Mutta valkoinen mies ei vahingoittunut.
"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi", päätteli Sutherland lausuen samassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta. Vaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he kuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten soturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti tarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?
Kalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen metsästäjä — Luff Johnson nimeltään — kaatui kahden kuulan lävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun muistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.
Taistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta saapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden niin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen mieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut intiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä piileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet sananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa perusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet olla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle Kentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.
Tämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli vakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien ja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei ollut mitään syytä jatkaa taistelua.
Heidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä missään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin siellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli niin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat sen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä puolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat siitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley joutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän läheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he olivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen jalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli pari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he keskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.
"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä", sanoi Corwin, joka seurasi kiinteästi taistelun kulkua.
Samassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien puiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat paikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa. Heidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että kaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.
Ripley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen ystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli juuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.
"Mihin sattui?" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen puoleensa.
"Pahasti kävi", kuului vastaus. "Luulen olevani mennyttä. Älä viivyttele, kiiruhda joelle!"
"En jätä sinua. Mihin se kävi?"
"Reiteen. En voi seisoa."
"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että voit kävellä sinne, kun autan sinua."
Pyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut huusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.
Ystävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja nousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien hänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.
"Hyvinhän se kävi", lohdutteli Brayton hilpeästi. "Kova kovaa vastaan; sinun ei tarvitse pitkältä kävellä."
Mies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja tuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.
Kun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin heille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat vihollisen hiukan takaisin.
"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen", sanoi Kenton, "sillä nyt on meidän pakko lähteä."
Metsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten lukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen piti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin ennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka käänne oli toisille aivan selittämätön.
Tietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen näiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja palannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.
Tämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet erehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.
"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!" huusi Kentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti haavoittunutta ystäväänsä. "Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa."
Äkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään. Ensin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että hän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan hartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään riensi hän jokea kohti.
Hänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden välkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti käyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta he olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon törmän alle.
Venhe oli samassa paikassa.
XXXIII.
USKOLLINEN MUL-KEEP-MO.
Voidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa taistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus sattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli Miami-soturi Mul-keep-mo.
Taistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin hänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen, jota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.
Mutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole mikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia, joka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ houkuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli taivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen puolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman ystävänpalveluksen koko joukollekin.
Simon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa puolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä pidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun tuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei hän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.
Vaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun aikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja kiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli nähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.
"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä", päätteli Mul-keep-mo. "Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi kertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt, niin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla."
Luonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua joukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin se saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.
Hän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan Huuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen asentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja intiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä huomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen antautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi selvittelemistä entisissäkin.
Useamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten tähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea kohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta olemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit kokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan peräytymään.
Mul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan, mutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän huonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että uudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä vartioimaan.
Varoitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja kymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.
Välimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos perhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen ja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta asukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas Huuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua näkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka valkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten Sutherlandin väki pyssyjä käytteli.
"Veljet, älkää olko liian rohkeita", varoitteli Kalkkarokäärme peläten, että käytäisiin heti hyökkäämään. "Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas ja tarkkaan."
Huuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi hän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän lienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla perääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.
Mul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun Kentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin, että valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.
Pääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan apujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän niinmuodoin sitä ajatellutkaan.
Huuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen metsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään näkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat hetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla ilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat pyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.
Huuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja viittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme tuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.
Päällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen hänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö sen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa olevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse. Puolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.
Kun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen otsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä pihamaalle mökin eteen.
"Soturit", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, "koira on tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei viekastele.
"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka saattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt sytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien korventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä surmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.
"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin he olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei petturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.
"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän löi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta lähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui Haw-hu-dan kuoliaaksi.
"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia pitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta rakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He ovat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös taistelussa omia soturiveljiään.
"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja
Wath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista."
Huuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei kiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä tuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti hirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa ympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli taistellut viimeisen taistelunsa.
Mutta Kalkkarokäärmeenkin viimeinen hetki oli lyönyt. Raivostuneet soturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin verrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa olevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun puolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota vastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.
XXXIV.
PETTYMYS.
Brayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi jokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun oli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.
"Nyt olemme täällä!" sanoi Brayton hilpeästi. "Annapas nyt minun nostaa sinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin."
"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?"
"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua käsitellä", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen ystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala, että hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin sanoin henkensä pelastajaa.
Olen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella, jota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä nukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.
irroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli Brayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi aivan lähellä intiaanikanootin. "Tuota voidaan vielä tarvitakin", ajatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri irroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän pitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää alusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli sauvointa heti ja irtautui rannasta.
Hän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä metsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri, jonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut pyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen kätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha ja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta nuorukainen ei sallinut sitä.
