IRIS RUKKA

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

I. Maalaistyttö

1. Metsäpirtissä. 2. Hyvästi metsäpirtti! 3. Kaupunkilaisserkut. 4. Iristä kasvatetaan. 5. Ulla Stjernfeltin kutsut. 6. Raskaita päiviä. 7. Ankara vieras. 8. Köyhyyttä.

II. Rouva Heinosen täysihoitolaiset

 1. Matkalla.
 2. Kaarinan päiväkirjasta.
 3. Akselin syntymäpäiväkestit.
 4. Muurahaiset.
 5. Musikaalisia harrastuksia.
 6. Salaisuuksia.
 7. Muuan eno.
 8. Preciosa.
 9. Veljekset.
10. Valkenee.

I

MAALAISTYTTÖ

Ensimmäinen luku.

METSÄPIRTISSÄ.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.

— On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Äkkiä hän alkoi huutaa:

— Voi sentään, verkot, verkot ovat järvessä. Taneli! Taneli hoi!

Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.

— Verkot, Taneli! huusi Iris.

Taneli kynsi korvallistaan.

— Niin verkot!

— Ne on otettava pois, muuten ne tuuli vie, tiukkasi Iris.

— Voi viedä.

— Joudu sitten, äläkä kuhnaile. Minä tulen mukaan.

— Mitenkäs Iris noissa tamineissaan?

— Maltas, minä noudan lisää vaatetta.

Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut huivin päähänsä.

— Tokko Iris jaksaakaan soutaa tällaisella tuulella? epäili Taneli.

— Kyllä minä, hoida sinä vain hyvästi melaa.

Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään tasapainossa.

Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten palattiin kotiin purjetuulessa.

Rannalla seisoi Sere torumassa.

— Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin miehessä älyä.

Iris nauroi. — Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä, Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.

Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa. Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.

Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.

Kello kävi vasta yhdeksättä, mutta Taneli haukotteli jo suu selällään.

— Menisit nukkumaan, neuvoi Sere. — Sinäkin Iris, käy levolle.

Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa, mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen nukuttava.

Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen, sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin Sere.

Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.

Hän makasi silmät auki ja mietti. Ei nukuttanut lainkaan.

He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran huoneet.

— Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin tulemaan, oli Sere sanonut.

Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin, korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut. Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut, pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.

Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa. Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.

Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.

Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär, meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija, ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli, isä lähti heti sen jälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella. Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. —

Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä. Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks' sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen."

Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:

    "Kansa muistaa ainiaan
    Franskan, Saksan kapinaa,
    Yhdeksännellä sadalla
    raivos' myrskyn tavalla."

Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota, jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.

Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena kahvia kuppeihin.

— Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.

Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:

— Ka mikäs, kahviahan tämä on.

Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.

Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää, tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön helisevää ääntä.

Venevalkamassa oli vieras vene.

— Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan.
Siellä Sere oli kahvinkeitossa.

— Onko täällä vieraita, Sere? kysyi Iris.

— Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.

— Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere, sanoithan?

— En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo.
Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.

Iris rauhoittui.

— Isossa kamarissako herrat ovat?

— Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta siisti ensin itsesi.

Ovi avaantui, ja pyöreä, metsästyspukuun puettu herrasmies astui tupaan.

— Siinähän pikku neiti onkin. Hyvää päivää.

Iris sävahti punaiseksi ja katseli avuttomana paljaita ruskeita sääriään.

Herrasmies istui tuvanpenkille.

— Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.

Iris läheni säteilevin silmin.

— Mikä on nimesi?

— Iris.

— Oletko saanut äskettäin tietoja isältäsi?

Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen ilme.

— Kuulepas, Iris tyttö, oletko käynyt mitään koulua?

Uusi päänpudistus.

— Ai, ai, oletko sitten oppinut mitään täällä kotona?

— Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja Lutherin vähän katkismuksen ja osan isoa katkismustakin, selitti Iris reippaasti.

— Kuinka vanha olet?

— Kahdennellatoista.

Kamreeri Wuori pudisti päätään. Sitten hän kääntyi Seren puoleen.

— Tietääkö herra Klewe, ettei hänen tyttärensä ole saanut minkäänlaista koulukasvatusta?

Sere vastasi hiljaiseen tapaansa:

— Ei herra paljon tästä tytöstä tiedä.

