II

ROUVA HEINOSEN TÄYSIHOITOLAISET.

Ensimmäinen luku.

MATKALLA.

Syyspäivä alkoi pimetä. Asemilla paloivat lyhdyt, ja asunnoista, joiden ohi juna kiiti, vilkkuivat valot, pian taas häipyen näkyvistä kuin jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.

Noin kolmentoista-vuotias tyttö istui sohvan nurkkaan sulloutuneena ja tuijotti ulos pimeyteen.

Nyt palavat tulet Lanterissakin. Äiti kulkee huoneesta toiseen valvomassa, etteivät lamput pääse savuamaan. Isä istuu kiikkutuolissa syventyneenä johonkin lääkeopilliseen kirjaan. Kati ja Pulle pelaavat dominoa, Heidi lukee satuja ja Nelli vinkuu unissaan tulennoksen vieressä.

Kuva oli niin elävä, että Kaarinan silmiin kohosi kyyneliä. Hän pyyhki ne salaa pois kätensä selällä, mutta niitä kihosi uusia, yhä vain uusia. Hän hapuili nenäliinaansa taskusta, mutta ei löytänyt, etsi käsilaukustaan — ei siinäkään. Ja kyyneleet yhä vierimistään vierivät tippuen hansikkaille ja hameelle ja sokaisten hänen silmänsä.

— Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli lämmin, osaaottavainen sävy.

Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka ojensi hänelle nenäliinaa.

— Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena tarjottuun hienoon batistiliinaan.

— Te olette kovin hyvä, kuiskasi hän sitten.

Tyttö hymyili. Hän oli Kaarinan pituinen, mutta näytti vanhemmalta.

Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho hieno, hiukan pisamilla.

Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa, innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun. Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei enää osannut hillitä kieltään.

Helpotti vähän koti-ikävää, kun sai puhella jonkun kanssa.

Hän pyyhkäisi viimeiset kyyneleet silmistään ja kysyi:

— Matkustatteko tekin Helsinkiin.

— Kyllä, vastasi toinen lyhyesti.

— Kouluun tietysti?

— Niin.

— Minä matkustan ensi kertaa kouluun. En ole ollut kotoa poissa muuta kuin viikon verran keväällä, jolloin kävin pääsytutkintoa suorittamassa. Ja silloin oli äiti matkassa.

— Sitten ei ole kumma, jos teillä on koti-ikävä, lausui tyttö ystävällisesti.

Taaskin kohosivat kyyneleet Kaarinan silmiin, mutta hän taisteli urhoollisesti itkua vastaan.

— Te ette siis ennen ole käynyt koulua?

— En, meillä oli kotiopettajatar. Äiti ja isä tahtoivat pitää minua kotona niin kauan kuin mahdollista.

— Minäkin lähden ensi kertaa Helsinkiin kouluun.

— Todella! Ja mihin kouluun tulette?

— Suomalaiseen yhteiskouluun, kuudennelle luokalle.

— Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, — sinnehän minäkin tulen, mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.

Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.

Kesken puhetulvaansa Kaarina kysyi äkkiä:

— Onko teillä sisaria ja veljiä?

— Ei ole, vastasi toinen.

— Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.

Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät jaloittelemaan.

— Ettekö tule juomaan teetä? kysyi vieras tyttö.

— En, vastasi Kaarina, — olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita piirakoita.

Riihimäellä astui heidän vaunuosastoonsa vanha lihava rouva, molemmat kädet täynnä myttyjä ja laukkuja. Pienillä vetisillä silmillään hän turhaan etsi istuinsijaa itselleen, koko vaunussa ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Kaarinan uusi tuttava nousi silloin nopeasti ja luovutti Kaarinan suureksi mielipahaksi kohteliaasti hymyillen paikkansa rouvalle, joka läähättäen heittäytyi siihen.

Kaarinaa hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt olla yhtä huomaavainen. — Ja nyt hän kadotti päällepäätteeksi hauskan matkatoverinsakin. Heillä olisi voinut olla niin hauska vielä nämä pari tuntia, ennenkuin saavuttiin Helsinkiin. Nyt sitävastoin joutui Kaarinan matkatoveri istumaan kahden laihan naisen viereen, jotka näyttivät kauhean ikäviltä ja kuivilta. Ja lihava rouva — ei hänkään näyttänyt erittäin hauskalta.

Rautahepo iski kiivaasti eteenpäin, se ei enää seisahtunut asemilla, kiiti vain ylpeästi ohitse — kohta oltiin Helsingissä. Kaarinan ajatukset alkoivat askartaa tulevaisuudessa.

Olisikohan Elsa häntä asemalla vastassa? Ja vieläkö hän pitää
Kaarinasta yhtä paljon kuin kesällä?

Elsa oli Kaarinan ensimmäinen "paras ystävä". He olivat tutustuneet toisiinsa kesällä, jolloin Elsa oleskeli pari kuukautta pappilassa. Pappilan Maiju oli Elsan luokkakumppani — ja Maijun vanhemmat olivat pyytäneet Elsaa luokseen, jotta Maiju häneltä oppisi ruotsia — Maiju kun oli heikko ruotsissa. Maiju ja Kaarina olivat ennen olleet hyviä ystäviä, mutta Elsan tultua oli Maiju joutunut kerrassaan syrjään. Eikä se kumma ollutkaan. Maiju oli niin hidas ja kömpelö, niin yksitotinen — Elsa iloinen ja ystävällinen, soma ja herttainen. Kaikki hänessä oli sievää, hänen vaalea olkihattunsa, liehuvat kiharansa, pukunsa ja sirot kenkänsä.

Ihme, ettei isä oikein hänestä pitänyt. Se oli Kaarinasta käsittämätöntä.

Hän ihan vastustamalla vastusti, kun Elsa ehdotti, että Kaarina tulisi heillä asumaan koulu-aikansa. Elsan äiti piti näet täysihoitolaisia Helsingissä. Oikein kyynelsilmin sai Kaarina rukoilla, ennenkuin isä suostui.

Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin — jo näkyi Töölönlahti ja vilkkuvat tulet sen rannoilla. Kaarinan sydäntä puristi.

Juna hiljensi vauhtiaan, seisahtui. Oltiin Helsingissä.

Kovassa ihmistungoksessa oli Kaarina miltei hätääntyä. Olipa onni, että isä niin itsepintaisesti oli kieltänyt häntä ottamasta junaan muuta kuin pienen käsilaukun ja hatturasian. Nyt hänen oli paljon helpompi liikkua. Hän katseli ympärilleen ja tunsi itsensä kovin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Ei Elsaakaan näkynyt. Kurkkua tuntui kuristavan.

— Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni. Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan seisoi noin viisitoistavuotias poika.

— Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan, on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta — taivas! — olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin — tässä hän on. Eikö hän ole hauska?

