Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina

ISA ASP

Nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina

Kirj.

HELMI SETÄLÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

"Oi, jospa minäkin edes niin paljon kuin pieni kipinä saisin valaista Suomen yötä ja sitten kuolla ja haihtua pois!"

Alkulause

Ryhtyessäni kuvamaan Isa Aspin elämäntarinaa, en ole yrittänytkään arvostella hänen runotuotantoansa taiteelliselta kannalta, vaan olen tahtonut vain koota yhteen kaikki hänen suomalaiset runonsa sekä niin suuren osan ruotsalaisista kuin mahdollista ja sovittaa ne hänen elämänsä rajojen sisäpuolelle. Mahdollisesti voi monen mielestä tämä kuvaus tuntua liian seikkaperäiseltä ja yksityiskohtiin menevältä, mutta kun kaikki tiedot perustuvat joko suullisiin kertomuksiin tai Isa Aspin omiin kirjeisiin, niin en ole malttanut niitä suuremmassa määrässä karsia.

Lämpimät kiitokseni pyydän lausua niille monille henkilöille, jotka suurella autiudella ovat avustaneet työtäni ja antaneet käytettäväkseni Isa Aspin kirjeitä ja jälkeenjääneitä papereita. Varsinkin olen kiitollisuudenvelassa Isa Aspin nuoruudenystäville rouva Sally Heikelille ja neiti Fanny Hohenthalille, joiden ystävällisettä avutta en olisi voinut tähän työhön ryhtyä.

Helvi Setälä.

ISA ASP

Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin, on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää, tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia, jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi. Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat, kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran, Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään, tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut, hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen, sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen entistään vakavammaksi — isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta — niin ei lapsilta kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp — Louise tai Lovisa, niinkuin häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän seminaariin — kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856, naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko, s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s. 1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871, kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan pientenlastenkoulussa.]

Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa, juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa. Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet, joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli, sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, — äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.

Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan, vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle, jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.

Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta kotiseutuaan:

"Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän. "Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa! sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis ja viehättävä on luonto siellä,"

Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu, oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään, ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään, saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa pohjaan.

Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan, että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan. Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko kerätä karkulaiset metsästä kokoon.

Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein ensimäisiä tyttösen sepustuksia:

Isäni on oivallinen runomatti, runoniekka, runolaulujen latoja. Oisin miekin mielelläni aina siinä ammatissa, jost' on Suomelle suloa, isänmaalleni iloa, kun ei virheet virsissäni rumentaisi runoani, kun ajatus aivoissani virtoaisi viisahammin.

Samoilta ajoilta, tytön kymmenenneltä ikävuodelta, lie myös seuraava muistiinpantu säe:

    Jumala suojaa Suomea
    ja sen kansaa jaloa!

[Nämä molemmat runopätkät ovat siinä suhteessa merkillisiä, että ne ovat ainoat jälellä olevat suomalaiset runoyritykset Isa Aspin lapsuudenajoilta. J.H. Erkko mainitsee ne kuvauksessaan Isa Aspin elämästä "Ilmiö" nimisessä aikakauslehdessä (syysk. 1881). ja luultavasti hän silloin sai ne Isa Aspin isältä. Joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, ovat kaikki Isa Aspin muut varhaisemmat runot ruotsinkielisiä.]

Pikku tyttö ihaili rajattomasti isäänsä ja toi hänelle useasti runoyrityksiään nähtäväksi pyytäen häntä korjaamaan niitä ja neuvomaan itseänsä. Runoistaan hän muuten oli kovin arka, eikä olisi suonut kenenkään muun niitä näkevän, pahoittelipa joka kerta, kun isä luki niitä tuttaville tai kertoi heille tyttösen toimista.

Mutta paitsi isäänsä oli pikku Louisella vielä toisiakin ystäviä Suomussalmella, jotka kiinnittivät huomionsa hänen lahjakkaisuuteensa ja ottivat hänet erityiseen hoivaansa, nimittäin seurakunnan kappalainen Karl Adolf Lilius ja hänen vaimonsa. Lilius oli tavattoman suosittu ja rakastettu paikkakunnalla ystävällisen ja nöyrän luonteensa vuoksi ja hänen vaikutuksensa pitäjäläisiin oli varsin suuri. Hän, samoinkuin useimmat Pohjanmaan papit siihen aikaan oli harras herännäisyyden ystävä ja hänen aikanaan lisääntyi heränneiden joukko suuressa määrässä paikkakunnalla ja uskonnollinen elämä tuli hyvin virkeäksi. Samalla Lilius harrasti myös kansan valistusta ja sai seurakuntalaisensa suosimaan lukukinkereitä siihen määrään, että osanotto niihin Suomussalmella hänen aikanaan oli suurempi kuin monilla muilla paikkakunnilla.

Suomussalmen pappila oli erittäin vieraanvarainen talo, ja seuraelämä siellä vilkasta ja hilpeää. Aspin perhe seurusteli ahkerasti pappilassa, varsinkin Asp itse, joka pitäjässä nautti suurta luottamusta, oli siellä hyvin suosittu sekä kelvollisen luonteensa että leikkisän ja iloisen mielensä vuoksi. Eikä pastorin väen suosio kohdistunut vain häneen, vaan myöskin hänen vilkkaaseen pikku tyttöönsä. He kiintyivät lapseen ehkä kahta hellemmin siksi, että he muutamia vuosia aikaisemmin olivat kadottaneet molemmat poikansa ja elivät nyt lapsettomina pappilassansa. Usein pikku Louise viipyi viikkokausia heidän luonaan ja sai nauttia siellä opetusta ja elää kuin oma lapsi ainakin hellien´vanhempien turvassa.

Kesällä, 1861 saapui rouva Liliuksen serkku, neiti Lisette Ingman pappilaan vieraisille pienen sisarentyttärensä, Etta Favorinin [asuu nyk. Lohjalla.] kanssa, ja kun tyttönen jäi pappilaan koko kesäksi, otettiin Louise hänen leikkitoveriksensa. Nämät kuukaudet, jotka Louise sai viettää paria vuotta vanhemman Etta Favorinin seurassa, muodostui onnellisimmaksi ajaksi hänen lapsuudessansa. Sillä Suomussalmella ei ollut ainoatakaan hänen ikäistänsä säätyläistyttöä, ainoat hänen leikkitoverinsa olivat lukkari Eerik Bisin kaksi tyttöä, joista hän kylläkin piti, mutta toista oli sittenkin Etta, Kuusamon kirkkoherran tytär, "ensimäinen hieno tyttö", johon hän tutustui, niinkuin hän itse sanoi.

Pappilassa tytöt viettivät vapaata ja iloista elämää juoksennellen metsässä ja uiden järvessä. Joskus tosin sattui, että rouva Lilius, joka oli toimelias ja puuhaava nainen, sanoi soimaten tytöille, kun he eivät mitään tehneet: "Kutoisitte edes sukkaa jonkun tunnin päivässä", mutta siihen Louise vain arveli, että pitihän sitä toki saada kesällä olla vapaa.

Louise, joka oli vain 8 vuoden vanha, hämmästytti usein vanhempaa toveriansa omituisilla puheillaan ja kysymyksillään. Kerrankin heidän uimaretkellä ollessaan kysyi hän äkkiä: "Tahtoisitko sinä kuolla?" Ja usein hän kesken leikkiä ja parasta iloa kävi vakavaksi ja purskahti itkuun, ja kun häneltä tiedusteltiin siihen syytä, ei hän itsekään osannut sitä selittää. Iltasin, syyskesällä hän istui usein ikkunassa ja katseli tähtiä. Ja kun Etta kysyi, mitä hän niistä näki, sanoi hän koettavansa lukea niistä kohtaloansa.

Usein tyttöset kävivät myös Louisen kotona, Ämmän tehtaalla ja istuivat kosken partaalla kuunnellen sen kohinaa, joka oli Louiselle kovin rakasta. Ja heidän istuessaan siinä saattoi Louise kysyä, kuuliko Ettakin kosken ikäänkuin laulavan ja kellojen soivan vedessä. Kosken yli johtavalla sillalla he usein myös seisoivat katsellen pitkät ajat sen vaahtoavia pyörteitä.

Välistä sattui, että Louise, joka oli hiukan pikkuviisas ja ennen aikaansa kehittynyt, nuhteli toveriansa tämän lapsellisuudesta ja tarkkaavaisuuden puutteesta. Niinpä kerrankin, kun Etta kirkosta tullessa valitti, että setä Liliuksen saarna oli ollut niin pitkä ja ikävä, että hänen tuli uni, oli Louise heti valmis sanomaan: "Se ei ole papin, vaan sinun syysi, kirkossa tulee tarkoin kuunnella eikä tuolla tavalla puhua saarnasta."

