JOHN BOULUOIS'N OMITUINEN RIKOS
Herra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan jäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan, perhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta amerikkalaista lehteä nimeltä Lännen aurinko, jota piloilla sanottiin »Nousevaksi auringonlaskuksi».
Tähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka tekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon rupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain hiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa amerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan selittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii hassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen englantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein syvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet eivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. Aurinko oli täynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla käsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien» rinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä valokuvasarjassa.
Kun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John Bouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan nimeltä Luonnonfilosoofinen kuukauslehti sarjan artikkeleita, esittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt riviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet, jotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi, vaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat verrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet nimen katastrofismi [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset lehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi ollut kysymyksessä, ja Aurinko heitti herra Bouluois'n varjon jättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä ja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat tietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin »Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää pahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.» Ja herra Calhoun Kidd, Lännen Auringosta oli saanut tehtäväkseen mennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon Oxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa tietämättömyydessä tästä arvonimestään.
Sallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä tavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi kello yhdeksän samana iltana.
Kesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset kukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki ympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen aikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »The Champion Arms», astui sisään kyselemään.
Baarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen. Ainoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna väljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti hyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta valiolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja toisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen muistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin — sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.
»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa luonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray Cottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»
»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies heiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin kuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»
»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin maatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös katsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»
»Minä olen menossa tapaamaan herra Bouluoista», sanoi Kidd.
»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta minä en hae häntä kotoa.»
Ja hän nauroi sangen epämiellyttävästi.
»Huvittaako mullistusoppi teitä», kysyi yankee ihmetellen.
»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan», vastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä muuksi väitäkkään.»
Näin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi kuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.
Amerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat hälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja tunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen toisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus. Hänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni; hän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli eräässä hienoston lehdessä nimeltä Yhteiskunnan Turva, jota hän halveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa vakoilijana.
Yhteiskunnan Turva ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin innostuttaneet Lännen Auringon päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi tullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi päättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey Cottagessa tai Pendragon Parkissa.
Lännen Auringon lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan yhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja Derby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä tuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut ja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin yhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena urheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena matkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka hallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen klubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin harrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli suuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen kaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli jotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut suuri taiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään tuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla dilettante.
Nuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen, jotka usein olivat valokuvatut sekä Yhteiskunnan Turvaa että Lännen Aurinkoa varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies, jota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi koko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin tietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut yhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään, tai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat läheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten mukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa, ja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies, kun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin tuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa toisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen ulkopuolella.
Mutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea, kiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt naimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän jumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen läheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden käyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota. Sir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan sairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut hänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä väliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet vähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin tuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n kanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa. Samana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä mullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen Romeosta ja Juliasta, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa eräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.
»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen mies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois saattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on hän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»
»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd syvällä äänellä.
»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen voima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa. Aiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin tai parin perästä.»
Juotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan Grey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa viskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet olivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki siellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun nousua.
Grey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen ympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien takana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään kuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että »ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja kolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että talo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi kuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja. Koirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen englantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden päärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli arvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton miespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.
»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään anteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»
»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme sopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»
»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää ovea kiinni.
Kidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen kanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.
»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos yksin.»
Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt velvollisuuttaan.
Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille, joka ei pitänyt sopimustaan.
»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies Lännen Auringosta oleva siellä paikallaan.»
Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä. Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä, tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.
Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen, paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja, — hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen — mullistavammaksi.
Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa, mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin, me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu, herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.
Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa. Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.
Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.
Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa. Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana — miehen vartalon.
Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona, jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti, sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo, punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä Romeon ja Julian, ja todella kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla, mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.
Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi, oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.
Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että
Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:
»Tekö tämän teitte, te paholainen?»
James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään, viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului valitusta ja hän yritti puhua:
»Bouluois… Bouluois sanon minä… Bouluois teki sen… mustasukkainen minulle… hän oli mustasukkainen… oli, oli…»
Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän seuraavista sanoista:
»Bouluois… minun omalla miekallani… hän heitti sen…»
Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.
»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan lääkäriä. Tuo mies kuolee.»
»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.
»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»
Amerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti päätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen sanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän jo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.
»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka, hyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja poskiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.
»Tavallaan», äänteli Auringon edustaja. »Tulin liian myöhään pelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain tärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»
»Ja kuka murhaaja oli?» kysyi tohtori rypistäen kulmiaan.
»Bouluois», sanoi Calhoun Kidd ja vihelsi hiljaa.
Tohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt vastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:
»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä iltana.»
»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme tosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona tänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta John Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä, yksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen palvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme se, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt hakemaan heitä?»