Aksel kumarsi syvästi ja tarttui Kaarinan käsilaukkuun. —
Suvaitsetteko?

Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän miltei typertyi.

Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili iloisesti.

— Oletteko tuttuja? kysyi Elsa hämmästyneenä.

— Olemme ja emme, nauroi Kaarina.

— Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni
Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.

Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen valittavalla äänellä:

— Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.

Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä
Elsan kanssa.

— Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt olivat kahden huoneessaan.

— On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista säästäväisyyttään Riihimäellä.

— Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista. Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin hattuihinsa.

Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset silmät.

— Oi rakas, rakas koti!

Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.

Toinen luku.

KAARINAN PÄIVÄKIRJASTA.

Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi, ahkerasti käyttää lehtiäsi.

Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot, Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain sievästi siisteillä katukäytävillä — hohhoh, se on toista kuin kahlata rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla, valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan. Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita (toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. — (Minun täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita, porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri porkkanapenkkini miltei koskematta.)

Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.

* * * * *

Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota. Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi, että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä, joiden keskuudessa elän.

Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten, hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat, marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään. Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain, enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa. Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle, hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä Irikselle.

Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar, maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja. Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa. Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen. Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille, hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on kerrassaan käsittämätöntä!

Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa jalopeuran luolaan.

Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.

Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen, ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät, heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.

Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita, jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.

Hanna kertoo usein hiuksiapöyristyttäviä juttuja neekereistä ja Afrikasta. Minusta olisi hirveän hauska olla lähetyssaarnaaja ja pukea pienten alastomien neekerilasten päälle ja soudella pitkin Kongo-virtaa. Ikävä kyllä, olen jo valinnut elämäntehtäväni. Elsa ja minä olemme näet päättäneet ruveta kirjailijoiksi, taikka ei Elsa oikeastaan — en näet tiedä, voiko muotilehden toimittajaa sanoa kirjailijaksi, ja Elsa aikoo ruveta heti koulusta päästyään toimittamaan muotilehteä.

Mutta minä aion runoilijaksi. Olen jo valinnut salanimenkin: Katri
Kyynelvuo. Eikö se kuulu komealta?

* * * * *

Minä en pidä pojista. Tietysti en nyt tarkoita rakasta Pauli-veljeäni, joka kuoli pari vuotta sitten, enkä Pullea, joka on pieni herttainen vekkuli. En pidä koulupojista, en ainakaan normaalilyseolaisista. He ovat kerrassaan kiusoittavia.

Mauno ja Erkki Pohjola ovat normaalilyseolaisia ja oikein suututtavia. Erkki tosin on mukiinmenevä. Hänen kanssaan on oikein hauska joskus pelata tammiakin, mutta Mauno on sietämätön. En ole eläissäni nähnyt niin itseviisasta ja nenäkästä poikaa. Hän kiistelee kaikkien kanssa ja kaikesta. Onnettomuudeksi on hän minun pöytänaapurini, ja joka kerta, kun meillä on minun mieliruokaani, vohveleita, ottaa hän parhaimmat ja jättää minulle jonkun näivettyneen, mustan raukan.

Hän onkin kaikkien epäsuosiossa. Täti Heinosen ja Elinin mielestä hän syö kuin maalaisrenki, Ester ja Aksel sanovat häntä "koulumestariksi", koska hän aina oikaisee, jos joku ei puhu kyllin kieliopillisesti. Iris tekee hänelle kiusaa ja Elsa nauraa hänen kömpelöä käytöstään. Hanna yksin on yhtä ystävällinen hänelle kuin muillekin, ja Sissi, perheen nuorin, suosii häntä silminnähtävästi. Se johtuu kai siitä, että Sissi raukka tuntee itsensä myöskin hyljätyksi. Hän on näet aina ja joka paikassa kaikkien tiellä.

Kun kysyin häneltä kerran, miksi hän pitää Maunosta niin paljon, sanoi hän vain:

— Hän ei koskaan naura Ullalle.

Ulla on Sissin kallein aarre, kauhean ruma, silmäpuoli nukke, jota hän aina kantaa retuuttaa kainalossaan.

Sissi itse ei myöskään ole kaunis ja tahraa aina vaatteensa.

— Hänessä ei ole rahtuakaan Glansenfeltien esteettisiä taipumuksia, sanoo Aksel. — Täti Heinosen nimi oli näet ennen Glansenfelt, ja koko Heinosen perhe on kovin ylpeä äitinsä aateluudesta.

Minä alan nyt vähän ymmärtää, miksi isä ei pitänyt siitä, että tulin Heinosille asumaan. Hän varmaankin huomasi, että he ovat turhamaisia kaikki tyyni. En todellakaan ymmärrä, kuinka he saattavat olla niin huvitettuja pikkuseikoista, kengistä, hansikkaista, kaularöyhelöistä ja muusta senkaltaisesta. Ja kun he menevät kaupungille, seisovat he aina puolisen tuntia peilin edessä laittelemassa hiuksiaan ja hattujaan.

Iris ja minä nauramme heille.

Kolmas luku.

AKSELIN SYNTYMÄPÄIVÄKESTIT.

— Tämä on loukkaavaa, kerrassaan sietämätöntä! huusi Elsa hyökäten sisään.

Oli lauantai ilta. Hanna, Iris ja Kaarina istuivat Hannan huoneessa. Hanna kirjoitti puhtaaksi ainettaan, Kaarina ompeli Sissin nukelle päähinettä, ja Iris parsi sukkia.

— Mikä on loukkaavaa? kysyi Hanna.

Elsa heittäytyi ainoaan vapaana olevaan tuoliin.

— Kuulkaa. Huomenna on Akselin syntymäpäivä. Hän täyttää viisitoista vuotta. Minä olin suunnitellut, että viettäisimme sen oikein hauskasti. Aksel kutsuisi tovereitaan ja minä muutamia tyttöjä, leikkisimme ja tanssisimme taas kerran pitkistä ajoista.

— Sehän olisi hauskaa! iloitsivat tytöt.

— Niinpä kyllä. Mutta ajatelkaa, mitä tuo ilkiö on keksinyt? Vasta-ikään kun kysyin, keitä tyttöjä hän haluaa kutsua, nauraa virnisti hän hyvin epäkohteliaasti ja sanoi: "ei ketään, en aio kutsua ainoatakaan tyttöä."

— Miksi et? kysyin minä. Ja arvatkaas, mitä hän vastaa? "Olen kyllästynyt tyttöihin ja heidän lörpötyksiinsä, me pojat tahdomme nyt kerrankin pitää hauskaa keskenämme ilman hameväkeä."

— Hävytöntä! huusivat tytöt yhteen ääneen.

— Olivatko Mauno ja Erkki läsnä? kysyi Kaarina.

