Sittenkun puhuja oli lopettanut maton käsittelyn, nosti hän kätensä ja pisti ne taskuunsa jääden kuitenkin yhä edelleen polvistuneeseen asentoonsa.
"Ja sitten nuora!" jatkoi hän. "Minkälainen mahtaisi se humala olla, joka panisi ihmisen ensin yrittämään nuoraa uhrinsa kaulan ympärille, mutta tyytyisi lopulta kiinnittämään sen hänen jalkaansa? Niin humalassa ei Royce ainakaan ollut, sillä silloin nukkuisi hän nyt kuin tukki. Ja sitten paras todistus — viskypullo. Te huomautitte, että juomari tappeli saadakseen viskypullon, onnistuikin saamaan sen, mutta kieritti sen soppeen vuodattaen puolet sisällöstä permannolle ja jättäen loput jäljelle. Se on sellaista, jota juomari ei koskaan tekisi."
Kömpelösti kapusi hän ylös lattialta ja sanoi katuvalla äänellä sille, joka oli syyttänyt itseään murhasta:
"Olen hyvin pahoillani, hyvä herra, mutta teidän juttunne on hyvin huonosti keksitty."
"Sir", sanoi Alice Armstrong hiljaa papille, "saanko puhutella teitä hetkisen kahden kesken."
Tämä pyyntö pakoitti puheliaan papin lähtemään ovelta, ja kun he olivat tulleet viereiseen huoneeseen, sanoi tyttö hyvin hätäisesti, ennenkuin toinen oli ehtinyt avata suutaan:
"Te olette teräväjärkinen, ja minä tiedän, että te koetatte pelastaa Patricken, mutta se ei hyödytä mitään. Asian sisin ydin on musta, ja mitä pitemmälle te tutkimuksessanne tunkeudutte, sitä enemmän todisteita löydätte te tuota onnetonta miestä vastaan, jota minä rakastan."
"Miksi niin?" kysyi Brown katsellen häntä tarkasti.
"Niin", sanoi hän katse yhtä kiinteänä, "siksi, että minä omin silmin näin hänen tekevän rikoksen."
"Ohoh", sanoi Brown näyttämättä vähääkään liikutetulta. "Ja mitä hän sitten teki?"
"Minä olin viereisessä huoneessa lähinnä heitä", kertoi tyttö. "Molemmat ovet olivat kiinni, mutta äkkiä kuulin minä jonkun ärjäisevän äänellä, jonka vertaista en koskaan ole kuullut: 'Helvetti, helvetti, helvetti!' Heti sen jälkeen vapisivat ovet ensimäisestä revolverin laukauksesta. Pamaus toistui kolme kertaa, ennenkuin sain auki molemmat ovet ja huomasin huoneen olevan täynnä savua. Mutta mielettömän Patrick-parkani kädessä savusi pistooli, ja omin silmin näin hänen ampuvan viimeiset laukaukset. Sitten heittäytyi hän isäni kimppuun, joka kauhuissaan oli kouristautunut kiinni ikkunalautaan. He taistelivat ja Patrick koetti kuristaa isäni nuoralla, jonka hän heitti hänen kaulaansa, mutta se liukui olkapäitten yli jalkoihin. Se kiertyi kai toisen jalan ympärille, sillä Patrick veti häntä nyt taaksepäin, kuin olisi ollut hullu. Sain käsiini veitsen, joka oli matolla, syöksyin heidän väliinsä ja taitoin nuoran, ennenkuin pyörryin."
"Minä ymmärrän", sanoi isä Brown, yhä edelleen kylmän kohteliaana.
"Minä kiitän teitä."
Kun tyttö nyt vaipui kokoon ja peitti kasvonsa käsillään, meni pappi jäykkänä ja suorana toiseen huoneeseen, jossa hän tapasi Gilderin ja Mertonin yksin Patrick Roycen kanssa, joka istui tuolilla käsiraudoissa.
