Irlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä, uhmaavassa asennossa.
"Mitä tahdotte minusta?" huusi hän.
"Olkaa hyvä ja istukaa", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti.
"Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?"
"Panin sen kirjaston pöydälle", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin tavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. "Se oli epämukava kantaa — se alkoi…"
"Ivan", sanoi Valentin. "Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta."
Sitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: "Lordi Galloway sanoo, että hän
näki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin.
Mitä teitte puutarhassa?"
Kapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. "Niin", huudahti hän pahasti murtaen. "Minä katselin kuuta. Nautin luonnon kauneudesta, hyvä herra."
Raskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti jälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi kädessään. "En löytänyt muuta kuin tämän", sanoi hän.
"Pane se pöydälle", sanoi Valentin ylöskatsomatta.
Aavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä hiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin edessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi Gallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt. Se ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.
"Sen voin minä kertoa teille", huudahti lady Margaret tuolla kirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen, kun hän puhuu julkisesti. "Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien teki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta. Hän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että perhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin kunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan suurtakaan arvoa kunnioitukselleni."
"Ja nyt kysyn minä", lisäsi hän heikosti hymyillen, "välittääkö hän siitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt. Olen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt tällaista rikosta."
Lordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään hiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.
"Etkö voi pitää suutasi, Maggie", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten.
"Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa?
Missä on hänen kirottu ratsuväen…?"
Ukko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella, jolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.
"Sinä vanha hupsu", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän kunnioittavalla äänellä. "Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä vakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun kanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi täytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä? Vihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman tyttäresi…?"
Lady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan mitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt näyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien välillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine, kalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija, kuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli täynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja rikollisista rakastajattarista.
Tämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:
"Se oli kai hyvin pitkä sikari?"
Ajatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat ympärilleen hakien puhujaa.
"Minä tarkoitan", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. "Minä tarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut ainakin kävelykepin pituinen."
Vaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot hänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.
"Olette oikeassa", sanoi hän terävästi. "Ivan, mene hakemaan herra
Braynea ja tuo hänet heti tänne."
Heti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen äänessään jyrkkä vakavuus.
"Lady Margaret", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme sekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten sovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta todistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt, tapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja vasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni yhä käveli."
"Ajatelkaapa", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään, "että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti emme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni, sanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella, että joutui syytteeseen murhasta."
"Noina minuutteina", sanoi Valentin miettiväisenä, "olisi hän kyllä…"
Taas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän. "Mutta mr Brayne on poistunut talosta."
"Poistunut talosta!" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa seisoalleen.
"Poissa, kadonnut, häipynyt!" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla. "Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin, kaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni löytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Valentin.
"Sen saatte kohta nähdä", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi
heti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen.
Jokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut
Ivan jatkoi aivan tyynesti.
"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän päässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä paikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen paetessaan."
Taas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan, tarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi kunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.
"Herra kapteeni", sanoi hän. "Me luotamme siihen, että te millä hetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi sitä tutkittavakseen. Sitä ennen", ja nyt pisti hän miekan takaisin tuppeen, että se helähti, — "sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin ja pitämään miekkanne."
Teon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.
Neil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän koittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä puutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen ilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla onnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt häneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady. Hän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin tyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen kukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä ja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä olikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon painostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen miljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki oli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.
Mutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien istahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies heti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää ajateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.
"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua", sanoi irlantilainen aivan avoimesti. "Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä. Braynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli miehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen jälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin — Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari taskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen. Minusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia."
"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja muurien sisällä", sanoi tohtori tyynesti. "Älkää käsittäkö minua väärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa todistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys. Ensimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella, kömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme vaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa. Toinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja? Onko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa heilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella, vartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi pujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan? Neljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa päästä ulos puutarhasta?"
"Ja viides", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia, joka hitaasti liikkui käytävällä.
"On kai vähemmän arvoinen", sanoi tohtori. "Mutta omituiselta se minusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu, arvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin tarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli toisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne tosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun valossa?"
