XVII.
NAISEN ROHKEUS.
Astellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen toisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat paikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui jälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä, vaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä. Toimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut, ettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut huomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden täytynyt tulla esiin.
Kalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla oveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin paljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään heidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää aseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta ilmeisiin vihollisuuksiin.
Kuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan Brayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen, joka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että metsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka ei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat varuillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä suojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään, uudistalon asukkaita.
Muistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen kuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt kykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi joka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo lähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.
Silas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen katsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.
"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua", sanoi hän.
"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan takana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä."
Uudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli surmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.
"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme elävältä", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken vaaran ilmestyessä.
"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät hyökätä."
"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen nurkassa olevasta saavista.
"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan kerkeää estää minua."
"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi."
"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi takaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven."
"Ja jätän sinut ulkopuolelle?" kysyi hämmästynyt vaimo.
"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät."
"Ja siitä ei tule mitään", sanoi vaimo lujasti. "Elämme ja kuolemme yhdessä."
"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin minuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!"
"Anna kauha minulle", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä tohtinut vastustaa.
Sutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä huomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta ahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle. Saatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön arviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei olisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui kokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.
"Siinäpä se!" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan oikeutettua. "Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla."
"Myönnetään!" myönnytteli isäntä hyvillään. "Kuka olisi tullut tuota ajatelleeksikaan?"
"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta ulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?"
"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä, että tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma, ettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos."
"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas sivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä."
"Tämän yrityksen saimme raukeamaan", sanoi Sutherland katsellen ulos aukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan sulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä, niin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa, josta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.
Jos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan säikähtäneet pakanain raivoa.
Näiden jännittävien minuuttien kuluessa pysyi Alice paikallaan yläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla silmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä, mitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta joka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli laskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä toiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.
Tytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään. Hän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä kaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta kuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli ensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.
"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen. "Metsässä on joku ystävä ja voisiko se olla kukaan muu kuin — Brayton Ripley?" lisäsi hän heleän punan levitessä hänen kasvoilleen.
On ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä mistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota kaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan läheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli hänen äänensä kuuluvilla.
On aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen turvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla kumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen. Mutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani hänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää kunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan. Olisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn kaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin uskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?
"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa", kuiskasi hän katsellen ympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen salaisuutensa, "sillä jos hän kuolisi, niin —"
Hän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin seuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että heidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja pysähtyessään sen läheisyyteen.
Kuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille, että metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän intiaanin.
"Ja minä tiedän, kuka se on", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi varjossa, joka kätki hänen punastuksensa.
"Kuka?" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.
"Brayton Ripley."
"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?"
"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla", vastasi Alice itsepäisesti.
"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla."
"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma, jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.
"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa. Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja olen välistä luullut siinä onnistuneeni."
"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla tavalla.
"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa; mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia verenhimoisemmat surmataksensa meidät."
"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"
"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."
"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.
"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."
"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."
"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland, Arthur, Brady tahi Wells."
Mutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu kuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.
Uudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän hirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta vahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous voi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.
Hartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu kylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa pelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja olipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien myrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.
Ja seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili Alice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen rakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön onni ja turva.
Vain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä voinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas vahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun Haw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe hajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman huolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.
Koska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään sytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista heti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua takaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli käynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella, kuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin mahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista kertaa.
Mutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman ehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin haavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään toisen kuolemaksi.
Oli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.
Kului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.
Oli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka vielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä puut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle —
Aika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan kuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti haihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.
Välistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat niitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu paistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi säteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.
Oli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä ampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen valopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten ampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut lehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit eivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.
Äkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja saavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti kuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan tähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli hetken ja sammui viimein.
Tuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin raketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan asukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.
Ja mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.
XVIII.
YLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.
Kalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan itseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran kymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä varmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän läheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi tahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin poistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.
Soturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta siitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi paikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen viivyttelemättä.
Shawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo oli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon keskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä salaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi jotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan Mul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään valvottiin.
Ystävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä vaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä huolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja Kalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan Huuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.
Seisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli Varmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei tahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä sellainen teko olisi ollut turmiollinen.
Miami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi häntä.
"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa ystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät."
"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin", huomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä toisensa selvemmin.
"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon laskettuakin", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas välttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän epäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; "sillä jos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen saakka, johon aurinko vaipuu lepoon."
"Eräs valkonaama on läheisyydessä", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä täysin vastauksen merkitystä. "Miamin ja shawneen pitää olla Varuillaan."
"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. Hän juoksee sukkelaan tiehensä."
Noiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään merkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen tärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi keskustelua valppain korvin ja silmin.
Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.
Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä toistaa.
Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa, että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin vastenmielistä.
Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi paikallaan.
Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.
"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän. "Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee ympäristössä kuin mehiläisiä."
Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.
Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.
"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."
Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle. Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan ollenkaan väsymättä.
Mutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa sieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta vastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu parikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.
"Ei se hyödytä mitään", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein kaatuneelle puunrungolle. "Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin vuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja hänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa. Nyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa turvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä ystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani."
Brayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman jokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta nuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä majalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.
Puunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän nojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei sitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen minuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän valjetessa.
Hän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä olkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat herätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi kuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli tehnyt.
Eräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että hän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania etsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka kaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä kuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen nuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa puuta vasten ja nukkuvan sikeästi.
Mikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet kirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin hän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa vihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.
Nähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit eteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen toiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli nojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun toinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät säteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.
Saatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he tiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.
Toinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja kohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin. Hän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.
Toinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään asioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti Braayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.
Hän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun ystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta hän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.
Hänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin luodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee pitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut saavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.
Käyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet hänet "jyvälle", ja hän nosti kätensä.
XIX.
PÖYHKEÄ SCIPIO.
Ei miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi, osannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan nyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.
Soturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut ampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli hurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen soturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.
Brayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että vastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka hän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina, eikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin hän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki etumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley, jolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä pitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota voidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi nuorukaisen käytöstä.
"Tämäpä oli ämmämäistä", murahti hän katkerasti. "Jos minut olisi vangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun nukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista."
Kulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän oli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon. Heti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän puiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi heidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta ylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.
Kuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat nuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään nähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja neekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon intiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa hävittämään.
Tämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan valmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla Scipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana aamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu kaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti tunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja. Lehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä käytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui paikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli jätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä. Neekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat olivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.
Braytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka luokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja Shawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin saapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella puunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt Braytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan nousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia piippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin, että hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt vartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja puuskutti kuin höyrykone.
Lehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät ylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin, mutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.
"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän nuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä ja mielihyvästä.
"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley."
"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani", vastasi Brayton ojentaen kätensä ja katsellen ympärilleen; "todellakin olisin mieluummin missä hyvänsä muualla maailmassa."
"Miksi sitten tulitte?"
"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa sitä."
"Niinhän se oli — hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena. Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin tarjoukseen."
"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, — mr Sutherlandista perheineen?"
"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita oikein on."
"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:
"Ei vielä."
"Mitä tarkoitat?"
"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."
"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka tilanne olikin hirvittävä.
"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua osaavan aakkoset."
"No kuinka olet itse oppinut?"
"Todellakin hyvin."
"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?"
"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley", sanoi Scipio juhlallisesti, "mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua huolestuttaa."
"Mikä sitten?"
"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen kokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä."
"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan maalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten vaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat neekereiksi."
"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!"
Ja Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli niin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.
"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin ristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun tapaisiani mustia jalokiviä."
"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly aatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan tyytyväinen täällä, Scipio?"
"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä", vastasi palvelija samaan ylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.
Emme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus seuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan joutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman masennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui jonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio houkan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen metsästäjään.
