Hyvä; — ja tämä avomielisyys on ehkä jo puolittain meidät sovittanutkin. Niin, olen toiveissani vielä rohkeampikin. Ehkä se aika on vielä tuleva, jolloin muistelette tätä vierasta ritaria ilman vihaa ja kaunaa. No, no, — älkää ymmärtäkö minua väärin! En tarkoita nyt *heti*, — vaan kerran, joskus. Ja tehdäkseni sen teille helpommaksi, — ja kun nyt kerran olen alkanut puhua avomielisesti ja aivan suoraan kanssanne, niin sallikaa minun sanoa itsellenne —
ELINA.
Herra ritari —!
NILS LYKKE
(hymyillen).
Ah, huomaan, että tuo kirjeeni peloittaa yhä teitä. Mutta olkaa aivan rauhallinen. Antaisin mitä tahansa, etten olisi sitä kirjoittanut; sillä — kun tiedän, ettei teidän ole liioin kipeää sitä kuulla, niin voinhan nyt sanoa sen teille suoraan, — en rakasta teitä, enkä koskaan tule rakastamaan. Olkaa siis, kuten sanottu, aivan rauhallinen; minä en enää koskaan koeta — —
Mutta mikä teitä vaivaa —?
ELINA.
Minulla? Ei, ei mikään. — — Sanokaapa minulle vain: miksi te pidätte noita kukkia vielä? Mitä te niillä teette?
NILS LYKKE.
Näitä? Eivätkö nämä ole taisteluhansikka, jonka te kaikkien naisten puolesta nakkasitte huonolle Nils Lykkelle? Enkö siis ottaisi sitä maasta?
Mitä teen niillä, kysyitte? (Hiljaisemmin.) Kun jälleen seison Tanskan sieväin naisten keskellä, — kun soittimen kielet vaikenevat jälleen ja salissa vallitsee hiljaisuus, — silloin otan esille nämä kukat ja kerron sadun nuoresta naisesta, joka istuu täällä yksinään hämärässä hirsihallissa, kaukana Norjan mailla — —
Mutta pelkäänpä pidättäväni liian kauan jaloa neitoa. Me emme näe enää toisiamme; sillä ennen aamun sarastusta lähden. Lausun siis teille jäähyväiseni!
ELINA.
Ja minä annan hyvästini teille, ritari.
(Lyhyt pysähdys.)
NILS LYKKE.
Olette jälleen niin miettivä, Elina Gyldenlöve! Isänmaanne kohtaloko kalvaa taas mieltänne?
ELINA
(pudistaen päätänsä, tuijottaen hajamielisesti suoraan eteensä).
Isänmaani? — En ajattele isänmaatani.
NILS LYKKE.
Ehkä teitä siis ahdistaa tämä aika, jossa on niin paljon taistelua ja tuskaa?
ELINA.
Aika? Sen unohdan nyt. — — Te menette Tanskaan? Niinhän sanoitte?
NILS LYKKE.
Minä menen Tanskaan.
ELINA.
Voinko katsella Tanskaan päin tästä salista?
NILS LYKKE
(osoittaen vasemmalla olevaa ikkunaa).
Voitte, tuosta ikkunasta. Tuolla etelässä päin on Tanska.
ELINA.
Ja onko se kaukana täältä? Kauempana kuin sataisen peninkulmaa?
NILS LYKKE.
Paljon kauempana. Meri on Tanskan ja Teidän välillä.
ELINA
(itsekseen).
Meri? Aatoksella on haukan siivet. Meri ei sitä estä.
(Poistuu vasemmalle.)
NILS LYKKE
(katsoo hetken hänen jälkeensä, sitten sanoo hän).
Jos voisin uhrata siihen kaksi päivää — tai ainoastaan yhden — niin olisi hän minun vallassani, kuten kaikki muutkin.
Tämä nuori tyttö on muuten harvinaista ainesta. Hän on ylpeä. Päättäisinköhän tosiaan —? Ei, mieluummin ainoastaan nöyryytän häntä — —
(Käyskentelee edestakaisin.)
Toden totta, enkö liene saanut vertani tuleen! Kuka olisi uskonut enää nykyään sitä mahdolliseksi? — — Pois, pois sellaiset! Minun täytyy päästä tästä sekaannuksesta, johon olen joutunut.
(Istuutuu tuolille oikealla.)
Miten on minun se selitettävä? Sekä Olaf Skaktavl että Inger Gyldenlöve näyttävät olevan sokeita, eivät huomaa epäluuloja, joille he joutuvat alttiiksi, kun aletaan huhuta, että minä olen liitossa mukana. — Tai olisikohan Inger-rouva sittenkin huomannut aikeeni? Nähnyt, että lupauksieni tarkoituksena oli vain vietellä Nils Sture esiin piilostaan?
(Kavahtaa ylös.)
Kirottua! Olenko minä itse tosiaan puijattu? On hyvin uskottavaa, ettei kreivi Sture olekaan Östråtissa. Ehkäpä huhu hänen paostaan onkin ollut vain sotajuoni. Istuu ehkä paraikaa hyvässä turvassa ystäviensä keskellä Ruotsissa, kun minä täällä —
(Kävelee rauhattomana edestakaisin.)
Että minun pitikin olla niin varma asiastani! Jospa nyt en saa aikaan mitään! Jospa Inger-rouva näkee tarkoitukseni, — eikä suinkaan salaa hommiani —. Joutua naurun-esineeksi sekä täällä että Tanskassa! Aioin vietellä Inger-rouvan ansaan, — ja teinkin vain hyvän palveluksen hänen asialleen, — lisäsin hänen suosiotaan rahvaan joukossa —! — Ah, antaisin itseni vaikka pirulle, jos hän hankkisi kreivi Sturen kynsiini — — —
(Ikkuna taustalla lentää auki. Nils Steninpoika näkyy sen ulkopuolella.)
NILS LYKKE
(tavoittaa miekkaansa).
Mitä tämä?
NILS STENINPOIKA
(hypähtäen alas permannolle).
No viimeinkin ollaan perillä!
NILS LYKKE
(hiljaa).
Mitä tämä merkitsee?
NILS STENINPOIKA.
Jumalan rauhaa, hyvä herra!
NILS LYKKE.
Kiitoksia, herrani! Merkillisen ovenpa olette tullaksenne valinnut.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mitäpä pentelettä voin? Portti oli kiinni. Tässä talossa mahtavat ihmiset nukkua kuin karhut joulunaikaan.
NILS LYKKE.
Jumalan kiitos! Hyvä omatunto on paras päänaluinen, tiedättekös.
NILS STENINPOIKA.
Kyllä mahtaa olla, sillä vaikka kuinka kolkutin ja jyskin —
NILS LYKKE.
— niin ette päässyt sisälle?
NILS STENINPOIKA.
Hiuskarvalleen! Niinpä ajattelin: kun sinun nyt kerran täytyy päästä Östråtiin tänä iltana, vaikka sitten pitäisi mennä läpi tulen ja veden, niin menetpä mieluummin vaikka läpi ikkunan.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Ah, jospa olisi niin. (Menee pari askelta lähemmäksi) Teidän oli siis niin ylen tärkeää joutua Östråtiin juuri tänä iltana?
NILS STENINPOIKA.
Että oliko? No kuinkas muuten? Minä en halua antaa ihmisten odotella itseäni, tietkääs!
NILS LYKKE.