Mutta kaikesta huolimatta olivat tytöt hyvin kiintyneet toisiinsa, vieläpä siihen määrään, että Louisen mustasukkainen luonne, mikä myöhemmin monasti puhkesi hyvinkin selvästi esille, tuli jo jonkun kerran ilmi, hän kun ei olisi suonut Etan välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään.

Kesän loputtua tyttösten tiet erosivat, ei kuitenkaan kokonaan, sillä vielä vuosikausia myöhemmin vaihtoivat ystävykset kirjeitä keskenään. Ja monista Louisen myöhemmistä kirjeistä käy ilmi, että tämä kesä, jonka hän oli viettänyt Etan seurassa, alati pysyi hänellä rakkaassa muistossa.

Siten varhaisimmat lapsuusvuodet Suomussalmella vierivät, kunnes vuosi 1864 toi tärkeän muutoksen pikku Louisen elämään: äiti vei hänet ja hänen kahta vuotta nuoremman veljensä, Fredrikin Raaheen kouluun. Louise pantiin neiti Heikelin yksityiseen ruotsalaiseen tyttökouluun ja hän sai seurata koulun kummallakin osastolla, sekä ylemmällä että alemmalla, sillä lukuaineissa hän oli suurempien tyttöjen tasalla, jota vastoin käsitöissä yhtä harjaantumaton kuin alemman osaston oppilaat.

Tuo pieni 11-vuotias, kaukaa Pohjan periltä tullut tyttö herätti heti koulussa sekä opettajan että oppilaiden huomiota. Hän oli erittäin suloinen lapsi, kasvot eivät suorastaan olleet kauniit, mutta tavattoman ilmeikkäät, silmät kirkkaat kuin tähdet ja tukka kiiltävän musta. Vartaloltaan hän oli heikko ja hento ja mieleltään tunteellinen ja herkkä. Hänen luonteensa pohjasävel oli vakava ja uskonnollisuuteen taipuva ja usein hän kävi yksin uneksien. Mutta ajoittain hän saattoi olla hyvinkin vilkas ja yltyä aivan poikamaisen vallattomaksi.

Vieraassa kaupungissa, kaukana kotoaan tyttönen kotiutui varsin pian, sillä täälläkin, niinkuin kaikkialla muualla, hän voitti hyviä ystäviä. Varsinkin kiintyi hän hellästi kirkkoherra Hohenthalin tyttäreen, Fannyyn, [Fanny Hohenthal, kansakoulunopettajatar Helsingissä.] joka kävi samaa koulua kuin hänkin, ja tälle ystävälleen hän pysyi uskollisena kuolemaansa asti kirjoittaen hänelle säännöllisesti, vaikkeivät tyttöset tavanneet enää koskaan toisiaan Louisen erottua koulusta. Fanny, joka oli vuotta tai paria vanhempi, vaikutti varmaan suuresti Louisen kehitykseen, ja hänen kotinsa Raahessa oli tyttöselle aina avoinna.

Monet olivat ne leikit ja puuhat, jotka alituisesti veivät ystävykset yhteen, mutta etupäässä meidän harrastuksensa kohdistui "Fågeln" (Lintu) nimiseen sanomalehteen, jota he yhdessä toimittivat. Tästä ensimäisestä lehdestä ei kuitenkaan olekaan numeroa enää jäljellä, sen sijaan on olemassa toinen "Laulaja" niminen, mutta silti ruotsinkielinen lehti, jonka ensimäisen numeron päivämäärä, 1/1 1865 viittaa juuri mainittuun aikaan. [J.H. Erkko mainitsee kirjoituksessaan Isa Aspista "Alkaja" nimistä lehteä, mutta sellaista ei ole Isa Aspin jälkeenjääneiden paperien joukossa.]

Raahessa Louisen runoiluhalu nyt varsinaisesti heräsi, ja koulun ja toverien vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa ruotsinkielellä. Niissä viidessä "Laulajan" numerossa, jotka tältä ajalta ovat säilyneet ja joiden sisältö on yksinomaan runomittainen, löydämme useita tyttösen varhaisimpia ruotsinkielisiä runoja niiden ensimäisessä lapsellisessa ja vajanaisessa muodossa. Myöhemmin, luultavasti v. 1870 hän korjasi niitä ja kopioitsi ne yhdessä myöhempien runojen kanssa pieniin vieläkin säilössä oleviin vihkosiin. Kahdesta on enää vain hajanaisia lehtiä olemassa, mutta kolmas, joka on täydellinen, on nimeltään: "Små dikter. Till minne åt fröken Sally T(hauvón) af Louise Asp. 10/11 1870." (Pieniä runoja. Muistoksi Sally T(hauvónille) Louise Aspilta.)

Erittäin sievä on Laulajan ensimäinen runo "Laulajas hälsning" (Laulajan tervehdys), [Tätä runoa, samoinkuin yleensä muitakin ruotsinkielisiä runoja on kevyellä kädellä hiukan korjaeltu.] joka myöhemmässä asussaan on saanut aivan uuden muodon, vaikka ajatus kummassakin on sama. Otamme tähän ainoastaan osan runosta, joka sisältää kokonaista 11 säkeistöä:

Jag kommer från ett härligt land, där ingen sorger känner, där alla genom hjärtats band förblifva goda vänner.

    Jag sväfvar hit till jorden ner
    på hvita lätta vingar,
    från sångens helga land till er
    en hjärtlig hälsning bringar.

    Jag är en liten tanke blott
    från stora tankars himmel,
    att irra här, det är min lott,
    i jordens kalla hvimmel.

Förvillad ifrån syskonring en liten irrton bara, jag jorden irra får omkring och alltid bortglömd vara.

[suom.: Ma tulen ihanasta maasta, jossa ei kukaan suruja tunne, jossa kaikki sydänten siteitten yhdistäminä ovat hyviä ystäviä. — Ma liidän valkoisin kevein siivin alas maahan, tuoden teille laulun pyhitetystä maasta sydämellisen tervehdyksen. — Olen vain pieni ajatus suurten ajatusten taivaalla, osani on harhailla täällä maailman kylmässä hälinässä. — Eksyneenä siskopiiristäni, ma pieni eksynyt sävel harhailen maailmassa unohduksiin joutuen.]

"Laulajan" lehdillä tapaamme myöskin runon "Lyckans engel" (Onnen enkeli) [Tässä muodossa on herra O. Ansas sen julkaissut "Lönnrotin Albumissa".] ensimäisessä lapsellisessa muodossaan, joka sittemmin korjattuna kuuluu näin:

    Ack, hur hastigt lyckans engel ilar,
    ej sitt rätta hem han eger här!
    Nej, först ofvan jordens sorg han hvilar,
    ty hans hemland ljusa himlen är.

    Stundom dock i låga tiggarkojor
    har den blida engeln bosatt sig.
    Lossar där på smärtans hårda bojor
    delar sina håfvor rundelig.

    Men uti de rikes stolta sinne
    och i furstars höga, granna slott,
    sällan där bor lyckans engel inne,
    ofta samvetsoro, smärta blott.

Vill du stadigt efter lyckan sträfva, sök dess hem först ofvan jordens grus. Då omkring dig skall dess engel sväfva, rika strålar sprida himlens ljus.

[suom.: Oi, kuinka nopeasti onnen enkeli liitää, hänen oikea kotinsa ei ole täällä. Ei, vasta maailman huolten tuolla puolen hän levähtää, sillä valoisa taivas on hänen kotimaansa. — Joskus sentään mataliin kerjäläismajoihin asettuu lempeä enkeli asumaan. Hellittää siellä tuskan kovia kahleita, jakaa runsaasti lahjojaan. — Mutta rikkaitten ylpeässä mielessä ja ruhtinaiden korkeissa, komeissa linnoissa onnen enkeli harvoin asustaa, usein vain omantunnon rauhattomuus ja tuska. — Jos onnea tahdot tavoitella, niin etsi sen kotoa vasta maailman tomun yläpuolelta. Silloin enkelit liitelevät ympärilläsi ja kirkasta valoa levittävät taivaan tulet.]

Tämän runon synkkä, puoleksi uskonnollinen sävy osoittaa varsin suurta kypsyyttä niin nuoressa tytössä. Mutta ettei se ole vain satunnainen mieliala, käy ilmi useista muistakin samanaikuisista pikkurunoista. Niipä hän esim. runossa "Tili Hilma" (Hilmalle) laulaa:

    Men när ingen vänners skara
    mer ditt hjärta trösta kan,
    lägg ditt hopp på Herren bara.
    I all sorg så hjälper Han.

