"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan, "täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän."
"Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin Hamletissa, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse. Sitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat pöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu rikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan, joka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa kätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri, hyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon tuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että herrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli näyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."
"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan.
"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."
"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki ainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin tässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään loukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän liikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla. Älkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet kuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa olitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun hän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla nopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin. Hän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa kyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois kirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa viimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui aivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän tuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet isäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari, tultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla kuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien herrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.
"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä yhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu meni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin kun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi vain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois, muuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta paisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin hänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän taas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia. Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin vaatevartijan tointa."
"Mitä te teitte hänelle?" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. "Mitä hän teille sanoi?"
"Suokaa anteeksi", vastasi järkkymätön pappi, "mutta tähän loppuu kertomus".
"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli", mutisi Pound. "Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta teistä en ole onnistunut saamaan selkoa."
"Nyt täytyy minun lähteä", sanoi isä Brown.
He kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat Chesterin herttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli reippain askelin heitä vastaan.
"Kuulkaapa, Pound", huusi hän hengästyneenä. "Olen etsinyt teitä kaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo pitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas, ikuistaaksemme tapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka hankitte hopeat takaisin, voinette kai esittää jotain?"
"Miksi ei?" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi hyväksyen. "Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme vihreitä pukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa tapahtua, kun on aivan tarjoilijan näköinen."
"Mitä hittoja", sanoi nuorukainen. "Gentlemanni ei ole koskaan tarjoilijan näköinen."
"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä", sanoi eversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. "Teidän ystävänne, arvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä gentlemannia."
Isä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka, sillä ilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa säiliöstä.
"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia, mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla tarjoilijana."
Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn raitiovaunua.
LENTÄVÄT TÄHDET
"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä — olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.
"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos, rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa, jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo samana iltana."
Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen, mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna, joka käveli takajaloillaan.
Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne kuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli linna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai holvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan. Kun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai viidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa laakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista muodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.
"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."
Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies, jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina, ainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan. Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.
"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan tyynesti. "Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään pahaa."
"Kuinka voitte puhua noin?" huudahti tyttö.
"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella", vastasi nuori mies, "en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää sen yli."
"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä", sanoi tyttö.
"Useinpa en tiedä sitä itsekään", vastasi mr Crook. "Mutta nyt olen minä muurin oikealla puolella."
"Ja mikä puoli muurista on oikea?" kysyi nuori tyttö hymyillen.
"Se, missä te olette", vastasi nuori Crook.
Kun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua kohti, kuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja hieno, vaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun nopeudella esiin ja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja läähätti.
"Katsos vain", sanoi punakravattinen nuorukainen. "Siellä tulee sellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt, miss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista sorttia."
"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina meille toisena joulupäivänä."
Lyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi eräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:
"Hän on hyvin kiltti."
Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei ollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty jokseenkin pahoin eräissä Sotatorven ja Uuden Ajan artikkeleissa. Mutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton lastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa. Suuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta, pikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he ukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa hänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin, turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.
Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa, olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams, turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua, jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja -tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän seurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta kirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen, ja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen lapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin oli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet kotiinsa, kun suku oli ollut koolla.
Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja hänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan rakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat niin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo, joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan kummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon kaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.
"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer ja pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään 'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan. Olisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi ollut mahdotonta."
"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."
"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka mielellään syleilisi nuohoojaa?"
"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.
"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby tarkoittaa sosialistia."
"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa, tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa. Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."
"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan", lisäsi pappi hiljaa.
Crook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. "Kukapa sitten tahtoisi huolehtia noesta" kysyi hän.
"Sellaistakin sattuu", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. "Olen kuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä eräänä jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta ainoastaan noella, ulkonaisesti käytettynä."
"Oi kuinka hauskaa", huudahti Ruby. "Jospa te tahtoisitte huvittaa meitä samalla lailla!"
