»Minä käsitän, että tuo viittaus tuntunee teistä sorahtavalta, vieläpä koomilliseltakin, mutta tehän olette englantilainen. Se kuulostaa teistä samanlaiselta kuin jos kerrottaisiin, että Canterburyn arkkipiispan tytär menee naimisiin St. Georgessa, Hannover Squarella, vapaalle jalalle päästetyn kadunlakaisijan kanssa. Te ette voi arvostella oikein meidän etevimpien kansalaistemme nousemis- ja pyrkimishalua. Te näette edullisen näköisen, harmaatukkaisen miehen seurustelupuvussa astelevan jokseenkin tärkeän näköisenä, Te saatte kuulla, että hän on valtion tukipylväitä, ja te kuvittelette, että hänellä on rikas isä. Te erehdytte. Te ette voi käsittää, että hän muutamia harvoja vuosia sitten on ollut pidätettynä tai yhtä hyvin vankilassa. Te ette ota huomioon meidän kansallista vireyttämme ja kohoamiskykyämme. Useat meidän vaikutusvaltaisimmista kansalaisistamme eivät ainoastaan ole kohonneet asemaansa äskettäin, vaan kohonneet jokseenkin myöhään elämässään. Toddin tytär oli jo täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun hänen isänsä laski perustuksen omaisuudelleen, niin ettei siinä, että hänen tyttärellään olisi halpa-arvoinen mielitietty, ole mitään mahdotonta; eikä myöskään siinä, että tyttö on kiintynyt häneen, niin kuin luulen asioitten olevan lyhtypuuhasta päättäen. Jos niin on, on lyhtyä kantava käsi kai yhteydessä pyssyä pitelevän käden kanssa. Tästä asiasta, sir, tulee aika melu.»
»No», sanoi pappi kärsivällisesti, »ja mitä teitte te sitten?»
»Minä arvelen, että te pahastutte», vastasi Usher, »sillä minä tiedän, että te ette saata hyväksyä tieteen tehtävää näissä asioissa. Minä olen noudattanut suurta hienotunteisuutta tässä asiassa, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin oikeastaan olin halukas. Ja minä, arvelin, että nyt oli sopiva tilaisuus käyttää todistajana tuota 'sielunmittaria', josta olen kertonut. Minun mielipiteeni mukaan ei tuo kone voi valehdella.»
»Kone ei voi valehdella», sanoi isä Brown, »eikä voi sanoa totuuttakaan.»
»Tässä tapauksessa se sanoo, kuten teille näytän», jatkoi Usher luottavasti. »Minä asetin huonosti puetun miehen mukavaan tuoliin ja kirjoitin sanoja pahvipalaselle. Kone ilmaisi vain hänen valtasuonensa toiminnan muutokset, ja minä tarkkasin hänen oloaan. Koko taito on siinä, että otaksuttuun rikokseen viittaavia sanoja sekoitetaan sanoihin, jotka ovat yhteydessä jonkun aivan toisen asian kanssa, kuitenkin sellaisiin sanoihin, joilla on aivan luonnollinen yhteys. Tällä lailla kirjoitin minä sanat haikara, kotka ja pöllö, ja kun minä kirjoitin haukka [haukka = falcon], oli hän hyvin levoton. Mutta kun minä aloin piirtää r:ää sanan loppuun, hyppeli kone aivan. Kellä muulla tässä valtakunnassa olisi mitään syytä vavahtaa kuullessaan sellaisen äsken tulleen englantilaisen nimen kuin Falconroy, paitsi sillä miehellä, joka ampui hänet? Eikö tämä ole parempi vahvistus kuin lörpöttelevän todistajajoukon antama: luotettavan koneen todistus?» — »Te unohdatte kuitenkin», huomautti hänen toverinsa, »että epäluotettava kone on ohjannut tuota luotettavaa konetta.»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi salapoliisi.
