XXVII.
SCIPION PAKO.
Kertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat lukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän on toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.
Muistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin vartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi Mul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi paeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan kuin toisetkin.
"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty minua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa, jos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani vielä kaksi."
Istuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut
Ripleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia
Vartijoitaan salavihkaa.
"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista", suunnitteli hän. "Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen, niin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin kauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä menemään."
Mietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän suunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.
"Pelkäänpä, ettei se onnistu", päätteli hän. "Mistähän minä saisin tukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät myöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy kasvavan tarkoitukseen sopivia puita."
Näiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat vahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä kääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä viemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli tapahtunut.
Siten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin äkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.
"No nyt, Scipio", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän yrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi rauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta kohentaakseen.
Intiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia, sillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin, jonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.
Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.
Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä; mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui ilmoille äänekäs voihkaus.
Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua neekerin rautaisesta otteesta.
Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.
Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.
"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään. Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."
Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän joutuisi vielä heidän kynsiinsä.
"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja kätkeä siten jälkeni."
Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.
Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin, mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta tietä joelle.
Vihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja katsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut yhtään vihollista.
"Luulenpa olevani perillä", sanoi hän, "ja jos olen yhtä viisas kuin tavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä."
Hän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen jäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla rauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla tehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.
"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni vedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He huomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko hommaan ja lähtevät kotiin."
Scipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan lähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin, huomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien alla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla vaanivan vihollisen katseilta.
Miehellämme oli sinä päivänä tavattoman hyvä onni, sillä kahlatessaan varovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut rannan pensaisiin.
"Mainiota!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; "näyttää siltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan."
Päästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä toiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.
Pitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut, jos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.
Neekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä oppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu taitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta nousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa varovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton Ripley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.
"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli juuri äsken poistunut.
"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."
Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi huutaa: "halloo!"
Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.
"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.
Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.
"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."
Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja nukkui pian sikeästi.
XXVIII.
MUL-KEEP-MO VAARASSA.
Miami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja hänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään intiaanijoukkoon.
Hän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin tehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän teeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla satumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian todellisen laidan tulematta ilmi.
Miami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli todellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain kaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten selitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle juuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.
Hän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja vilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan vakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei ollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei voitu enää kuulla.
Lähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet heti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä voinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.
Juuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja oli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli solminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin ja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen mustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa erottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat tapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä kohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla vähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio pakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin intiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella vangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä luoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä suurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli tulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.
Erottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi kulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty Kalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt ennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään nuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri.
Hän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan, lähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen suunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta nyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä hänet vaarattomaksi.
Mul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme soturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo uhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän ajatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä miestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan ja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania vaikenivat synkästi.
Ei voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita sotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat maassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja haudattaisiin juhlallisesti.
Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.
Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä, kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti joutuisi heidän kynsiinsä.
Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.
"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön keskustelu näytti keskittyvän häneen.
Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.
"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät metsässä?"
Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä kylmästi silmiin.
"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja, jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida surmata soturimme."
"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.
"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi lähellä suuren joen rantaa."
Kalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he tienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin, mistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.
"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme lähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat saaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit olisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta toiset valkonaamat tulivat ja —"
Miamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa tukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?
Liike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi sen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän kuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat tappaneet hänet.
Vähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko joukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin tuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä kuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan maineensa vihollistensa keskuudessa.
Miami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään ikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja molemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin tehnyt.
Voidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Huuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret rinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja voimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan samaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli ollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.
Huuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli kiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen ilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei antanut hänelle rauhaa.
Samalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen. Seisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan mokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta hän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan silmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa. Siinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli epäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt näkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.
Ei pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan olisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään metsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.
Mutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia, joissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut valkonaamojen eduksi.
Itse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka Mul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt uudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme selviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin loppu olisi onneton.
Intiaanit kostaisivat julmasti petturille.
XXIX.
OVELA KEPPONEN.
Miami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt surukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä liioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.
Lyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja katsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta tullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.
"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme", sanoi Mul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, "mutta meillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja sotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja sopivampi päälliköksi kuin hän?"
Tämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan
Amerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi
isänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi
Huuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.
Yllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti huomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että useilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:
"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit ovat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja he ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat metsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille saakka.
"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan heimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme koko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja meidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja. Kuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat uudisasukkaat majoissaan."
Tämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä luultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet, mutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille ominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi ollut täysin paikallaan.
Huuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta kunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta epäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu ehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.
Kaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon johtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat kunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo olikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli melkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut omaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli todellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta käyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.
Sitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei ollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä tähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa vertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.
"Veljet", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen kuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan. "Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin tultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan päälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä, niin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?"
Viekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien nyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa, että hän oli osunut oikeaan.
"Veljet", sanoi hän, "Huuhkaja on sotaretkemme johtaja."
Hovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä hymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen päällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin hänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta paikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:
"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei ole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi paremmin päälliköksenne —"
"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen päätään. "Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme."
Hyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata mielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin siirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta nyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että ehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä eikä päätöstä voitu enää purkaa.
Jos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin Huuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme tiesi hyvin.
"Veljet", lisäsi uusi päällikkö, "Huuhkaja on nyt johtajanne, koska olette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja hän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme sotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on tehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas Mul-keep-mo?"
Huomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä tuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä täydellisesti.
Tilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan mestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli liian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia tarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa kohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään leimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta huolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä oli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen jyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.
"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä talon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni siitä sanovat?"
Nuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan ulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.
"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."
Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen. Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.
Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta, niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.
Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.
Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen, että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa? Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua taisteluun.
Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.
Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen, että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.
Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty. Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen, olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti, ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.
Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan. He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari kolme soturia sortuisi vielä.
Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän. Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.
Pimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat silloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa auringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä, käydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.
Nyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa menettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää muita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.
Kalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti lopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.
Oli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään hyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva hyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan mukaista.
"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän taitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa jäsenet. "Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että 'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit onnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää."
Oli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi saattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli ratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja ovela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.
Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?
Se oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn puolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet lukumäärästä oli vielä siellä.
Nämä olivat jääneet sinne siitä yksinkertaisesta syystä, että Haw-hu-da ei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen keralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja asukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä menettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki uhmaili vieläkin piirittäjiä.
Kentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon tarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion puolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.
Tämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä onneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei huomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta sen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.
Amerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja metsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään kaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa lojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska noustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän pakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin jättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen annoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä. Villissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman äkillisen syömisen olla turmiollista.
On ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut punaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin sotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka Ohio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä pohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin ei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.
Olisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään tilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla on oma sananlennättimensä.
Kun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä ei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan alhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat hitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.
Nuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä, joiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn tyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.
Neljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät sitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli näytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle, jolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti taivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.
Temppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat kuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan metsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset vasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.
Tällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä päin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus tuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä "kauhun ja veren maan" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin kylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä apujoukko saapuisi.
Nyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi pakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää yrittääkään.
Tällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja leiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan, kuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi huomannut savumerkit.
Mutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa ajattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän pääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän nähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä hiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!
XXX.
PAKOSUUNNITELMIA.
Intiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille Miami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan neuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään huomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon ovelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se olisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään punanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä ovelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes suvaittiin laskea sisään.
Voidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin tervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti tervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi ryhmään.
"Kun viimeksi kävin luonanne", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista erikseen, "niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan auki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja Polly?"
"Emme voi sanoin kuvata iloamme", vastasi uudisasukas, jonka mielestä kaikki oli kuin unennäköä. "Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani sinut metsän reunassa."
"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja luulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä."
"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?"
"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle puolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan."
"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?" sanoi Sutherlandin varovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.
Mutta Kenton viittasi hänet takaisin.
"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan, mutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan."
Vieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen hehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa. Kenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli vihollisten saartama.
"Juuri äsken erosin nuorukaisesta", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi
Aliceen, "jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa.
Ainakin hän on kovin huolissaan tähtesi."
"Kuinka, mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.
"Kas, kas; mitäkö tarkoitan", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä ja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. "Brayton oli surra itsensä kuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla tuulella."
Kenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja selitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen perheensä pelastukseksi.
Uudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja hänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin monta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan ihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.
Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet kuoliaaksi viime yönä.
"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten helpotuksesta toisten nauraessa.
"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."
"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.
"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän, minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."
"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan
Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.
"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"
"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.
"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."
Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä, rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät äänettöminä.
Perheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa oli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas ja sanoi luvun loputtua hartaasti: "Amen." Tämä kuuluisa metsästäjä (jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras uskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä, jotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa, joita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan alkupuolella.
Mrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja kiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.
"No mitä näit?" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui paikalleen pöydän ääreen.
"En mitään mainittavampaa."
"Tiesinhän sen", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun kimppuun. "Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona aiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä ja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat hyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja riennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa, mutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin kerran, jottei kukaan sitä unohtaisi."
"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?" kysyi emäntä.
"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan turvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin ja otamme osaa konserttiin."
"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet", sanoi Sutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. "Vaikka se onkin paras pelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen vähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin mitäs sitten?"
"Mitäkö sitten?" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä. "He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan enää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan, lähtevät meitä takaa-ajamaan."
"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä, niin takaisin emme voi tulla."
"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.
"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa palata tänne seinien suojaan."
"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."
"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."
"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.
"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli. Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."
"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi
Alice.
"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa olemme teidän ja punanahkojen välissä."
Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.
"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti mrs Sutherland.
"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti voitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis."
Valmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen minuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi tapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan naiset pääsisivät venheelle.
"Nyt", sanoi Kenton astuen ovelle, "ei meillä ole yläkerrassa mitään tekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin sysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa ulos."
"Minä katson täältä", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon suojaluukkua jonkun tuuman sivulle.