»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita vielä.»
»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti
Kiddiä lyödä häntä vasten suuta.
»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla tulevat poliisit.»
Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.
»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko kellään tulta?»
Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan, ojensi hän pitkän aseen lääkärille.
»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»
Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.
Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille, missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille. Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla, pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.
»Isä Brown», sanoi hän.
»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on käynyt.»
»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.
Hän ei vastannut kysymykseen, vaan kysyi uudestaan:
»Oletteko nähnyt miestänne?»
»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään osaa.»
Pappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen voimakas ilme kasvoillaan.
»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen.
»Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»
Isä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja pudisti sitten päätään vielä surullisemmin.
»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän, mutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa minulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun kaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä… minä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat häntä vastaan.»
Isä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään otsaansa:
»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin mitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu siihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»
Hän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin muuta ajatellen:
»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat otaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista mitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen mahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän miehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos häneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää suinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi. Jokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo. Te voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa vaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä murhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen romanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin jonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon, tai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi jonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän tekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai lukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo romantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin Championin tyyliä.»
»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin timantit.
»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli sormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen jälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla, niinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne olivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville, kenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta terästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä. Ja vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi yhtä.»
»Paitsi yhtä!» toisti nainen.
»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa tikarilla kuin miekalla.»
»Minä tiedän», sanoi rouva. »Oma itse.»
Syntyi pitkä hiljaisuus ja sitten sanoi pappi aivan äkkiä:
»Olenko oikeassa? Tappoiko sir Claude itsensä?»
»Tappoi», sanoi nainen, kasvot valkeina kuin marmori. »Minä näin sen.»
»Hän kuoli», sanoi Brown, »rakkaudesta teihin?»
Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta, omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.
»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään minusta, vaan minun miehestäni.
»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.
»Hän vihasi minun miestäni siksi että… se on niin outoa, että tuskin osaan ilmaista sitä… siksi että…»
»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.
»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»
Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti kaikki täydellisesti.
Rouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.
»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää mitä tarkoitettiin Championin kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että häntä kadehdittaisiin. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»
»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»
»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten — paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan pieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa olevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan tuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin… kuin hajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina hetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden hämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun al'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti, toinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika, joka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut vähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka itsepäinen.»
»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla kuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät minua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain istuvan ovensa edessä'.»
»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin jättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen aikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin Amerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion, jota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä menestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa osaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista kiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla. minun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko piirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä. Minä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea miehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin kuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä miehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte hänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne', pitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain muuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään sinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän näyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi hän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä sikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku. Kiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi huutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa kuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa toista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»
Syntyi taas hiljaisuus ja sitten sanoi pieni pappi:
»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän miehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen reportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän palvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen Pendragon-puistoon.»
Hänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt pikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat poissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan kiitos!»
Isä Brown säpsähti ja pyörähti puoleksi ympäri kuin merkillinen hyrrä.
»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas — minä sanon… voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn taloa?»
»Oh, palvelijattaret ovat kai jo kotona», sanoi rouva miettiväisesti.
»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan polkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:
»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy John
Bouluois'n rikos lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.
»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä luulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»
Kun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei sievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois istui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen vaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä lähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan hänen sikarissaan.
»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown. Todella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä saakka kun päivällinen oli korjattu pois.
»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella, jokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä murtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»
»Ette», sanoi Bouluois. »Minä lueskelin Veripeukaloa.»
Hän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa huomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä, jota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa, keltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan mitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava, hidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät ja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen iltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän oli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.
»Minä en tahdo riistää teitä Veripeukalon tai minkään muun mullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin luoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»
Bouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä hänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka huomaa joutuvansa hämilleen.
»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla äänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä on joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää tunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa viikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän hirmutyön.»
»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi filosoofi hitaasti.
»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi tuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»
»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin tässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin koulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta. — En osaa selittää sitä… sikarit olivat sopivan matkan päässä… tulitikut mukavasti… Peukalolla oli monta puolta… se ei ollut ainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä mietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta — kirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten ponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin, että kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni mies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin unohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat keskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen…»
»Minä ymmärrän», sanoi isä Brown. »Minä olen nähnyt hänet.»
»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan ainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon ja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown, ja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»
»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja sateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä tulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten olisi seurannut teidän pientä syntiänne.»
»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta olen niin onnellisesti päässyt?»
»Hirteen joutuminen», sanoi isä Brown.