    Uti Honom njut din lycka,
    Han oss unnar mången fröjd.
    Då skall jordens stormar rycka
    alldrig dig från lyckans höjd.

[suom.: Kun ei mikään ystäväparvi sydäntäsi enää lohduta, luota silloin Herraan. Kaikissa suruissa hän apuaan antaa. — Hänessä nauti onneasi, Hän meille iloa suo. Niinpä maailman myrskyt eivät koskaan voi riistää sinua onnen kukkuloilta.]

Niinkuin jo sanottu, tuli pikku Louise Raaheen kouluun syksyllä 1864 ja viipyi siellä seuraavaan kevääseen, jolloin hän palasi jälleen kotiinsa Suomussalmelle. Siten hänen varsinainen koulunkäyntinsä supistui vain kymmeneen kuukauteen. Tosin hän eräässä kirjeessään Fanny Hohenthalille sanoo, että hänet "hyvin pian lähetetään Oulun tyttökouluun", mutta tämä aie raukesi varmaankin varojen puutteesta. Sen sijaan tyttönen sai jatkaa lukujaan kotona, niinkuin hän syyskuussa 1865 kirjoittaa Fannylle:

"Tänne on muuttanut uusi isännöitsijä Pietarsaaresta, Malm nimeltään… Hänen tyttärensä, Constance, opettaa meitä, Fredrikiä, Bettyä ja minua sekä nuorempaa veljeänsä ja se on kovin hauskaa." [Nämä kirjeet, samoinkuin melkein kaikki muutkin, ovat alkujaan ruotsinkielisiä.]

Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään Fannylle (11/2 66) hän kertoo tarkemmin koulunkäynnistään ja neiti Malmista:

"Meidän opettajamme on kovin hyvä ja lapsekas, sillä hän on vielä aivan nuori. Hän tahtoo, että olisimme oikein ahkeria ja että oppisimme paljon. Hän antaa meille lyhyitä läksyjä, mutta ne ovat hyvin osattavat. Ja koulutuntien loputtua, jos olemme olleet oikein kiltit, näyttää hän meille aina jotakin hauskaa, tai on meidän kanssamme sokkosilla ja piilosilla tai leikkii nukeilla… Joskus me pukeudumme hauskoihin pukuihin ja leikimme sitten."

Ämmän rautatehdas, jonka palveluksessa Asp oli, oli toiminut paikkakunnalla jo useita vuosia, ja kun se v. 1863 joutui uudelle omistajalle, joka otti haltuunsa myöskin naapuripitäjässä sijaitsevan, Ämmää vielä paljoa suuremman Kurimon tehtaan, kasvoi liike kasvamistaan ja tehdasta laajennettiin suuresti, jotta siellä ajoittain oli pari sataakin työmiestä työssä. Ämmän ja Kurimon tehtaat sijaitsivat tosin useampien peninkulmien päässä toisistaan, mutta ne muodostivat sittenkin ikäänkuin yhteisen pienen yhteiskunnan, varsinkin kun niillä ajoittain oli yhteiset hoitajat ja toimimiehet. Elämä tehtailla oli hyvin vilkasta, ja isännöitsijät elivät niin suurellisesti, että siitä osittain johtui tehtaiden vararikko ja lopullinen lakkauttaminenkin. Vähäisen käsityksen elämästä tehtaalla ja itse seudusta saamme seuraavasta kirjeestä Fannylle (25/3 66):

"Täällä on suuri koski ja kesäiltasin on ihanaa seisoa sillalla ja katsella sen mahtavia kuohuja ja pyörteitä. Ei koskaan täällä ole hiljaista, yöt päivät koski kohisee. Sekä pyhät että arjet, sekä päivin että öisin on täällä liikettä. — Työmiesten ja johtajien talot sijaitsevat Ämmäkosken partaalla. Ei koko Raahen kaupungissa ole niin kaunista ja suurta rakennusta kuin se missä me asumme."

Ja toisen kerran tyttönen kirjoittaa:

"On yö, kaikki nukkuvat sikeässä unessa, ja minun pitää olla hiljaa, jotta en häiritsisi muita. Me asumme yläkerroksessa, kapteeni Malmin perhe alhaalla… On niin ihmeen hauskaa olla yksin, rauhassa päivän melulta ja melskeeltä."

Ja sitten hän lisää, kuvaten omaa olentoaan:

"Olen yhtä typerä, kokematon ja lapsellinen kuin ennenkin, eikä minusta koskaan mahda tulla hienoa etelän naista. Olen kuitenkin iloinen, jos voin säilyttää sydämeni muuttumatta, jotta se ei vanhenisi minun mukanani, vaan pysyisi entisellään, vailla ulkonaista loistoa ja hienoutta, mutta sen sijaan puhtaana ja sisällisesti hienona."

Ehkei tyttösen aina ollut niinkään helppo säilyttää sydäntänsä "muuttumatta", sillä naapurit ja ystävät hemmoittelivat häntä yhä edelleen ja kehuivat kaikkea mitä hän teki. "Melkein kaikki täällä Kiannalla ihailevat minua", kirjoittaa hän Fannylle (23/3 66). "Minun täytyi lähettää uudet lauluni ja sanomalehteni Ståhlbergeille, [J.G. Ståhlberg, vv. 1862-66 pastori Liliuksen apulaisena Suomussalmella.] ja kaikki sanovat, että minun pitäisi päästä korkeampaan kouluun ja oppia enemmän, jotta minusta voisi tulla toinen Fredrika Bremer. Minä olen niin suuttunut tuohon nimeen," lisää tyttö kuitenkin vaatimattomasti, "sillä hän oli jalo nainen, mutta minä pysyn aina sinä, mikä olen, eikä minusta koskaan tule Fredrika Bremerin kaltaista."

Itsetietoisuutta ei tyttöseltä kuitenkaan, puuttunut, niin lapsellisen viattomalla tavalla kuin se ilmenikin. Mainittuaan ensin kirjeessään (11/2 66) Fannylle, miten kaikki kehuivat Bettyä, nuorempaa sisarta taitavaksi käsitöissä, hän kertoo isän sanoneen, "ettei Lovisa välitä sellaisista töistä, vaan ainoastaan runoista ja romaaneista". Ja kun rouva Malmkin oli sen todentanut sanomalla: "Niin, Lovisan ajatukset, ne kiitävät korkeammalle", lisää tyttö siihen omasta puolestansa: "Niin, ne kiitävätkin korkeammalle, se on totta. Ja siksi olen tullut siihen päätökseen, etten elä kauan, koska kuvailen mielessäni aina tulevaisuuttani ihanana ja itseäni suurena ja ihailtuna kirjailijattarena." Ja lopuksi hän huudahtaa:

"Aina kun vain ehdin, sepitän runoja, se on niin kovin hauskaa."

Ja runoja hän sepittikin, siitä on kylliksi todisteita hänen runovihoissansa. Vuodelta 1865 on olemassa kaikkiaan 14 runoa, enimmäkseen tilapäärunoja, joissa kuitenkin useimmiten on sama vakava sävy kuin varhemmin mainituissa.

Muista runoista, jotka tulkitsevat pienen 12- vuotiaan tyttösen herkkää sielunelämää, on erittäin soma runo "Vallgossen" (Paimenpoika), josta selvästi puhkeaa esiin hänen uskonnollinen mielensä ja herkkä luonnonrakkautensa. Paimenpoika kulkee iloisena ja tyytyväisenä metsässä paimentaen karjaansa:

    Och lätt om hjärtat, lugn och säll
    till skogen hurtigt vandrar,
    jag ilar öfver dal och fjäll
    och ingens lycka klandrar.
    — — —
    Jag muntert sjunger visor små
    och boskapshjorden vallar,
    jag blåser uti hornet — då
    ett eko berget skallar.

[suom.: Keveällä mielellä, levollisena ja onnellisena ma reippaasti metsään astun ja kiiruhdan laaksojen ja vuorten yli kenenkään onnea kadehtimatta. — Iloisesti laulan pieniä lauluja ja karjaani paimennan, ma soitan torveani ja vuori kaikuna vastaa.]

Illalla paimen palaa taas kotiinsa ja kiitettyään iloisin mielin Jumalaa hän laskeutuu olkivuoteelleen lepäämään ja näkee unta viheriöivistä metsistä.