Koska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran mukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki olivat saapuneet.
Metsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset saapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet venheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi metsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli haavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.
Useimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja ja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin, erittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.
"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?" kysyi Sutherland katsoen säikähtyneenä ympärilleen.
"Hytissä luultavasti", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta ajatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi levottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.
Uudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen oven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.
"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?"
"Kuka siellä?" vastasi hyvin tuttu ääni.
"Sinäkö siellä, Scipio?" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän valoon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen osastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä keskijoelle. "Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa", vastasi hän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.
"Missä ovat vaimoni ja Alice?" kysyi Sutherland ollen jo siksi huolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen hullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.
"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin, jäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin, mitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää olemassakaan."
"Mitähän tämä oikein merkitsee?" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin päin, joka oli melkein yhtä levoton.
"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä", sanoi Brayton niellen kurkkuun nousseen karvaan palan.
"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole voineet mennä harhaan."
"Heille on sattunut joku este", sanoi Kenton.
"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?" ihmetteli Sutherland niin suruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.
"Muuta ei ole voinut sattua kuin että — intiaanit ovat yllättäneet heidät", vastasi Kenton.
"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!"
Ja isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.
"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin olisi toista."
"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä."
"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät saapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina ja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he ajattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät niinmuodoin toisaalle."
Selityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja perheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan hälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet pitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo näytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli toimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle ja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta kiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain vaarasta toiseen.
Miesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan nuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman onnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.
Mutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat kuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun, jolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos he eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja ystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun ei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa heille apua.
Kentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä olla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä toivoa heidän voivan hyvin.
"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten naiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä."
"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit olivat ympärillämme?"
"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme, vaikka siltä näytti", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata tuohon kysymykseen. "Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen sattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota hän kyllä osaa käyttää."
"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden laukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö raukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?"
"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi paljoakaan."
"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."
"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä. Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille, että siirrymme pois tästä paikasta."
Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa heidän tiedettiin olevan.
Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa ennen pimeän tuloa.
Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista, mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.
Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta pitkän matkan päässä.
Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin uhatessa.
Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.
XXXV.
UHKAAVA TILANNE.
Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti päinvastaiseen suuntaan.
Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa — vaikka lukija lienee saanut toisenlaisen käsityksen — että taistelu metsässä kesti vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.
Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän pahinta jälkeä.
Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat oikeaa kuulasadetta.
"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."
"Niin kai —"
"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden heiluvan hyvin tutulla tavalla.
Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri lähteneet.
Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.
"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta ampua jonkun vihollisen.
"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula pyyhkäisi hyvin läheltä."
"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."
"Sinuunko? Mihin?"
"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt niin ollen vahingoittamaan enää toisia."
Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen taitavimpia miehiä suuressa lännessä.
Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä rannasta.
"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua", huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.
Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen uranuurtajat.
Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa, sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren venheen rinnalle.
Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät peräytymään.
Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin, että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö. On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten lukumäärä todellakin oli.
"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla lastattua kanoottia.
"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua", sanoi Sutherland.
"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."
Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.
Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään, tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.
Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan, paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.
Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle — eli valkoisia kohti.
"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat yrittää."
Intiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä ja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja vakavasti kuin ennenkin.
Valkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen nimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli olisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei ollut halua aloittaa ottelua.
Intiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti myötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei yhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.
Tavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun, saivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet liian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos nuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle taistelun aikana.
Seisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden reunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin, mutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät, missä sen piti olla.
"Tuolla sen pitäisi olla", sanoi Sutherland ojentaen kätensä itäpohjoiseen, "juuri tuon matalan kukkulan takana."
"Sieltä näkyy savua", lisäsi Scipio.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Brayton Ripley. "Leirinuotiokin oli sammunut, joten savu ei voi nousta siitä."
"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio", vastasi Sutherland merkitsevästi.
"Niin on", lisäsi Kenton. "Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä."
Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt raskaasti ja kauan.
"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."
"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."
"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen olisinkaan!"
"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi, kun taas näet molemmat."
Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies leikittelemään toisen tunteilla.
"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland, "vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella soturilla täytyy aina olla joku varma syy."
"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin: Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."
"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."
"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta — siinä kaikki. Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este. Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.
"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."
"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."
"Mitä ajattelet heidän tehneen?"
"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."
"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"
"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä rinnallamme."
Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.
"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää huomiomme."
Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru, kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten piileskelevän.
Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun. Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten käydä päinsä.
"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa — mitä minä en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme tiehemme heidät hyläten."
Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.
"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät mietteensä.
"Olen pahoillani tähtenne."
"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."
"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan, ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."
"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.
"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt. Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."
Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen seikka aikaansaa mielenmuutoksen.
Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.
Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa, tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.
Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut, ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.
Ilta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin pysähtyi.
"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä naisten hyväksi."
XXXVI.
ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.
Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.
Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan harkintaansa.
Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien suurta venhettä.
Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti joka taholle.
"Ei näy", kuiskasi hän.
"Sen täytyy olla jossakin lähellä", vastasi äiti yhtä hiljaa.
"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä vai alhaalta päin."
"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta."
Mutta Alice ravisti päätään.
"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä."
"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti näkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle."
Mutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota toisistaan.
"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät."
"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet."
Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää, millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.
"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.
Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."
Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.
Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.
"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme tuhlanneet kallista aikaa."
"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."
"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin takaisin."
Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja jokainen minuutti oli tärkeä.
He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen, että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.
Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.
Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.
Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he juuri olivat paenneet.
Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.
Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt noita lähellä olevia sotureita.
Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.
He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä. Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen heidän kimppuunsa.
Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään. Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.
Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt, suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.
Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.
Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.
"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."
"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."
"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"
"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä, niin sinullahan on ladattu pyssy."
"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"
"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."
"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.
Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja — samat intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen heidän vieressään.
XXXVII.
VANKINA.
Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.
Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat jälleen sattuneet naisten tielle.
"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö vastarintaa."
"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.
Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet leveään irvistykseen.
Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.
"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.
Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen hänen kädestään.
"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.
Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti häntä kuitenkin katkerasti.
Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän päässä siitä.
Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he tahtoivat välttää.
Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen. Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.
Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin.
Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät voineet enää nähdä ystäviään.
"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."
"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat vapauttaa meidät."
"Miksi he ovat hylänneet meidät?"
"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he mene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen lähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää tarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää puolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin vartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!"
"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei ole mitään toivoa."
"Synkältä näyttää todellakin, mutta älkäämme joutuko epätoivoon."
Pimenevä iltakin saattoi mielet alakuloisiksi ja tuo surullinen kulkue jatkoi vaieten matkaansa.
Edellä kulkeva intiaani pysähtyi äkkiä ja virkkoi jotakin kumppanilleen, joka alkoi heti koota kuivia oksia ja lehtiä kasaten ne erään puun juurelle. Taulan ja piikiven avulla oli tuli pian sytytetty ja räiskyvä nuotio valaisi pimeää metsää.
Naiset olivat hiukan ennen olleet kuulevinaan juoksevan veden solinaa ja nyt he näkivät,että oli pysähdytty pienelle purolle, joka juoksi etelään päin, Ohio-virtaa kohti.
Puro välkehti tulen valossa ja näytti olevan niin syvä, että siinä saattoi liikkua kanootilla, minkä taidon molemmat naiset osasivat.
Sytytettyään nuotion istuutuivat shawneet tulen ääreen, ottivat esille tupakkavehkeensä ja alkoivat poltella piippujaan niin rauhallisesti kuin ei heillä olisi ollut aikomustakaan lähteä liikkeelle ennen aamunkoittoa. Surulliset ja alakuloiset vangit seurasivat esimerkkiä. Äiti levitti heidän allensa kostealle ruohikolle villaisen vaippansa ja nojasi sitten päänsä rakkaan lapsensa syliin. Samassa pääsi Alicelta läpitunkeva hätähuuto ja hän hyppäsi ylös. Hän oli nähnyt lähellään kiemuralle kiertyneen kalkkarokäärmeen, joka valmistautui iskemään, ja samassa kuin hän hypähti ylös, vilahti käärmeenkin pieni ja latuskainen pää salamannopeasti eteenpäin. Myrkkyhampaat eivät ulottuneet äitiin saakka, joka istui Alicen toisella puolen, mutta käärme vetäytyi heti kiemuralle jälleen iskeäkseen uudestaan.
Mutta ennenkuin seuraava isku tuli, oli äitikin jo turvassa, ja samassa kuului kepin suhahdus, kun toinen intiaani löi matelijan kuoliaaksi.
Tämä henkistä väsymystä seurannut säikähdys lamautti hetkeksi Alicen mielenrohkeuden. Oli naiselliselle sukupuolelle hyvin ominaista, että tuo urhoollinen tyttö, joka oli niin ihailtavan uljaasti pitänyt puoliaan jo toista vuorokautta, itki nyt rajusti äitinsä povella, äidin koettaessa parhaimpansa mukaan tyynnyttää häntä.
Tuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse sallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.
XXXVIII.
PELASTUS.
Metsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen kyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja nuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe kiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan pensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja Ripley olivat menettää tasapainonsa.
"No niin, täällä olemme nyt!" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, "ja olen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja miten."
Puheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut metsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei ollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.
"Ehkä olen väärässä", vastasi Kenton, "mutta minun johtopäätökseni on tämä: — Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me etsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin olinpaikastaan."