CAESARIN PÄÄ
Bromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta enimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka on kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville johtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija epäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi aukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen silmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden vierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä yksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään yhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja tervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus kahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa katuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai ruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut sijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja jotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä. Noitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten valaistu asunto.
Jos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena syysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen puoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon, joka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka muistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän ulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden omistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi Cobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä Flambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden viimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt naapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän luona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti, kunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon taas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät epäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella, ja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien työmies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi maitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois, hän sanoi pehmeästi:
»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte tuota miestä, jolla on valenenä.»
Flambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö katsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin hämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu vaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen toisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.
»Miestä, jolla on valenenä!», toisti Flambeau. »Missä hän on?»
»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä pyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti peukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä — »ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain tietää suunnan.»
Flambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun välimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä, silkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi hämärään.
Isä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä ollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt pöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän yli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen? Kuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»
Isä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin olisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä valkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät seurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan samaan suuntaan.
»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano 'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt hajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]
»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»
Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin, hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen, taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman. Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.
»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka… No, tämä on hyvin siisti paikka… mutta sellaiset neidit kuin te eivät… eivät yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin vapaaehtoisesti, paitsi…»
»No», sanoi tyttö.
»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain juomaan maitoa.»
»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te tuolla kaikella pyritte?»
»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi »vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä, jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»
»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»
Hän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:
»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä, tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen, perälle… Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka epäilemättä on kunniallinen nainen… muuten, ette te näytä sairaalta vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita. Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa pakopaikka tässä kivierämaassa… Minä en luule olleeni tunkeilevainen silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen… Ja kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte oikeaa lajia… pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista katua pitkin… Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»
»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen eteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli tuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja roomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.
Pappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että toivoin teidän puhuttelevan minua.»
Tyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti harmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin hänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No, koska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun kysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä teiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»
»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown aivan suoraan.
»Mutta sehän on tuollainen kippuranenä», vastusti punatukkainen tyttö.
Nyt hymyili pappi vuorostaan.
»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain huvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen vuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»
»Mutta miksi?» tenäsi tyttö.
»Mitenkäs lasten laulussa sanotaankaan?» virkkoi Brown hajamielisesti.
»Oli kerran väärä mies,
kulki tietä väärää…
»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten väärää nenäänsä.»
»Mitä, mitä hän on tehnyt?» kysyi tyttö, jännityksestä vapisten.
»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne minulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että te tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan kertoa teille.»
Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä; sitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.
»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän toivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on jokin kiinnekohta.»
»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä, »on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen kauhukuva».
»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi, »lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä itsekään.»
Hän koputti sormellaan paikattua pöytäliinaa ja alotti: »Te olette sen näköinen että te tiedätte mikä on kerskailua, ja mikä ei, ja kun minä sanon, että meidän perheemme on vanha ja kunniallinen, ymmärrätte te, että sen mainitseminen on välttämätöntä kertomukseen nähden, ja enimmän todella pelkään veljeni korkeaa ja ankaraa käsitystä siitä, että aateli velvoittaa, ja kaikkea sen tapaista. No niin, minun nimeni on Christielle Carstairs, ja minun isäni oli tuo eversti Carstairs, josta te kai olette kuullut, ja joka keräsi nuo kuuluisat kokoelmat roomalaisia rahoja, n.s. Carstairsin kokoelmat. En osaisi mitenkään kuvailla isääni teille; ainoa, mitä voin sanoa on, että hän itsekin suuressa määrin muistutti roomalaista rahaa. Hän oli yhtä elegantti, oikea, arvokas ja metallinen, sekä yhtä vanhanaikainen. Hän oli ylpeämpi kokoelmastaan kuin univormustaan — ei kukaan voi sanoa hänestä enempää. Hänen omituinen luonteensa tuli selvimmin ilmi hänen testamentissaan. Hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Hän riitautui toisen poikansa, veljeni Giles'in kanssa ja lähetti hänet Australiaan antaen hänelle pienen rahasumman. Sitten teki hän testamenttinsa, jättäen Arthur veljelleni Carstairskokoelmat ja vielä pienen rahasumman. Hän piti sitä palkintona, korkeimpana kunnianosoituksena omasta puolestaan, tunnustuksena Arthurin uskollisuudesta ja suoruudesta sekä niistä korkeista tuloksista, mitä Arthur oli saavuttanut matematiikassa ja taloustieteessä Cambridgessä. Hän jätti minulle hoidettavaksi koko suuren omaisuutensa, ja minä olen varma siitä, että se oli halveksumisen osoitus.