Tämä runo kuvaa tavallaan pienen tyttösen omaa elämää. Huolettomana hän viettää päivänsä luonnon helmassa laulellen laulujaan, ja kun ilta joutuu, kääntyy hänen mielensä Jumalan puoleen, kodin hurskas henki puhkeaa hänessä esiin luonnollisena, hilpeänä hartautena, mutta vaivuttuaan uneen palaavat ajatukset jälleen päivän iloihin ja riemuihin.

Paitsi runoja, jotka melkein kaikki ovat sovelletut tuttuihin säveliin, sepitti tyttönen myös "kertomuksia ja satuja milloin ikänä hänellä oli aikaa", niinkuin hän kertoo Fannylle. Alussa vuotta 1866 hän alkoi toimittaa nuorempien sisarustensa iloksi sanomalehteä, jonka nimenä oli "Lahja. Julbockens berättelser. Gåfva". (Joulupukin kertomuksia.) Toisen numeron takasivulle on merkitty, niinkuin painotuotteeseen ainakin, painopaikka ja aika sekä julkaisijan nimi: "Ämmä bruk, d. 2 Mars 1866. Louise Asp." (Ämmän tehdas 2/3 66.) Lehteä ilmestyi ainakin 22 numeroa, jotka kaikki vielä ovat tallessa.

Kun kolmetoista numeroa oli ilmestynyt, oli pikku toimittaja varmaan väsynyt toimitustyöhönsä, sillä siinä on "Loppusanat", joissa toimittaja ilmoittaa "Joulupukin lopettavan nyt yksinkertaiset kertomuksensa" ja toivoo että "joku toinen ensi vuonna ilahduttaisi lukijoita uudella lehdellä ja hauskemmilla kertomuksilla". Mutta tästä huolimatta ilmestyy n:o 14 sekä seuraavat numerot aivan entisessä asussa. "Tervetuloa jälleen" on sen ensimäisen kirjoituksen nimenä, jossa pieni toimittaja lausuu:

"Siinä toivossa, että pienet lukijat ottavat vastaan lehtensä, julkaisee Joulupukki edelleen 'Lahjansa' aina vuoden loppuun. Kuvia ei siinä tule olemaan, sillä Joulupukin sormet ovat liian karheat ja kohmettuneet, voidakseen näyttää heille kaikkia niitä kuvia elämästä, jotka ovat piirretyt hänen sydämeensä."

Suurin osa lehden sisällystä on suorasanaista, ja useimmat runot ovat samoja kuin "Laulajassa." Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on lehden koko sisällys lähtenyt pienen päätoimittajan kädestä, ja kertomukset kuvaavat enimmäkseen "tositapauksia". Toiset näistä ovat hiukan moralisoivia, mutta enimmäkseen reippaasti kirjoitettuja ja ilmaisevat varsin rikasta mielikuvitusta, hyviä luonnonhuomioita ja uskonnollista mieltä. "Den lilla skvallerbyttan" (Pieni kantelija) antaa hyvän luonnekuvauksen molemmista sisaruksista, Louisesta ja Betystä, mutta samalla siitä pilkistää vähäinen kateuden kärki esiin, kun Bettyä aina kehuttiin ahkeraksi ja järjestystä harrastavaksi ja häntä itseään moitittiin laiskaksi. Samaa aihetta tyttönen on käyttänyt eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan (1872) "Satu", jossa hän muun muassa sanoo:

"Toivolan isännällä oli kaksi poikaa, Eero ja Paavo. Hyvin erilaisia olivat molemmat. Eero oli kummallinen poika, ei häntä kukaan ymmärtänyt. Moni luuli häntä vähän löyhäpäiseksi. Hänen suurin ja ainoa ilonsa oli olla ulkona luonnossa, jossa hän aina näki jotakin kummallista. Siellä puheli hän olentojen kanssa, joita muut eivät koskaan nähneet. Muiden kanssa ja muissa toimissa hän ei mielellänsä viihtynyt; senpä tähden vanhemmat usein huoaten sanoivat: 'Mikä mahtaa tuosta Eero raukasta tulla? Ei hänestä ole meille muuta kuin surua. Toista on, Jumalan kiitos, Paavon laita; hänestä tulee vankka työmies, joka kunnialla elättää itsensä.'"

Kertomuksessa "Skolkamraterna" (Koulutoverit) pieni sanomalehdentoimittaja kuvailee ystävyydensuhdettaan Fannyyn, ja sadussa "August och Verner" kertoo hän kahdesta pojasta, jotka olivat hyviä voimistelijoita ja tavattoman rohkeita ja uskaliaita, mutta samalla kovin pahankurisia. "Mutta mitä merkitsee rohkeus ja uljuus, jos ihminen on ilkeä?" päättää pieni moralisti kertomuksensa.

Varsin humoristinen on kertomus "Julbockens ungdom" (Joulupukin nuoruus), kuvaus pienestä pojasta, joka ei tahtonut oppia lukemaan, vaan melusi ja ilveili, jotta hän lopulta rangaistukseksi sai niin pitkät korvat ja pitkän nenän, että hänen täytyi joulupukkina kiertää maailmaa koko ikänsä. Tämän kertomuksen "sens moral" sisältyy seuraaviin sanoihin: "Rakkaat lapset, olkaa kiltit ja opetelkaa lukemaan, jotta teidän ei kävisi yhtä huonosti kuin minun."

Paitsi sanomalehteään kirjoitti tyttönen tänä aikana pari runoa, jotka osoittavat jo suurempaa kehitystä ja joista samalla käy ilmi, mitä tulevaisuudentoiveita 13 -vuotias tyttö hautoi mielessään. Runossa "En Fantasi" (Mielikuvitelma) hän toivoo kerran pääsevänsä ulos maailmaan ja kehittyvänsä runoilijaksi. Mutta toisessa "Mitt svikna hopp" (Pettynyt toiveeni) puhkeaa myös samalla ilmi epäilys omaan kykyyn. Kokonaisuutena jälkimäinen runo on edellistä heikompi, sillä se on tavattoman pitkä ja vailla keskitystä, mutta seuraavat säkeistöt osoittavat toisaalta suurempaa syvyyttä:

    Manne det är synd att tänka
    eller önska sig hvad här
    fåfängt är att hoppas, vänta?
    Månne sådant synd ock är?
    — — —
    Skall jag säga hvad jag tänkte,
    i min arma barnslighet,
    som mitt hjärta njutning skänkte —
    Jo! se här min hemlighet:
    — — —
    Att bland fosterlandets store
    ock mitt ringa namn engång
    ifrån släkt till släkte fore —
    sedan tystnad var min sång.
    — — —
    nu jag hoppet sviket finner,
    tröstlös, hopplös står jag här.
    — — —
    Mina drömmar far med vinden,
    sjunga ren — sin afskedssång.

[suom.: Onkohan syntiä ajatella tai toivoa itselleen sellaista, mitä täällä on turha toivoa ja odottaa? Onkohan se syntiä? — Sanoisinko mitä lapsellisuudessani ajattelin, mikä tuotti sydämelleni onnea. — Kas tässä salaisuuteni. — Jospa isänmaan suurien miesten parissa minunkin nimeni kerran kulkisi polvesta polveen sitten kun lauluni jo oli vaiennut — nyt toiveeni näen pettyneinä, ja lohduttomana, toivottomana seison tässä. — Unelmani liitävät tuulessa ja laulavat jo — jäähyväislauluaan.]

Yhden ainoan vuoden Louise opiskeli Constance Malmin johdolla, sillä syksyllä 1866 muutti Asp Sotkamoon, jossa hänelle oli uskottu kunnallislautakunnan esimiehen toimi, ja hän otti mukaansa vanhimman tyttärensä, jonka oli määrä hoitaa isän taloutta kunnes muukin perhe myöhemmin talvella saattoi muuttaa sinne. Syynä tähän muuttoon oli se, ettei Asp halunnut enää työskennellä yhdessä kapteeni Malmin kanssa, joka oli aivan tottumaton tehtaan hoitoon ja sen vuoksi aiheutti siellä paljon sekaannusta ja ikävyyttä. Olo Sotkamolla ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun tehtaiden isännöitsijä, patruuna Backman pääsi asiasta perille, eroitti hän Malmin toimesta ja sai Aspin palaamaan takaisin.

Sotkamoon oli Louise lähtenyt iloisella mielellä, sillä hän oli toivonut pääsevänsä Kajaaniin kouluun. Tämä toive raukeni kuitenkin ja hiukan haikealla mielellä hän kirjoittaa Sotkamosta Fannylle:

"… Suurin iloni ja tulevaisuuden toiveeni, onneni, ja sydämeni hartain pyyntö on saada lukea, kirjoittaa, opiskella ja tehdä kaikkea sitä, mihin minulla on taipumusta ja halua. Mutta sellainen elämä ei sovi köyhille lapsille. Toista olisi, jos olisi rikas ja saisi oppia oikein paljon."