Iris loi häneen kummastuneen katseen. Miksi oli Seren ääni noin kummallisen kova ja katkera?

— Hm. Entä hänen enonsa, pankinjohtaja Heinonen? Eikö hän ole pitänyt tytöstä huolta?

Sere hymähti. — Ei hän ole Iristä kysynyt montakaan kertaa. Täällä lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.

Kamreeri ja Sere olivat hiljentäneet ääntään. Kamreerin hyvänsävyiset kasvot olivat vakavat.

— Minä puhun asiasta pankinjohtajalle, sanoi hän. — Täytyyhän tytön päästä kouluun.

— Sitähän minäkin olen tässä surrut, sanoi Sere. — Kamreeri sitten toimittaa sen asian, vai kuinka?

— Kyllä, vastasi vieras lujasti. — Olkaa huoleti. Hän ojensi kätensä
Irikselle. — Hyvästi, pikku metsälintu.

Kun vieraat tunnin kuluttua Tanelin saattamina lähtivät talosta, katseli Iris kauan heidän jälkeensä. Pois he lähtivät maailmalle toisten ihmisten luo. Olisipa somaa päästä joskus sinne, nähdä muitakin kuin Sere ja Taneli.

Toinen luku.

HYVÄSTI, METSÄPIRTTI!

Iris seisoi mäellä ja katseli kurkiparvea, joka kiljuen lensi eteenpäin korkealla ilmassa. Hän kohotti molemmat kätensä suulle ja huusi: "Suoraan, nuoraan, matkalinnut! Suoraan, nuoraan, matkalinnut!"

— Taneli, Taneli, nyt lähtivät kurjet, nyt on syksy.

— Syksy on, vastasi Taneli vitkaan. — Täytyy jouduttaa kauranleikkuuta.

Hiljakseen pimenivät illat. Metsä oli kirjava ja tuoksui syksyä ja kosteutta. Karja palasi laitumelta aikaisin iltapuolella ja pyrki tyytyväisenä lämpöiseen navettaan yöksi. Iris samoili märkää metsää vasu käsivarrella ja kokoili sieniä. Polut olivat keltaisten lehtien peitossa, ja koreat punaiset kielonmarjat hohtivat kanervikossa. Taneli ja Mikko vetivät syysnuottaa, ja saavit täyttyivät kiiltävistä, hopeanhohtoisista kaloista.

Mutta sateella istui Iris isän työhuoneessa vinnillä. Sielläkin tuntui kostea syksynhaju, mutta Iris ei malttanut lähteä pois. Sillä isän kirjastossa oli monta ihmeellistä kirjaa, jotka kertoivat elämästä ja ihmisistä maailmassa niin viehättävästi, ettei niitä malttanut laskea käsistään, ennenkuin kirjaimet peittyivät hämärään. Silloin tyttö huoaten sulki kirjan ja laskeutui portaita alas tupaan. Siellä olivat jo toisetkin koolla. Sere kehräsi rukkinsa ääressä, Manta karttasi villoja, Taneli teki puhdetöitään.

Uunin pankolla kehräsi Killi tyytyväisenä, Pikku haukotteli sopessaan ovensuussa, ja Manta hyräili puoliääneen kansanlaulujaan, joita hän osasi lukemattomia. Iris istui Seren viereen jakkaralle, otti pienet karstansa ja yhtyi Mantan lauluun. Usein Sere keskeytti heidän joutavat loruviisunsa ja alkoi matalalla äänellä laulaa jotain virttä, johon muutkin yhtyivät.

Ja näin kului syksyinen ilta. — — —

Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:

— Etkö luule jään jo kannattavan, Taneli?

— Ei kannata, vastasi Taneli.

Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.

Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli seuraava:

Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät sinua.

Enosi Kaarle Heinonen.

— Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris kirjeen luettuaan.

— Mikäpä siinä muukaan auttaa? vastasi Sere hiljaa.

Iriksen täytyi heti juosta Mantan ja Mikon luo kertomaan suurta uutistaan.

Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime kesänä oli ollut kotonaan käymässä.

Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti sellaiseen kylään lähteä.

Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi sekä kaivertanut siihen kirjaimet I.K.

Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti itsepintaisesti heleänsinisen puolta.

— Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen enempää, miksi niin piti olla.

Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja Serestä.

— Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.

— Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta, jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame, toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista, kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.

Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty. Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.

Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan
Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa
Seren kaulaan.

— Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. — Olisi paljon turvallisempi, jos se olisi matkassa.

— Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.

— Pitäisin turkin sisässä sitä.

— Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, — eksyy ja joutuu poliisin huostaan.

Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa kotiin.

Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan, ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.

— Noh, Musta! huusi Taneli.

— Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.

— Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.

Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä päätään. — Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.

— Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.

Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa, tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.

— Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli. — Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta painuivat valtatielle.

Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla Helsinkiin.

Kolmas luku.

KAUPUNKILAISSERKUT.

Pankinjohtaja Heinosen komeassa salissa kaikuivat vilkkaat tanssinsäveleet. Elsa Heinonen täytti kaksitoista vuotta, ja päivän kunniaksi oli kutsuttu vieraita. Leikittiin panttileikkejä ja ihailtiin Elsan kauniita syntymäpäivälahjoja, mutta illemmalla valtasi vieraat niin kova tanssimishalu, että rouva Heinosen täytyi istua soittokoneen ääreen, ja pian liehui pari toisensa jälkeen kiiltävällä parkettilattialla. Elsa, syntymäpäivälapsi, oli tietysti koko ajan liikkeessä iloisena ja viehkeänä, hänen veljensä, nelitoistavuotias Aksel, pyöri samoin kohteliaana isäntänä ahkerasti lattialla. Sohvan nurkassa istui kaksi Elsan luokkatoveria, Maili Borg ja Maiju Wäyrynen, jota yleensä sanottiin vain Pappilan Maijuksi, koska hän usein käytti puhetapaa "meillä pappilassa" tai "me pappilan väki".

— Kylläpä Elsa liehuu, sanoi Maiju seuraten katseillaan ohikiitävää
Elsaa.

— Kummakos tuo, vastasi Maili pisteliäästi, — kaikki tietysti tanssittavat päivän sankaritarta. Minun äitini kyllä aina pitää huolen siitä, kun meillä tanssitaan, etteivät talon omat tyttäret tanssi enempää kuin vieraat. Hänen mielestään se on epäkohteliasta. Mutta Heinosen tytöt eivät koskaan ajattele muita kuin itseään.

— Niin, mutta he tanssivatkin molemmat kuin enkelit, sanoi hyvänsävyinen Maiju.

— Tosin isäsi on pappi, ja sinä siitä syystä tiedät taivaallisista asioista enemmän kuin me muut, mutta enpä olisi luullut sinun nähneen enkelien tanssivan, huomautti Maili kuivasti.

— Sanonpahan sitten: niinkuin keijukaiset. — Jospa minä tanssisin puoleksikaan niin hyvin kuin he, huokasi Maiju.

Maili hymyili. Maiju rukka oli kovin kömpelö, eikä koskaan pysynyt tahdissa, pojat valittivat, että oli oikea rasitus tanssia hänen kanssaan.

— Voi, tuossa tulee Aksel, kuiskasi Maiju. Hän lensi tulipunaiseksi mielihyvästä, kun Aksel Heinonen sirosti kumartaen vei hänet tanssiin.

Maili puraisi huultaan. Hän olisi kauhean mielellään tanssinut Akselin kanssa, joka oli paras tanssija koko yhteiskoulussa.

Sievä, valkoiseen päähineeseen ja esiliinaan puettu tyttö ilmoitti teen olevan pöydässä. Soitto taukosi, rouva Heinonen nousi paikaltaan. Halukkaasti kävivät nuoret vieraat käsiksi herkullisiin voileipiin ja kakkuihin. Vilkas puheensorina kaikui läpi huoneen.

— Hiljaa! koputetaan, huusi joku.

— Huu, varkaita! kirkaisi Pappilan Maiju.

Kaikki kuuntelivat. Tosiaan, eteisen ovella kuului varovainen koputus.
Kerran, kaksi, kovempaa.

— Mikä merkillinen ihminen se on, joka ei ymmärrä soittaa, vaan koputtaa, sanoi Aksel Heinonen.

— Rosvoja tietysti, pilaili Erkki Pohjola.

— Kummitus, arvaili Mauno, hänen veljensä.

— Poliisi! huusi joku säikähtynyt ääni.

— Kuka uskaltaa mennä avaamaan salaperäiselle vieraalle?

