TARINA TAITTUNEESTA MIEKASTA
Metsän tuhannet käsivarret olivat harmaat ja sen miljoonat sormet hopeiset. Tummaa, harmaansinervää taivasta vasten loistivat tähdet kalpeina kuin jääsirpaleet. Koko tiheää metsää kasvava ja harvaanasuttu seutu oli kohmettunut tuiman, paukkuvan pakkasen kourissa. Mustat aukot puunrunkojen välissä näyttivät pohjattomilta, mustilta rotkoilla, niin kuin pohjoismaisen jumalais-sadun helvetissä, missä vallitsee kuvaamaton kylmyys. Kirkon nelikulmaiset kivitornitkin näyttivät pohjoismaisilta, melkeinpä pakanallisilta, niinkuin ne olisivat olleet barbaarisia torneja jossain Islannin merenriuttojen keskellä. Ilta oli hiukan omituisesti valittu kirkkotarhan tutkimista varten. Toiselta puolen maksoi tuon kirkkotarhan tutkiminen ehkä vaivan.
Se kohosi sitä ympäröivien synkkien metsien keskellä kuin kyttyrä tai vihreä ruohokumpu, vaikka se näyttikin harmaalta tähtien valossa. Useimmat hautakivet olivat vinossa, ja polku, joka vei kirkon luo, oli jyrkkä kuin tikapuut. Ylimpänä kummulla, ainoalla tasaisella ja huomattavalla paikalla, seisoi se muistomerkki, josta seudun kuuluisuus johtui. Se muodosti omituisen vastakohdan muille jokapäiväisille haudoille, sillä sen oli muovaillut eräs nyky-Euroopan etevimmistä kuvanveistäjistä, ja kuitenkin työnsi hänen nimensä unhoon sen miehen nimi, jonka patsaan hän oli veistänyt. Tähtivalon pieni hopeakynä piirusti maassa makaavan soturin paksuun metalliin valetut piirteet; hänen voimakkaat kätensä olivat liitetyt rukoukseen ja hänen suuri päänsä lepäsi tykkiä vasten. Arvokkaita kasvoja reunusti parta, tai oikeastaan poskiparta eversti Newcomben maihin. Univormu, vaikka vain muutamin piirtein haahmoiteltu, oli nyt käytännössä olevaa mallia. Hänen oikealla puolellaan oli miekka, jonka kärki oli poikki, vasemmalla raamattu. Lämpiminä kesäpäivinä tuli matkavaunuja täynnä amerikkalaisia ja innostuneita esikaupunkilais-perheitä katselemaan hautaa, mutta silloinkin näytti tuo laaja metsäkylä ainoine vihreine kumpuineen, kirkkoineen ja hautausmaineen autiolta ja hylätyltä, ja nyt sydäntalven pimeydessä tuntui luonnolliselta, että se olisi saanut olla yksin tähtien seurassa. Kuitenkin katkaisi puuveräjän natina jäykäksi jäätyneen metsän hiljaisuuden, ja kaksi mustiin puettua utuolentoa kiipesi polkua ylös haudalle päin.
Tähtien kylmä valo oli niin heikko, ettei heistä voinut erottaa muuta kuin että molemmat olivat mustiin puetut ja että toinen oli tavattoman iso ja toinen — ehkä vastakohdan vuoksi — hämmästyttävän pieni. He menivät kuuluisan sotilaan suuren, veistoksilla kaunistetun haudan luo, seisoivat paikallaan muutaman hetken ja katselivat sitä. Läheisyydessä ei varmasti ohut ihmisiä eikä muitakaan elollisia olentoja, ja sairaaloinen mielikuvitus olisi ehkä saanut heidät itsensäkin epäilemään omaa ihmisyyttään. Kaikissa tapauksissa kuulosti heidän puheensa alku sangen omituiselta. Seisottuaan kumpikin hiljaa hetkisen sanoi pieni mies toverilleen:
"Minnehän viisas mies kätkisi kiven?"
Ja pitkä vastasi hiljaisella äänellä: "Rannalle".
Pieni mies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi hetken vaiettuaan:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden?"
Ja toinen vastasi: "Metsään".
Taas syntyi vaitiolo ja sitten jatkoi pitempi:
"Tarkoitatteko, että kun viisas mies tahtoo kätkeä timantin, tiedetään kokemuksesta, että hän piilottaa sen väärien jalokivien joukkoon?"
"Ei, ei", vastasi pieni mies nauraen. "Emme herätä henkiin vanhoja juttuja."
Hän tömisteli pitääkseen jalkojaan lämpiminä:
"Minä en ollenkaan ajattele sitä", sanoi hän, "vaan jotain muuta — jotain hyvin omituista. Olkaapa hyvä ja raapaiskaa tulta tikkuun."
Pitkä haeskeli taskustaan, räsähdys, ja tuli kultasi muistomerkin koko etusivun. Siihen oli mustilla kirjaimilla hakattu seuraavat hyvin tunnetut sanat, jotka moni amerikkalainen kunnioituksella luki: — Pyhä on sir Arthur St. Claren muisto, sankarin ja marttyyrin, joka aina voitti vihollisensa ja aina säästi heitä, ja jonka he sitten petollisesti tappoivat. Palkitkoon hänet ja kostakoon hänen puolestaan se Jumala, johon hän luotti. —
Tulitikku kärvensi pitkän miehen sormia, sammui ja putosi maahan. Hän aikoi juuri sytyttää uuden, mutta hänen pieni toverinsa esti sen.
"Ei tarvitse, Flambeau hyvä", sanoi hän. "Minä näin sen, mitä tahdoinkin nähdä tai — paremmin sanoen — en nähnyt. Ja nyt on meillä puolentoista tunnin kävelymatka lähimpään ravintolaan. Tiellä koetan kertoa teille kaikki. Jumala sen tietää, että tällaisen jutun jälkeen tarvitsee sekä tulen takkaan että tuopin olutta."
He menivät jyrkkää mäkeä alas, panivat taas lahonneen veräjän säpin paikalleen ja lähtivät reippain, kaikuvin askelin kulkemaan jäätynyttä metsätietä pitkin. He olivat kulkeneet ainakin neljännespenikulman, ennenkuin pieni mies taas puuttui puheeseen.
"Niin", sanoi hän. "Viisas kätkee kiven rannalle. Mutta kuinka hän menettelee, jos ei rantaa ole? Tiedättekö jotain tuosta surkeasta St. Claren jutusta."
"En, isä Brown", vastasi toinen nauraen. "Minä en tiedä mitään englantilaisista kenraaleista, vaikka tiedän yhtä ja toista englantilaisista poliiseista. Ainoa, mitä minä tiedän, on että te olette kuljettanut minut mukaanne pitkälle kävelyretkelle, ottaaksenne selvää kaikista tuon miehen kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä. Tekisi mieli luulla, että hänet on haudattu kuuteen eri paikkaan. Olen nähnyt muistotaulun kenraali St. Claresta Westminster Abbeyssä. Olen nähnyt kenraali St. Claren ratsaspatsaan Thamesin rannalla. Olen nähnyt kenraali St. Claren muistotaulun sen kadun varrella, jossa hän syntyi, ja vielä sillä kadulla, missä hän asui. Ja äsken kuljetitte minut mukaanne hänen ruumisarkkunsa luo tämän kylän hautausmaalle. Hänen mahtava persoonallisuutensa alkaa jo väsyttää minua, etenkään kun en yhtään aavista, kuka hän oli. Mitä te oikeastaan haette näistä hautakammioista ja muistomerkeistä?"
"Haen vain yhtä sanaa", sanoi isä Brown. "Sanaa, jota niissä ei ole."
"Vai niin", sanoi Flambeau. "Mutta aiotteko kertoa minulle jotain siitä?"
