Kun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän tehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän silminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen, että se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta palasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä, jossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.
»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen iloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän ainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia ihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella mutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä muistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran vihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut likimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun täytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun töherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä…»
Hän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan yhdellä iskulla huipusta maahan saakka.
»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan hurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon; teidän täytyy kai saada jotain syötävää.»
Tasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme pyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja ja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät tunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin jörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun letkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon kulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden väreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella puolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli asetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi pieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken juonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi muovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan Etelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa otsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin näyttivät villikansojen koristeilta.
Kun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä pöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi silmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon näytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun Faushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä jalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei välittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.
Hän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita ja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain. Ensimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet, ja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli selvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten aaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs kivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin piirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon yläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja piirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.
»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina espanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä, lausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset: haaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»
Pendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea muuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että tuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi, on hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo laivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin sitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri heraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin tulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»
»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota vanhaa tarua.»
»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka monta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan. Muuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista seikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon kauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski espanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan. Toinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna, täynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset viivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat laivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti ajatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» kysyi Faushaw.
»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä meidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole ollut ukkosta, eikä salamaakaan?»
»Oho!» sanoi isä Brown ja hyppäsi alas pieneltä pöydältä.
Syntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa kohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.
»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään perää?»
»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen olkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika hyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan kotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli näkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella. Sumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen paikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»
»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä, ystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He joutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli herkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki pitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa valoa kohti.
Pendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia», sanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat, päivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen taloon.
Mutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti: »Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se muistuttaa tulta hyvin paljon.»
»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»
Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu, hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.
Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen. Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta, tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin. Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine pukuineen ja keltaisine kasvoineen.
»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko perhetarinaan?»
»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»
Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:
»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»
Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä, mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa. Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä kohtaan.»
Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi hän, »ja sellainen oli tyttökin.»
»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan. Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä, jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa. Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut, ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»
»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat merellä, pelkään minä».
»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia, joitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he kärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle rannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni laiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin luonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia ja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet molempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon taikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan. Walterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka kanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin niin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä, että minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan. Mutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja sitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan valheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»
»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan, »mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun täytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen viinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin kasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän huomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana — mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret, mutta traagillista naamiota muistuttavat.
Hiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali», sanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun ystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö, että te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»
Pendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä, josta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei siinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän vain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.» Hän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla kuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään kirousta.»
Isä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne minua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»
»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan tuolinsa selustaa.
»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä äänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää siltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin te uskottelette.»
Amiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin. Mutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän sanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne», sanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne selvyyttä tähän paholaisen peliin?»
Noin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi puutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä Brown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.
»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos minä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»
He seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän puhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä saarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa toisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla hän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.
»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän yksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka lakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän työn. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme kastelemaan kukkia.»
Samoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän osan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan miettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni. Ne näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»
»Hei, Simson», huusi Flambeau, »tehän taitatte tulpaanien kukat!»
Isä Brown katseli katuvaisena miettien kukattomia kasveja.
»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin parantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten minä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista puhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte muassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka amiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki näyttää!»
»Joesta nousevaa sumua», sanoi kummasteleva Flambeau.
Sillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo korkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä haravaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se letku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää…!»
»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi. »Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki horjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava letku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten naamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui jalat ilmassa sätkytellen.
»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka hämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»
Hän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai kuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä perässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat omituisen sumeat.
»Teidän jokisumullanne», sanoi hän, »on omituinen haju.»
»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän arvele…»
»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä ennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»
Kun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan kuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka muistutti paholaisen naurua.
»Hyvä Jumala! Mitä tämä on?» huusi sir Cecil Faushaw.
»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden letkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.
»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen, ettei se pääse leviämään taloon.»
»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi saattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»
Flambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw sanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»
»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa surmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»
Samalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo liehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta vasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä haravaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina voitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä roihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen kidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa heidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi kuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.
Mutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli alussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän, kapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen varmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen ainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella. Tarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen pari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja sitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana on nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen kuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä; hän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä ämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän suunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä kuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.
Hän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä nyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä tuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen puutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän painiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä voitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun, ja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät. Flambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli enemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli talon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän, että veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä, joihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla, kuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien jalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin se, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti pienentynyt.
Sitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä. Flambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina, syöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta päästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti vastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos piilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi ainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta kuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien köysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa puutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta, juoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi loiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.
»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta tuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin kallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää perhetarinaa hyväkseen.»
»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi saada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»
»Kyllä», vastasi isä Brown letkua tarkastellen.
»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»
Tuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan, ja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan vaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.
»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla virran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen mieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa kotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän varmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut kahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon, eikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin järkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan sulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme ruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni, pihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan, näyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»
»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä setä oli saamaisillaan koko perinnön.»
Isä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki olivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti silmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi viipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen joukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli saattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä — ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden osoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti vain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli pudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.
»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu tulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte sikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota karttaa.»
»Tarkoitatteko Pendragonin karttaa Tyynen meren saarista?» kysyi
Faushaw.
»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown. »Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee jokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja tekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen hattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin ääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin karttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte, että se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»
»Mutta kuinka te sen tiedätte?» kysyi Faushaw.
»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen
Merlinin näköisen, ja…»
»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme sisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa ajatuksissanne.»
»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin kamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja hän sulki silmänsä.
»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi
Flambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.