"Saisinko teidän läsnäollessanne sanoa vangille pari sanaa?" kysyi isä Brown nöyrällä äänellä poliisipäälliköltä, "ja voisikohan hänet minuutiksi vapauttaa noista kalvosimista?"
"Hän on vahva mies", sanoi Merton hiljaisella äänellä.
"Miksi tahdotte, että ne otettaisiin pois?"
"Niin", sanoi pappi nöyrästi. "Tahtoisin saada suuren kunnian puristaa hänen kättään."
Molemmat poliisit tuijottivat häneen, ja isä Brown lisäsi:
"Ettekö tahdo kertoa heille asian oikeaa laitaa?" Tuolilla istuva mies pudisteli pörröistä päätään, ja pappi kääntyi kärsimättömänä pois.
"Siinä tapauksessa teen minä sen", sanoi hän. "Yksilön henki on suuremman arvoinen kuin näennäisesti puhdas maine. Minä aion pelastaa elossa olevat ja antaa kuolleitten haudata kuolleensa."
Hän meni onnettoman ikkunan luo ja katseli puhuessaan ulos silmiään räpäytellen:
"Minä sanoin teille, että tässä tapauksessa löysimme monta asetta ja vain yhden vainajan. Nyt sanon minä teille, että aseita ei käytetty murhaan. Kaikki nuo kamalat välikappaleet, juoksusilmukka, verinen veitsi, tyhjä revolveri, kaikkia niitä käytettiin armeliaisuuden palveluksessa — ei sir Aaronin murhaan, vaan hänen puolustuksekseen."
"Hänen puolustuksekseen", toisti Gilder. "Ketä vastaan?"
"Häntä itseään vastaan", sanoi isä Brown. "Häntä vaivasi itsemurhahulluus."
"Mitä ihmeitä?" sanoi Merton epäilevällä äänellä. "Ja ilon uskonto…"
"Se on julma uskonto", sanoi pappi katsellen ulos ikkunasta. "Miksei hän olisi saanut itkeä, niinkuin hänen esi-isänsä ennen häntä? Hänen menettelytapansa jäykistyivät, hänen mielipiteensä kylmenivät. Tuon iloisen naamion takana piili jumalankieltäjän tyhjä sielu. Pysyäkseen iloisella asteellaan, jolla hän yleisöön nähden oli, vaipui hän takaisin juoppouteen, jonka hän kauan sitten oli hylännyt. Mutta kun rehellinen raittiusmies lankeaa juoppouteen, on siitä se kamala seuraus, että hän teeskentelee ja odottaa sitä sielullista helvettiä, josta hän varoittaa muita. Se sai Armstrong paran käsiinsä ennen aikojaan ja tänä aamuna oli hän niin raivoissaan, että istui täällä sisällä karjuen olevansa helvetissä, niin hurjalla äänellä, ettei hänen tyttärensä tuntenut sitä. Hän tahtoi vain kuolla ja mielipuolten tavallisella viekkaudella oli varustautunut monenlaisilla kuoleman aseilla — juoksusilmukalla, ystävänsä revolverilla ja veitsellä. Royce tuli sattumalta sisään ja ryhtyi reippaasti toimeen. Veitsen heitti hän vanhuksen taakse matolle, sieppasi revolverin, ja kun hänellä ei ollut aikaa kiskoa ulos kuulia, ampui hän laukauksen laukauksen jälkeen lattiaan. Itsemurhaaja näki silloin kuoleman edessään toisessa muodossa ja syöksyi ikkunalle. Royce teki ainoan, mitä tehdä voi — juoksi hänen jälkeensä nuora käsissään yrittäen sitoa hänen kätensä ja jalkansa. Silloin juoksi onneton tyttö sisään. Hän käsitti taistelun väärin ja koetti leikata veitsellä nuoran poikki vapauttaakseen isänsä. Ensin haavoitti hän Royce-parkaa rystysiin ja niistä juoksi tuo vähäinen verimäärä. Te huomasitte tietysti, että palvelijan kasvoissa oli nyrkin iskun jälkeen verta, vaikkei haavaa ollutkaan? Ennen kuin tyttöparka pyörtyi, oli hänen kuitenkin onnistunut taittaa nuora, niin että hänen isänsä syöksyi ikkunan kautta ikuisuuteen."