"Asia jakaantuu kahteen osaan", sanoi isä Brown. "Ensin siihen, jonka kaikki tietävät, sitten siihen, mitä minä tiedän. Se, minkä kaikki tietävät, on helposti kerrottu ja hyvin yksinkertaista. Mutta se onkin aivan harhaanviepää."
"Tuopa joltain kuuluu", sanoi iloisesti tuo suurikasvuinen, jonka nimi oli Flambeau. "Alkakaamme väärästä päästä. Alkakaamme siitä, minkä kaikki tietävät, ja mikä ei ole totta."
"Vaikka se osaksi onkin totta, on se kuitenkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä", jatkoi Brown, "sillä seikka on sellainen, että se, mikä yleisesti tiedetään, supistuu seuraavaan. Suuri yleisö tietää, että kenraali St. Clare oli suuri ja voittoisa englantilainen sotapäällikkö. Se tietää, että loistavien, ja kuitenkin varovaisesti johdettujen sotaretkien jälkeen sekä Intiassa että Afrikassa, johti hän Brasilian retkeä, kun suuri brasilialainen isänmaanystävä Olivier julkaisi uhkavaatimuksensa. Se tietää, että sillä kertaa hyökkäsi St. Clare hyvin pienellä joukolla Olivierin johtamaa suurta joukkoa vastaan ja joutui vangiksi sankarillisen vastarinnan jälkeen. Se tietää, että St. Clare jouduttuaan vangiksi hirtettiin lähimpään puuhun koko sivistyneen maailman suureksi kauhuksi. Sitten kun brasilialaiset olivat peräytyneet, löydettiin hänet puussa riippumasta taittunut miekka heiluen kaulassa."
"Ja tämä yleinen tarina on valhetta?" keskeytti Flambeau.
"Ei", sanoi hänen ystävänsä tyynesti. "Tämä kertomus on sitä myöten tosi."
"Minun mielestäni siinä on aivan kylliksi", sanoi Flambeau. "Mutta jos tuo yleinen tarina on tosi, missä on sitten salaisuus?"
He olivat kulkeneet satojen aavemaisten puiden ohi, ennenkuin pieni pappi vastasi. Hän puraisi miettivästi sormeaan ja sanoi:
"Seikka on sellainen, että salaisuus on psykoloogista laatua, tai toisin sanoen, siinä on psykoloogisia arvoituksia. Tuossa brasilialaisessa jutussa toimi kaksi nykyajan historian tunnetuinta miestä aivan vastoin luonteitaan. Ottakaapa huomioon, että Olivier ja St. Clare olivat molemmat sankareita — entisyys kummittelee, uskokaa se! Se oli aivan kuin taistelu Hektorin ja Akilleksen välillä. Mitä te sanoisitte taistelusta, jossa Akilles osoittautui pelkuriksi ja Hektor petturiksi?"
"Jatkakaa", sanoi suurempi kärsimättömästi, kun toinen taas pureskeli sormiaan.
"Sir St. Clare oli sotilas vanhaa uskonnollista juurta — niitä, jotka pelastivat meidät Intian kapinassa", jatkoi Brown. "Hän täytti velvollisuutensa ja halveksi uhkarohkeutta. Huolimatta persoonallisesta rohkeudestaan oli hän ehdottomasti hyvin varovainen kenraali ja suuttui, jos sotamiehiä turhantakia tuhlattiin. Mutta viimeisessä taistelussaan antautui hän uhkayritykseen, jonka mahdottomuuden lapsikin olisi huomannut. Ei tarvitse olla strateegi ymmärtääkseen, että se oli aivan mieletön, yhtä vähän kuin tarvitaan strateegista taitoa sähköraitiotievaunun välttämiseen. Siinä ensimäinen arvoitus. Mihin oli englantilaisen kenraalin arvostelukyky kadonnut? Toinen arvoitus on tämä: Mihin oli brasilialaisen kenraalin hyvä sydän joutunut? Presidentti Olivieriä voi sanoa uneksijaksi, tai riitapukariksi, mutta hänen vihollisensakin tunnustavat hänen olleen siinä määrin jalomielisen, että se tuntui melkein satumaiselta. Hän oli vapauttanut melkein jokaisen siihen saakka ottamansa vangin, vieläpä osoittanut heille rajatonta hyväntahtoisuuttakin. Nekin, jotka tosiaan olivat tehneet hänelle vääryyttä, lähtivät hänen luotaan hänen sydämellisyytensä ja hyvyytensä liikuttamina. Mikä kumma oli pakottanut hänet kerran elämässään pirullisesti kostamaan ja vieläpä taistelusta, joka ei voinut vahingoittaa häntä? Kysymys on tällainen: yksi maailman järkevimpiä miehiä käyttäytyi aivan syyttä kuin tylsämielinen. Yksi maailman parhaita miehiä käyttäytyi syyttä suotta kuin helvetin henki. Sellainen on asia, ja minä jätän sen teidän selvitettäväksenne."
"Ei, sitäpä ette teekään", murahti toinen. "Se tehtävä kuuluu teille, olkaa vain hyvä ja kertokaa kaikki minulle."
"Oikeastaan", sanoi isä Brown, "ei liene paikallaan sanoa, että suuren yleisön käsitys on sellainen kuin olen kertonut, lisäämättä, että sen jälkeen on sattunut kaksi tapausta. En voi väittää, että ne olisivat luoneet uutta valoa asiaan, siksi epäselviä ne ovat. Mutta ne langettivat pimeitä varjoja siihen; ne loivat varjoa uudelle taholle. Ensimäinen tapaus oli tällainen: St. Claren perheen lääkäri joutui riitaan perheen kanssa ja julkaisi sarjan kiivaita artikkeleja, joissa hän väitti, että kenraalivainaja oli uskonnollinen hullu. Hänen ei kuitenkaan onnistunut todistaa juuri muuta kuin että kenraali oli uskonnollinen mies. Juttu levisi kuitenkin. Tiesiväthän kaikki ihmiset, että St. Clarella oli muutamia sellaisia ominaisuuksia, jotka johtuvat puritaanisesta jumalanpelosta. Toinen tapaus oli huomattavampi. Siinä onnettomassa, apujoukottomassa rykmentissä, joka teki hätäisen hyökkäyksen Mustanvirran luona, palveli eräs Keith niminen kapteeni, joka silloin oli kihloissa St. Claren tyttären kanssa ja otti hänet myöhemmin vaimokseen. Hän oli niitä, jotka jäivät Olivierin vangeiksi, ja häntä samoinkuin kaikkia muitakin, paitsi kenraalia, kohdeltiin hyvin jalomielisesti ja hän pääsi pian vapaaksi. Noin kaksikymmentä vuotta sen jälkeen julkaisi sama upseeri, silloin everstiluutnantti Keith, jonkinlaisen kertomuksen omasta elämästään otsakkeella Englantilainen upseeri Birmassa ja Brasiliassa. Siitä paikasta, mistä lukija innokkaasti hakee selostusta St. Claren onnettoman kohtalon salaisuudesta, tapaa hän seuraavat sanat — Kaikkialla tässä kirjassa olen tähän saakka kertonut tapaukset sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, koska yhä kannatan sitä vanhanaikuista mielipidettä, että Englannin kunnia on kyllin vanha puolustaakseen itse itseään. Tästä periaatteesta poikkean kuitenkin kertoessani Mustanvirran tappiosta. Minun syyni ovat kyllä yksityislaatuisia, mutta sentään arvokkaita ja täysin päteviä. Tahdon kuitenkin, tehdäkseni oikeutta parille etevälle miehelle, lisätä seuraavaa: Kenraali St. Clarea on tähän tapaukseen nähden moitittu arvostelukyvyn puutteesta, mutta minä voin vakuuttaa, että tämä hyökkäys, oikein käsitettynä, oli hänen elämänsä loistavimpia ja parhaiten suunniteltuja. Presidentti Olivieria syyttää huhu julmasta vääryydestä. Minä pidän velvollisuutenani vihollisen kunniaa kohtaan sanoa, että hän tässä tapauksessa osoitti enemmän kuin tavallista tahdikkuutta ja hyvyyttä. Puhuakseni ymmärrettävästi voin minä vakuuttaa kansalaisilleni, että St. Clare tässä tapauksessa ei ollutkaan sellainen narri, eikä Olivier sellainen peto kuin miltä näyttää. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa, eikä mikään mahti maailmassa voi saada minua lisäämään sanaakaan." —
Suuri kylmä kuu oli alkanut hohtaa oksien läpi heidän edessään niin kuin välkkyvä lumipallo, ja sen valossa oli kertoja saanut tilaisuuden vahvistaa muistiaan kapteeni Keithin sanoista pienellä, painetulla paperilapulla, jonka hän oli ottanut taskustaan. Kun hän taas käänsi sen kokoon ja pisti sen jälleen taskuunsa, kohotti Flambeau kätensä todellisen ranska laisen tavoin:
"Odottakaa hiukan, odottakaa!" huusi hän innokkaasti. "Minä luulen jo arvanneeni."