"Ellen pahasti erehdy", sanoi Kenton katsottuaan ulos, "niin nyt on aika meidän lähteä täältä ja sukkelaan."
Hän oli oikeassa.
XXXI.
KOTOA LÄHTÖ.
Yhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli Kalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien antamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että merkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin tunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli ratkaistava.
Kentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan toinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta Miami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.
Simon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He näkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta eivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran, että häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan varma.
Savumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme katsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä, mutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan tavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan epäluuloa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta, josta hän katseli aukeamaa. "Tuopa näyttää kummalliselta."
Eräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman välissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi tarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin yllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.
"Kalkkarokäärmehän se on", huudahti Kenton — "Alice ja Polly, tulkaa tänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus."
Kenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta soturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland salli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.
Sellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin pitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin liikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.
Hänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten, vasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää luodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi asetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta. Mokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine hiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja maalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä milloinkaan on nähty.
Seisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen sanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan paristakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt lähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Tämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut melkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.
Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää mikään voinut hillitä.
"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan suuren suolaisen meren rannoille!"
Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.
Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.
"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä. "Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"
Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot säestivät.
"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.
"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten voimallisesti kiihkoaan.
"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta äärimmäisessä hädässä."
Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:
"Aukaise ovi, Silas."
Uudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin hiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää vasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty, tarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.
Metsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen sekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka oli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon edessä tapahtui.
Silloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka olivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he katosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.
"Tuotahan minä pelkäsin", sanoi Kenton. "Ne pakanat pyrkivät joelle, jonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset; tien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle pysyäksenne loitolla intiaaneista."
Silas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli kumpaistakin kuiskaten: "Jumala teitä varjelkoon!" Sitten aukaisi Kenton oven ja naiset astuivat ulos.
Ilma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut mitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia ja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta Kenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.
He olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa, jaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut myssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä seuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta hänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.
Alicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi. Hän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton ja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.
"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden laukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä", huudahti metsästäjä. "Jos sinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin oletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa pelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun suurelle venheelleni."
Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan, etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa määrätystä suunnasta.
Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset, niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.
Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä liian aikaista erota toisistaan.
Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin että joku punanahka ampuisi heitäkin.
Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.
"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on juostava minkä jaloista pääsette."
Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina, pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.
Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä, vaikka hänkään ei juossut hitaasti.
Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.
"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."
Uudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat taaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät ymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat metsään.
XXXII.
TAISTELU.
Simon Kenton ja hänen kumppaninsa halusivat kiihkeästi päästä auttamaan ystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon asukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu ollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä pakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville valkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua, kokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli metsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.
Saamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen avuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat olivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.
"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?" huomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen eroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.
"Ei se hyödyttäisi mitään", vastasi hänen toverinsa. "He tuntevat metsän yhtä hyvin kuin me — ja luultavasti paremmin kuin minä. Sitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja rähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin. Rientäkäämme!"
Simon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta hän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi hän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin joelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu kävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti kuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.
Toinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen välissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka tapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton huomauttikin.
Metsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa kintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta kuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat taistelupaikalle.
Sutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin seisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja tähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan seisoi aivan näkyvissä.
Pysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi intiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.
"Hyvin ammuttu!" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. "Lataa pyssysi ja ammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain käy laatuun!"
Valkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat piiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman nopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset miehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea erottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten pyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa jälkeä.
Kenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He ryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi vaikutus kuin voitiin otaksuakaan.
"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin kuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.
"Ole varuillasi, Kenton!" karjaisi Sutherland huomatessaan erään jäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän takaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata pyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti Vaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään äkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen kahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa, joka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.
Heittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta vastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.
Yhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa välähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat, että katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu näytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.
Intiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös kaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen ruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.
"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!" huusi Kenton näyttäen esimerkkiä. "Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!"
Käskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.
Uudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä johtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka huomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat taistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin että valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.
Tämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän tulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan ja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä oli sopivan hetken tullessa selvä.
Sutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin valmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän näki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli ensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan vihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen sijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli hän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi hän ollut paraatissa.
Kaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten hän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.
Kaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin luodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan. Intiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät samoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin vielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita yht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.
Hän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta, mutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan hänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja juoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies itse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.
Mutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse milloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli toisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.
Metsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen peräytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi. Mikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.
Nähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja huudahti ystävilleen:
"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!"
Pyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja kumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies kääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä hänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten pojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli kantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.
"Hurraa!" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan piteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan. "Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi —"
Kenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi. Kenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi nytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli kuin salaman iskusta.
Hänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi kyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa luokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.
"Niin", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, "Jim on taistonsa taistellut."
Kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun takaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät Valkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.
Sutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen nimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä, joka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei sallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen tervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.
Silas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän huomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa ammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten ainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän huolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun hän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:
"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice ampui häntä."
Hän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän kerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.
Ampuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö, sen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin miehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon hänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä ja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä hyvänsä toisia kohtaan.
Hetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä sai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa verrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin laukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian varomaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi osunut maaliinsa.