Sama alakuloinen sävy pistää myös esiin hänen jatkaessansa:

"Ei meillä ole pianoa. Isä rakastaa suuresti soittoa ja laulua ja hänellä on erinomainen ääni, mutta hän sanoo, että rahoja tätä nykyä tarvitaan muuhun kuin pianon ostoon. Monta kertaa hän on sanonut, ettei minusta täällä kotona tule mitään, koska en ole halukas taloudentoimiin enkä käsitöihin, mutta hän ei voi lähettää minua mihinkään korkeampaan oppilaitokseen."

Tytön kouluttamisesta oli useinkin puhe perheen ja heidän ystäviensä kesken, varsinkin isä olisi sitä halunnut, "jotta ei tyhjään mene hyvä", niinkuin tyttö itse kertoo hänen sanoneen. Ja rouva Lilius oli suositellut Jyväskylän seminaaria, vaikkei sinne menosta tytön nuoruuden vuoksi vielä täydellä teolla voinut olla kysymystä. Mutta Jyväskylä se sittenkin näiltä ajoilta asti väikkyi tyttösen mielessä ihanana tulevaisuuden toivona, ja yhä uudestaan hän kirjeissään Fannylle palaa tähän asiaan.

Niinpä hän lähes kolme vuotta myöhemmin (8/10 69) kirjoittaa:

"En ole vielä kadottanut kaikkea toivoani Jyväskylän suhteen. Rouva Lilius on vastikään kahdessa eri kirjeessä sanonut isälle, että hänen välttämättä täytyy antaa minun lähteä Jyväskylään, tuohon kuuluisaan seminaariin. Ja jos elän ja 'Jumala sen tahtoo' ja täytän 18 vuotta, niin pääsen tuon tulevaisuudenunelmani perille; sillä se on ensimäinen maallinen päämäärä, jonne olen pyrkinyt. Suurempia matkoja en uskalla edes ajatellakaan. Mutta kestää vielä toista vuotta, ennenkuin olen 18 vuoden vanha"

Miten palava halu hänellä oli päästä ulos maailmaan, jossa hänellä olisi tilaisuutta kehittyä ja kuinka ahtaalta elämä kotona hänestä tuntui, näkyy seuraavasta kirjeotteesta, joka on kirjoitettu vähää ennen Sotkamosta lähtöä:

"Olen kuin lintu, joka ikävöi pois häkistään kuullessaan toisten virittävän riemulaulujaan ulkona ja nähdessään auringon paistavan taivaan laella ja puiden vihannoivan metsässä. Turhaan sydän parka saa sykkiä, turhaan koetan vääntää häkin ovea auki. Oi, milloin ovi avautuu, jotta voisin riemuiten ja kevein siivin päästä lentämään Famoksen korkeuksia kohti? Oi, ei koskaan!"

Sama ajatus ilmenee runossa "Jag längtar bort" (Ikävöin pois), vaikka se onkin kirjoitettu paljoa myöhemmin kuin yllä oleva kirje, vasta vuonna 1870; varsin selvästi voi siinä myös huomata ulkoa tulleita, kirjallisia vaikutteita. Pari säkeistöä mainitusta runosta saakoon tässä sijansa:

    Jag längtar bort, jag längtar bort,
    från denna dystra nejd.
    I dessa låga klyftor jag
    ej vinner ära, frejd.
    Mot slägt och vänner står jag här
    i dagligt öppen fejd.
    Jag längtar bort, jag längtar bort,
    från denna dystra nejd.
    — — —
    Jag fågeln är — jag fågeln är
    i burens stängsel än.
    Från okänd värld, som fånge förd,
    förutan hem och vän.
    Ty ingen känner och förstår
    den fångne fågelen.
    Jag fågeln är — jag fågeln är
    i burens stängsel än.

Till öppen värld, till öppen rymd jag längtar svinga mig. Min framtid, fast af molnen skymd skall klar utveckla sig. Och under himlens fria hvalf jag sjunger gladelig. Till öppen värld, till rymden fri jag längtar svinga mig.

[suom.: Mä ikävöin pois tältä synkältä seudulta. Sen matalissa rotkoissa en saavuta kunniaa. Joka päivä taistelen sukuani ja ystäviäni vastaan. Mä ikävöin pois, tältä synkältä seudulta. — Mä lintu olen häkissä. Kotoisin tuntemattomasta maailmasta, vankina, koditta ja ystävittä. Ei kukaan tunne eikä ymmärrä vangittua lintusta. Mä lintu olen häkissä. — Avaraan maailmaan ma tahdon kohota. Tulevaisuuteni, joskin pilvien peittämä, on kirkkaaksi muuttuva. Ja taivaan vapaan holvin alla ma laulan riemuiten. Avaraan maailmaan ma tahdon kohota.]

Asp palasi tyttärineen Sotkamosta helmi- tai maaliskuussa 1867 takaisin Ämmän tehtaalle ja ryhtyi siellä jälleen entiseen työhönsä oleskellen aika ajoittain myös Kurimon tehtaalla, jonka kirjanpito samoin oli hänelle uskottu. Kerran kevättalvella hän otti sinne Louisen mukanaan ja jätti hänet kuudeksi viikoksi tehtaanhoitaja Strömbergin luokse. Viikot kuluivat kuin lennossa tytöltä, sillä Kurimon tehtaalla oli paljon enemmän nuorisoa ja iloista seuraa kuin Suomussalmella, joka, niinkuin hän samana keväänä kirjoitti Fannylle (12/4) "on yhtä köyhä nuorista herroista kuin kaikesta muustakin. He eivät viihdy täällä Pohjolassa, ja ne harvat, joita täällä on, ovat kuin kuihtuneita, hoidotta jääneitä taimia."

Kurimon tehdas sijaitsi erittäin luonnonihanalla paikalla, vuolas Kurimon koski kohisi korkeitten rantaäyräitten lomassa ja sen molemmin puolin kohosivat lukuisat tehdasrakennukset sekä komea isännöitsijäin asuinrakennus. Pihamaata ympäröivät kehässä korkeat, juhlalliset kuuset aivankuin vahtisotilaat, ja pitkä koivukuja johti rantaan, josta tie kulki edelleen niemen nenässä olevaan puistoon, missä ikivanhat puut tarjosivat viileää varjoansa.

Täällä, keitaalla keskellä erämaata, asui patruuna Backman ja hänen lukuisa perheensä viettäen varsin suurellista elämää. Tyttäristä, joita oli kaikkiaan viisi, olivat vanhimmat yhtäikäisiä tai vanhempia kuin Louise, mutta tämä, joka oli vaatimaton ja suoraluontoinen sekä kasvanut yksinkertaisessa kodissa, ei pitänyt heistä, he kun hänen mielestään kohtelivat häntä ylenkatseellisesti "eivätkä osanneet muuta kuin juoruta ja valehdella." Sen sijaan hän oli suuresti mieltynyt perheen vanhimpaan poikaan, Joel Backmaniin, joka oli aivan toisellainen kuin muut sisarukset, vaatimaton, jaloluontoinen ja hienotunteinen. Tosin nuorukainen oli Louisea kahdeksaa vuotta vanhempi, mutta tyttö oli tuntenut hänet aivan lapsesta saakka, ja oleskellut usein yhdessä hänen kanssaan tämän ollessa konttoristina Ämmän tehtaalla. Tänä keväänä ystävyys heidän välillään tuli entistään lujemmaksi, ja eräässä kirjeessään (14/6) Louise uskoo suurena salaisuutena rakkaalle Fannylleen: "Olen vihdoinkin rakastunut, vaikka olen aina vakuuttanut, etten koskaan voisi rakastaa."

Tämä ensimäinen rakkaus, jos sitä siksi edes voi sanoa, ei tullut kuitenkaan pitkäikäiseksi, sillä keväinen halla pani tämän kauniin oraan ennenkuin se ehti tähkäpäälle.