Aha, rouva Inger Gyldenlöve odottaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Inger Gyldenlöve? No, siihen en aivan tyystin osaa vastata; (ovelasti hymyillen) mutta täällä taitaa olla joku muu —
NILS LYKKE
(hymyilee nyt myöskin).
Niin, täällä taitaa olla se joku —?
NILS STENINPOIKA.
Sanokaa, oletteko te talon väkeä?
NILS LYKKE.
Minä? Niin, kyllä sikäli, koska tästä illasta olen Inger-rouvan vieraana.
NILS STENINPOIKA.
Vai niin? — Minäpä luulen, että meillä nyt on kolmas ilta Martin-messun jälkeen?
NILS LYKKE.
Kolmas ilta Martin —? Niin, aivan oikein. — Tahdotteko päästä linnanrouvan puheille heti? Mikäli tiedän, ei hän ole vielä mennyt levolle. Mutta ettekö voisi istahtaa siksi aikaa hiukan lepäämään, rakas nuori herra? Kas, täällä on vielä kannu viiniä jäljellä. Hiukan syötävääkin löytynee. No, käykää käsiksi; tarvitsette ehkä vahvistusta.
NILS STENINPOIKA.
Osutte oikeaan, herra: ei olisi hullummaksi.
(Asettuu pöydän ääreen ja syö ja juo seuraavan kuluessa.)
Paistia ja makeita leivoksia! Täälläpäs vietetään herraselämää! Kun on maannut, niinkuin minä, metsässä ja elänyt neljä viisi päivää leivällä ja vedellä —
NILS LYKKE
(tarkastelee häntä hymyillen).
Niin, se ei mahda olla helppoa miehelle, joka on tottunut istumaan kreivillisessä linnassa pöydän päässä.
NILS STENINPOIKA.
Kreivillisessä linnassa —?
NILS LYKKE.
Mutta nythän saatte levätä Östråtissa, niinkauan kuin haluttaa.
NILS STENINPOIKA
(iloissaan).
Saanko? Ihanko totta? Minun ei siis tarvitse heti jälleen lähteä matkaan?
NILS LYKKE.
Niin, en sitä tiedä. Siihen voinette itse parhaiten vastata.
NILS STENINPOIKA
(hiljaa).
Oi peijakas! (Asettuu mahtailevaan asentoon tuolillaan). Niin, katsokaas, — se asia ei nyt ole aivan vielä päätetty. Minusta ei omasta puolestani olisi yhtään vastenmielistä jäädä tänne nyt ensin; mutta —
NILS LYKKE.
— mutta ette ole joka suhteessa oma isäntänne? On muita toimia ja toisia asioita —
NILS STENINPOIKA.
Niin, siinäpä solmu juuri onkin. Jos riippuisi minusta, niin lepäilisin mielelläni talven täällä Östråtissa; olen nyt viettänyt enimmän ajan kenttä-elämää, niin että — — (Keskeyttää yhtäkkiä, kaataa pikariinsa ja juo.) Onneksenne, herra!
NILS LYKKE.
Kenttähommissa? Hm!
NILS STENINPOIKA.
Ei, vaan aioin sanoa, että olen kauan kaivannut nähdä rouva Inger Gyldenlöveä, josta niin paljon haastetaan. Hän mahtaa olla mainio nainen. Eikö niin? — Ainoa, johon minä en voi sopeutua, on se, että hän on niin hiiden väkinäinen iskemään irti.
NILS LYKKE.
Iskemään irti?
NILS STENINPOIKA.
Oo, kyllähän minut ymmärrätte; tarkoitan: hän ryhtyy niin vastahakoisesti mihinkään, että saataisiin ajetuksi muukalaiset herrat pois maasta.
NILS LYKKE.
Niin, siinä olette oikeassa. Mutta nyt saatte yrittää parastanne, niin se käy kyllä.
NILS STENINPOIKA.
Minä? Jumala paratkoon; sepähän nyt suuria auttaisi, jos minä —
NILS LYKKE.
Merkillistä, että siis tulette hänen luokseen, kun teillä ei ole parempia toiveita.
NILS STENINPOIKA.
Mitä sillä tarkoitatte? — Kuulkaas, tunnetteko te Inger-rouvaa?
NILS LYKKE.
Luonnollisesti, kun olen hänen vieraansa, niin —
NILS STENINPOIKA.
No, silti ei ole lainkaan sanottu, että hänet tunnette. Minäkin olen nyt hänen vieraanaan, enkä ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.
NILS LYKKE.
Mutta kuitenkin tiedätte kertoa — —
NILS STENINPOIKA.
— mitä joka mies kertoo? Niin, se nyt on luonnollista. Ja sitäpaitsi olen joskus kuullut Pietari Kanslerilta. —
(Keskeyttää sekautuneena ja alkaa hartaasti syödä.)
NILS LYKKE.
Aioitte jotakin sanoa.
NILS STENINPOIKA
(aterioiden).
Minä? Oh, se nyt oli vain sellaista.
NILS LYKKE
(nauraa).
NILS STENINPOIKA.
Mikä teitä naurattaa, herra?
NILS LYKKE.
Ei mikään, herrani!
NILS STENINPOIKA
(maistaen pikarista).
Teillä on tässä talossa tulista viiniä.
NILS LYKKE
(lähestyy tuttavallisesti).
Kuulkaas, — eiköhän nyt olisi aika heittää naamio pois?
NILS STENINPOIKA.
Naamio? Oh, heittäkää vain, jos tahdotte.
NILS LYKKE.
Lakatkaa siis teeskentelemästä. Teidät tunnetaan, kreivi Sture!
NILS STENINPOIKA
(nauraen).
Kreivi Sture? Luuletteko tekin, että minä olen kreivi Sture?
(Nousee pöydästä.)
Erehdytte, herra. Minä en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Ette tosiaan? Kuka te sitten olette?
NILS STENINPOIKA.
Nimeni on Nils Steninpoika.
NILS LYKKE
(katsoo hymyillen häneen).
Hm! Nils Steninpoika! Mutta ette Sten Sturen poika Nils? Ainakin nimi sopii.
NILS STENINPOIKA.
Totta kyllä; mutta Jumala ties, millä oikeudella sitä kannan. Isääni en ole milloinkaan nähnyt; äitini oli köyhä talonpoikaisnainen, jolta ryöstettiin omaisuus ja henki jonakin entisen sodan aikana. Pietari Kansleri sattui juuri silloin paikalle; hän otti minut hoitoonsa, kasvatti minua ja opetti minulle ase-ammattia. Kuten tiedätte, on Kustaa kuningas vainonnut häntä monta vuotta ja minä olen seurannut uskollisesti häntä, missä hän on liikkunutkin.
NILS LYKKE.
Pietari Kansleri on opettanut teille muutakin kuin ase-ammattia, huomaan. — No hyvä; te siis ette ole kreivi Sture. Mutta tulette kuitenkin Ruotsista. Pietari Kansleri lähetti teidät tänne kohtaamaan vierasta henkilöä, joka — —
NILS STENINPOIKA
(nyökkää viekkaasti päätänsä).
— on jo löydetty.
NILS LYKKE
(hiukan epävarmana).
Ja jota te ette tunne.
NILS STENINPOIKA.
Yhtä vähän kuin te minua; sillä vannon teille Isän Jumalan nimessä: minä en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Vakavaa tottako, herrani?
NILS STENINPOIKA.
Niin totta kuin elän! Miksi minä kieltäisin sitä, jos niin olisi?