Nyt syntyi pitkä hiljaisuus, jonka hitaasti keskeytti metallin kalina, kun Gilder irroitti kahleet Patrick Roycen käsistä. Sitten sanoi hän tälle:
"Teidän asemassanne olisin minä kertonut koko totuuden. Te ja nuori neiti olette suuremman arvoiset kuin Armstrongin kuolinpuhe."
"Armstrongin kuolinpuheesta välitän minä viisi", huudahti Royce kiivaasti. "Ettekö käsitä kaiken tapahtuneen sentähden, ettei Alice saisi tietää mitään?"
"Mistä?" kysyi Merton.
"Siitä, että hän on murhannut isänsä, ettekö sitä käsitä?" huusi Royce. "Jos häntä ei olisi ollut, olisi ukko vielä elossa. Hän voi tulla hulluksi saadessaan tietää sen."
"Sitä en juuri luule", sanoi isä Brown tarttuessaan hattuunsa. "Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoisin hänelle kaikki. Pahimmatkaan erehdykset eivät voi myrkyttää elämää siinä määrin kuin synti. Te molemmat tulette kaikissa tapauksissa onnellisemmiksi kuin nyt olette. Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun."
Kun hän tuli ulos tuuleen, tapasi hän erään tuttavan Highgatestä, joka pysäytti hänet sanoen:
"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti."
- "Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun", sanoi isä Brown.
"Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta."
RUHTINAS SARADINEN SYNNIT
Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille. Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään: lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä. Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]
Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti, ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies, hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin. Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki. Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät, sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.
Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta. Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän, nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa. Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin, pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa. Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.
Eräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa ja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan ja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä taas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin sanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli juuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva väriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa lapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat kasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan tuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi oli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän yläpuolelleen.
"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa", sanoi Flambeau.
Isä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike oli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja ihmeissään, mikä häntä vaivasi.
"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin keijukaiset kuin me", vastasi pappi. "Keijujen valtakunnassa ei tapahdu yksinomaan kauniita asioita."
"Pyh, lorua!" sanoi Flambeau. "Näin kauniissa kuutamossa ei voi tapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä, mitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan, ennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman."
"Kuten haluatte", sanoi isä Brown. "En ole koskaan sanonut, että aina olisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut, että se on aina vaarallista."
He soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun kalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi värittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun ensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle, katkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai kylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki selvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja siltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen olivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen rannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut täydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen kaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään hyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan, miehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja alaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen nojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde sai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja huutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari] ja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja hän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä polveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.
Vene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen suvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä yksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja tulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen vaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden keskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari, jossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta ruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot olivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset tai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen ja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren ympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri paimenpilli.
"Tässä se vihdoinkin on", puhkesi Flambeau puhumaan. "Tämä jos mikä lienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House. Luulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko."
"Mahdollisesti", sanoi isä Brown puolueettomasti, "mutta siinä tapauksessa huonoa lajia".
Heidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin kahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla ihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.
Talo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin. Pääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala alavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon kolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan lähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään valoisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko suuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän kahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua. Oven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja välinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt ollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina ottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle vihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun palvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän kohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. "Hänen ylhäisyytensä voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä", sanoi hän, "ja hän pahastuisi suuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan. Meidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään ja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä tarjottavan nyt, jos suvaitsette."
Flambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen hyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei hänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan ollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen vaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko matalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista valoa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri harmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden pitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen, oliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti kieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen Saradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja näytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.
Kun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä, vieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen, joka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen ja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat olevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta palveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia, taloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar oli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen tapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen muunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli ulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan englantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien miespuolisten palvelijoiden on laita.