RUMPUJEN JUMALA
Oli kylmähkö ja autio iltapäivä syystalvella, jolloin päivän valo on pikemmin hopeaa kuin kultaa, tai tinaa pikemmin kuin hopeaa. Jos kylmissä virastoissa ja vierashuoneissa oli kolkkoa, niin vielä kolkompaa oli Essexin matalilla rannikkoseuduilla, missä yksitoikkoisuus oli kaikkein painostavin, sillä sen keskeyttivät vain hyvin pitkien välimatkojen päässä seisovat katulyhdyt, jotka eivät näyttäneet niinkään sieviltä kuin puut, tai joku puu, joka näytti rumemmalta kuin katulyhty. Äsken satanut hieno lumi oli puoleksi sulanut ohuiksi suikaleiksi, joten se näytti lyijyiseltä pikemmin kuin hopeaiselta, kun pakkasen puristin oli taas hyydyttänyt sen. Tuoretta lunta ei ollut satanut, mutta ohut juova vanhaa lunta reunusti rantapengertä aivan samaan suuntaan kuin veden kalpea vaahtoviiva.
Meren kaitainen kylmä viiru näytti sinipunervalta, niinkuin suoni paleltuneessa sormessa. Penikulman matkojen päässä, edessä ja takana, ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta kahta, reippaasti astelevaa jalkamiestä, joista toisella oli paljon pitemmät jalat, ja joka harppasi paljon pitemmin askelin kuin toinen.
Aika ja paikka ei ollut oikein sopiva loma-ajan viettoon, mutta isä Brownilla oli harvoin loma-aikaa, ja hänen täytyi ottaa se, milloin vain sai. Mutta hän vietti sen mieluimmin, jos oli mahdollista, yhdessä vanhan ystävänsä Flambeaun, entisen rikollisen ja entisen salapoliisin kanssa. Papin mieleen oli juolahtanut käydä täällä entisessä Cobholen seurakunnassaan ja hän oli menossa luoteiseen päin rannikkoa pitkin.
Käveltyään eteenpäin kilometrin tai pari, huomasivat he, että rannikko alkoi täydellisesti patoutua, muodostaen kuin jonkunmoisen rintavarustuksen. Rumat katulyhdyt harvenivat harvenemistaan tullen yhä koristeellisemmiksi, pysyen silti yhtä rumina. Puoli kilometriä kauempana hämmästytti isä Brownia ensiksi pieni, sekava ryhmä kukattomia kukkaruukkuja, joita peittivät matalat, litteät, sameaväriset kasvit. Ne muistuttivat vähemmän puutarhaa kuin kuviokasta kivitystä, pehmeitten, luikertelevien polkujen välissä, joita koristivat käyräselkäiset penkit. Hän tunsi ilmassa heikkoa rantakaupungin hajua, jota hän ei juuri olisi kaivannut, ja, katsellessaan eteenpäin rintavarustusta pitkin meren rannalla, näki hän sellaista, mikä asetti asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Harmaassa etäisyydessä kohosi kylpypaikan suuri huvimaja, kuin jättiläismäinen, kuusijalkainen tatti.
»Minä arvelen», sanoi isä Brown kääntäen pystyyn palttoonsa kauluksen ja kiertäen villaisen huivin tiukemmalle kaulansa ympäri, »että me olemme jonkun huvipaikan läheisyydessä.»
»Minä pelkään», vastasi Flambeau, »että se huvipaikka on sellainen, jonne ihmisiä nyt juuri ei huvita tulla. He koettavat elähdyttää paikkaa talvellakin, mutta se ei koskaan onnistu paitsi Brightonissa ja muissa tunnetuissa kylpypaikoissa. Tämä on kai Seawood — Lordi Pooley'n yritys. Hän toimitti sinne sisilialaisia laulajia joulun aikoihin, ja kerrotaan, että täällä pidettäisiin suuret nyrkkeilykilpailut. Mutta he tulevat paiskaamaan mereen koko lahon laitoksen, tämä paikkahan on yhtä hylätty kuin harhautunut rautatievaunu.»
He olivat tulleet suuren huvimajan katon alle ja pappi katseli ylöspäin uteliaisuuden vallassa, joka tuntui hiukan omituiselta, pää kallellaan kuin linnulla. Se oli tavallinen, tarkoitukseensa nähden liian kirjava rakennus, litteäkattoisen kappelin tai kunniakatoksen näköinen, paikoittain kullalla koristeltu ja kuuden, maalatusta puusta tehdyn pilarin kannattama ja asetettu noin viiden jalan päähän rannasta puiselle, pyöreälle, rummuntapaiselle jalustalle Mutta lumen ja kullan yhtymässä oli jotain omituista ja teennäistä, mikä kiinnitti Flambeaun ja hänen ystävänsä huomiota jollain käsittämättömällä tavalla. Vaikutus oli heidän mielestään samalla kertaa taiteellinen ja outo.
»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se muistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on kuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin pieni, pakanallinen temppeli.»
»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja odottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.
»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja seuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä oudolla korokkeella.
Vaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä autioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja meren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi harmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa yksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin laajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista elonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä lumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.
Flambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan kauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen kantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän saattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli lattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut maahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä parahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää lautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin Johannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.
Vähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on kai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se kannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»
Mutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden lankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista epäröimistä.
»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään.
»Ettekö haluakaan tulla pois?»
Pappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa välissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko tulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi niin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen lakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä sisässään.
Flambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt muuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä tasaisia kuin meri.
Hän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos reiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei enää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat ehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin tavallisesti.
»No», kysyi hänen ystävänsä. »Löysittekö jumalanne?»