Meluisa kanadalainen, mr Blount, osoitti äänekkäästi hyväksymistään, hämmästynyt rahamies taas paheksumistaan, kun kaksinkertaiselle ulko-ovelle äkkiä kolkutettiin. Pappi meni avaamaan ja taas aukeni hämärä puutarha vihreine kasveineen, apinanleipäpuineen ja pensaineen, komea, sinipunainen auringonlasku taustana. Sellainen taulu, sellaisissa kehyksissä, näytti niin värikkäältä ja omituiselta, niin teatterin taustakoristeiden kaltaiselta, että ovella seisova vähäpätöinen olento hetkeksi unohtui. Hän näytti tomuiselta ja hänen takkinsa oli kulunut; tulija oli kai tavallinen pikalähetti vain. "Onko joku herroista mr Blount?" kysyi hän ja ojensi epäröiden kirjettä. Mr Blount säpsähti ja lakkasi kirkumasta bravootaan. Revittyään kuoren silminnähtävästi hämmästyneenä, luki hän kirjeen. Hänen kasvonsa pimenivät hiukan, mutta kirkastuivat taas, ja sitten kääntyi hän isäntänsä ja lankonsa puoleen.
"Olen pahoillani, että vaivaan sinua, eversti hyvä", virkkoi hän hilpeästi kanadalaisella kohteliaisuudella. "Mutta haittaako sinua, jos eräs vanha tuttavani tulee tänä iltana tänne asioissa? Se on itse Florian, tuo kuuluisa ranskalainen silmänkääntäjä ja koomikko. Tutustuin häneen monta vuotta sitten tuolla Lännessä — hän on syntyjään Kanadan ranskalainen — ja nyt näyttää hänellä olevan jotain puhuttavaa kanssani, vaikka en arvaa mitä se on."
"Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita, hyvä veli", vastasi eversti huolettomasti. "Ja hänhän on oikea aarre."
"Niin, kyllä hän mielellään naamansa nokeaa, jos sitä tarkoitat", vastasi Blount nauraen. "Minä en epäile, etteikö hän osaisi kääntää meidän kaikkien silmiä. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, en ole niin hieno luonnostani. Minä pidän noista vanhoista pantomiimeistä, joissa päähenkilö istuutuu sylinterihattunsa päälle."
"Kunhan hän ei vain istu minun hattuuni", sanoi sir Leopold arvokkaasti.
"Älkäämme väitelkö sellaisista", sanoi Crook. "Onhan tyhmempiäkin kujeita kuin silinterin päälle istuminen."
Vastenmielisyys punakravattista nuorta miestä kohtaan, kaiketi aiheutunut hänen mielipiteistään ja hänen tuttavallisuudestaan sievän kummityttären kanssa, sai Fischerin sanomaan pilkallisimmalla ja käskevimmällä äänellään:
"Te kai ainakin tiedätte, mikä on tyhmempää kuin silinterin ruttuun istuminen. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle se."
"No, esimerkiksi panna silinteri istumaan korkeimmalle oksalle", vastasi sosialisti.
"No niin, no niin", huusi kanadalainen farmari hyväntahtoisella äänekkäisyydellään. "Älkäämme pilatko hauskaa iltaa. Keksikäämme jotain huvittaaksemme seuruetta. Älkäämme noetko naamojamme, älkäämme myöskään istuko hattuja ruttuun, vaan keksikäämme jotain muuta yhtä hauskaa. Miksi emme esimerkiksi esittäisi oikeaa, vanhaa englantilaista pantomiimia, jossa esiintyisi Pierrot, Colombine ja niin edespäin. Palasin vasta viime vuonna vanhaan kotimaahani ja tuo kaikki oli sillä aikaa joutunut pois muodista. Nyt huvitellaan vain joutavanpäiväisillä keijukaisnäytelmillä. Minä tahdoin nähdä kuumennetun hiilihangon ja poliisin, josta tehtiin kananruokaa, ja niin tarjottiin minulle kuutamossa järkeileviä prinsessoja, sinisiä lintuja ja muuta sellaista. Minä pidän enemmän Ritari Siniparrasta ja hän on minusta hauskin muuttuessaan Pantaloneksi."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poliisista tehdään kananruokaa", sanoi John Crook. "Se määritelmä sosialismista on parempi kuin äskeinen. Mutta näyttämölle-asetus tulisi kai liian vaikeaksi."