— Tyhmyyksiä! Aksel astui eteiseen ja avasi oven, hiukan varovaisemmin sentään kuin tavallisesti.

Sisään astui tukeva, sarkatakkinen maalainen kantaen taivaansinistä arkkua. Hänen selkänsä takana näkyi punoittavat, paksuun, harmaaseen villahuiviin käärityt tytön kasvot.

— Taivas! pääsi Akselin huulilta.

Elsan vieraat olivat uteliaina tunkeutuneet eteiseen ja katselivat ihmetellen miestä ja tyttöä, joka rauhallisena laski käsistään rukin lattialle.

— Ketä etsitte? kysyi Ester Heinonen kynnykseltä.

— Eikös tässä asu se pankinjohtaja Heinonen? Tässä olisi nyt se hänen sisarentyttärensä, ja minä olen Taneli Puuska.

— Iris Klewe! Ester oli tunkeutunut vieraiden lomitse eteiseen ja loi tutkivan katseen tyttöön. — Elsa, mene kutsumaan äitiä.

Elsa lähti. Sillä aikaa seisoivat Iris ja Taneli liikkumattomina eteisessä uteliaiden pojan- ja tytönsilmien tarkastamina.

Ester näytti hermostuneelta.

— Miksi et kirjoittanut tulostasi ennen? kysyi hän kääntyen Iriksen puoleen.

Iris loi hämmentyneen katseen Taneliin, joka pyöritti lakkiaan käsissään ja vitkaan vastasi:

— Ka, se postinkulku on näin talvisaikaan hankalaa ja hidasta.
Tuumattiin, että osataanhan tänne ilmankin, kun osoite on tunnettu.

Tyttöparvesta kuului naurun tirskettä.

Rouva Heinonen tuli vaivaantuneen näköisenä; väkinäinen hymy huulillaan hän tervehti miehensä sisarentytärtä. Ymmärtäväisemmät vieraista olivat vetääntyneet takaisin ruokailuhuoneeseen.

— Riisuudu, lapsi rukka, ja tule sisään saamaan lämmintä teetä, sanoi rouva Heinonen. — Ja te, hyvä mies, menkää keittiöön. Hän painoi soittonappulaa. Sisäkkö astui sisään. — Mimmi, viekää tämä mies keittiöön ja antakaa hänelle kuumaa teetä.

Mimmi nyrpisti nenäänsä ja lähti heittäen Tanelille olkansa takaa huolimattoman:

— Olkaa hyvä!

Iris istutettiin teepöydän ääreen, Ester tarjoili teetä. Hänen sanomattomaksi kauhukseen kaasi Iris teen vadille, puhalsi siihen äänekkäästi pari kolme kertaa ja alkoi juoda vadilta. Ester tunsi veren kohoavan poskiinsa. Kamalata! Ennenkuulumatonta! Huomasikohan kukaan? Hän pälyi arasti ympärilleen. Eikös vaan! — Kaikkien läsnäolevien katseet olivat kiinnitetyt Irikseen, joka rauhallisena yhä puhalsi ja juoda hörppäili teevadilta. Ja Maili Borgin suu oli ivallisessa hymyssä.

— Miksi juot teevadilta etkä kupista, kuten muut ihmiset? kuiskasi
Ester kiivaasti Irikselle.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

— Tällä lailla me aina juomme Metsäpirtissä, Sere ja Taneli ja kaikki muut, vastasi hän ääneen.

Taaskin kuului naurua tyttöparvesta. Pojatkin vetivät suunsa hymyyn.

— Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. — Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän ylpeydelleen.

— Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi sointuva ääni sohvan nurkasta.

Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö, jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia. Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.

— Minun nimeni on Ulla Stjernfelt, sanoi hän.

Tytön lempeän hymyilyn rohkaisemana vastasi Iris:

— Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. — Sitäpaitsi on Sere kasvattiäitini.

Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.

Elsa oli silläaikaa kadonnut äitinsä huoneeseen.

— Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.

Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut hauska yllätys.

Vieraat olivat juuri hyvästelemässä suureksi helpotukseksi Esterille ja Akselille, jotka olivat kovin kiusaantuneet maalaisserkkunsa kömpelöistä tavoista.

Mimmi tuli sisään ja supisi jotain rouva Heinoselle.

