Ingo: Romaani

INGO

Romani

Kirj.

GUSTAV FREYTAG

Suomennos —r—r.

Tampereella, Hj. Hagelberg'in kustannuksella, 1885.

SISÄLLYS:

 1. Vuonna 357
 2. Pidot.
 3. Avonaisia sydämiä.
 4. Kuninkaan hovissa.
 5. Metsänajoissa.
 6. Jäähyväiset.
 7. Ingo kuninkaan hovissa.
 8. Viimeinen yö.
 9. Idis-linna.
10. Lähteen luona.
11. Salaman isku.

1.

Vuonna 357.

Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista, tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat olivat.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään, valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen tähdättynä tätä kohtaan: — Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: — Minä tervehdän sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä tunnussanaa.

Kaiheksuen huusi hänelle vartija: — Sinä et tule kuten ruhtinas hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä, et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on laukku ja kärryt. — Ja muukalainen huudahti takasin: — Pitkältä olen minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.

Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa ja olla itse rauhassa.

Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa, nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja ylpeätä katsantoa.

— Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä nurmikolla, — sanoi hän avosydämisesti — minä olen milt'ei pisin miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä ilmoitan sinun tännetulosi.

Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä; tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. — Ei mikään voita villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, — lausui vartija hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. — Puhu, matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?

— Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva, — vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.

— Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat, — lausui vartija ylenkatseella. — Kuitenkin luulen minä sinun hyvin osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän etuvartijoitansa.

— Minun edessäni oli valo takanani pimeys, — vastasi muukalainen uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän: — Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä hedelmiäkään.

— Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti tarjoten: — Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja kotini, tässä olen minä isäntänä. — Vieras otti sarven. — Siunaus seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. — Hän söi hyvällä ruokahalulla ja nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.

— Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on vartian virka hyvä — alkoi muukalainen vihdoin puheen; — mutta kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta metsäiseltä vartijalta.

— Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, — vastasi vartija, — kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin, ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.

— Sinä olet nuori iältäsi, — jatkoi muukalainen, — sinun isäntäsi panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen sinulle yksinänsä.

— Raja-aituuksella on paljo miehiä — ilmaisi vartija. — Meillä ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin lauma ilman läpi, — hän katsoi arasti korkeuteen, — siitä ajasta asti vahdimme me maan rajaa.

Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto kimaltelevan auringonpaisteessa.

— Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja mihin sinä aiot johtaa minua.

— Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin poika, jonka palvelija minäkin olen.

— Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, — vastasi vieras.

— Sinä olet kuullut oikein, — vakuutti nuorukainen, — Mutta tämä metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.

— Eikö Bisino kuningas pidä luetteloa teidän karjoistanne, joita minä näen tuolla majain luona? — kysyi muukalainen taaskin.

— Hm, kerran syntyi aseenkalsketta kylissämme, koska kuningas tahtoi syöttää sikojansa meidän tammimetsissä ja kerta sai hän halun metsästää villihärkiä meidänkin metsissämme, mutta sen koomin ei siitä olla kuultu mitään.

Muukalainen katseli vakaisena ales laaksoon. — Ja missä sinun isäntäsi talo on?

Vartija osoitti laakson aukeamaan. — Tuolla vuoren juurella se on, kolmen tunnin matka alespäin rivakkaalle kävelijälle, mutta meidät voi laitumelta otettu hevoinen viedä sinne lyhyemmässä ajassa. Kuuletko kavion kopsetta? sarvi on ilmoittanut tovereilleni, että vieras oli saatettavana; minun vahdista päästäjäni tulee.

Muuan ratsastaja tuli ravissa vuoritietä ylös, uljas nuorukainen, vartijan näköinen kasvoiltaan ja ryhdiltään; hän laskeutui hevoisen seljästä ja puhui hiljaa toverinsa kanssa. Vartija jätti hänelle torven, heitti nahkalaukun hartioillensa ja tarjosi hevoisen muukalaiselle. — Minä tulen sinun jäljessäsi, — sanoi hän, hyljäten tarjoumuksen; vieras tervehti kädellään ja päällänsä uutta vartijata, joka uteliaana katseli häntä, ja ohjasi seuraajansa kanssa matkansa ales laaksoon päin.

Kaita tie johti jyrkkään ales kiemurtelevaa virtaa kohden jättiläispuiden välitse, joiden naavat loistivat hopealta auringon valossa, puunjuurien ylitse, jotka luikertelivat tiellä ikäänkuin jättiläiskäärmeet ja kohosivat korkeisiin kaariin niillä paikoilla, joista vesi oli huuhtonut pois niiden alla muinoin olleen soran. Virran rannalla sulki tien vedenrajalla olevat puut ja paljous kuihtuneita kaisloja; veden voima oli kevään aikana kuljettanut sinne tuulenkaatamia puunrunkoja, jotka nyt kellottivat sikisokin lehdittömine oksineen; mutta metsän asukkaan veitsi oli leikannut ahtaan polun oksakisojen läpi. Joutuisilla askelilla, kiiruhtivat miehet ales laaksoon, he hyppivät rohkeilla harppauksilla kiveltä kivelle, puulta puulle, nuori vartija etimäisenä; usein teki hän korkean hypyn ilmassa samoinkuin heitetty pallo kepeästi hyppii jyrkkää vierua ales, ja missä joku leveä rotko keskeytti heidän kulkunsa, uudisti hän hyppynsä taaksepäin rohkaistaksensa täten seuraajaansa.

Ohjakset oli hän laskenut hevoisen kaulalle ja tämä juoksi haltijansa perässä tottelevaisena kuin koira; he voisestakin näytti tuo raivaama toin tie tuntuvan hauskalta. Tyytyväisen näköisillä silmäyksillä mittaili vartija erästä rivakkaa harppausta, jonka muukalainen oli ottanut puron yli ja tutki sitte hänen jalkansa jättämää jälkeä pehmoisessa maakamarassa. — Sinä astut voimakkaasti ollaksesi väsynyt miesi, — sanoi hän; — minusta näyttää, että sinä varmaan ennenkin olet uskaltanut tehdä rohkeita hyppyjä verisellä arolla. Jalkasi jäljestä näen sinun olevasi meidän kansaa, sillä varpahat ovat taipuneet ylöspäin ja paino kohtaa enimmäkseen jalan etuosaa. Ensin pidin minä sinua puheestasi päättäen vieraan maan miehenä. Oletko koskaan nähnyt roomalaisen jalanjälkeä?

— He kulkevat pienillä jaloillaan lyhyillä askelilla ja nojaavat koko jalkapohjaansa, kuten väsynyt ihminen tekee.

— Niin sanovat ne meidänkin miehistä, jotka ovat olleet lännessä. Minä olen itse tähän asti nähnyt ainoastansa aseettomia kaupustelijoita tuosta mustatukkaisesta kansakunnasta, — lisäsi hän puolustellaiden.

— Pitäköön onnen jumalattaret roomalaisten jalat kaukana teidän maastanne, — vastasi muukalainen.

— Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan, kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.

Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin. — Tässä alkaa tasaisempi tie,— sanoi hän, — nouse selkään, että ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. — Muukalainen laski kätensä hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.

— Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? — kysyi muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla kukkulalla ja katselivat aitausta. — Haa! — huudahti vartija, — herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä, kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja tuossa on tyttö, itse! — Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että kohtaaminen oli hänestä mieluista.

— Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko paistaa. — He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin, joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. — Meillä on onni mukanamme, muukalainen, — huudahti vartija, — Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär, on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla huoleti hyvästä hoidosta.

— Missä hän on, jonka nimen sinä mainitsit? kysyi muukalainen.

— Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit helposti eroittaa hänet niistä muista, — Neitsyet seisoi kärryn luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.

— Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. — Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.

Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.

Vartija astui neitsyen luokse: — Muukalainen etsii sijaa meidän istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.

— Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät. Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen huoneesen.

— Käytöksestänsä päättäen näyttää hän kohtelevan rehellisesti sekä ystävää että vihollista, — lausui vartija.

Neitsyt heitti muukalaiseen lyhyen silmäyksen: — Jos hän on sellainen, kun sinä sanot, saatamme olla iloissamme hänen tänne tulostansa. Tarjoa hänelle maitoputina, Frida!

Muukalainen joi ja kun hän kiitellen antoi putinan takasin Fridalle, sanoi hän: — Siunaus sinun laupiaalle kädellesi! Ensimäisen tervetuliaisen tässä maassa lausui minulle ystävällisesti tuo lämminsydäminen nuorukainen, olkoon tämä toinen nyt minulle enteenä, että minä hovikartanossakin tulen löytämään sen rauhan, jota minä niin hartaasti halajan.

Sillä välin oli vartija itseänsä varten ottanut kiinni yhden hevoisista, jotka juoksentelivat eri aitauksessa. Kun hän valmistiihe nousemaan selkään, astui rusoposkinen Frida hänen luoksensa: — Onni on sinulla ollut unissasi, Wolf, — pilkkasi hän; — sill'aikaa kun sinä lepäsit on vieras lintu tarttunut rajalle viritettyyn ansaan. Minkälainen oli unesi, vartija, orjantappuraisella vuoteella?