»Arthur oli kai hyvin myöntyväinen tähän, sillä hän on täydellisesti minun isäni kaltainen. Vaikka hänellä ja isälläni oli pientä riitaa hänen varhaisemmassa nuoruudessaan, niin tuskin oli hän ottanut kokoelman hoitoonsa, kun hän muuttui temppelipalvelukseensa antautuneen pakanallisen papin kaltaiseksi. Hän sekoitti nuo roomalaiset puolen pennyn rahat ja Carstairsin perheen kunnian samaan kaavaan, samalla jumaloivalla tavalla kuin hänen isänsä ennen aikaan. Hänen mielestään tuli kaikkien roomalaishyveiden vartioida noita roomalaisia rahoja. Hän ei huvitellut, hän ei menettänyt mitään itsensä vuoksi, hän eli kokonaan kokoelmaa varten. Usein hän ei tahtonut vaivautua pukeutumaan yksinkertaisia aterioitansa varten, vaan hääriskeli ympäriinsä ruskeiden kokoonkäärittyjen paperilappujensa keskellä — joita kellään muulla ei ollut lupa koskea — puettuna vanhaan ruskeaan yönuttuun. Köysivöineen, tupsuineen ja kalpeine, laihoine, hienostuneine kasveineen, oli hän melkein vanhan, askeettisen munkin näköinen. Mutta silloin tällöin halusi hän kuitenkin esiintyä puettuna täydellisesti viimeisen muodin mukaan, mutta se tapahtui vain silloin, kun hän lähti Lontooseen hankkimaan lisiä Carstairsin kokoelmaan puodeista ja myymälöistä.
»Jos te tunnette nuoria, ette hämmästyne, kun minä kerron, että minä tässä ympäristössä aloin joutua alakuloiseen mielentilaan. Myönnän, että nuo vanhat roomalaiset olivat tavallaan tarpeellisiakin. Mutta en ole samanlainen kuin veljeni Arthur; minä en voi olla nauttimatta huvituksista. Minä olen saanut seikkailunhaluisen, vallattoman luonteeni sieltä, mistä sain punaisen tukkani: perheeni toiselta haaralta. Giles parka oli samanlainen, ja minä arvelen, että tuo vanhojen rahojen synnyttämä ilmapiiri selittää osaksi hänen kohtalonsa, vaikka hän todellakin teki rikoksen ja oli joutua vankilaan. Mutta hän ei saattanut käyttäytyä huonommin kuin minäkään, kuten kohta saatte kuulla.
»Nyt tulen kertomukseni typerimpään osaan. Minä arvelen, että niin terävä mies kuin te, voi arvata, minkälaiset seikat alkoivat huojentaa niin levottoman seitsentoista vuotiaan tytön kuin minä, yksitoikkoisuutta sellaisessa asemassa. Mutta minä olen siinä määrin pelottavien tapausten järkyttämä, että minä tuskin voin tehdä selkoa omista tunteistani, enkä tiedä halveksinko minä sitä nyt kuin kevyttä kuhertelua, tai kärsinkö minä siitä kuin särkyneestä sydämestä. Me oleskelimme silloin meren rannalla eräässä pienessä kylpypaikassa Etelä-Walesissa, ja eräällä virastaeronneella merikapteenilla, joka asui pienen matkan päässä, oli poika, viittä vuotta vanhempi minua, joka oli Giles'in tovereita, ennenkuin hän lähti siirtomaihin. Hänen nimensä ei vaikuta kertomuksen kulkuun, mutta sanon teille sentään, että se oli Philip Hawker, kun kerran kerron teille kaikki. Meillä oli tapana käydä yhdessä kravustamassa ja me puhuimme ja ajattelimme kuin olisimme rakastaneet toisiamme; lopulta sanoikin hän sen ja minäkin luulin rakastavani häntä. Jos minä kerron teille, että hänellä oli pronssinruskea kihara tukka ja haukkamaiset kasvot, jotka merielämä oli myöskin ruskettanut, en tee sitä hänen tähtensä, vaan, vakuutan teille, ainoastaan tarinani vuoksi, sillä se oli syynä moneen kummalliseen sattumaan.