Hän kulki eteenpäin pitkin askelin hengittäen kiivaasti. Mustaa päätään ja härän kaulaansa piti hän eteenpäin ojennettuna, kuin olisi ollut kysymyksessä voiton saaminen kävelykilpailussa. Pienen papin, joka oli sekä huvitettu että utelias, oli vaikea seurata mukana. Aivan heidän edessään väistyivät puut molemmin puolin hiukan syrjään ja tie kääntyi alas kuun valaiseman laakson pohjaa pitkin, puikahtaakseen taas pimeään metsään kuin kaniini. Kauempana olevaan metsään tunkeutuessaan näytti tien alkupää pieneltä ja pyöreältä, niinkuin tunnelin suu kaukaa katsottuna. Mutta sinne oli vain muutaman sadan kyynärän matka, ja se laajeni ammottavaksi kuin mahtava rotko, ennenkuin Flambeau taas alkoi puhua.
"Nyt olen keksinyt sen", huudahti hän viimein ja löi jalkaansa suurella kädellään. "Ajateltuani neljä minuuttia voin kertoa teille koko tarinan."
"Se on hyvin tehty", sanoi hänen ystävänsä. "Antakaapa kuulua."
Flambeau nosti päätään, mutta alensi ääntään.
"Kenraali Arthur St. Claire", sanoi hän, "kuului perheeseen, jossa mielipuolisuus kulki perintönä, ja kaiken hänen toimintansa päämääränä oli kätkeä tämä seikka tyttäreltä ja mahdollisesti myöskin tulevalta vävyltä. Syyllä tai syyttä odotti hän kohtausta ja päätti ottaa itseltään hengen. Tavallinen itsemurha olisi antanut pontta sille luulolle, jota hän pelkäsi. Kun taistelu lähestyi, pimenivät hänen aivonsa yhä enemmän, ja sekavalla hetkellä uhrasi hän julkisen velvollisuutensa yksityisen takia. Hän syöksyi taisteluun toivoen kaatuvansa ensimäisestä luodista. Kun hän huomasi, ettei ollutkaan saavuttanut muuta kuin vankeuden ja tahran maineeseensa, särkyi hänen aivoissaan jotain, hän taittoi miekkansa ja hirttäytyi."
Flambeau katseli tarkasti harmaata metsätietä, joka kiemurteli heidän edessään mustana kuin avonainen hauta. On mahdollista, että tuon kolkon taulun uhkaava sävy vahvisti hänen kertomansa tapauksen synkkää vaikutusta, sillä hän värisi.
"Kamala tarina", sanoi hän.
"Kamala tarina", toisti pappi pää painuksissa. "Mutta ei kuitenkaan se oikea."
Ja hän oikaisi kuin epätoivoisesti päänsä taaksepäin ja huudahti:
"Toivoisin, että kaikki olisi niin hyvin!"
Pitkä Flambeau kääntyi ja katsahti häneen.
"Teidän tarinanne on hieno tarina", sanoi isä Brown syvästi järkytettynä. "Suloinen, puhdas, rehellinen tarina, kirkas ja valoisa kuin kuu. Hulluus ja epätoivo, ovathan ne viattomia. On kamalampia seikkoja kuin ne, Flambeau!"
Flambeau katsahti äkkiä kuuhun, jota oli näin ylistetty, ja siltä paikalta, missä hän seisoi, näki hän puun oksan kääntyvän kuun eteen kuin paholaisen sarven.
"Isä, isä", huudahti hän viittaillen ranskalaiseen tapaan ja jouduttaen vielä askeleitaan, "tarkoitatteko, että siinä on tapahtunut vielä pahempaa?"
"Vielä pahempaa", toisti Brown kuin kolkko kaiku. Ja sitten häipyivät he metsän pimeihin luostarikäytäviin, jossa korkeavartaloisten puitten hahmot synkkinä tuijottivat. Oli kuin olisivat he kulkeneet unessa.
Kohta olivat he metsän syvimmässä pimeydessä ja vain tunsivat ympärillään lehvikön, jota he eivät enää nähneet. Silloin sanoi pappi taas:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään. Mutta miten menettelee hän, jos ei ole metsää?"
"Sanokaapa se!" huudahti Flambeau kiukkuisesti. "Miten menettelee hän silloin?"
"Hän istuttaa metsän sitä kätkemään", sanoi pappi arvoituksellisesti.
"Hirmuinen synti."
"Kuulkaa nyt", sanoi hänen ystävänsä kärsimättömästi, sillä hämärä metsä ja hämärät sanat vaikuttivat hänen hermoihinsa. "Tahdotteko kertoa minulle tuon tarinan vai ettekö? Onko vielä muita johtolankoja?"
"On vielä kolme pikkuseikkaa, jotka kelpaavat siihen", vastasi pappi, "ja ne olen minä kaivanut esiin. Aion nyt esittää ne teille pikemmin loogillisessa kuin ajanmukaisessa järjestyksessä. Ensimäisen asiakirjamme taistelun kulusta muodostavat Olivierin omat ilmoitukset, jotka ovat sangen selviä. Hän oli sijoittunut kahden tai kolmen rykmentin kanssa kukkuloille, jotka viettivät Mustallevirralle päin, missä maa oli alavaa ja soista. Kauempana kohosi maaperä taas hitaasti ja siellä oli meillä ensimäinen englantilainen etujoukko, jota tukivat toiset, kuitenkin paljon kauempana takana päin. Brittiläinen sotajoukko oli miesluvultaan paljon suurempi kokonaisuudessaan, mutta juuri kyseessä oleva rykmentti oli niin kaukana tukikohdasta, että Olivier aikoi hyökätä virran yli ja erottaa sen muista. Kun aurinko laski, oli hän kuitenkin päättänyt pysyä omissa asemissaan, jotka olivat hyvin vahvat. Päivän kajastaessa seuraavana aamuna oli hän kuin ukkosen lyömä nähdessään tuon kourallisen englantilaisia ilman minkäänlaista jälkijoukon tukea heittäytyneen virran yli; toinen puoli oli tullut siltaa pitkin oikealta, toinen kahluupaikan kautta hiukan ylempää ja nyt olivat ne kokoontuneet soiselle rannalle hänen varustustensa alapuolelle.