— Olivat, ja Mauno nauroi minua vasten silmiä. Hän se juuri onkin pannut Akselin päähän moisia tyhmyyksiä. Aksel viihtyy kyllä muutoin hyvin tyttöjen seurassa, mutta Mauno on sellainen mörökölli.

— Pyh! sanoi Kaarina, ja nosti pikku nenänsä pystyyn. — Luulevatko arvoisat herrat, ettemme me tytöt tule toimeen ilman heidän seuraansa. Minä ehdotan, että menemme kaikki neljä pitämään hauskaa jonnekin muualle, esimerkiksi Fazerille.

— Parasta kun emme ole välittääksemme koko jutusta. Siten nolaamme heidät varmimmin, ehdotti Hanna.

Iris oli istunut otsa rypyssä toisten jutellessa, nyt hän hypähti istuimeltaan.

— Kuulkaa, minulla on tuuma. Olkaa vain kotona huomenna. Ja sinä, Elsa, ole hyvällä mielellä, minä lupaan, että Aksel melkein raahaa sinut syntymäpäivilleen huomenna.

Tytöt katsoivat häneen epäillen.

— Mitä kepposia sinulla nyt taas on mielessä? kysyi Kaarina.

— Hän aikoo varmaan kauniisti pyytää Akselia, sanoi Elsa. — Mutta sen vaivan voit itseltäsi säästää, sanon sinulle jo ennakolta.

— Hui hai, Aksel pyytää sinua kauniisti. Saatpa nähdä.

Rouva Heinonen kutsui Elsaa, ja kun hän oli poistunut huoneesta, uskoi Iris sotajuonensa Hannalle ja Kaarinalle. Hanna pudisti päätään epäillen, mutta Kaarina oli innoissaan.

— Mainiota, nauroi hän, — siitä tulee oivallinen kosto pojille.

— Mutta sinä voit saada siitä ikävyyksiä, Iris, sanoi Hanna.

— Mitä vielä! Täti, Elin ja Ester lähtevät Oulunkylään tuttavia tervehtimään. Me saamme olla täällä aivan omin valloin. — Iriksen silmät säihkyivät. — Entäpä jos saisinkin ikävyyksiä jäljestäpäin, kun vain on ollut hauska. En kestä näitä pitkiä harmaita syyspäiviä, minun täytyy saada vähän kujeilla.

— Totta puhut, sanoi Kaarina, — kujeilla minäkin tahdon, ja sinä myös, Hanna, vaikka näön vuoksi olet vastustavinasi.

Hanna hymyili.

— Olkoon menneeksi. Emmehän tee mitään väärää.

— Mutta muistakaa, ettette ilmaise minua, varoitti Iris. — Elsalle en mitään puhu, hän ei kuitenkaan voi pitää suutaan kiinni.

— Emme tietystikään, lupasivat Hanna ja Kaarina.

Seuraavana päivänä eivät tytöt aamiaisella olleet tietääkseen pojista. Juttelivat ja nauroivat vain omia asioitaan eivätkä olleet huomaavinaan poikien kömpelöitä lähestymisyrityksiä.

— Kaarina, eikö oteta tammi? kysyi Erkki.

— Minä lähden ulos kävelemään Iriksen kanssa, vastasi Kaarina.

— Entä sinä, Hanna?

— Minä lähden myös kävelemään.

— Elsa, sinä varmaankin tulet. Sinähän olet minulle velkaa pelin.

Elsa näytti taipuvaiselta, Erkki varsin harvoin viitsi hänen kanssaan pelata, Elsa näet pelasi hyvin huonosti tammia. Siksipä häntä nyt haluttikin suostua tarjoukseen. Mutta Iris nykäisi häntä hameesta ja kuiskasi:

— Eikö sinulla ole lainkaan ylpeyttä, Elsa? Mehän olemme sotakannalla poikien kanssa.

Elsa joutui hämilleen.

— Minun täytyy myös mennä kävelemään, mutisi hän ja katosi nopeasti huoneesta.

— Kylläpä niillä oli kiire kävelylle. Ja tällaisella ilmalla! ihmetteli Erkki.

— Elsa on tietysti kielinyt, nauroi Mauno. — Antaa heidän nyt vähän aikaa olla mutrusuina.

Oli pimeä lokakuun päivä, sataa vihmoi hiljakseen.

— Kerrassaan toivotonta! huokasi Elsa. Hän toivoi yhä salaa, että Aksel viime hetkessä muuttaisi mielensä ja kutsuisi tytötkin kesteihinsä. Nyrpeänä hän näki Ulriikan kattavan kahvipöytää. Aksel oli itse järjestänyt huoneen oikein kodikkaaksi ja hauskaksi. Pöydällä oli kukkia, äidin paraimmat kahvikupit ja hopeat, houkutteleva nimipäivärinkeli ja kakku.

Kello viiden aikana saapuivat Väinö Kalm, Aarne Forss ja Yrjö Heiniö.

Hanna ja Kaarina istuivat huoneessaan. Iristä ei näkynyt. Ikävystyneenä katseli Elsa kadulle, missä ihmiset kävelivät kaulukset pystyssä ja sateenvarjo kourassa.

— Kun minun syntymäpäiväni tulee, en anna Akselille karamelliakaan, uhkasi hän. — Kuuletteko, kuinka hauska heillä on? Aksel on ostanut suuren torttukorin, Alina täti antoi hänelle rahaa.

Soitettiin ovikelloa. Sissi juoksi huoneeseen.

— Tuli kauhean paksu rouva.

Kaarina ja Hanna vaihtoivat nopean silmäyksen.

— Kukahan se on? ihmetteli Elsa.

Sissi oli jättänyt oven eteiseen raolleen ja tytöt kuulivat ystävällisen, hiukan laulavan naisäänen puhuvan ruotsinvoittoisesti:

— Vai ei Selma Häinonen ole kotona. Sepä ikävä. Mutta te, nuorukainen, olette kai Aksel Häinonen vai kuinkka?

— Kyllä, hyvä rouva, vastasi Akselin ääni.

— Arvasinhan sen. Tule tänne, poika kultta —

Kuului kaksi nopeasti toistaan seuraavaa läiskähdystä.

— Hän suuteli Akselia, läähätti Elsa. Kumpaisellekin poskelle! Kuka kumma se on? Mikä teidän on, tytöt?

Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat nytkähtelivät.

Rouva puhui edelleen.

— Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.

— Hyvä rouva — — —

— Täti Amanda, rakas poikani, täti Amanda.

— Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.

— Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.

Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan ruokasaliin Akselin käsikynkässä.

Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat pitkin poskia.

— Mainiota! ähki hän — Mainiota!

Hannakin nauroi hiljaiseen tapaansa. Elsa näytti loukkaantuneelta.

— Minun mielestäni te käyttäydytte oikein sopimattomasti. Ei koskaan saa nauraa vanhoille ihmisille. Ja täti Petander on äidin tuttava, vaikka hän onkin hyvin vanhanaikainen, äiti on joskus kertonut meille hänestä.