Louisen ololla Kurimossa oli kuitenkin toinen vakavampikin tarkoitus kuin vain huvitteleminen. Yksi Backmanin neideistä ja kapteeni Malmin vanhin tytär pitivät koulua tehtaan työväen lapsille, ja sekä Asp että patruuna Backman toivoivat, että Louise perustaisi samanlaisen koulun myös Ämmän tehtaalle. Louise ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä niin suureen työhön, varmaan häntä myös peloitti ruveta opettamaan suomenkielellä, hän kun itse oli saanut koko kouluopetuksensa ruotsiksi. Sen sijaan hän perusti pienen kotikoulun, jossa oppilaina olivat hänen nuorempi veljensä Jacke, hänen kaksi pientä sisartaan sekä muutamia ruotsinmaalaisten työmiesten lapsia, kaikkiaan noin 10 kappaletta. Opetus kävi yksinomaan ruotsiksi ja oppiaineina oli sisäluku, kirjoitus, laskento sekä käsityöt. Neljä tuntia istuttiin koulutyössä ja sen jälkeen nuori, 15:nnellä vuodella oleva opettajatar, seuraten Constance Malmin esimerkkiä, leikki pienten oppilaittensa kanssa tai vei heidät huviretkille, jolloin hän jatkoi opetustaan ottaen esimerkkejä ympäröivästä luonnosta. Tuollaista retkeä hän kuvailee myöhemmin eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan, jonka nimenä on "Vesi". Erittäin somasti nuori tyttö siinä kertoo, miten hän sai tilaisuuden puhua vedestä soudellessaan pienten sisarustensa kanssa järvellä ja pikkusiskon kysyessä häneltä: "Mistä tämä vesi on tähän järveen tullut?" ja heidän sitten jatkaessaan matkaa jalkasin lehdikossa, jossa kirkkaat kastehelmet välkkyivät monivärisissä kukkasissa ja pikkusiskon jälleen kysyessä: "Onko viime yönä satanut, koska metsä on märkä ja lehdissä on vesipisaria?" Tuo kuvaus ilmaisee yhtä suuressa määrin nuoren tytön runollista mieltä kuin hänen kykyään ymmärtää lasta ja herättää hänen mielenkiintoaan.

Koulu olikin tänä syksynä Louisen ainoana ilona, sillä pastori Liliuskin rouvineen oli muuttanut edellisenä keväänä Isoonkyröön eikä kirkkoherra Snellmanin perhe, vaikka heillä olikin nuorisoa, voinut palkita entisiä monivuotisia ystäviä. Fannylle Louise valittaa surujaan ja antaa samalla varsin humoristisen kuvauksen heidän yhdessä olostaan:

"Kaikki tytöt ovat minua vanhemmat ja kiemailevia ja tunteettomia. Kun käyn Snellmanilla, istumme me tavallisesti salissa yhdessä vanhempien ihmisten kanssa, pastorin rouvan, äidin tai ketä siellä nyt sattuu olemaan ja sitten me juttelemme: Onko neiti Snellman itse ommellut pukunsa? Onko neiti Snellman käynyt nimismiehessä? Minkälaisia leninkikankaita te olette saaneet? j.n.e. Tai me istumme aivan ääneti ja katselemme salaa toisen uudenaikaista pukua tuumien: sellaisen minäkin haluaisin!"

Joulu 1867 toi Louisen runoiluhalulle uutta virikettä, sillä joululahjojen parissa, jotka enimmäkseen olivat tarpeellisia, oli myös lastenlehti "Trollsländan", josta koitui tytölle iloa ja ajanvietettä koko vuodeksi. "Se oli paras kaikista joululahjoista", sanoo hän Fannylle.

Ja jo helmikuun 1 p:nä 1868 hän kirjoittaa jälleen Fannylle: "Minulla on kolme kertomusta valmiina 'Trollsländaa' varten: Prinsessan Mariada, Den förtrollade spegeln (Lumottu peili) ja Blommornas drottning (Kukkasten kuningatar)." Näitä kertomuksia ei kuitenkaan julkaistu lehdessä, mutta mahdollista on, että viimeksimainittu ainakin aiheeltaan on sama kuin vieläkin tallessa oleva samanniminen suomalainen kertomus, "Kukkasten kuningatar", jonka kieli ja tyyli kuitenkin viittaa siihen, että se on kirjoitettu vasta Jyväskylässä.

Eräs ruotsinkielinen kertomus "Var lydig" (Ole tottelevainen) on kuitenkin vielä tältä ajalta tallessa, joka niinikään oli aiottu "Trollsländaa" varten. Sen loppuun on näet liitetty seuraava kirje:

"Rakas Trollslända! Voitko ottaa tämän pienen kertomuksen monien kauniitten kertomustesi pariin, joita kerrot meille? Vaikkei se voikaan kultana kimallella siivilläsi, niin ota se sittenkin, rakas pieni Trollsländani. Se on tositapaus veljestäni. Ota jos voit, pyytää L:e. Yksi Trollsländan pienistä ystävistä."

Kertomus kuvaa erästä ikävää tapaturmaa Aspin perheessä, kun vanhin veli, Fredrik luvatta otti ladatun pyssyn seinältä ja ampui sillä jalkaansa niin pahasti, että hän oli vietävä Kajaaniin lääkärin luo ja sai sairastaa siellä useita viikkoja.

Millä ilolla ja riemulla tyttönen odotti rakasta "Trollsländaansa", käy esiin runosta "Till vår Slända", (Sländallemme), joka v. 1869 painettiin lehden palstoille ja josta nuori runoilija sai palkinnoksi kaksi kirjaa. Samalla toimitus kehoitti häntä kuitenkin toisella kertaa panemaan parempaa huolta muotoon ja lausumaan ilmi ajatuksensa selvemmin. Tyttönen kiittää tästä neuvosta, ja että nuo sanat kytivät hänen mielessään käy esiin eräästä myöhemmin (elok. 1871) kirjoitetusta kirjeestä "Trollsländalle."

"En koskaan voi unohtaa kaunista, kilttiä Trollsländaa, joka kolmen vuoden kuluessa on ollut melkein ainoana ilonani täällä Pohjolassa…" sanoo hän siinä. "Emmekö joskus voisi saada pientä esitystä runoudesta ja runoilutaidosta tai jotain muuta sen kaltaista, josta me pienet vasta-alkajat saisimme neuvoja ja ohjausta sillä alalla?"

Mutta palatkaamme jälleen tyttösen elämään talvella 1868. Tämä talvi oli kova monessa suhteessa, sillä täydellinen kato oli kohdannut näitä pohjoisia seutuja edellisenä kesänä, jolloin juhannukseen asti suuremmat järvet olivat olleet jäässä ja maamies turhaan sai odottaa kesää, joka ei koskaan tullut. Puute ja hätä oli ääretön, vaikka sekä valtio että yksityiset parempiosaiset koettivat parhaansa mukaan sitä lievittää. Tämän raskaan talven maininkeja tuntuu tyttösenkin kirjeissä Fannylle. Huhtikuun 24 p:nä hän kirjoittaa:

"Kevät tekee tuloaan. Oi, kuinka hauskaa. Ilma onkin jo ollut hyvin kaunista, auringonpaistetta, lämpöä ja kesäsadetta. Mutta tänään on jälleen ruma ja kolkko sää, lunta tuiskuttaa, ja maa, joka oli jo melkein paljas, on jälleen lumen peitossa. Täällä on hirveän köyhää. Miten surkeaa se onkaan! Ihmisiä kuolee nälkään kymmenittäin päivässä. Nälkää ja sairautta! Kerjäläisiä on aivan kauheasti. Vilja on hirveän kallista. Jospa Jumala armahtaisi näitä kärsiviä ihmisparkoja ja antaisi meille hedelmällisen vuoden!"

Myöhemmin kesällä hän palaa vielä samaan asiaan:

"Nyt vihdoinkin on kesä tullut pohjolaan. Iloni on suurempi kuin koskaan ennen. Se, joka kaiken talvea on tuntenut maallista onnea ja saanut elää ylellisyydessä, ei käsitä, minkä ilon kevään tulo tuottaa niille raukoille, jotka kaiken talvea ovat saaneet kärsiä kurjuutta ja hätää ja joilla ei ole ollut edes leivänpalaa kodissaan, ainoastaan pakkasta, nälkää ja sairautta ja jotka ovat saaneet myödä lehmänsä ja ostaa viimeisellä rovollaan leipää ja ajaa lapsensa kerjuulle. Niin, kuinka surkea tämä talvi onkaan ollut, kuinka pitkä ja hirveä joka ainoa päivä"

Kaunis kesä, joka seurasi katovuotta ja kovaa talvea, innostutti tyttöstä sepittämään runon "De fattiges vårsång" (Köyhien kevätlaulu). Sen kahdessa ensimäisessä säkeessä hän lausuu kiitoksensa Jumalalle kesän tulosta:

    O, Gud! Du som oss sände
    en sommar varm och skön!
    Oss frälste från elände
    och upptog menn'skors bön.