»Eräänä kesä-iltana, kun olin luvannut lähteä kravustamaan Philipin kanssa hiekkasärkille, odottelin minä sangen kärsimättömänä seurustelusalissa Arthuria, joka puuhaili juuri ostettuine rahakääröineen, siirtäen niitä hitaasti parin tunnin aikana omaan pimeään työhuoneeseensa ja museoonsa talon takaosassa. Niin pian kuin kuulin raskaan oven lopullisesti sulkeutuvan hänen jälkeensä, laitoin minä painot krapuhaaviini ja olin juuri pujahtamaisillani ulos, kun minä näin, että veljeni oli unohtanut huoneeseen rahan, joka nyt lepäsi kiiltävänä pitkällä penkillä ikkunan luona. Se oli pronssista ja sen väri, yhtyneenä roomalaisen nenän hienoon kaareen, ja jokin piirre pitkän, miehekkään kaulani asennossa teki Caesarin pään aivan tarkkaan Philip Hawkerin näköiseksi. Sitten muistin yht'äkkiä, että Giles oli kertonut Philipille rahasta, joka oli hänen näköisensä ja että Philip oli toivonut saavansa sen. Ehkäpä te voitte kuvitella, mikä hurja, hullu ajatus silloin pyöri päässäni, minusta tuntui kuin olisin ollut noiduttu. Minä ajattelin, että jos minä nyt veisin sen mukaani ja antaisin sen Philipille omituisena kihlasormuksena, muodostaisi se ikuisen siteen meidän välillemme; minä tunsin tuhat sellaista tunnelmaa samalla kertaa. Sitten aukeni minun allani kuin kuilu: ääretön, hirveä tietoisuus siitä, mitä olin tekemäisilläni, ja ennen kaikkea pisti mieltäni tuo sietämätön ajatus, joka poltti kuin tulinen rauta, ajatus, mitä Arthur siitä sanoisi. Carstairsin perheen jäsen olisi varas, ja varas, joka pienentäisi Carstairs'in aarretta! Luulin, että veljeni polttaisi minut noitana sen takia. Mutta tuollaisen fanaattisen julmuuden ajatuskin kiihotti minun synnynnäistä vihaani tuota likaista, vanhaa antikvaarista hullutusta kohtaan ja minun nuoruuden- ja vapaudenkaihoani, joka kutsui minua mereltä. Ulkona paistoi päivä kirkkaasti, tuuli lauloi ja tulikukan keltainen pallo puutarhassa löi ikkunaruutua vasten. Minä ajattelin tuota elävää, versoavaa kultaa, joka kutsui minua pois elämän karuilta kanervakankailta — ja sitten veljeni kuollutta, himmeää kultaa, pronssia tai vaskea, mikä pölyttyi pölyttymistään päivä päivältä. — Luonto ja Carstairsin kokoelmat olivat vihdoinkin joutuneet taisteluun keskenään.
»Luonto on vanhempi kuin Carstairsin kokoelmat, Kun minä juoksin pois katua pitkin merta kohti raha lujasti puristettuna nyrkkiini, tuntui minusta, että koko Rooman keisarikunta ja Carstairsin sukupuu painoi selässäni. Oli kuin vanha hopealeijona olisi ärjynyt minun korvissani, ja kuin kaikki Caesarin kotkat olisivat kirkuen, vinkuvin siivin, ajaneet minua takaa. Ja sitten kohosi sydämeni yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin lapsen leija, kunnes minä pääsin noitten löysien, kuivien hiekkakukkuloiden yli, matalille, kosteille hiekkasärkille, missä Philip jo seisoi polvia myöten meren lämpimässä, kohisevassa vedessä, noin sadan metrin päässä rannasta. Auringonlasku oli leimuavan punainen, ja tuo laaja matala poukama, missä vesi tuskin ulottui polviin puolen penikulman matkalla, oli kuin järvi täynnä purppuranpunaista tulta. Vilauksessa olin riisunut kenkäni ja sukkani ja kahlasin häntä kohti, joka seisoi niin kaukana kuivasta maasta. Matkalla käännähdin ja katsoin taakseni. Me olimme aivan yksin meriveden ja kostean hiekan keskellä, ja minä annoin hänelle Caesarin pään.
»Samalla hetkellä kuvittelin minä, että eräs mies katseli minua tarkasti kaukana hiekkakukkuloilla. Minä tunsin kai heti jälkeenpäin, että se johtui vain kiihottuneiden hermojeni värähdyksistä, sillä mies oli vain musta pilkku kaukaisuudessa, ja minä saatoin parahiksi nähdä, että hän seisoi paikallaan katsellen merelle, pää hiukan kallellaan. Ei ollut mitään syytä pätevästi otaksua, että hän olisi tarkastellut minua; hän saattoi yhtä hyvin katsella laivaa, tai auringonlaskua, tai naurulokkeja taikka ihmisiä, jotka hiljalleen astuskelivat siellä täällä rannikolla meidän takanamme. Kuitenkin, lieneekö minun säikähdykseni ehkä johtunut ennakkoaavistuksesta, sillä, kuinka minä katselinkaan, alkoi hän lähestyä meitä, kävellen reippaasti suoraa tietä meitä kohti laajan, kostean hiekkakentän yli. Kun hän yhä läheni, huomasin minä, että hänellä oli tumma iho ja pitkä parta, ja että hänen silmiään peittivät mustat silmälasit. Hän oli vaatimattomasti, mutta siististi puettu mustiin vaatteihin, vanhasta, mustasta silinterihatusta päässään, lujiin, mustiin kenkiin jaloissaan. Niistä huolimatta astui hän mereen hiukan epäröiden ja tuli minun luokseni suoraan kuin lentävä kuula.