Hetkisen kuluttua Aksel hyökkäsi sisään punaisena ja kiihtyneenä.

— Taivaan tähden, tytöt, tulkaa sisään. Joku onneton kummitäti maaseudulta on yhtäkkiä tulla tupsahtanut keskellemme. Tulkaa pitämään hänelle seuraa. Me pojat olemme aivan hukassa. Turkasen mummo!

Kaarina nykäisi Elsaa kuiskaten:

— Älä mene!

Elsa keikahutti niskojaan.

— Pidä sinä vain vieraasi rauhassa. Koska emme kelvanneet seuraanne ennen, pysymme nytkin poissa. Emme tahdo vaivata teitä lörpötyksillämme. Nauttikaa mielinmäärin kummitädistäsi.

— Elsa, — Akselin ääni oli uhkaava, — ellet sinä nyt tule, saat sitä katua.

Elsa näytti itsepäiseltä.

— Tule, rakas Elsa, — rukoili Aksel. — Minä hommaan sinulle talvella luistinklubimerkin. — Elsan kasvot valkenivat. — Tulkaa, Kaarina ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.

Hanna katseli Kaarinaan, Kaarina katseli Hannaan.

— Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla nyrpeissään.

— Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia — — —, sanoi Kaarina epäröiden.

Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä. Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle solmittu hattu ja silmillä paksu harso.

— Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa, esitteli Aksel.

Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat silmät maahan luotuina.

— Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää, hymyili Amanda täti. — Härranen aikka, minä muistan vielä vallan hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku nykerönenä ja hamppaaton suu. — Mitä nauratte, nuoret ystävät?

Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui, nauroivat ääneen.

— Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut.
Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin
muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet.
Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.

Hän veti laukustaan esille jotain villaista, vaaleanpunaista. — Sinulla oli piänenä aina niin häikko vatsa, kertoi äitisi, siksi olen valmistanut sinulle tällaisen lämppöisen vatsavyön. Kas tuossa.

Hän ojensi pitkän, vaaleanpunaisen vatsavyön Akselille.

Huoneessa kuului katkeamatonta hihitystä ja rajuja naurunpurskahduksia.

— Mutta, rakkaat nuoret ystäväni, — miksi nauratte? kysyi täti Amanda taas. Tällä kertaa hänen äänessään oli moittiva sävy.

— Vatsavyö on erittäin sievä, sanoi Erkki viattoman näköisenä, — ja väri soveltuu aivan erinomaisesti Akselille.

Aksel loi raivostuneen katseen Erkkiin, mutta täti hymyili herttaisesti.

— Niin, eikkö totta? Väri soveltuu ärinomaisesti hänen hiuksiinsa. Te olette ystävällinen nuorukainen.

Mauno oli kotvan aikaa taukoamatta tarkastanut Amanda tätiä. Äkkiä hän loi nopean, viekkaan katseen Hannaan ja Kaarinaan, löi molemmin käsin polviinsa ja alkoi hiljakseen nauraa hihittää.

Täti Amanda kaivoi taskustaan pienen tötterön, jonka hän yhä herttaisesti hymyillen ojensi Akselille.

— Ja tässä, pikku ystäväni, sinulle vielä vähän namuja. Danskan kuninkaan rintakaramelleja. Ne ovat ärinomaisia yskälle, kiltti — — —

— Mitä tämä merkitsee? Minä soitan, soitan, eikä kukaan tule avaamaan. Viimein tapaan portaissa Ulriikan, joka tulee kirkosta, ja pääsen keittiön kautta sisään.

Alina täti seisoi kynnyksellä. Hänen esiintymisensä aikaansai huomattavaa hämmästystä. Kaarina ja Hanna vaihtoivat hätäisen silmäyksen. Mauno yski hämillään.

Amanda täti oli noussut pystyyn ja astui ovea kohti ikäänkuin lähteäkseen.

— Neiti Hammar, rouva Petander, esitti Aksel.

— Kuinka! huudahti Alina täti. — Ei suinkaan vaan Amanda Petander Jyväskylästä! Sehän oli odottamaton ilo. Emme ole tavanneet toisiamme pariinkymmeneen vuoteen. Sinäpä olet lihonut.

— Niin olen, Alina kulta, vuodet, vuodet. Ne eivät säästä meitä vanhoja. Mutta nyt minun täytty rientää. Jääkää hyvästi, kaikki nuoret ystävät. Hyvästi, Alina kultta.

Hän syleili nopeasti neiti Hammaria.

— Mutta älähän kiirehdi, Amanda, minä joudun heti mukaan. Täytyyhän meidän saada jutella.

— Voi, rakas ystävä, minulla on kova kiire. Amanda tädin ääni oli hätäinen, ja hän näytti kovin hermostuneelta.

— Minä lähden saattamaan rouva Petanderia, sanoi Mauno. Astuessaan
Kaarinan ohi hän kuiskasi: — Tuossa on, koeta pidättää häntä.

Ja hämmästynyt Kaarina tunsi kädessään neiti Hammarin käsilaukun.

— Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva Petanderin ja Maunon jälkeen. — Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.

Kaikki etsivät.

— Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. —
Onko kukaan kätkenyt sen?

Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.

— Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. — Aivan Kaarinan takana. Täti on pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.

— Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää sähkö.

Ovessa tuli Mauno neiti Hammaria vastaan.

— Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. — Hän sai hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen kiirehtiä junalle.

— Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. — Vanha ystävä, eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.

Neiti Hammarin lähdettyä vallitsi huoneessa hetkisen hiljaisuus. Sitten
Erkki räjähti hilpeään nauruun, johon toiset pojat yhtyivät. Hanna ja
Kaarina aikoivat hiipiä pois. Äkkiä kysyi Aksel, joka oli ollut totinen
ja mietteissään hetken aikaa:

— Missä Iris on?

— Tosiaan, missä Iris on! huudahti Elsakin. — Hänhän lupasi, että sinä kyllä vielä kutsut minut syntymäpäivillesi. Ja oikeassa hän olikin.

Aksel katseli terävästi Elsaan.

— Niinkö hän lupasi? Ahaa, nytpä alan ymmärtää.

— Elsa, tule minun huoneeseeni, niin saat nähdä jotain oikein kaunista, supisi Hanna nopeasti Elsalle.

— Mitä sitten?

— Kaulanauhan, jonka sain kummitädiltäni pari vuotta sitten. — En ole sitä ennen näyttänyt sinulle.

Koruihin mieltynyt Elsa seurasi heti Hannaa. Kaarina jäi huoneeseen levottoman näköisenä.

— Niin, jatkoi Aksel kiihtyen. — Nyt alan ymmärtää. Ja Iris saa kyllä katkerasti katua lystiään.

— Mitä tarkoitat? kysyi Mauno terävästi.