"Kauheaa!" sanoi O'Brien ja värisi.
Isä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena kainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän kömpelösti:
"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan, mitä on tapahtunut."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä silmälasiensa läpi.
"Niin — ikävää kyllä", sanoi isä Brown hiljalleen. "Katsokaas, on tapahtunut vielä yksi murha."
Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että horjuivat.
"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen, virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän…"
"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"
"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.
Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan päätä."
Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen. Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain nationalistinen lehti, La Guillotine, joka joka viikko esitti jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti: goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen huipulla.
Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän, lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana. Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista, joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta, jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja, joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt sitä ympäriinsä.
"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime kokeesta teurastajanammatin alalla?"
Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi päätään nostamatta:
"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut tämänkin pään?"
"Se tuntuu otaksuttavalta", sanoi Valentin kädet taskuissa. "Mies on murhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän päässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen ottaneen täältä."
"Niin, niin, minä ymmärrän", vastasi isä Brown alistuvasta "Mutta minä epäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään."
"Miksi niin?" kysyi Simon ihmetellen.
"Niin — kuulkaapa tohtori", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään siristellen. "Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni se ei käy päinsä."
O'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä hänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori esiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.
"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne", sanoi pappi tyynesti. "Hänen vasen korvansa oli juuri noin muodostunut."
Salapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt pappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: "Te näytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown."
"Niin kyllä" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Olen ollut pari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän kirkkoomme."
Fanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. "Ja ehkäpä hän aikoi testamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne", sanoi hän.
"Ehkäpä hän tekikin sen", sanoi Brown tyynesti.
"Se on kyllä mahdollista."
"Siinä tapauksessa", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, "tietänette kai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen…"
Kapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. "Älkää toistako tuota tyhmää parjausta, Valentin", sanoi hän. "Sillä siitä saattaisi seurata useampiakin miekan sivalluksia."
Mutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän katseen vaikutuksesta.
"Hyvä on", sanoi hän. "Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä mielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä, teidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille, jos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja kirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos jotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa."
"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?" kysyi tohtori Simon, kun poliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.
"Vain yksi seikka, sir", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita kasvojaan. "Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet selville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta", ja hän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista ruumista.
"Niinkö!" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. "Kuka hän sitten on?"
"Hänen nimensä on Arnold Becker", sanoi alidetektiivi. "Vaikka hän usein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on tiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä on pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei juuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen Saksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin kanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis Becker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa hänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun näin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin en koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin mestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa. Mutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka…"
Innokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut häntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli hypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä äkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.
"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen", huusi hän. "Sillä nyt käsitän minä jo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni käsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin jokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä Tuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään selkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet."
Hän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan, tai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä kahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.
Kun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot, yhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:
"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin mahdollista."
Hän kääntyi tohtorin puoleen: "Tohtori Simon, teillä on luja pää ja kuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä asiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin."
Simon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään, mutta hän vastasi heti:
"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän miehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen veitsellä?"
"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä", vastasi Brown tyynesti. "Ja kaulan taittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä."
"Miksi niin?" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.
"Sitten toinen kysymys", keskeytti isä Brown.
"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?" kysyi lääkäri.
"Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa."
"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia", sanoi pappi ja meni ikkunan luo, josta murhapaikka näkyi. "Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista? Ne oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan miekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi kappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten kumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka irroitti pään."
"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta", sanoi tohtori hitaasti.
"Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä."
Pappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan kysymyksiä.
"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori.
"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"
Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut puutarhaan."
Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään muutamia pilkallisia huomautuksia.
"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta, lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"
"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.
"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."
"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei tulla."
"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"
"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos puutarhasta?"
"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos ikkunasta.
"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.
"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.
Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta tai ei tulla", ärjäsi hän.
"Ei aina", sanoi isä Brown.
Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:
"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."
"Tohtori", sanoi hengen mies herttaisesti. "Olemmehan aina tulleet hyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja toistaa viidennen kysymyksenne."
Tohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi aivan lyhyesti:
"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä kuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen".
