ei minun vaarani ole leikissä… En edes osaa leikkiä…
— Missä on sinun vaarasi siis?
— Lasken voimani yleensä siitä, kuinka paljon voin kestää ilman että minun vielä itseni tarvitsee tulla väliin tai estää. Kantaa, kestää, nähdä, kokea, ilman omaa käyttövoimaa, antaa tapahtua, se on minun pelihimoni ja sellainenkin voi käydä vaaralliseksi…
— Ja kuinka pitkälle olet sallinut ulkonaisen voiman mennä, kuinka pitkälle asian kehittyä tässä viimeisessä pelissä? Tietysti kuinka pitkälle tahansa! Olethan äärettömän voimakas. Ha-ha-haa! Sano minulle, Inari, kuinka pitkälle olet oikein mennyt? Kuinka paljon olet sallinut toisten rakastaa itseäsi, sill'aikaa kun olet uskotellut rakastavasi minua! Sano, mikä on ollut uskollisuutesi, tarkoitan uskottomuutesi mittapuu?
Porkan ääni oli jälleen kova ja epäkunnioittava.
Inari heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.
— Suurin mahdollinen tietysti, naurahti hän uhmaavasti ja terävästi. Olen koettanut mitata samalla mitalla kuin te miehet, kuin sinä! Nyt sen siis tiedät, itsestäsi tiedät! Jotta olisin tasaväkinen kanssasi, yhtä laaja, yhtä voimakas, kuin sinä! Jotten inhoaisi, kadehtisi, vihaisi sinua! Jotta rakastaisin sinua ja jotta sinä rakastaisit minua! Mutta et rakastanutkaan, jatkoi Inari kiihtyen. Sen ainoan kerran, jolloin oikein tarvitsin rakkauttasi, kielsit sen minulta. Muistatko äitini hautajaisten jälkeistä juhlaa? Koetin sinun tähtesi olla iloinen. Sinä yksin tiesit, miten sairas olin. Sinun olisi pitänyt vähän sääliä minua.
— Jumalan kiitos, et koskaan ole herättänyt minussa vielä sääliä.
Kaikki muut tekevät sitä. Ja minä en voi säälistä rakastaa, mutisi
Porkka.
— Mutta silloin sinun olisi pitänyt sääliä minua. Mutta sinä säälit Naimaa, jolla kuitenkin oli koti, isä ja äiti, rauha ja rakkaus ja kaikki asiat paikallaan, ja jätit minut kuoleman varjoon värisemään!
— Ja sinä keimailit koko illan muiden kanssa, nauroit ja liehakoit. Ihmettelin kyllä itsekseni, muistan sen hyvin, että hieman omituinen olet äidinhautaajaksi. Sitä vain ei näkynyt päällepäin. Mistä minä kaiken tuon alta olisin voinut aavistaa, että sinä minua ikävöit. Jos olisit sanallakaan maininnut, että tahdoit minut saattamaan itseäsi, että välitit minusta, olisin kernaasti tullut. Luulin, että tahdoit Alvian saattajaksesi, niinkuin asianlaita tietysti olikin…
— Sellaista ei voi pyytää, selittää, opettaa! Olisit minut ymmärtänyt, jos olisit minua rakastanut.
Porkka nousi kävelemään hermostuneena.
— Olenhan sanonut, että kaikessa muussa tulemme toimeen paitsi ei rakkaudessa. Aina sinä syytät minua. Kuuntelepas vain nytkin oman äänesi painoa, kuinka rakastavainen se tälläkin hetkellä on!
— Miksi siis aina kiusaat minua Alvialla! Sinähän itse syytät minua! Onhan sinullakin ollut Naimasi. On vieläkin! Enkä ole koskaan sinua siitä soimannut.
— Et ole rakastanut minua tarpeeksi. Silloin olisit sinäkin mustasukkainen.
Inari istui nyreänä ja loukkaantuneena, selin Porkkaan.
— Minä olisin kovin ylpeä, jos Inarikin olisi minusta mustasukkainen, jatkoi Porkka taas vaihtuen leikittelevän hyväilevään äänilajiin.
Inari ei vastannut. Koko elämä tuntui kiertyvän niin järjettömän hullulle kerälle. Kaikki oli niin tuiki tarkoituksetonta, niin itse itselleen vihollista, kaikki mitä ihminen suunnitteli, teki, ponnisteli, järkeili, minkä vuoksi hän kärsi, kamppaili, pirstoi ja kulutti itseään! Nyt Porkka pyysi häneltä mustasukkaisuutta! Hulluuden hulluutta, turhuuden turhuutta! Sellaista oli elämä! Pitikö sille nauraa vai itkeä?
— Näin me kinailemme ja kaikki johtuu vain rakkaudesta, puhui Porkka hyvitellen Inaria. Sinä manasit sen taivaasta takaisin maan päälle. Tällaista se nyt on.
Porkka veti Inarin syliinsä ja suuteli häntä.
— Onkohan muidenkin ihmisten rakkaus näin kurjaa! hymyili Inari surkeasti, itku kurkussa.
— Kyllä minä luulen, silloin kun se on oikeaa rakkautta. Nyt minä sen vasta oikein tunnen, ensimäisen kerran, vastasi Porkka uudelleen suudellen Inaria.
* * * * *
Tällaisia kohtauksia jatkui pitkin talvea vähän päästä. He heittelehtivät julmuudesta hellyyteen, rakkaudesta vihaan. He kutsuivat toisistaan esille ennen tuntemattomia halpamaisuuksia ja pikkumaisia sielunliikkeitä, ärsyttivät toisiaan vastaan pohjimmaisen vaistoelämänsä kipeimmät ja hekumallisimmat pyyteet.
He tulivat täten omaisemmiksi toisilleen, mutta samalla tylstyivät toisiensa suhteen ja vieroittuivat. Särkyi monta haurasta, runollista kudelmaa heidän väliltään, piirtyi mieleen kuvia mielen mataluudesta, jäi polttamaan aivoihin kärsittyjä solvauksia ja vääryyksiä. Heidän oli mahdotonta jumaloida toisiaan enää.
Alvia ja Naima saivat lakkaamatta käydä linkoamis-aseista. Ei ollut sitä kohtaa heidän menneisyydessään, jota he eivät lopulta olleet penkoneet, häväisseet ja kostaneet. He turmelivat, demoralisoivat, makadamisoivat toisensa ainaisella epäluulollaan ja luottamuksen puutteellaan.