"Näytti uskomattomalta, että he sellaisella joukolla uskaltaisivat hyökätä sellaisia asemia vastaan, mutta Olivier huomasi jotain vielä kummallisempaa. Sillä sen sijaan, että olisi koettanut pyrkiä lujemmalle maalle, ei tuo mieletön rykmentti tehnyt mitään tunkeuduttuaan rajulla vauhdilla virran yli, vaan jäi kiinni mutaan kuin kärpänen siirappiin. Sanomattakin on selvää, että brasilialaiset ampuivat suuria aukkoja sen riveihin tykistöllään, eivätkä englantilaiset voineet vastata muulla kuin aluksi vilkkaalla, sitten yhä laimenevalla kivääritulella. He pitivät kuitenkin puoliaan viimeiseen saakka, ja Olivierin lyhyt raportti loppuu noiden mielettömien salaperäiselle urhoollisuudelle osoitetulla tunnustuksella. — Meidän rintamamme eteni vihdoinkin — kirjoittaa Olivier — ja ajoi heidät virtaan. Me vangitsimme kenraali St. Claren itsensä sekä useita muita upseereja. Eversti ja majuri olivat molemmat kaatuneet taistelussa. Minä en voi olla tässä todistamatta, että historiassa ei ole tarjolla montakaan kauniimpaa näkyä kuin tämän omituisen rykmentin kestävyys viimeiseen saakka. Haavoittuneet upseerit ottivat kuolleiden sotilaitten kiväärit, ja kenraali itse ratsasti paljain päin meitä vastaan taittunut miekka kädessä. Siitä, mitä kenraalille sitten tapahtui, vaikenee Olivier samoinkuin kapteeni Keithkin."
"Hyvä", mutisi Flambeau, "siirtykää nyt toiseen johtolankaan."
"Meni pitkän aikaa", sanoi isä Brown, "ennenkuin löysin toisen johtolangan, mutta sen voi pian kertoa. Köyhäinhuoneessa Lincolnshiren soiden luona tapasin lopuksi vanhan sotilaan, joka ei ainoastaan ollut haavoittunut Mustanvirran luona, vaan myöskin ollut polvillaan rykmentin everstin vieressä, kun hän kuoli. Everstin nimi oli Clancy — suuri kömpelö irlantilainen, ja minä luulen, että hän kuoli yhtä paljon kiukusta kuin haavoistaan. Hän ei suinkaan ollut vastuunalainen tuosta mielettömästä hyökkäyksestä. Kenraali pakoitti hänet siihen. Kertojani mukaan kuuluivat hänen viimeiset, mieltäylentävät sanansa näin: 'Ja sitten lähtee tuo vanha aasi menemään, miekan kärki katkenneena. Olisinpa toivonut, että se olisi ollut hänen päänsä'. — Huomaatte kai, että jokainen kertoo taittuneesta miekan kärjestä, sillä erotuksella vain, että muut huomauttavat siitä kunnioittavammin kuin eversti Clancy. Ja nyt siirrymme kolmanteen johtolankaan."
Metsän läpi vievä polku alkoi nyt nousta ylöspäin, ja isä Brown pysähtyi vetääkseen henkeä, ennenkuin jatkoi. Sitten puhui hän taas samanlaisella, kuivahkolla äänellä:
"Vain noin pari kuukautta sitten kuoli eräs brasilialainen virkamies täällä Englannissa. Hän oli nimittäin joutunut epäsopuun Olivierin kanssa ja poistunut hänen maastaan. Hän oli hyvin tuttu henkilö täällä ja mannermaalla — Espado niminen espanjalainen. Tunsin persoonallisesti tuon keltaihoisen, vanhan keikarin kotkannenineen. Muutamista yksityisluontoisista syistä sain luvan nähdä hänen jälkeensä jääneet asiakirjat. Hän oli tietysti katolinen, ja minä olin ollut hänen luonaan viimeiseen saakka. Hänen peruissaan ei ollut mitään, mikä olisi valaissut ainoatakaan St. Claren asian kohtaa, paitsi viisi kuusi muistikirjaa, jotka joku englantilainen sotilas oli täyttänyt päivittäisillä muistiinpanoillaan. Otaksun, että brasilialaiset olivat löytäneet ne jonkun kaatuneen taskuista. Varmaa on vain, että muistiinpanot loppuivat äkkiä iltaa ennen taistelua.
"Mutta selonteko sotilaan elämän viimeisestä päivästä oli lukemisen arvoinen. Minulla on se mukanani, mutta nyt on liian pimeä lukea sitä ja minä kerron sen teille lyhennettynä.
"Ensi osa sen päivän muistiinpanoista on täynnä sukkeluuksia, jotka otaksuttavasti kulkivat suusta suuhun miehistön keskuudessa ja tarkoittivat erästä henkilöä, jota he sanoivat Korppikotkaksi. Ei näytä siltä, että hän — kuka hän sitten lieneekin ollut — olisi ollut joku heistä tai edes englantilainen, eikä häntä kuvata viholliseksikaan. Tuntuu pikemmin siltä, kuin olisi hän ollut joku paikallinen välittäjä ja siviilihenkilö, ehkäpä opas tai sanomalehtimies. Hän näyttää olleen kahden kesken eversti Clancyn kanssa, mutta vielä useammin käyneen majurin puheilla. Majuri näyttelee tosiaan varsin huomattavaa osaa tämän sotilaan päiväkirjassa, jossa hänet kuvataan laihaksi tummatukkaiseksi upseeriksi nimellä Murray — kotoisin pohjois-Irlannista ja uskonnoltaan puritaani. Vähän väliä tehdään pilaa tämän ulsterilaisen ankaroista mielipiteistä eversti Clancyn juhlimishalun vastakohtana. Joskus tehdään myöskin pilaa Korppikotkan tavasta pukeutua koreanvärisiin vaatteihin.
"Mutta koko tämä hauskuus mykistyy äkkiä kuin merkkipuhalluksesta. Englantilaisten leirin takana, melkein yhdensuuntaisesti virran kanssa, kulki yksi seudun harvoista maanteistä. Lännessä teki tie mutkan virtaa kohti, jonka yli johti edellä mainittu silta. Idässä vei se kohti erämaata, ja kahden penikulman päässä saattoi kohdata ensimäisen englantilaisen etuvartioston. Siltä taholta kuului sinä iltana kevyen ratsuväen helinää ja tömistystä, sen joukon, missä yksinkertainen muistiinpanojen tekijä hämmästyksekseen heti tunsi kenraalin esikuntineen. Hän ratsasti suurella, valkealla hevosellaan, jonka niin usein olette nähnyt kuvalehdissä ja Akatemian taulunäyttelyissä; ja voitte olla varma siitä, että ne kunnianosoitukset, millä häntä tervehdittiin, eivät olleet ainoastaan muodollisia. Omasta puolestaan ei hän uhrannut aikaa turhiin menoihin, vaan hyppäsi nopeasti hevosensa selästä, lähestyi erästä upseeriryhmää ja syventyi heidän kanssaan hyvin salaperäiseen keskusteluun. Se, mikä enimmän pisti päiväkirjan pitäjämme silmiin, oli hänen erikoinen halunsa keskustella asioista majuri Murrayn kanssa, mutta siinä määrin kuin valinta ei ollut liian huomiota herättävä, ei se millään lailla ollut luonnoton. Molemmilla miehillä oli täysi syy olla ystäviä. Molemmat tutkivat raamattuaan, molemmat kuuluivat samaan, vanhaan evankeliseen upseeriluokkaan. Oli asia kuinka hyvänsä, niin varmaa on kuitenkin, että kun kenraali taas nousi hevosensa selkään, puheli hän yhä hyvin vakavasti Murrayn kanssa, ja kun hän hitaasti ratsasti virtaa kohti, kulki pitkä ulsterilainen yhä hänen hevosensa vieressä syventyneenä vakavaan neuvotteluun. Sotilaat seurasivat heitä katseillaan, kunnes he olivat kadonneet puuryhmän taa, missä tie kääntyi virtaa kohti. Eversti oli palannut takaisin miestensä luo, sotamiehet tehtäviinsä. Kirjanpitäjä jäi vielä paikalleen neljäksi minuutiksi ja näki omituisen näyn.