"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten palvelukseen?"
Neekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.
"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua kohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi tahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi", lisäsi hän kiireesti, "niin minusta tehdään päällikkö."
"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö", sanoi Brayton nauraen pää kenossa niin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä ihmeissään. "Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla koristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja päänahkoja!" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.
Scipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin harmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin käytyä hiukan vakavammaksi sanoi:
"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin melkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan enemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata heidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa."
"En ajatellut sitä", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja käyden vakavaksi. "Toivon, etten närkästyttänyt heitä."
"Eipä tiedä", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. "Luultavasti he eivät siitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan asiat."
"Mitä aiot tehdä?"
"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista.
Otaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?"
"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!"
"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin", sanoi
Scipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin
Braytonia.
"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta puolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun laillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän —"
"Niin on asian laita", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että hänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, "ja sentähden sanon teille, että näytelkää luonnollisesti."
"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt luonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen olevan?"
"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi hän omituisesti hymyillen, "että he pitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet."
"No sittenhän voin olla rauhallinen."
Neekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti hän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi. Hän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.
"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon heille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit vihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan puita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin."
"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin."
Brayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä suurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema silmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.
"Jos tahdon pelastaa päänahkani", sanoi hän salavihkaa katsahtaen tummia vartijoitaan, "niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian. Tahdonpa koettaa."
XX.
ONNISTUMATON YRITYS.
Toinen tulinuoli, jonka uudistaloa piirittävät intiaanit ampuivat, sattui mökin kattoon ja iskeytyi kiinni. Se oli hyvin tähdätty ja sattui juuri harjan alapuolelle, jossa tuo pieni lepattava liekki vähitellen läheni kuivia kattomalkoja.
Vaikka Silas Sutherland olikin tehnyt turmiollisen erehdyksen rakentaessaan talonsa niin, että murhapolttaja saattoi rauhallisesti sytyttää tulen sen nurkan juureen, niin hän ei ollut unohtanut muita varovaisuuskeinoja, jotka nyt olivat hyvät olemassa. Harjan lähellä oli tuossa raskaista maloista tehdyssä katossa luukku, josta hän juuri mahtui ryömimään lävitse tarpeen vaatiessa. Siitä hän saattoi nähdä kokonaan kotiansa suojaavan katon.
"En anna tulen sytyttää kattoa", sanoi hän asettaen tuolin luukun alapuolelle. Noustuaan sen päälle saattoi hän helposti aukaista luukun päänsä yläpuolella. Kohottaen luukkua vain pari tuumaa kurkisti hän ulos ja näki nuolen noin jalan päässä kasvoistaan. Oli hetken työ iskeä se vierimään maahan jyrkkää kattoa myöten.
Mutta valppaat punaiset miehet huomasivat varjomaisen käden, joka näyttäytyi äkkiä ja katosi samassa, sillä luukku oli tuskin laskettu paikoilleen, kun pari kuulaa iski harjasta sälöjä ja lennätti kuoren ympäriinsä.
"Onnistuin pudottamaan sen", sanoi hän seisoen vielä tuolilla ja katsoen vaimoaan ja tytärtään, jotka näkyivät hämärästi alakerran liedessä palavan tulen kajastuksessa, "mutta ne eivät tyydy yhteen yritykseen."
"Kuulkaa!" sanoi Alice, "nyt tuli toinen."
Tuttu jysähdys, joka alkoi käydä tavalliseksi, ilmaisi toisen nuolen sattuneen kattoon. Vaimo meni katsomaan ampuma-aukosta.
"Tuolla tulee toisia, ja tuolla vielä yksi!" huudahti hän.
"Nousevatko ne samasta paikasta?" kysyi hänen miehensä.
"Kyllä."
"Ehkä voimme säikähdyttää niiden päästäjää", sanoi hän astuen vaimonsa viereen ja pisti pyssynsä lähimpään ampuma-aukkoon.