— Eikö hän ole vielä lähtenyt? kysyi tämä hämmästyneenä. — Rakas lapsi, hän kääntyi Iriksen puoleen. — Tuo mies istuu yhä vielä keittiössä. Sinun sopii ehkä paremmin kuin meidän sanoa hänelle, että hän jo lähtisi, ennenkuin tulee liian myöhä.

— Pitääkö Tanelin mennä yöksi muualle? kysyi Iris silmät suurina.

— Äiti, emmekö voisi panna Tanelia salin sohvalle nukkumaan, ivaili
Aksel.

— Lapsi rukka, et kai todella tarkoittane, että tuo talonpoika rasvalta tuoksuvine saappaineen olisi meillä yötä. Sehän on mahdotonta! Jossain vieraskodissa hän kyllä saa yösijaa. Mene keittiöön puhumaan hänelle siitä.

Iris tapasi Tanelin jotakuinkin nuutuneessa tilassa. Silmät puoliummessa, kauheasti haukotellen hän töintuskin pysyi valveilla. Happamen näköinen vanhanpuoleinen palvelija pesi astioita.

— Taneli, sanoi Iris matalalla äänellä laskien kätensä uskollisen saattajansa käsivarrelle. — Sinun ei sovi jäädä tänne yöksi. Sinun pitää lähteä pois nyt.

— Häh, vastasi Taneli haukotellen. — Enkö saa jäädä tänne?

— Et, sinun pitää mennä johonkuhun vieraskotiin, sanoivat, semmoiseen kaupunkilaiseen kievariin.

Taneli raapi korvallistaan.

— Voisinhan minä mennä kortteeriin Mikon sisaren luo, mutta taitaa olla jo liian myöhä.

— Parasta on, että Taneli ottaa ajurin ja pyytää hänen viemään johonkin vieraskotiin, neuvoi keittäjätär Ulriika.

— On sitä kai sitten mentävä, huokasi Taneli ja painoi lakin päähänsä.

— Hyvää yötä sitten, Iris.

— Hyvää yötä, Taneli.

Tuokion viivähtivät kädet toisissaan. Sekä Tanelista että Iriksestä tuntui, kuin olisivat he eronneet ikiajoiksi. Molemmat valtasi sama turvattomuuden tunne suuressa kaupungissa, ventovierasten keskellä.

Ja kun Tanelin leveä, sarkatakkiin verhottu selkä katosi keittiön ovesta, oli Iris mielestään ypö yksin maailmassa. Hän tiesi varmasti, että Tanelikin pimeällä kadulla hiljakseen hyräili mielivirttään. — — —

* * * * *

— Mitä isä oikeastaan tarkoitti kutsuessaan tuon hirveän tytön niskoillemme? huokasi Ester.

Hän selvitti harjalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ja näytti kovin nyrpeältä.

Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa välistä.

— Ester kulta, älä puhu noin, onhan hän serkkusi.

— Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?

— Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä sanoessaan kovin valittava.

Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui huoneeseen.

— Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman rouva Heinosen poskelle.

— Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.

— No minkälainen tuo pilvistä tipahtanut serkkumme on?

— Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. — Koeta kuvailla itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.

Elin kohotti silmäkulmiaan.

— Siis täydellinen maalaisserkku?

— Kiireestä kantapäähän.

Elsa juoksi nauraen sisään.

— Voi, voi, Ester, mikä vahinko, ettet saanut nähdä Iriksen vaatevarastoa, kun hän tyhjensi arkkuaan. Siinä oli ainakin tusina paksuja, harmaita ja panajuovikkaita sukkia, karkeita palttinapaitoja ja mahdottoman suuria nenäliinoja, ne olivat melkein kuin meidän pyyheliinat. En ole maailmassa sellaista nähnyt.

— Kauheata! Hänet täytyy tietysti pukea uudestaan alusta alkaen.

Elsa nauraa tirskutti edelleen.

— Hän nousi ylös jo kello kuusi, ja kun hän ei osannut sytyttää sähköä, haparoi hän pimeässä ja kaatoi pesukannun ja pari tuolia. Huoneessamme on oikea Jerusalemin hävitys. Raukka istui pimeässä, kunnes Ester ja minä nousimme.

— Sitäpaitsi hän itki puolen yötä, niin etten saanut nukkua, äkäili
Ester. — Minä en aio enää nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa.