Sitten he vaimenivat, väsyivät, eivät viitsineet enää. He eivät intoilleet enää yliluonnollisista eivätkä kiivailleet luonnollisista. He tunsivat toisensa, tiesivät, mitä toinen milloinkin kussakin tilaisuudessa sanoisi, toimisi, ajattelisi. He pitivät toisistaan, tahtoivat toisilleen hyvää, mutta eivät enää ylenmäärin ihannoineet toisiaan eivätkä pingoittaneet vaatimuksiaan.
He talttuivat. Porkka oli sellainen kuin Porkka oli, Inari sellainen kuin Inari oli, elämä täytyi elää, koska ei voinut olla sitä elämättä, ja yhdessä, koska he kerran eivät voineet olla erillään.
Heidän ristiriitansa muuttuivat vähitellen pintapuolisemmiksi, porvarillisemmiksi. Jos Inari jalomielisesti kieltäytyen liika-rakkaudesta, liika-läheisyydestä lähetti Porkan ulos maailmaan, jonne hän sentään halusi, syytti hän Inaria ilomielisesti ja ylimalkaisesti rakkauden puutteesta; jos taas Inari vetosi rakkauden kaikki-valtaan, tunsi hän itsensä kiusallisesti vangituksi, mutta ei uskaltanut kapinoida.
Näin kului melkein vuosi. Näennäisesti he eivät rikkoneet millään toisiaan vastaan.
Myös sisällisesti tunsi Inari olevansa synnitön. Hänen oli kyllä joskus ikävä Alviaa, mutta hän oli liian ylpeä, liian ehdoton rikkoakseen sanaansa. Hän teki väkivaltaa itselleen, ei vastannut Alvian kirjeisiin ja lopulta ne lakkasivat aivan.
Porkka ja Inari lakkasivat myös puhumasta Naimasta ja Alviasta.
Heidän suhteensa oli siis hyvä. He olivat saavuttaneet porvarillisen tasapainon ilman avioliittoa.
IX.
Kaupungin syyskausi oli parhaassa käynnissään.
Valmisteltiin ja vietettiin juhlia. Ja Inari ja Porkka olivat muiden tapaan mukana kokouksissa ja yhteisillä illallisilla.
He olivat nyttemmin melkein aina suuremmissa seuroissa ja vain harvoin enää kahden.
Inarin hätääntyneet juoksut Porkan asunnolle olivat myös lakanneet.
Muutenkin hän nyttemmin aivan vältti sitä tuttavallista poikkeamista
Porkan luo, joka ennen oli ollut hänen jokapäiväinen ilonsa.
Oli jotakin, joka ei ollut kuin ennen ja joka koski…
Mutta eräänä aamuna valtasi Inarin vastustamaton halu nähdä Porkkaa kahden. Hän oli nähnyt unta ja herännyt vanhoihin, liikuttavan herkkiin tunnelmiin. Ja sitten hän muisti, miten Porkka viime aikoina oli näyttänyt rasittuneelta ja hermostuneelta ja miten kauan siitä oli, kuin he viimeksi olivat oikein suloisesti toisiinsa sulautuneet.
Inarilla oli Porkalle asiaa, joka oli yleishyödyllistä laatua ja jonka hän olisi voinut kirjoittaakin. Mutta nyt päätti hän sen toimittaa itse tavatakseen Porkan.
Oli tavattoman ihana, routainen marraskuun sunnuntai. Kello oli vasta puoli kymmenen, maa vielä valkeassa kuurassa, aurinko kimalteli kellastuneiden lehtien jäisissä särmissä maassa ja puussa, kun Inari hiljalleen asteli Porkan asuntoa kohden pienen puistikon läpi.
Tähän aikaan tapasi hänet varmimmin, sillä hän nukkui pitkään ja
Inarilla oli omat merkkinsä, joista Porkka tunsi hänet ja tiesi avata.
Hän soitti. Ei mitään vastausta. Hän odotti, soitti uudestaan, useampaan kertaan, hälyyttääkseen, herättääkseen, sillä Porkka saattoi nukkua sikeästi. Samalla tuloksella.
Porkka ei siis ollut kotona. Hän oli yöpynyt jonnekin muualle. Sehän ei ollut mitään tavatonta, ja Inari alkoi jo kirjoittaa lapulle sanottavaansa pistääkseen sen sisälle kirjelaatikosta. Mutta varmuuden vuoksi hän vielä kerran soitti.
Silloin aukeni pihan toiselta puolen ovi ja pieni tihrusilmäinen eukko, jonka Inari tunsi Porkan siivoojattareksi, tuli luihusti laahustaen hänen luokseen.
— Kyllä herra on kotona, hän sanoi, mutta siellä on toinen nyt…
Ja eukko kivitti Inaria pahansuovilla, karkeilla, pistävillä katseillaan, joissa oli lähenteleväisyyttä, solvaisevaa tuttavallisuutta, tahallista kostonhalua ja häväisemisen tarvetta. Ja ääni sitten! Siitä ei voinut erehtyä.
Se ilmoitti elävästi, että akka tunsi Inarin suhteen Porkkaan, että hän paheksui sitä koko pikkuporvarin itsekylläisen hyveellisyyden häijyydellä, pani hänet porton tasalle ja ilkkui, ärhenteli mielihyvästä, että hänet vihdoinkin oli potkittu ulos toisen tieltä.
Inari tunsi jähmettyvänsä. Hän pudotti mahdollisimman välinpitämättömän ja asiallisen näköisenä kirjelipun kirjelaatikkoon ja kääntyi pois ilmettä muuttamatta.
Mutta hänen hermostonsa oli siinä silmänräpäyksessä järkähtänyt tasapainostaan. Epämiellyttävän vaikutelman antama töytäys jatkui kivistävänä, herättävänä värinänä kautta koko elimistön. Neuvottomana jäi Inari seisomaan kadulle. Tuntui niin ihmeelliseltä. Maailma oli aivan kuin muuttanut muotoaan. Oli kuin olisi hän äkkiä saanut takaisin kadotetun muistinsa, löytänyt jatkuvan minuutensa sotkeutuneet langat. Pitkien vuosien pidätetty, sisällinen nyyhkytys, kaikki ennen eletyt kärsimykset, kaikki nykyhetkien salatut levottomuudet ja pienet loukkaukset purskahtivat vereslihalle.