    Dig prisa nu vi måge
    och tacka dig med fröjd;
    ja, ljude från oss låge
    ditt lof till himlens höjd.

[suom.: Oi Jumala! Sinä joka lähetit meille lämpimän ja ihanan kesän! Pelastit meidät kurjuudesta ja kuulit ihmisten rukoukset. — Sinua me nyt ylistämme ja kiitämme iloisin mielin, niin, kaikukoon meidän alhaisten huulilta sinun ylistyksesi taivaaseen.]

Ja viimeinen säkeistö ilmaisee sen toiveen, joka varmaan sinä keväänä kohosi jokaisen sydämestä Pohjolassa:

Välsigna årets gröda, gif oss ej fåfängt hopp. Oss alla gif vår föda, ja, spisa själ och kropp!

[suom.: Siunaa vuoden sato, älä anna toiveiden pettää. Anna meille kaikille ravintomme, niin, ravitse sekä sielumme että ruumiimme.]

Mutta tämä talvi toi tyttöselle itselleenkin suuren surun, josta hän kertoo Fannylle (24/4). Huhtikuun 17 p:nä oli pitkällistä rintatautia sairastettuaan Joel Backman kuollut 22-vuotiaana, nuorukainen, josta tyttönen edellisenä keväänä oli puhunut Fannylle niin suurella ihastuksella ja jonka seurassa hän oli viettänyt niin monta hupaista hetkeä. Vaikka Louise olikin vasta 15 vuoden vanha eikä Joel Backmanin ja hänen välillään koskaan ollut rakkaudesta ollut puhettakaan, niin väikkyi sittenkin aina hänen mielessään tuon lapsuudenystävän kuva kirkkaana ja kauniina, varhaisimman nuoruudenkevään ihanteena. Hänestä hän puhui vielä viime viikkoinaan Jyväskylässäkin, muistellen hänen hienoa ja jaloa olentoaan, ja monessa runossaan on hän ikuistanut tämän varhain manalle menneen nuorukaisen muiston. Kuinka sydäntäsärkeviltä tuntuvatkaan nuo yksinkertaiset sanat, joilla hän Fannylle aivan tuoreeltaan valittaa suruaan, vaikkei niissä, yhtä vähän kuin ystävän muistoksi kirjoitetuissa runoissa ilmenekään suoranaista rakkautta, pikemmin vain hiljaista kaihoa ja kohtaloon-alistumista. Kirjeen mottona, jonka hän Fannylle kirjoittaa, ovat seuraavat Wallinin sanat:

Den ena går en stund förut, den andra efter! men till slut i himmelen de mötas.

[suom.: Toinen menee edellä, toinen seuraa jäljessä! mutta vihdoin taivaassa he tapaavat toisensa.]

Mikä enne noissa sanoissa piili, sitä elämänhaluinen 15-vuotias tyttö ei voinut aavistaa!

Ja sitten hän kirjoittaa:

"Oi Fannyni, ystäväni! Sydämeni on pakahtua!… Hän (Joel Backman) kuoli viikko sitten. Miten surullista kuolla kaikkein ihanimpana nuoruudenaikana. Mutta onnekas, onnekas hän! Häntä ei pidä sääliä, ei! Mutta mikä suru ja kaipaus hänen omaisilleen! Täytyypä senkin, joka ei ole sukulainen tuntea surua ja liikutusta. Minulle hän oli tuttu lapsuudesta saakka, hänen vilkas luonteensa, miehekäs kauneutensa, hieno käytöksensä ja sekä ulkonainen että sisäinen viehätyksensä veti vastustamattomasti puoleensa nuoren tytön mielen. Hän oli viehättävä nuorukainen, ja nyt tuntuu niin oudolta ja ikävältä… Julma kuolema! Fanny, miten nyt kävikään, tuulentuvat ovat vain tuulentupia! Ah, jospa tietäisit, miten surullinen olen. Iloinen ja surullinen samalla kertaa… Pian hänet — haudataan. Hänen suunsa on sulkeutunut, oi — sulkeutunut!" —

Runo vihkosissa on kolme runoa, jotka varmaan kohdistuvat Joel Backmaniin. "Tili en slumrande vän" (Uinuvalle ystävälle) soveltuu ainakin aivan siihen kuvaan, jonka nuorukaisesta olemme saaneet, sitä paitsi sen viimeinen säkeistö tuo mieleen nuo Wallinin sanat, jotka olivat edellä mainitun kirjeen mottona. Runo kuuluu näin:

Jag tänker på dig ofta o, hulda goda vän! Där rosor evigt dofta skall jag dig se igen.

    Nyss ifrån knoppen vecklad
    din ungdomsblomma var;
    i lifsens bok dock tecknadt
    ditt namn och dina dar.

    Ren bröts din blomsterstängel,
    o, hur jag saknar dig!
    Sä säll du är, o engel,
    ack, bed du ock för mig!

    Ack, slumra saligt stilla,
    o, sof i Jesu namn!
    Din själ från världens villa
    ren är i säker hamn.

Engång i himlens salar dig träffa får min själ, så hoppet till mig talar, till dess ett långt — farväl!

[suom.: Ma muistan sua usein, oi, rakas, hyvä ystävä! Siellä missä ruusut ikuisesti tuoksuvat, saan jälleen nähdä sinut. — Vastikään nuoruutesi kukka kehittyi ummustaan, mutta elämän kirjaan merkitty oli sittenkin nimesi ja päiväsi. — Jo kukkavartesi taittui, oi, miten sua kaipaan! Sa onnekas olet, oi enkelini, rukoile myös puolestani! — Oi, nuku autuaasti, oi nuku Jeesuksen nimeen! Sielusi maailman melskeestä on jo varmassa satamassa. — Kerran taivaan saleissa sinut kohtaa sieluni, niin toivo minulle puhuu, siksi aikaa jää — hyvästi!]

Samoin runot "Barndomen" (Lapsuus) ja "Kyrkogården" (Hautausmaa) ovat varmaan syntyneet tämän haikean kokemuksen johdosta. "Barndomen" antaa kuvan tyttösen huolettomasta lapsuusajasta, jonka ilo äkisti sammuu hänen kadottaessaan ystävänsä. Ja runossa "Kyrkogården" hän kertoo kuun kiertävän hautausmaata, missä tuuheiden koivujen varjossa, monien kumpujen keskellä on vasta umpeenluotu ja kukkasien peittämä hauta. Maan kylmässä povessa lepää nyt ystävä, joka vasta vielä kulki elävien parissa. Ei maailman melske, suru eikä kiista häiritse enää häntä, sillä hän on päässyt kaikista vaivoista parempaan elämään. Luonnonkuvaus tässä runossa on varsin viehkeä:

    Med vemodsfulla blickar ser
    den bleka månen neder,
    till jorden från sin klara sfer
    och stum naturen beder.
    — — —
    — — —
    Men månen vandrar städs sin gång
    och blickar ner till kullen
    och vågen sjunger städs sin sång
    för grafvarna i mullen.

[suom.: Alakuloisin katsein katsoo kalpea kuu alas maahan kirkkaasta avaruudesta ja äänettömänä luonto rukoilee. — Mutta kuu jatkaa alati kulkuaan katsellen kumpua, ja aalto laulaa alati lauluaan haudoille maan povessa.]

Tänä synkkänä keväänä on syntynyt myöskin runo "Mitt sista hopp" (Viimeinen toivoni), jossa nuoren tytön yksinäisyydentunne ja luottamus Jumalaan saa kauniin tulkintansa:

Förskjuten jag är ibland vännernas tal, förskjuten, att ensam här lida mitt kval, förskjuten, att ensam här gråta och le, förskjuten, så ensam i glädje och ve.

    I världen så ensam, så ensam jag går,
    i världen för alla i vägen jag står;
    i världen så okänd jag irrar blott här,
    i världen mig ingen en glädje beskär.

    Jag hoppas på Herren, Han är ju mitt stöd.
    Jag hoppas på Herren i lif och i död.
    Jag hoppas att Herren sin glädje mig ger;
    jag hoppas, jag tror det och sörjer ej mer.

[suom.: Hyljätty ma olen ystävieni parissa, hyljättynä saan yksin kärsiä tuskaani, hyljättynä saan yksin itkeä ja hymyillä, hyljättynä olen yksin ilossa ja surussa. — Yksin ma maailmassa kuljen, kaikkien tiellä vaan seison; tuntemattomana maailmassa harhailen, kaikkea iloa vailla. — Ma toivon Herraan, Hän on minun tukeni. Ma toivon Herraan elämässä ja kuolemassa. Ma toivon, että Herra antaa minulle ilonsa, ma toivon, ma uskon siihen, enkä sure enää.]