Vaikka paikka oli viehättävä ja omituinen, huokui siitä eräänlainen synkkyys. Tunnit kuluivat kuin päivät. Pitkät lukuisin ikkunoin varustetut huoneet olivat tulvillaan päivänvaloa, mutta tämä päivänvalo oli kuin kuollutta. Ja kaikkien muiden tilapäisten äänien, kuten puheen, kilisevän lasin tai palvelijoiden askelten yli kuului talon kaikilta puolilta joen surumielinen kohina.
"Olemme poikenneet väärälle suunnalle ja tulleet väärään paikkaan", sanoi isä Brown katsahtaen ikkunasta harmaan vihreään kaislikkoon ja hopeanhohtoiselle joelle. "Mutta mitä se tekee? Joskus on hyvä olla oikeana henkilönä väärällä paikalla."
Isä Brown oli yleensä vaitelias mutta kuitenkin erittäin puoleensavetävä pieni pappi, ja näiden harvojen vaikkakin loppumattoman pitkien tuntien kuluessa hän tunkeutui syvemmälle Reed Housen salaisuuksiin kuin hänen salapoliisiystävänsä. Hänellä oli tuo herttaisen vaikenemisen lahja, joka on omiansa herättämään kertomishalua, ja oikeastaan mitään sanomatta hän sai uusilta tuttaviltaan tietää enemmän kuin he muuten olisivat kertoneet. Hovimestari oli luonteeltaan aika umpimielinen. Hän osoittautui kuitenkin olevansa jörö, melkein eläimellisen uskollinen herraansa kohtaan, jota hänen sanojensa mukaan oli kohdeltu hyvin pahoin. Eniten häntä vastaan tuntui rikkoneen hänen ystävänsä veli, jonka pelkkä nimi venytti tuon vanhan miehen painuneet posket ja sai hänet nyrpistämään koukkunenäänsä. Kapteeni Stephen oli selvästi oikea konna, joka oli kiristänyt veljeltänsä suuria rahasummia ja pahoittanut hänet pakenemaan suuren maailman elämästä tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan soppeen tälle pienelle saarelle. Enempää Paul ei halunnut sanoa, ja Paul oli ilmeisesti puolueellinen.
Italialainen taloudenhoitajatar oli hieman puheliaampi, Brownin mielestä senvuoksi, että hän oli tyytymättömämpi. Hänen äänensä oli jotensakin terävä hänen puhuessaan isännästään, vaikka hän tuntuikin tuntevan eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Flambeau ja hänen ystävänsä seisoivat peilihuoneessa ja katselivat molempien veljesten punaliitukuvia, kun taloudenhoitajatar tuli nopeasti sisälle jollekin asialle. Tällä loistavalla lasihuoneella oli se omituisuus, että neljä tai viisi peiliä heti heijasti sisääntulijan kuvan, ja ympäri kääntymättä isä Brown keskeytti lauseensa, joka oli jokin kriitillinen perhettä koskeva huomautus. Mutta Flambeau, joka nenineen päivineen oli taulussa kiinni, sanoi lujalla äänellä: "Nämä ovat luullakseni Saradinen veljekset. Molemmat näyttävät jotensakin viattomilta. Olisi vaikea sanoa kumpi on hyvä ja kumpi kelvoton." Kun hän samassa huomasi huoneeseen tulleen naisen, hän käänsi keskustelun toisaanne ja meni sitten muutaman minuutin kuluttua puutarhaan. Mutta isä Brown jatkoi kiintein ilmein kuvien tarkastelua, ja rouva Anthony tarkasteli yhtä huomaavaisena isä Brownia.
Hänellä oli suuret surulliset ruskeat silmät ja hänen oliivinväriset kasvonsa hehkuivat kummallista tuskaisaa ihmettelyä, ikäänkuin hän olisi ollut epävarma vieraan olemuksesta — ja tarkoituksesta. Lieneekö pienen papin puku ja uskonto hänessä herättänyt etelämaalaisia muistoja ripistä tai luuliko hän tämän tietävän enemmän kuin tiesi, hän sanoi joka tapauksessa matalalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut uskotulle: "Ystävänne on tavallaan aivan oikeassa. Hän sanoo olevan vaikeata ratkaista, kumpi on hyvä, kumpi kelvoton veli. Kyllä tosiaan olisikin hyvin vaikeata osoittaa näistä tuo hyvä."