Ja hän vain seisoi kadulla neuvottomana, osaamatta ajatella ainoatakaan ajatusta…
Vähitellen vasta tajunta palasi. Mitä hän tässä seisoi ja odotti?
Hän oli soittanut sovitulla tavalla. Porkka oli kotona, ei avannut. Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä eikä moitittavaa. Usein ennenkin oli niin tapahtunut. Joku toveri saattoi maata atelierin ylisillä…
Mutta sitten muisti Inari taas eukon äänen. Ei! Siinä oli jotakin erikoista, intiimiä. Siinä oli jotakin… Mutta mitä, kuka…?
Hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi juuri nyt tällainen harakka ovella nauramassa?
Sisällä oli naisia. Ei, ainoastaan yksi nainen siellä oli, erikoisemmin, kauan huomattu nainen, valittu, rakastettu…
Kuka siis? Inari ei ollut varma. Hän ei ollut niin pitkään aikaan enää kiinnittänyt huomiota Porkan mahdollisiin nais-tuttavuuksiin. Mutta tämä henkilökohtainen, tämä ensimäinen yhteiskunnallinen solvaus kutsui hänessä jälleen esiin tiedonhalun, tiukensi varmuuden vaatimuksen.
Inarin luonteelle oli ylimalkaan kaikki ulkonainen vakoileminen vierasta ja vastenmielistä. Mutta tällä kertaa hän vallan suvaitsevaisesti myhähti uteliaisuudelleen. Voisihan hän oman oikkunsa iloksi ottaa tuosta asiasta selvän, koska se kerran häntä tosiaan huvitti.
Puoli tuntia odotusta korkeintaan. Ja sillä tavoin, ettei kukaan huomaisi eikä saisi tietää sitä, ei kukaan loukkaantuisi eikä tuntisi itseään kiusatuksi.
Inari jäi odottamaan.
Porkan atelieri oli hyvin mäkisen kadun alimmassa alhossa. Inari kulki katua ylöspäin niin pitkälle, että kadun alapäässä olevista ihmisistä erottui enää vain hatun reuna, sitten takaisin, varoen, vartioiden, valmiina livahtamaan näkymättömiin heti, kun joku tuttu nainen tulisi Porkan ovesta. Sillä siellä oli nyt joku personallinen nainen, sellainen, jonka tunsi tuntemattomanakin, ei portto, ei malli…
Aika kului. Puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia…
Inari tähtäili hermot kireinä yhteen ainoaan pisteeseen joka hetki yhä enemmän väsyen vakoiluunsa ja omaan hulluuteensa. Mutta sitä vähemmin hän saattoi irroittua siitä. Hän oli kuin noiduttu. Koska hän kerran oli jaksanut näin kauan, niin toki vielä vähän aikaa lisäksi. Eihän tätä näin pitkää odotusta voinut hukkaankaan heittää. Ei voinut kestää enää hyvin kauan…
Mutta yhä kesti…
Inarin mielenkiinto, joka ensin oli ollut aivan harmitonta leikkiä, muuttui sitä myöten vakavammaksi. Mitä saattoi nainen tehdä siellä näin kauan?
Mikäli Inarin silmät hämärtyivät pinnistyksestä, sikäli ne myös terottuivat. Hän erotti jo äärettömän kaukaa jokaisen kadulle ilmaantuvan hahmon ääriviivat. Hän iski silmänsä kuin haukka jokaiseen naiseen, jonka eleet hiukankin kavalsivat luvattomia teitä. Ja sellaisia tuli monta…
Hän kävi aikansa kuluksi läpi kaikki mahdolliset kevytjalkaiset tuttavansa. Miten kukin kulkisi…
Arla, näyttelijätär, nostaisi nilkkansa varmuuden vuoksi tavallista pontevammin, pieni, soreanröyhkeä nenä tavallista enemmän pystyssä… Leila, laulajatar, lapsen-alku, ihmisen-alku, lipuisi ohi melkein liikehtimättä, luikahtaisi kuin varjo sivu vaarallisten seutujen, arasti pälyen puoleen ja toiseen, silmissä epämääräinen tunnustelu, hyvän ja pahan tiedon puun ratkaisematon arvoitus…
Kello oli jo kohta kolme. Päivä alkoi painua pimeään.
Inari ei ymmärtänyt enää mitään, ei miksi hän tässä yhä käveli, ei kuka oli hän tuolla sisällä tai kuka hän itse täällä ulkona. Hän alkoi pelätä poliisia, joka jo oli merkinnyt hänen oudon vaanimisensa, kaikkia ihmisiä, jotka kenties saattoivat nähdä hänet kaksi kertaa. Hän piiloutui portteihin ja kadunkulmiin kuin pahantekijä, mutta ei voinut luopua vakoilustaan. Hänen täytyi nähdä jokainen, joka tuli ulos Porkan portista. Se oli jo aivan pelkkä päähänpisto.
Inari kulki jo tylsänä. Hän oli unohtanut mielenkiintonsa esineen. Hän kulki vain sen vuoksi, että hänen täytyi kulkea, valmiina siihenkin, että tätä järjetöntä piinaa kestäisi iankaikkisesti…
Silloin vihdoinkin ovi aukenee ja vastaan tulee tuttu nainen: Naima.
Ja vaikka Inarilla olisi ollut syytä eniten arvailla Naimaa, ei hän mistään niin hämmästynyt. Hän ei ollut olettanut sitä sittenkään. Se oli kuin hänen oman jumalilta säädetyn perikatonsa ehdottomin ilmestys, johon ei tahdo uskoa ei edes todisteluillakaan, sentähden että se on kuolema…
Kummallinen viileä rauha valtasi Inarin.
Hän meni Naimaa vastaan tyynenä, täysin itsensä herrana, kuin sattumalta. Hän pysähtyi, tervehti ystävällisesti, upottaen silmänsä rehellisesti Naiman silmiin. Inari oli valmistunut, Naima yllätetty, peli epätasainen. Vastoin tavallisuutta Naimakin näytti hermostuneelta. Hänen kasvoillaan ui epätasaisia, kuumeisia pilkkuja, hän änkytti ja osoitti ilmeistä tasapainon järkkymistä, joka kaikki oli sulaa nautintoa Inarille. Hän tunsi olevansa ainakin tämän tuokiotilan ehdoton vallitsija.