"Suuri, valkea hevonen, joka oli hiljaa laukannut pitkin tietä, aivan kuin olisi se kulkenut hautajaissaatossa, palasi nyt hurjasti nelistäen takaisin heitä kohti, niin kuin olisi sen pitänyt voittaa kilpajuoksussa. Ensin luulivat he, että se oli heittänyt ratsastajan pois selästään, mutta kohta näkivät he, että kenraali, joka oli mainio ratsastaja, itse kiihoitti sitä kaikin voimin. Hevonen ja mies tulivat heitä vastaan kuin pyörretuuli, ja pysäytettyään ensin horjuvan juoksijansa, käänsi kenraali hehkuvat kasvonsa heitä kohti, ja hänen äänensä, kun hän huusi everstiä, kaikui kuin kuolleita herättävä pasuuna.
"Minä arvelen, että tämän kamalan tapauksen maatajärisyttävät kohdat myllersivät hurjassa sekamelskassa niitten miesten mielissä, jotka olivat päiväkirjan kirjoittajan tasolla. Sekavina kuin unessa asettuivat he melkein tiedottomina paikoilleen riviin ja saivat tietää, että heidän heti tulisi käydä hyökkäykseen joen toisella puolen olevaa vihollista vastaan. Kenraali ja majuri olivat, sanottiin, huomanneet jotain sillan luona, ja rykmentillä oli juuri parahiksi aikaa ryhtyä taisteluun henkensä puolesta. Majuri oli heti lähtenyt kokoamaan reserviä, joka oli toisella taholla. Siitä huolimatta ei ollut varmaa, ehtisikö apu ajoissa perille. Heidän pitäisi kuitenkin jo tänä iltana mennä veden yli ja valloittaa kukkulat aikaisin seuraavana aamuna. Viittauksella yöllisen marssin jännittävään romantiikkaan loppuu päiväkirja äkkiä."
Isä Brown oli ehtinyt ylemmäksi kuin hänen toverinsa, sillä metsäpolku oli kaventunut, tullut jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi, niin että he nousivat ylöspäin kuin kierreportaita myöten. Papin ääni kaikui ylhäältä kaiken peittävässä pimeydessä.
"Päiväkirjassa mainitaan vielä yksi tärkeä seikka. Kun kenraali kehoitti heitä rohkeaan hyökkäykseen, veti hän miekkansa puoleksi tupesta, mutta hillitsi sitten itsensä ja työnsi sen takaisin, aivan kuin hän olisi hävennyt moista vaikutuskeinoa. Siinä on miekka taas."
Heikko valo tunkeutui tien yli ulottuvien oksien verkkokatoksen läpi ja loi verkon varjon heidän jalkojensa eteen, sillä nyt lähestyivät he taas metsättömiä, alavia maita. Flambeau tunsi, että ilmassa oli totuutta, mutta totuus ei ollut vielä valautunut kiinteään muotoon. Hän vastasi hiukan hämmennyksissään:
"Mitä outoa miekassa on? Upseerillahan tavallisesti on miekka, vai kuinka?"
"Niistä ei juuri puhuta nykyaikaisissa sodissa", sanoi toinen välinpitämättömästi, "mutta tässä tarinassa tapaa miekan alituiseen."
"Mitä outoa siinä on?" mutisi Flambeau. "Sellaisesta uutisesta saa kaksi penceä riviltä. Vanhan soturin miekka taittui viimeisessä kahakassa. Onhan selvää, että sanomalehdet nielivät mielihalulla sellaisen tiedonannon. Kaikissa muistomerkeissä ja kuvapatsaissa nähdään poikkikärkinen miekka. Toivon, että te ette ole ottanut minua mukaanne napamatkallenne vain sen takia, että kaksi miestä, joilla on taipumusta tutkimaan harvinaisuuksia, saisi nähdä St. Claren taittuneen miekan."
"Ei", huusi isä Brown ja sana pamahti kuin pistoolinlaukaus. "Kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?"
"Mitä te tarkoitatte?" huusi toinen ja pysähtyi äkkiä tähtien valossa.
He olivat tulleet metsän harmaiden veräjien ulkopuolelle.
"Minä kysyn: kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?" toisti isä Brown itsepäisesti. "Ei ainakaan mies, joka piti päiväkirjaa. Kenraali työnsi sen ajoissa takaisin tuppeen."
Flambeau katseli ympärilleen kuun valossa, niinkuin sokea katselee aurinkoa, ja hänen ystävänsä jatkoi, innostuen vasta nyt:
"Flambeau", sanoi hän, "minä en voi todistaa sitä sittenkään, kun olen käynyt läpi kaikki muistomerkit. Mutta minä olen varma siitä. Antakaa minun lisätä pieni tosiseikka, joka asettaa kaikki epäilyksen ulkopuolelle. Omituisen sattuman vuoksi oli eversti ensimäinen, johon kuula sattui. Hän haavoittui kauan ennen, kuin joukot olivat joutuneet käsikähmään. Mutta hän näki St. Claren taittuneen miekan. Mistä johtui se, että kärki oli poikki? Millä tavoin se oli taittunut? Ystäväni, miekka oli katkennut ennen taistelua."
"Vai niin", sanoi hänen ystävänsä leikillinen vivahdus äänessä. "Ja saanko minä tietää, missä tuo taittunut kappale on?"
"Sen sanon teille kyllä", vastasi pappi reippaasti. "Se on luoteiskulmassa sillä hautausmaalla, joka ympäröi Belfastin protestanttista tuomiokirkkoa."
"Tosiaanko", sanoi toinen. "Oletteko todennut sen?"
"Sitä en voinut tehdä", sanoi Brown todella pahoillaan. "Sen päällä on marmorinen muistomerkki — muistomerkki omistettu urhoolliselle majuri Murraylle, joka kaatui sankarina kuuluisassa Mustanvirran taistelussa."
Flambeau tuntui äkkiä heränneen uuteen eloon.
"Te tarkoitatte", sanoi hän käheästi, "että kenraali St. Clare vihasi
Murrayta ja tappoi hänet taistelukentällä, sitä varten että…"
"Te olette yhä täynnä hyviä ja puhtaita ajatuksia", sanoi toinen.
"Pahempaa!"
"Vai niin", sanoi suurikasvuinen mies. "Minun kehnojen käsitteiden varastoni on nyt tyhjä."
Pappi näytti epäröivän kuinka hän alkaisi, mutta lopuksi hän sanoi:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään."
Toinen ei vastannut.
"Ja jos ei olisi metsää, loisi hän sen. Jos hän tahtoisi kätkeä kuolleen lehden, loisi hän kuolleen metsän."
Tähänkään ei kuulunut vastausta ja pappi lisäsi vielä lempeämmin ja tyynemmin.
"Ja jos hän tahtoisi kätkeä ruumiin, loisi hän kuolleilla täytetyn kentän sen piilopaikaksi."
