XXII.
TAKAA-AJO.
Elämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää onnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla äärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä kiitollisuutta.
Samassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti Shawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut häntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija melkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin alhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin hänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi myöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.
Hän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin kadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.
Intiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja syöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen kumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan nuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista poikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.
Nopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa vangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.
Toiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei heillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin heidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin he eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä käpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi vartioimaan Scipibta.
Niin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi lähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä paikallaan, ja hän totteli.
Mul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut sellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen näköisenä.
"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?" kysyi toinen soturi melkein yhtä peloissaan kuin hänkin.
"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo ehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa. Kiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin valkonaamoja."
"Mutta meidän vankimme on karannut", sanoi soturi.
Miami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan valkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken käyttäytynyt niin uhkaavasti.
"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut", ärjäisi hän kiukkuisesti. "Minnepäin valkonaama juoksi?" Molemmat intiaanit viittasivat kädellään. "Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan, toinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan kiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän silmänsä olivat kiinni."
Miami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja lähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän puukkoaan ja sanoi:
"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä on vain yksi intiaani: iske hänet maahan — sieppaa pyssy — juokse, jos elää tahdot."
Sanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio jäi istumaan käsi poskella.
"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio vai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin Kalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan heti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä häneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on tuoretta mäntyä sitkeämpi."
Sillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi. Olemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista juoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat luultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa kyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan että he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.
Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri tahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti, kun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.
Brayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi yhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei hän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.
Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas vainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti silloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden intiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin äsken, mutta kuitenkin näkyvissä.
Varovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka tyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan Ohio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle tahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten hänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään jokitörmälle.
Hän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein näkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä, niin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.
Ajattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi pakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden välistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä intiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat sivu.
Kaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän puun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri joutuisammin.
Intiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana, että he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä sellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen varassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.
Tilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti voitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja shawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley kyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.
Hän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi sen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he varmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.
Eräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia seisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi toinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta, ellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.
"Juuri mitä odotin", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla puolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne, ennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.
Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa, jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän koettaisikaan suojella itseään.
Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa, josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen. Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.
Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä, joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.
Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan, kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.
Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta. Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.
Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.
Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä. Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille. Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.
Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.
Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.
XXIII.
PELASTUS
Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui, oli Mul-keep-mo.
Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei Brayton tuhlannut sekuntiakaan.
Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti, jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin valkoinen mieskin.
Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään, kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.
"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi kätensä, "se oli miehen työ — henkeni pelastitte."
"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli kuolemaisillaan."
"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."
"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä milloinkaan korvata."
"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"
"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt", keskeytti Miami niin terävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa makaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut muihin varusteisiin.
"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat", ajatteli hän palatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän, että Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento osoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi paikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä, kämmen Braytoniin päin.
Brayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen salamannopeasti ja sanoi:
"Juokse — riennä — kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!"
Mitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen kolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten muistettaneen.
"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet selkkauksiin oman väkensä kanssa", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut ollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka tapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin tapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.
Nuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan lataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta kuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen sinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan, joka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja ja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on elänyt.
Intiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja
Kalkkarokäärme varustautui sen varalle.
"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään", kysyi Shawnee pysähtyen Miamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä luodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan. Mustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen, saattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään kuohuvaa vihaansa.
"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla
Nukkujakin — sillä se miellyttää häntä."
Vastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva, mutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään. Miami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta huolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän päätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely ollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää tarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän välillään tapahtui.
"Kaksi soturiani makaa maassa", sanoi Haw-hu-da. "Kuinka he ovat kuolleet?"
Hän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä hän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli surmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin kahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.
"He ajoivat takaa valkonaamaa", sanoi Miami katsahtaen noita hengettömiä ruumiita, "mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä olivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat."
"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!" vastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta — "hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin."
"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein", vastasi Kalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. "Valkonaama on Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi esiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin Kalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen."
Kynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan tuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan voinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista anteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän olisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan ja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.
Mutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään sanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu olikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta, ei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut sittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka tapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa, mutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa tekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.
"Sinä Miami-koira", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; "sinä valkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei kukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!"
Tuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi metsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti aivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun kuin kaksi suokukkoa.
Kumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun salamannopealla iskulla.
On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt, jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua Kainin merkki otsallaan.
Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain, kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty. Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan silmästä silmään.
Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri, mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle polvelleen.
Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.
Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin hänen päällänsä.
"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes kuolinlauluaan."
"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin. "Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on joutunut hänen armoillensa?"
Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan raivoon.
Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.
"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain poikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei osaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen."
"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen täytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän tietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä."
"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista Miami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa tappaakseen heidät!"
Kulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa pahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle kätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän saattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.
"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen sen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään hyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään."
"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?" murahti hän kärsimättömästi. "Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään iskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä muualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen vaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen." Kaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas katselija, vaan hän tahtoi toimia.
Huulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti kulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.
"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin joutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!"
Nuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn. Mul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa oli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu. Tilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän tarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.
"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn", ajatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun velvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.
Mul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle ystävälleen.
"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen."
"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä minua kohti, kun vielä latasin pyssyäni."
"Lataa nyt jälleen", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli viivyttelemättä.
"Ota talteen tuokin pyssy", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan päässä. "Missä muut pyssyt?"
"Kätkin ne jokirantaan."
"Pane tämä samaan paikkaan."
"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen asevarasto, oikea arsenaali."
Miami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen merkitystä, vaan sanoi:
"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan."
"En varmastikaan."
Brayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli piilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti pyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän matkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä huonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän Haw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän jonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä riistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin; mutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton Ripleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.
Miami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä luokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.
XXIV.
PIIRITETTYJEN LUONA.
Palaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen, etteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään murskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan synnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä kiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.
Oli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko alistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi olisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät mitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin seinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin asukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa tapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.
Jollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli Miami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan intiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko valkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti Haw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön. Murhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen toimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin asukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä saattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon. Koko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön tuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut halukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean tuhoutumisen.
Ketä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään toimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti intiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.
Puolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen yläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat puolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Sutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo tuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi yläkertaankin näkymättä silti ulos.
Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä, johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla keskeytynyt.
Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.
Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja äidin tulevan alas.
"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen, ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."
"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.
"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.
"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta. Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan notkistettu."
Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala saattoi sen tehdä.
Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.
"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."
"Kuinka ajattelet niin, isä?"
"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen auringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen maailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen nimensä."
Tämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä kallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä hellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti palvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien pyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.
"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin", sanoi hänen vaimonsa. "Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan täällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten lieneekin."
"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä", lisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli samanlainen, kuten muistettaneen. "Sen puolesta voimme olla täällä vaikka pari viikkoa."
"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota saamme varoa."
"Mihin luulet Scipion joutuneen?"
"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin."
"Luuletko heidän surmanneen hänet?" kysyi Alice hiljaa.
"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä tehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva ja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten kun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille sellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme voi auttaa häntä."
Voidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota hän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.
"Ja nyt", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli katsahtanut ulos, "emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis parasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu, että meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun nukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette näe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten voitte te vuorostanne mennä levolle."
Ehdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas jaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.
Hän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti sikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen perheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin tehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme toivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein varmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon määrää.
Mitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania näyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti kadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan suloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi ensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta toiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja oli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin pian.
Hän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois, todennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli aterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin karaistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos aukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.
"Polly ja Alice raukat!" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän makuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. "He saavat nukkua huomiseen saakka ennenkuin herätän heidät."
Kello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan ulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi ihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon suojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn näköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi jollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.
"Tuo ei ole Brayton Ripley", sanoi hämmästynyt uudisasukas. "Kuka se mahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!" huudahti hän ja hänen äänensä värähti ilosta.
XXV.
APU.
Totellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley jokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin toisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä tarvitsivat.
"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä pyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä, olisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa vihollisena, vaikka hän onkin ystäväni — halloo!"
Braytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki näkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin, sillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja kuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla kanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet siihen Kentuckyn puolelta tultuaan.
Kanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään piilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi ollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin, kun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen venheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla voimakkaasti melottiin rantaa kohti.
Nuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua melkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta hänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan tulon. Hän näki neljä miestä — jokaista airoa hoiti yksi — melovan lauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti tulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.
Lautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja, ja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse näkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli tavallista lukuisampi miehistö.