»En», vastasi isä Brown. »Minä löysin jotain tärkeämpää. Uhrin.»
»Mitä peeveliä te tarkoitatte?» huusi Flambeau kiihkeästi.
Isä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa; äkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.
Seuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta, joka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi osaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana rannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli osa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset penkit.
Isä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun suuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät pienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla tavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko etusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman ja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön alakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi, että jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa, tuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin pantomiimissa.
Siitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat lähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan etusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet puutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon pituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä istuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin odottaa tapaavansa yhtään katselijaa.
Kuitenkin seisoi pitkän rautapenkin toisessa päässä pieni, pyöreä ravintolapöytä, sen päällä pullo chablis-viiniä ja pari rypäle- ja mantelilautasta. Pöydän takana istui mustatukkainen nuori mies paljain päin, katsellen merelle hämmästyttävän liikkumattomassa asennossa.
Mutta vaikka hän olisi hyvin saattanut olla vahakuva, kun he vielä olivat neljän jalan päässä hänestä, hyppäsi hän pystyyn kuin vieterinukke, kun he tulivat kolmen jalan päähän, ja sanoi nöyrästi, muttei suinkaan arvokkuutta vailla: »Haluatteko käydä sisään, hyvät herrat. Minulla ei tällä kertaa ole palvelusväkeä, mutta minä voin itsekin hankkia teille jotain pientä.»
»Kiitoksia paljon», sanoi Flambeau. »Te olette siis isäntä?»
»Niin», sanoi musta mies vaipuen takaisin liikkumattomaan asentoonsa. »Minun palvelusväkeni on italialaista, nähkääs, ja minusta oli kohtuullista, että he saisivat nähdä maanmiehensä lyövän tuon neekerin, jos hän tosiaan kykenee tekemään sen. Tiedättekö, että tuo suuri taistelu Malvolin ja Mustan-Nedin välillä pannaan toimeen kaikesta päättäen?»
»Minä pelkään, ettemme voi viipyä, käyttääksemme hyväksemme teidän vierasvaraisuuttanne», sanoi isä Brown. »Mutta minun ystäväni ottaisi mielellään lasin sherryä, lämmitelläkseen ja juodakseen latinalaisen taistelijan menestyksen maljan.»
Flambeau ei oikein käsittänyt tuota sherryn tilaamista, mutta hän ei kuitenkaan vastustellut. Hän sanoi vain ystävällisesti: »Kiitän teitä.»
»Sherryä, sir, kyllä», sanoi isäntä palaten hotelliinsa. »Suokaa anteeksi, että pidätän teitä muutaman minuutin. Kuten äsken sanoin ei minulla ole palveluskuntaa…» Ja hän meni suljetun ja pimeän hotellin mustia ikkunoita kohti.
»Se ei tosiaan ole niin tärkeää», alkoi Flambeau, mutta mies kääntyi sanoen rauhoittavasti:
»Minulla on avaimet ja minä löydän tieni pimeässäkin.»
»En tarkoittanut —», sanoi isä Brown.
Hänet keskeytti mylvivä ihmisääni, joka kuului asumattoman hotellin sisältä. Se huusi jotain ulkomaalaista nimeä kovasti, mutta käsittämättömästi, ja hotellin isäntä syöksähti sitä kohti paljon nopeammin kuin Flambeaun sherryn takia. Tämä seikka osoitti selvästi, että omistaja oli puhunut jotain muuta kuin täyttä totta. Mutta sekä isä Brown, että Flambeau kertoivat usein, etteivät he koskaan, huimimmissakaan seikkailuissaan, olleet kuulleet niin vertahyydyttävää ääntä kuin tuon hiljaisesta ja tyhjästä majatalosta jyrähtävän, petomaisen äänen.
»Minun kokkini», huusi omistaja nopeasti. »Olin unohtanut kokkini. Hän on juuri ulos lähdössä. Sherryä, sir?»
Ja suuremmaksi varmuudeksi ilmestyi ovelle valkea möhkäle valkeine päähineineen ja esiliinoineen, niinkuin kokilla pitääkin olla, mutta mustilla kasvoilla hehkui tarpeeton kiukku. Flambeau oli usein kuullut, että neekerit ovat hyviä kokkeja. Mutta värin ja arvoasteen välillisessä vastakohdassa oli jotain, mikä teki hämmästyttävämmäksi sen, että hotellin omistaja totteli kokin kutsua, eikä kokki isännän käskyä. Mutta hän arveli, että hyvät kokit ovat tunnetusti vaativaisia, ja sitäpaitsi palasi isäntä sherryineen, ja sehän oli pääasia.
»Kummastelenpa kuitenkin», sanoi isä Brown, »että rannikolla on näin vähän väkeä, vaikka tuo suuri kilpailu on tulossa. Me tapasimme ainoastaan yhden miehen useiden kilometrien matkalla.»
Hotellin isäntä nosteli olkapäitään. »He tulevat kaupungin toisesta päästä, nähkääs, asemalta, kolmen kilometrin päässä täältä. Heitä huvittaa ainoastaan urheilu ja he jäävät hotelleihin vain yöksi. Ja muutenkin on ilma tuskin sopiva päivän paistattamiseen rannikolla.»
»Tai penkillä», sanoi Flambeau osoittaen pientä pöytää.
»Minun täytyy istua tähystelemässä», sanoi mies liikkumattomine kasvoineen.