— Huuhkain ei sallinut minun nukkua, se vaikeroi Fridan takia, joka öiseen aikaan seisoo ravistelemassa aitausta, saadaksensa tietää, miltä taholta hänen tuleva miehensä on ilmestyvä.

— Mutta minä näinkin kuivettuneella pensaalla erään tikli-varpusen, joka lähetti vanhaa takkiaisen höytyä häävuoteeksi sille rikkaalle sudelle.

— Ja minä tunnen erään ylpeän kaunottaren, — vastasi Wolf mieliharmilla, — joka polki jalkainsa alla orvokit, joita hänen piti poimia ja lankesi tätä tehdessänsä nokkosiin.

— Ei sinun pellollasi kasvaviin nokkosiin, sinä typerä Wolf! — vastasi Frida vihaisesti.

— Minä tiedän tytön, jota en pyydä tanssimaan, kun täällä tästälähin pidetään tanssiaisia, — vastasi Wolf.

— Kun susi [Wolf suomeksi susi. Suoment.] tanssii, lentävät hanhet puuhun nauramaan — ivasi Frida.

— Sido itsellesi seppele kauranoljista, neiti hanhi, — huudahti Wolf vastaukseksi hevoisen seljästä ja lähti ajaen ravia pois muukalaisen kanssa, joka tämän puheen ajalla siivosti oli pysynyt keihäsheiton matkan päässä.

— Hän on epäkohtelias nuorukainen, — valitti Frida hallitsijattarellensa.

— Kuten metsässä huusit, sait vastauksen, — lausui tämä hymyillen. Ja heittäen silmäyksen vieraan ratsastajan jälkeen, jatkoi hän: — Hän näyttää sangen suuren kansan hallitsijalta.

— Ja sittekin oli hänen jalkineensa rikkinäiset ja nuttu kulunut, — sanoi Frida.

— Luuletko kallion repivän köyhän matkustajan jalkoja ainoastaan? Sen, joka tulee kaukaa, otaksumme nähneen paljon ja olleen monessa seikkailussa; meihin koskee kipeästi, jos hänestä nälän ja puutteen pakoittamana on tullut huono miesi, ja me soisimme hänelle rauhaa, niin paljon kuin meidän voimissamme on.

Aurinko laski ja puiden pitkät varjot laskeusivat tielle ratsastajien ehtiessä laakson laitaan. Vuoret erkanivat kummallekin puolelle, puron varrella kasvoi vaaleanvihreätä ruohoa ja kirjavia nurmikukkia, punakarvainen repo juoksi tien poikki heidän nähdensä. — Punaturkki tietää ihmisasuntoja olevan läsnä, — lausui vartija, — se hiiviskelee mieluummin, missä se kuulee kukonlaulun.

Heidän edessänsä oli kylä ilta-auringon valossa, hautojen ja puita kasvavien vallien ympäröimänä: oksien lomatse nähtiin siellä täällä valkoisia, ruskean olkikaton alla olevia, lisärakennuksia, ja savupyörteitä, jotka nousivat katoilta. Kylän syrjässä sijaitsi pienellä kukkulalla ruhtinaan asumus, eri suojeluaitauksen ja haudan ympäröimänä, ja korkealle kartanon monien huoneiden ja pihattojen yli kohosi vierashuoneen katto, jonka harjua koristi kauniilla leikkauksilla somistetut metsäeläinten sarvet.

Heidän edessänsä olevalla nurmikolla harjoitteli poikajoukko sankaritemppuja; he olivat asettaneet pystyyn korkeat telineensä ja kiipesivät vuorottain riemulla ylös ja ales. Ratsastajani lähestyessä juoksi koko joukko tien vierelle ja katselivat rohkeoilla silmäyksillä tuota muukalaista miestä. Vartija huusi yhden pojista luoksensa ja kuiskasi jotakin hänelle; poika juoksi nuoren hirven tavoin korkeilla harppauksilla hovikartanoa kohti, ratsastajien töin tuskin saadessa virmojen hevoistensa juoksua hillityksi. Kylän kujalla pölyävässä tomussa leikkivät pienet lapset hyppien, pojat ainoastansa villapaidassaan ja pikku tytöt valkoisessa aivinaisissaan; avokintuin pöllyttivät he maata ja lauloivat. Joukko hajosi ratsastajien lähestyessä, kylässä olevien huoneiden akkunoista pilkisteli vaimojen päitä, ja jokaisesta ovesta tuli näkyviin alastomia lapsia. Miehiä näyttäytyi ovilla, tähystäen vieraita haukansilmillä, ja vartija ei unohtanut kehoittaa toveriansa heittämään silmäyksen milloin mihinkin ja tervehtää hevoisen seljästä huoneiden asukkaita, — sillä — lausui hän, ystävällinen tervehdys avaa ihmisten sydämet ja sinä voit kentiesi pian tulla tarvitsemaan naapurien apua.

Sillävälin oli poika ennättynyt pihaan. Answald-ruhtinas istui lehtimajassa, joka oli päärakennuksen varjoa suovana etehisenä; hän oli pitkänläntä mies, hartiakas, harmaiden hiuksien ympäröimillä, vilpittömillä kasvoilla; paidan yllä oli hänellä majavan nahalla reunustettu villapaita hänen nahkasukkarisa olivat kurotut kirjavilla remeleillä, ja ainoastansa hänen uljas ryhtinsä ja kunnioitus, jolla muut häntä puhuttelivat, ilmaisi hänen olevan isännän. Näin istui hän tässä miehiensä ympäröimänä ja katseli mielihyvällä kahta hyvin syötettyä sonnia, joita palvelijat ajoivat hänen ohitsensa, koska ne olivat määrätyt uhrieläimiksi pian valmistettavassa juhla-atriassa. Poika tunki kiiruusti erään vanhan viisaannäköisen miehen luokse, joka seisoi päämiesten vasemmalla puolella ja osasi antaa kohteliaita vastauksia herransa sanoille; tälle sanoi poika hiljaisella äänellä asiansa. — Nuori Wolf tuo tänne erään muukalaisen, — vastasi vanhus ruhtinaan kysyvän silmäyksen; — se miesi on tullut Kattein luvatta, hevoisetta ja asutta, yksinäisenä, köyhänä miehenä, hän pyytää vieraanvaraisuutta.

— Varustakaat hänelle tervetuliaismalja vierashuoneesen, — käski Answald-ruhtinas tyynesti ja antoi palvelijoille merkin poistumaan. Sitten sanoi hän ystävällensä: — Levottomuudella näen minä näitä kuljeksivia muukalaisia. Romalaissodan sytyttyä Rhen-virran rannoilla, lentelee kuumia kipinöitä maissamme, ja moni mies, jolle on tehty väkivaltaa, kuljeksii ympäri ja tekee hirmuisia pahatöitä katkerassa vihassaan.

— Jos hän tulee pakolaisena etelästäpäin, voi hän kentiesi antaa tietoja roomalaissodasta.

— Hän voi myöskin tuoda maahan roomalaista viekkautta. Velsiläisten tavat hiipivät ruttotaudin tavalla meidän laaksoissamme, ne ovat täyttäneet kuningasten linnoja korskeudella. Meidänkin kuninkaat haluaisivat koreilla purppurassa ja syöttää joukon konnamaisia henkivartijoita, jotka työntävät puukon vapaan miehen selkään, kun tämän kasvot ovat tulleet vastenmielisiksi heidän herrallensa Kuitenkin tulkoon muukalainen vaikka ken tahansa; mitä hädässä oleva miesi tarvitsee, pitää hänen saaman. Mutta pidä sinä huolta siitä, että viisaalla puhelemisella saat tietää hänen salaisuutensa.

Ruhtinas astui huoneesensa ja istui kunnijasijalle, joka, tammipuusta tehtynä, seisoi oven vastapäätä ja oli nuoren, mustan karhun nahalla peitetty. Ruhtinaan jalat lepäsivät rahilla ja kädessänsä piti hän valkoista valtikkaansa.

Oven edessä hyppäsivät ratsastajat ales hevoisiltansa, muukalainen asetti keihäänsä ovenpieltä vastaan ja istahti vaitonansa oven ulkopuolella olevalle penkille. Tallipäällikkö tuli ulos ja pyysi häntä kohteliaasti tervehtien istumaan kunniaistuimelle. Solakkana astui muukalainen salin kynnyksen yli, hän ja ruhtinas katselivat hetken tarkasti toisiansa, ja kumpikin olivat hyvillänsä siitä, mitä olivat nähneet.

— Terve sinulle, Answald, Irmfrieden poika.

— Terve sinullekin! — kaikui vastaus kunniasijalta.

— Suo väsyneelle matkustajalle virvoitusjuoma lähteestäsi, hedelmä pellostasi ja suojaa kattosi alla. Minä tulen ilman ystävittä, ilman koditta, ilman turvatta sinun liedellesi; anna minulle, mitä sinun kansasi vieraanvaraisuus suo matkustajalle.