"En ymmärrä teitä", sanoi isä Brown ja aikoi mennä tiehensä.
Nainen meni häntä askeleen lähemmäksi synkin ilmein ja kumarassa asennossa, sarvensa laskeneen sonnin tavoin.
"Ei kumpainenkaan ole hyvä", sähisi hän. "Kapteeni teki kyllä pahasti ottaessaan kaikki rahat, mutta minun mielestäni ruhtinas ei osoittanut suurtakaan hyvyyttä luopuessaan niistä. Kapteeni ei ole ainoa, josta voidaan sanoa jotakin pahaa."
Papille valkeni jotain hänen seisoessaan kasvot pois käännettyinä, ja hänen huulensa muodostivat vaieten sanan "kiristystä". Mutta samassa nainen käänsi äkkiä kalvenneet kasvonsa ja oli vähällä kaatua. Ovi oli avautunut äänettömästi, ja kalpea Paul seisoi haamun tavoin oviaukossa. Seinäpeilien vuoksi näytti siltä kuin huoneeseen olisi astunut samalla kertaa viisi Paulia viidestä eri ovesta.
"Hänen korkeutensa on juuri saapunut", sanoi hän.
Samalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse ja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut voimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan ohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan saman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora ja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa kummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä, joka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan, mutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran peittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät teatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä hänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset liivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli toisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan sen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: "Tässä saatte minut taas". Jäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli. Muutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua. Mutta sitten hovimestari sanoi: "Kaikki on käytettävissänne", ja yhä hansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti iloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi ruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.
Ruhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi vieraille sydämellisesti kätensä.
"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau", sanoi hän. "Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana, että sanon sen."
"Kaukana siitä", vastasi Flambeau ja nauroi. "Harvat tulevat kuuluisiksi pelkillä hyveillään."
Ruhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö lause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin purskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.
"Tämähän on pieni miellyttävä paikka", sanoi hän aivan vapaasti. "Ikävä vain, ettei täällä ole mitään tekemistä."
Pappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui hämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän katsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita kasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai ollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen näyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa, itse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen. Mies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä peilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.
Ruhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa molemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun urheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun veneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen minuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin luo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin huvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat, vaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä tai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa ja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat hänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia, austraalialaisia "bushrangers'eja" ja italialaisia maantierosvoja. Isä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt viimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt näitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.
Maailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni, ainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen rauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat hienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti, ikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja hän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan. Se oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä hovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei itse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö, ellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta melkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi häntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta jotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen apulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo; hän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja oli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen kuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli kiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa oleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin epävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.
Kun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden reunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi taas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa satumaassa. "Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!" ajatteli hän.
"Uskotteko tuomioon?" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.
"En", vastasi hänen vieraansa, "uskon tuomiopäivään."
Ruhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen. Ruhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen kasvonsa olivat varjossa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella", vastasi isä Brown. "Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään merkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa. Toisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä näyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä."
Ruhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen silmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys. Olikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien päähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas — tokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja "väärää henkilöä — väärää henkilöä" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa keskustelussa.
Mutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.
Hän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui vaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.
"Pidin parhaana", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä kunnioituksella, "pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen soutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies."
"Vene!" toisti ruhtinas. "Herrasmieskö?" ja hän nousi.
Hämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran kummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja sanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista ikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta kaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa ruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun asemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen; hatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan leuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot. Mielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti, että hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana vallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset sotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti käytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka meidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden vaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta ja tavattoman teeskentelemättömiltä.
"Voi p-ru!" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä ja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon valaisemaan puutarhaan päin.
Vastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua ruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa olivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan näköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat tummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs soutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla oli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri kummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.
"Onko nimenne", sanoi nuori mies, "Saradine?"
Saradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.
Tulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät, aivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä Brownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot, ja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman johtuvan siitä. "En voi tottua tähän kristallipalatsiin", mutisi hän. "Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa."
"Jos olette ruhtinas Saradine", sanoi nuori mies, "sanon teille, että nimeni on Antonelli."
"Antonelli", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. "Luulen kuulleeni nimen ennen."
"Sallikaa minun esittäytyä", sanoi nuori italialainen.
Vasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen silinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin kasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen sininen kukkaruukku horjui jalustallaan.
Mutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän syöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin nurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen kiirehtivän kohteliaasti.
"Kaikki on järjestyksessä," sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla englanninkielellä. "Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille hyvityksen. Marco, avaa kotelo."
Korvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi kotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine kädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään. Nuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset kasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät kirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot — tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu oli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan auringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni tuntui ennustavan jotakin kaameata.
"Ruhtinas Saradine", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi, "kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte äitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä rehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini ajoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte hänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia teitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista. Olen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette aina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän elämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen mahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä miekoista."
Ruhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän hetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän juoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown oli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian, että hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen vapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen vain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt pappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine silmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli suorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.
Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan. Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille selvinnyt kuin salaman valossa.
"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"
"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.
"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."
"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"
"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.
Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden uskomattoman ripeästi.
"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan hänet sittenkin!"
Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku kaupungin liikkeelle.
"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"
Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää terästä vastaan. Hän käänsi päätään.
Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta, jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.
Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt — ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella, tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä kuin Tyynen meren kalliolla.
Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä hengelle.
Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan, kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi voimakasta epäluuloa.
"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.
Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää, että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.
"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."
Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu, ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin, kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".
Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa, kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.
Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna hirttää tai lävistää itseään leikillään.
Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän melkein puhkesi itkuun.
"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"
"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi murhattu?"
"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä, olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun käsivarteen.
Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet, painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.
Flambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui avaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän harmistuneena. "Ymmärrän kyllä, että tarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen hänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —"
"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana", vastasi kummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, "mutta tämä päivällinen kuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja puutarha sattuvat olemaan minun."
Flambeaun valtasi eräs ajatus. "Tarkoitatte", sanoi hän, "että ruhtinas
Saradinen testamentti —"
"Olen ruhtinas Saradine", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua mantelia.
Isä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin luodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.
"Kuka te olette?" huusi hän kimeästi.
"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres", sanoi mies kohteliaasti ja kohotti sherrylasinsa. "Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä olen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti Paul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta. Hänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni, jos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä, että hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei ollut taloudellinen, hän."
Hän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja synkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli kummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät kohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.
"Hyvä Jumala!" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, "Hän nauraa!"
"Tule, mennään", sanoi isä Brown kalmankalpeana. "Kiiruhtakaamme pois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen veneeseemme."
Yö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta.
He kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla
suurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä
Brown otti sikaarin suustaan ja sanoi:
"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika alkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli viisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin yhtä vihollista."
"Tuota en ymmärrä", sanoi Flambeau.
"Sehän on aivan yksinkertaista", sanoi hänen ystävänsä taas. "Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen veljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen veijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä lajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui kerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada yliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä mikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa sitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen oli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä kaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean laidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin vuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana huomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava omaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.
"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi, että hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin poika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen sisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä kuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset todisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli harjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan, jolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas Saradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän oli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta paikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän nuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin hupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä vähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän hän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen mahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui suureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.
"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan, antoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi painijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä. Hän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa Antonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän lähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti ja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki, mitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi pieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot enemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat, ja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä hyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä kumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän muistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän ajeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty. Onneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana ja lankesi sisilialaisen miekkaan.
"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset ilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten hyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku kerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja nimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri kaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta ja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea hetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine muodollisuuksineen. Juuri silloin näin hänen hurjin silmin lähtevän veneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin Antonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.