Hän oli hiljainen, hauskan näköinen nuori mies. Hänen mustassa puvussaan ei ollut mitään erittäin silmiin pistävää, paitsi että hänen musta kaulahuivinsa oli hiukan liian korkealla ja sitä piti kiinni kultainen neula, jossa oli hyvin kummallinen nuppi. Kasvoissa ei myöskään ollut mitään huomattavaa, paitsi tapa, joka luultavasti oli jonkunlainen hermovika — hän piti nimittäin toista silmäänsä paljon pienempänä kuin toista, mikä teki sen vaikutuksen, että toinen oli suurempi, tai ehkä tekosilmä.
Hiljaisuuden katkaisi isäntä sanomalla tyynesti:
»Missä tapasitte tuon miehen matkanne varrella?»
»Omituista kyllä», vastasi pappi, »aivan lähellä — tuon huvimajan luona.»
Flambeau, joka istui pitkällä rautapenkillä lopetellen sherryään, asetti lasin pois ja hypähti seisoalleen tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen taas.
»Omituista», sanoi mustatukkainen mies miettivästi. »Minkä näköinen hän oli?»
»Oli jokseenkin pimeä, kun näin hänet», alkoi isä Brown, »mutta hän oli…»
Niin kuin sanottu, voi todistaa, että hotellin isäntä oli puhunut totta. Hänen ilmoituksensa, että kokki oli juuri ulosmenossa, toteutui kirjaimellisesti, sillä kokki tuli ulos juuri heidän puhuessaan, vetäen hansikkaita käsiinsä.
Nyt hän oli aivan toisen näköinen kuin se valkean ja mustan sekoitus, mikä äsken oli näyttäytynyt ovella. Hän oli harjattu ja napitettu aina murjottaviin silmiinsä saakka uusimman, loistavimman muodin mukaan. Hänen mustaan, leveään päähänsä oli pystytetty musta hattu — sellainen, jota ranskalainen sukkeluus on verrannut yhteentoista peiliin. Mutta musta mies oli tavallaan mustan hatun näköinen. Hän oli yhtä musta ja hänen kiiltävä ihonsa heijasti valoa kuin yksitoista tai useampia peilejä. On tarpeetonta sanoa, että hänellä oli valkeat kalvosimet ja valkea kravatti liivien sisäpuolella. Hänen napinreiässään törrötti kopeasti punainen kukka, aivan kuin se äkkiä olisi puhjennut siitä. Mutta tavassa, jolla hän piti keppiä toisessa ja sikaria toisessa kädessään, oli jotakin erikoista, joka aina täytyy muistaa, kun on kysymys rotuennakkoluuloista, jotakin samalla kertaa viatonta ja hävytöntä — niinkuin cake walkissa.
»Välistä», sanoi Flambeau katsellen neekerin jälkeen, »en ihmettele, että nuo tuollaiset lynkataan.»
»Minä en koskaan ihmettele helvetin töitä», sanoi isä Brown. »Mutta niinkuin aioin sanoa», jatkoi hän, kun neekeri, yhä kiskoen äreännäköisenä keltaisia hansikkaitaan käsiinsä, lähti menemään suoraan kylpypaikkaa kohti, omituisena varieté-ilmiönä harmaassa pakkasmaisemassa, »niinkuin aioin sanoa, en osaa kuvata miestä sen tarkemmin kuin että hänellä oli tuuhea, vanhanaikuinen poskiparta ja viikset, mustat tai värjätyt, niin kuin ulkomaalaisten rahamiesten kuvissa. Hänen kaulansa ympärille oli kääritty pitkä, purppurainen huivi, joka liehui tuulessa hänen kulkiessaan. Se oli kiinnitetty kaulaan varmuusneulalla, niinkuin imettäjät kiinnittävät lapsen ruokaliinan leuan alle. Mutta tämä», lisäsi pappi, katsellen rauhallisena merelle, »ei ollutkaan varmuusneula.»
Pitkällä rautapenkillä istuva mies katseli myöskin rauhallisena merelle päin. Hän näytti yhä vielä lepäävän, mutta Flambeau oli nyt aivan varma siitä, että toinen hänen silmistään oli luonnostaan suurempi kuin toinen. Molemmat olivat nyt aivan auki, ja hän ehkä vain kuvitteli, että vasen silmä suureni suurenemistaan hänen tuijottaessaan.
»Se oli hyvin pitkä, kultainen neula ja sen nuppu oli kuin valettu apinan pää, tai jotain sellaista», jatkoi pappi. »Ja se oli kiinnitetty omituisella tavalla — hänellä oli silmälasit ja leveä, musta…»
Liikkumaton mies tuijotti yhä merelle, ja silmät hänen päässään olisivat saattaneet kuulua kahdelle eri miehelle. Sitten hän teki sokaisevan nopean liikkeen.
Isä Brown oli selin häneen ja olisi leimauksessa voinut kaatua kuolleena kasvoilleen. Flambeaulla ei ollut aseita, mutta hänen leveät, ruskeat kämmenensä olivat jääneet pitkän rautapenkin reunuksen päälle. Äkkiä muuttivat hänen olkapäänsä muotoaan ja hän nosti tuon pitkän, raskaan kappaleen korkealle päänsä yli, niin kuin metsänhakkaaja nostaa kirveen iskeäkseen. Tuo pitkä esine oli niin korkealla, kun hän piti sitä pystysuorassa asennossa, että se oli kuin rautaiset tikapuut, joita pitkin saattoi nousta tähtiä kohti. Mutta pitkä varjo oli illan tasaisessa valossa kuin Eifeltornia heiluttavan jättiläisen kuva. Varjon, enemmän kuin rautaisen lyönnin uhka, pakotti vieraan nöyrtymään, väistymään ja pakenemaan ravintolaansa, jättäen jälkeensä litteän, kiiltävän tikarin, jonka hän oli pudottanut juuri siihen kohtaan, mihin varjo oli langennut.