Hildebrand astui esiin ja alkoi puhua: — Ruhtinas antaa sinulle kansassansa vallitsevan tavan mukaan kolmen päivän levähtämisajan ja kolmen päivän ravinnon, sitte tiedustaa hän kansalta sen tahtoa. — Kantakaatte hänelle istuin lieden luokse, pojat, ja tarjotkaat hänelle Jumalan antimia.

Kolme nuorukaista kantoivat, yksi istuimen, johon muukalainen asettautui, toinen leipää ja suolaa kahdessa astiassa, kolmas puisen sarkon täytetty tummalla oluella. Viimeksi mainittu tarjosi ensiksi juoman ruhtinaalle, joka kosketti sarkonlaitaa huulillansa, ja sitte muukalaiselle.

Sitten antoi tallipäällikkö palvelijalle merkin ja kaikki menivät huoneesta.

— Ja nyt, matkustaja, — alkoi Hildebrand ystävällisin sanoin, istautuen ruhtinaan jalkoihin; — nyt, kun olet saanut turvaa henkesi ja jäsentesi suhteen, anna meillekin tiedoksi, jos voit, oletko vuortemme takana nähnyt tahi kuullut mitään, joka voisi olla meille hyödyksi, eikä sinulle miksikään vahingoksi. Sillä nyt on murheelliset ajat, ja varovainen perheenisä koettaa saada tietoja paljon kulkeneilta miehiltä. Tahdotko itse kertoa, koska Jumala on suonut sinulle lahjan, että sinun sanasi helposti liittyvät toisiinsa kielelläsi; vai kysynkö minä sinulta, mitä meidän on tarvis tietää?

Muukalainen nousi seisovallensa. — Minä tuon sanoman, joka panee miesten sydämet liikkumaan, mutta en tiedä, saattaako se teille iloa vai surua. Eräs taistelu on tapahtunut, suurin mitä miesmuistiin on oteltu. Sudet ulvovat taistelukentällä, ja korpit lentelevät Allemanein luiden yli, jolle kansalle meidän jumalamme ei ole suonut voittoa. Frankilaiset ovat voittaneet tappelun Romalaisten eduksi, Allemanein kuninkaat, Hnodomar ja Athanarik, ovat joutuneet sotavangeiksi ja heidän kanssansa monta ruhtinasten poikaa; Caesarin sotajoukot raivoavat tulella ja miekalla Schwartzwald'in laaksoissa Main-virtaan saakka ja vievät pois laumoittain sotavankeja. Caesar on saanut vallan rajamaan yli ja Kattein sanotaan lähettäneen airuita hänen leiriinsä tarjoamaan hänelle liittoa.

Syvä äänettömyys seuraisi näitä mieltä masentavia sanoja. Answald-ruhtinas tuijotti synkästi maahan, ja Hildebrand'kin saattoi töin tuskin salata mielenliikutustansa.

— Meillä on rauha. Romalaisten ja Allemanein kanssa, — lausui hän vihdoin varovasti; — eikä Thüringiläiset pelkääkään Caesarin voimaa. Mutta sinä olit itse, kuten huomaan, saapuvilla tappelun kestäessä ja sinä olet sittemmin välttänyt Kattein kyliä, vaikka sanotkin heidän olevan ystävällisiä Romalaisia kohtaan. En tahdo kysyä sinulta, kenelle sinä olisit suonut voiton.

— Minä ilmoitan sen kysymättäkin, — vastasi muukalainen uljaasti, — minä en ole ruvennut Romalaisten palkkalaiseksi.

— Ystävällisyyden ilmaus leimahti näkyviin ruhtinaan silmästä. — Sinä et ole Allemanein kansasta, — sanoi hän, — puheestasi päättäen olet sinä niitä saman jumalamme lapsia, jotka asuvat kaukana idässä.

— Vandali Oder-virran rannalta, vastasi muukalainen rivakkaasti.

— Pitkä on matka kotiseudultasi, muukalainen, Rhen-virran varrella olevalle tappelukentälle. Onko sinunkin kansakuntasi lähettänyt miehensä sotaan?

— Minä tulin Rhen-virralle ilman kansalaisittani, onnetoin kohtalo pakoitti minut pois kotiseuduiltani.

— Onnettoman kohtalon luo Jumala tahi miehen oma ynseä luonne. Älköön se, mikä on karkoittanut sinut pois kotoasi, maatko raskaana sydämelläsi.

Muukalainen nyökkäsi kiitokseksi päätänsä. — Vieraan halu on olla kestittäjällensä mieliksi; suo anteeksi, jos muukalainen etsii keinoa sinun suosiosi saavuttamiseksi. Minä olen omassa maassani kuullut laulettavan laulua siitä, miten esi-isäimme aikoma muuan sankari Thüringistä taisteli kansani sotilaiden joukossa Romalaisia vastaan kaukana etelässä, Donaun varrella. Irmfried oli hänen nimensä.

Ruhtinas ojensi itseään istuimellansa ja lausui: — Hänen kätensä on siunaten levännyt minun pääni päällä, hän oli minun isäni.

— Hän oli erään minun kansassani syntyneen soturin kasvinkumppali. Kun ruhtinas läksi pois minun synnyinseudultani, murti hän voimakkaalla kädellänsä kahtia erään romalaisen kultarahan ja jätti jäljelle toisen puoliskon olemaan vierasvaraisuuden merkkinä tuleville sukupolville. Jos toinen kultarahan puolisko on sinulla, on toinen minulla.

Hän ojensi ruhtinaalle kiiltävän kultarahan. Answald-ruhtinas syöksi äkkiä istuimeltansa ja piti sitä tarkastellen päivää vastaan. — Hiljaa, — käski hän, — älköön kukaan virkkako sanaakaan. Mene, Hildebrand, jättämään tämä tunnusmerkki hallitsijattarelle, jotta hän liittäisi tämän yhteen toisen puoliskon kanssa; ja pyydä häntä olemaan yksinänsä, kun minä tuon hänen luoksensa erään muukalaisen. — Hildebrand riensi ulos, isäntä astui lähelle vierastansa ja katseli häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän. — Mikä olet sinä miehiäsi, joka tuot minun kotiini niin jalon tervehdyksen? — Ja hän jatkoi iloisesti: Ei tarvita tuoda tunnusmerkkiä; siitä hetkestä, kun sinä astuit kynnykseni yli, olet sinä saanut minun sydämeni sykkimään. Tule, sankari, sanoinaan minulle nimesi siellä, missä salaisen tunnusmerkin kumpaisetkin puoliskot liitetään yhteen.

— Hän riensi kiiruusti edellä ja muukalainen seurasi hänen jäljessänsä.

Salissansa seisoi Gundrun-rouva, ruhtinatar, pitäen kumpaistakin kultarahan puoliskoa liitettyinä toisiinsa. Tässä on kaksi tähkää samasta korresta, — huudahti hän puolisollensa, — se, jonka sinä minulle lähetit, on Ingbert-kuninkaan merkki.

— Ja hän, joka nyt lähestyy ruhtinattaren polvea, — lausui muukalainen, — on Ingo, Ingbert-kuninkaan poika.

Pitkä äänettömyys seurasi tätä huudahtusta: Gundrun-rouva katsoi arasti tuohon uljaasen soturiin, hänen jaloihin kasvoihinsa, kuninkaalliseen vartaloonsa, ja hän kumarsi syvään, tervehtien; mutta ruhtinas puhui huolestuneena: Usein olen minä halunnut saavani nähdä ystävieni kasvoja, noiden jumalaisien sankarien; minun isäni on kertonut minulle monilukuisista hovipalvelijoista, suuresta seurueesta loistavassa teräs-asussa. Mutta toisin ovat korkeat jumalat päättäneet näkemisen hetken. Matkustajan pu'ussa, anelevana muukalaisena, näen minä sen suuren kuninkaan ja minä vapisen sydämessäni. Ennustakaan tämä hetki, jolloin näen sinun kasvosi, hyvää. Kuitenkin luulen minä saavani rehellisesti osoittaa sinulle uskollisuuttani.

— Mutta minä en tule onnen lemmityisenä sinun enkä puolisosi luokse, — lausui Ingo vakaisesti; — pakolainen olen minä, enkä tahdo minä salaa hiipiä sinun suojaasi. Minut karkoitti synnyinmaastani oma setäni, joka isäni kuoleman jälkeen varasti kruunun hänen pojaltansa, tuskin voivat uskolliset miehet pitää minua salassa siksi, kunnes minä kasvoin mieheksi; vaara on minulle suotu, kuninkaan lähettiläät etsivät minua jokaisesta kansasta, he tarjoisivat lahjoja ja vaativat minun henkeäni. Noiden harvojen uskollisten kanssa menin Allemanein sotakentälle, näiden suuret kuninkaat soivat minulle ystävyytensä, ja sodan päivänä johdin minä erästä osastoa heidän miehistänsä. Nyt antoi Caesar voitostansa hurmaantuneena etsiä niitä, jotka eivät avojaloin antauneet hänen valtansa alle. Kau'as ulottuu hänen voimansa kuningasten linnoissa, minä näin sinun apurisi, Kattein, lähettiläiden ratsastavan hänen luoksensa Rhen-virralle rauhan merkeillä, ja sentähden olen minä kuusi päivää ja yötä salaa suden poluilla hiipinyt heidän maakuntainsa kautta, olipa milt'ei ihme, että minä pääsin joutumasta heidän käsiinsä. Tämä tulee sinun tietää ennenkuin lausut: Ingo, ole tervetullut luokseni!