"Niin", sanoi liikkumaton pappi. "Ja se oli tehty sitä varten, että johtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se oli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen."
Se ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli hyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki mielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen mielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan hänen korvaansa: "Varo puutarhaa, missä kasvaa kahdenlaisia hedelmiä. Vältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli." Täytyy kuitenkin tunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset olennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli hänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti huomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin tuohon pieneen, omituiseen pappiin.
Isä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa vasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta saattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin järkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut olemassa.
"Hyvät herrat", aloitti hän. "Puutarhasta emme löytäneet tuon muukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista. Huolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä, että Becker oli vain osittain läsnä täällä."
"Katsokaapa tätä", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista.
"Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?"
Hän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan vieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne vainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.
"Murhaaja", jatkoi Brown tyynesti, "katkaisi vihollisensa kaulan ja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän päänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja koska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme muukalaisen."
"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!" huudahti O'Brien tuijottavin silmin. "Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?"
"Ei", vastasi isä Brown käheästi. "Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa, niitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö Aristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni, kuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut kappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa sitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö koskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että hän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen sen, mitä hän sanoi "ristin taikauskoksi". Sitä varten on hän taistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka siroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan vaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut kuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva epäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain toista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan rutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti sellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin "La Guillotine". Taistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa ajatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri silloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi ainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän Beckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi sitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei kuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan. Valentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia kuivia oksia havaintovälineinä ja…"
Arpikas Ivan hyppäsi pystyyn:
"Te olette järjiltänne!" huusi hän. "Te menette kohta isäntäni luo, vaikka minun täytyisi…"
"Minä ajattelin juuri tehdä niin", sanoi Brown synkästi. "Minun täytyy kehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e."
Ajaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät nyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.
Suuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin vaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan… He seisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä selässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi silloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että Valentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla kasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.
KUMMALLISET JALAT
Jos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun "Kaksitoista totista kalastajaa" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel Vernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä, huomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa ole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että uskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä siihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei häntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta jälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi kertomisen vaivan.
Jos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa — jos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin, nimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän pitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin kokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä hän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain kuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän rohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että hän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin vähän luultavaa, että nousisitte kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan tavataksenne nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tai laskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten joukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa kuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.
Hotel Vernon, jossa nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" söivät jokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka, jonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä, jonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein mielipuolisuutta. Hotelli oli "exklusiivisen" liikeyrityksen mielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen ei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön piirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että he tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat keinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja väsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä niiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli, jonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti kuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä olisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin auki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel Vernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa Belgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava. Eräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina suojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä, se nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä yhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa terassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja josta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen puutarhojen yli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä voitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä seikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin silloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi melkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti pani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden korkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten laitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan keskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen palvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On melkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän hotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja notkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä oli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.
"Kahdentoista totisen kalastajan klubi" ei olisi voinut syödä päivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se pysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut olonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan aikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun "kalastajat" viettivät jokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä kaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti käyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella taideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa suuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli suurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia menoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä mitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli. Ei tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi "Kahdestatoista kalastajasta"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut puhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen puheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.
Jos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta hotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja hänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen henkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle kultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen, vieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha häiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin asumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä tämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä Brownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli saanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä oli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan lähinnä asuvan katolisen papin. Emme välitä siitä, mitä tarjoilija ripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi piti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen hänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan vääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä Brown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa Buckingham-palatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita. Mr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies ja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden matkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin harvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin tahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja huoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä sinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista tarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan hotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden veljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä. Sitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja hänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa matkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin elämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos se vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota ette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla, vaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen ja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin ja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla on jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä odotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen olisi sijainnut hotellin baari.
Tässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei kukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja konttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen päällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin ja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa uloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa asioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai kieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti pappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi häväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden osoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti, oli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule tunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista olivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.
Sillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa harhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä. Pimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä, syrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä hämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä aikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää osaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun tahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien kolinan säestyksen mukaan. Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän myös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on helposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään kattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun sekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan. Sitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.
Askeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli, olivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta jos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita askeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat vieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita oli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin. Ei missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat niin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai epätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän reunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.
Ensin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni mies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä kohdassa pysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi käynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta, vaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun viimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea sipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat koko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville — muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina pysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli niin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo näennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista sen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän oli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden piti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin ja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata tuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti käytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän hyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta ilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista ei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät pimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.
Mutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan enemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa näyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja vertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan uskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä voimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet merkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet hotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet tallaavat eteenpäin nopeassa tahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla ketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei kuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus ympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun he ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan tai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat askeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät synnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä aiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille tämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies, luultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä elatuksekseen.
Juuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi askeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella hänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin paljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein siltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä ei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin muu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen kangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli varmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin. Äkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen huoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta puolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän koetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli hän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti kalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia yrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.
Kuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai ei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven ja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli ainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja sitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi lopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen hyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi kirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin kaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt alkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän kuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas omituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies kävellyt, hyvin kevyesti ja nopeasti kylläkin, mutta hän oli kävellyt. Nyt juoksi hän. Saattoi kuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin käytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina. Oli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen, mutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan tuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se jälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.
Isä Brown heitti paperit pois, ja koska hän tiesi, että konttorin ovi oli lukittu, meni hän suoraan vaatekomeroon toisella puolen. Vahtimestari oli juuri poistunut, kaiketi siksi, että ainoat vieraat istuivat pöydässä ja hänen toimensa oli siis turha. Sittenkun isä Brown oli kompuroinut päällystakkien välitse, huomasi hän, että jonkinlainen puoliovi tai pöytä yhdisti melkein pimeän vaatekomeron voimakkaasti valaistuun käytävään. Tuollaisen korokkeen yli olemme kai jokainen ojentaneet sateenvarjomme ja ottaneet vastamerkin. Kaaressa pöydän yläpuolella paloi liekki, heikosti valaisten isä Brownin, jonka mustat ääriviivat piirtyivät hänen takanaan laskevan auringon harmaankeltaisessa valossa kiiltävää ikkunaa vasten. Mutta sama liekki valoi melkein näyttämöllisen valonsa mieheen, joka seisoi käytävässä vaatekomeron ulkopuolella.
Hän oli elegantin näköinen hyvin yksinkertaisessa seurustelupuvussaan. Vaikka hän olikin pitkäkasvuinen, ei hän kuitenkaan näyttänyt vaativan paljon tilaa. Tuntui siltä, että hän olisi voinut häipyä pois kuin varjo siinäkin, missä moni lyhytkasvuisempi olisi täyttänyt paikkansa tai ollut tiellä. Hänen nyt lampun valaisemat kasvonsa olivat tummat ja eloisat, ja kaikesta näkyi, että hän oli ulkomaalainen. Hänellä oli kaunis vartalo ja hänen käytöstapansa oli hyväntahtoista ja itsetietoista. Joku arvostelija olisi ehkä huomauttanut, ettei musta takki oikein vastannut hänen vartaloaan ja käytöstapaansa, vieläpä, että se siellä täällä muodosti poimuja, eikä istunut oikein hyvin. Heti nähdessään Brownin tummat ääriviivat auringonlaskua vasten heitti hän pöydälle numerolla varustetun pahvilapun ja lausui ystävällisen käskevällä äänellä:
"Olkaa hyvä ja antakaa hattuni ja palttooni; minun täytyy heti lähteä täältä."
Sanaakaan sanomatta otti isä Brown lapun ja meni tottelevaisesti hakemaan päällystakkia. Hän ei toimittanut palvelijan tehtäviä ensimäistä kertaa. Hän tuli takaisin löydettyään takin ja heitti sen pöydälle. Vieras, joka sillä aikaa oli haeskellut taskuistaan, sanoi hymyillen:
"Minulla ei ole hopeaa mukanani. Pitäkää tuo." Hän heitti pöydälle puoli puntaa ja tarttui takkiinsa.
