VII.
YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.
Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä, Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan lähellä.
Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani, kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme. Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien, pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut, mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään hänelle todellisen vastapalveluksen.
Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.
"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona. Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.
Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen, ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.
Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää tuskaa.
"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi muuttuva hävityksen maaksi."
Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin. Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat ja julmat kasvojen piirteet — roomalainen nenän muoto, ulkonevat poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.
Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset, mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin, käyttääksemme äskeistä vertausta.
Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea, mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua metsissä.
Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli, niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.
Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti meloessa.
Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea alaspäin sujui aivan äänettömästi.
"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin, että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän oli ajoissa huomannut erehdyksensä."
Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin turvapaikkaan.
"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule, ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."
"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet tiedon ajoissa!"
Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja kuiskasi:
"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."
Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.
"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni. Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi toivoa."
Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän turviin.
Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön. Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta. Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen kertaa lujempi kuin hänen omaansa.
Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.
"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on nähnyt jotakin epäilyttävää!"
VIII.
TUSKAA.
Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.
Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin, joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa joesta.
Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio — se on ainoa selitys.
"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton kysyvään äänensävyyn.
"Kyllä; siellä intiaaneja — heillä nuotio", vastasi Miami murteellisella englannin kielellään.
"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?"
Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma — siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.
Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut, niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän hiljaisuuden vallitessa ympärillä.
"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton. "Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"
"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo; "akoilla aina kiire! — sotureilla ei milloinkaan."
"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley, joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli kiire."
"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford, kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää päänahan, jollei rientänyt."
Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.
Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman päänsä joka paikassa.
Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:
"Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.
Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä eteläiseltä rannalta.
Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.
Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.
"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"
"Kyllä, se on pelästynyt — sillä kiire."
Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.
Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.
"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.
Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.
Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä. Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.
Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän. Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.
Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.
Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa, joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman järjestys oli aivan järkytetty.
Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.
Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla sanomatta:
"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen tapaan."
Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.
Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa, ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.
Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden, Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:
"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"
Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä. Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.
Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?
Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia, että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.
Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän vaikeni.
Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle, jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla, että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.
Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti, jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti, että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei virta voinut viedä sitä mukanaan.
"Ole tässä — odota — Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle. Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin äänettömästi ja nopeasti kuin aave.
"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä muuta kuin odottaa."
Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan yksinäiselle uudistalolle metsään.
"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä maitse."
Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista, mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin. Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten tuhoamisessa.
"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei ole."
Mul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja punaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon kaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin kansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen säälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita oli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon uhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken taitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli päättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan tuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle kerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt mitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.
"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan", ajatteli vahtiva nuorukainen kuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.
Miamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän olisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti, niin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.
Nuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt. Vaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei ilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.
Ja hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua hän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
IX
UUDISTALO.
Tuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia, karkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat, sivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen aarniometsissä.
Se oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän kirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan perikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen palvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri nimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran uskollisuudella.
Sutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä vallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen tyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn sotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita intiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit milloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa Greenvillen sopimusta.
Mutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas Sutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea muutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain salvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin ne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani ei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä ampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan Shawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa. Yksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli yöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin tammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka uudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää sen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän kummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia hurjimpiakin iskuja.
Vaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa lujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka kävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi sitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen intiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan seinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen katto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen kauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet olivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä selityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi käyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli vakavinta laatua.
Itse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli perinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit kasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa Scipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen vuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä. Uudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a pyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa maanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.
Äidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat vaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien toiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi uhannut heitä.
Silas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen uskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin niin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä. Heidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat uskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: "Ole työssäsi ripeä, hengessäsi palava ja palvele Herraa."
Kun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä kertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias. Hänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin myönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään kaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen velvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän oli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti kaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.
Noin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa Ohio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen lähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman päässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa yhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta joita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien onnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja vähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen käytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa heikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen alkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta toiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia. Sutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta autiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään siellä, kunnes myrsky oli asettunut.
Asia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei aikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän oli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan majan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi, vaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.
Hän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut, voinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin, kun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden olevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle häntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka harhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien työ olisi siten mennyt hukkaan?
Vihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä asiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä vaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia tietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja saataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien saapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.
Scipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä matkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin, mutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä uudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi päiväksi.
Kuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän kuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen valppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle ilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen poissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja ylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti ruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen ilmestyisi.
"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi", murisi tuo vahvaraajainen Scipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa kotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. "Heidän olisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan, oikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät jaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta, kun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät kuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja huomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he."
Samana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen auringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään ja lähti sitten etsimään eläintä muristen:
"Jotakin on hullusti — tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt lehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi."
Neekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin järkyttävällä tavalla.
Aurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun uudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen, jossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin huomauttaa.
Äiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja uutisia.
"On käynyt niin onnettomasti", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon ja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli Valmistanut, "että olemme odottaneet liian kauan."
"Mitä tarkoitat?" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi huolestuneena miehensä vakavia kasvoja. "Kuinka voi olla liian myöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?"
