»No?» kysyi hänen toverinsa kärsivällisesti.
Flambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi tullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen mies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi selittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker oli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen edustajalleen rannalla.»
»Se on totta», myönsi pappi kohteliaasti.
»Oletteko huomannut erään toisen seikan?» jatkoi Flambeau innokkaasti. »Tuo Hawker kuulee morsiantaan loukattavan, mutta ei lyö, ennenkuin he ovat tulleet pehmeille hietakummuille, missä hän saattoi esiintyä voittajana näennäisessä taistelussa. Jos hän olisi lyönyt kivikossa, tai vedessä, olisi hän voinut loukata liittolaistaan.»
»Sekin on totta», sanoi isä Brown nyökäten.
»Ja nyt, tarkastakaamme sitä alusta. On kysymys harvoista henkilöistä, kaikkiaan kolmesta. Itsemurhaan tarvitaan yksi henkilö, murhaan kaksi ja viimein kiristykseen kolme.»
»Miksi?» kysyi pappi hiljaa.
»No, tietysti», huusi hänen ystävänsä. »Yhdenhän täytyy olla paljastettavana, yhden uhkaajana, ja lopuksi yhden, jota paljastus pelottaa.»
Mietittyään vaieten pitkän aikaa pappi sanoi:
»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti tarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen.
»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse uhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi raittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten kapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä toisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se vaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja seuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla, waleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä, hyvä veli!»
»Herran tähden!» huudahti Flambeau, »ettehän tarkoittane…»
Nopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen kultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota roomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti tervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»
»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin mielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän suojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette arvannut kaikki ominpäin.»
»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo hiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä hänet hellävaroen.»
Ottaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä kanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä ei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown oli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin puolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli riisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.
»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan takaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo omituinen nenä.
Flambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi hän.
»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän kokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»
Ilme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti esiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke. Siitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella. »Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia perhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten oven jälkeensä.
»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin yli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian myöhään.
Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo soittaakseen poliisille ja lääkärille.
Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan nykyaikaisia englantilaisia rahoja.
Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»
Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi, jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»
Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»
»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta… älä tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä minä… mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»
»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat sangen hyvin.»
EVERSTI GRAY’N VIHANNEKSET
Isä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena aamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin itse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät yhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet piirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana näkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat selvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä oli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien nimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei kellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän sellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja laajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua, mikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin tai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei hämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja heikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli, että se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään muistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään muuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat: soodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka syntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei tuntunut olevan mitään järkeä.
Isä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä vaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti pienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta. Toiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon yksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla voinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan ainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei voinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin, joihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi, ja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai verenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa omien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan matkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut häneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä selitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.
Sitten kirkastui harmaa näköpiiri hopeiseksi, ja kajastavassa valossa huomasi hän saapuneensa talon luo, jonka omisti englantilais-intialainen majuri, nimeltä Putnam; majurilla oli maltalainen kokki, joka kuului isä Brownin seurakuntaan. Hän alkoi myöskin muistella, että pistoolin laukaukset ovat sangen vakavia pamauksia ja että niillä oli seurauksia, jotka virallisesti kuuluivat hänen alaansa. Hän kääntyi ympäri puutarhatielle, joka johti talon pääkäytävän ovelle.
Noin puolivälissä pisti talon toiselta sivulta esiin ulkonema, kuin hyvin matala vaja, mutta se oli, niinkuin hän myöhemmin huomasi, hyvin suuri rikkalaatikko. Sen kulman takaa tuli olento, aluksi kuin tummempi varjo sumun keskellä, ja se näytti tähystelevän ja kyyristelevän. Kun se tuli lähemmäksi, ruumiillistui se haahmoksi, joka todella oli tavattoman kiinteä. Majuri Putnam oli kaljupäinen paksuniskainen mies, lyhyt ja hyvin ruumiikas. Hänen kasvonsa olivat tuota melkein herpaantunutta lajia, jonka itämaiseen ilmastoon yhtyneet länsimaiset nautinnot aiheuttavat. Mutta kasvot olivat hyvin hyväluontoiset, ja nytkin hämillään ja kysyväisinä, oli niillä jonkunlainen viaton irvistys. Hänellä oli niskassaan leveä palmulehvähattu, joka johti mieleen sädekehän, mikä ei ollenkaan sopinut hänen kasvojaan ympäröimään, muuten oli hän puettu ainoastaan hyvin räikeänväriseen puna- ja keltajuovaiseen yöpukuun, joka, vaikka se olikin hehkuvan näköinen, oli kai hyvin kylmä viileänä aamuhetkenä. Hän oli nähtävästi tullut ulos talostaan hyvin nopeasti, ja pappi ei ollut vähääkään hämmästynyt, kun hän muitta mutkitta huusi:
»Kuulitteko pamauksen?»