He erosivat nopeasti.
Inari jäi yhä odottamaan.
Nyt ainakin tulisi Porkkakin jo pian. Mutta miksi he eivät tulleet yht'aikaa?
Vielä puoli tuntia.
No vihdoin!
Porkka tuli tasaisesti, tavallisesti, tervehtäen Inaria totutulla tyyneydellä.
Inari toimitti asiansa.
— Näin jo kirjeesi, sanoi Porkka.
— Pelkäsin, ettet huomaisi, sanoi Inari.
— Vahinko ei olisi ollut suuren suuri.
— Ei, sanoi Inari.
He astuivat yhdessä kappaleen matkaa puhumattomina.
Inari oli jo aikonut olla sanomatta mitään, mutta vilkaistessaan Porkan välinpitämättömän häikäilemättömiin silmäviivoihin hän uudestaan ärsyttyi. Olihan kaikki sitäpaitsi jo valmista. Mikään ei voinut muuttua enää!
— Tapasin Naiman, hän sanoi.
— Vai niin, vastasi Porkka ilmettään muuttamatta.
— Olen odottanut pääsyä luoksesi, kokonaista kuusi tuntia, helähti
Inari harvinaisen keveästi ja nopeasti. Naima oli yötä luonasi!
— Se ei ole totta, sanoi Porkka.
— Emäntäsi sanoi…
— Mitä?
— Että hän on kyllä kotona, mutta siellä on toinen nyt…
— Hävytöntä! Sitäpaitsi hän tuli vasta aamulla, hän ei ollut yötä!… Ei tällä kertaa…
Inari tunsi kuinka tämä hirveä totuus, vaikkakin kielteisessä muodossa, totuus, jonka hän kyllä hyvin tiesi, tunsi, oli aavistanut jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt ensi kerran täysin tunnustetussa, eittämättömässä muodossa pusertautui esiin, oli halkaista hänen sydämensä. Hänen henkensä salpautui. Hän kalpeni ruumiin karvaiseksi.
He kulkivat katua eteenpäin kumpikin jännitetyssä, yli-kiihottuneessa mielialassa. Ulkonaisesti kylminä, sovinnaisina, mutta sisällisesti kohtalokkaina, valmiina puhumaan totta ja kuolemaan.
Omituinen kohtalo-toveruuden tunne teki heidät sinä silmänräpäyksenä toisilleen jälleen tärkeiksi ja läheisiksi ja samalla hillityiksi.
— Minne menemme päivälliselle? kysyi Porkka aivan luonnollisesti niinkuin asia olisi ollut jo ennen sovittu.
— Minne vain tahdot, vastasi Inari hiljaisesti.
Tyyninä, alistuvaisina ja päättävinä he kulkivat toistensa rinnalla kohti välttämätöntä tilitystä, jota he olivat koettaneet viivyttää, mutta joka ei enää ollut vältettävissä.
X.
Tiesithän sinä sen, sanoi Porkka. Enhän ole sitä salannut.
— En tiennyt. Et puhunut koskaan suoraan…
— Sinä itse puhuit siitä…
— En tiennyt, että se jatkuisi. Mutta nyt kun tiedän, en voi enää olla sama… Jotakin on muuttunut minussa…
— Jospa tietäisit, kuinka vähän oikeastaan olen ollut sinulle uskoton! Itse olet ollut paljon enemmän. Olethan sinä ollut minulle uskoton? Sielulla ja ruumiilla? Etkö voi sitä jo tunnustaa, kun minäkin olen tunnustanut? En kärsi siitä enää.
— Kaikki olen kertonut. On turha toistaa sitä, kun et kumminkaan usko minua, sanoi Inari väsyneesti.
— Oikeastaan minä kyllä uskon sinua. En ole koskaan oikein todenteolla sinua epäillyt, vaikka olen kiusannut sinua. Itseäni olen kiusannut paljon enemmän. Tuo ajatus on vaivannut minua paljon enemmän, mitä koskaan olen tahtonut näyttää. Se on suorastaan ollut tehdä minut hulluksi. Kalvanut elämääni yötä ja päivää, ilkkunut kaikkia hartaita ja rakkaita unelmiani, uhannut särkeä sydämestäni sinun kuvasikin kokonaan. Ja koko tuo pieni rakkausjuttu Naiman kanssa johtui pääasiallisesti juuri siitä. Minulla oli tarve kostaa, tarve tehdä itse syntiä voidakseni jälleen katsoa ylös sinuun niinkuin ennen. Olenhan ollut sinulle hirveän kyynillinen, myönnän sen itse. Siitä tahdoin päästä. Tein tahallani mitä tein. Se ei ole Naiman syy. Hänen alkeelliset viettelykeinonsa eivät olisi minua langettaneet.
Inari istui synkissä mietteissä.
Miten kummallisesti kaikki kiertyi renkaalle. Miten salakavalasti onnettomuus ahdisti heitä kumpaakin, kalvaen heidän sieluaan huomaamattomasti kuin vesipisaret kallionkylkeä. Mitä auttoi vastarinta. Mutta olihan hänkin luopunut Alviasta. Miksi ei Porkka Naimasta? Miksi ylläpiti hän yhä vielä suhdetta hänen kanssaan, jos kaikki oli ollut vain suuremmalle rakkaudelle alistettu oikku?
— Ja nyt? Miksi enää?
— Hyvä Jumala, olen ollut liian väsynyt valmistaakseni itselleni ikäviä kohtauksia. Ja sitten en ole ollut enää varma sinusta. Naima on ollut minun varaväkeni, orjatar, joka palvelee minua nöyrästi, tyytyy vähään, jonka voi palkita turhalla rihkamalla, puettaa heikkoudella, joka käy halvaksi pitää…
— Oletko varma siitä?
— Kaikki on vain sinun tähtesi. Voidakseni kestää sinut. Sinä käyt niin kalliiksi.