Tähdäten parhaansa mukaan paikkaa kohti, josta tulinuolet sinkosivat ilmaan, laukaisi uudisasukas. Hän ei voinut varmaan tietää, oliko kehenkään sattunut, sillä mitään huutoa ei kuulunut, mutta palavien rohtimien heitto taukosi joksikin aikaa alkaakseen jälleen paikasta, joka oli niin kaukana, että oli aivan turhaa koettaa osua sinne luodikolla.
Sillä aikaa oli muutamia ilman halki kiitäneitä nuolia tarttunut mökin kattoon, jossa ne paloivat törröttivät pystyssä kuin siilin harjakset. Nousten tuolille kohotti Sutherland luukkua juuri sen verran, että hän saattoi katsoa ulos näyttämättä itseään ympärillä oleville ampujille, jotka olivat varuillaan estääkseen häntä sammuttamasta noita heikkoja, lepattavia tulia.
Näky oli yllättävä. Eräs nuoli oli niin lähellä hänen kasvojaan, että hän tunsi liekin lämmittävän, niin heikko kuin se olikin; toinen oli katon harjalla, mutta niin kaukana, ettei siihen voinut kädellä ylettyä, ja kolmas piili räystään lähellä. Nämä kolme olivat iskeytyneet lujaan ja paloivat hyvin.
Sutherland ei koettanut irroittaa niitä heti, vaan päätti odottaa vähän aikaa nähdäkseen, oliko niistä katolle mitään vaaraa. Kuten olemme sanoneet, oli katto tehty paksuista maloista ja tiheä, mutta kylläkin helposti syttyvä, sillä se oli kuivanut koko kesän. Palavassa rohdintukossa on kuitenkin niin heikko tuli, että se juuri palaa ja tuskin kykenee sytyttämään paksua puuta. Uudisasukas alkoi toivoa, että tulinuolien tuottama vaara olisi pienempi kuin hän oli ensin otaksunut.
Räystään lähelle tarttunut nuoli paloi kaikista kirkkaimmin, mutta juuri kun uudisasukas katseli sitä, paloi se poikki ja yläosa putosi maahan. Tyngässä oli vähän aikaa tuli, mutta se sammui pian ja nuolesta oli jäljellä vain savuava pätkä, joka ei voinut tehdä mitään vahinkoa.
Samoin kävi häntä lähinnä olevan nuolen. Tuli kulutti sen poikki ja palava osa vierähti jyrkkää kattoa vasten maahan. Kolmas nuoli oli sammunut jo aikaisemmin.
Mutta löydettyään turvallisen paikan alkoivat intiaanit päästellä sytyttäjiä entistä kiihkeämmin. Näky oli vaikuttava, kun tulinuolet sinkosivat korkealle ilmaat rakettien tavoin ja tehden kauniin kaaren putosivat katolle niin raskaasti, että luuli niiden tunkevan sen lävitse alla olevien päiden päältä. Ne näyttivät lentoratansa korkeimpaan kohtaan päästyään pysähtyvän hetkeksi ja putosivat sitten maaliaan kohti yhä kasvavalla nopeudella, niin että ne usein sammuivat vinhan vauhdin takia.
Ensimmäinen kattoon sattunut sytyttäjä putosi sellaisella vauhdilla, että se kimposi takaisin monta tuumaa ja liukui sitten maahan ehtimättä korventaa kuivaa tammea.
Muutettuaan paikkaa eivät punanahat enää voineet tähdätä kyllin tarkkaan. Paristakymmenestä nuolesta oli vain kolme tahi neljä sattunut kattoon eikä niistäkään ollut mitään vaaraa. Tämä rohkaisi Sutherlandia.
Mutta hänen toivonsa oli liian aikainen. Sattuuhan usein, että näköjään aivan vähäpätöiset seikat muuttuvat tärkeimmiksi tekijöiksi. Eräs nuoli oli tarttunut kiinni aivan räystään alareunaan. Ilman halki kiitäessään oli nuolessa palava tappuratukko tuskin ehtinyt kunnollisesti syttyä ja näytti nyt sammuvan muutamien sekuntien kuluttua. Sutherland ei kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota, vaan tarkkasi toisia. Muutamat lensivät kauas syrjään, toiset putosivat aivan mökin viereen ja joitakin sattui kattoon tarttuen kiinni.