— Tarkoitan, että tiedän, kuka rouva Petander oli. Se on hävytöntä pilaa ja kuten sanoin: Iris saa sen kalliisti maksaa. Alina täti kyllä pitää siitä huolen.

— Aksel! huudahti Kaarina säikähtyneenä. — Et kai aio kieliä neiti
Hammarille?

— Tietysti, vastasi Aksel, jonka suuttumusta ei vähentänyt se seikka, että pojat nauraa hohottivat katketakseen Iriksen pilalle.

Kaarina oli kalpea liikutuksesta.

— Jos sinä kielit neiti Hammarille tai äidillesi, niin minä halveksin sinua, Aksel.

Aksel kumarsi ivallisesti.

— Ikävä kyllä, mutta se ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani.
Olisipa vain hauska tietää, olitko sinä mukana tässä siistissä jutussa?

— Olin kyllä.

— Ehkä Hannakin? Ja Mauno, joka oli niin kärkäs saattamaan rouva
"Petanderia".

Kaarina oli ääneti. Mutta Mauno vastasi rauhallisesti.

— Minä en tiennyt asiasta, ennenkuin omat silmäni sen ilmoittivat minulle. Ja suoraan sanoen, Aksel, on se minusta raukkamaista, jos sinä annat Iriksen ilmi neiti Hammarille. Kelpo poika ei petä toveriaan.

— Irishän on vain pahantapainen tyttö, joka hyvinkin tarvitsee kuritusta. Vai onko sinusta kaunista ilveillä vanhan kunnianarvoisen tädin kanssa, joka lisäksi pitää huolta hänestä? Minusta se on rumaa.

— Ensiksikin on yhdentekevää, onko Iris tyttö vai poika, sinun toverisi hän joka tapauksessa on, se sinun yhteiskoululaisena pitäisi tietää. — Mauno singahutti sanan "yhteiskoululaisena" halveksivasti, sillä aito normaalilyseolaisena hän ylenkatsoi yhteiskoulun poikia. — Ja toiseksi ei nyt ole kysymys siitä, tekikö Iris oikein vai väärin. Kysymys on siitä, sopiiko miehen kieliä ja ilmiantaa toveriaan.

— Ja sitäpaitsi, huudahti Kaarina, — ei Iris voinut arvata, että neiti Hammar tulisi tänne. Me tahdoimme vain hiukan kujeilla.

— Ja onnistuitte mainiosti, sanoi Erkki. Hän löi Akselia iloisesti olkapäälle. Hei, vanha veikko, älkäämme pilatko hyvää asiaa. Iris on hankkinut meille hauskan iltapuolen — — —

— Niin, minun kustannuksellani, murisi Aksel.

— Meidän poikien yhteisellä kustannuksella, sillä kaikkihan tulimme petkutetuiksi. Minun mielestäni Iris näytteli niin erinomaisesti, että olisi häpeällistä palkita häntä ikävyyksillä. Taidetta pitää auttaa, eikö totta, pojat?

— Tietenkin, vastasivat pojat yhteen ääneen.

Aksel näytti hiukan leppeämmältä.

— Mutta vaikka minä en kertoisikaan, tulee asia kuitenkin ilmi. Täti Hammar tietysti tai Elsa puhuu äidille asiasta. Juttu on mutkikkaampi kuin luulette. Kyllä totuus tulee ilmi, kun on näin monta todistajaa, ja Alina täti saa kuulla siitä toista tietä.

— Äitisi kanssa voit kyllä asian järjestää, siksi älykäs sinä olet, Aksel. Siinä olet oikeassa, että on vaikeata salata asiata, josta näin moni tietää. Mutta sanonpa teille, pojat, Iris sen itsekin ymmärtää, että tässä on leikki kaukana. Jos neiti Hammar saa pilasta vihiä, niin on Iris säälittävä. Senvuoksi vetoan kunniantuntoonne ja pyydän, ettei kukaan läsnäolijoista hiisku sanaakaan tämän illan tapahtumista, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Olkaamme vaiti kuin muuri, mykät kuin kala. Lupaatteko, pojat? Lupaatko, Aksel?

Maunon ääni oli vakava, hänen katsantonsa pakottava.

— Hyvä, Mauno, huusivat pojat. — Me voimme pitää suumme kiinni. Häpeä sille, joka kavaltaa toverinsa.

Aksel ojensi Maunolle kätensä.

— Tuohon käteen. Minä lupaan koettaa järjestää jutun niin, ettei Iris saa siitä ikävyyksiä. Mutta kyllä tyttöletukka kuritusta ansaitsisi, siitä en luovu.

— Kiitän teitä, pojat, Iriksen, Hannan ja itseni puolesta, sanoi Kaarina. Hänen poskillaan paloi punaiset täplät, ja hänen siniset silmänsä säihkyivät. Hän kääntyi nopeasti ja riensi Hannan huoneeseen niellen itkua.

Siellä itkivät Hanna ja Iris kalpeina ja pelästyneinä. Hanna oli aivan masentunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut estänyt Iristä ilveilystä. Ja nyt tyttö-rukka tietysti saa kovan rangaistuksen.

Kun Kaarina kertoi poikien päätöksen, huoahtivat molemmat tytöt helpotuksesta.

— Enpä olisi uskonut pojista niin hyvää, sanoi Hanna.

— Niin, ja ajattelepas Maunoa! Hän käyttäytyi kerrassaan ritarillisesti koko ajan. Kuka olisi sitä moisesta jöröjukasta uskonut! sanoi Kaarina.

— Hän hankki minulle hevosen, muutoin olisin ollut aivan onneton, sanoi Iris. Hänen hyvä tuulensa oli taas palannut. — Oi, ette usko, kuinka kauhistuin, kun Alina täti astui sisään. Luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta samalla valtasi minut hillitön halu saada vähän kujeilla hänen kanssaan. Ihme, ettei hän minua tuntenut?

Iris nauroi sydämellisesti.

— Katsokaas, minä näin rouva Petanderin kesällä, kun hän oli käymässä Roosa tädin luona. Alina täti oli silloin Heinolassa kylpemässä. Tiesin, että hän oli Akselin kummi. Aili Vaaran täti, joka on näyttelijä, hankki minulle puvun ja valetukan ja maalasi minut vanhan näköiseksi. Enkö ollutkin mainio rouva?

— Olit kyllä, sanoi Hanna, mutta hän näytti yhä vakavalta. Hänen arka omatuntonsa kärsi siitä, että neiti Hammaria oli petetty.

— Älä ole pahoillasi, Hanna, kuiskasi Iris sanoessaan hyvää yötä. — Minullakin on niin paha mieli. Soisin, että olisin yhtä vakava ja hyvä kuin sinä.

Hanna katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Merkillistä, miten paljon hän piti Iriksestä!

Neljäs luku.

MUURAHAISET.

