XII.
RIPLEY VAARASSA.
Muistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa Miami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli erään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa ystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä hiipivä intiaani olikin vihollinen.
Nuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin askeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että hän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.
Hän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta suunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen lävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija — eräs shawnee-soturi — oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa, että saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.
Hänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja hiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli laitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu heimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota nimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu niin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle haarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli pujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät intiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.
Koska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että säikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan otaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen menettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura toisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.
Ei voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli luodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen vyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä tarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi hän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti hengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen vikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei rupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki. Seuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa, ettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.
Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla, että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.
Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.
Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka antaisivat omistajansa ilmi.
"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen tilanteeseen.
Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.
Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.
"Kaksi — kolme — neljä Shawnee-soturia ja kaksi — kolme miamia vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."
"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."
"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."
Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin, että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän palveluksen.
Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä. He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.
Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle. Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä molemmilta rannoilta.
Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja Vastasi amerikkalaiseen tapaan:
"Kuka olet, veljeni?"
"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"
"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi, joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on rannalla vahdissa?"
"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt tuota isoa kanoottia?"
"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."
Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia, ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti. Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan taitonsa.
Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.
Toisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän loiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne, tänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa hän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen edellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan leirinuotion alapuolelle.
Miami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa kohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa kyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä suurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä kohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle taiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän saattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli onnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia, että vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi todennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.
Noiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat keskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein tukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän sanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan hämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia Miami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti, että jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan kimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki ja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka he aikoivat hävittää asukkaineen.
Noin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle hyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet uudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen kansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen tungettelijoille ja maansa anastajille.
Vaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat uudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi selville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa poltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa onnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että hänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen tarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin taitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään epäiltävää.
Koska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden kahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen uudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan heti vapautua matkustajastaan.
Hän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen kanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa, jossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään tarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se näytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai sen irroitetuksi.
Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit ehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun Miami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat nähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät kuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen katoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo sanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon kevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja hyppäsi rannalle, "Odota Mul-keep-mota aukeaman luona", kuuluivat sanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori Ripley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei käynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että Kalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän oli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.
"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni heistä", mutisi Brayton iloiten, "mutta tähän olisin päässyt ilman kanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me olisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta Miami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä en sitä käsitä."
Yksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta sykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia, että he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin mielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä unohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin ajassa.
Usko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen hartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä kohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä, vaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.
"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa parissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla se kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan hän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin —" Brayton ravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton. Hän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta vähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt matkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.
"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa", päätteli hän. "Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi parempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä."
Brayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun hän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi häntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut pimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja vähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.
Mutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä itsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan kaksijalkainen.
XIII.
MÖKIN LÄHELLÄ.
Tuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että kulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi eläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen vihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.
Ainoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen hiipivän "varjonsa", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla hiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta lähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.
"On parasta selvittää tämä asia heti", mutisi hän astuen lähimmän puun taakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan näyttäytymistä.
Nuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan vihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä risahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli varissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys niiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen lehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen verran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä intiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.
"Olet mennyttä miestä", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja tähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.
Välimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään, ettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun edestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli hävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.
Hiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä olonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.
"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!" huohotti Brayton laskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen ilmestyi hänen viereensä.
Kamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui puukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa vastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon tukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli nyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.
Mahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen Miami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli sama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:
"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni kuulee lehtien kahinan — nostaa pyssyn ampuakseen."
"Olet oikeassa, Miami", sanoi Brayton, "olit sillä hetkellä lähempänä kuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan lähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit seuraamalla minua tällä lailla?"
"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän kulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan — kuulla kaikki."
"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?"
"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva — melkein kuin miamilla."
"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän kohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista miamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa."
Amerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo laski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.
"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei
Wyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä."
Julmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa kohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan soturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen kaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa nuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui kiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan puhunut sanaakaan.
Sitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa olleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli hypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden intiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin läheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen ystävänsä puolesta.
Koska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä pakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan matkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa liikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.
Siten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä seuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen ja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä pani hänet koetukselle.
Tähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen kertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti. Tapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli iloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka hänkin oli harjaantunut metsämies.
He olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja sentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen, Kalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.
Molemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja lähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin taitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.
Kahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään ilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut puroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että tuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli ryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi. Viisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia piippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki seurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka sillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia intiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset huolehtimaan illallisen valmistuksesta.
Joukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka huomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt ja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli Shawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän lihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän empimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää kiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden nenään.
Brayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen odottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt muita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon ottama vanki.
"Miami", kuiskasi Brayton ystävälleen, "kun neekeri on saanut ruoan valmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään pelastaa häntä?"
"Hugh!" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; "Mul-keep-mo auttaa valkonaamaa — ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!"
Vaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei amerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat usein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan ilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja kuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut liikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.
Brayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja sitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun Sutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.
Nuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten Mul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin noin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he pysähtyivät neuvottelemaan.
Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?
Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?
Viimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä puoliaan vihollista vastaan.
Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli toimittava olosuhteiden mukaan.
Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään toivoa menestyksestä.
Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.
Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin todennäköisesti huomata joka hetki.
Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia punaisia miehiä.
Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla, ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan sietämättömän osan.
XIV.
MIAMI JA SHAWNEE.
On helppoa huomata, kuinka monin verroin etevämpi Miami-soturi oli valkonaama veljeään yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet auttaakseen vihollisen saartamaa perhettä.
Ollen itse intiaani ja valkoihoisia kohtaan osoittamastaan vihamielisyydestä kuuluisan heimon jäsen oli hän myös hankkinut valkonaamojen leppymättömän ja mitä julmimman vihollisen maineen. Vaikka hän oli useamman kerran auttanut nuorukaista, joka oli kerran tehnyt hänelle hyvän palveluksen, niin häntä ei ollut milloinkaan. surettanut, mikäli hän itse muisti, uskollisuutensa oman heimonsa tapoja kohtaan.
Jos tulisi tunnetuksi, että hän oli pelastanut Brayton Ripleyn, niin hän saattoi selittää sen olleen vain vastapalveluksen. Nuorukainen oli ollut hänelle ystävällinen ja auttanut häntä ja oli tuon vihatun rodun ainoa jäsen, jota vastaan hän ei nostanut sotatapparaansa.
Hän tiesi oman kansansa keskuudessa olevan päälliköitä, — kumaraharteinen Haw-hu-da oli niistä etevin — jotka eivät uskoneet sellaista naisellista ominaisuutta kuin kiitollisuus löytyvänkään, ainakaan ei ketään valkonaamaa kohtaan. Hän ja monet muut hänen rotunsa edustajat olivat (runolliset ihmiset uskovat päinvastoin) paljon innokkaammat surmaamaan sotakirveellään valkoisen miehen, joka oli ruokkinut heitä, kuin riistämään päänahan metsästäjältä, joka oli polttanut poroksi heidän wigwaminsa ja murhannut heidän vaimonsa ja pienet lapsensa. Siis on käsitettävissä, ettei Kalkkarokäärmeellä ollut mitään hätää, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä tili ystävyydestään nuorta Ripleytä kohtaan. Hän saattoi puolustautua kaikkia syytöksiä vastaan, hänen maineensa valkoihoisten leppymättömänä vihollisena joutumatta vähääkään kärsimään. Valkonaamat olivat tungettelijoita, jotka tahtoivat anastaa hänen ja hänen kansansa metsästysmaat, ja heidän täytyi kuolla.
Tässä kertomani tapaus on laatuaan aivan erikoinen, kun Miami-soturi tahtoi ulottaa kiitollisuutensa myös sen nuorukaisen ystäviin, joka oli osoittanut niin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Ei kenelläkään intiaanilla hamasta Amerikan mantereen löydöstä meidän päiviimme saakka ole ollut niin hellää sydäntä, että moinen teko olisi ollut mahdollinen. Miami-soturin uskollisinkaan liittolainen ei olisi hyväksynyt sitä, että kiitollisuus Brayton Ripleytä kohtaan ja toivo saada auttaa häntä käsitti myös hänen ystävänsä. Semmoinen joustavuus kehittäisi asiat niin, että valkonaamarodun kaikki jäsenet kuuluisivat ystävyyden piiriin.