»Meidän täytyy heti lähteä täältä», huusi Flambeau heittäen rautaisen penkin hurjan välinpitämättömästi rannalle. Hän otti pienen papin kyynärpäästä kiinni ja juoksi hänen kanssaan autiota takapihaa kohti, jonka päässä oli suljettu takaportti. Flambeau taivutteli sitä hetkisen sinne tänne ja sanoi sitten: »Ovi on lukossa.»
Hänen näin sanoessaan putosi musta käpy koristekuusesta sattuen hänen hattunsa reunaan. Se hämmästytti häntä enemmän kuin kaukaisen laukauksen kaiku, joka oli kuulunut jumi ennen. Sitten pamahti toinen kaukainen laukaus, ja ovi, jota hän yritti avata, tärähti siihen uponneesta kuulasta. Flambeaun olkapäät pullistuivat taas ja muuttivat äkkiä muotoa. Kolme saranaa ja lukko särkyi samalla ja hän putosi autiolle polulle muurin takana vieden suuren puutarhaoven mukanaan, niin kuin Simson vei Gathin kaupungin portit.
Sitten hän heitti oven puutarhan muurin yli, juuri kun kolmas laukaus tuiskahdutti hiukan lunta ja huurretta aivan hänen kantapäänsä takana. Enemmittä arveluitta sieppasi hän pienen papin kouriinsa, heitti hänet hajareisin olkapäälleen ja alkoi juosta Seawoodia kohti niin nopeasti kuin hänen pitkät jalkansa kantoivat. Vasta noin kahden kilometrin päässä laski hän pienen toverinsa maahan. Pakoa ei juuri voinut katsoa arvokkaaksi huolimatta Anchiseen antamasta klassillisesta esimerkistä, ja isä Brownin kasvot olivat yhtenä leveänä irvistyksenä.
»Niin», sanoi Flambeau, kärsimättömän vaitiolon jälkeen, kun he jatkoivat matkaansa tavallisemmalla tavalla kaupungin laitakaduille, missä ei enää tarvinnut pelätä mitään. »Minä en tiedä, mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta mielestäni täytyy minun luottaa omiin silmiini siinä asiassa, että te ette koskaan kohdannut tuota miestä, jonka te kuvasitte niin tarkkaan.»
»En tavannutkaan häntä», sanoi Brown, pureskellen jokseenkin hermostuneesti sormeaan. »Mutta tapasin kuitenkin. Ja sitäpaitsi oli liian pimeä, että olisin voinut nähdä hänet selvästi, sillä minä näin hänet tuon huvimajan alla. Mutta minä pelkään, etten kuitenkaan tullut kuvanneeksi häntä aivan tarkasti, sillä hänen silmälasinsa olivat taittuneina hänen allaan ja pitkää, kultaista neulaa ei oltu pistetty hänen punaisen kaulahuivinsa, vaan hänen sydämensä läpi.»
»Ja minä arvelen, että tuolla lasisilmäisellä veitikalla oli jotain tekemistä asiassa», sanoi Flambeau.
»Minä toivoin, että hänen osuutensa olisi vähäinen», vastasi Brown värisevällä äänellä, »ja minä menettelin ehkä väärin. Minä toimin hetken vaikutteiden vallassa. Mutta minä pelkään, että tällä asialla on pitkät ja pimeät juuret.»
He jatkoivat vaieten matkaansa pitkin katuja. Keltaisia lamppuja oli alettu sytyttää kylmässä, sinertävässä hämärässä, ja he lähenivät nähtävästi kaupungin keskeisimpiä osia. Räikeän värisiä lappuja, joissa ilmoitettiin Mustan Nedin ja Malvolin ottelusta, oli kiinnitetty seiniin kaikkialla.
»Niin», sanoi Flambeau. »En ole koskaan tappanut ketään, en rikollisenakaan ollessani, mutta minä olen kuitenkin melkein myötämielinen sellaista kohtaan, joka tekee tekonsa niin kolkossa paikassa. Kaikista maailman roskakomeroista ovat mielestäni sydäntä särkevimmät ne paikat, joilla, niin kuin tuolla huvimajalla, on juhlallinen tarkoitus, ja jotka ovat yksinäisiä. Minä voin käsittää miehen sairaaloiset tunteet, jotka pakoittavat hänet murhaamaan sellaisen paikan yksinäisen ja iroonisen tunnelman vallassa. Muistan kerran kävelleeni Surrayn muistorikkailla kukkuloilla, ajattelematta muuta kuin kanervakankaita ja kiuruja, kun minä tulin laajaan ympyrään ja ympärilläni kohosivat laajat, äänettömät rakennukset, istuinrivi istuinrivin yläpuolella yhtä korkeina kuin roomalaisessa amfiteatterissa ja yhtä tyhjinä kuin uusi kirjahylly. Lintu lenteli sen yli taivaalla. Se oli Epsomin suuri kilpa-ajorata. Ja minusta tuntui, ettei kukaan enää voisi olla iloinen siellä.»
»Onpa outoa, että te tulitte juuri nyt maininneeksi Epsomin», sanoi pappi. »Muistatteko erästä niin sanottua Sutton-juttua, kun kaksi epäilyksenalaista miestä — jäätelön myyjiä muistaakseni — sattui asumaan Suttonissa? Heidät päästettiin sillä kertaa vapaiksi. Mies oli tavattu kuristettuna, kerrottiin, seutua ympäröivällä ylängöllä. Tosiasiassa — minä kuulin sen eräältä irlantilaiselta poliisilta, joka on minun ystäväni — löydettiin hänet suljettuna Epsomin kilparadalle ja hänet oli kätketty ainoastaan matalan kiinnityönnetyn oven taa.»