"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi seikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että Stephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa ja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen ja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli vaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul ajelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin hän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa ainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään."
"Nauraen, päälle päätteeksi!" sanoi Flambeau väristen. "Mahtanevatko he saada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?"
"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.
"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"
Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.
"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli. Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."
Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen raivoissaan pieniksi palasiksi.
"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"
Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen. Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.
"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"
Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi — mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.
JUMALAN VASARA
Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita, moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä. Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan. Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.
Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa. Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia. Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi. Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin, mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean, vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä, mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan, niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa. Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.
Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen — että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon, sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia. Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla, vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa, lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan, oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista, verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.
"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."
Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt
Greenfordiin."
"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä hänen kotonaan."
"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan pelkää salamaa?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"
"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"
"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."
"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun kuitenkin pelätä erästä ihmistä."
Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä erästä ihmistä?"
"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."
Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa. Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle puolittain panssaroituna."
Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja esinekokoelmasta.
"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."
"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.
"Ei tiedetä, milloin hän palaa."
Ja sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien itseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta. Hän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen pilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu kohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa häiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli sisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento nopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta tulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä varhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän veljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta, eikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina "hulluksi Joeksi", eikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko, roteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma, suorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen lammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai ajatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.
Mitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin tavatonta.
Wilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän näki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä tervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin heittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan siltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.
Tämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja julmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui rukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen lehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle, josta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti: sininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä häipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen. Täällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona kuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä täydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat kukat ja safiirinsininen taivas.
Täältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari, joka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi heti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä tulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa muissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli miltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä teologisia arvoituksia.
"Mitä nyt?" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen vapisevin käsin hattuaan.
Jumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen kunnioittava vieläpä osanottavainenkin.
"Anteeksi, sir", sanoi hän käheästi kuiskaten, "mutta mielestämme oli parasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään että veljenne —"
Wilfred puristeli luisevia käsiään. "Mitä hurjuuksia hän taas on tehnyt?" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.
"Hm", sanoi suutari ja yskähteli. "Ei hän liene mitään tehnyt ja pelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on huonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir."
Pastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka johtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti yhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla alhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai kuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan univormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja toinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului. Pappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä äänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä. Näiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen vieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot maata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun ja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta pääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.
Wilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi sitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen lääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain: "Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä piilee?" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari, seurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: "Onhan tämä kauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole."
"Mitä tarkoitatte"? kysyi Wilfred kasvoiltaan kalman kalpeana.
"Kaikki on aivan selvää", vastasi Gibbs. "Neljän peninkulman alalla on vain yksi mies, joka pystyy moisen iskun antamaan, ja hänellä juuri oli enimmän aihetta iskun antamiseen."
"Älkäämme julistako mitään ennakkotuomioita", huomautti tohtori, pitkä mustapartainen, hiukan hermostunut mies. "Mutta luulen voivani yhtyä siihen, mitä mr Gibbs sanoo iskun laadusta. Se edellyttää uskomatonta voimaa. Mr Gibbs väittää, että vain yksi mies koko tällä paikkakunnalla pystyy moiseen. Minä puolestani väittäisin, ettei kukaan pysty tuollaista iskua antamaan."
Taikauskon manaama väristys vapisutti pastorin laihaa ruumista. "En oikein ymmärrä teitä", sanoi hän.
"Mr Bohun", sanoi tohtori hiljaa, "en tiedä miten lausuisin sen. Jos sanon että pääkallo on murskattu kuin munankuori, ei se vastaa täysin totuutta. Luusirut upposivat ruumiiseen ja maahan kuin kuulat hiekkavalliin. Jättiläisen käsi on sen tehnyt."
Hän vaikeni hetkisen ja tuijotti eteensä silmälasiensa läpi. "Eräs etu on siitä", lisäsi hän, "se nimittäin vapauttaa täydellisesti useimmat epäluuloista. Jos teitä tai minua tai ketä hyvänsä ruumiinvoimiltaan tavallista miestä syytettäisiin tästä rikoksesta, vapauttaisi oikeus hänet yhtä varmasti kuin lapsen, jota syytettäisiin Nelsonin patsaan varastamisesta."