»En voi kuvata teille sitä kauhun ja ihmetyksen tunnetta, joka valtasi mieleni, kun hän aivan hiljaa astui maasta veteen. Oli kuin hän olisi lähtenyt suoraan hiekkasärkiltä ja astellut vakavasti ilmassa. Minusta tuntui siltä, kuin jos talo äkkiä olisi noussut pilviin, tai kuin miehen pää olisi äkkiä pudonnut pois. Hänhän kasteli vain kenkänsä, mutta hän näytti kuitenkin peikolta, joka uhmaili luonnonlakeja. Jos hän olisi epäröinyt hetkenkään veden rajassa, olisi sekin ollut jotain. Niin kuin hän nyt menetteli, näytti hän sitä enemmän katselevan minua valtamerestä välittämättä. Philip oli jonkun matkan päässä selin minuun kyyristyneenä verkkonsa yli. Vieras jatkoi matkaansa, kunnes hän oli parin jalan päässä minusta ja vesi ulottui häntä puoli polveen. Sitten sanoi hän, terävästi kajahtavalla, jokseenkin teeskennellyllä äänellä:
»'Sopisikohan teidän sijoittaa toisaanne eräs hiukan erikoisella leimalla varustettu raha?'
»Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei mikään hänessä ollut selvästi luonnotonta. Hänen tummat silmälasinsa eivät olleet aivan mustat, vaan hyvin tavalliset, siniset. Silmät niiden alla eivät muuttaneet ilmettä, vaan katselivat minua rävähtämättä. Hänen tumma partansa ei oikeastaan ollut pitkä eikä tuuhea vaan näytti paremmin karvatukolta, alkaen korkealta hänen kasvoiltaan aivan kulmaluiden alta. Hänen ihonsa väri ei ollut keltainen eikä harmaa, vaan mieluummin kirkas ja nuortea. Mutta se näytti punaisenvalkean vahan väriseltä, mikä jollainlailla — en tiedä kuinka — vieläkin lisäsi kauhistustani. Ainoa omituisuus, jonka saattoi havaita, oli hänen nenänsä muoto. Se oli tavallaan säännöllinen, mutta sen pää oli kääntynyt kieroon, aivan kuin se olisi pehmeä ja joku olisi iskenyt sitä sivultapäin kevyellä vasaralla. Sitä voi tuskin sanoa epämuodostumaksi, mutta kuitenkaan en osaa selittää teille, miksi se vaikutti minuun painajaisen tavoin. Kun hän seisoi siinä iltaruskon punertamassa vedessä, vaikutti hän minuun kuin helvetillinen merihirviö, joka juuri oli kohonnut karjahtaen verenkarvaisesta vedestä. Minä en tiedä, miksi tuon nenän rakenne vaikutti niin voimakkaasti minun mielikuvitukseeni. Minusta tuntui kuin voisi hän liikuttaa sitä kuin sormea, tai että hän juuri sillä hetkellä liikutti sitä.
»'Pikkuisen avustusta vain', lisäsi hän samanlaisella, narrimaisella äänenpainolla 'muuten täytyy minun kääntyä perheen puoleen.'
»Sitten johtui mieleeni, että minua kohtaan tehtiin kiristysyritys pronssirahan varkauden vuoksi; ja koko minun taikauskoisen pelkoni ja epäilyni nieli ylivoimainen käytännöllinen kysymys. Miten oli hän keksinyt sen? Minä olin ottanut rahan äkillisen mielijohteen vallassa, olin varmasti yksin, sillä minä otin aina varman selon siitä, ettei minua huomattu, kun puikahdin ulos tällä tavoin. Minua ei, kaikesta päättäen, kukaan ollut seurannut kadulla, ja jos olikin, ei hän olisi voinut ottaa röntgenvalokuvaa suljetusta kädestäni. Hiekkakummulla seisova mies olisi yhtä hyvin voinut ampua kärpästä silmään, niinkuin mies haltiatarinassa, kuin nähdä minun antavan rahan Philipille.
»'Philip', huusin minä avuttomasti, 'kysy tuolta mieheltä, mitä hän tahtoo.'
»Kun Philip vihdoin nosti päätään verkkoaan tyhjentäessään, oli hän aivan punainen kuin vihoissaan tai häpeissään, mutta se johtui kai vain kumarasta asennosta tai illan punervasta valosta. Minä olin kai taas jonkun sairaaloisen kuvitelman vallassa, joita näytti pyöriskelevän ympärilläni.