Isä Brownin olemus näytti yhä mustalta ja liikkumattomalta, mutta tällä hetkellä meni kai hänen päänsä pyörälle. Omituista kyllä, oli hänellä päästään enimmän hyötyä silloin, kun se meni pyörälle. Silloin kertoi hän kaksi kahdella ja sai tuloksi neljä miljoonaa. Katolinen kirkko, joka ankarasti puolustaa tervettä järkeä, ei aina hyväksynyt tällaista laskutapaa. Joskus ei hän itsekään sitä hyväksynyt. Mutta se oli todellista haltioitumista, joka oli tärkeä ratkaisevina hetkinä, silloin, kun se, jonka pää menee pyörälle, suoriutuu leikistä pää tallella.
"Minä luulen, sir", sanoi hän kohteliaasti, "että teillä kyllä on hopeaa taskussanne."
Pitkä herra tuijotti häneen:
"Mitä hiiden syytä teillä on valittaa, annanko teille hopeaa vai kultaa?" huudahti hän.
"Hopealla saattaa joskus olla suurempi arvo kuin kullalla", sanoi pappi lempeästi. "Etenkin jos sitä on suuri määrä."
Vieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman katseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen katseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään takana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja silloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä pöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut, ja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä kauluksesta.
"Seisokaa hiljaa", kuiskasi hän sähisten. "En tahdo uhata teitä, mutta…"
"Minä tahdon sensijaan uhata teitä", sanoi isä Brown äänellä, joka muistutti ukkosen jyrinää. "Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka ei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu."
"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija", sanoi herra.
"Minä olen pappi, herra Flambeau", sanoi isä Brown, "ja olen valmis kuuntelemaan rippiänne."
Toinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin ja vaipui tuolille.
* * * * *
"Kahdentoista kalastajan" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä ruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää ruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä. Se oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit käyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä. Klubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti olla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin vakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia, niinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös, että sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt välisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu oli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa pöytäpuhetta; se vallitsee siellä salaisena tapana, vaikka todellinen englantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan sitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään jonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista raha-asiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan hänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien runojensa tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota liberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja häntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan suuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu hyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli ystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstone-kaulusta. Hän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän seuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään, ei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen rikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä hyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi halunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin herttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus edessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu, kasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän miellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa oli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen, lausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei keksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin pidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa vertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen ja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut poliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus seuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen, yksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen pyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin vanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä, jota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta, varakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen hän todella olikin.
Kuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle, ja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis laittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet pöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut ketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä olivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä tänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien riviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo kaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain tuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät seisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät joukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli klubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi kuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi katosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti. Ainoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan paikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden vallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever, kadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa melkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää myöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia, kalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin — aivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan, joka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka näytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja muotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko hyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon, jonka Luoja oli niille antanut. Nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja kalahaarukkoihinsa ja ryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista olisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja ehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden vallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli lähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:
"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."
"Ei missään muualla", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen puhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. "Ei missään muualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa…"
Tässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta se seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui pian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.
"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua. Mutta kaukana siitä, sir", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana kuin ankara tuomari. "Kaukana siitä."
"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on", sanoi eräs eversti Pound, joka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.
"Enpä mene sanomaan niin varmasti", sanoi Chesterin herttua, joka oli optimisti. "Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan voittamaton…"
Tarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän pysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset ja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja heidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he säpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta. He tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma näyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.
Tarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa kaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme — kokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta nykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka nykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen ylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla ja lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella suoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä tekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät voineet kärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai ystävä. Se, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain ikävää ja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa tahtoneet olla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää hyväntahtoisilta. He tahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä, pian olisi lopussa. Se olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut jonkun hetken aivan kuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi hän ja syöksyi ulos.
Kun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli hänen seurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella vilkkaudella kuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui ensimäinen vahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen kanssa. Kun vihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan synoodiin, arveli mr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan sopivaksi hiljaisuuden rikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran asemesta käytti hän kovaa rykäisyä ja sanoi:
"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu kansallisuus maailmassa voisi…"
Viides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:
"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella teitä?"
Ällistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt katseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman hätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen kasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli niillä terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.
"Suokaa anteeksi, mr Audley", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt hengenahdistusta. "Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän kalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden mukana?"
"Niin minun tietääkseni", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.
"Näitte kai hänet?" läähätti hätääntynyt isäntä. "Näitte kai tarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?"
"Minäkö tuntisin tarjoilijan?" kysyi mr Audley harmistuneena. "Varmasti en!"
Mr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.
"Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli. Minä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi, että ne jo olivat korjatut."
Mr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota valtakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan sanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo sähkövirta oli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi istuimeltaan, vaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin silmäkulmaansa ja alkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin olisi puoleksi unohtanut puhumisen taidon.
"Luuletteko", sanoi hän, "että joku on varastanut kalahopeamme?"
Isäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja silmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.
"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?" kysyi eversti matalalla, karkealla äänellään.
"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt", huudahti nuori herttua ja työnsi innokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. "Minä lasken heidät aina kun minä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä seistessään rivissä pitkin seinää."
"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti"… alotti mr Audley raskaasti ja epäröiden.
"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin", huusi herttua innokkaasti. "Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista tarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei enempää eikä vähempää."
Isäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.
"Te sanotte, sanotte", änkytti hän, "että te laskitte minun tarjoilijani viideksitoista?"
"Niinkuin tavallisesti", vakuutti herttua. "No, mitä siitä?"
"Ei mitään", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. "Mutta se on varmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa kuolleena huoneessaan."
Järkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista — sillä sanalla "kuolema" on yliluonnollinen voima — että jokainen näistä tyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen pieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli herttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:
"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Hänen luonaan on ollut pappi", sanoi juutalainen osoittaen vähäistä liikutusta.
Kuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa tuntoon. Muutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella tulleet siihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen tarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget ja kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset. Mutta hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä voimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin askelin ovea kohti.
"Jos täällä oli viidestoista mies", sanoi hän, "niin oli se, hyvät ystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja sulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin neljäkolmatta helmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi."
Mr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into gentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla syöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.
Samassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli löytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta hopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.
Päivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat käytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat isäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku mennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pari muuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden huoneeseen, koska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut sitä tietä. He kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja huomasivat pienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka seisoi varjossa.
"Halloo!" huusi herttua. "Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä ohi?"
Lyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:
"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät."
He pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni peremmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä kiiltävää hopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle. Hopea näyttäytyi tusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.
"Te — te", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa täydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja huomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin puvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli rikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.
"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai kuinka?" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.
"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?" sopersi mr Audley säikähtynein silmin.
"Siinä tapauksessa", sanoi pappi, "jätän minä ne ainakin takaisin."
"Mutta sitä te ette ole tehnyt", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen rikottuun ikkunaan.
"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä", sanoi pieni mies hieno iva äänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle jakkaralle.
"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt", sanoi eversti.
"Hänen oikeaa nimeään en tunne", sanoi pappi hiljaisesti. "Mutta tiedän jokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan. Sain edellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa minut, ja hänen siveyskäsitteistään, kun hän katui."
"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!" huudahti nuori Chester kimeästi nauraen.
Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:
"Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja seikkailija voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille? Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka te epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki hopeakalanne. Mutta Hän on tehnyt minusta ihmisten kalastajan."
"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.
Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.
"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea, vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."
Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja pureskellen mustia viiksiään.
Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."
"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä, ketä tarkoitatte vielä sukkelammalla."
"Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen. Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko seurassamme."
Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä vastaan.
"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä, kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja, jotka itse keksin."
Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.
"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo. Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä olisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä varpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia askeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä. Mutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat askellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten raskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi, sitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti noita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista kuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies, joka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä sen."
Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.
"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä", jatkoi hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista. Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma kulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen, vaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. Hamletissa esimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset, Osricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys vain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen, murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."