Oli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan mahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei Brayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja hän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.
Mul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti pensaat sivulle ja huusi:
"Halloo siellä!"
Miehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät katsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen tervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona, sillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin tottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen heidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.
"Keitä olette?" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen kiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden takaa.
"Olen Brayton Ripley. Mutta — Simon Kentonhan se on!"
"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata", huudahti toinen naurahtaen. "Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka vieressäsi?"
"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä."
"Mutta kuka hän on?" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen tarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös kävisi uhkaavaksi. "Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian varovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?"
"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli
Kalkkarokäärme —"
"Tunnen miehen", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin tiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. "Taistelimme kerran elämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni ollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta huolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin ystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi."
"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?" kysyi Brayton.
"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?"
"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes."
"Hänen veljensä on mukanani — selitän kaikki aivan heti", sanoi metsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.
Tämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla uudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea alas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden kauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja tavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka suuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien intiaaniheimojen taholta.
Siitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko alus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli kaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-, Susquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan missä asennossa hyvänsä myötävirtaa.
Koska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain tehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille päästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.
Alus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn nuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan. Kahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen rannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja Miami-soturin kättä.
Simon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja rohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.
"Tämä mies", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, "on Hugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh perheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin viikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen. Saavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä penikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.
"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen kuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että intiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia alhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh seuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.
"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä varustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti tapahdu vielä tovin aikaan.
"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin, olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon asioista.
"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua, olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla, etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."
"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania piiritti mökkiä viime yönä."
"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.
"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti", selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."
"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."
Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta. Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan, olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia, joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.
Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.
Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.
Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten puolesta.
XXVI.
ROHKEA KENTON.
Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu, osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.
Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."
Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.
Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa kohtaan tuntemaa kunnioitusta.
"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen, "päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut viimeinen otteluni."
"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.
"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.
"Siitä ei ole epäilystäkään", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä merkitsevästi. "Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt Kalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin ajatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi silloin mennyt poikki. — Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän työn, Miami."
Punaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta huolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:
"Mul-keep-mo rakastaa veljeään — Mul-keep-mo antaa henkensä hänen puolestaan."
"Tiesin sen — tiesin sen", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle. "Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä en kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään ja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän ajattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä rakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn, niin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö."
"Minä tiedän sen", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen, että koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin tulipunaisena kasvoiltaan.
"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?" jatkoi Kenton.
"Tahdon."
"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä,
Miami."
Kentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.
"Tiesin sen", sanoi Kenton. "Asemasi on sellainen, että voit aikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa sinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin ystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni, että intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit parhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien joukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä."
Huomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti Kenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi takaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja esiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän levittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli läheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut erehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä. Huhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos sitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit säikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän suuresta erotuksesta huolimatta.
Nyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta valkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman intiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan pakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi taistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot olivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot. Tiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.
Sentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla tavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin erikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija mahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan selville.
Oletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he huomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi Sutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.
Suunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu alkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat jokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät mahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi oikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti taisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään myötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.
Tämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley, kaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin kylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää hyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva kuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton oli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.
Oli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä jotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin ilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja syöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla kalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja kuolemasta ratkaista onnellisesti.
Mutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?
"Siinäpä onkin todellakin kysymys", sanoi Brayton, sillä tehtävän vaikeus oli kaikille selvä.
"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?" kysyi Luff Johnson, eräs retkikunnan hartaimpia jäseniä.
"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn kantamalle hänet ammutaan."
"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."
"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."
Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu, että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta. Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.
Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.
Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä vain ajatella saattoi.
Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.
Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin, jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.
"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä punanahat voisivat huomata minut."
Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä tarkkaavaisesti.
"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta; "mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää, kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."
Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin. Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.
"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland.
"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."
Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.
"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä. "Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä näyttää."
Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.
Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli seurannut Kentonin merkkikieltä.
Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän puheen".
"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.
"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin ymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun huudan, niin käske hänen tulla."
Kentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän saattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa vaarassa.
"Kaikki reilassa", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.
Pannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä kuuli sen hyvin:
"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella."
Metsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin nopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle. Hän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan häntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan kuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.
Piirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun, mutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.