"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?"
"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan
Yhdysvaltojen! —."
Juuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän päästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä myrkkyhampaillaan.
Huuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein suunniltaan.
"Se oli Alice", sanoi isä; "eteenpäin, Simon!"
Mutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko matkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen ja tarttunut hänen käsivarteensa.
"Äläpäs hätäile, poikaseni!" sanoi hän tuimasti. "Voit pilata koko homman."
"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!" huudahti nuorukainen kiihkeästi.
"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.
Hiljaa nyt!"
Nuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä muistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.
"Halloo", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. "Näen tulen vilkkuvan puiden välistä."
Kaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi Brayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin. Viimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin sanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen rinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.
Matka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.
Naiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea vastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku tyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen pari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.
Ensimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta tähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.
"Kaikki käy hyvin!" kuiskasi hän. "Intiaaneja on vain kaksi meitä kolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen veroiset. Erittäinkin tytär — vai mitä, Brayton?"
"Näpsähdytänkö toisen?" kysyi Sutherland.
"Näetkös", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan vieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, "en häikäile surmata punanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin tarpeetonta."
"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he kirveillään vangit kuoliaaksi", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi enää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.
"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän kimpussaan. Älähän hätäile!"
Lieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo kaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän pimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä. Ei voi sanoin kuvata näiden pelästystä.
"Iltaa, naiset", sanoi Kenton; "älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako käsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan näitä ilkiöitä."
Kääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten kielellä:
"Jos veljeni pysyvät rauhallisina, niin heille ei tehdä mitään pahaa; valkonaama on ystävällisempi kuin punainen mies. Otan vain heidän aseensa ja menkööt he rauhassa matkoihinsa."
Ja Kenton astui arvokkaasti kuin Gottfrid, Bouillonin herra, intiaanien luokse ja otti kummaltakin luodikon, sotatapparan ja puukon. Hän ei myöskään unohtanut Alice Sutherlandin pyssyä, joka oli toisen intiaanin hallussa.
Kun molemmat oli tehty vaarattomiksi, ilmoitti Kenton heille, että he olivat vapaat menemään minne mieli teki. Hän sanoi juhlallisin elein jäähyväiset intiaaneille, jotka seisottuaan hetken tyhmistyneinä paikoillaan poistuivat nuotiolta ja häipyivät pian pimeään metsään.
Uudisasukas syleili vaimoaan ja tytärtään, ja Alice ojensi punastuvin poskin Brayton Ripleylle kätensä kiittäen kaikesta, mitä nuorukainen oli uskaltanut hänen puolestaan. Nuori Ripley koetti sanoa jotakin kaunista, kuinka onnellinen hän olisi, jos hänen aina suotaisiin tilaisuuden sattuessa tarjota palveluksiaan, mutta hän onnistui sopertamaan vain muutamia sekavia sanoja. Poika parka hämmentyi aivan pahasti, kuten usein tiedetään tapahtuvan, kun nuoret miehet auttamattomasti ja korviaan myöten rakastuvat.
Mutta venhe odotti virralla eikä ollut mitään syytä viipyä pimeässä metsässä kauemmin. Kenton lähti edellä paluumatkalle jokirantaan, hänen perässään tuli Sutherland käsitysten vaimonsa kanssa ja viimeisenä kulki Alice Brayton Ripleyn suojeluksessa. Pimeys ja tietoisuus alati uhkaavista vaaroista saattoi nuoret tavallista lähemmäksi toisiaan, ja vaikka matka synkän metsän läpi olisi ollut viittä kertaa pitempi, eivät rakastavaiset olisi tunteneet vähintäkään väsymystä.
Kun oli kuljettu muutamia penikulmia Ohio-jokea alaspäin, laskettiin venhe maihin. Koska yleinen intiaanisota oli todellakin puhjennut ja niinmuodoin oli mahdotonta nousta venheellä virtaa ylös, nousi retkikunta maihin ja lähti liikkeelle linnoitusta kohti, joka oli idässä päin noin viidenkymmenen penikulman päässä.
Kentonin ohjatessa ja kiertoteitä kulkien pääsi tuo pieni joukko perille näkemättä intiaaneja vilahdukseltakaan.
Rauha palasi vihdoin rajaseuduille. Taistelua ja uhrauksia oli sen palauttaminen vaatinut eikä kukaan ollut toiminut ansiokkaammin sen turvaamiseksi kuin Brayton Ripley. Hän koetti aina tunnollisesti täyttää velvollisuutensa ja hän niittikin kylvönsä mukaisen sadon. Ohio-valtion arvokkaimpia kansalaisia ovat vielä nytkin Brayton Ripleyn ja hänen vaimonsa, tuon urhoollisen ja suloisen Alice Sutherlandin jälkeläiset.