Ruhtinas epäröi ja etsi puolisonsa silmiä, missä hän istui tuolillansa ja katseli alespäin. — Mitä rehellistä on ja valat käskevät, sen minä teen, — sanoi Answald-ruhtinas vihdoin, ja synkeys katosi hänen kasvoiltansa; — ole tervetullut luokseni, Ingo, sinä kuninkaan poika!

— Jaloa mielialaa ilmaiset, sankari, — alkoi ruhtinatar, — epäillessäsi tuottaa vaaraa kestitsijäsi huoneelle. Mutta meidän tarvitsee punnita, miten me samalla kertaa voisimme täyttää lupauksemme sinulle ja suojata meidän kotiamme vaarasta. Kauaksi kaikuu kuninkaan nimi mailla, ja monta vihollista väijyy sankarin ympärillä, joka kantaa kruunua, sen olet sinä itsekin huomannut. Sentähden on minun ajatukseni, että ainoastansa varovaisuus voi pelastaa sinut ja meidät. Ja jos minä saan suoraan lausua herralleni ja puolisolleni ajatukseni, näyttää minusta parhaalta, että sinun vieraasi tuntemattomana oleskelee huoneessasi, ja ett'ei kukaan muut kuin sinä ja minä saa tietää hänen sukuperäänsä.

— Pitääkö minun omassa huoneessani salata tämän jalon vieraan täälläoloa? — lausui ruhtinas mielikarvaudella. — Minä en ole kenenkään alamainen, en Caesarin enkä Kattein.

Thüringiläistenkin kuninkaat syövät mielellään atriansa kulta-astioista, joita romalainen taide on valmistanut, — jatkoi ruhtinatar; — kavahda herättämästä kuninkaan epäluuloa!

Vieras seisoi liikkumattomana, ja turhaan koetti ruhtinatar päästä hänen ajatuksiensa perille.

— Vaikeaksi käy jalon veren salaaminen palvelijan pu'ussa, — vastasi
Answald-ruhtinas.

— Siegfrid-sankarikin, josta runoilijat laulavat, seisoi palvelijan pu'ussa alasimen ääressä.

— Ja paiskasi vihdoin alasimen kumoon sekä sepän samaten, — huudahti ruhtinas. — Lausu itse, Ingo, miten tahdot sinä meidän itseäsi kohtelemaan.

— Minä olen turvaa etsiväinen, — lausui vieras maltillisuudella, — enkä saa nurista, jos näet hyväksi asettaa minut joko korkealle tahi alahalle penkillä istuvien miestesi joukossa. Minä en kerskaile nimelläni, mutta minä en sitä salaakaan, etkä sinäkään taida antaa minulle kunniatointa tointa.

— Hän miettii kuten minäkin, — sanoi ruhtinas.

— Aina pelkäävät sankarit kunniansa vähenemistä, — lausui ruhtinatar hymyillen. — Mitä minä pyydän, on helppo myöntää, tyytykäät vaan vähän aikaa siihen pukuun, jonka me talossamme muukalaiselle lahjoitamme; sill'aikaa hankkii ruhtinas sinulle kansan suosioa. Rajalla oleva sodan jyrinä ei kestä ikuisesti, uusia sotia ei tule puuttumaan Caesarilta, muutaman kuukauden kuluttua on melu tauonnut, ja sillävälin saattaisi meillekin onnistua voittamaan kuningas puolellemme.

— Minä tahdon miettiä asiata yön kuluessa, — lausui ruhtinas, — sillä viisas on minun puolisoni neuvo, ja usein olen minä koetellut hänen neuvojansa. Salaa itsesi siksi, sankari, alhaisessa asussa, ja usko minua, ikävällä mielellä vartoon minä sitä päivää, jona minä julkisesti salissa saan ilmoittaa, mitä sinun ja minun kunniani vaatii.

Sitten menivät miehet ruhtinattaren huoneesta. Mutta kun ruhtinas illalla kävi levolle, lausui hän: Minun sydäntäni vihloo; nähdessäni; hänet alimaisena penkillä.

Mutta ruhtinatar vastasi hiljaa: — Koettele kuitenkin ensiksi, josko hän ansaitsee sinun suojelustasi. Sillä outo on muukalaisen käytös ja iloton hänen elämänsä. Säilyttäkäämme hänen salaisuutensa kaikilta, Irmgard-tyttäreltämmekin.

2.

Pidot.

Ruhtinaan talossa valmistettiin pitoja maan miehille. Ruhtinatar kävi palveliatterensa kanssa niiden huoneiden läpi, jossa keittiön varat säilytettiin; siellä riippui pitkässä rivissä sianliikiöitä, pyöreitä makkaroita ja savustettuja härjänkieliä; hän riemuitsi noista runsaista varoista, antoi ottaa ales, mitä tarvittiin keittiöön ja käski palvelijattaria leikkaamaan merkin herkkupaloihin, jotta paloittaja siten tietäsi asettaa ne vanhimpien pöydälle. Sitten meni hän viileään kellariin, joka kiviholvineen ja maan sekä turpeiden peittämänä oli eräässä nurkassa, johon auringon säteet juuri niukalta tunkivat; täällä valitsi hän tynnyrejä, jotka sisältivät voimakasta olutta, ja simaruukkuja sekä katseli epäröiden joitakuita isoja, kummallisia saviastioita, jotka olivat eräässä nurkassa, puoleksi maahan kaivettuina. — Minä en luule ruhtinaan tulevan haluamaan viiniä, mutta jos hän käskee sitä tuomaan, niin käskekää juomanlaskijaa ottamaan tuon pienen astian, sillä ne muut ovat suurempata juhlaa varten. Ja pitäkäätte itse silmältä, ett'eivät ne kömpelöt miehet särje sitä kallista astiaa, se on olkiin käärittynä kuljetettu hevoisten ja miesten avulla suurella vaivalla tänne velsiläisten maasta, ja tuo pitkä matka voisi mennä turhaan poikien varomattomuuden kautta, kun he ovat päihtyneet simasta. — Vielä kerran heitti hän vakaisen silmäyksen pitkin avaraa varastohuonetta. — Täällä on kylläksi varoja ruhtinaankin perheelle, ja monta hauskaa vuotta voi sima ilahuttaa miesten sydämiä; suokoon jumalat meidän miesten tyhjentävän ne kaikki riemulla ja kunnialla. Ja kuulehan, Frida, me tiedämme kyllä, mitä miehet tarvitsee, mutta juomakemuissa pettää joskus laskut, vaikka ne olisivat runsaammaltakin otetut. Anna tuoda ylös varoilta vielä kolme ruukkua vanhaa simaa, ja sano juomanlaskijalle, että jos miehet ovat rauhallisella päällä ja rehellisessä keskustelussa, tarjottakoon lopulta tämäkin heille, mutta jos he kiukustuvat toisiinsa ja riitelevät kiivaudessaan, pitää hänen kaataa heille varovaisuudella, ett'ei mikään suuri onnettomuus meitä kohtaisi.

Ruhtinatar ohjaisi nyt askeleensa keittiörakennukseen, jossa suuret valkeat leimusi kiviarinoilla. Huoneen ulkopuolella työskentelivät nuoret miehet uhrieläinten, suurten hirvien ja kolmen metsäsian, paloittamisella sekä lihan kiinnittämisellä, pitkiin paistinpuikkoihin. Mutta tytöt istuivat pitkissä riveissä höyhentämässä lintukasaa, tahi pyörittelivät kämmenillänsä ryytinsekaista vehnätaikinata suuriksi leiviksi. Ja kylän pojat odottivat hymysuin sitä hetkeä, jolloin nuorukaiset kääntäisivät puikkojansa, että hekin saisivat osansa sankarein pidosta.

Sill'aikaa laittoivat ruhtinaan miehet suuren salin reilaan. Se avara rakennus sijaitsi pihan keskellä kokoonliitettynä paksuista, honkasista hirsistä; yhdet portaat johtivat avatulle ovelle ja sen sisässä oli katto-orsia kannattamassa kaksi riviä korkeita puupylväitä, ja näistä pylväistä seiniin asti oli kolmella sivulla korkopermanto; keskellä sisäänkäytävän vastapäätä sijaitsi kunniaistuin isännälle sekä ylhäisimmille vieraille ja sen vieressä kauniisti koristettu, lehtimajan muotoinen istuinsija perheen naisille, että lie olisivat tilaisuudessa katselemaan pitoja niin kau'an, kuin heitä halutti. Ja nuoremmat miehistä koristivat lehtimajan kukkivilla oksilla, joita he olivat taittaneet lehdossa. Mutta ulkona tuli Wolf, ajaen suurta vaunua täynänsä kaisloja ja kalmusruokoa, joita hän oli ollut lähellä olevan lammin rannalta ottamassa ripottaaksensa niitä laattialle.