Kalkkarokäärme oli kuitenkin nyt päättänyt menetellä juuri niin, ja saamme nähdä hänen joutuvan sentähden moneen uhkaavaan vaaraan, vaikka hänellä oli niin suuria etuja puolellaan, kuten olemme maininneet. Hänen täytyi välttämättä olla ovelampi ja taitavampi kuin milloinkaan ennen, sillä jos hänen toimintansa paljastuisi, niin kansalaisten raivo kohdistuisi häneen. Petturia kohdannut kosto on parhaiten ansaittu ja myös armottomin.
Viimeisten kahdenkymmenen tunnin kuluessa oli Miamin sydämessä herännyt eräs epäluulo, joka ei ollut juuri omiaan lisäämään hänen mielensä rauhaa. Hänen ja tuon pelätyn Shawnee-päällikön, Haw-hu-dan, välillä oli ollut pitemmän aikaa jonkinlaista kilpailua, jonka olemassaolon, vaikka se ei ollut käynyt ilmi teoista eikä mahdollisesti sanoistakaan, molemmat päälliköt ja suuri joukko heitä sotaan seuranneita sotureita tiesivät.
Kuten olen selittänyt, olivat miamit ja shawneet liittoutuneet tehdäkseen sitkeää vastarintaa uudisasukasten asettumiselle länteen, mutta molemmat heimot kadehtivat toisiaan lakkaamatta. Intiaanipäällikköjen keskinäinen vihollisuus vaikutti, etteivät heimot voineet kyllin voimakkaasti vastustaa Amerikan asuttamista. Päälliköt johtivat punaisia sotureitaan taisteluun toisiansa vastaan monin verroin suuremmalla raivolla kuin yhteistä vihollistaan vastaan. Ainoa jonkinlainen liitto punaisten miesten välillä oli irokeesien liitto tahi Viiden Pohjoisen Heimon liitto. Myöhemmin siihen liittyi myös etelässä asuva Tuscarora-heimo, jolloin sitä nimitettiin Kuuden Heimon liitoksi. Tämän voimakkaan liiton historia näyttää, kuinka yhteenliittyminen on voimaa semmoisillakin huonoilla edellytyksillä, ja se opettaa antamaan arvoa intiaanipäälliköiden ponnistuksille liittää yhteen mahdollisimman useita heimoja vastustamaan heidän kaikkien yhteisen vihollisen anastuspyyteitä. Semmoisia yrityksiä tekivät kuningas Philip Toivon vuorelta, ottawalainen Pontiac ja shawnee Tecumseh.
Mul-keep-mon asemassa oleva henkilö saattoi helposti käydä sairaalloisen epäluuloiseksi, mutta aivan varmaa on, että hän uskoi Haw-hu-dan (Valveilla Nukkujan) kuulleen jotakin, joka sai hänet epäilemään Miami-soturin uskollisuutta. Viimemainittu ei saanut kaikella oveluudellaankaan selville, mitä se oli, mutta hän ei epäillytkään, ettei jotakin ollut tekeillä häntä vastaan.
Nyt sattui niin, että aukeaman laidassa Kalkkarokäärmeen eteen äkkiä ilmestynyt intiaani, joka säikähdytti Brayton Ripleyn pakosalle, olikin juuri Haw-hu-da, henkilö, jota Mul-keep-mo kaikista vähimmän halusi tavata.
Sivistyneiden valtiomiesten tapaan salasi kumpikin vastenmielisyytensä ystävällisellä käytöksellä, joka ei kuitenkaan pettänyt kumpaakaan. Ennen pitkää kuohuisi alla kiehuva sappi ilmoille.
"Veljeni Kalkkarokäärme on heimonsa uljaimpia sotureita", tervehti
Shawnee tuntiessaan Miami-soturin, joka vastasi yhtä teeskentelevästi:
"En olisi sitä, jos olisin shawnee, sillä itse Tecumseh puhuu hiljaa Valveilla Nukkujan läsnä ollessa. Kenenkään majaa eivät useammat päänahat korista kuin veljeni, ja hänen jalkansa ja kätensä eivät milloinkaan väsy metsästämään 'pitkäpuukkoisia' ja valloittamaan takaisin metsästysmaitamme."