— Sinun täytyy kai muuttaa Elinin huoneeseen, koetti rouva Heinonen sovittaa.

Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.

— Eikö äiti aio joutua aamiaiselle? kuului pankinjohtaja Heinosen ääni.

— Kai minun täytyy, huokasi rouva Heinonen.

Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.

Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi, ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä. Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia huomautuksia.

Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti, oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön tummaa tukkaa.

— Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. — Pidätte kai paljon toisistanne?

— Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. — He sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.

— Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena pihviä poskeensa.

Iris istui punaisena ja katseli arasti serkkuihinsa.

— Mutta minä pidän hänestä, jatkoi Sissi; vaikka hän onkin ruma ja maalainen, on hän kiltti eikä naura minulle, niinkuin Ester ja Elsa aina tekevät.

— Sissi on vaiti ja syö, jyrisi isä.

Sissin suupielet vetäytyivät epäilyttävästi alaspäin. Elin alkoi kiireesti kertoa suurista arpajaisista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut, ja kaikkien huomio kiintyi häneen. Hän kuvaili seikkaperäisesti naisten pukuja, kertoi mitä kullakin tuttavalla oli ollut yllään, arvosteli ja moitti. Rouva Heinonen ja Ester kuuntelivat innostuneina, samoin Aksel ja Elsa. Iris ihmetteli, miten toisten ihmisten puvut saattoivat herättää niin suurta mielenkiintoa. Eno oli ajatuksiin vaipunut.

— Iris syö veitsellä, kuului äkkiä Sissin kimeä ääni. Kaikkien katseet kääntyivät Irikseen, joka juuri oli pistänyt veitsen suuhunsa.

— Suurenmoista, mutisi Aksel.

— Sivistymätöntä, huomautti Ester puoliääneen.

Elsa nauraa hihitti.

Rouva Heinonen loi kärsivän katseen mieheensä, ikäänkuin sanoen: siinä näet, enkö arvannut oikein.

— Eikö Iris ole oppinut vielä pöytätapojen alkeitakaan, vaikka on jo iso tyttö, nuhteli Elin. Ei kukaan sivistynyt ihminen pistä veistä suuhun syödessään.

— Lapsi rukka, huokasi rouva Heinonen, kasvatustasi on nähtävästi laiminlyöty surullisessa määrässä. Ikävä, että olet ollut niin huolimattomissa käsissä.

Kyyneleet kohosivat Iriksen silmiin. Hänen sydäntään kirveli, kun Sereä ja Tanelia moitittiin. Hänen täytyi puolustaa uskollisia hoitajiaan.

— Kyllä Sere ja Taneli hoitivat minua hyvin, eivät he olleet huolimattomia, lausui hän rohkaisten mieltään.

— Mutta, lapsi rukka, hehän ovat aivan sivistymättömiä, luullakseni.
Eikö niin?

Iris jäi sanattomaksi. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, olivatko Sere ja Taneli sivistymättömiä. Ja mitä oikeastaan merkitsi olla sivistymätön? Epätietoisena hän katseli tätiinsä.

Eno pelasti hänet pulasta.

— Sere ja Taneli ovat kunnon väkeä, sen kyllä uskomme, sanoi hän hyväntahtoisesti nähdessään Iriksen neuvottomuuden.

Iriksen katse kirkastui.

Oi kyllä, sen hän varmaan tiesi.

— Joka tapauksessa neuvoisin sinua tästälähtien käyttämään kahvelia, olkoot Sere ja Taneli kuinka kunnollisia tahansa, sanoi Elin kuivasti.

Heti aamiaisen jälkeen meni eno pankkiin. Lähtiessään hän sanoi lapsillensa:

— Nyt kai viette serkkunne kaupunkia katselemaan. Aksel, ole sinä ritarina.

— Taivas varjelkoon, mutisi Aksel. Ääneen hän sanoi:

— Hyvin mielelläni, isä kulta, mutta olen luvannut mennä Väinö Kalmin luo ratkaisemaan geometrisiä probleemeja, joista en yksin saa selkoa.

— Hm, murahti pankinjohtaja. — No, Ester ja Elsa menevät sitten.
Tässä saatte rahaa, menkää Fazerille leivoksia syömään.

— Kyllä isä, sanoi Elsa iloisesti.