"Vielä mitä!", sanoi Blount hyvin innoissaan. "Narripeli on kahdesta syystä helpoin panna toimeen. Ensiksi voi ladella omasta päästään miten paljon haluttaa ja toiseksi ei tarvita mitään suuremmoisia laitoksia, vain pöytiä, pesutelineitä vaatekoreja y.m. sellaista."
"Se on totta", sanoi Crook innokkaasti päätään nyökyttäen ja kävellen ympäri permantoa. "Mutta pelkään, etten voi saada tuota poliisinvirkapukua. En ole viimeaikoina tappanut yhtään poliisia."
Blount rypisti tuumaillen otsaansa, mutta sitten löi hän kämmenellä sääreensä.
"Sen voin minä hankkia", huusi hän. "Minulla on Florianin osoite ja hän tuntee jok'ikisen pukukaupan Lontoossa. Minä soitan hänelle ja pyydän häntä tuomaan mukanaan poliisin puvun."
Hän kiiruhti telefoniin.
"Oi, kuinka ihastuttavan hauskaa, kummisetä!" huusi Ruby melkein hyppien ilosta. "Minä rupean Colombineksi ja sinä Pantaloneksi."
Miljoonamies pysyi hyvin jäykkänä ja juhlallisena.
"Minä luulen, pikku ystäväni", sanoi hän, "että saat hankkia jonkun muun Pantalonen osaan."
"Minä näyttelen mielelläni Pantalonea", sanoi eversti Adams, joka otti sikarin suustaan ja puhui ensimäistä ja viimeistä kertaa.
"Sinä ansaitsisit muistopatsaan", huudahti kanadalainen, kun hän perin onnellisena palasi telefonista. "Nyt on kaikki selvää. Mr Crook rupeaa ilveilijäksi, hän on sanomalehtimies ja tuntee kaikki vanhat vitsit. Minä rupean Harlekiniksi, joka tarvitsee vain pitkät koivet, joilla harpata. Ystäväni Florian sanoi, että hän ottaisi mukaansa poliisin puvun ja vaihtaisi pukua matkalla. Voimmehan näytellä täällä hallissa, katselijat istuvat tuolla rapuilla, leveillä astuimilla, monessa rivissä toistensa yläpuolella. Nuo ovet muodostavat taustan, avoimina tai suljettuina. Jos ne ovat suljettuina, näette englantilaisen sisäkuvan, avoimina: kuun valaiseman puutarhan. Kaikki käy kuin taikavoimalla."
Hän otti liitupalasen, joka hänellä sattumalta oli taskussaan, ja piirsi viivan keskelle lattiaa, sisäänkäytävän ja portaitten väliin, merkiten siten rampin paikan.
Mitenkä sellainen sekamelska paljasta pötyä valmistui niin äkkiä, jää arvoitukseksi. Mutta he kävivät asiaan tuolla rajuudella ja innolla, mikä herää henkiin, kun nuorisoa on koolla. Ja sinä iltana oli talossa nuoruutta, vaikkeivät ehkä kaikki täysin käsittäneet tuota sydän- ja kasvoparia, joista se säteili. Niin kuin aina tapahtuu, kiihoitti käytettävänä olevan ainehiston yksinkertaisuus keksimiskykyä. Colombine oli viehättävän näköinen viuhkahameessaan, joka ihmeesti muistutti salin suurta lampunvarjostinta. Klowni ja Pantalone valkaisivat kasvonsa jauholla, jota he olivat saaneet kyökkipiialta, ja maalasivat naamansa punaisiksi iho värillä, jota he olivat saaneet joltain muulta palvelevalta hengeltä, joka, niin kuin kaikki muutkin kristillismieliset hyväntekijät, pysyi tuntemattomana.