"Veljeni Kalkkarokäärme ei myöskään varoita, kun hän on iskemäisillään, kuten käärme tekee, jonka nimeä hän vastaa. Hän on kanootillaan soutanut pitkän matkan voidakseen auttaa veljiään, ja kun soturit lähtivät venheestään kiirehtiäkseen aukeamalle, oli Kalkkarokäärmeellä niin hoppu, että hän poikkesi tieltä ehtiäkseen perille ennen heitä."
Lukijan mielestä ei Shawnee-päällikön huomautuksessa ollut mitään sen tärkeämpää, mutta sanat olivat yllättävimpiä, mitä Mul-keep-mo oli milloinkaan kuullut. Hän oli toivonut, ettei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan maihinnousun jälkeen Ohion puoleisella rannalla, mutta kun Haw-hu-da ei ollut siinä joukossa, niin oli joku soturi ilmeisesti kertonut asian päällikölle. Oli myös selvää, ettei kukaan olisi ilmoittanut päällikölle sitä, ellei hän olisi kuulustellut sotureita.
Vaikka Miami-soturi ei voinutkaan saada asiasta tarkempaa selkoa, niin hän ymmärsi kaikesta Haw-hu-dan pitävän häntä tarkemmin silmällä kuin ennen, ja sehän osoitti Haw-hu-dan epäluulojen Iisäytyneen.
Ehkä joku soturi oli seurannut Mul-keep-mota, kuten hän oli seurannut Brayton Ripleytä? Hetken tuumittuaan päätteli Miami sen olleen aivan mahdotonta.
Mul-keep-mon kasvoissa ei ilmekään muuttunut hänen kuullessaan
Haw-hu-dan huomautuksen ja hän vastasi viivyttelemättä:
"Mul-keep-molla on aina kiire, kun on toivo saada valkoihoisten päänahkoja, mutta nyt hän saapui perille melkein yhtä aikaa kuin hänen veljensä, jotka hänen mukanaan lähtivät veden luota. Mutta meidän kaikkien edellä oli muutamia, joiden mukana myös Valveilla Nukkuja oli."
Kohteliaisuus oli hieno ja sen olisi pitänyt riittää haihduttamaan tuon äreän Shawnee-päällikön nurjan mielen. Niin paljon se vaikutti, että hän seisoi vaiti vähän aikaa. Hän oli ikäänkuin pulassa, sanoisiko toiselle, mitä hänen mielessään liikkui vai eikö, mutta vihdoin hän sanoi äkkiä:
"Nostaako Mul-keep-mo sotatapparansa jokaista valkonaamaa vastaan?"
Kysyjä tiesi painostaa nuo tärkeät sanat niin, ettei kuulija voinut ymmärtää kysymystä väärin.
"Monta kuukautta sitten", sanoi Miami-soturi, "loukkasi Mul-keep-mo jalkansa eikä voinut kävellä. Manitou olisi vienyt hänet autuaille metsästysmailleen, ellei eräs valkonaama olisi kantanut häntä Valveilla Nukkujan ja hänen soturiensa luokse. Siltä 'pitkäpuukkoiselta' ei Mul-keep-mo ikinä riistä päänahkaa", sanoi Miami lujasti, joka kaunisti hänen miehekästä olemustaan. "Purkoon Haw-hu-da kättä, joka ojentaa hänelle ruokaa, mutta niin ei tee Mul-keep-mo."
Tämä sattuva nuhtelu kiihoitti Shawnee-päällikön rinnassa kytevää vihaa. Nyt oli hänen ainoa himonsa saada iskeä puukkonsa tuon Miami-soturin sydämeen, joka oli rohjennut puhutella häntä niin julkeasti; mutta Valveilla Nukkuja oli ovela ja ymmärsi pidättää ilkeytensä.