»Kyllä», vastasi isä Brown. »Arvelin, että on parasta katsahtaa sisään, jos sattumalta olisi tapahtunut jotakin.»
Majuri katseli häntä hiukan kieroon hyväntuulisilla, marjamaisilla silmillään. »Mistä arvelette tuon melun johtuneen?» kysyi hän.
»Sehän pamahti kuin pyssy tai joku sellainen», vastasi toinen hiukan epäröiden, »mutta sillä tuntui olevan hyvin omituinen kaiku.»
Majuri katseli häntä yhä rauhallisesti, mutta pullottavin silmin, kun pääovi äkkiä paiskautui auki heittäen kaasuvalon virran hälvenevään sumuun, ja toinen yöpukuinen mies juoksi tai vierähti puutarhaan. Olento oli paljon pitempi, laihempi ja voimakkaampi kuin toinen, ja hänen yöpukunsa, vaikka yhtä troopillinen, oli verrattain maukas sitruunankeltaisine viiruineen valkealla pohjalla. Mies oli laiha, mutta miellyttävä, vielä ruskettuneempi kuin toinen: hänellä oli kotkan kasvot ja verrattain syvälle painuneet silmänsä ja hänen hiilenmustat hiuksensa hänen vaaleitten viiksiensä yhteydessä tekivät hiukan omituisen vaikutuksen. Kaiken tämän huomasi isä Brown yksityiskohdittain myöhemmin, kun hänellä oli parempaa aikaa. Tällä hetkellä näki hän miehessä vain yhden seikan: hänellä oli revolveri kädessä.
»Gray», huudahti majuri häneen tuijottaen, »tekö ammuitte laukauksen?»
»Minä», vastasi mustatukkainen herra tulisesti, »ja niin tekin olisitte tehnyt minun sijassani. Jos paholaiset ahdistaisivat teitäkin kaikkialla ja lähes…»
Majuri näytti keskeyttävän sangen kiireellisesti. »Tämä on minun ystäväni isä Brown», sanoi hän. Ja sitten lisäsi hän kääntyen Browniin: »En tiedä, oletteko ennen tavannut eversti Grayn kuninkaallisesta tykkiväestä.»
»Minä olen tietysti kuullut hänestä», sanoi pappi viattomasti.
»Sattuiko… sattuiko kohti?»
»Luullakseni», vastasi Gray vakavasti.
»Kaatuiko», kysyi majuri Putnam matalalla äänellä. »Kaatuiko hän, vai huusiko hän, vai mitenkä?»
Eversti Gray katseli isäntäänsä omituisella, muuttumattomalla ilmeellä.
»Minä kerron teille tarkkaan, mitä se teki», sanoi hän. »Se aivasti.»
Isä Brownin käsi kohosi puoliväliin päätä kohti, niinkuin miehen, joka äkkiä muistaa jonkun nimen.
Nyt hän tiesi mitä se oli, joka ei ollut soodapullonsuhinaa, eikä koiran urahtelua.
»Kas», huudahti tuijottava majuri. »Minä en ole koskaan ennen kuullut, että sotilasrevolveri olisi esine, jolle aivastetaan.»
»En minäkään», sanoi isä Brown arasti. »Olipa onni, ettette tullut suunnanneeksi tykistöänne häntä kohti, olisipa hän silloin saanut pahanpuolisen nuhan.»
Sitten sanoi hän mietittyään hiukan: »Oliko se varas?»
»Mennään sisään», sanoi majuri Putnam terävänlaisesti ja näytti tietä taloon.
Talon sisäpuolella ilmeni tuo aamuisissa taloissa usein silmiin pistävä eriskummaisuus, että huoneet näyttivät valoisemmilta kuin taivas ulkopuolella, senkin jälkeen kuin majuri oli sammuttanut kaasuliekin hallista. Isä Brown hämmästyi nähdessään, että komea ruokapöytä oli katettu kuin juhla-ateriaa varten, ruokaliinoineen ja joka lautasen vieressä tarpeettoman erimuotoiset viinilasit. Olihan hyvin tavallista, että pöydällä tähän aikaan aamusta oli illallisen jätteitä, mutta että se näin aikaiseen oli juuri äsken katettu, oli tavattomampaa.