»Minä tarkoitan ihmistä», sanoi isä Brown, »epäluotettavalta konetta minkä tunnen. En tahdo olla epäkohtelias enkä luule, että te pitäisitte sanaa 'ihminen' loukkaavana, tai epätarkkana määritelmänä itsestänne. Te sanotte tarkanneenne hänen käytöstään, mutta kuinka voitte tietää, olivatko huomionne oikeita? Te sanoitte, että sanojen pitäisi tulla esiin luonnollisesti, mutta mistä te tiedätte, että te kirjoititte ne luonnollisesti? Mikä todistaa, ettette tekin ollut kiihoittunut? Teidän valtasuoneenne ei oltu yhdistetty konetta.»
»Minä sanon teille», huusi amerikkalainen hyvin kiihkeästi, »että minä olin kylmä kuin kurkku.»
»Rikollinenkin saattaa olla kylmä kuin kurkku», sanoi Brown hymyillen.
»Tai ainakin yhtä kylmä kuin te.»
»Mutta tämä ei ollut», sanoi Usher työntäen papereita syrjään. »Te tuskastutatte minua.»
»Valitan sitä», sanoi toinen. »Minä huomautin vain järjellisestä mahdollisuudesta. Jos te osaatte lukea hänen käytöksestään, milloin se sana, joka oli langettava hänet, oli käsillä, kuinka ei hän osaisi lukea teidän käytöksestänne, että langettava sana oli esillä? Minä pyytäisin muitakin todistuksia kuin sanoja, ennenkuin tuomitsisin miehen syylliseksi.»
Usher löi nyrkillään pöytään ja nousi ylös jonkinlaisen kiukkuisen riemastuksen vallassa.
»Ja sen», huusi hän, »aioin juuri antaa teille. Minä asetin koneen juuri siihen kuntoon, että se saattoi todistaa saman asian jälkeenpäin toisella tavoin. Ja kone on oikeassa, sir.»
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten vähemmän kiihtyneenä. »Minä tahtoisin mieluummin väittää, jos siihen joudutaan, että minulla siihen saakka oli hyvin vähän ohjeita paitsi tuota tieteellistä koetta. Yleensä ei mikään puhunut miestä vastaan. Hänen vaatteensa sopivat huonosti, niinkuin minä sanoin, mutta ne olivat hituisen paremmat kuin se rappeutunut yhteiskuntaluokka, johon hän nähtävästi kuuluu. Paitsi sitä oli mies, huolimatta juoksustaan kynnettyjen peltojen yli ja tunkeutumisestaan pölyisen aidan läpi, verrattain siisti. Se saattoi kylläkin johtua siitä, että hän juuri äsken oli karannut vankilasta, mutta se muistutti minun mielestäni enemmän kunnollisen köyhän miehen toivotonta siisteyttä. Hänen käytöksensä oli, olen velvollinen tunnustamaan sen, täysin samanlainen kuin kunnon miesten. Hän oli hiljainen ja arvokas kuin he, ja hänellä näytti olevan suuri, salainen huoli kannettavanaan. Hän vakuutti täydellistä tietämättömyyttä rikoksesta ja koko asiasta, eikä osoittanut muuta kuin jöröä kärsimättömyyttä, odottaen että joku tulisi pelastamaan hänet tästä mielettömästä tilanteesta. Hän kysyi minulta useamman kerran, saisiko hän soittaa eräälle lakimiehelle, joka oli auttanut häntä kauan sitten eräässä kauppariidassa, ja toimi kaikin tavoin niin kuin viaton mies minun nähdäkseni olisi toiminut. Häntä vastaan ei puhunut kerrassaan mikään tässä maailmassa, paitsi tuo pikku sormi koneessa, joka osoitti hänen sydämensä tykytyksen muutokset.
»Sitten tarkastettiin konetta häntä tutkittaessa ja se oli täysin kunnossa. Samalla tulin minä hänen kanssaan yksityisestä huoneesta odotussaliin, jossa oli kaikenlaista väkeä tutkintoa odottamassa. Minä arvelin, että hän oli jo enemmän tai vähemmän rohkaissut mieltään selvittääkseen asiat tunnustuksen tapaisella. Hän kääntyi minuun päin ja alkoi puhua matalalla äänellä: 'Minä en voi pidättäytyä kauempaa. Jos haluatte tietää kaikki minusta…'
»Samalla hetkellä eräs pitkällä penkillä istuvista naisparoista nousi ylös huudahtaen ja osoitti häntä sormellaan. En ole koskaan eläissäni kuullut mitään niin pirullisen selvää. Hänen laiha sormensa näytti erottavan hänet joukosta kuin ampumalla. Vaikka puhe olikin yhtä ulvontaa, kuului joka tavu tarkasti kuin erilliset kellon läppäykset.