Sikarilaatikoista otetulla hopeapaperilla koristeltu Harlekin saatiin vain vaivoin erkanemaan vanhoista, venetsialaisista kynttiläjaloista, joiden välkkyvillä kristalleilla hän aikoi somistaa itseään. Hän olisi varmasti irroittanut ne, jollei Ruby olisi hakenut vanhoja, vääriä jalokiviä, joita hän itse oli pitänyt naamiaisissa esittäessään Timanttikuningatarta. Hänen enonsa, James Blount, oli tullut niin vallattomaksi, että oli vaikea saada häntä kuuntelemaan totista puhetta. Hän oli kuin koulupoika. Hän pisti äkkiä pahvisen aasinpään isä Brownin päähän, joka kantoi sitä kärsivällisesti ja keksipä vielä tavan liikuttaa korviaankin. Blount meni niin pitkälle, että hän koetti kiinnittää aasinhännän sir Leopold Fischerin takinhelmaan, mutta tämän synkät ilmeet estivät kujeen täytäntöönpanon.
"Eno on aivan hassu", huusi Ruby Crookille, jonka olkapäitten ympäri hän oli ripustanut koristeen nauhaan pujotelluista makkaroista. "Miksi hän on noin vallaton?"
"Hän on Harlekin ja te olette Colombine", sanoi Crook. "Minä olen vain klowni, joka esittää vanhoja, tavallisia ilveitä."
"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin", sanoi tyttö ja juoksi pois pantuaan makkarat heilumaan.
Isä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken, mitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin muovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän katselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin lapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli vähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat. Sir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä turkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku papilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut kuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin sekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli taipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia näyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä pää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa, tyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu nuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä kasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli sitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa — kuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri. Näytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan pianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä mahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.
Tämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis, kuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin nähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna. Klovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa "Penzancen merirosvoista", mutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon joka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin käytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen aika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: "Sä mist' oot saanut hatun tuon?" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä, ja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun pianisti rämpytti: "Ja sitten saimme toisen viel’." Harlekin hyökkäsi nyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä myrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras näyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä tänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen voisi näyttää niin elottomalta.
Suuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja käänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta, pianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin vaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: "Mä herään, nousen unestain"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: "Eespäin ja reppu selkähän"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että tämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel, jonka sanat kuuluivat olleen: "Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä hukkasin sen."
Jokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä Brownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään ojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista taskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi etsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui todenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi hän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti, kiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.
Pappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista, mutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa ympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä taidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan puutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla ja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin korea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta, hopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet tanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että joku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan everstin työhuoneeseen.
Hän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei hullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä istui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu nuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme, että se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer seisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi tapahtunut.
"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown", sanoi Adams. "Totuus on se, että nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen ystäväni takataskusta. Ja koska te…"
"Koska minä", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, "istuin aivan hänen takanaan…"
"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan", sanoi eversti Adams luoden Fischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta oli ollut puhe. "Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota gentlemannilta voi odottaa."
"Ja joka on siinä, että käännetään taskut nurin", sano isä Brown ja teki sen heti, jolloin seitsemän shillinkiä ja kuusi penniä, paluupiletti, pieni, hopeinen ristiinnaulitun kuva, pieni rukouskirja ja suklaapalanen tulivat näkyviin.
Eversti katseli häntä kauan ja sanoi:
"Tiedättekö mitä? Minä tahtoisin mieluummin nähdä mitä teidän päässänne on kuin mitä teidän taskunne sisältävät. Minun tyttäreni kuuluu teidän joukkoonne, tiedänhän sen, ja viimeaikoina…" Hän keskeytti.
"Vai niin", sanoi vanha Fischer. "Viime aikoina on hän avannut isänsä talon ovet tuolle sosialisti-hirtehiselle, joka aivan avoimesti sanoo voivansa varastaa rikkaalta mieheltä mitä hyvänsä. Sellainen on asianlaita. Tässä on tuo rikas mies, — joka ei ole rikastunut tulemalla tänne."
"Jos haluatte nähdä, mitä minun päässäni on, niin ottakaa se ja katsokaa", sanoi isä Brown hiukan väsyneellä äänellä. "Voitte sanoa jälkeenpäin, minkä arvoinen se voi olla. Se minkä minä itse ensimäiseksi löydän tästä ajatuskotelosta on, että miehet, jotka puhuvat sosialismista, eivät varasta timantteja. On uskottavampaa, että varkaat varjelevat itseään siltä ajatussuunnalta."