»Se on omituista», myönsi Flambeau. »Mutta se vahvistaa vain minun väitettäni, että tuollaiset huvipaikat näyttävät kauhistuttavan yksinäisiltä kilpailuajan loputtua. Muuten kai miestä ei olisi murhattu siellä.»
»En ole varma, että hän…», alkoi isä Brown, mutta keskeytti.
»Varmako siitä, että hänet oli murhattu?» tiedusteli hänen toverinsa.
»Varma siitä, että hänet murhattiin kilpailuajan loputtua», vastasi pappi yksinkertaisesti. »Eikö teidän mielestänne tuossa yksinäisyydessä ole jotain petollista, Flambeau? Oletteko varma siitä, että viisas murhaaja hakisi yksinäistä paikkaa? Hyvin, hyvin harvoin on ihminen aivan yksin. Ja, lyhyesti sanoen, mitä yksinäisempi hän on, sitä suurempi on vaara joutua tarkastelun alaiseksi. Ei, minä luulen, että siellä täytyy olla jonkun muunkin — Kas tässä on Paviljonki tai Palatsi tai miksi sitä sanotaan.»
He olivat joutuneet pieneen kirkkaasti valaistuun puistikkoon, jonka päärakennus oli iloinen ja kullattu räikeine ilmoituksineen, ja oven molemmin puolin oli kaksi jättiläismäistä valokuvaa Malvolista ja Mustasta Nedistä.
»Hoi», huusi Flambeau suuresti ällistyneenä, kun hänen papillinen ystävänsä asteli suoraan leveitä rappuja ylös. »En tiennyt, että te viimeaikoina olette innostunut nyrkkitaisteluun. Aiotteko mennä katsomaan ottelua?»
»Minä luulen, ettei ottelusta tule mitään», vastasi isä Brown.
He kulkivat nopeasti eteisten ja sisähuoneitten läpi, he kulkivat itse taisteluhallin läpi, joka oli sullottu täyteen lukemattomia istuimia ja aitioita, mutta pappi ei katsonutkaan ympärilleen, ennenkuin he tulivat vahtimestarin pöydän ääreen oven luo, johon oli kirjoitettu: »Toimikunta». Tässä pysähtyi hän ja pyysi saada tavata Lordi Pooleytä.
Ovenvartija huomautti, että lordilla oli paljon puuhaa, sillä ottelu oli kohta alkava, mutta isä Brown osasi olla niin ikävystyttävän itsepäinen, ettei miehen kärsivällisyys ollut varustettu sitä vastaan. Muutaman minuutin kuluttua havaitsi Flambeau olevansa erään miehen seurassa, joka huuteli käskyjä toiselle, huoneesta lähtevälle miehelle. »Varokaa, kuuletteko, nuoria neljännen… No, mitä te sitten tahdotte?»
Lordi Pooley oli gentlemanni, ja hän oli, niinkuin useat meidän rotuumme kuuluvat, huolestunut — etenkin rahojen tähden. Hän oli puolittain harmaa ja puolittain kellahtava, ja hänellä oli kuumeiset silmät ja hyvin korkea, pakkasen purema nenä.
»Sana vain», sanoi isä Brown. »Minä olen tullut ilmoittamaan, että eräs mies murhataan.»
Lordi Pooley hyppäsi tuoliltaan, aivan kuin räjähdys olisi heittänyt hänet siitä. »Vieköön minut hiisi, jos minä ymmärrän mitään tästä!» huusi hän. »Te ja teidän toimikuntanne ja pastorinne ja anomuksenne! Kävivätkö papit ennen nyrkkeilykilpailuja katsomassa, kun taisteltiin ilman hansikkaita? Nyt taistellaan säännönmukaisilla hansikkailla, ja ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että jompikumpi kilpailijoista kuolisi.»
»Minä en tarkoita kumpaakaan kilpailijoista», sanoi pieni pappi.
»Hyvä, hyvä, hyvä!» sanoi ylhäinen herra kylmyyteen vivahtavalla huumorilla. »Kuka sitten tapetaan? Sovintotuomariko?»
»Minä en tiedä, kenet tapetaan», vastasi isä Brown miettivästi. »Jos minä sen tietäisin, en häiritsisi teidän huvianne. Minä auttaisin häntä vain heti pakenemaan. Minusta ei suinkaan ole mitään väärää palkintokilpailuissa. Mutta niin kuin asiat nyt ovat, täytyy minun pyytää teitä ilmoittamaan, että kilpailusta tällä kertaa ei tule mitään.»
»Eikö mitään muuta»? kysyi lordi pilkallisesti, leimuavin silmin. »Ja mitä te sanoisitte noille kahdelle tuhannelle, jotka ovat tulleet sitä katsomaan?»
»Minä sanoisin, että heistä olisi esityksen loputtua elossa tuhat yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän», sanoi isä Brown.
Lordi Pooley katsahti Flambeauhon: »Onko teidän ystävänne hullu?» kysyi hän.
»Kaukana siitä», kuului vastaus.
»Mutta kuulkaapas», sanoi lordi Pooley levottomalla tavallaan. »Siinä on toinen pahempikin seikka. Suuri joukko italialaisia on kokoontunut pitämään Malvolin puolta — tummia, hurjia miehiä, kaikkialta. Te tiedätte minkälaisia nuo välimereläiset ovat. Jos minä ilmoitan, että kaikki on lopussa, hyökkää Malvoli tänne koko korsikkalaisen heimon etunenässä.»
»Hyvä herra, nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta», sanoi pappi.