NILS LYKKE.
Mutta missä kreivi Sture sitten on?
NILS STENINPOIKA
(hiljaisemmin).
Niin, siinäpä se salaisuus onkin!
NILS LYKKE
(kuiskaten).
Jonka te tunnette? Eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ja joka minun on ilmoitettava teille.
NILS LYKKE.
Minulle? No niin, — missä hän on?
NILS STENINPOIKA
(osoittaa ylöspäin).
NILS LYKKE.
Tuollako? Inger-rouvan piilossa ullakolla?
NILS STENINPOIKA.
Ei, ei, te ymmärrätte minut väärin.
(Katselee varovasti ympärilleen)
Nils Sture on taivaassa.
NILS LYKKE.
Kuollut? Missä?
NILS STENINPOIKA.
Äitinsä linnassa, — kolme viikkoa sitten.
NILS LYKKE.
Ah, te petätte minua! Viisi, kuusi päivää sitten tuli hän rajan ylitse
Norjaan.
NILS STENINPOIKA.
Oh, sehän olin vain minä!
NILS LYKKE.
Mutta vähän sitä ennen oli kreivi näyttäytynyt Taalaissa. Rahvas, joka oli ennestään levotonta, nousi ilmi-kapinaan ja tahtoi valita hänet kuninkaaksi.
NILS STENINPOIKA.
Hahaha — se olin vain minä!
NILS LYKKE.
*Te*?
NILS STENINPOIKA.
Saatte kuulla, miten se kävi. Eräänä päivänä kutsui Pietari Kansleri minut luokseen ja ilmaisi kautta rantain, että suuria tapauksia on tulossa. Hän käski minun lähteä Norjaan, Östråtiin, missä minun piti olla perillä määrätyn ajan päästä —
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
Kolmantena iltana Martin-messun jälkeen.
NILS STENINPOIKA
Täällä piti minun tavata eräs vieras —
NILS LYKKE.
Oikein, se olen minä.
NILS STENINPOIKA.
Häneltä piti minun saada tietää, mitä minun sitten oli tehtävä. Minun oli samalla ilmoitettava hänelle, että kreivi on yhtäkkiä kuollut, vaan ettei sitä tiedä vielä kukaan muu kuin hänen äitinsä, kreivitär, sekä Pietari Kansleri ja eräät vanhat Sturein palvelijat.
NILS LYKKE.
Minä ymmärrän. Kreivi oli talonpoikien pää. Jos huhu hänen kuolemastaan olisi levinnyt, olisivat he hajaantuneet, — ja koko yritys olisi mennyt myttyyn.
NILS STENINPOIKA.
Hyvin mahdollista; minä en ole niistä asioista niin perillä.
NILS LYKKE.
Mutta kuinka pälkähti päähänne esiintyä kreivinä?
NILS STENINPOIKA.
Kuinkako pälkähti? Hm, mistä minä sen tiedän? Minun päähäni on pälkähtänyt elämässäni niin monta hullutusta. Se ei muuten ollutkaan *minun* keksintöäni, sillä minne Taalaissa meninkin, kaikkialla kokoontui väki tervehtimään minua kreivi Sturena. Ei auttanut, vaikka olisin kuinka vastaan väittänyt. Kreivi oli käynyt siellä kaksi vuotta sitten, sanoivat he, — ja pieninkin lapsi saattoi muka minut tuntea häneksi. No, antaa mennä, ajattelin, sinusta ei tule toista kertaa tässä maailmassa kreiviä; voithan edes kerran maistaa, miltä se tuntuu.
NILS LYKKE.
Niin; ja mitä muuta teitte sitten?
NILS STENINPOIKA.
Minäkö? Söin ja join ja vietin kissan päiviä. Vahinko vain, että minun täytyi niin pian lähteä sieltä matkaani. Mutta kun läksin yli rajan, — hahahaa — lupasin niille, että pian tulen takaisin kolmen, neljän tuhannen miehen etunenässä, — vai kuinka monta lienen luvannut, — ja sitten se vasta muka alkaisi.
NILS LYKKE.
Eikö johtunut mieleenne, että menettelitte ajattelemattomasti?
NILS STENINPOIKA.
Niin, kyllä sitten perästä; mutta silloin se oli jo liian myöhäistä.
NILS LYKKE.
Minun käy teitä sääliksi, nuori ystäväni, mutta te saatte pian kokea hullutuksenne seuraukset. Voin ilmoittaa teille, että teitä ajetaan takaa. Osasto ruotsalaista ratsuväkeä on lähtenyt perässänne.
NILS STENINPOIKA.
Minun? Hahahaa! Ah, sepä komeata! Ja kun he tulevat ja luulevat saavansa kynsiinsä kreivi Sturen — hahaha!
NILS LYKKE
(vakavasti).
Niin on henkenne mennyttä.
NILS STENINPOIKA.
Minunko —? Enhän minä ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Mutta olette nostanut rahvaan aseisiin. Antanut kapinallisille lupauksia ja yllyttänyt maata levottomuuteen.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mutta sehän oli vain leikkiä!
NILS LYKKE.
Kuningas Kustaa käsittää sen hiukan toisin.
NILS STENINPOIKA.
Niin, taitaa todellakin olla perää puheessanne. Että minun pitikin olla niin hassu — —. No tottapahan selvitään! Tehän puhutte puolestani, te; ja sitäpaitsi — eivät kai nuo ratsumiehet ole vielä aivan kintereilläni?
NILS LYKKE.
Mitä muuta teillä on minulle sanottavaa?
NILS STENINPOIKA.
Minulla? Ei mitään. Kun vain annan teille sen käärön —
NILS LYKKE
(ajattelematta).
Käärön?
NILS STENINPOIKA.
Niin sen; tiedättehän —
NILS LYKKE.
Ah, aivan niin; paperit Pietari Kanslerilta —
NILS STENINPOIKA.
Kas tässä ne ovat, aivan kaikki. (Ojentaa Nils Lykkelle käärön, jonka on vetänyt esiin jakkunsa povelta.)
NILS LYKKE
(hiljaa).
Kirjeitä ja pergamentteja herra Olaf Skaktavlille.
(Nils Steninpojalle.)
Käärö on auki, nään minä. Te tunnette kai sisällön?
NILS STENINPOIKA.
En, herra; minä en mielelläni lue kirjoitettua; siihen on omat syynsä.
NILS LYKKE.
Ymmärrän; teillä on suuremmat taipumukset ase-ammattiin.
(Asettuu pöydän ääreen oikealle ja silmäilee papereita.)