— Täällä, muukalainen, on hyvä olla, — puhutteli Wolf tervehtiessänsä
Ingoa, — sinuakin vastaan on ruhtinas ollut laupias, sinä kävelet
uudessa pu'ussa, jonka meidän vaimot ovat kutoneet. Miltä tuntuu
Thüringiläisten tyttöjen kutoma kangas?

— Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, tuntuu aina saajalle hyvältä, — vastasi tämä hymysuin. — Minua ilahuttaa taaskin kuullani äänesi, sillä monta päivää perätysten olet sinä ollut poissa.

— Me pojat pyydystimme koirain kanssa juhlapaistit metsästä, — vastasi nuorukainen, — Auta, Theodulf, — huudahti hän eräälle seuralaisellensa, — pitääkö minun yksinäni purkaman kuorma?

Theodulf, muuan uljas miesi joukosta, tarttui jäykillä käsivarsillaan kaisloihin ja puhui olkansa takaa muukalaiselle: — Ken on tottunut anomaan vieraalta vaatetta, ei pitäisi seisoa työtönnä, koska ei paremmatkaan miehet säästä käsiänsä.

Ingo katsoi synkkänä puhujaan, joka oli pitkävartaloinen soturi ja pitkä arpi poskipäässänsä; ruhtinaan miesi vastasi muukalaisen silmäykseen yhtäläisellä jäykkyydellä, toisen viha yltyi toisen silmäyksistä, kunnes kumpaisenkin silmät säihkyivät tulta toisillensa. Mutta voittaen itsensä hillitsi Ingo vihansa ja vastasi kääntäen selkänsä: — Jos olisit pyytänyt ystävällisemmin, olisin mielelläni täyttänyt pyyntösi.

Mutta vartija kuiskasi hänelle: — Ole häntä ärsyttämättä, hän on julma miesi, joka mielellään pitelee aseita; hän on ruhtinattaren sukulainen eikä ole palvelija, kuten me olemme, sillä hän on jaloa sukua ja on ainoastansa joksikuksi ajaksi ruvennut palvelukseen sekä tulee kerran perimään isänsä omaisuuden. Eihän ole ihme, jos kaislat hänen sormiansa hierovat kun hän niitä kantaa.

— Ken palvelee, hänen täytyy myöskin kantaa, — vastasi Ingo synkkänä.

Mutta vaimotkin kiinnittivät huomionsa muukalaisen juhlapukuun. Katsokaapa, kuinka uljaana muukalainen kuljeskelee ruhtinattaren lahjoittamassa nutussa, — sanoi Frida Irmgardille.

— Jalo mieli aateloi huonommankin pu'un, — vastasi Irmgard.

— Huonomman? — huudahti Frida, — nuttu on parahinta kangasta mitä meidän arkuissamme on, sen minä kyllä tiedän, sillä minä joku aika sitten sen ompelin. Minusta tuntuu kummalliselta, että ruhtinatar tuhlaa niin hienoa kangasta muukalaista varten.

— Ei kait se mies ole mikään joutava, — vastasi Irmgard.

— Se minunkin luuloni on, vastasi Frida uteliaana, sillä minä näin äsken ruhtinattaren kohdatessaan puhuttelevan häntä äsken pihassa; kumpaiseltakin puolelta tehtiin herrastervehdyksiä; ruhtinatar hymyili hänelle ja silitteli hänen vaatteitansa, aivan kuin olisi hän ollut tälle joku läheinen sukulainen.

— Kun muukalainen eilen illalla tuli liedelle, jonka ääressä miehet olivat koolla, — vastasi Irmgard, — laski minun isäni sitä ennen huolettomasti leikkiä miesten kanssa, mutta nähtyänsä muukalaisen, muuttui hänen olentonsa, hän nousi ylös mennäksensä muukalaista vastaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt; juhlallinen oli kuitenkin sitten hänen käytöksensä, ja aterialla oli sellainen äänettömyys, kuin jos lähettiläs kuninkaan hovista olisi istunut kunniasijalla.

— Muukalainenkin astui, — jatkoi Frida innokkaasti, — sisääntullessansa rivakkaasti ruhtinasta vastaan, ikäänkuin olisi hän tahtonut istua kunniasijalle, ja yhden miehistä täytyi nyäistä häntä nutusta takasin paikallensa, ett'ei hän unohtaisi kunnian vaatimuksia.

— Sen minä näin, — nyökkäsi Irmgard; — hän naurahti silloin. — Ja tätä muistaessansa naurahti hän itsekin.

— Ja kuitenkin istuu hän kaikkein alimaisella istuimella, — huudahti Frida, — ja nyt kun tuo suulas Wolf taaskin panee suuren kielensä liikkeelle, täytyy muukalaisen kuulla pojan viisautta.

— Jos se on salaisuus, — lausui Irmgard hiljaa, — saamme me tytöt sen kyllä kaikkein viimemmäksi tietää.

— Mutta sinä itse, — muistutti Frida, — olet sen jälkeen ollut häntä kohtaan sangen vähän ystävällinen. Me olimme kuitenkin ensimäiset, joita hän kohteliaasti tervehti, ja kolmen päivän ajalla olet sinä kieltänyt häneltä kaiken kanssapuheen. Tylyksi tulee kait miesi sinua nimittämään ja kovasydämiseksi, itse ei hän rohkene sinua puhutella, koska hän on tullut tänne hädässä olevana miehenä, tervehdi siis sinä häntä vihdoinkin tervetulleeksi.

— Tehkäämme, mikä kohtuullista on, — vastasi Irmgard. Hän meni vastahakoisesti noiden nuorten, uljaiden miesten joukkoon, jotka olivat ruhtinaan seurueena, kun hän ratsasti kyläin läpi tahi ensimäisenä taisteli tappelussa. Mutta lähestyessänsä muukalaista häpesi Irmgard puhutella häntä muiden kuullen, vaan pysähtyi Theodulfin luona ja sanoi: — Myöhään kaikui illalla sinun metsätorvesi portin ulkopuolella, oliko saaliisi runsaskin, orpana?

Theodulf punastui riemusta kun ruhtinaan tytär tervehti häntä ennen muita, hän kertoi tälle metsästysonnestansa ja johti hänet erään aituuksen luokse, jossa kaksivuotias karhu istua jörötti. — Koirat iskivät kiinni sen turkkiin, minä sidoin sen hihnoilla ja kannoin sen elävänä kotiin, hänestä, saavat kaiketi kylän lapset leikkitoverin.

Kun Irmgard oli katsellut karhua, ja meni pois Fridan seurassa, huudahti tämä nuhdellen: — Kohteliaillapa sanoilla puhuttelitkin muukalaista.

— Minä olin kylläksi likellä, — vastasi Irmgard, — ja kuitenkin oli hän vaiti.

— Hän tietää paremmin, miten ruhtinaan tyttären tulee käyttäidä, — vastasi Frida.

Mutta Irmgard piti sitten vierasta silmältä, ja nähdessään tämän seisovan nojaamassa aitaa vastaan erillänsä toisista, meni hän yksinänsä tämän ohitse, pysähtyen ikäänkuin sattumasta ja lausui:

— Pääsi kohdalla olevassa seljapuussa pesii pieni, harmaja lintu, yöllä lauleskelija. Tytöt rukoilevat joka ilta näätää ja pöllöä, etteivät ne hävittäisi sen pesää. Jos se laulaa sinulle, kuultele ystävällisesti, että se iloitsisi sinun hyvänsuovasta mielestäsi. Sen sanotaan laulussansa muistuttavan jokaiselle kaikkia, mitä tälle on rakasta.

Ingo vastasi avosydämisesti: — Jokainen siivekäs olento, haukka ilmassa ja laululintu pensaassa, laulavat samaa laulua muukalaisen korviin, ne muistuttavat hänelle isänmaatansa. Siellä minun äitini ripoitti talvieinettä linnuille, että ne laulaisivat hänelle hyviä enteitä elämässänsä. He ovat aina siitä alkaen näyttäneet uskollisilta. Monta kertaa ovat nuot metsän lähettiläät höyhenpu'uissansa varoittaneet pakoisalla olevaa miestä arolla ja metsässä uhkaavista vaaroista. He ovat tulleet hänelle toveriksi kovassa kohtalossansa; samoinkuin hän kulkevat nekin koditoinna maailmassa ja samoinkuin hän elättävät nekin itseänsä saaliilla, jota sattuvat saamaan tahi antimella, jonka joku ystävä heille lahjoittaa.

— Mutta kuitenkin löytävät ne kaikkialla villahöyteitä, joista rakentavat pesänsä, — vastasi Irmgard.

— Mutta mihin saa maanpakolainen rakentaa majansa? — kysyi vieras vakaisena. — Se, joka seisoo oman kotinsa kynnyksellä ja katselee hevoisia isältään perityllä laitumella, ei voi käsittää miten puutteet jäytävät uljaan miehen sielua, kun hänen täytyy ottaa vastaan lahjoja, vaikka haluaisi itse niitä antaa.

— Sinä valitat sen huoneen antimista, joka on ottanut sinut liedellensä? — kysyi Irmgard nuhdellen.