Flambeau alkoi polkea edelleen, kärsimättömänä ajan hukkaamisen vuoksi, mutta isä Brown jatkoi häiriytymättä:
"Sir Arthur St. Clare oli, kuten jo sanottu, mies, joka tutki raamattua. Mutta hän luki sitä omalla tavallaan. Koskahan ihmiset oppinevat ymmärtämään, että on monta tapaa lukea raamattua? Kirjanpainaja lukee sitä ottaakseen selon painovirheistä. Mormooni lukee raamattuaan ja löytää sieltä tukea moniavioisuudelle, kristitty scientisti lukee sitä ja huomaa, ettei meillä ole käsiä eikä jalkoja. St. Clare oli vanha englantilaisintialainen sotilas ja protestantti. Ajatelkaahan mitä se merkitsi. Älkää herran tähden ruvetko nyt pitämään kauniita puheita! Se saattaisi merkitä ruumiillisessa suhteessa hirmuista miestä, joka troopillisen auringon alla eli itämaisen yhteiskunnan keskuudessa ja herkutteli itämaisen kirjan sisällyksellä järjettömästi ja ilman ohjausta. Luonnollisesti luki hän enimmäkseen Vanhaa testamenttia ja vältti Uutta. Luonnollisesti löysi hän Vanhasta testamentista etsimänsä: himoja, julmuutta, petosta. Kyllähän hän oli rehellinen, niin kuin sanotaan. Mutta mitä hyötyä on rehellisenä olemisesta, jos palvelee epärehellisyyttä.
"Jokaisessa niistä kuumista, kaukaisista maista, missä se mies oleskeli, piti hän haaremia, kidutti todistajia ja kokosi häpeällisesti rahaa, mutta hän olisi epäilemättä sanonut tekevänsä sen Herran kunniaksi. Minun oman teoloogisen kantani ilmaisee kyllin tarkasti kysymys: minkä herran? Pahin tällaisissa eksymyksissä on se, että se avaa oven oven jälkeen helvettiin ja sen yhä pimeneviin kammioihin. Rikoksessa on pahinta se, että se ei tee miestä yhä hurjemmaksi, vaan yhä kurjemmaksi. St. Clare joutui pian mitä ankarimpaan ahdinkoon lahjusten ja kiristysten vuoksi ja tarvitsi yhä lisää rahaa. Mustanvirran taistelun aikana oli hän syössyt maailmasta maailmaan ja lopulta joutunut siihen paikkaan, jota Dante nimittää maailman kaikkeuden alimmaksi piiriksi, eli kadotuksen rotkon pohjaksi."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hänen ystävänsä taas.
"Minä tarkoitan tuota", vastasi pappi osoittaen jäätynyttä lammikkoa, joka välkkyi kuun valossa.
"Muistatteko, kenet Dante lähetti jääpiiriin?"
"Petturit", sanoi Flambeau väristen.
Kun hän katseli synkkää maisemaapa huomasi puitten uhkaavat, aavemaiset ääriviivat, olisi hän melkein voinut luulla itseään Danteksi ja lorisevaäänistä pappia Vergiliukseksi, joka johdatti häntä kuoleman valtakunnan halki.
Ääni jatkoi: "Olivier oli, niin kuin tiedätte, ritarillinen liiallisuuteen saakka, eikä tahtonut kuullakaan salaisesta valtiopoliisista tai vakoilusta. Sitä, niin kuin kaikenlaista muutakin, käytettiin kuitenkin hänen selkänsä takana, ja sen johtajana oli ystäväni Espado. Hän oli tuo iloisiin väreihin vaatetettu keikari, joka kyömynokkansa vuoksi oli saanut Korppikotkan nimen. Ollen olevinaan ihmisystävä, vainuskeli hän kaikkialla Englannin armeijassa ja sai lopuksi kynsiinsä sen — suokoon Jumala — ainoan mätämunan, tuon korkealla seisovan miehen. St. Clare oli suuressa rahantarpeessa — hän tarvitsi rahavuoria. Epäsuosioon joutunut perhelääkäri uhkaili paljastuksilla, jotka sitten alkoivat, mutta lopetettiin: kertomuksilla kuulumattomista, esihistoriallisista tapauksista Park Lanessa, tapauksista, joihin uusevankelinen englantilainen oli syypää, ja jotka viittasivat ihmisuhreihin ja orjajoukkioihin. Sen lisäksi tarvitsi hän rahoja tyttärensä myötäjäisiin, sillä hänestä oli se tieto, että häntä pidettiin rikkaana, yhtä suloista kuin itse rikkaus. Hän antoi viimeisen miinan räjähtää, virkkoi sanan Brasilialle ja rikkauksia tuli tulvimalla Englannin vihollisilta. Mutta toinenkin mies oli puhunut Espado-Korppikotkan kanssa. Kuinka olikaan, niin oli tumma, karski, nuori ulsterilainen majuri päässyt inhottavan totuuden perille, ja kun he hiljaa kulkivat tietä pitkin sillalle päin, sanoi Murray kenraalille, että hänen piti erota heti, tai asettua sotaoikeuden eteen tuomittavaksi. Kenraali väitteli hänen kanssaan, kunnes he tulivat pienen, troopillisen puuryhmän luo sillan korvalle. Ja siellä, laulavan virran ja auringossa välkkyvien palmujen luona — sillä minä näen ne edessäni — veti hän miekkansa ja pisti sen majurin ruumiin läpi."
Talvinen tie kulki nyt harjanteen yli. Ilma oli purevan kylmää, ja taivasta vasten piirtyivät pensaikkojen ja näreikköjen mustat ryhmät. Mutta kauempaa oli Flambeau näkevinään kajastusta, joka ei ollut tähtien, eikä kuun valoa, vaan tulta, jonka ihmiset olivat sytyttäneet. Hän katseli sitä nyt, kun tarina läheni loppuaan.
"St. Clare oli helvetinkoira, mutta sentään rotukoira. Hän ei koskaan, sen minä vannon, ajatellut selvemmin ja ollut voimakkaampi kuin silloin, kun Murray parka makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa. Ei riemuhetkinäänkään, niinkuin kapteeni Keith totuudella sanoi, tuo suuri mies ollut niin suuri kuin viimeisen, koko maailman halveksiman tappionsa aikana. Hän tarkasteli kylmästi asettaan pyyhkiäkseen siitä veren. Hän huomasi silloin, että kärki, jonka hän oli pistänyt uhrinsa lapaluitten väliin, oli taittunut miesparan ruumiiseen. Ja tyynesti, niin kuin hän olisi istunut klubin ikkunassa, näki hän kaiken, mitä sitten seuraisi. Hän huomasi, että selittämätön ruumis löydettäisiin, selittämätön, taittunut miekan kärki vedettäisiin ulos, selittämätön, katkennut miekka keksittäisiin — tai miekan puutos. Hän oli murhannut, mutta ei mykistänyt. Mutta hänen mahtava älynsä nousi tätä häväistysiskua vastaan. Vielä oli keino. Hän voisi tehdä ruumiin helposti selitettäväksi. Hän saattoi luoda kasan ruumiita, jotka peittäisivät sen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua marssi kahdeksansataa englantilaista soturia kuolemaan."
Lämpimämpi hehku pimeän talvimaiseman takana loisti yhä kirkkaammin, ja Flambeau kiiruhti askeleitaan sinne päästäkseen. Isä Brown teki samoin, mutta näytti aivan kertomukseensa vaipuneelta.
"Niin urhoollinen oli tämä englantilainen rykmentti ja niin nerokas sen johtaja, että jos se heti olisi hyökännyt vastapäisille kukkuloille, olisi sen mielettömällä yrityksellä saattanut olla menestystä. Mutta tuolla paha-aikeisella miehellä, joka pelasi sotilailla kuin shakkinappuloilla, oli toiset aikeet ja toiset syyt. Heidän tuli pysyä suolla sillan luona siksi, kunnes brittiläisten ruumiita olisi siellä riittävästi. Ja sitten esitettäisiin viimeinen, suuri kohtaus. Tuo hopeatukkainen mies, pyhimys ja sotilas, jättäisi viholliselle taittuneen miekkansa estääkseen jatkuvaa mieshukkaa. Tilapäisesti keksityksi oli kappale sangen hyvin suunniteltu. Mutta minä luulen, vaikka en voikaan todistaa sitä — että kun he paraikaa rämpivät verisessä liejukossa, alkoi joku epäillä ja aavistaa totuutta."