Ahaa! Tietoja enemmän kuin tarpeeksi päästäkseni perille, mitä on tekeillä. — Tämä pieni kirje, silkkinauhalla sidottu — (Tarkastaa päällekirjoitusta.) Tämäkin herra Olaf Skaktavlille. (Avaa kirjeen ja silmäilee sisältöä.) Pietari Kanslerilta. Sen nyt saatoin arvata. (Lukee mutisten.) »Olen kovasti huolissani, sillä — — », niin, aivan totta; tässä se asia on kirjeellisesti; — »nuori junkkeri Sture läksi isäinsä luokse juuri samassa kuin levottomuuksien piti puhjeta — — mutta vielä voidaan löytää neuvo kaikkeen —». Mitäs tämä? (Hätkähtää ja lukee edelleen.) »Teille täytyy nyt ilmoittaa, herra Olaf Skaktavl, että se nuori mies, joka tuo teille tämän kirjeen, on — — poika — —». Taivaan valkeus, — oliko se niin? — Totta, kautta Kristuksen veren, — niin siinä seisoo! (Katsahtaen Nils Steninpoikaan.) Hän siis olisi —? Ah, jos olisi niin! (Lukee edelleen.) »Minä olen kasvattanut häntä vuoden vanhasta. Mutta tähän päivään asti olen minä aina kieltäytynyt antamasta häntä takaisin, sillä ajattelin, että hänessä minulla olisi varma panttivanki takeena Inger Gyldenlöven uskollisuudesta meitä ja meidän ystäviämme kohtaan. Kuitenkin olemme siinä mielessä saaneet hänestä sangen vähän hyötyä. Te kummastelette ehkä, etten uskonut teille tätä salaisuutta silloin kun te äskettäin kävitte luonani; ja siksi tahdon tunnustaa suoraan, että minä pelkäsin teidän anastavan hänet samassa tarkoituksessa kuin minäkin. Nyt sensijaan, kun olette saanut puhella Inger-rouvan kanssa ja kun luultavasti olette päässyt varmuuteen, miten vastahakoinen hän on yhtymään asioihimme, huomaatte kai, että on viisainta luovuttaa niin pian kuin suinkin hänelle, mikä hänen on. Ehkäpä silloin ilo, varmuus ja kiitollisuus — —» — »— tämä nyt on meidän viimeinen toivomme.»
(Istuu hetken kuin hämmästyksen lamaamana; sitten huudahtaa hän itsekseen.)
Ah — millainen kirje! Sen arvo on kultaa!
NILS STENINPOIKA.
Olenpa tuonut teille tärkeitä sanomia, huomaan. Niin, niin, — Pietari
Kanslerilla on aina monta rautaa tulessa, sanotaan.
NILS LYKKE
(itsekseen).
Mitä tehdä tällä? Tässä on tuhatkin kelpaavaa tien haaraa. — Jospa minä —? Ei, se olisi liian epävarmaa. — Mutta entä jos —? Ah, jos minä —? Se täytyy uskaltaa! (Repäisee kirjeen keskeltä kahtia; rutistaa palaset kokoon ja kätkee ne povelleen; muut paperit panee hän takaisin kääröön, pistää sen vyöhönsä, nousee ylös ja sanoo:) Sana vielä, nuori ystäväni!
NILS STENINPOIKA
(lähestyy).
No, — teistä näkee, että peli sujuu.
NILS LYKKE.
Kyllä; se on varma. Te pistitte käteeni pelkkiä kuvakkaita, — rouvia ja sotamiehiä ja —
NILS STENINPOIKA.
Mutta minulla, joka nuo hyvät sanomat teille toin, eikö minulla ole tässä enää mitään tehtävää.
NILS LYKKE.
Teillä? Ohoh, se on varma se! Tehän olette mukana pelissä. Te olette kuningas, — vieläpä valtti!
NILS STENINPOIKA.
Niinkö? Ah, ymmärrän; te tarkoitatte kai kohotusta? —
NILS LYKKE.
Kohotusta?
NILS STENINPOIKA.
Niin, jos kuningas Kustaa saa minut kynsiinsä; ennustitte te —
(Tekee kädellään liikkeen ikäänkuin näyttäen, miten hirtetään.)
NILS LYKKE.
Totta kyllä; — mutta älkää enää surko sitä. Nyt riippuu teistä itsestänne, onko kuukauden päästä kaulassanne hamppunuora vai kulta-käädyt.
NILS STENINPOIKA.
Kulta-käädyt? Ja riippuu minusta?
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
NILS STENINPOIKA.
No, piru siinä valinnassa vitkastelkoon! Mutta sanokaahan, mitä minun on tehtävä?
NILS LYKKE.
Sanon. Mutta ensin te vannotte minulle pyhän valan, ettei ainoakaan ihminen taivaan alla saa tietää, mitä teille uskon.
NILS STENINPOIKA.
Ettekö muuta vaadi? Saatte kymmenen valaa, jos tahdotte —
NILS LYKKE.
Vakavuutta, herrani! Minä en laske leikkiä kanssanne.
NILS STENINPOIKA.
No, no, — *olenhan* minä vakava.
NILS LYKKE.
Taalaissa väititte olevanne kreivin poika, — eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ai, joko taas alatte siitä? Johan ripitin rehellisesti itseni teille.
NILS LYKKE.
Te ette minua ymmärrä. Se, mitä silloin väititte, oli totta.
NILS STENINPOIKA.
Totta? Mihin te viittailette? Mutta sanokaa edes —!
NILS LYKKE.
Ensin vala! Kaikkein pyhin ja horjumattomin, mitä tiedätte.
NILS STENINPOIKA.
Sen saatte. Tuossa seinällä on Neitsyt Maarian kuva —
NILS LYKKE.
Neitsyt Maaria on viime aikoina menettänyt arvonsa. Ettekö tiedä, mitä
Wittenbergin munkki väittää?
NILS STENINPOIKA.
Phyi, Wittenbergin munkin väitteilläkö te? Hänhän on kerettiläinen, sanoo Pietari Kansleri.
NILS LYKKE.
No, älkäämme kiistelkö siitä. Mutta tuossa näytän teille toisen ja täysarvoisen pyhimyksen, jonka nimeen teidän kelpaa vannoa.
(Osoittaa erästä kuvaa, joka riippuu seinäpilarissa.)
Tulkaa tänne, — ja vannokaa minulle, että pysytte vaiti, kunnes minä itse päästän kielenne, — vaiti niin totta kuin toivotte taivaan autuutta itsellenne ja sille miehelle, joka on tuossa kuvattuna.
NILS STENINPOIKA
(lähestyen kuvaa).
Sen vannon, — niin totta kuin Jumalan pyhä sana minua auttakoon!
(Väistyy hämmästyksissään takaisin.) Mutta Kristus — Vapahtaja —!
NILS LYKKE.
Mitä nyt?
NILS STENINPOIKA.
*Kuva* tuossa —! Sehän olen — minä itse!
NILS LYKKE.
Se on Sten Sture vanhus sellaisena, miltä hän näytti nuoruuden päivinään.
NILS STENINPOIKA.
Sten Sture! — Ja samannäköinen —? Ja minä — minä puhuin totta, kun sanoin olevani kreivin poika, väititte? Eikö se ollut niin?
NILS LYKKE.
Se oli niin.
NILS STENINPOIKA.
Ah, nyt — ymmärrän! Minä olen —
NILS LYKKE.
Te olette Sten Sturen poika, jalo herra!
NILS STENINPOIKA
(hiljaisen ihmetyksen vallassa).
*Minä* Sten Sturen poika!
NILS LYKKE.
Myöskin äidin puolelta te olette jalosyntyinen. Pietari Kansleri ei puhunut totta, kun sanoi, että köyhä talonpoikaisvaimo oli äitinne.
NILS STENINPOIKA.
Merkillistä, eriskummallista! — Mutta voinko todellakin uskoa?
NILS LYKKE.
Kaikki, mitä minä teille sanon, voitte uskoa. Mutta muistakaakin, että tästä tulee suora tuhonne, jos unohdatte, mitä vannoitte minulle isänne autuuden kautta.
NILS STENINPOIKA.
Senkö unohtaisin? Oi, en, saatte olla aivan varma, että sitä en tee. — Mutta te, jolle olen nyt sanani antanut, — sanokaa nyt — kuka te olette?