»Soittakaa kelloanne. Antakaa käskynne. Saattepa nähdä, vastaako
Malvoli.»
Lordi soitti pöydällä olevaa kelloa uudenlaisen, oudon uteliaisuuden vallassa. Hän sanoi vahtimestarille, joka ilmestyi ovelle: »Minun on kohta tehtävä tärkeä ilmoitus katselijoille. Haluatteko sillä aikaa ilmoittaa molemmille kilpailijoille, että ottelu siirretään.»
Vahtimestari tuijotti hetkisen kuin olisi nähnyt paholaisen ja katosi.
»Mitä todisteita teillä on väitteenne tueksi?» kysyi lordi Pooley äkkiä. »Ketä te olette tutkinut?»
»Minä olen tutkinut erään huvimajan», sanoi isä Brown raaputtaen päätään. »Mutta, ei… minä sanoin väärin… Minä olen tutkinut myös erään kirjan. Minä ostin sen eräästä kirjakaupasta Lontoossa — hyvin halvalla.»
Hän oli ottanut taskustaan hyvin pienen, paksun nahkakantisen niteen ja Flambeau huomasi hänen olkansa yli katsellessaan, että se oli joku vanha matkakertomus, ja että erään lehden kulma oli käännetty merkiksi.
»Ainoa muoto, missä Voodoo», alkoi isä Brown lukea korkealla äänellä.
»Missä mikä?» kysyi lordi.
»Missä Voodoo», toisti lukija rakastettavasti »on laajimmin järjestynyt Jamaican ulkopuolella, on tuossa opissa, jonka tunnemme Apinan, tai Rumpujen Jumalan uskonnon nimellä; se on sangen mahtava useissa paikoin molemmissa Amerikoissa, etenkin sekarotuisten joukossa, joista monet ovat aivan valkoihoisten näköisiä. Se eroaa useimmista paholaisen palvelustavoista ja ihmisuhreista siinä, ettei verta muodollisesti vuodateta alttarille, vaan että murha tapahtuu väkijoukon keskuudessa. Rummut säestävät huumaavalla melulla, kun pyhäkön ovet avautuvat ja apinajumala ilmestyy; samalla luo koko seura haltioituneet silmänsä häneen. Mutta sitten…»
Huoneen ovi paiskattiin auki ja tuo neekerikeikari seisoi siinä silmät pyörien, silkkihattu huolimattomasti takaraivolla. »Huh», huusi hän, näyttäen apinamaisia kulmahampaitaan. »Mitä tämä on? Huh! Huh! Te varastaa mustan gentlemannin palkinto — palkinto jo hänen… te aikoo pelastaa valkoinen italialainen riepu…»
»Kilpailu on vain siirretty», sanoi lordi rauhallisesti. »Minä selvitän asian teille parin minuutin perästä!»
»Kuka te ole…», huusi Musta Ned raivostuneena.
»Minun nimeni on Pooley», vastasi toinen, kunnioitettavan kylmästi. »Minä olen järjestystoimikunnan sihteeri ja minä neuvon teitä jättämään tämän huoneen paikalla.»
»Kukas toi mies on?» kysyi musta urheilija, osoittaen halveksivasti pappia.
»Minun nimeni on Brown», vastasi tämä. »Ja minä neuvon teitä heti paikalla lähtemään maasta.»
Kilpailija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin ja sitten, Flambeaun ja muitten suureksi hämmästykseksi astui ulos, heittäen oven jyrähtäen kiinni jälkeensä.
»No», sanoi isä Brown, pörröttäen tomuista tukkaansa. »Mitä te sanotte
Leonardo da Vincistä? Kaunis italialainen pää.»
»Kuulkaas», sanoi lordi Pooley. »Minä olen luottanut sangen paljon teidän sanoihinne. Minä toivo' että te kertoisitte minulle enemmän tästä.»
»Olette aivan oikeassa, mylord», vastasi Brown. »Se kertominen ei vie pitkiä aikoja!»
Hän pani pienen, nahkakantisen kirjan päällystakkinsa taskuun. »Minä luulen, että me kaikki tiedämme, mitä tämä merkitsee, mutta tarkastakaapa olenko minä; oikeassa. Tuo neekeri, joka juuri lähti ulos, on maailman vaarallisimpia miehiä, sillä hänellä on eurooppalaisen aivot ja ihmissyöjäin vaistot. Hän on muodostanut siitä, mikä ennen oli noitten raakalaisten keskinäistä verenvuodatusta, nykyaikaisen, tieteellisillä perusteilla lepäävän salaisen murhaajajärjestön. Hän ei tiedä, että minä tiedän sen, vaikka minä en voikaan sitä todistaa.»
Syntyi hiljaisuus ja pikku mies jatkoi taas:
»Mutta jos minä tahtoisin tappaa jonkun, olisiko varmasti paras menettelytapa olla yksin hänen kanssaan?»
Lordi Pooleyn silmiin palasi taas tuo kylmä ilme, kun hän katseli pientä pappia. Hän sanoi vain:
»Jos te tahtoisitte tappaa jonkun, neuvoisin teitä menettelemään niin.»
Isä Brown pudisteli päätään, niinkuin hyvinkin kokenut murhaaja. »Niin sanoi Flambeaukin», vastasi hän silmää iskien. »Mutta katsokaapa. Mitä enemmän mies tuntee olevansa yksin, sitä vähemmän voi hän olla täysin varma yksinäisyydestään. Hänen ympärillään on silloin pakostakin tyhjää alaa, ja se juuri tekee hänet näkyväiseksi. Oletteko joskus katselleet kyntäjää kukkulalta tai paimenta laaksosta? Oletteko joskus käyskennelleet pitkin kallioita ja nähneet miehen astelevan hietikolla? Etteköhän olisi nähneet hänen tappavan ravun, ja etteköhän olisi tuntenut, oliko se velkojanne? Ei! Ei! Ei! Älykkään murhaajan, niinkuin te tai minä olisimme, on mahdotonta noudattaa sitä suunnitelmaa, että hankkii varmuuden siitä ettei kukaan ole näkemässä.»