Kun hän seisoi epäröiden hallissa, hyökkäsi majuri Putnam hänen ohitseen ja loi nopean silmäyksen yli soikean pöytäliinan. Lopuksi sanoi hän metelöiden: »Kaikki hopeat poissa! Kalaveitset ja kahvelit poissa! Vanha mausteastia poissa! Vanha, hopeinen kermakannu poissa! Ja nyt, isä Brown, olen valmis vastaamaan teille, oliko se varas.»
»Te olette tyhmiä ja sokeita», sanoi Gray itsepäisesti. »Minä tiedän paremmin kuin te, ketkä tätä taloa ahdistavat; minä tiedän paremmin kuin te, miksi…»
Majuri taputti häntä olalle aivankuin sairasta lasta viihdytellen, ja sanoi: »Se oli varas. Se oli selvästi varas.»
»Aika viluinen varas», huomautti isä Brown. »Niin viluinen, että on helppoa päästä hänen jäljilleen.»
Majuri pudisti synkästi päätään. »Pelkäänpä että hän nyt on saavuttamattomissa», sanoi hän.
Sitten, kun levoton eversti revolvereineen lähti taas ovesta pihalle päin, lisäsi hän kuiskaavalla, uskottelevalla äänellä:
»En tiedä pitäisikö minun lähettää hakemaan poliisia, sillä minä pelkään, että ystäväni on lennätellyt luotejaan vapaanpuoleisesti, ja lähestynyt lakia väärältä puolen. Hän on elänyt hyvin villissä ympäristössä ja sanoakseni teille suoraan, luulen minä, että hän joskus kuvittelee kaikenlaista.»
»Luullakseni te kerran kerroitte minulle», sanoi isä Brown, »että hän luulee jonkun salaisen intialaisen seuran ahdistavan häntä.»
Majuri Putnam nyökkäsi myöntävästi, mutta kohotteli samalla kertaa olkapäitään. »Minä luulen, että on parasta mennä ulos hänen jälkeensä», sanoi hän. »Minä en enää — kuinka sanoisinkaan — halua kuulla lisää aivastuksia.»
He menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he näkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena, tarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa kun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman kierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai kolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.
Hän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata esinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä sisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä Brown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä muuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin salaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan tuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.
Kun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä näytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli haihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä, se oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin henkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja pukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen liina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna näyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta mielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän puheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset ja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen lumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan olla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli noita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet. Ainoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli hänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän ympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa, puettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli hänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli yhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin ja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden, lyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään hänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti silmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain kaunisteltua puhetta.
Kolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin: hän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja tällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja päättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin suojatti.
»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina, ettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»
»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin vanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»
»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te ette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen takia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta kaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä ilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver serkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista jälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te miehet tulette toimeen yksinänne.»
»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin ystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme usein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te kai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän ei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän, että te haluatte kuulla soittoa.»
»Minä tahdon mennä kirkkoon», sanoi hän, jokseenkin tuikein silmin.
Hän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä, koska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja piirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään ja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja muodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja silmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä, niinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon. Sillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin päättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown päätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi lähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam oli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin aamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat aamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman jäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in, vanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään ja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja lähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä olisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in kasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown katselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.
Kun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan kuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä Brown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin kuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.
»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte minua hulluna niin kuin nuo muutkin?»
»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä olen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»
»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Gray jyrkästi.
»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa sairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te koetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette sitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»
»Ja mitä se on?»
»Te tahdotte todistuksen siitä, että olette väärässä», sanoi Brown.
Viimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen ja katseli nyt pappia kiihkein silmin.
»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua vastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en hyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!
»Hänkin on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä, mustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän siitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että paholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä olin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»
Hiukan vaiettuaan sanoi hän: »Kuulkaapas, minä en ole nähnyt teitä ennen, mutta te saatte nyt kuulla koko tarinan. Putnam ja minä olimme ystäviä samassa ruokakunnassa, mutta muutamien tapausten vuoksi Afganistanin rajalla sain minä rykmentin paljon ennen kuin monet muut, ja meidät päästettiin molemmat invaliideina kotiin hiukan sen jälkeen. Minä olin kihloissa Andreyn kanssa jo silloin, ja me matkustimme kaikki yhdessä takaisin. Mutta paluumatkalla tapahtui jotain. Omituisia tapauksia. Seuraus siitä oli, että Putnam tahtoi keskeyttää matkan ja Andreykin tahtoi pysähtyä, ja minä tiedän mitä he ajattelivat. Minä tiedän mitä he minusta ajattelivat, ja te myöskin.