Hän tiesi Mul-keep-molla olevan mahtavia ystäviä heimonsa keskuudessa ja miamien antama apu shawneille oli siksi tärkeä, ettei ollut soveliasta tehdä mitään, joka olisi voinut karkoittaa miamit. Mul-keep-mon tappaminen olisi ollut sellainen teko, ettei edes verenhimoinen Haw-hu-dakaan olisi voinut selittää sitä tyydyttävästi Mul-keep-mon heimolle. Hän päätti siis odottaa, kunnes Miami-soturin petollisuus voitaisiin todistaa niin selvästi, että hänen oma heimonsa vaatisi kaikista ankarimmin hänen kuolemaansa.
Mul-keep-mo odotti raivoisaa vastausta päälliköltä, jota hän oli uhmannut, mutta viimemainittu näytti päättäneen, että oli viisaampaa salata vihansa, kunnes sopiva tilaisuus iskun antamiselle oli tullut.
"Haw-hu-da vihaa jokaista valkonaamaa", sanoi han matalammalla äänellä kuin äsken, mutta se ei voinut salata hänen rajatonta vihaansa. "Hän kuolee mieluummin kuin ottaa ruokaa valkonaaman kädestä; mutta jos hän olisi tehnyt siten, niin ei hänkään purisi sitä kättä. Jos valkonaama on hoitanut veljeäni, uljasta Mul-keep-mota, niin olkaa ystäviä. Haw-hu-da hyväksyy sen."?
Ja vastausta odottamatta han poistui rauhallisesti Miamin luota, joka seisoi paikallaan hiukan hämmästyneenä Shawneen viimeisistä sanoista, joita han ei kuitenkaan uskonut, sillä hänelle oli helppoa ymmärtää kilpailijan lausumien sanojen kätketty tarkoitus.
Mul-keep-mo oli jälleen yksinään ja karkoitti tuon inhoittavan shawneen mielestään ja kohdisti kaiken huomionsa omaan tehtäväänsä.
Tilanne oli muuttumaton eikä han ollut keksinyt vielä mitään keinoa, miten auttaa mökin asukkaita. Hän käänsi päätään hiukan sivulle ja antoi kuulua tuon heikon sihisevän äänen, jota hän ja Brayton Ripley käyttivät keskenään, kun he olivat lähellä toisiaan ja vihollisen tiedettiin olevan likellä.
Merkinantoon ei vastattu, jolloin han uudisti sen. Kun vastausta ei nytkään kuulunut, lähti hän sinnepäin, jossa hän tiesi nuoren ystävänsä seisoneen muutamia minuutteja sitten. Hän oli mennyt tiehensä ilmeisesti välttääkseen kohtausta shawneen kanssa; ei sentähden että hän pelkäsi tuota intiaania, mutta oli varovaisinta menetellä niin.
Miami oli tyytyväinen, sillä siinä oli taas näyte tuon nuoren miehen taitavuudesta, jota kohtaan hän tunsi erikoista mieltymystä. Hän tunsi, että Braytonin tila oli sama. Kun kerran Miami ei keksinyt mitään keinoa saarrettujen valkoihoisten auttamiseksi, niin ei voi otaksua, että nuori mies olisi ollut onnellisempi.
Hiivittyään takaisin aukeaman reunaan tarkasteli Kalkkarokäärme mökkiä huolellisemmin kuin ennen. Kuu oli silloin melkein hänen päänsä yläpuolella ja taivaalla harhailevat pilvenhattarat, joista olen muualla maininnut, kulkivat silloin tällöin sen ohitse eriskummaisten varjojen kiitäessä aukeaman yli, mutta muutoin näki melkein yhtä selvästi kuin keskipäivällä.
Tilanteen melkein vaikuttavin piirre oli kaikkialla vallitseva haudan hiljaisuus. Rakennuksesta ei näkynyt valonsädettäkään eikä pieninkään liike tahi ääni ilmaissut, että sisällä oli ihmisiä. Ellei hänelle olisi kerrottu, että Sutherland vaimonsa ja tyttärensä keralla oli siellä, niin olisi Miami-soturi epäillyt, oliko mökissä ketään asukkaita. Äkkiä kajahti luodikon pahaa ennustava paukaus, johon kaiku vastasi terävästi aukeamaa ympäröivästä metsästä. Laukaus oli kuulunut mökin toiselta puolelta, ja Miami-soturi ei ollut varma, ammuttiinko se rakennuksesta vai ulkopuolelta. Hän päätti ottaa siitä selvän, mutta hän oli ehtinyt astua vain muutaman askeleen, kun toinen laukaus herätti metsän kaiun.