Iris asteli katua pitkin kirjat kainalossa, pää painuksissa. Hän oli unohtanut sateenvarjonsa kouluun, ja syksyinen sade sai estelemättä kastella hänen hattuaan ja pukuaan. Mutta se oli tytöstä yhdentekevä, hänen mielensä oli niin apea, että teki miltei hyvää saada joku virkistävä pisara silloin tällöin niskaansa. Hän pohti nyt kuten usein viime päivinä Akselin syntymäpäivän jälkeen samaa kysymystä: Olenko pettänyt Alina tätiä? Pitäisikö minun hänelle tunnustaa kujeeni? Mutta pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi kertoa hirvittävälle tädille kepposensa, jähmetytti häntä. Hän näki edessään neiti Hammarin kylmät silmät, kuuli hänen ankaran äänensä: "Kevytmielinen tyttö, se on juuri sinun tapaistasi." Huu, Alina täti saattoi olla niin pelottavan kova. Hän ei varmaan itse koskaan ollut lapsena kujeillut eikä pitänyt hauskaa. Varmaan hän oli ollut silloin niinkuin nytkin: säädyllinen, kylmä ja nuhteeton. Senpävuoksi hän ei ymmärtänyt, että saattoi olla vallaton ja iloinen.

Uh, kuinka taivas oli harmaa ja lohduton! Maalla ei syksy koskaan ollut näin surullinen. Se oli kirjava ja iloinen, täynnä touhua ja askareita. Iris huokasi. Kukahan nyt hoiteli Metsäpirttiä? Mitähän Sere ja Taneli puuhasivat uutistorpallaan? He ikävöivät Metsäpirttiin, sen saattoi huomata heidän kirjeistään.

Märkänä ja alakuloisena Iris saapui kotiin, riisui vaatteensa ja meni keittiöön syömään. Hän oli myöhästynyt aterialta Selma tädin asioita toimittaessaan, ja ruoka oli jo korjattu pöydästä. Autettuaan Ulriikaa astiain pesussa hän istui ikkunan ääreen pää käsien nojassa ja tuijotti ulos.

— Jos olisin katolilainen, menisin luostariin, sanoi hän Ulriikalle.

— Herrajesta sitä tyttöä! Hyi, kuka niin syntisesti puhuu!

— Ei minusta kuitenkaan kukaan välitä, ja luostarissa oppisin hyväksi.

— Onko Iris täällä? huusi Elsa kurkistaen keittiön ovesta.

— Olen, vastasi Iris haluttomasti.

— Tule Hannan huoneeseen, meillä on hauska tuuma.

— Ei minua haluta. Olen väsynyt.

— Loruja! Tule pian. Hanna ja Kaarina odottavat.

Iris nousi vastahakoisesti. Hän olisi mieluummin istunut yksin omissa surullisissa ajatuksissaan.

Hanna ja Kaarina huudahtivat iloisesti hänelle vastaan:

— Vihdoinkin! Sinäpä viivyit kauan! Ja Kaarina kiirehti selittämään:

— Tiedätkö, me olemme päättäneet perustaa ompeluseuran.

— Vai niin. Asia ei näkynyt huvittavan Iristä.

— Me aiomme ommella vaatteita köyhille lapsille, kertoi Hanna.

Iris oli yhä välinpitämätön.

— Ja jokainen seuran jäsenistä saa kutsua jonkun ystävänsä. Silloin meitä tulee kahdeksan, ehdotti Kaarina.

— Saako kutsua kenen tahansa? kysyi Elsa.

— Ei suinkaan, kaikkien seuran jäsenten täytyy hyväksyä hänet ensin.

— Otetaanko pojat mukaan? kysyi Elsa.

— Vielä mitä! Hehän tahtovat pitää hauskaa ilman hameväkeä, muistutti
Kaarina. — Me emme heistä välitä.

Ovella kuului koputus. Erkki pisti päänsä sisään.

— Ottaako neiti Ström vastaan vieraita?

— Sano: ei, kuiskasi kostonhimoinen Kaarina.

— Oletko unhottanut, kuinka kilttejä he olivat Irikselle, kuiskasi
Hanna takaisin ja lisäsi ääneen: — Tulkaa vaan sisään.

Mauno, Aksel ja Erkki astuivat huoneeseen.

— Meillä oli niin surkean ikävä omassa huoneessamme. Ettekö tahtoisi armahtaa meitä ja tulla arkihuoneeseen? sanoi Aksel.

— Me pidämme kokousta, toimitti Elsa mahtavan näköisenä.

— Kokousta!

— Niin juuri, me aiomme perustaa ompeluseuran.

Mauno naurahti epäilevästi, mutta Erkki huudahti:

— Sehän on mainiota! En ole koskaan vielä ollut naisten kokouksessa.
Kai me saamme olla mukana?

— Saadaksenne pilkata!

— Hyi, Kaarina, sinä olet tullut oikein ilkeäksi.

— Tulkaa nyt vaan, tytöt, kehoitti Aksel. — Me olemme hommanneet vähän makeisiakin. Pähkinöitä, leivoksia ja karamelleja.

Se kuului liian houkuttelevalta, kerrassaan vastustamattomalta.

— Voisimmehan yhtä hyvin istua sielläkin, ehdotti Elsa.

— Sama se, sanoi Kaarina.

— Tietysti tulemme. Minä rakastan pähkinöitä! huusi Iris.

— Voimmehan pitää kokousta arkihuoneessakin, sanoi Hanna.

Tuokion kuluttua istui koko seurue arkihuoneessa. Pojat toivat lupaavan näköisiä pusseja kamaristaan. Elsa levitti valkean liinan pöydälle ja tyhjensi pussien sisällön lautasille ja maljoihin. Ja niin oli täydellinen sovinto rakennettu poikien ja tyttöjen välille.

— Entä kokouksenne, sanoi Mauno hiukan ivallisesti.

— Meillä täytyy tietysti olla puheenjohtaja, sanoi Kaarina nakertaen suurta pähkinää.

— Minä ehdottaisin Hannaa, joka on pannut alkuun koko puuhan, sanoi
Iris.

Hanna esteli, ja kun hetken aikaa oli kursailtu ja kiistelty tästä tärkeästä toimesta, joutui Aksel puheenjohtajaksi.

Hän asettui heti istumaan pöydän päähän, haki keittiöstä sokerinuijan ja rykäistyään pari kertaa avasi kokouksen.

— Mikä seuran nimeksi?

— Perhoset, ehdotti Elsa kerkeästi.

— Ei sovi, nehän eivät tee mitään työtä.

— Kipinä, esitti Kaarina.

— Liian tavallinen.

— Muurahaiset, oli Hannan ehdotus.

— Niin, se kuuluu hauskalta, sanoi joku.

— Hyväksytäänkö siis Muurahaiset?

— Hyväksytään.