— Onnelliseksi ylistän minä sitä perheenisää ja emäntää, jotka rikkaassa kodissansa osoittavat ystävällisyyttä muukalaiselle, — vastasi vieras. —. Mutta ilman kiintokohtaa leijailee sen miehen ajatukset, jolle he ovat suoneet nurkan penkillänsä. Sillä yhä tutkii vieras arkana isännän kasvoja, josko tämä edelleenkin pysyy hänelle ystävällisenä. Jokainen talossa oleva voi varmasti turvautua oikeuteensa, ainoasti ventovieraalle on se maa, jota hän polkee, ikäänkuin ohut jää, joka kentiesi murtuu hänen allansa huomenna, ja niin usein kuin joku suu avautuu häntä puhuttelemaan, ei hän tiedä, josko sanat tulevat sisältämään hänelle kunniaa tahi pilkkaa. Älkäätte suuttuko minuun tästä valituksestani, — pyysi hän. — Sinun silmäsi ja sinun sanasi ovat houkutellet ilmi salaisia murheita minun rinnastani, ja typeränä rohkenin minä puhua avosydämisesti sinulle. Minuun koskisi kipeästi, jos olen pahoittanut mielesi.

— Sinun sanojasi tulen minä tästälähin muistamaan, — vastasi Irmgard hiljaa, — niin usein kuin näen yksinäisen matkamiehen meidän pihassamme. Mutta usko minua, moni tervehtii sinua täällä tervetulleeksi. Thüringiläiset rakastavat reipasta mieltä ja iloista seurapuhetta, näyttäydy tänään sellaisena naapurien joukossa, ja, jos minä saan antaa sinulle hyvän neuvon, älä karta meidän nuoria miehiämme, kun he harjoittavat sankarileikkejänsä. Sillä minä uskon sinunkin voivasi päästä voittajaksi kilpailussa. Jos sinä saat kiitosta naapureiltamme, riemuitsee meidänkin talo, sillä isännän kunnia on, kun hänen vierastansa ylistetään. Myöskin huomaan minä isäni toivovan sinun parastasi.

— Hän nyökkäsi punastuen päätänsä ja poistui muukalaisen luota.

Ruhtinas seisoi linnasalin ulkopuolella ottamassa vastaan ylimyksiä ja vapaita talonpoikia, jotka lähestyivät joka taholta ratsastaen sekä jalkaisin, ja joita Hildebrand avatun portin lähellä tervehti. Ken oli tullut ratsastaen, hyppäsi tässä ales hevoiseltansa, ja nuorukaiset taluttivat hänen juoksijansa avaraan tarhaan ja köyttivät sen, jotta palvelijat saisivat kuivata siitä vaahdon oljilla ja panna tuulehtuneita kauroja seimeen. Kohteliaat olivat tervehdykset ja puheet, avarassa piirissä seisoivat vieraat pihassa, jalo joukko mahtavia miehiä kahdestakymmenestä kylästä lähiseudulta, kaikki sota-asussansa, saarnipuuvartiset keihäät kädessänsä, miekka ja väkipuukko vyöllänsä, uljaissa nahkapäähineissä, jotka olivat koristetut metsäsian hampailla ja korvilla; monella oli rautalakki ja nahkavarus tahi rengaspaita valkoisen mekon yllä ja korkeat nahkasäärykset, jotka ylettyivät lonkkaan asti, monella taaskin, joka oli rikas ja oli ottanut huomioonsa Rhen-virran varrelta tulleen kaupustelijan tavaroita, oli kaapu ulkomaalaisesta kankaasta, joka oli koristettu monenkiiltävillä karvoilla ja loisti kuin petoeläimen sileä talja. Vaitonaisina seisoivat miehet riemuiten kokouksesta, ainoastansa jotkut lähestyivät toisiansa ja kuiskailivat matalalla äänellä sanoja, jotka tarkoittivat niitä huhuja, jotka kulkivat maassa erään suuren, lännessä olleen taistelun johdosta ja uhkaavista ajoista. Mutta se, joka kuten Hildebrand, ymmärsi selittää ihmisten mietteitä, huomasi kyllä heidän mielensä olevan horjuvan ja heidän ajatustensa vaihtelevan. Tervehdykset kesti kau'an, sillä yhä tuli miehiä yksitellen, jotka olivat myöhästyneet, mutta vihdoin astui tallipäällikkö ruhtinaan eteen ja osoitti auringon asemaa.

Silloin vei isäntä vieraansa saliin; juhlallisessa kulussa vaelsivat he portaita ylös; ovella otti heitä vastaan perheen emäntä ja hänen vierellänsä seisoi hänen tyttärensä sekä seuranaisensa. Kunnioituksella tervehtivät miehet naisia. Ruhtinatar ojensi kättänsä kaikille ja kysyi, kuten säädyllistä oli, heidän vaimojensa vointia ja suhteita kotona; miehille omasta suustansa tarjosi hän poskensa suudeltavaksi. Kansan päämiehet asettautuivat juhlallisina korkolaattialla oleville istuimille, ja alkoivat vakavan keskustelun keskenänsä, sill'aikaa kun juomanlaskija ja pitkä jono palvelijoita astuivat saliin; nämät kantoivat puuhulikoissa aamujuoman ja maukasta särvintä, valkoisia, maustettuja leipiä ja savustettua lihaa.

Sill'aikaa valmisti nuoriso maltittomuudella radan sotaisia leikkejä varten kartanon ulkopuolella olevalle niitylle. Kylän pojat alkoivat kilpailun saadaksensa hekin kiitoslauseita sankareilta; he juoksivat kilpaa, he hyppäsivät hevosen ylitse ja ampuivat ruokoisilla nuolilla salkoon. Mutta pian valtasi into nuorukaisetkin, he heittivät keihästä, he nakkelivat raskaita kiviä ja juoksivat niiden jäljessä, ja kun Theodulf aimo vauhdilla oli nakannut suurimman kiven ja tehnyt pisimmän harppauksen, hyvin syltä pitemmän kuin muut, silloin tunki raikuvat riemuhuudot saliin asti. Ja kansan vanhimmat ja viisaat eivät enää viihtyneet paikoillansa, vaan hekin kiiruhtivat niitylle katselemaan. Sinne kerääntyi suuri joukko katselijoita, kylän vaimot olivat tulleet juhlapu'uissansa, erillään heistä seisoivat miehet, ja yhä korkeammaksi nousivat kiihoitushuudot ja voittajille ylistyslauseet katselijain piirissä.

Katselijain joukossa seisoi Ingokin ja silmäili vaijeten vikkelyyden ja voiman leikkejä. Silloin astui hänen luoksensa Isanbart, muuan piirikunnan vanhoja päälliköitä, heitti hänen tutkaisevan silmäyksen ja alkoi vakaisesti lausua, josta toisten puhe vaikeni: — Sinunkin kansassasi, muukalainen, mistä sinun sukusi lieneekin, harjoittavat kaiketi nuoret soturit itseänsä hypyissä ja aseissa. Silmästäsi ja käsivarrestasi voi huomata, ett'et sinä ole vento vieras leikkeihin; kentiesi haluaisit sinä näyttää meidän nuorille miehille, minkälainen tapa teidän maassanne on, vaikk'et sinä voisikaan tehdä päällikön temppuja. Jos sinä tulet idästä päin, kuten minä olen kuullut kerrottavan, voit sinä kumminkin heiluttaa puista nuijaa, ja sellainenkin heitto saattaa voiman näkyviin, vaikka minun kansalaiseni harvoin sitä harjoittavat. Salissa näin minä isännän istuimen kohdalla sellaisen nuijan.

Ingo vastasi tuolle kunnianarvoiselle vanhukselle: — Jos ruhtinas ja kansan päämiehet sallivat, tahdon koetella, mitä ennen muinoin olen oppinut.

Ruhtinas antoi merkin, yksi seurueesta juoksi saliin ja palaisi tammipuusta tehdyllä aseella, joka kädensijalta oli taaksepäin taivutettu ja jolla edessäpäin oli terävä terä.

Nuija kulki miesi miehelle, ja hymyillen punnitsivat miehet tätä keveätä asetta. — Tällaista asetta, kuin tämä on, kantaa meidän sikopaimen susia tappaakseen, — huudahti Theodulf ylenkatseella, mutta ijäkäs Isanbart vastasi hänelle nuhdellen: — Sinä puhut kuin hupsu, minä olen nähnyt sellaisen nuijan, joka ei ollut niinkään raskas kuin tämä musertavan pääkallon kuin savi-astian. — Ja hän laski nuijan isännän käteen.

— Se, joka joskus on ratsastanut taistelukentän yli tuolla idänpuolella, puhui ruhtinas, — tietää minkälaisia haavoja tämä puunkappale tuottaa. Mutta vanhoilta sotureilta olen minä kuullut, että joku salaisuus piilee nuijassa ja että sitä heittäessä on vaikea käsitellä, sillä oikullisena sanotaan sen sattuvan varomattoman omaan päähän. Tämä ase ei ole arvoton olemaan jalosukuisen miehen kädessä, sillä se oli erään kuninkaan oma ja minun isäni toi sen kotiinsa vieraasta maasta.