»Hän sanoi miehelle lyhyesti ja äkäisesti: 'Menkää tiehenne täältä' ja tehden minulle merkin seurata häntä, läksi kahlaamaan pois rantaa kohti välittämättä hänestä sen enempää. Hän kulki aina kivisen aallonmurtajan luo, joka pisti veteen hietakumpujen juurella, ja lähti sitten kotiin päin, ajatellen ehkä, että painajaisen olisi vaikeampi kävellä kyhmyisten kivien päällä, jotka olivat vihreitä ja liukkaita merilevistä, kuin meidän, jotka olimme nuoria ja siihen tottuneita. Mutta minun vainolaiseni kulki yhtä teeskentelevästi kuin hän puhuikin, kompuroiden tietään ja toistellen lausettaan. Minä kuulin tuon piipittävän, ilkeän äänen puhuvan minulle olkani yli, kunnes Philipin kärsivällisyys, mikä ei muutenkaan ollut erikoisen vahva — vihdoinkin näytti loppuvan, kun olimme päässeet hietakummun harjalle. Hän kääntyi äkkiä sanoen 'Menkää tiehenne. En voi puhutella teitä nyt!' Mutta kun mies epäröi ja avasi suunsa, antoi Philip hänelle sellaisen puustin sitä vasten, että hän lensi korkeimman hiekkakummun huipulta sen juurelle. Minä näin hänen kömpivän tiehensä yltäpäältä aivan hiekan vallassa.
»Tuo lyönti rohkaisi minua jossain määrin, vaikka se hyvin saattoi suurentaakin vaaraani, mutta Philip ei tavallisuuden mukaan kerskaillutkaan omasta rohkeudestaan. Vaikka hän oli yhtä sydämellinen kuin aina, näytti hän vain masentuneelta, ja ennenkuin minä ehdin kysyä häneltä mitään, erosi hän minusta omalla kadullaan tehden pari huomautusta, jotka vaikuttivat minuun oudosti. Hän, sanoi, että jos otetaan lukuun kaikki asianhaarat, pitäisi minun panna raha takaisin kokoelmaan, mutta että hän itse pitäisi sen 'toistaiseksi'. Sitten lisäsi hän aivan äkkiä ja odottamattomasti: 'Tiedätkö, että Giles on palannut Australiasta?'»
Oluttuvan ovi aukeni ja salapoliisi Flambeaun jättiläismäinen varjo lankesi pöydälle. Isä Brown esitti hänet neidille omalla yksinkertaisella, vakuuttavalla puhetavallaan, vedoten hänen kokemuksiinsa ja soveltuvaisuutensa tällaisiin asioihin, ja melkein tietämättään jatkoi tyttö nyt kertomustaan kahdelle kuuntelijalle. Mutta kumartuessaan ja istuutuessaan ojensi Flambeau papille pienen paperikaistaleen. Brown otti sen hiukan hämmästyneenä ja luki: »Ajurilla Wagga Waggaan, Mafeking Avenue 379, Putney». Tyttö jatkoi sillä aikaa kertomustaan.
»Minä tulin jyrkkää katua ylös omalle talollemme, aivan pyörällä päin. En ollut alkanut vielä selvitä, kun tulin portaille, jossa löysin maitokannun ja tuon kieronenäisen miehen. Maitokannu ilmaisi, että kaikki palvelijat olivat ulkona, ja Arthur, joka tietysti kuhnaili ruskeaan aamunuttuunsa pukeutuneena ruskeassa työhuoneessaan, ei kuulisi eikä välittäisi soitosta. Siis talossa ei ollut muita sisäänpäästäjiä kuin minun veljeni, jonka apu samalla olisi minun häviöni. Epätoivoissani työnsin kaksi shillinkiä tuon inhottavan olennon käteen, ja käskin häntä tulemaan takaisin muutaman päivän perästä, kun olin ajatellut asiaa. Hän meni tiehensä jörönä, mutta paljon arempana kuin minä olin odottanut — ehkäpä olin hän loukkaantunut pudotessaan — ja minä tarkastelin hänen selkäänsä tarttunutta hiekkatahraa, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua, vahingoniloisella nautinnolla. Hän kääntyi kulman ympäri noin kuutta taloa alempana kadulla.
»Sitten avasin itse oven, keitin itse teetä ja aloin miettiä asiaa. Minä istuin seurusteluhuoneen ikkunan ääressä, katsellen puutarhaan, joka hiljaa hehkui illan viimeisessä, täydessä valaistuksessa. Mutta minä olin liian hajamielisellä tai uneksivalla tuulella kiintyäkseni katselemaan hiekkakenttiä ja kukkapenkereitä. Sentähden vaikuttikin tärähdys minuun sitä voimakkaammin, katsellessani ulos niin elottomasti.