"Sitähän minä juuri väitän", toisti suutari itsepäisesti, "että on vain yksi, joka on voinut tehdä sen ja jolla on ollut syytä tehdä se. Missä on Simeon Barnes, seppä?"
"Hän on Greenfordissa", sopersi pastori.
"Pikemminkin hän on Ranskassa", mutisi suutari.
"Ei, hän ei ole Greenfordissa eikä Ranskassa", lausui pieni väritön ääni. Puhuja oli katolinen pappi, joka äsken oli liittynyt ryhmään. "Totuus on se, että hän juuri nyt tulee tuolla kaukana tiellä."
Tämä pieni katolinen pappi ei näyttänyt erikoisen huomiotaherättävältä. Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu, ja pyöreät kasvot eivät olleet erikoisen ilmeikkäät. Mutta vaikka hän olisi ollut oikea Apollo, ei kukaan tällä hetkellä olisi luonut häneen silmäystäkään. Kaikki kääntyivät ja tähyilivät tielle, joka alhaalla mutkitteli tasangon halki. Siellä tuli tosiaan Simeon-seppä harppaillen pitkin askelin ja mahtava moukari olalla. Hän oli roteva jättiläiskokoinen mies, silmät syvät, tummat ja synkät ja leukaparta musta. Hän asteli ja jutteli rauhallisesti parin hänen takanaan tulevan miehen kanssa, ja vaikkei hän koskaan ollut erikoisen iloinen, näytti hän kuitenkin täysin huolettomalta.
"Hyvä Jumala!" huudahti jumalankieltäjä-seppä. "Ja tuolla moukarilla hän teki sen."
"Ei", sanoi poliisitarkastaja, näköjään ymmärtäväinen mies harmaanruskeine viiksineen, joka nyt ensi kertaa puuttui keskusteluun. "Vasara, jolla hän teki sen, on tuolla kirkkomuurin vieressä. Olemme antaneet sen samoin kuin kuolleen ruumiinkin olla koskemattomina paikoillaan."
Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, ja pieni pappi meni aivan vasaran viereen ja katseli sitä vaieten. Se oli pieni, kevyt vasara, eikä olisi millään tavalla pistänyt silmään toisten joukosta, mutta nyt oli sen rautaisessa päässä verta ja vaaleita hiuksia.
Hetken vaiti oltuaan alkoi pikku pappi puhua nostamatta katsettaan, ja hänen matalassa äänessään oli uusi sävy. "Mr Gibbs oli oikeassa sanoessaan, ettei tässä ole mitään salaisuutta", sanoi hän. "On vain kummallista, miksi niin suuri mies valitsi moisen iskun antamiseen noin pienen vasaran."
"Se ei liikuta meitä", huusi Gibbs innokkaasti. "Mitä teemme Simeon
Barnesille?"
"Antakaa hänen olla rauhassa", sanoi pappi tyynesti. "Hän tulee tänne omasta tahdostaan. Tunnen molemmat nuo miehet, jotka ovat hänen seurassaan. He ovat kunniallisia miehiä Greenfordista ja ovat tulleet tänne presbyteriläisen kappelin rakennustöihin."
Hän ei ollut vielä puhunut loppuun, kun pitkä seppä tuli esiin kirkon kulmasta ja marssi omalle pihalleen. Täällä hän pysähtyi ja vasara putosi hänen kädestään. Poliisitarkastaja, joka koko ajan oli käyttäytynyt mitä kohteliaimmin, meni heti hänen luokseen.
"En kysy teiltä, mr Barnes", sanoi hän, "tiedättekö mitään siitä, mitä täällä on tapahtunut. Teidän ei ole pakko sanoa sitä. Toivon, ettette tiedä mitään, ja että voitte todistaa sen. Mutta muodollisista syistä minun täytyy kuninkaan nimessä vangita teidät eversti Norman Bohunin murhan johdosta."