"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä kanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. — Missä on Scipio?" kysyi hän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.
"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä."
"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme myöskään enää näe", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa ennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.
Isä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.
"Olen ollut varuillani koko päivän", sanoi hän, "ja tänään iltapäivällä näin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan suuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini piilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä rantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti intiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin metsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon. Koolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki olivat sotamaalauksessaan."
"Mutta, isä", sanoi Alice, "ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle; kuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?"
"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan odottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä kuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni aivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he osoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin selvästi erottaa taivaanrantaa vasten."
"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja luulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan, jolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että punanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata meidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään."
"Miksi viivyttelemme sitten näin?" kysyi vaimo hypäten tuolilta.
"Paetkaamme heti, vielä on aikaa."
"Ja yön pimeys auttaa meitä", lisäsi Alice nousten; "lähtekäämme heti.
Mutta kuinka Scipion käy?" kysyi hän.
Mutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos ikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.
"Myöhäistä! myöhäistä!" läähätti hän; "intiaanit ovat jo täällä!"
X.
SAARROKSISSA.
Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti, että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.
Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.
Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon, joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin. Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä, jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat, epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä eriskummallisimpiin kuvioihin.
"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."
Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli. Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.
Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua salamannopeasti.
Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot, joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että sitä on mahdoton kuvata.
Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi näkemällä, kuka hän oli.
Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.
Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]
"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."
Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.
"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet käskemättä luokseni?"
Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta ovesta hän pysähtyi.
"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin kuin muut heikäläiset.
"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.
"Shawnee-soturit väsyneitä — ovat metsästäneet kauan aikaa — tahtovat tulla veljeni majaan lepäämään — menevät sitten tiehensä."
"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"
Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen. Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä "akka".
"Shawnee-soturi ei ole akka — tule antamaan kättä veljellesi."
"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa hänelle kättä."
Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli rohjennut evätä hänen pyyntönsä.
Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt voittanut uudisasukasta valppaudessa.
Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan täyteen vireeseen.
Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä, joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.
Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta. Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen poskelleen ja laukaista.
Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:
"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan — valkonaama pian tapettu — muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" —
Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan nähdessään sovitun merkin.
Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.
Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä, ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven kiinni.
"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä, mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä sillä kertaa ulkopuolelle.
Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.
"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme.
Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."
Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.
"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan, että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua hänet siihen paikkaan."
"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin — joka tapauksessa ei kukaan olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että hillitsit itsesi."
"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään, vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."
"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua. Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on muuta tekemistä."
Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin kauan kuin luukut olivat paikoillaan.
Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä, joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.
Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa sillä kannalla.
"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen. "Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan sitten."
"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."
"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."
"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään — olkaa hiljaa!" lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.
Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi, että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.
"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.
Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa. Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.
XI.
SCIPION SEIKKAILUT.
Scipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.
Hän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin säännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän olisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti metsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan majasta Viivyttelemättä.
"Semmoistahan se aina on", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland ei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä varoituksista. "Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki luulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut aikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään rauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet kamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se lehmän halvattukin on taas joutunut?" huudahti hän pysähtyen ja katseli ympärilleen pimenevässä metsässä.
Päästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa tietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava polku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin poikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi kokonaan.
Scipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän itsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä. Synkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen mahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta tahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä enemmän.
"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä. "Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste tällä tavoin."
Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen ajovitsa.
"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi menetellä näin halpamaisesti. — Ohoh!"
Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.
"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun. Saanenkohan sinut hyppyyseen?"
Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli vihansa esinettä.
Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman huolimattomuuden.
Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi hypännyt seisoalleenkin.
Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.
"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä temppua."
Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku sattunut — jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut — vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä välittämättä.
"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.
Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa, ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä, jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.
Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään, tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.
Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei kukaan ajanut häntä takaa.
"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."
Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa: karhua ei näkynyt eikä kuulunut.
Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään. Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.
"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."
Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua. Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa makaavaan lehmään.
"Nyt et kujeilekaan kanssani!" huudahti hän hypäten taaksepäin; "ehkä oletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua lyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka käski!" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta, ettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein kompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä olivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä ja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta, joka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja oksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.
Edessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä kuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli hillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.
Scipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä. Hän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan syvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:
"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla lyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta missä ovat intiaanit?"
Hänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä hämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa ja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan vieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet paikalle tulen houkuttelemina.
"Mitä kuuluu? mitä kuuluu?" sanoi toinen maalauksilla koristettu punainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.
Tervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo säikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.
Oli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas Sutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn puoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut epäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen asukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti aseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan majasta, mutta joilta se evättiin.
"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti", sanoi luhistunut Scipio vapisevalla äänellä. "Miten on väkenne ja ystäväinne laita?"
"Mene, mene", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten suuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin mökki oli.
"Hyvä on", vastasi Scipio totellen, "en tiennyt oikein mitä tehdä, mutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan."
Hän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja vaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei uskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat nuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.