NILS LYKKE.
Minun nimeni on Nils Lykke.
NILS STENINPOIKA
(tuiki kummastuneena).
Nils Lykke? Ette suinkaan se tanskalainen valtaneuvos?
NILS LYKKE.
Juuri hän.
NILS STENINPOIKA.
Ja te tulitte —? Sepä merkillistä. Kuinka te jouduitte —?
NILS LYKKE.
— ottamaan viestiä Pietari Kanslerilta? Se kummastuttaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Niin, en sitä kiellä. Hän on aina maininnut teitä katkerimpana vihamiehenämme —
NILS LYKKE.
Ja siksi epäilette minua?
NILS STENINPOIKA.
En, en juuri *niin*; mutta —. No, peijakas sitä pohtikoon.
NILS LYKKE.
Siinä olette oikeassa. Jos noudatatte omaa päätänne, on hamppuköysi teille yhtä varma kuin kreivin arvo ja kultaiset ketjut, jos luotatte minuun.
NILS STENINPOIKA.
Aina ja joka suhteessa. Kas tuossa käteni, rakas herra! Auttakaa te minua neuvoillanne niinkauan kuin sitä kaivataan. Kun sitten on iskettävä irti, pidän kyllä huolen asiasta.
NILS LYKKE.
Se on hyvä. Tulkaa nyt kanssani tuonne kamariin, niin kerron teille, kuinka asianlaita oikein on ja mitä teidän nyt on tehtävä. (Poistuu oikealle.)
NILS STENINPOIKA
(katsahtaen kuvaan).
Minä Sten Sturen poika! Oi, eriskummaista, — kuin unta — —! (Menee Nils Lykken perästä.)
NELJÄS NÄYTÖS.
(Ritarisali, kuten edellisessä näytöksessä; ainoastaan ruokapöytä on viety pois. Kamaripalvelija Björn näyttää monihaaraiseen kynttilänjalkaan sytytetyllä kynttilällä rouva Inger Gyldenlövelle ja Olaf Skaktavlille tietä, tullen heidän kanssaan saliin toisesta vasemmalla olevasta ovesta. Inger-rouvalla on kädessä joitakin papereita.)
INGER-ROUVA
(Björnille).
Ja sinä olet varma, että tyttäreni puheli ritarin kanssa täällä salissa?
BJÖRN
(laskien kynttilänjalan pöydälle, vasemmalle).
Aivan varma. Kohtasin Elina-neidin juuri kun hän tuli ulos käytävään.
INGER-ROUVA.
Ja hän näytti silloin olevan kiihtyneessä mielentilassa?
BJÖRN.
Tuntui aivan hämmentyneeltä. Kysyin, oliko hän sairas, mutta vastaamatta kysymykseeni hän sanoi: »mene sanomaan äidilleni, että ritari lähtee pois täältä jo ennen päivän koittoa; jos äitini aikoo antaa hänelle kirjeitä tai joitakin viestejä, niin älköön viivytelkö tarpeettomasti häntä.» Ja sitten lisäsi vielä jotakin, jota en tarkoin kuullut.
INGER-ROUVA.
Etkö kuullut mitään siitä?
BJÖRN.
Kuulosti kuin hän olisi sanonut: »hän on tainnut olla jo melkein liian kauan Östråtissa.»
INGER-ROUVA.
Entä ritari? Missä hän on?
BJÖRN.
Luullakseni huoneessaan porttirakennuksessa.
INGER-ROUVA.
Hyvä. Minulla on valmiina, mitä aion hänelle antaa. Mene ilmoittamaan hänelle, että odotan häntä täällä salissa. (Björn poistuu oikealle.)
OLAF SKAKTAVL.
Tiedättekös, Inger-rouva, — tosin minä olen sellaisissa asioissa sokea kuin myyrä; mutta minulla on sellainen aavistus kuin — hm!
INGER-ROUVA.
Kuin?
OLAF SKAKTAVL.
— kuin Nils Lykke tyttärestänne pitäisi.
INGER-ROUVA.
Silloin ette ole kovin sokea; sillä erehtyisin suuresti, ellette olisi oikeassa. Ettekö sattunut huomaamaan, kuinka halukkaasti hän illallisella kuunteli joka sanaa, mitä kerroin Elinasta?
OLAF SKAKTAVL.
Unohti ruuat, juomat ja kaikki.
INGER-ROUVA.
Ja salaiset asiammekin.
OLAF SKAKTAVL.
Niin, ja enemmänkin, — Pietari Kanslerilta tulevat paperit.
INGER-ROUVA.
Ja kaikesta tuosta teette johtopäätöksen —?
OLAF SKAKTAVL.
Ennen muuta johtopäätöksen, että koska tunnette Nils Lykken ja tiedätte, minkälaisessa maineessa hän on, varsinkin mitä tulee naisiin, niin —
INGER-ROUVA.
— pitäisi minusta olla mieluista tietää, että hän olisi portin ulkopuolella?
OLAF SKAKTAVL.
Niin; ja kuta pikemmin sen parempi.
INGER-ROUVA
(hymyillen).
Ei, — juuri päinvastoin, Olaf Skaktavl.
OLAF SKAKTAVL.
Miten ajattelette?
INGER-ROUVA.
Jos asianlaita on niin kuin me molemmat uskomme, ei Nils Lykke millään ehdolla saa lähteä nyt heti Östråtista.
OLAF SKAKTAVL
(katsoen Inger-rouvaan paheksuvasti).
Taasko pyritte mutkateille, Inger-rouva? Mitä juonta te nyt mietitte?
Jotainko, mikä voi lisätä teidän valtaanne vahingoksi meille —
INGER-ROUVA.
Ah, sellaista lyhytnäköisyyttä; sehän se tekee kaikki ihmiset niin kohtuuttomiksi minulle! Huomaan teistä, että luulette minun aikovan valita Nils Lykken vävykseni. Jos sitä ajattelisin, miksi olisin minä kieltäytynyt ottamasta osaa tapahtumiin, joita nyt Ruotsissa valmistetaan ja joita Nils Lykke ja koko tanskalainen joukkio näyttää haluavan avustaa?
OLAF SKAKTAVL.
Mutta jos ette toivo häntä voittaa ja sitoa, — mitä te sitten hänellä aiotte?
INGER-ROUVA
Selitän sen muutamin sanoin. Kirjeessä minulle mainitsi Nils Lykke, että hän pitäisi suurena onnenaan, jos hän voisi päästä meidän sukuumme; ja tahdon olla rehellinen ja myöntää, että minä todellakin jo hetkisen mietin sitä asiaa.
OLAF SKAKTAVL.
No, siinä sen näette!
INGER-ROUVA.
Olisihan Nils Lykken kiinnittäminen sukuuni tehokas keino sovittaa keskenään maamme erimieliset puolueet.
OLAF SKAKTAVL.
Tyttärenne Mereten avioliitto Winzents Lungen kanssa näyttänee teille, mihin sellaiset keinot vievät. Tuskin sai Lunge jalansijaa maassamme, niin hän riisti itselleen sekä maat että oikeutemme —
INGER-ROUVA.
Ah, sen tiedän, Olaf Skaktavl! Mutta joskus pyörii päässäni niin monenlaisia ajatuksia. Minä en voi uskoa itseäni täysin teidän enkä kenenkään muunkaan valtaan. Usein en tiedä, miten minun olisi oikeinta tehdä. Ja kuitenkin, — ottaa tanskalainen ylimys vävykseni vielä toinen kerta, — siihen keinoon voin turvautua ainoastaan pahimmassa pulassa, ja Jumalan kiitos, — niin pitkälle ei vielä ole jouduttu!