Nyt ei voinut erehtyä paikasta, josta laukaus ammuttiin, sillä Kalkkarokäärme näki tulen leimahtavan rakennuksen toisesta kerroksesta. Kuula mennä pyyhkäisi viheltäen aivan hänen nenänsä edestä ilmoittaen hänelle sen mielenkiintoisen uutisen, että juuri hän oli tuon saarretussa majassa olevan ampujan, miehen tahi naisen, maalitauluna.
Kiireessään ja vaaraa ajattelemattakaan oli Miami-soturi poistunut puiden suojasta aikoen mennä kohtisuoraan aukeaman poikki. Siten hänet voitiin selvästi nähdä, ja joku mökin valpas vahti ei ollut jaksanut vastustaa kiusausta kokeilla pyssyllään.
Voidaan varmuudella sanoa, ettei Mul-keep-mo ollut milloinkaan astunut nopeammin kahdentoista askeleen matkaa kuin nyt kiirehtiessään takaisin puiden suojaan, josta hän juuri oli lähtenyt. Hän oli epäilemättä uljas ja rohkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua olla ystäviensäkään maalitauluna.
Päästyään varmaan turvaan kurkisti hän oikealle ja vasemmalle saadakseen selville, oliko ketään lähellä. Nähtyään, ettei ketään ollut saapuvilla, naurahti hän vastoinkäymiselleen, sillä olihan hiukan eriskummallista, että hän niin äkkiä pysähtyi juostessaan aukeaman poikki ja kiirehti semmoisella kiihkolla takaisin metsän suojaan.
Hän oli tyytyväinen, sillä hänen ei tarvinnut enää epäillä, oliko uudisasukas perheineen varuillaan. Vaikka he eivät kykenisikään pitämään vihollistaan loitommalla pitemmän aikaa, niin kaikesta päättäen he aikoivat ainakin koettaa parhaansa tehdäkseen hyökkäyksen mahdollisimman vaaralliseksi.
Metsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri, kunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin laukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus ammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen selittäisi sen hänelle.
Voimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton Ripleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko voinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.
Taas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan joka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas tuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät tekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät vastanneet tuleen.
Ammuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan laukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on tavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista. Ensimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen niin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan kalloonsa ristitulessa.
Miami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli tarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin muuta. Se oli nyt aivan selvää.
Noin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan, joka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin. Se tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia tuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin Miami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja yläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä laukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti ammuttaisiin mökistä häntä kohti.
Juuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se näytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on asian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.
XV.
PIIRITYS UUDISTUU.
Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden. Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.
Noustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta tähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä. Vihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi olevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he jaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi he olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän läsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata erehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.
Ojentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja viritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta, jonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä intiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi liipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi hiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle ikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli kiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki hän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan vahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä lähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan ainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla näkynyt enää yhtään vihollista.
"Lataa pyssysi", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia kämmenelleen. "Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn lataaminen uudelleen."
Kumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice tiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen valkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia hiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle lyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula pyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis. Saatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.
"Olen valmis, isä. Mitä käsket?"
"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin ampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla kuoliaaksi", lopetti uudisasukas painavasti.
"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä", lisäsi hänen vaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja tyttärensäkin; "olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen roistojoukollensa."
"Tulemme näinkin hyvin toimeen", sanoi isä hilpeästi, "vaikka eihän haittaisi, jos meitä olisi täällä useampia."
"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään", sanoi äiti.
"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme voi tehdä kuin — olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys käy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme tarvitse, siis sammutan sen!"
Hän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä henkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa kohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski kynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että jokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.
"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne pois", huomautti äiti hymyillen.
"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon", sanoi isä miettiväisesti. "Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman huolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on siellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä."
Se oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat nähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja sulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että oli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat olivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen yrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen sangen turmiolliseksi.
Yläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat. Niistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi toiminnan suurempi turvallisuus.
Perhe meni siis ylös. Isä astui harkittuun tapaansa tikapuita myöten yläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi vanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.
"Nostanko portaat tänne?" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni tikapuista.
"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut alakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa, etteivät he sinne pääse."
Kuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka olivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen jäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään ohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään piirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa saattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.
"Muista, Alice", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän aikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, "että sinun täytyy intiaania ampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna luodikko minulle."
"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän", Vastasi tytär merkitsevästi.
Yläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi heikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt päinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut vihollisen tarkka-ampujien tulta.
Muutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan, saivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa. Paettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään muutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli sisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan uudisasukkaan vaimon läheisyyteen.
"Se oli sattuma", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan napsahduksen, "jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa."
Sutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan kuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin näkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he liikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.
"No paremminpa ei voi käydä", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään pyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. "Tosin en näe oikein hyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa."
Hän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta seurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä sisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli tähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti tyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli tosiaankin osunut paikalleen.
Hiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli ryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet viedään pois, jos se vain käy päinsä.
Puolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti piirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti joutumasta puolustajien ampumatauluksi.
Kukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen tilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat pyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta alkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti yrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.
Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.
Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.
"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi isä.
"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"
"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun; kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on. Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." —
"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"
Tyttö oli samassa hänen vieressään.
"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hän meistä välittää."
Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli oikein "intiaanipanos".
"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.
"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!" lisäsi Alice nähdessään punanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.
Äiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo kuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman henkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo kerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.
Puolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman yli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien sotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä pensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen pysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle synkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.
"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani", päätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen kohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman piileskelevän.
Vaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään vahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin paksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla virnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei yrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän lähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti onnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen toimeenpanoa.
Tällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi: intiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!
XVI.
UUSIA VAAROJA.
"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!" huusi hänen isänsä juostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti ryömivää Shawnee-soturia. "Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta ehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun ladatessa pyssyäni."
Tytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi hän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä. Laukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä vahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen sytytellä tulta.
Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.
Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.
Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.
Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen puolustajajoukon avuksi.
Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun
Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.
Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä
olevan tähystysaukon ääreen.
Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista vihollista kohti ja tappaa hänet.
Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään ääntä kuuluisi — mitä oli melkein mahdoton välttää — niin Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan. Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.
Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain, jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut sähköllä kyllästetty.
Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä. Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti, mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.
Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.
Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli
juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin
Julius Caesar Rooman senaatissa.
Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.
Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa, että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään. Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.
Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet tulen leimauksen luodikosta.
Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja tyhmistynyt kuin toisetkin.
Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä. Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen, kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.
Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla Nukkuja.
"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.
Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet, oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös ystävämme Scipio.
Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän — vaikka hän ei näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.
Päällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut noin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi. Useimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen, sillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään hyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti mökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään käyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan asukkaat tuskin tiesivät mitään.
"Urhoollisen veljemme", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa häntä, "on metsästä ammuttu kuula surmannut."
"Valkonaamat ovat majassa", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi eli Huuhkaja; "kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?"
"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?" kysyi Mul-keep-mo tyynesti tuikealla äänellä.
"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa", vastasi Huuhkaja.
"Valkonaamoja voi verrata lehtiin", lisäsi Kalkkarokäärme; "heitä on kaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta vettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi mahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien ja shawneitten läheisyydessä?"
Tämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että
Sutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.
"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?" kysyi Haw-hu-da katsoen läpitunkevasti Miami-soturia.
"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä — hän tietää."
"Mistä hän on sen tiedon saanut?"
"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten."
"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?" jatkoi Shawnee säälimättömästi kuulusteluaan.
"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata puukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä."
"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä", sanoi päällikkö. "Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta hän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on valkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi koettaa, onko se ladattu."
Miami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään luodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen vihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä vahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma siitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän oli joutunut.
Mutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen aavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun luota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut ladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja jos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut pelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.
Vaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan epäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se kuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen kautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö huomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti? Saammehan nähdä.