Uskonnollinen mieli, joka tässä runossa puhkeaa esille, ilmenee myöskin parissa seuraavana keväänä sepitetyssä virressä, joita Louisen pienet oppilaat lauloivat Aleksanteri II:n syntymäpäivänä vietetyssä juhlassa. Toinen on nimeltään "Bönepsalm" (Rukousvirsi), ja siinä nuori runoilija rukoilee Jumalalta terveyttä ja onnea suuriruhtinaalle. Toisessa runossa "Små barns bön för Kejsaren" (Pienten lasten rukous keisarin puolesta) hän puhkeaa sanomaan:

Låt honom — Gud! — befordra det, som är för Dig blott godt och rätt, gif honom vishet, kraft och mod, Du störste konung, Herre god!

[suom.: Jumala, anna hänen edistää sitä, mikä Sinulle on hyvää ja oikeaa, anna hänelle viisautta, voimaa ja rohkeutta, sinä suurin kuninkaista, rakas Herrani!]

Molemmat runot ovat sepitetyt virren sävyyn, ja pienet oppilaat lauloivat niitä myös virren nuotilla. Varsinkin ensimainitun runon viimeinen säkeistö on syntynyt kokonaan virren vaikutuksesta:

Gif o Herre! att på jorden under hans regeringstid Jesu rike vidgadt vorde blefve genom ordets frid.

[suom.: Oi Herra, anna hänen hallitusaikanansa Jeesuksen vallan laajentua maan päällä sanasi rauhan kautta.]

Kevät 1869 oli jälleen surun ja huolen aika Aspin perheelle, joskaan ei iloakaan puuttunut. Kuolema korjasi näet perheen pienen lemmikin, Vilhelmin, ja vaikka melkein samoihin aikoihin perhe lisääntyikin uudella tulokkaalla, niin ei tyhjä paikka, jonka Vilhelm oli jättänyt, niinkään pian täyttynyt. Kaksi runoa on tältä ajalta olemassa, jotka varmaan kohdistuvat pieneen vainajaan: "På ett barns graf" (Lapsen haudalla) ja "Vid lilla Vilhelms död" (Pikku Vilhelmin kuollessa). Tämän viimeksimainitun runon loppusäkeistä voimme huomata, etteivät nuoren runoilijan ajatukset ensi kertaa viivähtäneet kuoleman tuvilla:

Ej människovisdom dödens skörd kan hindra, ej tårars flöden här vår smärta lindra; blott tron och hoppet, som af Herran går, kan själen trösta, läka hjärtats sår.

[suom.: Ei ihmisviisaus voi tuonen satoa estää, ei kyynelvirrat täällä tuskaamme helpoittaa, vain usko ja toivo, jonka Herra antaa, voi lohduttaa sielua, parantaa sydämen haavat.]

Samoinkuin elämän ulkonaiset tapahtumat vuoroin tänä aikana toivat iloa, vuoroin surua, samoin näyttävät Louisen mielialatkin olleen milloin iloisia milloin vakavia. Mikä nuoruuden ilo ja tyytyväisyys ilmeneekään hänen kirjeestään 4:ltä p:ltä kesäkuuta, jossa hän sanoo Fannylle:

"Minulla on täysi syy olla iloinen ja kiitollinen, kun Jumala on antanut meille niin ihanan kesän jälleen… Täällä Pohjolassa sydän nauttii kaikkein enimmin kesän ilosta. Ei täällä ole suuren maailman huveja. Mutta kun tyynenä aamuna tai viileänä ja ihanana iltahetkenä lähtee ulos nauttimaan kauniista luonnosta, kun kuuntelee hartain mielin lintujen viserrystä, katselee synkkää, juhlallista metsää tai rehevää koivu-, leppä- ja haapalehtoa ja kosken kohinan säestäessä laulaa sellaisia lauluja, jotka soveltuvat hetken mielialaan, silloin ei mieli kaipaa meluavia huveja. Suuri kaunis metsä on meidän teatterikatsomomme. Hyttyset ja perhoset siellä näyttelevät osiaan. Linnut ovat meidän laulajiamme, jos haluamme lähteä konserttiin, ja koko luonto on mitä ihanin 'tableau vivant'. Ullakoltamme johtavat leveät portaat katolle, missä on luukku, ja kun siellä seisoo, niin tuntuu siltä, kuin olisi Mont Blancilla ja näkisi allaan Italian alpit, järvet, kaupungit ja kansat."

Tuollaisena hetkenä epäilemättä on syntynyt tunnesävyltään erittäin reipas laulu "Sommaren" (Kesä), joka kuvaa miten kevät voittaa talven vallan ja kesä saapuu heinäntekoineen ja elonkorjuineen:

Kom och beskåda! Härlig naturen synes för ögat och tjusande ler. Himlen sig hvälfver, blånande, vida. Värmande solen blickar hit ner.

[suom.: Tule ja katso! Ihanana luonto silmään hohtaa ja hurmaten hymyilee. Taivas kaareutuu sinisen avarana. Lämmittävä aurinko silmäilee alas maahan.]

laulaa nuori runoilija. Mutta keskelle iloa pujahtaa sittenkin sekaan surunvoittoinen sävy:

Hinner nog sorgen komma till Eder fast I nu leken i jubel och sång. Smärta, bekymmer, gråna skall håren, blekna ock kindernas rosor engång.

Barnen de leka glada i gräset fria af lifvets tusende kval. Leken, o leken, utan att ana ännu de sorger af tusende tal.

Se huru våren vacker och härlig doftar af vällukt Eder emot! Vänten I käre! Hösten den följer snart efter våren med stormarnas hot.

[suom.: Kyllä suru vielä teidät ennättää, vaikka leikittekin nyt riemuiten ja laulaen. Tuska, huoli harmentaa hiukset, kalventaa myös kerran poskien ruusut. — Lapset leikkivät iloisina heinikossa, vapaina elämän tuhansista suruista. Leikkikää, oi leikkikää aavistamatta noita tuhansia suruja. — Katsokaa kuinka kevät kauniina ja ihanana tuoksuaa teitä vastaan! Odottakaa armaat! Syksy seuraa pian kevättä myrskyjen uhkaamana.]

Tuo vakava piirre, joka on niin ominainen kaikille tyttösen varhaisemmillekin runoille, puhkeaa tänä kesänä ehkä sitä valtavampana esille, siksi että hän kävi rippikoulua kirkkoherra Snellmanin luona yhdessä tämän pojan ja tyttären kanssa. Miten tuo aika vaikutti häneen, kertoo hän useita vuosia myöhemmin kirjeessään Sally Thauvónille (6/1 72):

"Rippikouluni päätyttyä olin ensin sanomattoman onnellinen, minusta tuntui kuin olisin ollut hyvin lähellä Jumalaa. Mutta kauan ei tuota autuutta kestänyt, aloin epäillä, tokko ansaitsin sellaista armoa. Luotin liiaksi omiin voimiini ja omaan kykyyni enkä tahtonut turvata Häneen, jonka välityksellä me yksin voimme tulla autuaiksi, ja siten eksyin yhä kauemmaksi oikealta tieltä."

Tänä rippikoulu-aikana, jolloin tuollaiset ristiriitaiset tunteet taistelevat tytön sielussa, on varmaan sellainen runo kuin "Vårt lif" (Elämämme) syntynyt, jossa nuori tyttö kysyy itseltänsä:

Hvad är vårt lif, hvad är vår lott, då vi på jorden irra? Det är en flyktig stormil blott, som tanken kan förirra! Vår lott är idel sorg och kif. Hvad är vår lott, hvad är vårt lif

    Så flyktig är på jordens rund
    vår fröjd — så obeständig.
    Den kommer — och i samma stund
    man är så arm, eländig.
    Man njuter den så sällan blott.
    Hvad är vårt lif? Hvad är vår lott?

[suom.: Mikä on elämämme, mikä kohtalomme, kun harhailemme maailmassa? Vain kevyt tuulenpuuska, mi ajatukset saattaa harhaan. Kohtalomme on vain surua ja kiistaa. Mikä on kohtalomme, mikä elämämme? —Niin lyhyt maailmassa on ilomme — niin epävarma. Se tulee — ja samassa meolemmekin jälleen köyhät ja kurjat. Harvoin vain siitä saamme nauttia. Mikä on elämämme? Mikä kohtalomme?]