»'Drugger Davis', huusi hän. 'Sinäkin olet kiinni, Drugger Davis.'
»Rappiolle joutuneista naisista, jotka enimmäkseen olivat varkaita ja katutyttöjä, käänsi ainakin kaksikymmentä päänsä töllistellen häntä nauraen ja vihan ilme kasvoillaan. Vaikk'en minä koskaan olisi kuullut noita sanoja, olisin huomannut hänen piirteittensä voimakkaasta värähdyksestä, että niin sanottu Oscar Rian oli kuullut oikean nimensä. Aivan niin tietämätön en minäkään ole, saatte ehkä hämmästykseksenne kuulla. Drugger Davis oli kaikkein kurjimpia ja rappeutuneimpia pahantekijöitä, mitkä koskaan ovat vetäneet nenästä meidän poliisiamme. On varmaa, että hän on tehnyt monta murhaa kauan ennen tätä viimeistä tihutyötä, jonka uhriksi vartija joutui. Mutta häntä ei koskaan saatu kiinni niistä, kumma kyllä, sillä hän teki ne samalla tavoin kuin viattomammat, tai pienemmät rikoksensa joista hän joutui kiinni sangen usein. Hän oli miellyttävä, hyvännäköinen roisto, niinkuin hän vieläkin jossain määrin on, ja hänen tapanaan oli seurustella baarityttöjen ja tarjoilijattarien kanssa ja menettää heidän rahansa. Hyvin usein meni hän kuitenkin paljon pitemmälle, ja heidät tavattiin myrkytettyinä suklaalla tai savukkeilla, koko omaisuus tipo tiessään. Sitten sattui tapaus, jolloin tyttö tavattiin kuolleena, mutta epäilyksiä ei voitu täydellisesti näyttää toteen ja, mikä oli vielä taitavampaa, rikollista ei löydetty. Minä kuulin huhuttavan, että hän oli ilmestynyt jossain muualla samaan aikaan aivan päinvastaisissa hommissa lainaten rahaa muille, sen sijaan että hän ennen oli tarvinnut sitä itse; mutta ainoastaan sellaisille köyhille leskille, jotka hän voi hurmata persoonallisuudellaan, ja aivan samalla huonolla tuloksella heihin nähden. Niin, siinä on teidän viaton miehenne ja siinä hänen viaton saavutuksensa. Sen jälkeen on neljä pahantekijää ja kolme vartijaa tuntenut hänet ja vahvistanut asian. Mitäs te nyt sanotte minun pikku koneestani tämän jälkeen? Eikö se ole langettanut hänet? Taikka sanotteko mieluummin, että minä tai tuo nainen olemme langettaneet hänet?»
»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä Brown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut hänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia tuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka murhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut häntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»
»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän rikokseen?»
»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon valtaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä, mitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki rikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi maanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle, että tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä köyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti rohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi jälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän köyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No olkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon. Jos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut tehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla pyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin omalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä ilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei voinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei voinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa pyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen verellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan toisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan vähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne koskaan ole ollut vikoja.»
Ällistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun hänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin hävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.
Ovi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen johtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän miettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui ja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen luuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli konnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin silmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne peitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt tunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen, punaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion villeimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä tällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea ei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut kuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.
»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento. »Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain konstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani mennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen. Pitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain kurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»
Kunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren hämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo hänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön kelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella kädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului isä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.
»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan sekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen tuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin — kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»
»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen läjään pyöreään virkatuoliinsa.
»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen äänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli vienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä kanssanne. Minä en tahdo…»
»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä suoraksi istuimellaan.
»Minä arvelen, että tuon herran nimi on Todd», sanoi pappi.
Sitten otti hän käteensä sanomalehtiliuskan.