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:
"Kuulen äänen — en tiedä mistä se tulee — mutta se ääni sanoo minulle, että mies, joka arvasi totuuden, oli sulhanen… hän, joka aikoi mennä naimisiin vanhuksen tyttären kanssa."
"Mutta miten sitten on Olivierin ja hirttämisen laita?" kysyi Flambeau.
"Osaksi ritarillisuudesta, osaksi viisaudesta ei Olivier vaikeuttanut marssejaan vangeilla", selitti kertoja. "Useimmissa tapauksissa päästi hän heidät vapaiksi. Tällä kertaa vapautti hän heidät kaikki."
"Kaikki paitsi kenraalin", sanoi pitkä mies.
"Kaikki", sanoi pappi.
Flambeau rypisti tummia kulmiaan.
"En vielä käsitä aivan kaikkea", sanoi hän.
"Tässä kuva lisää, Flambeau", sanoi Brown salaperäisen hiljaisella äänellään. "Minä en voi todistaa sitä, mutta minä voin, mikä on parempaa — nähdä sen. Aamupäivällä muutetaan leiri alastomilta, kuivettuneilta kukkuloilta ja brasilialaiset sotilaat järjestyvät osastoihin ja riveihin marssiakseen pois. Siellä vilkkuu Olivierin punainen paita ja hänen pitkä, musta partansa heiluu tuulessa, hänen seisoessaan leveälierinen hattu kädessään. Hän sanoo hyvästi vapauttamalleen suurelle viholliselle — yksinkertaiselle englantilaiselle sotavanhukselle, joka kiittää häntä miestensä puolesta. Englantilaisten joukkojen jäännös seisoo hänen takanaan tehden kunniaa kivääreillään; sen vieressä on ruoka- ja kuormastovaunuja peräytymistä varten. Rummun pärrytys kuuluu: brasilialaiset lähtevät liikkeelle; englantilaiset seisovat paikoillaan kuin kuvapatsaat. Ja niin he seisovat siksi, kunnes viimeinen vilahdus vihollisesta on kadonnut näköpiirin taa. Silloin muuttavat he äkkiä asentoa kuin kuolleet, jotka virkoavat. He kääntävät viidetkymmenet kasvonsa kenraalia kohden — sellaisia kasvoja ei voi unhottaa."
Flambeau säpsähti äkkiä:
"Ah ettehän te tarkoittane", huudahti hän, "tarkoittane, että…"
"Kyllä", sanoi isä Brown syvällä, järkyttävällä äänellään. "Englantilaiset kädet panivat nuoran St. Claren kaulaan — luultavasti samat kädet, jotka panivat sormuksen hänen tyttärensä sormeen. Englantilaiset kädet kuljettivat hänet häpeäpuun luo — miesten, jotka olivat seuranneet häntä voittoon. Ja englantilaiset — Jumala armahtakoon ja suojelkoon meitä kaikkia! — englantilaiset sielut katselivat häntä, kun hän vieraan auringon alla heilui palmupuussa, rukoillen vihassaan, että hän sieltä putoaisi helvettiin."
Kun he nyt olivat tulleet kummun yli, kohtasi heitä voimakas valo englantilaisen ravintolan punaverhoisista ikkunoista. Se oli rakennettu pitkäsivu tielle päin, aivan kuin siten osoittaakseen tavatonta vieraanvaraisuuttaan. Kaikki sen kolme ovea olivat auki, ja iloinen nauru ja hälinä kuului sieltä kulkijoittemme korviin.
"Enempää ei minun tarvinne sanoa", lisäsi isä Brown. "Tutkinto ja tuomio seurasivat toisiaan, ja kun tuomio oli pantu toimeen, vannoivat he Englannin ja tyttären kunnian vuoksi ikuisesti hautaavansa tarinan kavaltajan kukkarosta ja murhaajan miekan terästä. Olihan mahdollista, että he koettivat unohtaa sen. Me ainakin tahdomme tehdä niin. Tässä on ravintola."
"Siinä olen minä mukana", sanoi Flambeau ja aikoi juuri astua sisään kirkkaasti valaistuun, meluisaan baarihuoneeseen, kun hän äkkiä peräytyi askeleen ja oli kaatua tielle.
"Katsokaa tuota, paholaisen nimessä", huudahti hän osoittaen nelikulmaista puukilpeä, joka pisti ulos sisäänkäytävän yläpuolella. Se esitti hämärästi miekan kahvaa, jonka terä oli taittunut ja siihen oli kömpelöillä vanhanaikaisilla kirjaimilla piirretty Taittuneen miekan ravintola.
"Ettekö voinut aavistaa sitä", kysyi isä Brown hiljaisesti. "Hänhän on tämän maan epäjumala. Joka toisella ravintolana, kadulla ja puistolla on hänen nimensä."
"Minä luulin, että olimme päässeet tuosta hirviöstä", sanoi Flambeau sylkäisten maahan.
"Hänestä te ette koskaan pääse Englannissa, niin kauan kuin pronssi on kestävää ja kivi rikkomatonta", sanoi pappi maahan katsellen. "Hänen marmoripatsaansa tulevat läpi vuosisatojen kehoittamaan ylpeitä, viattomia poikia toimintaan. Hänen hautansa kirkkomaalla tulee aina tuoksumaan velvollisuuden tuntoa, kuin liljat. Miljoonat, jotka eivät koskaan ole tunteneet häntä, tulevat rakastamaan häntä kuin isää — tuota miestä, jota hänen viimeiset miehensä kohtelivat kuin roistoa. Hän tulee pysymään pyhimyksenä ja totuus hänestä ei ole koskaan tuleva tunnetuksi, sillä lopuksi olen minäkin tehnyt päätökseni. Salaisuuksien ilmituomisessa voi olla niin paljon hyvää, mutta myöskin niin paljon pahaa, että minä asetan menettelyni kokeen alaiseksi. Kaikki nuo sanomalehdet joutuvat pian unhoon: brasilialais-vastainen rähinä on tauonnut ja Olivieria kunnioitetaan kaikkialla. Mutta minä lupasin itselleni, että niin pian kuin metallissa tai kivessä, yhtä kestävissä kuin pyramiidit, eversti Clancyä, majuri Murraytä tai presidentti Olivieria, tai jotain muuta viatonta miestä häväistäisiin, tai vääryydellä moitittaisiin tämän asian takia, silloin puhuisin minä. Jos ei tapahtuisi muuta, kuin että St. Clarea yhä edelleen vääryydellä ylistettäisiin, vaikenisin minä. Ja sen aion tehdä."
He menivät nyt punaverhoiseen saliin, joka ei ainoastaan ollut hauska, vaan myöskin hiukan ylellisesti sisustettu. Pöydällä oli hopeinen jäljennös St. Claren hautapatsaasta, painuneine päineen, taittuneine miekkoineen. Seinillä näkyi väritettyjä valokuvia samasta taideteoksesta, sekä tauluja, jotka ilmoittivat kuvapatsaalle aikoville turisteille raitiovaunujen lähtö- ja tuloajat. Molemmat ystävykset istuutuivat eräälle täytetyistä penkeistä.
"On kylmä", sanoi isä Brown, "juokaamme hiukan viiniä tai olutta."
"Tai konjakkia", sanoi Flambeau.
KUOLEMAN KOLME ASETTA
Sekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä Brown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin arvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet aamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron Armstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella salaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista huvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä hän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli hullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään kostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta kuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä, tai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir Aaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan pimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä valoisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset puheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen terveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen, ja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla kuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein kuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.
Hänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin usein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin kerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta skotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut — niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen valkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa, jotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät melkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari tai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen, teeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.