»Mutta mikä olisi toinen suunnitelma?»
»On ainoastaan yksi», vastasi pappi. »Menetellä niin, että jokainen katselee jonnekin muualle. Mies on kuristettu aivan Epsomin suuren kilpa-ajoradan lähellä. Joku olisi voinut nähdä sen tapahtuvan, jos rata olisi ollut tyhjä — joku kuljeskelija pensaikossa tai pyöräilijä kukkuloilla. Mutta kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, kun rata oli täynnä kansaa ja koko katsomo kiljui, juuri kun mielihevonen voitti tai hävisi. Kaulahuivin voi kiristää, ruumiin voi laahata oven taa silmänräpäyksessä — niin pitkässä kuin tuo silmänräpäys oli.»
»Samoin on tietysti käynyt», jatkoi hän kääntyen Flambeiuhon, »tuolle miesparalle huvimajan alla. Hänet pudotettiin reiästä — se ei ollutkaan satunnainen reikä — juuri sillä dramaattisella hetkellä, kun suuren viulunsoittajan jousi, tai suuren laulajan ääni nosti innon korkeimmilleen. Ja tämä murhaisku ei tietenkään ollut ainoa. Tuon pikku tempun on Musta Ned juuri oppinut vanhalta Rumpujen Jumalaltaan.»
»Siis Malvoli…», alkoi Pooley.
»Malvolilla», sanoi pappi, »ei ole mitään tekemistä tässä asiassa. Minä voin sanoa, että hänellä on muutamia italialaisia tovereita, mutta meidän rakastettavat ystävämme eivät ole italialaisia. He ovat octerooneja ja eri vivahduksisia sekarotuisia Afrikasta, mutta minä pelkään, että me englantilaiset luulemme kaikkien ulkomaalalsten olevan samaa maata, kun he vain ovat tummia ja likaisia.»
»Ja niinpä» lisäsi hän hymyillen, »pelkään minä etteivät englantilaiset osaa tehdä pienintäkään eroitusta minun uskontoni siveellisen tuloksen ja voodoo'n opin välillä.»
* * * * *
Kevään liekki oli hulmahtanut ilmi Seawoodissa, täyttäen sen rannikot perheillä ja kylpypuuhilla, kiertelevillä saarnamiehillä ja neekeri-ilveilijöillä, ennenkuin molemmat ystävämme näkivät sen taas, kauan sen jälkeen kuin tuon omituisen salaisen seurueen takaa-ajo oli loppunut. Mutta heidän aikeittensa salaisuus sammui joka tapauksessa heidän mukanaan. Hotellinomistaja löydettiin kuolleena ajelehtimassa meressä, niinkuin levä. Hänen oikea silmänsä oli rauhassa sulkeutunut, mutta vasen oli ammollaan ja läikkyi kuin lasi kuunvalossa. Musta Ned oli yllätetty penikulman päässä sieltä ja hän oli tappanut kolme poliisia vasemmalla nyrkillään. Jälelle jäänyt upseeri oli hämmästynyt, tai oikeastaan pelästynyt — ja neekeri oli livistänyt tiehensä. Mutta tämä riitti lietsomaan tuleen kaikki englantilaiset sanomalehdet, ja parin kolmen kuukauden aikana oli Britannian keisarikunnan tärkein yritys estää tuon neekeriuroon — joka hän oli kahdessa merkityksessä — pääsemästä pakoon mistään englantilaisesta satamasta. Henkilöt, joiden ulkonäkö hiukankin muistutti häntä, saivat alistua hyvin omituisiin tarkastuksiin: heidän täytyi pestä kasvonsa ennen laivaan astumista, aivankuin kaikilla valkonaamoilla olisi maalatut kasvot. Jokainen neekeri Englannissa asetettiin erikoisen valvonnan alaiseksi ja pakotettiin ilmoittautumaan viranomaisille; lähtevät laivat olisivat mieluummin ottaneet matkaan lohikäärmeen kuin neekerin. Sillä oli huomattu kuinka peloittava, laaja ja vaitelias tuon villin, salaisen seuran voima oli, ja siihen aikaan kun Flambeau ja isä Brown nojasivat rantakaiteeseen huhtikuussa, merkitsi Musta Mies Englannissa jokseenkin samaa, mitä se kerran oli merkinnyt Skotlannissa.
»Hänen täytyy kai yhä olla Englannissa», huomautti Flambeau, »ja sitäpaitsi mainion hyvässä kätkössä. Hänet olisi kai saatu kiinni satamassa, jos hän vain olisi valkaissut kasvonsa».
»Kuten näette, on hän tosiaan taitava mies», sanoi isä Brown puolustellen. »Ja minä olen varma siitä, ettei hän ole valkaissut kasvojaan.»
»Mutta mitä hän sitten tekisi?»
»Minä luulen», sanoi isä Brown, »että hän mustaisi kasvonsa.»
Nojatessaan liikkumattomana kaidepuuhun sanoi Flambeau naurahtaen:
»Hyvä ystävä!»
Isä Brown, joka myöskin nojasi liikkumattomana kaidepuuhun, osoitti sormellaan neekereitä, jotka noetuin kasvoin lauloivat hietikolla.