Mutta ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin uudisasukas huomasi räystäässä verikoiran lailla riippuvan nuolen, joka näytti aikaansaavan enemmän vahinkoa kuin kaikki muut nuolet yhteensä. Siihen oli ehkä pantu enemmän palavia rohtimia tahi se oli tehty tulenaremmasta puusta kuin muut. Oli sen laita nyt kuinka hyvänsä, vaara oli ilmeisesti uhkaava, sillä nuoli oli jo sytyttänyt katon, ja ellei tulta heti sammutettu, joutui talo tuhon omaksi.
Ojentaen käsivartensa aivan suoraksi ulottui Sutherland siihen luodikollaan, mutta yksistään siitä ei ollut mitään apua.
"Kasta veteen joku vaate ja sido se pyssyni suuhun", sanoi hän vaimolleen, joka heti päästi esiliinansa ja teki työtä käskettyä.
Nyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti uudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen yrityksensä turhaksi.
"Silas, ole varovainen", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin vieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi Alicekin äitinsä takana.
"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?" kysyi hän, mutta isällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen kysymykseensä.
Hän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos pyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien luukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta kohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja suuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä kasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti hänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.
Uudisasukas oli suuressa vaarassa — hän kuuli luotien napsahtelevan kattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä loppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty nykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi hän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.
"Oletko haavoittunut?" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään liikutustaan.
"En saanut naarmuakaan."
"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus", huudahti vaimo lämpimästi.
"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon hänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän varjeli minua."
"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme", lisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.
Luukku oli aivan katon harjalla, niin että uudisasukas saattoi nähdä hyvin katon toisellekin puolelle. Hän arveli, että tulinuoli, jonka hän oli niin suureen vaaraan antautumalla sammuttanut, oli ollut poikkeuksellisen vaarallinen, ja hän saattoi hyvällä syyllä uskoa sellaisen vaarallisen tehtävän uudistamisen olevan tarpeettoman, jollei tulisadetta kestäisi liian kauan.
Aina vähän päästä kohotti tuolilla seisova Sutherland luukkua sen verran, että hän saattoi kurkistaa ulos. Palavia nuolia oli katolla niin lukuisasti, että tuskin voi uskoakaan, mutta yksikään ei näyttänyt vaaralliselta. Koettaakseen kaikkia mahdollisia keinoja ampuivat intiaanit muutamia sytyttäjiä mökin seiniin; mutta se oli niin ilmeistä ajan ja vaivan tuhlausta, että se taukosi pian.
Nuolien ryöppy harveni ajoittaisin, mutta uudistui aina hetken päästä, kunnes piirittäjät parin tunnin kuluttua lienevät huomanneet, että täytyi keksiä muita keinoja.
Puoliyön jälkeen huomasivat Alice Sutherlandin tarkat silmät jotakin uutta olevan tekeillä metsän reunassa vastapäätä sitä paikkaa, josta tulinuolet olivat sinkoilleet ilmaan. Hän katseli eräästä ampuma-aukosta talon takasivulla ja kutsui vanhempansa paikalle ottamaan selvää, mitä punanahat puuhasivat.
Työssään häärivät punanahat olivat vielä metsän pimennossa, joten kukaan ei Voinut nähdä heidän liikkeitään kyllin selvästi voidakseen vastata tuon nuoren neitosen kysymykseen. Mutta kieltämättä oli jotakin tärkeätä tekeillä. Metsässä oli liikettä ja silloin tällöin nähtiin varjomaisten olentojen kiirehtivän edestakaisin.
Uudisasukas oli laukaisemaisillaan sinnepäin näyttääkseen punanahoille olevansa varuillaan ja koettaakseen samalla jos mahdollista vahingoittaakin heitä, kun kaksi olentoa ilmestyi samassa hitaasti näkyviin. Heidän jälessään tuli toisia, kunnes aukeamalla oli kymmenen intiaania.