— Sittenpä se saa näyttää ominaisuuksiansa pojalle, — huudahti Ingo iloissansa ja tempasi sen käteensä. Äkkinäisellä käsivarren heilauksella lingoitti hän nuijan, se lensi viistellen ilmassa, mutta juuri kun kaikki luulivat sen putoavan maahan, kiiti se ikäänkuin rihmasta vedettynä jälleen takasin heittäjällensä; tämä tempasi sen lennossa kiinni käden sijalta ja lingoitti sitä taas, milloin sinne, milloin tänne, yhä rivakkaammin, ja aina palasi se joka heiton jälkeen tottelevaisena takasin hänen käteensä. Niin helpolta ja hauskalta tuntui leikki tammisella nuijalla, että katselijat astuivat lähemmäksi ja korkeaääninen nauru kaikui katselijajoukossa. — Tuo on kuljeskelevan silmänkääntäjän temppuja, — huudahti Theodulf ylenkatseella.

— Tämä on miehen puolustusase, — vastasi muukalainen, — tuskinpa liene sinun kallosi kovempi kuin tämä kypäri. — Hän virkkoi muutaman sanan Wolfille, ja tämä asetti keihäsheiton matkaa siitä vanhan rautakypärin pylvään päähän. Muukalainen silmäili tätä, punnitsi kädessänsä olevaa asetta, lingoitti sen kaaressa kypäriä kohti ja otti senjälkeen aimo harppauksen. Heleästi kilahti metalli haljetessansa, ja kuitenkin lensi nuija takasin ja taaskin kaappasi Ingo sen voimakkaaseen käteensä ja kohotti sen korkealle päänsä päälle. Kummastelemisen huudot kaikuivat piiristä, ja joukko uteliaita kerääntyi muserretun kypärin ympärille.

— Noh, — lausui Theodulf alavasti, koska sinä nyt olet näyttänyt meille, miten teidän maassanne ollaan totuttu, niin koettelepa nyt meidänkin maamme tapoja. Taluttakaa esiin hevoiset niille, jotka haluavat uskaltaa hyppäyksen.

Aluksi asetettiin kaksi hevoista vierekkäin pää päähän ja häntä häntään. Kilpailijat astuivat takaperin ja juoksivat lyhyeltä matkalta; hyppäys onnistui melkein kaikille, mutta kolmen hevosen yli hypätessä onnistui ainoastansa harvat, ja neljän yli hyppäsi Theodulf yksin, ja kun hän hevoisten toiselta puolen palasi takasin väkijoukkoon, katsoi hän ilkkuen muukalaiseen ja kehoitti häntä viitaten kädellänsä tekemään saman tempun. Muukalainen nyökäytti hiukan päätänsä ja teki saman hypyn sellaisella varmuudella, että keto kaikui mieltymyshuudoista. Silloin huusi Theodulf esille viidennen hevosen, tehdäksensä aimo hypyn; sellainen onnistui kuitenkin kaikkein vikkelämmälle. Mutta hän oli äreissänsä ja lujasti päättänyt uskaltaa viimeisimmänkin. Hän järjesti itse hevoiset toisin kuin ennen, niin että hiiro nyt tuli seisomaan viidentenä, sitten katsoi hän ympärillensä, sai onnentoivotushuudahtuksia ystäviltänsä ja uskalsi näin tuon hirveän hypyn. Ja ylitse hän pääsikin, vaikka hän ales tullessansa seljällään pyyhkäsi hiiroa. Mutta samassa kun hän palasi takasin mielissänsä kansan riemuhuudoista, kaikui hänen takanansa vieläkin kovemmat mieltymyksen äänet, ja kun hän käänsi päänsä, näki hän muukalaisen, joka tällä kertaa nopeasti ja ilman ponnistuksetta oli tehnyt saman hypyn hänen selkänsä takana. Thüringiläinen miesi kalpeni vihasta, äänetöinnä meni hän paikallensa ja koki turhaan salata sitä kateutta, joka hänen silmissänsä ilmaantui. Mutta vanhat astuivat muukalaisen luokse, ylistäen hänen taitavuuttansa ja tuo ijäkäs päällikkö lausui: — Minä huomaan, muukalainen, jollei sinun olentosi petä, ett'et sinä ole tottumatoin hyppäämään kuudenkaan hevoisen yli, jota hyppyä nimitetään kuninkaanhypyksi ja joka ei onnistu kaikenikäisille uroille. Minä näin sen kerran nuorena ollessani; minun kansani ei ole sitä koskaan nähnyt. — Ja hän huudahti korkealla äänellä: — Taluttakaat tänne kuudes hevoinen! — Silloin syntyi sorinaa väkijoukossa, ja etäämpänä olevat tunkivat lähemmäksi, sill'aikaa kuin nuorukaiset riensivät tuomaan hevoista. Mutta ruhtinatar lähestyi Ingoa, hän oli huolissansa orpanansa häviölle jäämisestä ja puhui hiljaa vieraallensa: — Mieti ensin tarkkaan, uros, asiata; helposti tapaa metsämiehen nuoli koppelon, kun se levittää siipensä ja kohottaa äänensä. — Mutta Ingo katsoi Irmgard'iin, joka iloisena odotellen seisoi äitinsä takana sekä hymyili ystävällisesti hänelle, ja hän vastasi hehkuvin poskin: — Älkäätte minuun närkästykö, ruhtinatar, minua on kehoitettu kilpailuun, itsestäni en minä ole tunkenut kilpatantereelle; vastenmielisesti hylkää miesi tarjotun kunnian. — Hän vetäytyi takaperin ottaakseen vauhtia hyppäykseen, harppasi korkealle ilmaan ja onnistui päästä hevoisten yli, jolloin kaikki kansa riemuitsi, ja palatessansa takasin ei hän huolinut ruhtinattaren kasvoilla ilmestyneestä tyytymättömyydestä, vaan iloitsi, että hänen kokeensa oli onnistunut, ja että Irmgardin posket hohtivat kuin ruusut. Kau'an tulvaili katselijat sinne tänne, puhuivat muukalaisen rohkeudesta ja ylistivät häntä, kunnes toisia koetetemppuja valmisteltiin miesten kilpailulle. Ingo seisoi yhä alallansa päämiesten rinnalla, eikä kukaan vaatinut häntä uusiin otteluihin.

Jo alkoi aurinko laskea korkeudestaan, kun tallipäällikkö lähestyi ruhtinasta ja kutsui seuran illallisaterialle. Iloisessa odotuksessa tottelivat miehet kutsua, ja joukko palasi taaskin taloon takasin ja salin portaita ylös. Tallipäällikkö ja hovimestari kulkivat heidän edellänsä ja osoittivat kullekin sijansa pöydässä näiden arvon ja kunnia-asteensa mukaan. Tämä oli huolestuttava toimi, sillä kukin vaati sitä sijaa, joka näytti hänestä arvokkaammalta, joko ruhtinaan pöydässä tahi sitä lähellä, ennemmin oikealla kuin vasemmalla puolella. Siellä oli pitkä jono pöytiä ja arvokkaimmat vieraat saivat istuimia korkealla selkänojalla ja nuoremmat soman rahin. Vaikeata oli kaikkein tyydyttäminen, mutta tallipäällikkö ymmärsi asiansa ja tiesi kerskata monen sijalla lähellä istuvan naapurin vuoksi, tahi vaimoväen läheisyyden takia, tahi sen vuoksi, että siitä oli mukava katsella ympäri salia. Lähimmäksi ovea pantiin ruhtinaan miehet istumaan pitkään riviin, jossa Theodulfilla oli kunniasija, ja häntä vastapäätä kaikkein viimeisenä istui muukalainen. Kaikkein istuessa siinä odotuksessa, astui juomanlaskija sisään palvelijoineen ja toi mukanansa tervetuliaisjuomaa kauniissa, puusta tehdyissä maljoissa; isäntä nousi seisovallensa, joi tervetuliaismaljan vieraillensa ja kaikki nousivat seisomaan tyhjentäen maljansa. Sitten tuli hovimestari sauvoinensa ja hänen takanansa pitkä jono palvelijoita, jotka asettivat ensimäiset ruokalajit pöydälle; kukin otti nyt vyöllänsä kantaman veitsen ja rupesi mielihalulla aterioitsemaan.

Alussa vallitsi äänettömyys istuimilla, sillä nälkä esti vielä puhelemista ja ainoastansa matalalla äänellä lausuttiin ylistyksiä emännän vieraanvaraisuudesta. Mutta vanhukset, jotka istuivat ruhtinaan läheisyydessä vaihtelivat vakavia sanoja, he muistelivat urhojen töitä menneillä ajoilla ja kerskailivat hevoisiensa hyvistä avuista. Muut kuuntelivat syödessään mielellänsä näiden puheita.