Sitten valittiin jäsenet. Jokaisella tytöllä oli oma ehdokkaansa.

— Siiri Vuori, ehdotti Kaarina. — Hän on hauska tyttö, ja me tunnemme hänet kaikki.

— Hyväksytään.

— Maili Borg, ehdotti Elsa epäröiden.

— Ei hyväksytä! huusi Iris kiihkeästi.

— Miksi ei? Hän on oikein sievän ja hauskan näköinen tyttö, sanoi
Erkki.

— Jos Maili Borg otetaan, en minä ainakaan tule ompeluseuraan, jatkoi Iris yhtä kiihkeästi. — Hän oli Elsan hyvä ystävä ja kävi usein täällä ja kutsui Elsaa luokseen. Mutta kun eno kuoli ja — ja olot muuttuivat, muuttui hänkin. Ei enää ollenkaan välittänyt Elsasta. Eikö se ole totta, Elsa?

— Kyllä se on totta, sanoi Elsa punaisena, — mutta nyt hän taas on lähestynyt minua.

— Niin Erkin tähden, jota hän ihailee.

— Hyväksytäänkö vai hyljätäänkö Maili Borg? kysyi puheenjohtaja.

— Hyljätään, hyljätään.

Kun oli vielä valittu Pappilan Maiju ja Aili Vaara jäseniksi, päätettiin kokoontua seuraavana lauantaina.

— Entä me pojat! Pääsemmekö me mukaan? kysyi Erkki

Tytöt katsoivat toisiinsa epäröiden. He eivät koskaan olleet kuulleet, että ompeluseurassa oli poikiakin.

— Ettehän te osaa ommella, sanoi Kaarina.

— Minä osaan maalata kuvakortteja, joita voitte myödä köyhienne hyväksi, sanoi Erkki. — Mauno voi lukea ääneen, ja Aksel voi olla kassanhoitajana. Hyväksytäänkö?

— Hyväksytään, lupasivat tytöt.

Jokaisen tytön oli oltava vuoron perään emäntänä. Rouva Heinonen näytti hiukan levottomalta, kun Elsa hänelle kertoi hommasta, mutta kuultuaan, että tytöt ja pojat olivat vuoron perään luvanneet maksaa kestityksen, hän rauhoittui. Ja neiti Hammarin hyväksymisen voitti seura niinkin suuressa määrässä, että hän salli Iriksen pitää huolta kestityksestä jo heti ensi kerralla, antaen hänelle sievoisen rahasumman.

Iris oli ylen onnellinen. Hän otti vieraat vastaan valkoinen esiliina vyöllään, puuhakkaana ja toimeliaana.

Jokaisella oli käsityötä mukanaan. Siiri Vuori ja Aili Vaara ompelivat paitoja, Pappilan Maiju kutoi sukkia kotona kehrätystä harmaasta villalangasta, Kaarina ompeli pikku mekkoa, Hanna kutoi lapasia, ja Elsa valmisti viehättävää pientä päähinettä sametista. Sissi kutoi tärkeän näköisenä tomuliinaa.

— Onhan köyhienkin kotona pölyä, väitti hän toisten hänelle nauraessa.

— Herrainen aika, Elsa, mitä sinä oikeastaan teet? ihmetteli Siiri Vuori. — Luuletko sinä, että Suomussalmen köyhät lapset käyttävät ruskeita samettipäähineitä?

— Miksi en saisi ommella samettipäähinettä yhtä hyvin kuin villapäähinettä? vastasi Elsa. — Sametti on minun vanhasta hatustani eikä maksa minulle mitään. Minusta on hauskempi laittaa sievää kuin rumaa.

Ja Elsa vuorasi rohkeasti päähineensä vaaleanpunaisella silkillä.

— Kahvi on pöydässä, ilmoitti Iris.

— Kahvileipä puuttuu, Iris, kuiskasi Kaarina.

Iris löi kätensä yhteen.

— Voi minua onnetonta! Olenkos minä unohtanut sen jonnekin?

— Ehkä sinä et ole ostanutkaan?

— Olen toki. Kävin itse leipurissa aamupäivällä valitsemassa.

— Mutta otitko pussin myös mukaasi?

Iris näytti syylliseltä.

— Tietysti hän on unohtanut leivokset myymälään. Ei kukaan muu kuin
Iris tee sellaista, sanoi Aksel säälimättä.

— Voi sinua, Iris-rukkaa, oletpa kaunis emäntä, torui Ester, joka myös oli saapunut kahvipöytään. — Sinä et sitten saa mitään kunnollista aikaan.

Iris puri huuliaan onnettoman näköisenä ja nieli itkua.

— Saamme juoda kahvin ilman leipää sitten, sanoi Mauno rauhallisesti.
— Se sopiikin paremmin ompeluseuran vakavaan tarkoitukseen.

— Minä menen ostamaan uutta leipää, sanoi Kaarina iloisesti. —
Leipurihan on aivan lähellä.

Hän puki päällystakin ylleen nopeasti. Mutta eteisen ovessa hän törmäsi yhteen Erkin kanssa, joka hilpeästi heilutti kahta suurta pussia kädessään.

— Hei! huusi hän. — Älkää surko, täällä on syömistä enemmänkin. Hän ojensi pussit Irikselle.

Erkki oli muiden huomaamatta pujahtanut ulos ja juossut leipuriin.

— Hyväinen aika, Erkki, mistä sinä ne sait? huudahti Iris.

— Leipurilta, jonne neiti Hajamielinen ne oli jättänyt. Myymäläneiti oli korjannut ne talteen.

Mieliala, joka hetken aikaa oli ollut masentunut, kohosi huomattavasti, ja kohta Iriskin nauroi yhtä makeasti kuin toiset hajamielisyydelleen.

Mauno katosi huoneeseensa ja palasi paksu nidos kädessään.

— Olen aikonut lukea teille tästä, sanoi hän setämäisellä äänellä. — Kirja on nimeltään Keksintöjen kirja. Minusta on nimittäin hyvin tärkeätä, että tytötkin saavat tietää jotain hyödyllistä.

— Taivas varjelkoon, huokasi Maiju itsekseen. Elsa näytti hätääntyneeltä.

Tytöt tarttuivat käsitöihinsä hartaan näköisinä. Mauno avasi kirjan ja alkoi lukea voimakoneista.

Hän oli nähtävästi itse hyvin innostunut lukemastaan, mutta kuulijoihin vaikuttivat voimakoneet vähemmin elähyttävästi. Siiri Vuori ja Elsa supattivat keskenään. Aili Vaara haukotteli salaa, Sissi juoksi nopeasti ulos huoneesta, Iris kääntelihe avuttomana tuolillaan, Hanna ja Kaarina olivat kokonaan vaipuneet työhönsä. Mauno luki yksitoikkoisella äänellä.

