TYKKIHEVONEN
Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat pian kaatuisivat maahan.
Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta — äsken oli takana räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko. Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin… Hiki valui virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian…
Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno, hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu…
Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan — se näytti loppuun kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui voimattomana ja silmät olivat himmenneet — ja kylkiluut törröttivät korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä edestä — ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu…
Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä — ja joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen, kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin… Hevosraukan ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa… Mutta se on jo monta kertaa lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät — ja terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle…
Mutta selkä — selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on niin vaikea hengittää. — Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi, ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään — ennen ei lyöty koskaan… Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin erilaista ja tuskallista.
Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.
Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske, huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää, kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä…
Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut ihmistä. Se oli kiemurrellut, huutanut… Mitä nyt tulee…? Ja taas ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen polttavina syvälle kylkiin: täytyy eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia, salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat, kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut musertuvat… Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.
Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma musteni… Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen. Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena, himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä paukahdus…
Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta, verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä poljetaan… — Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä — ja hän jää makaamaan siihen…
Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä ne menevät ainoat auttajat… Se käsittää vaistomaisesti, että nyt juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään…
Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa päästäkseen ylös… Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen usvaan…
Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu. Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan… Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus…
Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu kuin kuluisi kuukausia — eikä vaan apua…
Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja toinen etujalka liikahtaa hervottomasti — ei muuta. Aivankuin hämärän lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa tuntuu kirpeä haju… Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa. Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua — ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis kahtia… Eikä yksikään ihminen tule… Kun vain tulisi ihminen — silloin olisi hyvin…
Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella hiekalla hervottomana — ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun. Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut, peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä, mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan, kauan… Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu etenevän — ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se ihmisten läsnäoloa.
Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta — ei hirnunta, vaan huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto… Valkea harja häilähtää viimeisen kerran — ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.
Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala jymy, ikäänkuin maan uumenista…
Mutta apua ei tule…
Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan — niin vitkaan.
Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas…
Mitä — missä tämä on ollut ennen…? Ei — ei voi muistaa mitään…
Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa kirkas, soliseva puro… Hän tulee, suitset kainalossa… Leipäpala kädessä… Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin mikään maailmassa…
Kyllä hän nytkin tulee auttamaan.
Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina lehtipuista ja laulurastas laulaa…
Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele, selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua… Hän juo parhaillaan kotihaan kirkkaasta purosta, — juo niin ahnaasti, ettei jouda hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen…
SODAN ÄÄNI
Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä verestävin silmin — niinkuin kuolemansairas eläin…
Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena… Kaikki oli liian kamalaa ollakseen totta — hänen täytyi siis uneksia…
Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni: kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan — aivankuin tulinen jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee, lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä… Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.
Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa. Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen — vai onko todella tullut maailman loppu?
Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla, mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää… Vihdoin muisti toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt sitä tyhjänä huhuna… Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin portinvartija siitä pitää huolen — eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta he tulivat…
Ja olisiko nyt sota?
Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa, kasvot sinertävät ja pöhöttyneet… Silloin hän muisti mitä he olivat viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat maanneet tajuttomina myrkytyksestä…
* * * * *
Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan kaupunkiin.
Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen ja räjähdellen… Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi, leimahtivat tuleen — joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan pakenevia ihmisiä… Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse aurinko suurena, mustanpunaisena — niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä väsyneesti ummistunut…
Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä, ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana, tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia kohden, jotka vielä olivat säästyneet… Suurin osa kaupunkia roihusi jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä… Kaukana itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja läpitunkematon — niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi koko taivaanrannan…
Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta jähmettyneinä — niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen, kuuntelivat… Oli tapahtunut jokin suuri muutos — mutta mikä, sitä he eivät voineet heti ymmärtää… Vasta hetken kuluttua käsittivät he sekavilla aivoillaan, että — pommitus oli tauonnut…
He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät, tukehuttanut muut äänet — mutta nyt kuului niin kauhean paljon. Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään kohinaan — niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn pauhuun…
Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista, peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat jättiläissuuret heinäsirkat… Kukkulan alapuolella oleva töyräs muistutti kuhisevaa muurahaispesää — ja nyt kuului sieltä epäselvästi eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja… Pari kertaa kuului myös jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa lankkuaitaa päästäkseen puistoon — mutta he eivät onnistuneet…
Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen… ja hänen sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä… Vihdoin hänen kasvoilleen ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut — jotka hän tahtoi kokonaan unohtaa…
… Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä… He rakastavat toisiaan… Kuluu muutamia onnellisia vuosia — heiliä on kaksi pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema vierailee kahdesti, kolmasti — ja hän on yksin… Siitä on kulunut niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle samantekevää…
— Kuule, kellot… vaikenevat, — kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden jälkeen.
Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle, syttyvän — kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen, ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen — tuntui ikäänkuin ne olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen vaipuessaan syvyyteen.
Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä tuijottaa taakseen…
Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää, ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman surullista, toivotonta itkua — mutta se ei ollut ihmisolentojen itkua…
Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä taivaanrantaa — niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita… Tuo moniääninen ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua entistä tuskallisempana, kaameampana…
— Mitä… mitä tuo oikein on? — kuiskasi toinen vihdoin.
— Olisivatko ne susia…?
— Ei ei — ei täällä enää susia ole…
Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla äänellä…
— Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan…?
Taas he kuuntelivat… Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa ja huudahti hämmästyneenä:
— Oo — ahaa. Ne ovat koiria.
— Eihän koirat ulvo… Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain henkiä… Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä…
— Ei henkiä — vaan eläviä koiria… Se on kyllä kamalaa ja salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten tuhotöiden tähden… Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen toimeenpanneet…?
— Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne voittajia.
Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi hetken kuluttua itsekseen.
— Ei, — kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen toimeenpanneet.
— Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt sotaa ja tuo on sodan ääni. Minä huomaan nyt, että…
Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään… Sitten kuului ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi — aivankuin puhkeavan tulivuoren kidasta… Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.
He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten — ja niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan…
Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät, hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä — ja tukkii korvansa… Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän, pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä jääpuikkona… Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse — ja he itkevät siellä ikuisessa pimeydessä.
LENTÄVÄ HIRVI.
Kello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän mustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August vihdoinkin astui kotimaan kamaralle — pitkän tuskallisen sotavankeuden jälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin — hän saapuu tänään kotiin.
Mutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista iloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten poistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja vihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi ja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia ympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman syleily… Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti alastomissa puissa — niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti itkien… Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen hänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.
August ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone oli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään kaupungille.
Hänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen mielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki pitkät matkat ajattelematta mitään…
Vihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua, jonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske — aivankuin tulipalon kajastus… Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin metallisulatto ja valssilaitos.
Saapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva valimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa syöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja miljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät olennot näkymättömiin.
August tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla työttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia jännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee valitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet, loukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo mielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku mestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman miehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat, kalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa huolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi palavasti, että mestari ottaisi juuri hänet — sillä kotona odottavat pienet nälkäiset suut…
Äkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet aukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu nokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului kummaa kalinaa — aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.
Kulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi yhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske, ikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja raivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi pauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.
— Mitä te teette täällä?
— Konnat! Te vaanitte leipäämme.
— Lyökää niitä kirottuja!
— Kuolema lurjuksille!
— Odota kun pistän sormeni silmääsi…
Yksityiset äänet hukkuivat taas korvia särkevään meteliin… — Mustat joukot vyöryivät sinne tänne sekavana kaaoksena, temmaten hänet mukanaan ja niitä tulvi tehtaasta lakkaamatta… Ja yhtäkkiä huomaa August olevansa työttömien seurassa — ja heitä ympäröi musta, kamalasti ulvova joukko… Se alkaa puristaa heitä joka puolelta suunnattoman, hirveän renkaan tavoin…
August alkoi vavista kuin kammottavan painajaisunen vallassa; joka puolella näkyy aavemaisia kasvoja silvottuine nenineen, puhkottuine silmineen — ja aivankuin kuoleman ja sodan sinipunaiset kukkaset loistavat heidän arpensa kaarilamppujen kelmeässä valossa… Hampaattomat ammottavat suut kirkuvat raivoisasti; ne, jotka eivät voineet huutaa, kalistivat yhteen rautaisia raajojaan. August näki niiden uhkaavasti heiluvan piiritettyjen päiden yläpuolella, heitä kohti kurotettiin kiiltäviä piikkejä, jotka muistuttivat tuntemattomien petojen kynsiä.