— Sinulla on päähänpistoja, jotka tuhoavat meidät! Tai ne ovat tekosyitä. Et ole rehellinen! Et edes oikeudenmukainen! Minulle et salli mitään levähdyspaikkaa toisen sylissä ja minun pitäisi sallia se sinulle!
— Kadut, ettet jäänyt toisen syliin lepäämään!
Inari kuohahti.
— Olisiko se ihme, kun et milloinkaan anna minun levätä sinun sylissäsi!
— Tarjosin sinulle kotia, et ottanut vastaan…
— Et uskalla tulla minun luokseni väsyneenä, vaalittavaksi, hellittäväksi. Mikä koti minä olisin ollut sinulle!
— Et olekaan mikään lempeä lepopaikka. Olet liian viisas, sinä ajattelet aina ja pakotat toisenkin siihen. Sinä tiedät uupumukseni ja minä tunnen sen silloin kaksinkertaisena. Se ei ole mikään virkistys sielulle. Kun olen väsynyt, tarvitsen naisen, joka on hyvä, tyhmä ja rakastunut, joka ei näe heikkouttani, joka uskoo minut aina yhtä väkeväksi ja jumalalliseksi ja palvelee minua sellaisena. Nykyään olen ollut aivan lopussa. Olen taas epäillyt kaikkea, työtäni ja kykyäni, sinua ja itseäni… Naiman seura on siinä suhteessa tehnyt hyvää…
— Ja minun tekee pahaa, niinkö?
— Et ymmärrä miestä…
— Muut ymmärtävät sinut paremmin?
— Välistä tuntuu melkein siltä. He eivät ainakaan kysele, vedä minua tilille kaikesta. He eivät rasita seurallaan, he eivät säre uskottomuudellaan elämääni, kuten sinä. Heidän kanssaan olen yksin, he eivät ole ketään, mitään! Minä en kestä sinua!
— Enhän ole liiaksi rasittanut sinua seurallani. Enhän ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan nytkään…
— Tulet näkemään tästä lähin vielä vähemmän, tokaisi Porkka karusti.
Inari vaikeni, sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena.
Porkka jatkoi:
— Tulen näyttämään, että voin olla yksin. Mistä on tullut se ennakkoluulo, että ihminen ei muka voisi olla yksin! Minä näytän, että en tarvitse ketään. Enkä ole tarvinnutkaan koskaan muita kuin sinua. Mutta minulla on tarve vapautua sinustakin. Kadotan sinun kanssasi itsetuntoni, miehuuteni, voimani, työkykyni. Olen kuin varjosi. Minun täytyy taas tuntea voimani, nähdä että voin seista yksin, tehdä koe, jotta saisin takaisin uskon itseeni. Muuten olen mennyttä miestä. Ymmärrätkö! Ja sellaisena en voi jäädä armoillesi. Olen ollut sitä jo niin kauan. Minun olisi pitänyt erota sinusta silloin, kun tulin tietämään että rakastit toista, jos olisin ollut oikea mies. Mutta en jaksanutkaan. Silloin vasta tajusin, näin koko riippuvaisuuteni, sen että minä olin heikompi sinua. Ja sinä näit sen myöskin, sinä olet ollut päälläpäin siitä asti ja luulen huomanneeni, että se on ollut sinulle mieluista. Mutta minulle se on sietämätöntä!
Porkan äänessä soi väärentämätön rasitus ja hermostus.
Inari tunsi, että viimeisetkin siteet ratkeilivat, että heidän suhteensa kehittyi huimaavaa vauhtia lopullista ratkaisua kohden, josta sitä ei enää voinut estää.
Ilmassa oli niin paljon särähtelevää epäsointua, että kumpikaan, peläten sanovansa jotakin kohtalokkaan murhaavaa ei kotvaan aikaan uskaltanut jatkaa.
Vihdoin sanoi Inari:
— Tämähän on hyvin ratkaisevaa. Sittenhän on parasta, että eroamme…
— En tiedä, sanoi Porkka hyvin väsyneesti. Hermoni ovat tätä nykyä kokonaan pilalla. Ehkä kaikki mitä puhun on pelkkää hourausta. Ehkä minun aivoissani on jotakin hullusti. Minä melkein luulen niin. Joku aika täytyy minun ainakin olla yksin, päästä selville itsestäni. Täten käyn sinullekin taakaksi. Ja sitä ajatusta en kestä. Ajattele, että jo olisinkin murtunut mies, kokonaan lopussa. Silloin meidän kuitenkin täytyisi erota… Ei, älä väitä vastaan! Ajattele, että minä olisin iltarusko, sinä aamurusko! Silloin meidän kuitenkin täytyisi erota… Että kaikki on ollut vain hetkellistä näköhäiriötä, että minä kuulun kuolemalle, sinä elämälle…
— Tiedät, että minulla ei ole elämää sinua ilman.
— Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä… lisäsi Porkka kaukaisesti. Mutta näin ei voi jatkua, huudahti hän jälleen vaivaantuneesti. Tai miten olet ajatellut tätä talvea? Sitenkö, että näin istumme toistamme vastapäätä ja kärsimme. Että minä kuljen sinun talutusnuorassasi, ja sinä toivot sentään, että minä taluttaisin! Vastatusten tylstymistä, kiusaantumista ja sitten taas ylimalkaista ympäristöä tyhjyyden täytteeksi! Ja niin vuodesta vuoteen! Ei, siitä ei tule mitään!
— Ei, meidän tulee erota, sanoi Inari hiljaisesti.
Hänestä tuntui kuin olisi hän istunut avatuin suonin kuolinkylvyssä. Ei mitään räikeätä tuskaa enää, ainoastaan uuvuttava raukeus, varma kuolema silmien edessä.
Hän ei ollut aavistanut, että Porkan hermot olisivat niin sairaat.
Porkka oli oikeassa. Tätä ei voinut jatkua…
— Ulko-ilma tekee meille ehkä hyvää, sanoi Inari. Jos lähtisimme kävelemään!
Mutta ehdotus ei ollut onnellinen. Pakkasessa heidän kipeä tunnelmansa pingoittui vielä kireämmäksi. Inaria suretti. Vihlova onnettomuuden tunne valtasi hänet uudelleen. Hän tuli ajatelleeksi, että he kenties viimeistä kertaa täten kulkivat yhdessä tuttuja teitä. Miksi he eivät voineet olla toisilleen hyviä ja lempeitä? Eihän tämä onnettomuus ollut heidän syytään. Jumalien kateutta se oli ainoastaan. Ja hänen syvintä rakkauttaan se ei voinut järkyttää. Päinvastoin se jälleen vetosi siihen. Hän oli valmis väistymään, eroamaan vaikka, tehdäkseen Porkan jälleen terveeksi ja onnelliseksi.