»No niin. Tällainen oli asia. Kun me olimme viimeistä päivää intialaisessa kaupungissa, kysyin Putnamilta enkö voisi mistään saada muutamia Trichinopoli-sikareja ja hän osoitti minulle pienen kaupan vastapäätä asuntoani. Olen sittemmin huomannut, että hänen tarkoituksensa oli aivan suora, mutta 'vastapäätä' on vaarallinen sana, kun kunnollisen talon vastapäätä on viisi kuusi likaista mökkiä, ja minä erehdyin kai ovesta. Se aukeni vaikeasti ja johti pimeään, mutta kun minä käännyin takaisin, painui ovi takanani kiinni ja asettautui paikoilleen satojen saranoiden vinkuessa. Ei ollut muuta neuvoa kuin astua eteenpäin, ja niin kuljin minä käytävästä käytävään pilkkopimeässä. Sitten tulin minä portaille ja sitten salaovelle, jota vahvisti huolekkaasti tehty säppi itämaisesta raudasta. Sen löysin minä vain hapuilemalla, mutta vihdoin se antoi myöten. Minä tulin taas ulos hämärään, johon pienet, mutta tasaisesti palavat lamput alempana loivat vihreän vivahduksen. Ne valaisivat ainoastaan omituisten, tyhjien patsaiden jalustat tai liepeet. Aivan minun edessäni oli jotain, mikä näytti vuorelta. Minä tunnustan, että minä melkein vaivuin kivipermannolle, jolla seisoin, huomatessani, että se oli epäjumala. Ja kaikkein pahinta oli se, että sen selkä oli minuun päin.
»Se oli tuskin puoleksikaan inhimillinen, arvasin minä, päättäen sen pienestä, kyyristyneestä päästä ja vielä enemmän jonkunlaisesta hännäntapaisesta, tai lisäjäsenestä, joka kääntyi ylös takaa ja osoitti kuin ilkeä, leveä sormi, jotain sen leveän kiviselän keskelle kaivettua tunnustuksellista kuviota. Himmeässä valaistuksessa olin minä alkanut, en suinkaan kauhistumatta, arvailla tuon kuvan merkitystä, kun sattui vielä kamalampi tapaus. Temppelin muurissa takanani aukeni ovi ja ulos astui mies, jolla oli ruskeat kasvot ja musta puku. Hänen vaskilihaisilla kasvoillaan, norsunluisine hampaineen väreili muuttumaton hymy, mutta minun mielestäni oli inhottavin piirre hänessä se, että hän oli puettu eurooppalaiseen pukuun. Minä olin valmistautunut näkemään juhlapukuisia pappeja tai alastomia fakiireja. Mutta nyt tuntui siltä kuin tuo epäjumalan palvelus olisi levinnyt kaikkialle, kuten minä lopulta sain sen havaita.
»'— Jos te olisitte nähnyt vain Apinan jalat — sanoi mies yhä hymyillen ilman muuta johdantoa — olisimme me olleet hyvin suopeita: teidät olisi vain kidutettu kuoliaaksi. Jos te olisitte nähnyt Apinan kasvot, olisimme yhä olleet sangen kohtuullisia: teitä olisi vain kidutettu, ja olisitte jäänyt eloon. Mutta koska te olette nähnyt Apinan hännän, täytyy meidän langettaa ankarin tuomio, joka kuuluu: 'Lähtekää vapaasti'.
»Kun hän sanoi nämä sanat, kuulin minä vahvan rautasalvan, jonka kimpussa olin ponnistellut, automaattisesti aukeavan ja sitten kuulin minä raskaan katuoven käytävän toisessa päässä, jonka läpi olin kulkenut, kääntyvän saranoillaan.
»'— On turha pyytää armoa, teidän täytyy lähteä vapaasti' — sanoi hymyilevä mies — 'Tästä lähin tulee hius lyömään teitä kuin miekka ja tuuli tulee puremaan teitä kuin käärme; aseet lennähtävät teitä vastaan tuntemattomalta suunnalta ja te tulette kuolemaan monta kertaa —'
»Samalla katosi hän taas takaseinän kautta ja minä tulin ulos kadulle.»
Gray vaikeni ja isä Brown istahti huolettomasti maahan alkaen noukkia päivänkakkaroita.
Sitten jatkoi soturi: »Tervejärkinen Putnam tietysti pilkkasi minun pelkoani, ja siitä hetkestä alkoi hän epäillä mieleni tilaa. No, minä kerron teille vain muutamalla sanalla nuo kolme seikkaa, jotka senjälkeen ovat tapahtuneet, ja te saatte sanoa, kumpi meistä on oikeassa.
»Ensimäinen tapahtui intialaisessa kylässä viidakoitten reunalla, satojen penikulmien päässä temppelistä, tai kaupungista, tai heimon ja tapojen alueelta, jossa kirous oli suunnattu minuun. Heräsin pimeässä keskiyöllä ja loikoilin ajattelematta mitään erikoista, kun minä tunsin, että minun kurkkuni ympärille oli kietoutunut kutkuttava esine, aivan kuin hius tai rihma. Minä säikähdin sen eriskummaisuutta, enkä voinut olla ajattelematta temppelissä kuulemiani sanoja.
»Mutta kun minä olin noussut ylös ja hankkinut valoa ja peilin, oli viiva kaulani ympärillä verinen.
»Toinen tapahtui majapaikassa Port Saidissa, myöhemmin, kotimatkallamme. Se sattui talossa, joka oli jonkunmoisen kapakan ja harvinaisuuskaupan välimuoto, ja vaikka siellä ei ollut mitään Apinan palvelusta muistuttavaa, niin on sentään mahdollista, että joku sen kuvista tai taikakaluista oli siellä. Sen kirous oli siellä kaikissa tapauksissa. Minä heräsin taas pimeydessä tunnelman vallassa, jota ei voi selittää kylmemmillä tai tarkemmilla sanoilla kuin että tuuli puri kuin käärme. Elämäni oli sammumaisillaan, minä löin päätäni seiniin, kunnes hoiperruin ikkunaa vasten, ja putosin mieluummin kuin hyppäsin alempana olevaan puutarhaan. Putnam, tuo poika parka, joka oli sanonut edellistä tapausta satunnaiseksi naarmuksi, oli pakoitettu ottamaan asian vakavasti tavatessaan minut puoleksi tunnottomana ruohokossa aamun hämärtäessä. Mutta minä pelkään, että hän piti mielentilaani eikä kertomustani huolestuttavana.
»Kolmas tapahtui Maltassa. Me olimme siellä eräässä linnoituksessa, ja kun se tapahtui, olivat makuuhuoneemme avoimelle merelle päin, joka ulottui melkein meidän ikkunalautoihimme saakka lukuunottamatta valkeaa rantavallia, joka oli yhtä autio kuin meri. Minä heräsin taas, mutta nyt ei ohutkaan pimeä. Kuu paistoi heleästi, kun minä astuin ikkunan eteen. Minä olisin voinut nähdä linnun alastomalla muurilla, tai purjeen näköpiirissä. Mutta minä näinkin jonkunlaisen kepin tai oksan, joka tulla kierretteli autiossa ilmassa. Se lensi suoraan minun ikkunaani kohden ja löi pirstoiksi lampun sänkyni vieressä, josta juuri olin noussut. Se oli tuollainen kummallisen muotoinen sotanuija, joita itämaiset heimot käyttävät. Mutta se ei ollut lähtenyt ihmiskädestä.»
Isä Brown pani pois päivänkakkarakimpun, jota hän järjesteli, ja nousi ylös kiihkeän näköisenä:
»Onko majuri Putnam hankkinut», kysyi hän, »jonkun tuollaisen itämaisen harvinaisuuden, aseen, epäjumalankuvan tai sentapaisen, mistä joku olisi saanut vihjauksen?»
»Hänellä on paljon niitä, vaikkei hän niillä mitään tee, luulen minä», vastasi Gray »mutta tulkaa kaikissa tapauksissa hänen työhuoneeseensa.»
Kun he astuivat sisään, kulkivat he neiti Watsonin ohi, joka napitti hansikkaitaan kirkkoon lähtiessään, ja kuulivat Putnamin äänen alempana yhä neuvovan kokille keittotaitoa. Majurin työhuoneessa ja harvinaisuuskokoelmassa tapasivat he äkkiä kolmannen henkilön, joka silkkihattu päässä ja päällysvaatteet yllään tutki tupakkapöydän luona avonaista kirjaa, jonka hän sulki jokseenkin syyllisen näköisenä ja kääntyi heitä kohti.
Gray esitti hänet hyvin kohteliaasti tohtori Omaniksi, mutta hän näki sellaisen vastenmielisyyden kuvastuvan toisen kasvoilla, että isä Brown arvasi noiden kahden miehen olevan kilpakosijoita Andrey'n tietäen tai tietämättä. Tuo vastenmielisyys ei ollut epämieluisaa isä Brownille. Tohtori Oman oli todella hyvin miellyttävän näköinen herra, kaunispiirteinen, mutta tumma kuin aasialainen. Mutta isä Brownin täytyi vakuuttaa itselleen kiivaasti, että täytyy varoa juuri niitä, jotka käyttävät vahaa teräväksi leikatuissa parroissaan, ja joilla on pienet, hansikoidut kädet, ja jotka puhuvat puhtaasti sointuvalla äänellä.
Grayta näytti jokin tuossa pienessä rukouskirjassa Omanin mustahansikkaisessa kädessä erikoisesti häiritsevän. »Minä en tiennyt, että se kuului teidän alaanne», sanoi hän töykeästi.
Oman hymyili suopeasti, loukkaantumatta: »Tämä onkin, tietääkseni», sanoi hän laskien kätensä äsken sulkemansa suuren kirjan kannelle, »myrkkyjen ja sen sellaisten luettelo. Mutta se on liian suuri kirkkoon vietäväksi.»
Sitten pani hän pois ison kirjan ja hänen liikkeissään tuntui taas kiireen ja nolouden vivahdus.
»Minä otaksuin», sanoi pappi, jolla näytti olevan suuri halu vaihtaa puheenaihetta, »että kaikki nuo keihäät ja esineet ovat Intiasta?»
»Kaikkialta», vastasi tohtori. »Putnam on vanha sotilas, ja hän on ollut
Mexikossa, Australiassa ja Ihmissyöjä-saarilla minun tietääkseni.»
»Minä toivon», sanoi isä Brown, »ettei hän oppinut keittotaitoaan ihmissyöjäsaarilla.» Ja hänen katseensa kiisi paistinpannujen ja muiden omituisten taloustavaroiden yli, joita oli seinällä.
Samalla hetkellä pisti heidän keskustelunsa todellinen esine nauravat, punakat kasvonsa huoneeseen. »Tule tänne, Gray», huusi hän, »aamiainen on juuri pöydällä. Ja kellot soivat kutsuen niitä, jotka ovat kirkkoon menossa.»
Gray nousi ylempään kerrokseen muuttamaan pukua, tohtori Oman ja neiti Watson lähtivät juhlallisina kulkemaan pitkin katua, mutta isä Brown huomasi, että tohtori kääntyi kahdesti ympäri tarkastellen taloa, palasipa nurkan takaa takaisin katsellakseen sitä vielä.
Pappi näytti pettyneeltä. »Hän ei ole voinut olla rikkalaatikolla», mutisi hän. »Ei noissa vaatteissa. Tai olisiko hän ollut täällä aikaisemmin?»
Isä Brown oli muiden ihmisten seurassa herkkä kuin baromeetteri; mutta tänään näytti hän olevan paksunahkainen kuin sarvikuono. Ei mikään seuraelämän sääntö, pysyvä tai satunnainen, olisi oikeuttanut häntä jäämään intialais-englantilaisten ystävysten aamiaiselle, mutta hän jäi, peittäen asemansa huvittavalla, mutta harmittomalla lörpötystulvalla. Hän oli sitä hämmästyttävämpi, koska hän ei näyttänyt kaipaavan aamiaista. Kun mainiosti valmistetut ruokalajit viineineen seurasivat toinen toistaan, toisti hän vain, että tänään oli hänen paastopäivänsä, ja nieleskeli leipäpaloja maistellen kylmää vettä, jonka hän sitten jätti koskematta. Mutta hänen puhelunsa valui yhä virtanaan.
»Sanonpa teille, mitä aion tehdä puolestanne!» huusi hän. »Minä valmistan vihanneksenne! Minä en voi syödä sitä, mutta minä osaan valmistaa sen kuin enkeli! Onko teillä aineksia täällä?»
»Pahaksi onneksi meillä ei ole kuin yhtä lajia,» vastasi hyväntuulinen majuri. »Muistatte kai, että sinapit, öljyt ja muut katosivat ryytimaljakossa varkaan mukana.»
»Niin», vastasi isä Brown huolimattomasti. »Minä juuri pelkäsin, että niin kävisi. Sen vuoksi pidän minä aina mukanani ryytiastiaa. Minä pidän tavattomasti vihanneksista.»
Ja molempien toisten hämmästykseksi otti hän taskustaan pippuriastian ja asetti sen pöydälle.
»Minä ihmettelen tarvitsiko varas sinappiakin,» jatkoi hän vetäen toisesta taskustaan sinappikupin.
»Sinappilaastariksi kai, luullakseni. Ja etikkaa», sanoi hän ottaen esiin sitä. »Oletteko joskus kuulleet jotain etikasta ja ruskeasta paperista? Mitä taas öljyyn tulee, jota minä panin vasempaan…»
Hänen kielevyytensä vaikeni hetkeksi, sillä nostaessaan silmänsä näki hän, mitä kukaan muu ei nähnyt: tohtori Oman seisoi aurinkoisella pihalla ja katseli yhtä mittaa huoneeseen. Ennenkuin hän oli ehtinyt täydellisesti koota ajatuksensa, oli Gray puuttunut puheeseen.
»Te olette hämmästyttävä velikulta», sanoi hän tuijottaen. »Minä tulen kuuntelemaan teidän saarnojanne, jos ne ovat yhtä hauskoja kuin teidän juttunne.»
Hänen äänensä muuttui hiukan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan.
»Oh, nämä ovat saarnoja ryytirasiassa», sanoi isä Brown hyvin vakavasti. »Oletteko kuullut, että usko on, sinapin siemenen kaltainen, tai sääliväisyydestä, joka voitelee öljyllä? Ja mitä etikkaan tulee, niin voiko yksikään sotilas unohtaa tuota yksinäistä sotilasta, joka, kun aurinko pimeni…»
Eversti Gray nojautui hiukan eteenpäin ja puristi pöytäliinan nyrkkiinsä.
Isä Brown, joka paraikaa teki salattia, tipautti pari lusikallista sinappia vesilasiin vieressään, nousi ja sanoi uudella, korkealla ja äkillisellä äänellä — »Juokaa tämä!»
Samalla hetkellä saapui liikkumaton tohtori pihalta juosten ja temmaten ikkunan auki ja huusi: »Tarvitaanko minua? Onko hänet myrkytetty?»
»Läheltä piti», sanoi isä Brown hymyn varjo kasveillaan, sillä oksetusaine oli vaikuttanut äkillisesti.
Gray makasi nojatuolissa, huohottaen kuin hengen lähtiessä, mutta elossa.
Majuri Putnam hyppäsi pystyyn punakat kasvot pilkullisina. »Rikos!» huusi hän käheästi. »Minä menen hakemaan poliisia!»
Pappi kuuli hänen ottavan palmulehtihattunsa naulakosta ja kiiruhtavan ulos pääovesta ja hän kuuli puutarhan portin rämähtävän. Mutta hän seisoi vain katsellen Grayta, ja sanoi sitten lyhyen hiljaisuuden jälkeen:
»En puhu teille paljon, mutta kerron teille kaikki, mitä luulen tietäväni. Teitä ei uhkaa mikään kirous. Apinan temppeli oli joko sattuma tai osa tempusta ja temppu oli valkean miehen keksimä. On ainoastaan yksi ase, mikä voi haavoittaa melkein tietämättä: valkean miehen käyttämä partaveitsi. On vain yksi keino, jolla voi saada huoneen täyteen näkymätöntä, vastustamatonta myrkkyä: kaasujohdon avaaminen — valkean miehen rikos. Ja on olemassa ainoastaan yksi laji heittoaseita, joka voi lentää ikkunasta huoneeseen, kääntyä takaisin ilmassa ja palata heittäjänsä luo: australialainen boomerangi. Sellaisen saatte nähdä majurin työhuoneessa.»
Tämän sanottuaan hän meni ulos ja jutteli hetken tohtorin kanssa. Heti sen jälkeen tuli Andrey Watson kiihkeästi huoneeseen ja lankesi polvilleen Gray'n tuolin viereen. He eivät kuulleet, mitä he toisilleen puhuivat, mutta heidän kasvoillaan kuvastui hämmästys eikä onnettomuutta. Pappi ja lääkäri astelivat hitaasti puutarhan porttia kohti.
»Minä luulen, että majurikin oli rakastunut häneen», sanoi hän räpäyttäen silmiään, ja kun toinen nyökkäsi myöntävästi, huomautti hän: »Te olitte hyvin viisas, tohtori. Te menettelitte hienosti. Mutta mikä saattoi teidät epäilemään?»
»Hyvin pieni seikka», sanoi Oman, »mutta se teki minut levottomaksi kirkossa, kunnes minä palasin takaisin katsomaan, oliko kaikki hyvin. Tuo kirja pöydällä käsitteli myrkkyjä ja oli avattu kohdalta, missä puhuttiin eräästä intialaisesta myrkystä, joka, vaikka olikin tappava ja vaikea osoittaa, oli hyvin helposti poistettavissa tavallisilla oksetusaineilla. Minä arvelen, että hän luki tämän viimeksi…»
»Ja muisti, että ryytimaljakossa oli oksetusainetta», sanoi isä Brown. »Juuri niin. Hän pisti maljan rikkalaatikkoon, josta minä sen löysin hopeitten joukosta. Ne hän oli kätkenyt sinne saadakseen meidät luulemaan murtovarkauden tapahtuneen. Mutta jos te tarkastatte pippuriastiaa, jonka minä panin pöydälle, näette siinä pienen reiän. Siihen sattui Gray'n luoti, pölähdyttäen pippuria ja saaden pahantekijän aivastamaan.»
Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi tohtori Oman jurosti:
»Majuri viipyy kauan hakemassa poliisia.»
»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»
ISÄ BROWN KERTOO SATUJA
Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa. Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli, ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista, joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta, saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä, mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä. Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.
Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta tarinaa, joka nyt seuraa:
»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»
»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä pahempaakin.»
»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.
»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka
Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»
»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin ihmeissään.
»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne tarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria poliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai, että tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien vahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti. Valtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti Grossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me näimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen vanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja jollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja, jotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin menestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä paikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset voittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja isänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan: 'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka väistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain siihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi onnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti, mutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen kaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista määräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa oikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin valtauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli kuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi jonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka muistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten kanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on kerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin naapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine valkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.
»Minä tiedän», sanoi isä Brown. »Minä näin hänet kerran.»
Hänen ystävänsä katsahti häneen aikalailla hämmästyneenä.
»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi hän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin. Niin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon jäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa murhenäytelmässä.»
»Tarkoitatteko, että ruhtinaskin kuoli aikaisemmin?»
»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme. Tiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä tuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki vartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin että kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja, ja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein aina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten muodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän jonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin vankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli maassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että hän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan. Mutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan kukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin vaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat hyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja ankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin inhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi Otto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan Heiligenwaldensteiniin.»
»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista», sanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan, »vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi. Mikä on ase? Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin talouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te näyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä, olisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen edessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta mallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin sormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»
»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni ovat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän oli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita minut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa hetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi Oton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista. Grimmin mukaan oli tapaus tällainen.»
Hän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan mustasta oluestaan ja jatkoi sitten:
»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla…»
»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»
»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet hänelle…» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin, lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa: tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan — kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä. Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja käytävistä.
Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja, jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.
Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli. Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.
»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.
»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»
»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.
»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon… tuon verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa, samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin, että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen salaamisesta, joka…»
»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.
Flambeau tuijotti häneen.
»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri kukintojen alta.»
»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia, jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin lapset, näyttää siltä kuin…»
Hän epäröi ilmaista mielipidettään.
»No?» kysyi toinen.
»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti, selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»
»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi. »Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin — hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla, niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin. Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi, sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa. No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla, että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»
»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.
»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen vyössään oli toinen kuulanreikä.»
Isä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.
»Löytyikö toinen kuula?» kysyi hän.
Flambeau säpsähti hiukan.
»Ei minun muistaakseni», sanoi hän.
»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman uteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa minun miettiä tätä hetkisen.»
»Hyvä», sanoi Flambeau nauraen ja lopetti oluensa.
Hiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi taivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän sen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat kuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen lastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä yhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin takana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.
»Kuinka tuolle Hedwigille sitten kävi?» kysyi pappi viimein.
»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau. »Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin romanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja Gravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta pienimmissäkin Saksan…»
Isä Brown oikasihe äkkiä:
»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen. »Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies; mutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin kärsivällistä vihaa…»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen. »Millä lailla tappoivat he miehen?»
»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten, kun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista. Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän, ettei se merkitse samaa kuin sairaus.»
»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne, mutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin äsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli ammuttu. Kuka? Mitenkä?»
»Hänet ammuttiin hänen omasta määräyksestään», sanoi pappi.
»Tarkoitatteko että hän teki itsemurhan?»
»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman määräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.
»No mikä on sitten teidän mielipiteenne?»
Isä Brown nauroi.
»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä. Mutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa, kerron teille sadun.»
Pienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat riidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa vien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja ojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan tullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.
»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.
»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin; sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa, kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä sydämensä halun perille huokeammalla.»
Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki, pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä, eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä, virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven, eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä ketjussa. Hän oli turvassa.
Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä, tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon. Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet, olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja ja rotkoja ja sade oli lakannut.
Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa…»
»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»
»… ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan…»
Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut, valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia, leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa veliparkanne kuoli.»
»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet, hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen kuollut, minäkin.»
»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse antaneet todisteen siitä, että…»
Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.
»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»
Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva, pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen, kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen, vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.
Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo, käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:
»Kieli on pieni elin, mutta…»
Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua. Hän oli mykkä.
Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta, säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja; senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.
Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä vyöhönsä, kuuli hän huudon:
Kuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista. Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä, eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.
Vartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi luonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz niminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja hän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt jonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään, niin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka lasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi ohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin vain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois salaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki hän, kenet hän oli ampunut.
Seuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen luulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin kamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin tuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin meni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko heidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me tiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa miehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän toimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin paikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen; hän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä tuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen, eikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska hänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.