Kun isä oli mennyt, kutsui Ester Elsan syrjään.

— Minä en nyt ennätä tulla mukaan. Täytyy harjoittaa soittoläksyäni.
Mene sinä Iriksen kanssa kahden.

— Älä luulekaan. Soittoläksysi on vain tyhjä veruke, samanlainen kuin
Akselin geometriset probleemit. Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tahdo
lähteä Iriksen kanssa kaupungille, kun hän on niin maalaisesti puettu.
Minäpä sanon isälle.

— Olet typerä nyt kuten aina, Elsa sinä. Mene nyt vain kiltisti Iriksen kanssa. Voithan käydä hakemassa Pappilan Maijua mukaan. Saatte syödä viisi leivosta mieheen sillä rahalla, minkä isä antoi.

On vaikea sanoa, mikä Elsan sai taipumaan, halu leivoksiin vai hänen luontainen hyväsydämisyytensäkö.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän. — Mutta muista myös sinä auttaa minua ensi kerran laskentoesimerkeissäni.

— Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen soittamaan valssia.

Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.

— Eikö sinulla ole muhvia? kysyi hän Irikseltä.

— Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.

Elsa juoksi Esterin luo.

— Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan Fazerilla.

— Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

— Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja nauroivat vilkkaasti.

— Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju ihaili näet salaa Akselia.

Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin
Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.

— Sitä veijaria! mutisi Elsa. — Hän sanoi isälle menevänsä ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.

Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.

— Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. — Leivoksetko ovat geometrisiä probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.

— Hiljaa, hiljaa, siskoseni, et kai aio kieliä isäukolle?

— Aion kyllä. Miksi et tullut kanssamme?

— Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä, tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.

Elsa punastui. Hän ei mitenkään tahtonut lukeutua pikkutyttöjen joukkoon. Olihan hän jo täyttänyt kaksitoista vuotta.

— Tulkaa pois, Maiju ja Iris, sanoi hän nyrpeästi ja lähti huoneesta nenä pystyssä.

Neljäs luku.

IRISTÄ KASVATETAAN.

Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan eteisessä.

— Voi, Taneli kulta! huusi hän heti, — miksi et ole ennen tullut?

— Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi
Taneli.

Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.

— Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli epävarmasti hymyillen, — vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.

Pankinjohtaja käännähti ja katseli tutkivasti mieheen.

— Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut.
Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.

Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti äänetönnä.

— Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, — kun oltiin piilosilla Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas luukusta pää edellä.

Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. — Muistan toki. Se oli ankara paikka sillä kertaa.

— Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.

— Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta
Anna-Leenalta.

Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.

Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen, mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli perinyt isoisänsä kertomataidon.

Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään sanoen:

— Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde.
Päivällinen jäähtyy.

Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.

— Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. — Eikö
Tanelikin käy pöytään?

Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen otti vastaan kutsun.

Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.

— Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. — Sallinet minun tuoda pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.

Rouva Heinonen hymyili raukeasti. — Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.

Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain kätkien kätensä selän taakse.

Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa mieliala ei enää palautunut.

Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä vielä samana iltana matkustaa.

Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia perheenjäseniä, viimeksi Iristä.

— Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön kättä.

— Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:

— Vie minut kotiin! Vie pois täältä, vieraiden luota.

Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei tahtonut itkeä — — —

* * * * *

— Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen jälkeen istui kahvipöydässä, — huomenna alkaa koulu.

Ester haukotteli, ja Aksel näytti ikävystyneeltä.

— Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen puoleen. — Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?

Iris pudisti kieltävästi päätään. — En.

— Mitä sinä oikeastaan osaat?

— Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin, vastasi Iris vakavasti.

Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta rouva Heinonen löi kätensä yhteen.

— Eikö mitään muuta! Oletko lukenut kieliä?

— En.

— Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle luokalle.

— Ja minä olen jo toisella, sanoi Elsa mahtavasti.

— Ihme kyllä, tokaisi Aksel.

— Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle luokalle, päivitteli rouva Heinonen.

— Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. — Me neuvottelemme tästä Alina tädin kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.

Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.

— Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, — tämä on siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua taivaalliseen Isään.

Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.

— Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. — Hän tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.

— Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät kyynelissä hän lähti huoneesta.

— Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti
Hammar, — ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.

Rouva Heinonen huokasi. — Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.

— Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.

Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, — Elsan oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, — saapui Heinoselle joka päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen, mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo, ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka, joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse. Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten, mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua, hän on tullut luokseni."

Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.

Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä. Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma mielipiteensä asiasta.

— Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, — Iris rukka on todella onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi, kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli, miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan. Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia. Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel. Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla useammin kuin kerran päivässä.

Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen. Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.

Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin, hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa, teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.

Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt laskelmiin ja arvioimisiin.

Viides luku.

ULLA STJERNFELTIN KUTSUT.

Elsa tuli kiihoittuneena koulusta kotiin. Tuskin hän sai päällysvaatteet yltään, ennenkuin hyökkäsi äidin huoneeseen.

— Voi, äiti, äiti! huusi hän. — Huomenna on Ullan syntymäpäivä. Maili Borg on saanut kutsun hänen luokseen. On kauhean ikävä, ellei minua kutsuta. Maili oli hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ulla ole minua pyytänyt.

— Se on todella sinulle hyvin kiusallista, varsinkin kun aina ja joka paikassa olet kerskaillut ystävyydestäsi Ullan kanssa, nauroi Ester.

— Eikö minulle todellakaan ole tullut mitään kirjettä, Mimmi? kysyi
Elsa.

— Tuli kyllä aamulla, mutta annoin sen Iris neidille, vastasi Mimmi.

Elsa riensi Iriksen luo.

— Miksi et ole antanut kirjettäni?

Iris löi kätensä yhteen. — Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa sen sinulle.

— Senkin hutilus! Missä se on?

— Jospa voisin muistaa, minne sen panin.

— Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin olisin minä ainakin tehnyt.

Iris näytti syylliseltä. Kirjettä ei ollut Elsan pöydällä.

Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja, lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.

— Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin. — Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen hutilus.

Iris puursi epätoivon vimmalla kaikki paikat huoneessa.

— Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.

— Keneltä se oli? kysyi Sissi.

— Ei se sinuun kuulu! tiuskasi Elsa.

Sissi alkoi parkua. — Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. — Huu-uu, minä kerron äidille.

— Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi pää edellä Iriksen sängyn alle.

— Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin ivallinen ääni kynnykseltä. — Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?

— Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. — Mimmi antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.

— Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. — En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, — milloin tämä kirje on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.

— Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. — Se unohtui minulta säiliön reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se varmaankin putosi lattialle.

Elsa oli niin hyvillään saatuaan kirjeensä, ettei sen enempää torunut
Iristä.

— Ullalta se on, siinä on Stjernfeltien vaakuna. Hän aukaisi kirjekotelon. — Tässä on kaksi kirjettä. Kas kummaa, toinen on Irikselle. Tuossa saat. — Hän alkoi lukea:

Elsa kulta! Vanhempani ovat luvanneet, että saan kutsua muutamia ystäviäni luokseni syntymäpäivääni viettämään. Olisin iloinen, jos sinun sopisi huomenna iltapuolella tulla luokseni. Lähetän myös kutsun serkullesi Irikselle. Toivon, että tuot hänet mukaasi.

Ystävällisesti Ulla Stjernfelt.

Elsa riensi arkihuoneeseen heiluttaen kirjettä kädessään.

— Olen saanut kutsun Ullalta, Iris samoin. Kuinka hauskaa!

— Mitä sanoit? Onko Iris myös kutsuttu? kysyi Elin kummastuneena.

— On, ajatelkaas kuinka kohteliasta, hän ei ole nähnyt Iristä kuin kerran, silloin kun hän tuli kaupunkiin.

— On kyllä, sanoi Iris. — Kerran, kun olin Kaivopuistossa hiihtämässä, oli hänkin siellä ajelemassa. Me puhelimme hetken aikaa.

— Miksi et ole siitä ennen kertonut, sanoi Elsa loukkaantuneena.

— Mutta Iriksellä ei ole ainoatakaan pukua, jonka voisi ottaa ylleen Stjernfelteille, muistutti Ester. — Vai aiotko ehkä pukeutua tuohon viehättävään kamelilankaiseen?

Iris oli ääneti. Sere rukka, kuinka tyytyväinen hän oli ollut kamelilankaiseen, kun se vielä oli kuteilla, ja kuinka ihastunut Iris itse oli ollut siihen. Mutta serkut ja täti halveksivat hänen pyhähamettaan.