He kulkivat parittain kuin sotamiehet ja kantoivat välissään raskasta puunrunkoa, jonka tyvi ulottui noin kuusi jalkaa ensimmäisen parin eteen. Sitä kannettiin alle kiinnitetyistä poikkipuista, joiden kumpaankin päähän soturi oli käynyt kiinni. Puusta oli oksat karsittu ja kantajat olivat kietoneet päänsä ja rintansa suojaksi peitteitä jättäen eteen vain pienen aukon, josta he voivat nähdä, minne teidän piti kulkea.
Samalla hetkellä kuin joukko huomattiin, kävi heidän tarkoituksensakin ilmi. He aikoivat murskata oven tuolla raskaalla hirrellä.
Heidän menettelynsä oli hyvin merkillinen. Sensijaan, että he olisivat tulleet näkyviin siltä puolelta, jossa mökin väki oli, ilmestyivät he päinvastaiselta puolelta. Nyt heidän täytyi kantaa taakkansa mökin ympäri sen etupuolelle Voidakseen aloittaa hyökkäyksen. Syvän hiljaisuuden vallitessa ilmestyivät he jälleen näkyviin. Olisi luullut, että intiaanit olisivat jollakin tavalla koettaneet kääntää puolustajien huomion todelliselta hyökkäyspaikalta muualle, mutta mitään ei kuulunut.
Tässä nähtiin Amerikan intiaanin viekkaus. Soturit olivat jo tehneet eräänlaisen valehyökkäyksen ja tiesivät, että puolustajat ymmärtäisivät tarkoituksen, jos se uudistettaisiin. Puolustajat pitivät luultavasti silmällä paikkaa, josta tulinuolia oli ammuttu, ja sen tähden toivottiin tämän yrityksen, josta olen nyt kertonut, pysyvän salassa. Sitäpaitsi oli miamit ja shawneet panssaroitu samaan tapaan kuin soturi, joka sytytti tulen mökin nurkan juureen.
"Nyt täytyy jokaisen laukauksen osua maaliinsa", sanoi uudisasukas tyttärelleen. "Pelkään heidän yläruumiinsa olevan liian hyvästi peitossa, mutta heidän jalkansa ovat suojattomat — halloo!"
Ennenkuin Alice oli ymmärtänyt saamansa neuvon, tähtäsi hän toista johtajaa keskelle rintaa ja laukaisi. Mies hellitti otteensa ja kaatui pitkälleen nousematta enää milloinkaan.
Isä ampui samassa, ja toinen johtaja nilkutti ulvoen metsän suojaan.
Kuula oli tehnyt pahan haavan hänen reiteensä.
Vanhanaikaisen piilukkopyssyn lataamiseen menee kiusallisen pitkä aika eikä johtajien kaatuminen aiheuttanutkaan pakokauhua toisten keskuudessa, kuten oli odotettu. Isä ja tytär latasivat pyssynsä uudelleen mahdollisimman nopeasti, mutta kun heidän pyssynsä olivat käyttövalmiit, saapuivat jäljellä olevat intiaanitkin mökin eteen. Kääntyen ympäri he peräytyivät sopivan välimatkan päähän ja hyökkäsivät sitten ihailtavan kylmäverisesti ovea vastaan.
Hirren raskas tyvi jysähti ovea vasten sellaisella voimalla, että koko rakennus tärähti ja puolustajien sydämet hypähtivät aivan kurkkuun saakka.
"Sukkelaan!" huusi isä; "nyt ne ovat juuri parhaalla pyssynkantomatkalla, ja jos oveen sattuu vielä kaksi tahi kolme tuommoista iskua, niin se lentää saranoiltaan."
Menestys oli kiihoittanut hyökkääjiä, jotka nyt peräytyivät hitaasti ja valmistautuivat vauhtia ottaen uuteen hyökkäykseen rakennuksen vahvaa ovea vastaan, jonka lujuutta nyt koeteltiin ankarasti. Peitteet, joihin he olivat kääriytyneet, heitettiin pois, sillä ne estivät heitä vapaasti liikkumasta. Mutta teko oli ollut liian aikainen, mikä huomattiin heti kun puolustajien pyssyt alkoivat paukkua.