Raivokas joukko painoi joka puolelta peloittavalla voimalla, mutta työttömät olivat tarrautuneet kiinni lähimpiin hyökkääjiin pidellen heitä kilpenä edessään, eivätkä hyökkääjät ensin voineet mitään… Mutta raivo kiihtyi, työttömiä iskettiin päähän rautakourilla, August näki erään työntävän kaksihaaraisen piikkinsä pitelijän käsivarteen… Ja lyöjä oli niin kamalan näköinen, että August alkoi yhä ankarammin vavista — hänellä ei ollut huulia ja hirvittävä suu paljaine hammasrivineen näytti jäykistyneen ikuiseen irvistykseen…
Jo murtui puolustusketju, ja rähinä kiihtyi yhä kamalammaksi. Puolustajien ja hyökkääjäin huudosta hän vihdoin alkoi ymmärtää, että tässä nyt oli tehdas, johon oli rakennettu erityinen osasto vain raajarikkoja varten. Amerikasta oli tilattu erityiset koneet, joita yksikätiset, sormettomat, vieläpä jalattomat voivat hoitaa. Nyt, kun vallitsi ankara työttömyys, tunkivat tuhannet työttömät terveet miehet heidän työpaikkaansa raajarikkojen palkalla, ja kun muutamia oli jo otettu, pelkäsivät onnettomat, että he saavat jäädä kuolemaan nälkään… Sentähden heidän huudossaan kuvastui hurja raivo ja epätoivo.
— Kuolema pettureille!
— Leivän varkaat!
— Raajarikkojen leivän varastatte!
— Tappakaa ne roistot!
August huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän näki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista… Eräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän aaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla. August näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä poljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton nälkäisen suden lailla hänen päälleen… Ei, ei…
August ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen suusta… Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja… Mutta ne koettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni hämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu… iskee säälimättä ja jokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan miehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.
Nousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään möläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua käsivarressaan — Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä piikillään… ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä pimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.
Viimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet esiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen olento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen otteestaan… Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän sylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen turvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista, kaatuvan…
August hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa hänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu uudelleen, häntä lyödään…
August katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa miestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla — turhaan. Iskuja satelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee, säkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä rautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy kuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja hänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin peräytyvät hänen ympärillään.
Sitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä hän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu…
Näinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa ympärilleen kuin varmistuakseen siitä. — Niin, niin, minä tulen heti ponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen kerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti leimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä likaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän käsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti karjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.
— Ooh — konna, mitä haet?
— Lyökää hänet kuoliaaksi.
— Se on työttömien kätyri.
— Tappakaa se!
Vain vaivoin eroitti August melusta nuo uhkaavat huudot ja hänen sydämensä täyttyi ennen tuntemattomasta katkeruudesta ja vihasta. Siksikö hän oli kärsinyt ja kestänyt kaikki sodan ja vankeuden vaivat ja kärsimykset, että hänet tapetaan täällä kuin elukka ja vielä solvataan… Hän tunsi koko olemuksensa jännittyvän hurjasta raivosta, hän hyökkäsi hammasta purren eteenpäin…
Silloin ilmestyi hänen eteensä entistäkin kauheampi olento, hän suuntaa tätä kohden valtaavan nyrkiniskun, mutta se sattuukin sen rautanyrkkiin, ja se ojennetaan hänen eteensä tottuneen nyrkkeilijän puolustusasennossa. August kohotti katseensa ja hänen täytyi uudestaan purra hammastaan: tuon nenän alla ammotti kauhea aukko; ei hampaita, ei huulia, ei kieltä… Ja tuo olento ojensi kätensä kuin tervehdykseen ja katsahti Augustiin suurin, surullisin silmin. August hätkähti ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Mitä… kuka…? Onko se mahdollista?