Toiset olivat melkein valmiit myöntämään, että hän oli oikeassa, ja pappi jatkoi:
"Katsokaas, me tunnemme näitä ihmisiä jossain määrin. Tuon sosialistin olisi yhtä vaikea varastaa timantti kuin Egyptin pyramiidit. Meidän täytyy heti ottaa tarkempi selko ainoasta henkilöstä, jota emme tunne; tarkoitan tuota Floriania, joka näytteli poliisia. Ihmettelenpä missä hän nyt on."
Pantalone nousi nopeasti ja meni ulos huoneesta. Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miljoonamies tuijotti pappiin ja pappi rukouskirjaansa. Kun Pantalone tuli takaisin, sanoi hän jyrkästi korostaen ja hyvin vakavasti:
"Poliisi makaa yhä näyttämöllä. Esirippu on kuudesti noussut, mutta hän makaa yhä siellä."
Isä Brown pudotti rukouskirjansa ja tuijotti sen näköisenä, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Mutta harmaissa silmissä alkoi hiljalleen valeta ja hän esitti jokseenkin merkillisen kysymyksen:
"Anteeksi, eversti! Mutta koska vaimonne kuoli?"
"Minun vaimoni!" toisti hämmästynyt upseeri. "Hän kuoli vuosi ja kaksi kuukautta sitten. Hänen veljensä tuli Englantiin tapaamaan häntä viikkoa liian myöhään."
Pikku pappi hypähti kuin kaniini, johon laukaus on sattunut.
"Seuratkaa minua!" huusi hän tavattoman kiivaasti "Seuratkaa minua!
Meidän täytyy mennä katsomaan tuota poliisia."
He syöksyivät teatteriin, jossa esirippu nyt oli lopullisesti laskeutunut, sysäsivät kursailematta syrjään Colombinen ja klovnin, jotka tyytyväisinä kuiskailivat toisilleen, ja sitten kumartui isä Brown lattialla makaavan koomikkopoliisin puoleen.
"Kloroformia", sanoi hän ylös noustuaan "Tulin ajatelleeksi sitä."
Kaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi eversti hitaasti:
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee."
Isä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli yhä nauruhalua vastaan sanoessaan:
"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy lähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti poliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan yksinkertaisesti." — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin aikeissa lahtea menemään.
"Mikä hän oli?" kysyi Fischer.
"Oikea poliisikonstaapeli", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.
Kauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa laakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat etelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien laakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin kristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta puiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka teki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi kiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun. Oikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden piirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä lyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä siitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja huutanut hänelle:
"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta lentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava."
Kiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana pakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.
"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli mainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin lipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei tilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta todistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana päivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää voi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien varastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella muulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta siinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin."
Hopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin hypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti alhaalla puun juurella seisovaan mieheen.
"Niin, katsokaas", sanoi tämä. "Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän, että te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä hyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa hiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä jo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan jälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen varotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo mielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien joukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä, sopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli lähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan mutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin, joutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä, jossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet, sillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan kaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule tekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo timantit."
Vihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään.
Mutta ääni jatkoi:
"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että lopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa ja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa. Hyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää luulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä tiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi, oikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta, jotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia varkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta, mutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa. Maurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien suojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja ilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry Burke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt kiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä sisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa osaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä. Kapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli hullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun tavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet hänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta ja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte kadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja harmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin sydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet puiden latvoista."
Tuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla pidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:
"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan tehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te kohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään moni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja joka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen kuolemaanne, varmasti tekemään."
Kolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui niitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt pois puun vihreästä häkistä.
Kallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista kyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan, ja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille, että vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin vapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia henkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään tietämättömiksi maailmasta.
NÄKYMÄTÖN MIES
Kahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo kuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se muistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin kirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla krokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa vasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat käärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin papereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset, ja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta ja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut syötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa keräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison naapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin nuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi ikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen viehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan halveksinut niitäkään.
Hän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla päättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää laukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia. Näitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä kustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali, oli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia, erään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista suuntaa vastaan. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.
Viimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa olevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti hieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma, miellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas puna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän nuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.
Hänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. "Tahtoisin pienen kupin vahvaa kahvia", sanoi hän, "ja puolen pennyn sämpylän." Ja kohta sen jälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:
"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne."
Nuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:
"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä."
Punatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman vakavan näköisenä.
"Minä vakuutan teille kunniani kautta", sanoi hän, "että tarkoitukseni on vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se niin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa niin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia".
Tumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti tutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen loputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui tuolille.
"Eikö teistäkin", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, "ole melkein julmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko pennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme päässeet naimisiin."
Tumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden, mutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän lopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi pöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa pisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko voileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista portviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on tavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti asetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan parhaana koristuksena.
"Mitä ihmeitä te teette?" kysyi tyttö.
"Velvollisuuteni, Laura hyvä", vastasi nuorukainen.
"Odottakaa toki hetkinen", pyysi neiti. "Älkääkä puhuko minulle noin.
Minä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?"
"Juhla-ateria, miss Hope."
"Ja tuo sitten?" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.
"Hääleivos, rouva Angus", sanoi nuorimies.
Tyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten välistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei oikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.
"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan", sanoi hän.
"En, niin tyhmä en ole", sanoi poika. "Se johtuu kristillisestä nöyryydestäni."
Tyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi, vaikka hymyilikin.
"Mr Angus", sanoi hän hyvin päättäväisesti. "Ennenkuin olette ehtinyt jatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin mahdollista, kertoa teille jotain itsestäni."
"Kuuntelen nautinnolla", vastasi Angus vakavasti. "Kun kerran olette päässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin."
"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa", sanoi Laura. "Ei ole tapahtunut mitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka vuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille, että on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa minua."
"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun takaisin", sanoi Angus varmasti.
"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana. "Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan' ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."
"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa oikeastaan on?" sanoi Angus.
"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia, mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt. Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä. Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli, sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan. Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä, että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan, niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän kengurun.
"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt. Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.
"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme kerrotaan.
"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä. Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö oli hyvin jännittävä."
"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.
"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään. "Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen. Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain minä viime viikolla."
Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi kertomustaan.
"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut sanat: Smythen hiljaiset palvelijat. Muuten ette ole pitänyt silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: Painakaa nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen palvelijaa, jotka eivät kuhertele. Nuo ilmoitukset olette varmasti nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle, johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."
"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.
Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.
"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita. Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein, että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."
"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"
"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt", sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän, sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."
"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.
Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:
"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor
Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin
Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin
selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.
Lienenkö minä sittenkin hullu?"
"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi — hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta pöydälle…"
Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni, hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni olento kiiltävä silinterihattu päässä.
Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen, nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla. Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.
Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:
"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"
"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.
"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada selko."
Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän, kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä, kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."
"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette ole hullu."
"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta. Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa, saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa…"
"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä, mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani, herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille, mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow Mansionsissa Hampsteadissä."
"Sepä omituista", sanoi pikku mies ja kohotti mustia silmäkulmiaan.
"Minä asun Himalaya Mansionissa aivan vieressä. Haluatteko
tulla kanssani? Minä menen sisälle ja kokoan nuo omituiset
Welkin-asiapaperit, sillä aikaa, kun te haette ystävänne salapoliisin."
"Hyvin mielelläni", sanoi Angus kohteliaasti. "Mitä aikaisemmin aloitamme, sitä parempi."
Äkillisellä, molemminpuolisella kunnioituksella kumarsivat molemmat miehet hyvin muodollisesti puotineidille ja hyppäsivät nopeakulkuiseen, pieneen autoon. Kun Smythe istuutui ohjauspyörän ääreen ja he kääntyivät kadun kulman ympäri, silmäili Angus huvikseen noita suunnattomia ilmoituksia "Smythen hiljaisista palvelijoista", joissa oli kuvattu suuri päätön rautanukke kastrulli kädessä, varustettuna päällekirjoituksella: "Keittäjätär, joka ei koskaan ole äkäinen".