Mutta Inari ei voinut sanoa mitään. Murhe ja rakkaus oli liian raskas.
Hän silitti hiljaa Porkan kättä.
He kulkivat puolisen tuntia äänettöminä kummallisen kaihtavassa, odottavassa ja päättämättömässä mielialassa. He sivuuttivat kuin sattumalta sekä Inarin että Porkan asunnon, ilman että kumpikaan teki pysähtymisen merkkiä. Hermojen jännitys esti heitä pysähtymästä.
Inari oli kuoleman-surullinen. Hän ainoastaan silitti Porkan kättä…
— Älä viitsi, äännähti Porkka vihdoin. Miksi pakotat minut sanomaan sitä? Etkö itse huomaa, tunne sitten enää mitään? Ettei nyt…
Inarin käsi painui alas kuin nuolen satuttamana. Tämä oli kaikkein pahin poistyöntö…
He kävelivät nyt suoraan Inarin ovelle.
— Tällaista se sitten on, siitä nyt näet, virkahti Porkka.
— Hyvää yötä, sanoi Inari.
Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin he erkanivat sopimatta jälleentapaamisesta. Ja Inari käsitti, että kaikki oli lopussa.
* * * * *
Inari ei edes koettanutkaan enää saada elämää entiselleen. Synkkä ja ylpeä päättäväisyys oli pitkästä aikaa taas vallannut hänet. Tuo viimeinen turmiollinen keskustelu ei ollut mitään satunnaista, ei sellaista, jonka saattoi unohtaa. Se sisälsi solvauksia, joita ei mikään rakkaus voinut pyyhkiä pois…
Vielä kerran tarttui Inari entiseen keinotekoiseen oljenkorteensa, väitöskirjatyöhön: hänen täytyi matkustaa sitä viimeistelemään.
Porkan kanssa he olivat edelleen yhtä mieltä siitä, että pieni ero teki heille kummallekin hyvää.
Mutta Inarilla oli varma aavistus siitä, että hän nyt lähti kohti suurta eroa, että hänen oli näin vähitellen taas totuttava jäämään yksin…
Tai sitten: tämä oli viimeinen keino pelastaa, jos jotakin vielä oli pelastettavissa hänen poloisesta rakkaudestaan.
XI.
Inari oli taas Parisissa, samassa Parisissa, jossa hän vielä muutama vuosi sitten Porkan kanssa oli elänyt yhtämittaisessa huumauksessa kuin maailman voittaja.
Nyt olivat kaikki kultaiset unelmat varisseet silmistä. Inari oli yksin ja väsynyt. Tulikaupungin aurinko ei jaksanut häntä elvyttää. Mutta hän sai ainakin rauhassa raueta ja muuta hän ei pyytänytkään.
Keskellä ihmisvilinää hän kulki ikäänkuin kaiken inhimillisyyden ulkopuolella. Ei mikään liikuttanut häntä, ei hänen oma itsensäkään. Kaikki tunne-erittelyt, jotka ennen olivat olleet hänen yksinilojaan, olivat herpautuneet hänen aivoissaan merkityksettömiksi. Käsitteet sellaiset kuin rakkaus, kärsimys, tylsyys, ikävä, viha, nautinto, väsymys, kyllästys, inho, suru, ilo, syytös, ihailu, toivo ja epätoivo, jotka niin kauan kipunoiden olivat risteilleet hänen ajatuksissaan, olivat sulaneet yhteen suloiseksi tyhjyydeksi. Niitä ei ollut enää, hän ei erottanut niitä enää, ei jaksanut tarkata niiden ääriviivoja…
Hänen silmäinsä ohi kulki vain kuvia, ulkonaisia ja sisällisiä, joita hän ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään ymmärtää… Maailman meno oli käsittämätöntä…
Etenkin kun hän jonakin kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä seisoi mielipaikallaan Sacré-Coeurin korkeuksilla yllään rajaton avaruus, allaan usvista heräävä jättiläiskaupunki, joka miljoonine asujamineen humisi kuin ääretön valtameri, tuntui kaikki ihmishiukkasien tuska, repeily ja ponnistelu niin turhan pieneltä ja mitättömältä. Siinä se oli hänen jalkojensa juuressa mahtavana voiman symboolina eikä se sentään ollut mitään! Tomujyvä avaruudessa vain, haihtuva, vaihtuva näköhäiriö vain! Ja mitä olivat hänen viimeiset itse-elämänsä nyyhkytyksen vuodet? Epäoleellisia varjoleikittelyjä hänen aivojensa peilipinnassa. Missä ne olivat nyt? Ei missään. Ei kukaan niistä tiennyt. Ne pakenivat häneltä itseltäänkin yhä kauemmas hämärään. Palasivat siihen tietämättömään, mistä olivat tulleetkin. Tässä olivat he Porkankin kanssa seisoneet yhdessä. Ja se oli enää vain himmennyt kuva. Ei sama Porkka, ei sama Inari, mitkä nyt seisoivat erillään eri maan paikoilla. Ja myös isä ja äiti olivat sammuneita kuvia, heidän riitansa olivat hiljentyneet ikuiseksi hiljaisuudeksi. Niitä ei ollut enää missään muualla kuin jossakin Inarin elon-aistimusten salasäiliössä. Ja pian ei sitäkään enää ollut missään. Näin katoavia asioita ei kannattanut surra. Sentähden ne juuri olivatkin niin kauniita, että ne olivat luodut katoamaan. Mutta tuon pakenevan kauneuden varjo jätti jälkeensä pohjattoman melankolian. Sitä oli vain elämä! Ja suurin elämän viisaus siis rauhallinen viileä elämän katselmus!