Kolme soturia kaatui heti, ja toiset hätäytyivät niin, että tuo hyvin alkuunpantu yritys loppui aivan nolosti. Jäljelle jääneet hyökkääjät kiidättivät "muurinsärkijänsä" eteenpäin niin sokeasti, että hirren tyvi töytäsi seinään oven viereen. Hirsi putosi raskaasti maahan ja kantajat hajautuivat joka taholle niin kiireesti kuin kuolema olisi ollut heidän kintereillään.
Jos Sutherlandin ja Alicen pyssyt olisivat olleet silloin latingissa, niin kaksi pakenijaa olisi varmasti jäänyt tantereelle, sillä pakoon rientävät punanahat eivät koettaneetkaan suojella itseään peitteillä, jotka äsken olivat olleet heidän ympärillään. He laahasivat peitteitä perässään ja eräs kauhistunut Miami-soturi sotkeutui viittaansa niin, että hän teki täydellisen kuperkeikan, ennenkuin hän pääsi metsän reunaan.
Puolustajat olivat ampuneet yhtä aikaa kaksi laukausta, mutta he näkivät kolme vihollista kaatuvan. Alicesta ja hänen isästänsä tuntui aivan mahdottomalta, että kolmas vihollinen olisi myös saanut surmansa heidän laukauksistaan. Siitä he otaksuivat, että heidän salaperäinen ystävänsä, joka oli jo aikaisemmin samana iltana auttanut heitä, oli jälleen rohjennut ampua hyvin tähdätyn laukauksen heidän puolestansa.
Lienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.
XXI.
PAKO.
Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton
Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.
Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan pääjoukon luo.
Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa, melkoinen taakka.
Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.
Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti huomaisivat heti vangin liikkeet.
"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä, tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa kidutettavaksi."
Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun pyssyn suu on silmäin edessä.
"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan", lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."
Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.
"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei miellytä minua."
"Kuinka niin?"
"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."
Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten, mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.
Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista tehtävää.
Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea, ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja ymmärsivät täydellisesti.
Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä, sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.
Mul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan, että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat. Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä tullut ja etten tahdo palkkaakaan."
"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee tarpeetonta sanoa.
"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai hänet vangiksi."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."
"Nuo haluavat polttaa sinut."
"Minkälainen on päätös?"
"He antavat minun lausua tuomion."
"Ja tuomio kuuluu?"
Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta. Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.
Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.
"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman kuolemaa?"
"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?"
"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä — intiaanien kielellä — niin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin jaksat."
"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo", vastasi Brayton; "mutta tiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut ammutaan."
"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin — tahi kuolet."
"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami." Siepaten veitsen vyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aikonut iskeä sen vangin rintaan.
"Tee kuten sanoin — juokse nopeasti", sähähti hän hampaittensa välistä.
"Lupaan sen", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi
Kalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.
Eräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli otsaansa mutisten:
"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat hirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä milloinkaan on nähty ja kuultu."
Koska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät valppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut tavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.
Mul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi hillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien intiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki oli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin silmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes Haw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.
Hän lupasi hakea heidät pian ja poistui.
"Nyt, Scipio", kuiskasi Brayton. "Olet ystäväni ja haluan, että autat minua."
"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?"
"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa paikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen mennyt."
"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt kaikenlaista."
"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon käytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt."
Brayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla katsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain askelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.
Braytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen välinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä enemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka odottaa lähtömerkkiä.
Nuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin äsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja tämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian loppui itsestään.
Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät, mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.
Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta vaarasta.
Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.
"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan", kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti, jonka luona hänen pyssynsä oli.
Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen, ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.
Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi yrityksessä tahi menettäisi henkensä!
Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa, vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.
Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille. Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa uskaliaan pakoyrityksen.