OLAF SKAKTAVL.
Tuosta en tule sen viisaammaksi, Inger-rouva; — miksi te aiotte viivyttää Nils Lykkeä yhä täällä Östråtissa?
INGER-ROUVA
(hillitysti).
Koska kannan hänelle katkeraa kaunaa. Nils Lykke on solvannut minua verisemmin kuin kukaan muu. En voi sanoa teille, millä tavoin. Mutta en saa rauhaa, ennenkuin olen hänelle kostanut. Ettekö ymmärrä minua? Olettakaa, että Nils Lykke alkaisi pitää tyttärestäni. Minusta olisi sellainen varsin uskottavaa. Minä tahdon saada hänet viipymään täällä. Hänen täytyy oppia tuntemaan Elinaa lähemmin. Elina on sekä kaunis että älykäs. — Ah, jos tuo mies rakkauden tuli sydämessään astuisi kerran eteeni pyytämään itselleen Elinaa! Silloin — ajaa kuin koira pois hänet, ajaa ivaten, pilkaten, halveksien, antaa levitä yli maan tiedon, että Nils Lykke on turhaan koettanut kosiutua Östråtiin —! Sanon teille sen, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni saadakseni tuta sellaisen hetken.
OLAF SKAKTAVL.
Käsi sydämellä, Inger Gyldenlöve, — sitä siis hänelle aiotte?
INGER-ROUVA.
Sitä, — en mitään muuta, kautta elävän Jumalan! Teidän täytyy uskoa minua, Olaf Skaktavl, minä tarkoitan kansalaisteni parasta. Mutta minä olen niin vähän oma isäntäni. On eräitä seikkoja, jotka minun täytyy salata, muuten saan kuoliniskun. Mutta kun ensin pääsen siltä taholta turvaan, sitten saatte nähdä, olenko minä unohtanut valan, jonka vannoin Knut Alfinpojan ruumiin ääressä.
OLAF SKAKTAVL
(pudistaa Inger-rouvan kättä).
Kiitos siitä, mitä nyt lausuitte. Minä uskoisin niin vasten mielin pahaa teistä. — Mutta mitä tulee suunnitelmaanne ritaria vastaan, tuntuu minusta, että te ryhdytte uskallettuun peliin. Jospa laskette harhaan? Jospa tyttärenne —? Sillä sanotaanhan, ettei mikään nainen jaksa tuota luihua pirua vastustaa.
INGER-ROUVA.
Minun tyttäreni? Luuletteko hänen —? Ei, olkaa te rauhassa, minä tunnen Elinan paremmin. Kaikki ylistykset, mitä hän on ritarista kuullut, ovat saattaneet hänet häntä vihaamaan. Näitte itsekin omin silmin —
OLAF SKAKTAVL.
Niin, niin, — naisten sydän on horjuva. Ainakin olisin teidän sijassanne varuillani.
INGER-ROUVA.
Niin olenkin; pidän heitä valppaasti silmällä. Mutta jos tuon miehen sittenkin onnistuisi kietoa hänet pauloihinsa, niin tarvitsee minun ainoastaan kuiskata pari sanaa Elinan korvaan, ja hän —
OLAF SKAKTAVL.
Hän?
INGER-ROUVA.
— inhoaa häntä kuin hän olisi itsensä kiusaajan lähetti. — Hiljaa, Olaf Skaktavl! Ritari tulee. Olkaa nyt järkevä.
(Nils Lykke tulee sisään ensimäisestä ovesta oikealta.)
NILS LYKKE
(tulee kohteliaana Inger-rouvaa kohti).
Jalo rouva kutsutti minua.
INGER-ROUVA.
Tyttäreni lähetti minulle tiedon, että aiotte jättää meidät tänä yönä.
NILS LYKKE.
Ikävä kyllä; onhan tehtäväni Östråtissa suoritettu.
OLAF SKAKTAVL.
Ei ennenkuin minä olen saanut nuo paperini.
NILS LYKKE.
Aivan niin. Melkeinpä olin unohtaa asiani tärkeimmän osan. Mutta se onkin meidän korkean emäntämme syy; pöydässä tiesi hän pitää seuraa niin älykkäästi ja vilkkaasti vierailleen —
INGER-ROUVA.
Ettette muistanut, mikä asia teidät tänne toi? Se ilahduttaa minua; sillä se minun aikomukseni olikin. Ajattelin, että viihtyäkseen hyvin Östråtissa täytyisi vieraani Nils Lykken —
NILS LYKKE.
Täytyisi, rouvani?
INGER-ROUVA.
— ennen kaikkea unohtaa asiansa, — ja kaikki muu, mitä täällä on tapahtunut ennen hänen tuloansa.
NILS LYKKE
(Olaf Skaktavlille, ottaen paperikäärön ja ojentaen hänelle).
Paperit Pietari Kanslerilta. Saatte niistä täydelliset tiedot puoluelaisistamme Ruotsissa.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvä on.
(Asettuu pöydän ääreen vasemmalle ja avaa ja selailee papereita.)
NILS LYKKE.
Ja nyt, rouva Inger Gyldenlöve, — nyt en tiedä olevan itselläni täällä enää mitään tekemistä.
INGERROUVA.
Ehkä olette oikeassa, jos nimittäin pelkät valtioasiat saattoivat meitä yhteen. Mutta sitä en tahdo uskoa.
NILS LYKKE.
Tarkoitatte —?
INGER-ROUVA.
Tarkoitan, että Nils Lykke ei tullut ainoastaan tanskalaisena valtioneuvoksena tai Pietari Kanslerin liittolaisena vieraakseni. — Erehtyisinkö, jos kuvittelisin teidän siellä Tanskassa kuulleen yhtä ja toista, joka sai teidät uteliaaksi ja haluamaan lähemmin tuntea Östråtin rouvaa?
NILS LYKKE.
Olkoon kielto kaukana minusta —
OLAF SKAKTAVL
(selaillen papereita).
Kummallista. Ei minkäänmoista kirjettä.
NILS LYKKE.
— onhan rouva Inger Gyldenlöven maine liian laajalle levinnyt, etten olisi jo kauan halunnut nähdä häntä kasvoista kasvoihin.
INGER-ROUVA.
Sen kai arvasin. Mutta riittääkö siihen lyhyt leikkipuheen hetki illallispöydän ääressä? Koetetaan vetää risti sen ylitse, mitä on ennen välillämme tapahtunut. Ehkäpä se Nils Lykke, jonka nyt tunnen, voisi peittää kaunan sitä kohtaan, jota minä en ole ennen tuntenut. Pidentäkää nyt täällä-oloanne joku päivä, herra valtaneuvos! Olaf Skaktavlia en uskalla houkutella. Hänellähän on salaiset tehtävänsä Ruotsissa. Mutta mitä teihin tulee, olette kai etukäteen pannut asiat niin hyvään alkuun, että läsnäoloanne tuskin tarvitaan. Luottakaa minuun, ajan ei anneta tuntua teistä meillä pitkältä; ainakin koetamme minä ja tyttäreni tehdä kaiken voitavamme ollaksemme teille oikein mieliksi.
NILS LYKKE.
En epäile teidän enkä tyttärennekään suopeutta minua kohtaan. Olenhan saanut siitä täysin pätevät todistukset. Mutta varmaan tunnustatte, että minun läsnäoloni on välttämätön muualla, koskapa minun yhä ja siitä huolimatta täytyy vain julistaa, että minun on mahdoton pidentää oleskeluani Östråtissa.
INGER-ROUVA.
No hyvä. — Tiedättekös mitä, herra valtaneuvos, — jos olisin ilkeä, voisin luulla, että te tulitte Östråtiin koettamaan pientä ottelua kanssani. Siinä näytte nyt jääneen tappiolle ja siksi on teidän väkinäistä viipyä tantereella, tappionne näkijäin edessä.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Olisi kyllä syitä sellaiseenkin selittelyyn; mutta ainakaan minä en pidä taistelua vielä hukattuna.
INGER-ROUVA.
Olkoon miten hyvänsä; mutta joka tapauksessa te voitte vielä, jos viivytte meillä muutaman päivän, saada tappionne korjatuksi. Niin, näette itse, kuinka epätietoisena horjun tässä tien haarassa, — houkuttelen vaarallista vihollistani, ettei hän lähtisi pakoon. — No niin, suoraan tunnustaen: teidän liittonne Ruotsin tyytymättömien kanssa tuntuu minusta vielä hieman — niin, kuinka tuota nimittäisinkään? — hieman eriskummaiselta, herra valtaneuvos! Aate, joka on saanut kuninkaan neuvoston tähän salaiseen toimenpiteeseen, on mielestäni sangen viisas; mutta se eroaa liian jyrkästi eräistä teidän kansalaistenne teoista täällä menneinä vuosina. Älkää siis loukkautuko, jos minun luottamukseni teidän hyviin lupauksiinne vaatii vielä hiukan parempia perusteita ennenkuin lasken onneni ja omaisuuteni teidän käsiinne.
NILS LYKKE.
Siinä tarkoituksessa olisi tuskin pitemmästä oleskelustani Östråtissa mitään hyötyä; sillä minä en aio laisinkaan tehdä uusia yrityksiä muuttaakseni päätöstänne.
INGER-ROUVA.
Silloin surkuttelen teitä sydämeni pohjasta. Niin, herra valtaneuvos, — tosin minä olen vain avuton leski; mutta saatte uskoa minua, jos ennustan, että teidän polullenne kasvaa okaita ja tutkaimia Östråtissa käynnistänne.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Niinkö ennustatte?
INGER-ROUVA.
Varmasti. Mitä aletaan kohta huhuta, rakas herrani? Ihmiset ovat nykyään kovin juorunhaluisia. Moni koiranleuka sepittää pilkkalauluja teistä. Puolen vuoden kuluttua olette ihmisten yleisenä puheenaiheena; he seisahtuvat ja katselevat teihin keskellä tietä; supistaan: katso, katso, tuo on herra Nils Lykke, joka tuli Östråtiin pistämään paulaa Inger Gyldenlöven kaulaan, mutta jäi omaan rihmaseensa. No, no, älkää olko noin kärsimätön, herra ritari! Enhän *minä* ajattele niin; mutta niin tulevat kaikki huonot ja pahansuovat ihmiset arvostelemaan. Ja niitä on yllin kyllin, ikävä sanoa! — Niin, se on paha asia; mutta se on aivan varma, — pilkan saatte palkastanne, — pilkan, että nainen oli teitä ovelampi. »Viekkaana kettuna hiipi hän Östråtiin», sanotaan, — »häveten kuin koira puikki hän sieltä takaisin». Ja vielä eräs seikka: ettekö luule, että Pietari Kansleri ja hänen ystävänsä kiittävät kauniisti avustanne, kun aletaan huhuta, etten minä uskalla ryhtyä taistelemaan teidän lippunne alla.
NILS LYKKE.
Puhutte älyn sanoja, rouva! Ja etten joutuisi pilkan esineeksi, — ja vielä lisäksi rikkoisi yhteistyötä noiden monien rakkaiden ystävieni kanssa Ruotsissa, täytyy minun —
INGER-ROUVA
(nopeasti).
— viipyä kauemmin Östråtissa.
OLAF SKAKTAVL
(joka on kuunnellut).
Nyt menee mies ansaan.
NILS LYKKE.
Ei, jalo rouva; — minun täytyy — sopia asiat lopullisesti teidän kanssanne jo tämän tunnin kuluessa.
INGER-ROUVA.
Mutta jos emme siinä onnistu?
NILS LYKKE.
Me onnistumme.
INGER-ROUVA.
Tunnutte olevan varma asiastanne!
NILS LYKKE.
Mitä panette vetoon, että suostutte minun ja Pietari Kanslerin ehdotukseen?
INGER-ROUVA.
Östråtin maat polvisolkianne vastaan!
NILS LYKKE
(lyö ryntäihinsä ja huudahtaa).
Olaf Skaktavl, — tässä näette Östråtin isännän!
INGER-ROUVA.
Herra valtaneuvos! —
OLAF SKAKTAVL
(nousee pöydän äärestä).
Mikä nyt?
NILS LYKKE.
Vetoon en suostu, sillä tuokion kuluttua annatte minulle sekä Östråtin että mitä muuta tahansa päästäksenne ansasta, johon en ole joutunut minä, vaan te itse.
INGER-ROUVA.
Pilanne alkaa käydä hupaiseksi, herra ritari!
NILS LYKKE.
Käy vielä hupaisemmaksi, — ainakin minulle. Te ylpeilette, että voititte muka viekkaudessa minut. Uhkaatte syytää niskaani ihmisten ivat ja pilkat! Ah. teidän pitäisi varoa ärsyttämästä kostonhimoani; sillä minä voin kahdella sanalla taivuttaa teidät polvillenne eteeni.
INGER-ROUVA.
Hahaa — —! (Pysähtyy yht'äkkiä kuin aavistuksen vallassa.) — Ja ne kaksi sanaa, Nils Lykke? Ne kaksi sanaa —?
NILS LYKKE.
— salaisuus teidän ja Sten Sturen pojasta.
INGER-ROUVA
(puhjeten huutoon).
Oi, Jeesus Kristus —!
OLAF SKAKTAVL.
Inger Gyldenlöven pojasta? Mitä sanotte?
INGER-ROUVA
(puolin jo polvillaan Nils Lykken edessä).
Armoa! Oi, olkaa laupias —!
NILS LYKKE
(nostaa hänet maasta).
Rauhoittukaa, ja puhukaamme järkevästi keskenämme.
INGER-ROUVA
(heikolla äänellä ja melkein kuin hurjistuneena).
Kuulitteko te sen, Olaf Skaktavl? Vai oliko se unta? Kuulitteko te, mitä hän sanoi?
NILS LYKKE.
Ei se ollut unta, Inger-rouva.
INGER-ROUVA
(lyö kätensä yhteen).
Oi, te tiedätte sen! Te, — Te, —. Mutta missä hän on? Missä häntä pidätte? Mitä aiotte hänelle tehdä? (Huutaa.) Älkää häntä surmatko, Nils Lykke! Antakaa hänet takaisin minulle! Älkää surmatko häntä minulta!
OLAF SKAKTAVL.
Ah, nyt minä alan ymmärtää —
INGER-ROUVA.