Inari ei etsinyt seuraa eikä sitä kaivannut. Kun hän joskus sattumalta tapasi joitakin suomalaisia tuttavia, olivat he hänestä kokonaan toisen maailman olioita. Hän ei tiennyt mitään heille sanoa. Hän lateli heille kuin ulkoläksyn ennen oppimansa tavalliset lauseparret: "Milloin olette tulleet? Miten Parisi teitä miellyttää? Kauanko viivytte?" Mutta kaikki tunsivat, miten vähän henkilökohtaista harrastusta liittyi näihin kysymyksiin, miten inhimillinen sähköjohto ei laisinkaan toiminut. Ja he vastasivat yhtä lyhyesti, kaikki lähempi tuttavuudenteko kuoli heidän huulilleen, he pitivät Inaria ikävänä ja menivät omia teitään. Huvittelemaan, nauttimaan vapaudesta, kuten he sanoivat.
Inari jäi katsomaan heidän jälkeensä. Mitä he tarkoittivat? Mitä oli huvittelu, mitä vapaus? Istua iltaisin ilopaikoissa, näpistellä satunnaisia suosionosoituksia, pettää kotona olevia miehiään ja vaimojaan? Sitäkö vain? Ja sitäkin pitivät ihmiset tavoittelun arvoisena elämässä!
Miksi ei hän ollut kuin muut! Olihan hänelläkin vapaus. Miksi ei hän osannut sitä käyttää eikä väärinkäyttää? Miksi oli hän syntynyt maailmaan näin irralliseksi ilman pienintä mielenkiintoa elämän menoon?
Kun Inari hieman oli ehtinyt tointua ensimäisestä hermolamauksestaan, alkoivat ajatukset jälleen lähettää kysymyksiä.
Miksi? Niin miksikö? Kaikkeen oli vain yksi vastaus. Siksi, että hän yhä vielä rakasti, yhä vielä oli sidottu tuohon samaan ainoaan ihmiseen kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut vapaa! Se oli vain näennäistä, ulkonaista ja sekin oli kammottavaa tyhjyyttä.
Inari kapinoi itseään vastaan: Hänkö rakastaisi tuota miestä, joka oli hänet loppuunkuluttanut, pettänyt, hyljännyt! Mitä oli hänessä rakastettavaa? Inari ei ihannoinut häntä enää vähääkään. Hän näki hänet aivan arkisen keskipäivän kaunistelemattomassa valaistuksessa, näki hänen ulkonaiset rapistumisen merkkinsä, hänen sisällisen mies-itsensä häikäilemättömän ja turhamaisen kokoonpanon. Ei, hän ei voinut rakastaa, hän suri ainoastaan. Miksi? Iloita olisi hänen nyt pitänyt! Ei, ei hän voinut. Tuo mies oli vanhettanut hänet siihen määrin, ettei hän voinut enää iloita eikä surra, ei tuntea mitään. Hän oli antanut hänelle niin suuren määrän inhimillisyyttä, että se oli siirtänyt hänet inhimillisyyden ulkopuolelle. Vihata olisi hänen pitänyt!
Mutta kun hän katsoi itseään peiliin, näki hän silmistään vain väärentämättömän surun ja rakkauden heijastavan.
Ja Inari huokasi kätkien kasvot käsiinsä: minä kurja, minähän kaipaan takaisin kahleisiini niinkuin Wenäjän orjat!
Hän häpesi itseään, mutta hän ikävöi Porkkaa sittenkin. Ja hän purki ikävänsä pitkiin, hellyyttä huokuviin kirjeisiin. Niillä täytti hän aikansa ja ainoat tapahtumat hänen elämässään olivat Porkan kirjeet.
Porkka kirjoitti: "Sinä olet niitä, jotka panevat valitsemaan koko maailman ihanuuden ja rakkauden välillä. Nyt on minulla koko muu maailma, mutta ei sinua, ja koko se muu ei ole mitään. Helpompaa se on, mutta arvotonta."
Ja Inari kirjoitti leikitellen: "Minulla ei ole mitään maailmaa ilman sinua. Kevyempää se on, mutta liian kevyttä raskaalle luonteelleni. Anna minulle taas jotakin vaikeaa."
Porkka vastasi: "Anna minulle anteeksi. Se lienee sinulle kaikkein vaikeinta."
Siinä tuli Inarille ajattelemista pitkäksi aikaa. Monta yksinäistä kävelyretkeä täytti hän taas tämän asian pohtimisella.
Antaa anteeksi! Mitä se oli? Ei mitään. Ulkonainen sana, joka sanottiin kadulla, kun törmättiin ventovierasta vastaan. Kohteliaisuus epähuomiossa tehdyn pienen pahan unohtamiseksi. Mutta eikö suurtakin pahaa voinut tehdä tahtomattaan, pahinta pahaa? Hekin olivat molemmat tarkoituksiltaan viattomia. Mitä siinä siis oli anteeksi antamista tai anteeksi pyytämistä? Siinä ei ollut mitään, ja oli kuitenkin jotakin! Jotakin, joka siitä huolimatta kalvoi, ylläpiti kaunaa, jota ei saanut pois muuten kuin unohtamalla kaiken. Sitäkö siis Porkka tahtoi? Mutta sehän oli mahdotonta! Kuinka voida unohtaa omaa sieluaan, joka hetki hetkeltä kuitenkin ilmehti? Kuinka rakkauden tuskaa ja pettymystä, joka yhä jatkuvasti tuntui? Kuinka särjettyä elämää, jonka sirpaleet viilsivät hänen rinnassaan, jonka kuvasin kuulsi kaikesta ulkomaailmasta? Kuinka Porkkaa, joka yhä vielä kahlitsi häntä, esti rakastamasta ketään muuta, antautumasta mihinkään inhimilliseen yhteenkuuluvaisuuteen?