»Tuo mieshirviö, jonka olin lähettänyt tiehensä, seisoi aivan liikkumattomana keskellä puutarhaa. Mehän olemme kaikki lukeneet kalpeakasvoisista kummituksista pimeässä, mutta tämä oli pelottavampaa kuin mikään sen laatuinen saattaa olla. Vaikka hänen varjonsa olikin iltaisen pitkä, seisoi hän vielä heleässä auringon paisteessa. Sentähden eivät hänen kasvonsa olleetkaan kalpeat, vaan oli niillä tuollainen vahankarvainen väri kuin parturin näytenukeilla. Hän seisoi aivan paikallaan, kasvot minua kohti käännettyinä, ja minä en osaa kuvata, kuinka kamalan näköinen hän oli tulppaanien ja korkeitten, kirjavien, melkeinpä ansarimaisten kukkien keskellä. Näytti aivan samalta kuin jos puutarhamme keskustaan olisi pystytetty vahanukke kuvapatsaaksi.
»Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän näki minun liikahtavan ikkunassa, kääntyi hän ja meni ulos puutarhasta takaportin kautta, joka oli avoin, ja josta hän kaiketi oli tullut sisään. Tuo hänen taas uudistuva pelkuruutensa hänen lähtiessään, erosi siinä määrin häpeämättömyydestä, jota hän oli osoittanut mereen astuessaan, että tunsin olevani hiukan rohkeampi. Minä arvelin, että ehkäpä hän pelkäsi tavata Arthuria enemmän kuin minä luulin. Kaikissa tapauksissa rupesin minä lopuksi taloustoimiin ja aterioin rauhassa yksinäni — sillä oli sääntöjen vastaista häiritä Arthuria, kun hän järjesteli museota — ja minun ajatukseni, päästyään hiukan vapaammiksi, lensivät Philipin luo ja häipyivät taas haaveihin. No niin, minä katselin tunteettomana, tai pikemmin iloisena toista, verhotonta ikkunaa, joka tällä hetkellä oli musta kuin kivitaulu yön lopultakin maille langetessa. Minusta tuntui, että jokin etanantapainen oli ikkunaruudun toisella puolella. Mutta kun minä katselin tarkempaan, oli se enemmän ruutua vasten painetun miehen peukalon näköinen; se oli kiverä kuin peukalo. Pelko ja rohkeus vuorottelivat minussa, minä syöksyin ikkunan luo ja peräydyin sitten päästäen käheän huudon, jota tuskin kukaan muu kuin Arthur kuuli.
»Sillä se ei ollutkaan sormi, vielä vähemmin etana. Se oli lasia vasten painetun käyrän nenän pää, joka näytti valkealta puristuessaan ruutua vasten, ja tuijottavat kasvot ja silmät sen takana olivat ensin näkymättömät, mutta sitten harmaat kuin kummituksella. Minä paiskasin jollain tavoin luukut kiinni, syöksyin huoneeseeni ja suljin oven. Mutta juuri kun olin sinne menossa, voin vaikka vannoa, että minä näin toisen mustan ikkunan ja siinä jotain, mikä muistutti etanaa.
»Lienee sittenkin parasta mennä Arthurin luo joka tapauksessa. Jos tuo hirtehinen yhä hiiviskeli talon ympärillä kuin kissa, saattoi hänellä olla pahempiakin tarkoituksia kuin kiristys. Heittäköön veljeni minut ulos ja kirotkoon minut ainaiseksi, mutta hän oli sentään gentlemanni ja puolustaisi minua epäröimättä. Ajateltuani kiihkeästi kymmenen minuuttia menin minä alas, kolkutin veljeni ovelle ja astuin sisään: nähdäkseni viimeisen ja kauheimman näyn.
»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta kieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu röyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun valossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen nenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan, aivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin elefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli ajanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen tietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.
»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse mitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle kaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka ne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein meni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja minä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut. Pelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä mennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja palasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen, joka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla tuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen katoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet vastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan millä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani ja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut asunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin pakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni — mutta Philipiä myöskin… Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin museossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan tunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin tuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta katua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.
»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä en väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja niinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin, kuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai kuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin hänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»
»Se on kummallinen pulma?» myönsi Flambeau.
»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein nyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme luonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»
Tyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä», sanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.
Samana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään Fulham housea, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin perheen satunnaiseksikaan asunnoksi.
»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi ajatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut selkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies, jolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka hän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei…»