Ja tämä tuska —; tämä tukehduttava pelko —. Minä olen kantanut sitä monta monituista vuotta, — ja nyt täytyy kaiken luhistua, ja minun täytyy kärsiä tämä ahdistus ja hätä! — Herra Jumalani, — teetkö nyt oikeutta? Tätä vartenko sinä hänet annoit minulle? (Malttaa mielensä ja sanoo vaivoin hillityllä äänellä.) Nils Lykke, sanokaa minulle yksi asia. Missä hän teillä on? Missä hän on?
NILS LYKKE.
Kasvatusisänsä luona.
INGER-ROUVA.
Yhä kasvatusisänsä luona. Voi tuota armotonta miestä! Aina on hän minulle kieltäytynyt —. Mutta niin ei enää saa olla! Auttakaa minua, Olaf Skaktavl!
OLAF SKAKTAVL.
Minä?
NILS LYKKE.
Se ei ole tarpeellista, jos te vain —
INGER-ROUVA.
Kuulkaa minua, herra valtaneuvos! Mitä tiedätte, täytyy teidän tietää perinpohjin. Ja teidänkin, vanha, uskollinen ystävä! — Olkoon siis! Te muistutitte minulle sitä onnetonta päivää, jolloin Knut Alfinpoika Orlossa surmattiin. Muistutitte lupausta, jonka tein, kun seisoin hänen ruumiinsa ääressä Norjan uljaimpien miesten keskellä. Olin tuskin täysikasvuinen silloin; mutta minä tunsin itsessäni Jumalan voiman ja ajattelin, niinkuin moni muu on sitten ajatellut, että Herra itse oli painanut minuun merkkinsä ja valinnut minut ensimäisenä taistelemaan maan ja valtakunnan puolesta.
Oliko se ylpeyttä? Vai oliko se ilmestys ylhäältä? En ole koskaan päässyt selvyyteen siitä. Mutta voi ihmisen kohtaloa, joka on saanut kuormakseen suuren työn!
Seitsemän vuotta, tohdin sanoa, pidin uskollisesti, mitä olin luvannut. Minä seisoin maanmiesteni rinnalla hädässä ja ahdingossa. Kaikki leikkitoverini olivat puolisoina ja äiteinä mikä missäkin. — Minä yksin en tohtinut kosijoita kuunnella. En *ketään*. Te sen tiedätte parhaiten, Olaf Skaktavl.
Silloin näin ensi kerran Sten Sturen. Ihanampaa miestä en ollut koskaan nähnyt!
NILS LYKKE.
Ah, nyt muistan! Sten Sture oli siihen aikaan Norjassa salaisilla valtioasioilla. Meidän tanskalaisten ei pitänyt saada vihiä, että hän oli suopea teidän ystävillenne.
INGER-ROUVA.
Halvan sotilaan puvussa eli hän talven kattoni alla. Sinä talvena ajattelin minä yhä vähemmän ja vähemmän valtakunnan onnea. — — Niin kaunista miestä en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja minä olin silloin melkein viidenkolmatta-vuotias. — Seuraavana syksynä palasi Sten Sture takaisin. Ja kun hän jälleen matkasi pois, otti hän salassa mukaansa pikku lapsen. Ihmisten panettelua en peljännyt, mutta olisi ollut asiallemme vahingoksi, jos olisi huhuttu, että Sten Sture oli minulle niin läheinen.
Lapsi annettiin kasvatiksi Pietari Kanslerille. Odotin parempia aikoja, joiden piti pian tulla. Eivät tulleet koskaan. Sten Sture meni kaksi vuotta myöhemmin Ruotsissa naimisiin, ja kun hän kuoli, jätti hän jälkeensä lesken —
OLAF SKAKTAVL.
— ja nimensä sekä oikeuksiensa laillisen perillisen.
INGER-ROUVA.
Kerta toisensa jälkeen kirjoitin Pietari Kanslerille ja rukoilin häntä antamaan lapseni takaisin. Mutta hän kieltäytyi aina ja alinomaa. »Liittykää horjumatta meihin», hän vastasi, »niin lähetän poikanne Norjaan, en muuten». Kuinka olisin uskaltanut tehdä sen? Monet pelokkaat katselivat meitä tyytymättömiä siihen aikaan pahalla silmällä. Jos he olisivat saaneet vihiä asiasta, olisivat he, äitiin iskeäkseen, valmistaneet lapselle saman kohtalon, mikä olisi tullut kuningas Kristianille, ellei pako häntä pelastanut. — Mutta sitäpaitsi puuhasivat tanskalaisetkin. He eivät lyöneet laimin mitään uhkauksia eikä lupauksia voidakseen saada minut puolelleen.
OLAF SKAKTAVL.
Hyvin ymmärrettävää. Kaikkien silmät tähtäsivät teihin kuin viiriin, jonka johdolla he tahtoivat purjehtia.
INGER-ROUVA.
Sitten tuli Herluf Hydefadin kapina. Muistatteko sitä aikaa, Olaf Skaktavl? Eikö ollut kuin aurinkoinen kevät olisi koittanut kaikkialla maassa! Mahtavat äänet vaativat minua astumaan esiin; — mutta minä en uskaltanut. Minä yhä epäröin, — kaukana taistelusta — syrjäisessä kartanossani. Joskus tuntui kuin olisi itse Jumala minua vaatinut; mutta sitten tuli taas tuo kuolettava ahdistus ja lamautti tahtoni. »Kuka voittaa?» Kas se kysymys soi aina korvissani.
Lyhyt oli se Norjan kevät. Herluf Hydefad ja monet muut hänen kanssaan sidottiin teilauspyörään sitä seuranneina kuukausina. Minua he eivät voineet tilille vaatia. Ja kuitenkaan ei Tanskan puolelta jätetty uhkailematta kauniissa muodossa. Mitä, jos he tuntevat salaisuuteni, ajattelin. Viimein en osannut selittää sitä muuten kuin että he tunsivat sen. Sinä tuskallisena aikana tuli sitten valtakunnan hovimestari Gyldenlöve tänne ja pyysi minua vaimokseen. Ajatelkoon joku pelossa elävä äiti itseään minun asemassani —! Kuukauden päästä olin valtakunnan hovimestarin puoliso, — ja koditon kansalaisten sydämessä. Sitten tulivat hiljaiset vuodet. Kukaan ei noussut enää vastarintaan. Herrat saivat polkea meitä niin paljon kuin tahtoivat. Oli hetkiä, jolloin inhosin itseäni. Sillä mitä oli elämäni? Ei muuta kuin peljätä, ja olla pilkkana ja synnyttää maailmaan tyttäriä. Tyttäret! Jumala antakoon anteeksi, ellei minulla ole äidin sydäntä heitä kohtaan. Vaimon velvollisuudet olivat päivätyötä minulle. Kuinka voin siis rakastaa tyttäriäni! Mutta poikani, hänen laitansa oli aivan toista! Hän oli minun sieluni oma lapsi. Hän oli ainoa, joka muistutti mieleeni aikaa, jolloin sain olla nainen, enkä mitään muuta kuin nainen. — Ja hänet he olivat minulta riistäneet! Hän kasvoi vierasten joukossa, jotka ehkä kylvivät turmiota hänen sieluunsa! Olaf Skaktavl, — jos olisin vaikka saanut harhailla vainottuna ja hyljättynä tuntureilla, tuiskussa ja tuulessa, — vaan jos minulla olisi ollut sylissäni lapseni, — uskokaa minua, minä en olisi surrut enkä itkenyt häntä syntymästä tähän hetkeen saakka.