Hän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella, oivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen nykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista oli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien ohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti hän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli tärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo antoi junalle täräyksen.
Veturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen, missä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat koneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä alkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu mies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat mustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada myöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten kuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita äänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa kuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: murha!
Mutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan kaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin kauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.
Kun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt monta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies vihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus. Iloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa mustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.
Niin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta, oli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan, näkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen yönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan köydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen taistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli myös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli asennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir Aaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri, vaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli vainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa ja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä, mutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa kuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär Alice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti kuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi ja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä asemalta.
Isä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin ja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen ja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee uskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä olisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista olisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä ei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun nyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä pappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten tuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.
"Minun ymmärtääkseni", sanoi mr Merton avomielisestä "on asia täysin selittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha mies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia ollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä. Sitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa sellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua kastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin murhata joulu-ukko."
"Niin, se oli iloinen talo", sanoi isä Brown. "Talo oli hauska ja iloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä iloisena nyt, kun hän on kuollut?"
Merton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä.
"Nyt kun hän on kuollut?" toisti hän.
"Niin", jatkoi pappi, "hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa minulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?"
Mertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle päästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa saamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän oli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä ihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein mietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu. Huoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä ja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin kuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen parta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa ja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen kolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja kuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti hän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen ympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain isäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine käsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen, suuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi leikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa, oli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan syvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen hyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua — hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle. Mitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että neitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja hän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen olennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli usein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin vapisemaan.
"Katsokaa", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään, "minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee muut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa tuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma siitä; ne nos inducas in tentationem.
"Jos minä murhaisin jonkun", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, "olisi uhrini varmasti optimisti."
"Miksi niin?" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.
"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?"
"Ihmisistä on hauska nauraa", vastasi isä Brown, "mutta he eivät pidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen kärsivällisyydelle käypää."
He kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin, mutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon, sanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään vaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:
"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään, mutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet välistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi."
Mertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen salapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa, sillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät ja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä silmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas selkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti, vaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten vaunuja.
Huomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja vei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle poliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista poikamaista kärsimättömyyttä.
"No, mr Gilder", sanoi hän, "oletteko päässyt salaisuuden perille?"
"Tässä ei ole salaisuutta", vastasi Gilder ja katseli variksia uneksivin silmin.
"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä", sanoi Merton hymyillen.
"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen", huomautti vanhempi mies sivellen harmaata, terävää leukapartaansa. "Kolme minuuttia sen jälkeen kuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki. Tunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?"
"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun näen hänet."
"Vai niin", sanoi Gilder vetelästi. "Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin kadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni samalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne."
"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut isäntänsä?" kysyi nuori mies.
"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma", vastasi Gilder kiivaasti "jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa kahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat hänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa vaikeaksi, on saada selville tapa, millä murha on tehty. Näyttää siltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta täällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut epämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin pieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä."
"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota" sanoi pappi hiljaa naurahtaen.
Kuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi
Brownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.
"Myönnän puhuneeni naurettavasti", sanoi Brown anteeksi pyytäen. "Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin jättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan sitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä kuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi salapoliisi nopeasti.
Isä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja räpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa ja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli avonainen ullakko-ikkuna.
"Ymmärrätte kai", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi, "että hänet heitettiin tuolta alas."
Gilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. "Mahdotontahan se ei ole", sanoi hän, "mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte olla niin varma siitä."
Brown avasi ammolleen harmaat silmänsä.
"Niin", sanoi hän. "Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö näe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?"
Ikkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai hiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma asiastaan.
"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on nuoranpätkä."
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.
"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen esiin odottamattoman reippaasti.
"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.
Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.
"Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi niin sanottu Magnus.
Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.
"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla valmiina hänen hautajaisiaan varten."
Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.
"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin vaarallisen näköinen."
"Sir", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. "En tosiaankaan tiedä, käykö se päinsä."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi toinen terävästi. "Ettekö ole vanginnut häntä?"
Magnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan vihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.
"Me vangitsimme hänet", vastasi kersantti hyvin vakavasti, "juuri kun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli jättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi."
Gilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.
"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?" kysyi hän Magnukselta.
"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja", vastasi hän tyynesti.
"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman perheensä huostassa", sanoi Gilder.
Viimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan jyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo onneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen tavu Magnuksen vastauksesta:
"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen."
Kaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne siitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton ei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir Armstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan takaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa väri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti aivan harmaalta.
"Olkaa varovainen puheissanne", sanoi Royce karkeasti, "muuten säikäytätte miss Armstrongin."
"Niin, sitä minä juuri toivon", sanoi kirkasääninen mies.
Kun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat kummastuneen näköisiä, jatkoi hän:
"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen nähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät, että hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä tiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan niitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna. Jos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki rahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen avioliittonsa tuon juopporentun kanssa…"
"Seis", sanoi Gilder hyvin ankarasti. "Teidän kuvittelunne ja syytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole varmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne…"
"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita", keskeytti Magnus katkonaisella murteellaan. "Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö, kuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus on tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos, syöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä lattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin viranomaisille."
Hän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli veripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi hän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan, joille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.
Merton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi Gilderille: "Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin mielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?"
Isä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:
"Niin", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, "mutta ovatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten kanssa."
Tyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen ruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean tukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi siinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.
"Tämä mies", sanoi mr Gilder vakavasti, "väittää, että teidät murhan jälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä."
"Hän puhuu totta", vastasi Alice.
Seuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick Royce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat kummalliset sanat:
"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä ennen."
Hänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän Magnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet, litteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti Royceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki olisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä pantomiimissa.
"Jättäkää tuo, mr Royce", huusi Gilder käskevällä äänellä. "Minä vangitsen teidät väkivallasta."
"Sitä te ette tee", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.
"Te saatte vangita minut murhasta."
Gilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan lyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja alkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä kasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:
"Mitä tarkoitatte?"
"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta", sanoi Royce. "Miss Armstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut tarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen häntä."
"Puolustaakseen häntä", toisti Gilder miettivänä.
"Ketä vastaan?"
"Minua vastaan", sanoi kirjuri.
Alice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut", sanoi hän, "olen iloissani, että sinä kuitenkin olet rohkea."
"Seuratkaa minua tuonne ylös" sanoi Patrick Royce synkästi, "niin näytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui."
Ullakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio niin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen jälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen heitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan tyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja pitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti heitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon ja yksi lattialle.
"Olin juovuksissa", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen miehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku lapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.
"Tunnettahan te kaikki minut", jatkoi hän käheästi. "Kaikki tietävät, kuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla lailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin ehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini jäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan, mies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle, ja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan itse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään yksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa melkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin jalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani heitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien penkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin tavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä lienee kai Jumalallekin kylliksi."
Hienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit suurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he hämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan nelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa hartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli, pysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat, pyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen, naurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.
"Ei, kuulkaas", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä löytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora hirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on asianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan. Se ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista."
Hän pudisteli päätään kuin laitumella käypä hevonen
Poliisipäällikkö Gilder oli avannut suunsa vakavan miettiväisesti, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan sanotuksi, oli eriskummainen olento lattialla jatkanut aivan välinpitämättömästi.
"Sitten on meidän huomattava kolme mahdotonta seikkaa. Ensiksi nämä reiät matossa, reiät, joista kuusi kuulaa on mennyt sisään. Miksi ihmeessä mattoa pommitettaisiin? Juopunut laukaisee kohti vihollisensa päätä, joka irvistelee häntä vastaan. Hän ei suutu hänen jalkoihinsa, ei hyökkää hänen tohveleittensa kimppuun."