Viime sanat hän kuiskasi ääneen, mutta toinen ei vastannut, nyökäytti vain päätään — ja katsahti taas tuolla omituisella katseellaan. Sitten tarttui Augustin käteen ja lähti porttia kohden…
Irvistävä olento ja muutamat muut lähenivät villisti ulvoen ja salaperäinen suojelija kohotti rautakouransa lyöntiin ja katsahti ympärilleen. Eikä kukaan estänyt.
Tuosta uhkaavasta katseesta hän lopultakin huomasi, että siinä oli hänen paras lapsuuden toverinsa — "Lentävä hirvi."
Nopeasti astelivat he porttia kohden, olivat jo saapumaisillaan kadulle, kun äkkiä ilmassa kajahti pahaenteinen komentava huuto. He katsahtivat taakseen — pihan perälle oli ilmestynyt rivi santarmeja koteloihin kiinnitetyt mauserpistoolit tähtäysasennossa. Raajarikkoisten joukosta kuului hurjia kirouksia, vihan ja tuskan huutoja, kohosi heristäviä kauheita kummitusraajoja.
Joukko alkoi hajaantua ja tuossa punertavassa kajastuksessa näytti se entistä hirveämmältä. August näki joukottain olentoja, joiden teräsraajat eivät vähääkään muistuttaneet ihmisjäseniä, sillä ne oli valmistettu yksityiskohtia myöten vain eri työaloja varten. Nuo jäsenet olivat tehtaan omaisuutta…
Äkkiä viilsi ilmaa läpitunkeva, kimakka kiljaisu, sitä säesti kauhistuttava vihan huuto ja nuo surkeat olennot alkoivat hyppien, horjuillen ja kaatuillen paeta porttia kohden. Monet tulivat poljetuiksi, mutta he yrittivät eteenpäin, ryömivät hitaasti kuin suuret kankeat koppakuoriaiset. Siten räjähti läpitunkeva mauserpistoolien yhteislaukaus, toinen, kolmas, ja välillä kuului käheitä hätähuutoja…
Ystävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja huudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset retkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli "Lentävä hirvi."
Kolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen
Augustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.
— Veli… veli, älä mene vielä, odota.
Tämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin suuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän ei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.
— Meidän pitäisi puhua jotain… Veliraukka… älä mene vielä — änkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän painoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut tuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:
— Rakas… onneton… veliraukka…
Hänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta takaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja iloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä… Mutta eniten kuitenkin hänen morsiamensa — he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi sota…
— Miten voi vaimosi… kai te jo naimisissa olette?
Onneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella kädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän tunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa ja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:
— Onko hän kuollut?
Kieltävä päänpudistus.
— Naimisissa…?
Onnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan painon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet vieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.
Augustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet: Hän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin toinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna, onnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä hetkellä vihaavansa kaikkia naisia…
August muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut morsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei voi olla — aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän murhenäytelmän edestä… Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu. Silloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se ainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee toisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä — nyt ei kukaan tietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden onnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta — hän tietää vain, että rakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa… Ja kaikki täytyy kestää äänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa… Sentähden tuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja epätoivo…
Hän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän lähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen kanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään. August tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen — sama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin käteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle sivukadulle…
August lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes osoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä puolijuoksua — aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.
Yhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri ollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan tavata häntä eikä ketään… Tietysti hän, joka kerran oli elänyt, tunsi katkerasti, että kurja olotila ei ollut elämää, että hän oli ikäänkuin elävältä kuollut… Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni sairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan kuoleman lähestyvän… Juuri niin hän nyt menee tuolla…
Hän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa. Ja kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi hän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka häipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan hänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä hänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja yksinäisenä johonkin pimeään loukkoon — odottamaan sitä viimeistä… Niin, hän ei enää näkisi "Lentävää hirveä" — ei elävänä eikä kuolleena…
* * * * *
August seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi entistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän kauhistuttavimman onkalon.
Laukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja, muutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja raajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat hänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin heikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet vilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman katkeruutta tai vihaa — voimatonta, mutta sammumatonta vihaa…
Augustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran on ollut terve, nuori, voimakas — hekin ovat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet, rakastaneet… Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä kuolleet… Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä, ei heille itselleen ole mitään merkitystä.
KOSTAJA
I.
Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain jättiläissuuret, mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.
Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen lopettaessaan seuraavasti:
Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme voi kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.
— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä mieltä, että ministeri M———, viimeisen hirmu julistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen…
— Mitä se hyödyttäisi, — lausui eräs rauhallisella äänellä.
— Hyödyttäisi, hyödyttäisi — kiivastui nuorukainen. — Yksi kaikkein pahimpia sortajia olisi poissa, se peloittaisi toisia ja lamauttaisi niiden sortohalua… Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä…?
— Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.
— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, kuului äskeisen kysyjän rauhallinen ääni — Minusta pitäisi meidän joka asiassa ensimmäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se silloin toisiin vaikuttaisi?
— Hyvä! hyvä!
— Oikein puhuttu?
— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. —
Se ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.
— Anna kuulua!
— Selitä!
— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme siellä uusimpien koneiden avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniittia… Kun sitten palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme… Ja kaikki lentää atoomeiksi.
Eräs lihava, lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.
— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, kun sinut siepataan sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa… Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi…
Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru. Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä ääniä:
— Mitä sinä naurat?
— Mitä tämä on?
— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?
— Selitä…
Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä kuvastui katkeruus ja harmi:
— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin taskustaan sammaltaen käheästi:
— Mitä tämä on…? Hän taitaa olla provokaattori…
Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina istuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.
— Pistooli pois!
Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin hypnotisoituna.
— Mitä sinä nauroit…? Mitä sinä tarkoitat…? — kysyi tukehtuneella äänellä lihava mies.
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista… mutta nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat ehdotuksensa tehneet.
— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan, etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat yhä useampiin ja…
Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:
— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin uskovampi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.
Kuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen uhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.
— Eipä taida olla sinullakaan.
— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan "rohkeista teoista", — huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs toinen, joka on niistä aina puhunut!
— No, ei siis ole kenelläkään mitään varmaa…
— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella, tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.
Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:
— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on, — ja kai se keino kuitenkin on varma — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen…?
— En!
Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:
— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle…
Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…
— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.
— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis…
Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:
— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja…
Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut ihminen… Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.
Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:
— Onko se todellakin mahdollista…? Tuo pallo…
— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden menetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että räjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin pommilla.
Maksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa lisäsi:
— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää kaiken ympärillään.
Sama painostava äänettömyys.
— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä, soinnuton ääni.
— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! Tahdomme!
— Onko se tarpeen…? — kysyi joku epäröiden.
— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä provokaattoriksi. Minä tiedän, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia… Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen tiedän…
Maksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä mykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä — epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on vierellä vihamielinen petturi… Mutta viha, samasta syystä syntynyt viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän…
— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä, tukehtunut ääni.
Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin sormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi, Nikolai…? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan…?
Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten lausui entistä hitaammin:
— Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa…
Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolonkalpeiksi; toisten silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva katse osui, hän hätkähti ikäänkuin häneen olisi sattunut terävä puukonkärki; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki… Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat kiristelivät hampaitaan kuni haavoittuneet tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:
— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi saanut jotain parantumatonta haavaa noilta… Samoin alakomiteoissa. Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt. Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää — varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja useita muita sangen rajusti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä sentään koskaan petä tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei…?
Viimeisen lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja sitten tapahtui jotain tavatonta…
Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja sammalsi vapisevin äänin:
— Anna minulle anteeksi… Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt…
Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.
Maksim hymyili omituisesti puristaen hänen kättään ja hänen äänensä värähti lämpimänä ja veljellisenä:
— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt — ja sinähän olet onneton.
Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja kuiskasi katkonaisesti:
— Kuinka minäkään enää voin… silmiäni näyttää… kun olen ollut niin…
— Veliparka, värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin… Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni, jonka jälleen olen löytänyt…
Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään…
— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.
— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron miten minä olen ajatellut…
Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden jälkeen:
— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti, keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — tätä murroskautta voimme me käyttää hyväksemme.
— Miten…? kuului käheä kuiskaus.
— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana. Hän on järjestänyt niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.
Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä, ja sitten Aleksei äkkiä huudahti kuin pelästyen:
— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja…
Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:
— Eivät ne osaa ampua…
Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahduksia:
— Mitä sanot?
— Selitä, millä sen estää…
— Onko se totta?
— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti hämärän tultua.
Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia. Lopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa pääkohdat.
— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.
Maksim vastasi tyynesti:
— Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit kaikkeen.
Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:
— Mutta… onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan…?
— Jos te vain tahdotte?
Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.
Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useimmille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja sitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini…
Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa. — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta…? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla — ja se on hänen ansionsa…
Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:
— Mutta Maksim, sellaisessa hukkuisi paljon viattomia… naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se olisi sentään kamalaa… Meidän täytyy ajatella kaikkea inhimilliseltä kannalta ja sääliä viattomia…
Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.
— Kyllähän meidän ohjeeksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli. — Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt… Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana se on ammuttanut kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään… Ja pikkupojat on ammuttu alas puista, niinkuin pienet linnut…
— Vaiti, vaikene… mitä sinä…? Minä vain… minun on vain kamala ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet ajaa… että hekin…
— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla — Meidän täytyy heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi. Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähän ennen, että jättävät kaupungin, ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit… Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen — niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää meihin sama side.
Hän jatkoi edelleen:
— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme ainoa pyrkimys on saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis: hävitys, kurjuus ja kuolema, ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle… Kun me näitä vastaan alkaisimme suurenmoisen taistelun puhtaan säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan marttyyrikruunun — mutta älkäämme silloin sekoittako siihen väkivaltaa.
Tai jos otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekoittako siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että otamme saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.
Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialla näkyi raivosta säihkyviä silmiä, puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä…
— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi onnellisempi, inhimillisempi…
— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien viattoman veren — ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy lyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit vapaaksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat tulevat vapisemaan kauhusta.
— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä — mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt voimattomana katsella omaistensa ja tuhansien viattomien teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä — minä olen kuitenkin mies! Mitä tuntevat vanhukset — lesket ja orvot…? Ja nyt tuollainen voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei sitä voi heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät… Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden tuntemattomista haudoistaan…
— Ei veli — älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi että tämä oli hänen elämänsä suurin hetki, jota varten hän oli elänyt elämänsä viimeiset vuodet. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä:
— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin… Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää, ellen olisi ajatellut kostoa. Vähitellen huomasin tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta huomasin, että minäkin voin kostaa perinpohjaisemmin heidän, kaikkien vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän onnettomien koston… Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet… Ja veljet, se polttaa vieläkin…
Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta, kuin olisi voimakas koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma… Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.
Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää, haudantapaista huonetta, niinkuin he siellä kaukana etäisyydessä näkisivät jonkun kauhean ja surullisen näyn. Eräs on peittänyt kasvonsa aivankuin päästäkseen näkemästä…
Ei muista Maksimkaan missä on, ei näe tovereitaan. Hänen katseensa tuijottaa sysimustaan, pohjatonta aukkoa muistuttavaan ullakkoon. Siellä on hän näkevinään erään vanhan, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle. Siellä heiluu jotakin puunoksalla… Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi veljensä… Ja yläpuolella leijailee laiskasti kylläinen korppiparvi.
Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen jättiläisten hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut — vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä ne todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.
Yhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja unisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he nopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa — kuului vaan puukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit, kiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.
II.
Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.
Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, — hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa tähden… hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta…
Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.
Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä niinkuin muinoin.
Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin… Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli… Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä — hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?