Joku muu olisi ehkä voinut. Ei Inari. Häneltä puuttui kokonaan tuo jumalallinen, lapsellinen hetkellisyys, joka muissa oli. Hän ei uskaltanut heittäytyä elon hetkien hauraille, kultaisille siiville ja siksi ne pakenivat häntä, jättivät hänet ilkkuen oman ijäti väistyvän haaveensa vangiksi. Oman yksiviivaisen, itsepintaisen intohimonsa kahlitsema hän oli. Sen alati samaan suuntaan pyrkivä väkevä pakko hallitsi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin kerran määrättyä uraa hellittämättömästi, kuluttavasti, elämän, kuoleman uhalla, se esti häntä unohtamasta mennyttä, toivomasta tulevaisuudelta uutta, sen edessä raukeni päivien ilo, öitten lepo, ei mikään sitä tyydyttänyt, sillä oli vain aina sama onneton ehdottomuuden tarve, olemattoman ikävä, täydellisen täyttymätön jano…
Inarin oma luonne oli syypää kaikkeen. Se oli langettanut surumielisyyden himmeän harson, onnettomuuden kaamean aavistuksen hänen rakkautensa onneen jo alusta alkaen. Se oli erottanut hänet Porkasta jo heidän onnellisimpina aikoinaan! Miks' ei ollut hän niinkuin Naima! Naimahan se olikin tuo oikea tulevaisuuden nainen! Kuinka oli hän joskus kuvitellut Naimaa meneväksi ilmiöksi! Naima oli vapaa, joksi ei Inari millään tahdonponnistuksellaan voinut päästä. Hän ei vaatinut oikeuksia, mutta käytti tilaisuuksia hyväkseen, ei kahlehtinut miestä, mutta hyväili hänen heikkouksiaan, ei ollut paha, mutta kestävästi rikollinen. Sentään hän oli tuomioistuimen edessä viaton. Häntä ei voinut syyttää varkaudesta maailmassa, joka ei enää tunnustanut kapitalismia. Kukin voimansa ja kykynsä mukaan, kukin omalla tavallaan otti osansa tämän maailman hyvyydestä!
Eikä Inari Naimalle kaunaa kantanutkaan. Porkalle sensijaan kyllä. Hänen täytyi se myöntää ollakseen rehellinen. Nyt vielä enemmän kuin ennen. Siitä, että Porkka oli voinut olla uskoton! Kun Inarikaan ei ollut voinut. Suorastaan elimellinen rakkaus Porkkaan oli tehnyt sen mahdottomaksi.
Ja nyt? Nyt olivat he ruumiillisesti erossa. Hänen aistinsa inhosivat tuon uskottomuuden pohjalta rakastettua miestä melkein enemmän kuin ketä muuta hyvänsä, hänen sydämessään tuntui paleltuneelta. Mutta kahta itsepäisemmin nyt ikäänkuin kiusaksi, kostoksi, hänen synkän-ylpeä intohimonsa velvoitti häntä ikuiseen uskollisuuteen voidakseen vain pysyä syyttävänä, korkeamielisenä, anteeksiantamattomana…
Ja Porkka rukoili anteeksi-antoa! Porkka, jonka hän itse oli työntänyt Naiman syliin, jonka sielun hän lemmentuskansa kipeällä kyselyllä ja mustasukkaisuutensa sala-vaanivalla syytöksellä oli raiskannut. Olivathan he tämän viimeisen vuoden aikana suorastaan muokanneet toisensa valmiiksi sitä lemmenrikosta varten, jota he eniten kumpikin pelkäsivät. Porkkakin Inarin. Olihan hän sisällisesti nyt lähempänä Alviaa kuin puolitoista vuotta sitten erotessaan.
Inari pelästyi omia ajatuksiaan. Hän muisti Porkan sanoneen, että mielikuvat toteutuvat. Niin oli aina käynytkin Inarin elämässä. Mutta se oli ollut aivan luonnollista. Elämässä oli jonkinlaista johdonmukaisuutta, matematiikkaa, jonka saattoi laskea edeltäpäin ja Inari oli aina laskenut.
Tässä predestinoidussa välttämättömyydessä, jonka saattoi tietää, mutta ei sivuuttaa, oli elämän ihmeellinen mystiikka.
Ja sitä vastaan ihminen sittenkin taisteli: Kuinka olivatkaan he taistelleet, Inari ja Porkka! Ja lopuksi kuitenkin… Uskalsiko hän ajatella ajatusta loppuun? He pudottivat toisensa kuin kypsän hedelmän juuri niiden syliin, joista he olivat tahtoneet toisiaan estää ja joihin he rakkautensa ja vihansa kaukonäköisyydellä olivat kohdistaneet epäilynsä ja tuskansa jo kauan ennen, kuin asianomaisilla itsellään vielä oli aavistustakaan siitä kohtalojensa etäisestä parituksesta, johon noiden kahden suuri, traagillinen rakkauden intohimo oli heidät tuominnut…
Kun Inari sai kuulla Alvian olevan Parisissa, tuntui hänestä kuin olisi hän kuullut oman tuomionsa. Hän ei voinut enää lainkaan irroittaa ajatuksiaan hänestä. Hän vaelteli pitkin katuja pakollisen päähänpistonsa kalvamana.
Kun hän tapaisi Alvian, mitä hän sanoisi, mitä tekisi, mitä tapahtuisi? Miksi ei kävisi hänen niinkuin Porkankin?
Joka tapauksessa jotakin muuttuisi, liikahtaisi, läikähtäisi. Lakkaisi ainakin tämä epätoivoinen tuijotus taaksepäin. Älykkäämmissä muodoissa saattoi olla onnettomuuden pyhittämä, jos niin välttämättä piti olla. Elämä saisi työnnön eteenpäin, meni se sitten minne tahansa! Ja se meni tietysti vain sinne, minne sen täytyi mennä…
Inari odotti kohtaustaan Alvian kanssa melkein kärsimättömästi.
Mutta hän ei uskaltanut tehdä tahallista lähestymisen yritystä. Hän pelkäsi. Hän ikäänkuin kaikin mokomin tahtoi langettaa tästä tapaamisesta edesvastuun kohtalon niskoille.
XII.
Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein kuin sovittu kohtaus.
Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi. Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.
Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä. Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.
Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista, ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä…
Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi, sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun…
Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi. Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä, vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua silmistä…
Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä viisaan hellyyden.
Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle. Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi! Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.
Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi, monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään, itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti, päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta, sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista. Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan. Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti…
Kuka näin ajatteli? Inariko?
Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja väkevämpi, huonompi ja parempi!
Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä! Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!
Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan…
Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.
Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?
Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin paljon…?
Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa, jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja sopusointua.
Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva, voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa, leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena. Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.
Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran lakkaamista, suurta suloista idylliä…
Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.
Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille lemmenkaipuulleen.
Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.
Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja. Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä, kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia, sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua, kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka? Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois. Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla: "Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on. Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana. Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään! Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat. Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella, himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen, halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."