— Tämän akselin pyörähdysluku on 50 kertaa niin suuri kuin tuulipyörän tehden 800 kierrosta minuutissa — täydessä vauhdissa kehittyy 12,000 wattia — — Merkillinen ääni sai kaikki käännähtämään. Pappilan Maiju istui sukanneule sylissä ja kuorsasi sydämen pohjasta pää rintaa vasten.

Raikas, vapauttava nauru helähti huoneessa. Mauno sulki harmistuneena kirjan luotuaan loukkaantuneen katseen viattomuuden unta vetävään tyttöön.

Maiju havahtui nauruun ja katseli pyörällä päin ympärilleen.

— Mi-mitä te nauratte? En minä ole nukkunut. Jatka edelleen, Mauno, se oli erittäin mieltäkiinnittävää.

— Todella, sanoi Mauno kuivasti. — Ei siltä näyttänyt.

— Sanoinhan heti, Mauno, että kirjasi on liian raskas ääneen luettavaksi, sanoi Erkki.

— Niin tytöille, murahti Mauno.

— Pojillekin. Ensi kerralla minä valitsen kirjan, ja silloin otamme
Välskärin kertomukset. Mitä siitä sanotte?

— Otetaan, otetaan, huusivat tytöt.

— Mutta kyllä meidän täytyy saada jutella myös, sanoi Elsa valittavalla äänellä. Äidillä on aina niin paljon juttuja, kun hän tulee ompeluseurasta. Se kuuluu asiaan.

— Tietysti, nauroivat tytöt. — Tietysti meidän täytyy saada jutella, pikku Elsa.

Ja ahkerasti Muurahaiset aina edelleen kokoontuessaan juttelivatkin, mutta työt edistyivät siitä huolimatta, ja jouluksi sai moni pikku tyttö ja poika lämpöisen vaatekappaleen.

Viides luku.

MUSIKAALISIA HARRASTUKSIA.

Oli marraskuinen iltapäivä. Rouva Heinosen täysihoitolaiset istuivat tulen ääressä ruokasalissa. He olivat tärkeässä toimessa. Kaarina oli saanut kotoa laatikollisen omenia, ja koko "puulaaki" oli kokoontunut niistä iloitsemaan. Aksel, joka oli hyvin taitava kokki, käänsi rätiseviä omenia pitäen samalla toisille esitelmää siitä, kuinka tärkeä toimi omenien paistaminen on ja kuinka harvat sitä osaavat.

— Katsokaas, siihen kuten kaikkeen tarvitaan malttia ja aistia. Omenan tulee ruskottua, mutta ei suinkaan mustua. Sanokaapa, tahtoisitteko syödä omenia, joita esimerkiksi Iris on paistanut?

— Ei suinkaan, huusi Elsa, — ne olisivat tietysti sysimustat ja kitkerät.

Kaikki näkyivät olevan samaa mieltä, Hannakin hymyili, ja Iris nauroi täyttä kurkkua. Hän istui lattialla käsivarret polvien ympärillä ja teki lakkaamatta toisille kepposia.

Nyt oli viimeinenkin omena kypsä, ja vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin maiskuttamista sekä huudahteluja: — "Mainiota!" "Ai, poltin huuleni!" "Vähän happamia!" ynnä muuta senkaltaista kuului joka taholta.

Kesken tätä herkullista hetkeä astui sisään Ester. Hän palasi soittotunniltaan ja näytti tavallista iloisemmalta.

— Antakaapa minullekin omena, sanoi hän nähdessään toisten herkuttelua.

— Voi, hyvä Ester, pahoitteli Kaarina, — ne ovat jo kaikki lopussa.
Sepä ikävä!

— Elsalla on vielä kokonainen, vaikka hän piilottaa sitä, huusi Sissi.

— Älä lörpöttele! vastasi Elsa tulipunaisena, mutta kätki samalla nopeasti jotain selkänsä taakse.

— Elsa, anna omena minulle, käski Ester.

— En, se on minun.

— Maltahan, jos tietäisit mitä minulla on taskussani, niin… sanoi
Ester merkitsevästi.

Elsan siniset silmät pyöristyivät melkoisesti. Hetken aikaa hän epäröi, mutta nousi sitten ja ojensi omenan Esterille.

— Noh? kysyi hän, kun Ester oli nielaissut viimeisen palasen.

— Malta, kultaseni. Ester pyyhki huolellisesti suunsa, avasi hermostuttavan hitaasti laukkunsa ja otti esille kolme pilettiä.

— Pilettejä? Teatteriinko vai konserttiin?

— Oopperaan! Trubaduuriin! Elsa taputti ilosta käsiään.

— Rakas, kiltti Ester, ihanko totta annat minulle yhden? Voi kuinka hauskaa! Minä otan tietysti sinisen hameeni, sen uuden, ja pitsikaulukseni. Voi ihanuutta!

— Entä kenelle annat toisen? Elinillekö?

— Arvatkaapa!

Aksel koetti näyttää huolettomalta.

Iriksen silmiin syttyi välähdys, joka sammui yhtä nopeaan, ja pikku
Sissi avasi suunsa selkoselälleen ihastuksesta.

Ester nautti mieltenjännityksestä.

— Voi, Ester, anna se Sissille, pyysi Elsa.

— Tai Ulriikalle, nauroi Aksel väkinäisesti. — He ymmärtävät tietysti yhtä paljon musiikista kumpikin.

— Hyvä, Aksel, huudahti Ester, joka aina nauroi veljensä enemmän tai vähemmän onnistuneille sukkeluuksille, — sinä saat piletin.

— Eiköhän lähdetä me muutkin mukaan? ehdotti Erkki. — Istutaan toisella rivillä.

Erkin ehdotus vastaanotettiin suurella riemulla. Jokainen päätti uhrata kuukausirahansa, ja Erkki lupasi hommata piletit.

— Montako ostetaan? Hanna yksi. Kaarina kaksi, Mauno ja minä kolme neljä, Iris —?

— Ei Iriksellä ole varoja huvituksiin, sanoi Ester kuivasti. — Hän saa joka pennin Alina tädiltä, joka ei tietysti hyväksy oopperaa.

— Ei tietysti, sanoi Iris kaiuttomasti. Kaikki valo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.

— Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi
Mauno.

— Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.

— Todella! Maunon ääni oli sanomattoman ivallinen.

— Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. — Mene noutamaan kupit pöytään.

Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan.
Aina hän oli niin tyly Irikselle.

Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.

Illalla istui Kaarina vielä Hannan huoneessa, kun Elsa jo oli vuoteessa.

— Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. — Ja
Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.

Hanna hymyili. — Niinkö luulet?

— Etkö kuullut, kuinka tuimasti hän komensi Iris rukan keittiöön?

— Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi, että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.

Kaarina vaipui mietteisiin.

— Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi hän sitten.

— Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää tunteensa karkean kuoren alle?

— Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.

Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla. Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi. Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa, kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle: