»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood laski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän tutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä olkapäistä, mutta vastasi vain:
»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan hyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»
Isä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt pyöreät kasvonsa ja sanoi:
»Mitä te tarkoitatte?»
Tiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja katseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet herra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen johtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten, luullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka niin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa jälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi hän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu sisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä herra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan, olkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen mahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri koettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata hanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on meillä koko tuo sievä tarina.»
»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan ilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.
»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla. »Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut vapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle. Minä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa itsensä niistä milloin vain haluaa.»
»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin sointu.
»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi Hood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin muodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen noista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut tarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä nuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on saada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta, jonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin savutorveen.»
Syntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan puiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin ennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella, että ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait, mustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän murhenäytelmän loppua, niinkuin hän, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo kauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma oli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin ihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta kääre vielä mustemman haavan päällä.
Pienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat hyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet tuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen yksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota luovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.
»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella, väsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä ja päästää siteensä irti aivan yksin?»
»Sitä minä juuri tarkoitan», sanoi tohtori.
»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se mahdollisesti olla sitä!»
Hän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen ajatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän omat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.
»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko nähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»
Sekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka leveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni sen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.
»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te mielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»
»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan omituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin jonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi…»
»Höh, pötyä», huusi isä Brown. »Ettekö näe, että hän nauraa?»
»Nauraa?» toisti tohtori säpsähtäen. »Mille ihmeelle hän nauraisi?»
»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla epäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä olen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»
»Minkä kaiken te tiedätte?» kysyi Hood hiukan kiukuissaan.
»Nyt minä tiedän», vastasi pappi, »herra Todhunterin ammatin.»
Hän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen, jota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen tuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi niitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä vallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi hänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen tiedemiehen puoleen:
»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te olette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon jumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni! Todella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja naurettavia vertaillessa.»
»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood ylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka pakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin annettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta — runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan yhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa ollessa…»
»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin innokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo. Hän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän miettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin herra Glass.»
»Tarkoitatteko, että hän on poissa kaupungista?» kysyi tohtori.
»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän on poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»
»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei sellaista henkilöä olekaan?»
Pappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi hän.
Orion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän, »ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä, katselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän huoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten on?»
»Se on herra Todhunterin», vastasi Brown.
»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on mahdotonta käyttää sitä.»
Isä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan sanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä sanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron selvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»
»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä ylenkatseellisesti hymähtäen.
»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä ensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne katua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että, tavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa välillä.»
»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista varastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»
»Kaniineja», vastasi isä Brown äkkiä.
»Mitä?» huusi tohtori Hood.
»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä», sanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota kaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita. Herra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte, mutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»
»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva
Mac Nab tuimasti.
»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä
Brown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»
»Mutta mitä hullua te oikeastaan tarkoitatte?»
»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee ammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja solmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput. Siitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin kaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden, ettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen kolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti taas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan särki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät myöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen ylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään, leikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä haava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen vuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista irtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri pääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit ovat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa sen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa. Enimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää temppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia, että korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen taka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti, että me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja rupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra Glass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.
»Mutta, entä nuo kaksi ääntä?» kysyi Maggie tuijottaen.
»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä Brown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja vastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja luonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»
Syntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli puhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.
»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi toimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia koskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä. Miss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä nimellä.»
Arvoisa herra Brown ratkesi melkein lapsellisesti nauraa hihittämään.
»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä yksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli ilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne kiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut siepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi, kolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.» [Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass; siitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin. Suom. huom.]
Huoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin yhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi nurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden vaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle huonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun paperilapun, jossa ilmoitettiin, että Zaladin, maailman suurin taikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy tehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa, Scarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.
TOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU
Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä. He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.
Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»] pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin», sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin loppukuoro, Aux armes, citoyens [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin kuuluvaksi Aux greves, citoyens [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat upseerinsa.
Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys. Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa, ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus huolellisesti säilytti.
Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä — katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin; kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.
Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan, antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:
»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc. Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en tahdo.
Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!
P. Hirsch.»
Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.
Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta…»
Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat syynsä olla tapaamatta miestä, mutta…»
Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin tykin kuula.
Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu, ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta. Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?» aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.
Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään. Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä väkijoukkoon.
»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja, joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin meidän, jotka emme saa puhua, täytyy puhua. Teidät on kavallettu preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista. Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin, sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle, joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo, kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta. Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen. P.H.!»
Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.
»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä kadulla?»
»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin kansa jäljessäni.»
Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi, se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille, kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä. Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä. Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.
Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta lausettaan.
»… sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni, toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä, on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä; ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti…!»
Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes hänen taas kuultiin sanovan:
»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita, ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys; minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita, niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani, minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten mietiskelemään loppuiäkseni.»
Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti: »Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in herttua.»
Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.
Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona, melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen. Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin. Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.
»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia, ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»
»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.
»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»
»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.
»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä, mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia, jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»
»Ja onko se?» kysyi isä Brown.
»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan, että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella. Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän, punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa. Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta vanhalta porkkanalta.»
Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa kaapissa?» kysyi hän.
»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli oikeastaan valkea — oli…»
Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.
»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti
»Eikö se ollutkaan harmaa?» sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte minut.»
»Mitä hiisiä te säikytte?»
»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»
»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä. Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»
»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat», sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa niinkuin paholainen.»
»Tarkoitatteko…?»
»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä, ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia, vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät, jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»
»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.
»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla, tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin. Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei yksikään sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»
»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.
»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan… Niin, en ole koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No, Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin — että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti, oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa, jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden täytyi tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka tiesi kärsineensä vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät, niinkuin he tietäisivät, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita, vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»
»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»
»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi, »joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella, että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»
»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään. Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»
»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.
Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä. Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi, »jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi…»
»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema on määräävä.»
»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan isänmaan-ystävä.»
Isä Brown ruoti yhä silliään.
Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö häntäkin?»
»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois, ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea, mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän tai vähemmän totta. Tässä molemmat… Hyvä! Minä olen selittänyt teille ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä minua.»
»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä. »Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman loistavaksi, mutta… no, miksi te sitä sanoisitte?»
»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja. No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu: 'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin… kuin se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»
Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille istumaan.
»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen anteeksipyyntönsä.»
»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä — »anteeksipyynnönkö?»
»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta — käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa kun hän on poislähdössä.»
»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»
»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes, »juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa kunniaa Hirschille…»
»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.
»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau harmistuneesti.
»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»
»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen kulmiaan pää kumarassa.
»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.
»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»
»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen, »hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne automobiilillä.»
Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi, oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää; pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»
»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi», sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»
»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään, »teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»
Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.
Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön, jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston ristikkoaitaus.
Flambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.
»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain…»
»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»
»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän edessään.
Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun latvat.
Herttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu kuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää Ranskan.»
»Hän aikoo jättää kaiken», vastasi isä Brown.
Valognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi.
»Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.
»Te ette tule löytämään hänen ruumistaan», vastasi toinen.
Määrittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta.
»Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on!
Niin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin
tuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»
»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään lanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»
Ja äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille Flambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen kiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä tapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston ristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.
Mutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin ylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla sitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin — vaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta hän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon takaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.
Punainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti, niin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle, joka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä eversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa, ylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin korkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi hiljaisella äänellä:
»Niin, he tahtovat kuitenkin taistella.»
»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch oli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa pitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen psykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti alati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä toisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin samanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»
»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista mielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy kiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme heidät siihen.»
»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan», sanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa taistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan taistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei toinen tulisi.»
»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua kärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin muutkin ihmiset?»
»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti hymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa, niin sanoakseni.»
Hän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes äkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan. Valaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin hiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin, että hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta luopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten leveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti takin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä mies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin peseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään ja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas valo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut, hänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi ajeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen haukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown syvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.
»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä tee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta, kiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä jotain kieroa, Monsieur, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä miehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä, toinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa, niin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin että hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä myöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus, mutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja täsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät voi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu. Niinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain…»
Flambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa olija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo kiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä riippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja leukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä katsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun vääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau näki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten peittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän, mustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia myöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta, että tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.
KONEEN EREHDYS
Flambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa auringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu samanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa oikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui heidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen, tutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.
»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä metoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän mitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja se ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja lausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»
»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se muistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä käsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja koskettaisi sitä.»
»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän mielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»
»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa nopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta miljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa virrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka, ennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä vuodattamaan.»
»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat kuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»
»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown, »ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset tiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin sydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä tunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut häneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri kiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika huono todistus!»
»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman vastauksen kuin mikään muu.»
»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa», vastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan päinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan puikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en ole sen koommin uskonut koko koneeseen.»
Ja hän alkoi kertoa tarinaa pettymyksestään.
* * * * *
Se tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown oli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa irlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä rikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa. Johtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen entinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen filosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus ja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen suojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään inhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja hän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.
Eräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien hänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun pöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta pienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja tämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan hienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin:
»Seurakuntamme onnellisin leskimies pitää taas naamiohuvit. Meidän kaupunkimme hienosto muistanee vielä nuo 'Perambulator'-juhlapäivälliset, joissa Last-Trick Todd [Last trick = 'viime yllätys', tai 'temppu' y.m.], palatsimaisessa kodissaan Pilgrims Pondissa sai monet huomattavista 'aloittelijoistamme' näyttämään nuoremmilta ikäisikseen. Yhtä hieno, ja moninaisempi ja laajasydämisempi yhteiskunnalliselta kannalta oli Last-Trickin näytäntö edellisenä vuonna, nuo suositut Ihmissyöjien kutsut, joissa tarjottiin ihmisen käsien ja jalkojen muotoisia, sarkastisia makeisia ja jonka kuluessa useiden meidän iloisimpien ajatusvoimistelijaimme kuultiin tarjoutuvan syömään vierustoverinsa. Se sukkeluus, mikä tulee elähdyttämään tätä iltaa, piilee vielä herra Toddin kujeellisen vaiteliaan henkevyyden kätkössä, tai on suljettuna kaupunkimme iloisimpien johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja. Vaikuttavin uutinen on kuitenkin se, että vieraanvaraisella herra Toddilla on ilo nähdä vieraanaan Lordi Falconroy, tuo kuuluisa matkustaja ja täysverinen ylimys, joka on tullut suoraan Englannin tammimetsistä. Lordi Falconroyn matkat alkoivat, ennenkuin hänen vanha aatelinen arvonimensä jälleen huomattiin; hän kävi Yhdysvalloissa nuoruudessaan ja huhu kertoo hänen paluunsa johtuneen sukkelasta syystä. Miss Etta Todd on yksi meidän syväsieluisia newyorkilaisiamme ja perii lähes kaksitoistasataa miljoonaa dollaria.»
»No», sanoi Usher, »huvittaako se teitä?»
»Hm, enpä tiedä kuinka sanoisin», vastasi isä Brown. »En tällä kertaa voi ajatella mitään tässä maailmassa, mikä huvittaisi minua vähemmän. Ja jollei tasavallan oikeamielinen suuttumus viimein saata sanomalehtimiehiä sähkötuoliin tuollaisten sepustusten vuoksi, en osaa käsittää, mikä teitäkään siinä huvittaisi.»
»Ah!» sanoi herra Usher kuivasti, ja ojensi toisen sanomalehtileikkeen pöydän yli. »Mutta huvittaako tämä teitä?»
Uutisen otsakkeena oli »Vartija raa'asti murhattu. Vanki karannut» ja se kuului:
»Tänä aamuna hiukan ennen päivän nousua kuului hätähuuto Sequahin vankisiirtolasta tässä valtiossa. Paikalle kiiruhtaneet viranomaiset löysivät kuolleena sen vartijan, joka huolehtii vankilan muurin pohjoispuolisesta osasta, missä ylipääsy on vaikein ja jyrkin, jonka vuoksi yhtä miestä pidettiin siellä riittävänä. Onneton oli sitäpaitsi heitetty alas korkealta vallilta ja hänen pääkallonsa murskattu nuijalla; hänen pyssynsä oli poissa. Jatkuva tiedustelu osoitti, että yksi kopeista oli tyhjä; siinä oli säilytetty synkännäköistä konnaa, joka oli ilmoittanut nimekseen Oscar Rian. Häntä pidettiin vain toistaiseksi vangittuna jokseenkin vähäpätöisen kepposen vuoksi, mutta hän teki jokaiseen sen vaikutuksen, että hänellä oli jokseenkin pimeä menneisyys ja vaarallinen tulevaisuus. Lopuksi, kun aurinko täydellisesti valaisi murhapaikan, huomattiin, että hän oli kirjoittanut muuriin ruumiin lähelle lyhyen lauseen, luultavasti vereenkastetulla sormella: 'Tämä oli itsepuolustusta ja hänellä oli pyssy. En tarkoittanut mitään pahaa hänelle enkä kellekään, paitsi yhdelle. Minä säilytän kuulan Pilgrim's Pondia varten. O.R.' Miehen on täytynyt käyttää hyvin pirullista petollisuutta tai olla hämmästyttävän pelkäämätön voidakseen kiivetä sellaisen muurin yli huolimatta asestetusta miehestä.»
»No, kirjallinen tyyli on jossain määrin parempaa», myönsi pappi iloisesti. »Mutta enpä voi huomata millä voisin palvella teitä. Minä olisin jokseenkin surkean näköinen, jos lähtisin lyhyine jalkoineni pinkomaan tämän valtion ympäri tavottaakseni tuollaisen voimakkaan murhaajan. Epäilenpä löytääkö häntä kukaan. Sequahin vankisiirtola on kolmenkymmenen kilometrin päässä täältä; seutu tässä välillä on karua ja eksyttävää ja takana taas, jonne hänellä kai on aikomus mennä, on se täydellistä erämaata ulottuen aina preerioille saakka. Hän saattaa olla jossain kuopassa tai puuhun kiivenneenä.»
»Hän ei ole missään kuopassa», sanoi alijohtaja, »eikä missään puussakaan.»
»Mitä? Kuinka te sen tiedätte?» kysyi isä Brown iskien silmää.
»Haluaisitteko puhutella häntä?» kysyi Usher.
Isä Brown avasi selkiselälleen yksinkertaiset silmänsä. »Hän on täällä!» huusi hän. »Mitenkä miehet ovat saaneet hänet kiinni?»
»Minä sain itse hänet kiinni», vastasi amerikkalainen yksitoikkoisesti, kohottautuen ja ojennellen laihoja sääriään valkean ääressä. »Minä sain hänet kiinni kävelykeppini koukulla. Älkää olko niin hämmästyneen näköinen. Niin minä tosiaan tein. Tiedättehän, että minä joskus lähden kävelylle maalle tämän synkän paikan ulkopuolelle. No niin, tänä iltana aikaiseen kävelin minä jyrkkää polkua pitkin, jota molemmilla puolin reunustivat tummat pensasaidat ja harmahtavat, kynnetyt pellot. Nouseva kuu paistoi taivaalta hopeoiden tien. Sen valossa näin minä miehen juoksevan peltoa pitkin tietä kohti; hän kiisi eteenpäin ruumis etukumarassa, hyvää kilpajuoksuvauhtia. Hän näytti olevan perin uupunut, mutta kun hän tuli paksun, tumman pensasaidan luo, ryntäsi hän sen läpi kuin se olisi ollut hämähäkin seitistä, tai pikemmin — sillä minä kuulin paksujen oksien taittuvan ja paukkuvan poikki kuin pistimien — kuin olisi hän itse ollut kivestä. Samalla hetkellä kun hän ilmestyi eteeni kuunvaloon tien yli menossa, heitin minä kyömysauvani hänen jalkoihinsa, saaden hänet horjumaan ja kaatumaan. Sitten puhalsin minä pilliini pitkän, kimakan vihellyksen, ja miehemme tulivat juosten ottamaan hänet turviinsa.»
»Minä olisin tullut aika noloksi», huomautti Brown, »jos olisitte saanut selville, että hän oli penikulman juoksua harjoitteleva, suosittu urheilija.»
»Eipä ollut», sanoi Usher ilkeästi. »Me olemme jo saaneet selville, kuka hän on; sillä minä huomasin sen ensimäisen kuunsäteen sattuessa häneen.»
»Te arvelitte, että hän oli tuo karannut vanki», huomautti isä Brown yksinkertaisesti, »koska te olitte lukenut sanomalehdistä tänä aamuna, että vanki oli karannut.»
»Minulla oli parempiakin syitä», vastasi alijohtaja tyynesti. »Minä sivuutan ensimäisen ilman muuta, koska se on liian yksinkertainen, että siihen voi panna painoa: tarkoitan, etteivät tunnetut urheilijat juokse pitkin kynnettyjä peltoja, tai tunkeudu orjantappurapensaihin silmien menettämisen uhalla. Eivätkä he sitäpaitsi juokse nenä maassa kuin kyyristelevä koira. Hyvin harjaantunut silmä näki tapauksessa paljon ratkaisevampia seikkoja. Mies oli puettu siivottomiin, rääsyisiin vaatteihin, mutta niissä oli vielä muutakin huomattavaa paitsi siivottomuus ja repaleisuus. Ne sopivat niin huonosti, että ne tekivät aivan hullunkurisen vaikutuksen. Kun hänen mustat ääriviivansa piirtyivät kuunvaloa vasten, teki kaulus, johon hänen päänsä oli uponnut, hänet melkein kyttyräselkäisen näköiseksi, ja pitkien, riippuvien hihojen johdosta hän näytti kädettömältä. Minun mieleeni johtui heti, että hän oli jollain lailla saanut vaihdetuksi vanginpukunsa jonkun avustajansa vaatteihin, jotka eivät ollenkaan sopineet hänelle. Toiseksi puhalsi silloin pistävä tuuli, jota vastaan hän juoksi, niin että minun olisi pitänyt nähdä hiussuortuvien liehuvan tuulessa, jollei tukka olisi ollut hyvin lyhyt. Sitten muistui mieleeni, että noiden kynnettyjen peltojen toisella puolen, joiden yli hän juoksi, oli Pilgrim's Pond, jota varten — kuten muistatte — vanki säilytti luotia; ja minä lähetin kävelykeppini lentämään.»
»Loistava näyte nopeasta päättelemiskyvystä», sanoi isä Brown, »mutta oliko hänellä pyssy?»
Kun Usher äkkiä lakkasi kävelemästä, lisäsi pappi selittäen: »Minä olen kuullut, ettei luoti kelpaa juuri mihinkään ilman sitä.»
»Hänellä ei ollut pyssyä», sanoi toinen hitaasti, »mutta se johtui kai jostakin aivan luonnollisesta vahingosta, tai suunnitelman muutoksesta. Ehkäpä sama syy, mikä pakotti hänet muuttamaan pukua, sai hänet myöskin kätkemään pyssyn; häntä alkoi kai kaduttaa se tiedonanto, minkä hän oli jättänyt jälkeensä uhrinsa verellä kirjoitettuna.»
»Niin, se on kyllä mahdollista», vastasi pappi.
»Ja sitäpaitsi maksaa se tuskin ajattelemisen vaivaa», sanoi Usher, selaillen muita papereita, »sillä me tiedämme tällä hetkellä, että hän on se mies».
Hänen papillinen ystävänsä kysäsi huolimattomasti: »Kuinka niin?» Greywood Usher pani pois sanomalehdet ja otti taas käteensä molemmat lehden kappaleet.
»No, koska te olette niin itsepäinen», sanoi hän, »niin alkakaamme taas alusta. Te huomaatte, että näissä molemmissa kappaleissa on yksi yhteinen seikka, Pilgrims Pondin mainitseminen, joka, kuten te tiedätte, on miljoonamies Ireton Toddin asunto. Te tiedätte myöskin, että hän on huomattava henkilö, yksi niitä, jotka ovat vähällä aloittaneet…»
»Noita meidän oman onnen seppiä», myönsi hänen toverinsa. »Niin, minä tunnen sen. Hän on kai ansainnut paloöljyllä, luullakseni.»
»Kaikella», sanoi Usher. »Last Trick Todd'illa on suuri osa tässä omituisessa jutussa.»
Hän ojentautui taas tulen ääreen ja jatkoi puheluaan laajalla, loistavalla, selittävällä tavallaan.
»Ensinnäkään, ottaen huomioon nämä seikat, tämä asia ei ole millään lailla salaperäinen. Ei ole salaperäistä, eikä edes outoa, että tuollainen hirtehinen ottaisi pyssyn mukaansa Pilgrims Pondiin. Meikäläiset eivät ole lainkaan englantilaisten kaltaisia, jotka antavat rikkauden anteeksi miehelle, jos hän tuhlaa rahoja sairashuoneisiin tai hevosiin. Last Trick Todd on rikastunut oman, huomattavan kykynsä avulla, eikä ole epäilemistäkään, että useat niistä, joille hän on näyttänyt taitojansa, tahtovat nyt osoittaa omaansa hänelle pyssyllä. Toddia saattaa mahdollisesti vainota joku, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan, joku työmies, jonka hän on erottanut työstä; tai joku asianajaja, jonka tuumat hän on toiminnallaan ehkäissyt. Last Tric Todd on henkisesti hyvin lahjakas mies ja hyvin kansanomainen luonteeltaan, mutta tässä maanosassa ovat työnantajien ja työntekijöiden suhteet suuresti kiristyneet.»
»Sen vuoksi voimmekin otaksua, että Rian aikoi mennä Pilgrims' Pondiin murhaamaan Toddin. Siltä minusta näytti, kunnes toinen pikku huomio herätti minussa vanhan salapoliisin vaistot. Kun olin saanut vankini säilöön, otin keppini maasta ja kuljin parin kolmen tienkäänteen ohi tullen Todd'in alueen sivuportille, sille, joka on lähinnä sitä järveä tai lammikkoa [Pilgrim's Pond = Pyhiinvaeltajan lampi], josta paikka on saanut nimensä. Se oli kai noin kaksi tuntia sitten, seitsemän seuduissa. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti ja sen pitkät valkeat säteet lepäsivät tuon salaperäisen lammen pinnalla, sen harmailla savisilla, hyllyvillä rannoilla, joilla meidän esi-isiemme sanotaan kävelyttäneen noitia, siksi kunnes ne upposivat. En muista matkaa varmasti, mutta te tunnette paikan, jota tarkoitan: se on Toddin talon pohjoispuolella metsään päin ja siinä on kaksi omituisesti taipunutta puuta, niin kummallisen näköistä, että ne muistuttavat pikemmin korkeita sieniä kuin oikeita lehtipuita. Kun minä juuri tähystelin sumun peittämää lampea, kuvittelin näkeväni himmeän miehen haamun tulevan talosta taustalla, mutta se oli liian kaukana ja sumu liian tiheä, jota olisin voinut päästä varmuuteen miehestä saatikka hänen ulkonäöstään. Sitäpaitsi kiintyi huomioni vielä salaperäisempään seikkaan. Minä ryömin aidan taa, joka kulkee vain noin kahdensadan jalan päässä suuren talon toisesta siivestä, ja siinä oli paikoitellen sopivia halkeamia, aivan kuin erikoisesti vakoilevaa silmää varten tehtyjä. Vasemman siiven tummassa ulommaisessa päässä oli ovi auennut ja siinä seisoi haamu mustana talon valaistua huonetta vasten — vaatteihin kääritty haamu, joka kumartui eteenpäin nähtävästi tähystellen ulos pimeyteen. Se sulki oven takanaan ja minä näin, että sillä oli kädessään lyhty, joka heijasti epäselvän valopilkun kantajan puvulle ja vartalolle. Se näytti olevan repaleisiin ryysyihin puettu naisen hahmo, kai tarkoituksella tuntemattomaksi naamioitu. Siinä, että tuollainen ryysyläinen tuli hiipien ulos noista kullalla kirjailluista huoneista, oli jotain hyvin omituista. Hän lähti varovasti kulkemaan kiemuroivaa puutarhapolkua pitkin, mikä toi hänet noin viidenkymmenen metrin päähän minusta, sitten nousi hän hetkeksi sen turvekasan päälle, josta näkee mutaiselle lammelle, ja pitäen leimuavaa lyhtyään päänsä päällä, heilutti hän sitä varovasti kolme kertaa edes takaisin kuin antaakseen merkin. Kun hän heilautti sitä toista kertaa, lankesi valo hetkeksi hänen omille kasvoilleen, kasvoille, jotka minä tunsin. Tyttö oli luonnottoman kalpea ja hänen päänsä oli kääritty lainattuun, halpaan huiviin. Mutta minä olen varma siitä, että hän oli. Etta Todd, miljoonamiehen tytär.»
»Hän palasi samaa tietä yhtä salaperäisesti ja ovi sulkeutui taas hänen jälkeensä. Olin jo aikeissa kiivetä aidan yli ja seurata häntä, kun muistin, että salapoliisi-into, joka oli houkutellut minut seikkailuun, oli jokseenkin sopimaton arvolleni, ja että minä vankilan alijohtajana ollen pidin jo kaikkia kortteja käsissäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun yössä alkoi kuulua uutta melua. Jossain ylemmässä kerroksessa aukeni ikkuna, mutta juuri talon nurkan takana, niin etten minä saattanut nähdä sitä, ja tavattoman selvä ääni kuului huutelevan pihalle kysyen, missä Lordi Falconroy oli, sillä häntä ei löytynyt mistään huoneesta talossa. Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Minä olin kuullut sen monelta poliittiselta puhujalavalta ja monessa johtokunnan kokouksessa; se oli Ireton Todd itse. Muutamat toiset näyttivät menneen alempien ikkunoiden tai portaiden luo, ja huutelivat hänelle, että Falconroy oli mennyt kävelylle Pilgrim's Pondille päin noin tunti sitten, eikä hänestä ei sittemmin ollut näkynyt merkkiäkään. Silloin huusi Todd kovasti, 'Hyvä Jumala', löi ikkunan rajusti kiinni ja minä kuulin hänen jymistävän sisäportaita alas. Palautuen varhaisempaan, järkevämpään päätökseeni kiiruhdin pois kohta alkavan yleisen etsinnän tieltä, ja palasin tänne hiukan yli yhdentoista.»
»Nyt pyydän teitä muistelemaan tuota pientä perheuutista, joka teistä näytti olevan niin tuskastuttavan vailla mielenkiintoa. Jos vanki ei säästänytkään laukaustaan Toddia varten, niinkuin asia nähtävästi onkin, on pikemmin luultavaa, että hän säilytti sitä lordi Falconroyta varten ja näyttääpä siltä kuin olisi hän saanut tehtävänsä toimitetuksi. Eipä juuri ole sopivampaa ampumapaikkaa kuin tuon lammen omituisesti muodostunut ympäristö, jossa maahan paiskautunut ruumis vaipuu paksun mudan läpi mittaamattomaan syvyyteen. Otaksukaamme siis, että leikkotukkainen ystävämme tulikin tappamaan Falconroyn eikä Toddin. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on olemassa monta syytä, joitten takia moni Amerikassa haluaisi tappaa Toddin. Mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi joku amerikkalainen haluaisi murhata äsken maahan tulleen englantilaisen lordin, paitsi tuota yhtä, hienoston lehdessä mainittua seikkaa — että lordi osoittaa huomiota miljoonatytölle. Meidän leikkotukkainen ystävämme on kai, huonosti sopivista vaatteistaan huolimatta, kosijaksi pyrkivä.»