Ja eräs ruhtinaan vieressä istuva päämies alkoi puhella: — Kaikkein ihanimmalta näyttää minusta suvella todellakin tällainen kokous, jossa kansalaiset tervehtivät toisiansa sotapu'ussa vihriällä niityllä, harmajaparrat muistelevat silloin muinaisia sotaretkiä ja sotaisa nuoriso ilmaisee leikillänsä, että se joskus tulee voimallansa lisäämään esi-isäin kunniaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja isännän kasvot loistavat vieraillensa; karjalaumatkin juoksentelevat sinne tänne, ja ohran tähät kypsyvät etelätuulessa, riemuiseksi tulee sellaisella hetkellä miehen sydän ja vastenmielisesti muistelee hän suruja. Kuitenkaan ei sovi miehen kokouksessakaan laskea miekkaa kauemmaksi, kuin käsi ulottuu, sillä vaiheita täynänsä on koko elämä ihmisten asunnoilla, helposti peittyy taivas synkällä pilvellä ja maa valkoisella vaipalla; ei mikään ihmis-onni ole pysyväinen, ja seuraava päivä voi tuoda muassansa uusia kohtaloita. Niinpä kerrotaan nyt kansan kesken uutisia Romalaisten maasta, moni on niistä levottomana ja niiden ajatukset kysyvät meidän isännältämme, josko hän on saanut kuulumisia, jotka olisivat meille tarpeen tietää.

Nämät sanat ilmaisivat kaikkien mielen, ja jokaisesta pöydästä kuului myönnytyshuutoja; sitten syntyi syvä äänettömyys. Mutta ruhtinas vastasi arvoisesti: — Suuresta tappelusta olemme me kaikki kuulleet puhuttavan ja neuvottelemme nyt, josko se on oleva meille miksikään hyödyksi. Kuitenkaan en minä kehoita meitä, vuorelaisia, tänään huolellisena kääntämään tiedustellen silmäyksiämme juomasarvesta. Vielä tiedämme me ainoastansa, mitä kaukaa tulleet matkamiehet ovat meille kertoneet, kentiesi mitä he itse ovat nähneet, kentiesi myöskin pelkkiä huhuja. Sentähden ovat meidän tiedustelijamme ratsastaneet metsän poikki eteläänpäin saamaan uusia tietoja. Varrotkaamme heidän palajamistansa ja sitte viisaat tutkikoot, josko tiedot ovat sellaisia, että kansan niistä tarvitsee olla huolissansa.

Koska nämät sanat viittasivat sinnepäin, ett'ei isäntä aikonut kertoa mitään romalaissodasta, kuului nurinan ääniä, ja Answald-ruhtinas huomasi, että vieraat mielellänsä olisivat toivoneet saavansa kuulla enemmän ja ett'eivät he hyväksyneet hänen vaitioloansa.

Sentähden astui nyt esiin salaisen merkin saatuansa ruhtinaalta tallipäällikkö ja huusi korkealla äänellä: — Miekkatanssailijat tulevat ja pyytävät suosiollista vastaanottoa. — Silloin vaikeni jokainen ja asetti istuimensa paikoilleen valmiina katselemaan, ja vaimot nousivat istuimiltansa.

Ensimäisenä kävivät pilliinpuhaltaja ja säkkipillinsoittaja, heidän jäljessänsä tuli kaksitoista tanssailijaa, kansan nuoria sotureja ja ruhtinaan seuruelaisia, puettuina valkoisiin housuihin ja kirjavaan vyöhön, välkkyvä miekka kädessänsä; heidän edellänsä astui kolmantenatoista Wolf, miekkakuningas, punaisessa pu'ussa. He pysähtyivät ovelle ja tervehtivät, antaen aseensa vajota, ja tämän jälkeen alkoivat he laulaa erästä leikkilaulua sekä kulkivat vitkallisilla askelilla kunniaistuimen edessä olevalle tyhjälle paikalle. Keskellä seisoi miekkakuningas ja ne muut kaksitoista asettuivat juhlallisina piiriin hänen ympärillensä kohoitetuin miekoin. Hän antoi merkin, pilliinpuhaltajat soittivat, liikkeet muuttuivat nopeimmiksi, puolet miehistä kääntyivät oikealle sisempään piiriin, muut päinvastaiseen suuntaan ulkopiiriin, ja kukin jakeli määrätyssä järjestyksessä miekaniskuja jokaiselle vastaantulijalle. Nyt pujoitteli kuningas itsensä välkkyväin miekkain lävitse liihotellen kaarteissa milloin sisäpuolelle milloin ulkopuolelle piiriä ja varosi aseellansa sekä kosti toisten iskuja. Yhä monimutkaisemmaksi muuttui tanssin pyörteet, liikkeet tulivat kiivaimmiksi, yksi toisensa perään luikahti kuten sodassa toisten muodostaman rivin läpitse. Sitten jakaantuivat he ryhmiin, juoksivat yhtaikaa toistensa kanssa ja taistelivat aseilla, kunnes he yhtä haavaa kihertyivät miekkailijajoukoiksi, kolme tahi neljä miestä kussakin. Äkkiä asettuivat kaikki suureen piiriin, vajoittivat miekkansa laattiaan ja liittivät ne silmänräpäyksessä yhteen kummalliseksi, kilvenmuotoiseksi kutomukseksi. Miekkakuningas astui sille, ja hänen kaksitoista toveriansa osaisivat nostaa hänet laattiasta olkapäidensä yli tällä miekoista muodostetulla kilvellä, jolla hän nyt seisoi, ja omalla miekallansa tervehti ruhtinas vieraita ja naisväkeä. Samalla tavalla laskivat he hänet sitten hiljaa laattialle, irroittivat miekat toisistansa ja alkoivat uudestaan juosta kiertokulussa toisiansa vastaan; nyt seurasivat juoksu ja miekan iskut nopeasti kuin salama, tuskin ennätti silmä eroittaa eri lyöntejä, heiluen välkkyivät nuot kiiltävät aseet, miesten vartalot pujahtelivat teräväin miekkain välitse, huilu soi, säkkipilli puhalsi raivosia ääniä ja miekoista lenteli säkeniä. Näin jatkui urhojen kisa ruhtinaan salissa, kunnes tanssijat yht'äkkiä ikäänkuin lumottuina seisahtuivat miekkailu-asentoon, mies miestä vastaan. Sitten alkoi laulu uudestansa, ja vitkallisilla askelilla sekä kohteliaasti tervehtien liihoittelivat tanssijat toistensa ohitse ja menivät sotakulussa ulos salista. Raivoisia mieltymyksen ositteita kuului istuimilta, vieraat ryykäsivät seisovalleen ihastuksissansa ja huusivat taitelijoille riemulliset suurkiitokset.

Ruhtinaan läheisyydessä nousi Rothari-päämies seisomaan ja alkoi lausua:

— Minä puhun, niinkuin minä ajattelen, taiteellisempaa miekkatanssia ei minun silmäni konsanaan ole nähnyt muissa kansoissa, ja me Thüringin miehet olemme tulleet maailman mainioiksi sellaisista leikeistämme. Mutta tuolla ruhtinaan alimaisella penkillä on muukalainen, joka on hyvin harjaantunut sotaisiin toimiin. Ja jos minä arvostelisin häntä sen miehuullisuuden mukaan, jota hän tänään on osoittanut, muuttaisin minä hänen istuimensa tänne korkeammalle väkeväin urhojen joukkoon. Mutta erilailla jakelevat jumalat lahjojansa; muukalaisestakin, joka ei tunne esi-isiäänkään, voi tulla kunniassa pidetty soturi. Kansa sanoo tiedot romalaissodasta ensin levinneen maahan ruhtinaan hovista, ja nähtyäni muukalaisen, arvelin hänet viestintuojaksi; nuijanheitto osoittaa kuitenkin hänen olevan kotosin idänpuoleisista kansoista. Minä lausun tälle salissa olevalle vieraalle tervehdykseni.

Ingo nousi seisovallensa ja kiitti. Silloin huudahti Theodulf ääneensä: — Monen olen minä nähnyt juoksevan ja hyppivän pehmeällä niityllä, joka taistelussa unohtaa rohkeat hyppynsä.

— Oikein sinä puhut, — vastasi Ingo kylmäkiskoisesti, — mutta monen sielua kalvaa myöskin kateus sentähden, ett'ei hän itse ole tehnyt korkeinta hyppyä niityllä.

— Suuremmassa arvossa kuin ilmassahyppijää pidetään meillä sitä miestä, joka kantaa arpensa edessäpäin ruumistansa, — vastasi Theodulf.

— Mutta minä olen oppinut vanhoilta ja viisailta, että ei ole vähemmin kunniakasta lyödä kuin saadakaan syviä haavoja. — Varmaankin tulee sinulle päämiehen kunnia, jonka edessä seurue pitää kilpensä vihollisten keihäitä vastaan, jotta hänen kasvonsa hempeys säilyisi iloksi hänen kansallensa, — ivasi taaskin ruhtinaan soturi.

— Ja minä olen kuullut monen, joka on saanut miekan iskun, kaakattavan tästä kuin kana munastansa, — vastasi Ingo ylenkatseella.

— Kunniattomiakin haavoja saattaa, paita peittää, arpia lyönneistä, jotka ovat sattuneet selkään, — huudahti Theodulf säkenöivin silmin.

— Kunniattomaksi nimitän minä puolestani sitä pahanelkistä kieltä, joka salissa koettaa pistää vierasta. Eipä tunnu minusta kunnialliselta sellainen puhe, Thüringiläisten miesten ei sovi noudattaa petollisten Romalaisten tapaa.