"Minä käytän niitä omassa asunnossani", sanoi pieni mustaparta hymyillen. "Osaksi reklaamin vuoksi, osaksi, että ne tosiaankin ovat mukavia. Suoraan sanoen voin vakuuttaa teille, että minun koneelliset nukkeni tuovat hiiliä, viinitarjottimen tai aikataulun paljon nopeammin kuin yksikään minun tuntemani elävä palvelijatar, ja silloin tarvitsee vain painaa nappia. Näin meidän kesken sanoen täytyy minun myöntää, että sellaisilla palvelijoilla on pahatkin puolensa."
"Tosiaanko?", sanoi Angus. "Mitä ne sitten eivät osaa tehdä?"
"Niin", sanoi Smythe lyhyesti. "Ne eivät osaa sanoa, kuka jätti tuon uhkauskirjeen minun huoneeseeni."
Smythen automobiili oli pieni ja nopea niin kuin hän itsekin, tai niin kuin hänen palvelijansa, sillä hän oli itse rakentanut molemmat. Vaikka hän elikin reklaamilla, luotti hän sentään tavaroittensa käyttökelpoisuuteen. Tunnelma jostain pienestä ja lentävästä kasvoi, kun he iltapäivän vähenevässä, mutta vielä jokseenkin kirkkaassa valaistuksessa liukuivat valkean tien käänteestä toiseen. Pian muuttuivat valkeat mutkat jyrkemmiksi ja epäselvemmiksi. Ajajat kiitivät nimittäin pitkin nousevaa kierrettä, niin kuin nykyaikaisissa uskonnoissa sanotaan. He kulkivat nimittäin ylöspäin siinä Lontoon osassa, joka on melkein yhtä korkealla kuin Edinburg, vaikka se ei viehätäkään silmää yhtä paljon. Terassi kohosi terassin yläpuolelle ja se pilvenpiirtäjä, vuokrattuine kerroksineen, jota he hakivat, kohosi niitä korkeammalle kuin egyptiläinen pyramiidi laskevan auringon vaakasuorien säteiden kultaamana. Kun he kiersivät kulman ja saapuivat puolikuunmuotoiselle torille, jonka nimi on Himalaya Mansions, vaikutti muutos korkeussuhteissa yhtä äkilliseltä kuin ikkunan avaus. Tornintapainen kerroskasautuma kohoaa nimittäin Lontoon yli kuin vihreän liuskakivimeren huuhtomana. Tätä rakennusta vastapäätä, hiekoitetun aukean toisella puolen, oli pensaita kasvava aitaus, joka mieluummin muistutti loivaa pensasaitaa tai vallia kuin puutarhaa, ja hiukan kauempana keinotekoinen puro, jonkunmoinen kanava, jota saattoi pitää tuohon lehtevään linnoitukseen kuuluvana juoksuhautana. Kun automobiili kiersi puolikuun, kulki se sen toisen kärjen kohdalla kastanjakauppiaan matalan kojun ohitse ja kauimpana toisella puolen näki Angus hämärästi sinipukuisen poliisin hitaasti astelevan edestakaisin. Muita inhimillisiä olentoja ei tässä korkealla sijaitsevassa esikaupunki-erämaassa näkynyt, mutta ne vaikuttivat häneen kuin Lontoon mykkää runoutta edustavilta. Ne olivat hänestä kuin kertomuksen henkilöitä.
Pikkuinen auto surisi tulista vauhtia oikean talon eteen ja heitti ulos omistajansa kuin pommin. Smythe kysyi heti komealta, kiiltäväkaluunaiselta vahtimestarilta ja pieneltä, paitahihasillaan liikkuvalta ovenvartijalta, oliko joku käynyt hakemassa häntä tai jättänyt hänelle jotain kutsua. Palvelevat henget vakuuttivat, ettei ollut tapahtunut mitään, sittenkun hän viimeksi kysyi samaa asiaa, jonka jälkeen Smythe ja hiukan ällistynyt Angus lensivät raketin nopeudella hissillä ylöspäin, kunnes saapuivat ylimpään kerrokseen.
"Olkaa hyvä, tulkaa sisään hetkeksi", sanoi Smythe hengästyneenä. "Haluaisin mielelläni näyttää teille nuo Welkinin kirjeet. Sittenhän voitte mennä hakemaan ystäväänne."
Hän painoi seinään kätkettyä nappia ja ovi avautui itsestään.
He tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta merkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia kuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin näytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat vielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa rapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää ihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone hyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten kantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi tai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan. Ne olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä tehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon mieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa: valkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja punaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä, juuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle. Punainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:
"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut."
Tuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:
"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä."
"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta", sanoi Angus jörösti. "Tämä asia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä."
"Siinä teette oikein", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. "Tuokaa hänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista."
Mutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen painavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin lattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo ja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies elottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun ovi sulkeutui.
Kuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen miehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä — antamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan siksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi lupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti kulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan olemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian yksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa. Tyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai hänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän ostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä viipyisi paikalla.
Kastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi, ettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli tosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle koko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.
"Lämmitelkää kastanjoillanne", sanoi hän kehoittavalla äänellä. "Syökää koko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan, jos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten ilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään tuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo."
Ja sitten kulki hän reippaasti eteenpäin luotuaan viime katseen piiritettyyn torniin.
"Olen ainakin ympäröinyt tuon talon renkaalla", ajatteli hän. "Eiväthän kaikki nuo neljä saata olla Welkinin rikostovereita?…"
Lucknow Mansions oli niin sanoaksemme alemmalla kumpareella sillä täyteen rakennetulla kukkulalla, jonka huipulla Himalaya Mansions oli. Mr Flambeaun puolivirallinen asunto oli ensikerroksessa ja muodosti kaikin puolin amerikkalaisen koneiston ja hotellin tapaisen ylellisyyden silmiinpistävän vastakohdan, kun sinne siirryttiin "Hiljaisen palvelusväen" talosta. Flambeau, joka oli Anguksen ystävä, otti hänet vastaan pienessä rococokammiossa konttorin takana, jossa oli suuri paljous miekkoja, hakapyssyjä, itämaisia harvinaisuuksia, italialaisia viinipulloja, kummallisia patoja, paksuturkkinen persialainen kissa ja pieni, tomuttunut katolinen pappi, joka ei oikein tuntunut sopeutuvan ympäristöön.
"Tämä herra on minun ystäväni isä Brown", sanoi Flambeau. "Olen useasti toivonut, että te tapaisitte toisenne. Kaunis ilma tänään. Ehkä liian kylmä minunlaiselleni etelämaalaiselle."
"Se tulee kyllä pysymään kauniina", sanoi Angus ja istuutui violettiviiruiselle itämaiselle ottomaanille.
"Ei", sanoi pappi tyynesti. "On jo alkanut pyryttää."
Ja hänen puhuessaan alkoivatkin ensimäiset lumihiutaleet kastanjakauppiaan ennustuksen mukaan pudota tummenevalle lasiruudulle.
"Asiaan", sanoi Angus yskäisten. "Olen valitettavasti tullut tänne erään seikan vuoksi, jolla sitäpaitsi on sangen roskainen luonne. Asianlaita on nimittäin sellainen, Flambeau, että kiven heiton päässä talostanne on eräs, joka ehdottomasti tarvitsee apuanne; häntä seuraa ja uhkaa lakkaamatta näkymätön vihollinen, jota ei kukaan koskaan ole nähnyt."
Sillä aikaa kun Angus kertoi kaiken Smythestä ja Welkinistä aloittaen Lauran tarinalla ja jatkaen omallaan, kuvasi yliluonnollisen naurun kahden aution kadun kulmassa ja teki selkoa omituisista sanoista, jotka selvästi olivat lausutut tyhjässä huoneessa, alkoi tapaus yhä enemmän kiinnittää Flambeaun mieltä, mutta pikku pappi istui paikoillaan yhtä välinpitämättömänä, kuin olisi hän ollut eloton kappale. Kun Agnus oli kertomuksessaan päässyt tuherrettuun ikkunaan kiinnitettyyn liimapaperiin, nousi Flambeau ylös ja täytti koko huoneen leveillä hartioillaan.
"Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan", sanoi hän, "niin pidän minä parempana, että kerrotte minulle lopun tarinastanne lyhyimmällä tiellä tuon miesparan asuntoon. Arvelen, ettemme saa menettää hetkeäkään."