»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi hän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’… tai on suljettu kaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja’. Pilgrim's Pondissa on pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on kadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä tänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»
»Mitä miestä te tarkoitatte.»
»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian suuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne viisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin kärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi tiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»
»Tarkoitatteko tosiaan…», aloitti virkamies.
»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti, »te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se ei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut suonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies säpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut tämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että hän on lordi Falconroy.»
»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt
Usher.
»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät sopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin pitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja isä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».
»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher, hyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»
Pappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja selvittämättömän näköisenä.
»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput teille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta äsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että hän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää hyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita, mutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää koiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi hän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset olette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea käsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he ovat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen seurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te kuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän kansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.
»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole kohonneet äskettäin, vaan…»
»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään kärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.
»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti.
»Viekää minut ystäväni luo.»
Seuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä, kuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.
»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet», sanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»
Usher luki otsakkeet: Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma Pilgrim's Pondin luona. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui Wilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa olevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa olevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon Panhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli ryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti tyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären, joka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla oli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet vangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»
Tämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »Miljoonamiehen tyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt naamiohuvit. Nyt terveenä…»
Herra Greywood Usher nosti silmänsä, mutta isä Brown oli mennyt pois.
PUNAINEN TEKOTUKKA
Herra Edward Nutt, The Daily Reformerin ahkera julkaisija, istui pulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren, reippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.
Hän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen ja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein lapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli jyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan harhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin arvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa oli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen pelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.
Hänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja lehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli mielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän kirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä kannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja mikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen suuntaan.
Erään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin nopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi sen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi sinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos» sijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti kelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.
Sitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa kirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:
»Hyvä Veli. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen kuuluu meidän alaamme.
Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa — kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan. Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva, jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme, tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että Exmoorin ja hänen perheensä elämässä on jotain hullusti, jotain aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja korva kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin, kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa, ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon ken haluaa.
Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme, että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko, epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa totuuden siitä. — Tervehtien. — Francis Tinn.»
Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa hyvä.»
»Paras Tinn! Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus ensi lauantaina toisessa postissa. — E. Nutt.»
Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti. Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti yliluonnollisen ihmeelliseksi ja sanan juurruttaa kukistamiseksi.
Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö tähän tapaan:
»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin sanomalehtimiesten tapa, on huono ja The Daily Reformerin tehtävänä on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta. Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo, jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta. Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi 'Sininen Lohikäärme', ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella, ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää sata vuotta aikaisemminkin.
»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.
»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä, ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli roomalaiskatolinen pappi.»
»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä. Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta. Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi, kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua. Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.
»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso, valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.
»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden. Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin, puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut: kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia, ja niin edelleen.
»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi, esim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina Täplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli tapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta, ivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä maistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.
»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti aikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi tuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja pieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään olevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti kuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»
»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren sukutarinasta». —
»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja punastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa pöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran moitteeton esikuva.»
»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä harrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan yllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt siitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset jalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden varjoon.
»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö sattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»
Paksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin näköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni. Lopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»
Vakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi pieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»
Sitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt koota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi koettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori Mull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»
»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän tuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»
»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että he ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan asiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»
Muutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni. »Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä. »Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä tyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se lienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista vuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»
»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi, »mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että samassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen esimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»
Paksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä, kuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te teette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla ole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut tyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka näkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia herroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan kyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman päässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee palvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan hänen kiikariaan…»
»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti pappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen tekotukkansakin.»
Kirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun läsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt viinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan», sanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä jotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän itsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan hänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta todistuksetta.»
»Hän näyttää olevan vanha, hassahtava olento», huomautin minä.
»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan sanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa. Hyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden, jonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon vallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten lapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja minä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä rikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen epämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi minulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies ei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä salaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»
Avasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään nyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on pikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole koskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki maansa?»
Pappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa, sellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa, mieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon hän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se aivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä, tarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä pettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen. Sen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua omaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi perheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi luovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.
Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan, että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä, niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi, rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski, kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen, yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.
Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla miehillä on tapana iskeä.
»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.
Laki myöntää sen minulle.»
Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä. Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen, otan minä peruukin pois päästäni. Te surkea, paljaaksi noukittu lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa nähdä minun päätäni minun eläessäni.»
No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte. Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.
Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä, innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa vastaan.
Herra Nutt The Daily Reformerista, kirjoitti muutamia hyvin asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»
»Paras Tinn! — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi, spiritistiksi — Tervehtien — Nutt.»
Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta, joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:
— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken, mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.
Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä oudolla ilolla.
»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»
»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.
»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen tähden. Hän on ylpeä siitä!»
»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin rumasta tarinasta.»
»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa. Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet? Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»
»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»
»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa, hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän ei salaa perheensä rikoksia, — mutta…»
Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.
»Mutta», lopetti hän, »hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa.»
Se, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden välistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman ympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten hermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä Brown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan kätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi, ettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»
Herttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen päähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi kirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova karhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown», sanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut tänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin esi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka olemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan teitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella yksityisesti.»
Se, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään. Se, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan. Ennenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka pidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun esittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus neuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä kuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja omaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen on myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan. Minä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän tekevän sen.»
»Näkemässä minun tekevän mitä?» kysyi herttua kohottaen kulmiaan.
»Näkemässä teidän ottavan tekotukan päästänne», sanoi isä Brown.
Herttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa lasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä minä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan jalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja minä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut meidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa paholaisilla lintujen asemesta.
»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä äänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin viittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni kantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen, ettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta viittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä, mitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»
»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen suorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana. Totinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon teille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se salaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on liian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian kamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta mahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne karkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»
»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja kaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette, olisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain silmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te kuolisitte.»
»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown.
»Ottakaa pois tekotukkanne!»
Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani
tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.
»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.
Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä heitän sen pois!»
Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta, mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla, kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.
Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto: »Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»
»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»
Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä, katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea. »Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on nähtävästi saanut kaikki tilukset.»
Sallikaa minun nyt kertoa The Daily Reformerin lukijoille tämän asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli — lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset; omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä. Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.
Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää, kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.
Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:
»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»
Paras Tinn. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'. Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien
E. Nutt.
Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan Jumala sanaksi olosuhteet.
PENDRAGON SUVUN PERIKATO
Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies, joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri [Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin Ranskassa. Suom.], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille, ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:
»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; Jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»
Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten, kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.
Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen nimitys »Westward Ho!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies, joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta, hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät, mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan häneen nähden.
Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan, mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta, ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä, tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja hiljainen salaperäisyys.
Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla: nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.
Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin, hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota, kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on kuitenkin jotain aivan uutta.
Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa. Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo, jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.
»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.
Faushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:
»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä. Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän olisi aterioinut Draken kanssa.
»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown, »jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»
»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre», vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»
»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen rakennettu?»
»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa; kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä, tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan, mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen. Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä. Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin, huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen näkynyt hiustakaan hänen päästään.»
»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti, sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»
Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.
»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni, juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.
»Mikä vahinko», huusi Flambeau. »Tyttö lähtee pois.»
»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä Brown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta kääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut saaren pitkälle sivulle.
»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän hetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä luulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No, tässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»
He nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen tähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin kiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli hyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen nopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan reunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja, ja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin jättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he sivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia tavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin se oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin mutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin laajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä Brown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä tuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu ahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin yksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä pisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen kiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se olikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.
Flambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana, kumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka! Minä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin ratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —…»
Kun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas painavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti, räsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan muutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä iskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien kirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten lähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä irvisteli nyt musta, pensaikas aukko.
Faushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas amiraali!» huudahti hän, »aiotteko… aiotteko tosiaan hakata uuden uloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»
Ääni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei», sanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa kaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä aion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan teidät tervetulleiksi.»
Ja näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan toisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon kaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos iltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta miekan terään tarttuneena.
Hän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka yksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi. Tällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon suojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat kulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen otsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen hattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen muotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät kuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja käveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen keinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli hänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi kertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa tuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan kulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat kadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat esiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen huomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran veriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava, olematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan kultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan ollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden tarinat.