"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.
He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.
Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä, käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:
"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä palaan parin minuutin kuluttua."
Hän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti, että nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen heittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi katsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan jonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän minuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi liikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja huusi:
"Kuules, Quinton, minä tahtoisin…!"
Työhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn haukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.
"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun olla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista."
Ennenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja
Atkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.
"No nyt on se seikka selvä", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti oven hän meni muitten mukana puutarhaan.
"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä", lisäsi hän isä Browniin kääntyen. "Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin."
"Vai niin", sanoi pappi. "Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te läksitte hänen luotaan."
Katsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin leikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä hänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan aurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:
"Missä rouva Quinton on?"
"Hän on mennyt huoneeseensa", vastasi tohtori. "Hänen varjonsa piirtyy ikkunaverhoja vasten."
Isä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen ikkunaan kuvastuvaa varjoa.
"Niin", sanoi hän. "Se on hänen varjonsa." Sitten astui hän pari askelta ja istuutui puutarhan penkille.
Flambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin levottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni tiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.
"Isä", sanoi Flambeau ranskaksi. "Mikä teitä vaivaa?"
Isä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten sanoi hän:
"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä paikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se osaksi hänestä."
Hän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui jäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti hän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin, näki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä tahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka hiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet kahisemaan.
Maisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä vielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi velton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa ääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää pitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja fakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen yläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi epäilemättä.
"Kun tuo intialainen puhui meille", jatkoi Brown keskustelunhaluisena ja hiljensi ääntään, "näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin tuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman seikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa mikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei Aasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi 'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa itselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut Jumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän kolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen hehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti mitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa määrä, että hän halasi tyhjyyttä kuin viiniä, että hänen päämääränään oli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö…"
Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi juostessaan kovasti jotain.
Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen kaulukseensa:
"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt hänelle, roisto?"
Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään komensi kylmästi:
"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"
"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä jätin hänet?"
"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun kuulin herra Quintonin äänen."
"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää sisään katsomaan!"
Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen. Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille huudahtaen:
"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"
Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä punerruksesta.
Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä paperista.
"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä. Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.
Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.
"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.
Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä piteli vielä kahvaa.
Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton. Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja. Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti mustalta.
Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä
Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.
"Tämän paperin muoto on väärä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.
"Se ei ole neliömäinen", vastasi isä Brown. "Pieni siekale on leikattu pois kulmasta. Mitä se merkitsee?"
"Hiidestäkö minä sen tietäisin?" mutisi lääkäri. "Onko mies parka teidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä kuollut."
"Ei", vastasi pappi. "Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja lähettää hakemaan poliisia."
Mutta hän tarkasteli yhä paperia.
Kun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja sai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.
"Ahaa", sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Tällä hän siis teki sen.
Mutta kuitenkin" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.
"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan", sanoi tohtori kiivaasti. "Se on vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina paperinsa sillä tavoin", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka olivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni sinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama epätasaisuus.
"Aivan oikein", sanoi hän "ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut siekaleet."
Toverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.
"Aivan oikein", toisti hän suosiollisesti hymyillen. "Kolmekolmatta leikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska huomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme toisten luo."
"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?" kysyi Harris. "Tahtoisitteko te mennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?"
"Niin kuin tahdotte", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni sitten halliin.
Täälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen luonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa, jonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä rappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava Atkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet kumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta kyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja koettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan vaarattomaan leikkiin apashien kuninkaan kanssa, vaikka tämä jo olikin luopunut hallituksesta.
Flambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet uudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän tarvitse pidättää täällä kauempaa."
Kun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä hattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown vakavasti: "Missä on intialainen?"
Kaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät vaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä, tummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean miehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli kadonnut.
"Vieköön hänet piru!" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa.
"Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt."
"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin", sanoi isä
Brown tyynesti.
"En uskonutkaan", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. "Minä tiedän vain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä valenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä vielä enemmän."
"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään", sanoi Flambeau, "sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä asiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille suggestion aiheuttamaa itsemurhaa."
Sillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva
Quintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.
Sieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään tietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.
Flambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin kanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi hänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain tohtorin sivulle.
"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?" sanoi hän.
"Kyllä", vastasi Harris. "Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin kuluttua."
"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?" sanoi pappi tyynesti. "Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja, jotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa poliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan. Minä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte kirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta."
"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä", jatkoi hän katsellen tohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. "Minusta tuntuu melkein siltä, kuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden mainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten teidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun laskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa kaikki — kuvatkaa koko asia."
Tohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan kallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: "Kirjoitan", jonka jälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.
"Flambeau", sanoi isä Brown. "Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja siellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa ystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta seurassanne."
He tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä Brown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä tasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa vasten.
"Ystäväni", sanoi hän. "Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin omituinen."
"Niin, sanokaas muuta", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.
"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena", sanoi toinen, "ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia asioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä: salaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen mutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen vaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on yksinkertainen juuri sen vuoksi, että se on ihme. Se on voima, joka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että se vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta. Te ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se on ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen maagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole luonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain tietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja rikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin kuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen, mutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme on luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa puolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertainen."
Ukkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja ilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan pudota ja jatkoi:
"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja mutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka lähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän etanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket."
Salama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja pappi jatkoi:
"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli mutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin."
"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa", sanoi
Flambeau.
"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman käteni kautta", vastasi isä Brown. "Sen paperin muoto oli väärä, ystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen muoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi mainita sillä sanalla tässä maailmassa."
"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau, "ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen kirjoituspaperistaan."
"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"
Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti väärämuotoisia.
"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään itsemurhan?"
Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti sikarin suustaan ja vastasi:
"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."
Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän sitten tunnusti."
Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:
"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."
Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen käsialansa on väärennetty."
"En", sanoi isä Brown, "Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen."
"No, siinä se on taas", sanoi Flambeau suuttuneena. "Quinton kirjoitti omakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle."
"Mutta väärämuotoiselle", virkkoi pappi tyynesti.
"Mitä merkitsee muoto!" huudahti Flambeau. "Eihän sillä ole mitään tekemistä itse asiassa?"
"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua", jatkoi Brown mistään välittämättä, "mutta vain kaksikolmatta leikattua siekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun lappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?"
Flambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:
"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä 'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'…"
"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä' leikkiessään", sanoi hänen ystävänsä. "Mutta paperilappu oli tuskin puolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa yhdellekään sanalle, vielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua suurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi poistaa, koska se todisti häntä vastaan?"
"En, sitä en voi", sanoi Flambeau lopuksi
"Mitä arvelette lainausmerkistä?" kysyi pappi heittäen sikarin kauas luotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.
Toinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on keksinyt asian ytimen:
"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä itämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän…"
Samassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu päässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.
"Tässä on pyytämänne asiakirja", sanoi hän. "Minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä. Hän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja valaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:
"Paras isä Brown — Vicisti Galilae — toisin sanoen, teidän silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän lörpötyksessänne on perää?
Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä, että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut luontoon, mutta näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.
Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.
Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui aamupäivällä.
Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa. Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta kertomuksesta, jonka nimi oli Pyhimyksen tuomio, ja jota hän par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan, nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen, onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan korvaan: "Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna." Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan kamalan mahdollisuuden huumaamana.
Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään, mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät. Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen; minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi kukkaishuoneessa.
Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä huomasitteko sen.
Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani, että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä minulle on tullut? Onko se hulluutta… vai voiko se olla omantunnon tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi kirjoittaa enää.
James Erskine Harris."
Isä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen povitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja poliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.
MIES MURTOKADULLA
Murtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi samalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä katua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä. Murtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet saattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta tunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat molemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.
Katetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä kaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle joelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana oli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut, ja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi ovea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan tavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita yksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä päivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja näyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä on tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai välttämistä varten.
Nyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä, jotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen, sillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei kuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli tunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat näyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla näytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.
Tässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa vastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana. Yksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja suositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin yleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän edulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta laatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen, joka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä, sitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies parissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen akatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian rahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin taiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei kukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli ottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö oli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä minuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen vaikutuksensa alaisena.
Hänen "hienostunut" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja omalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja erikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen korkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin kaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen luonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan kumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli hopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä kuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se oli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti leikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi, niinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat kaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat vivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi kuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin teattereissa ja ravintoloissa.
Toinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta ja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu suurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa oven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset viiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan näköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja läpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten keskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset, hänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat nelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin, senaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm kuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.
Sillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka aivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä piireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin piirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli hänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa; hänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa kuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa varieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa, vaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa laajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa. Tuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka ja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon vähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.
Heille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka uupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat omituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle sisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja taittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet, muutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut monistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen ja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat alituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai työnsi toista lähemmäksi seinää.
He puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä Parkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson vastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi ilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo, sillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss Aurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä ihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin kuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla tavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella, että hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli puettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen satiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli, sellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas, lämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat vaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville miehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän Isidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja haaveellista Kesäyön unelman esitystä, missä taiteellinen valaistus väkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon ja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa, hulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä puvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda keijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä, kylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan hänen kasvojaan.
Hän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä, joka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä. Hän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja kalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen lahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman huolettomammin.
Sillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin tavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen epäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi hän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin mykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli saattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki sankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin terävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen huomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin kreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai sopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että…
Sisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli vieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta. Lähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä ja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti Isidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa koristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen metsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta hopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa huoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta. Hänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen pronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin, näyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen hammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä hänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.
"Aurora", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli liikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, "tahdotteko…"
Hän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt oviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän kohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli hyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa, näyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista tulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa tätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: "Miss Rome on varmaankin lähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy."
Tarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo ennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta elämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he seisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin ulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan sulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt hänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut olivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla: näyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla, sotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson vanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen kaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut herrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään tai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.
Tarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian. Mies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke silmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän hillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän suinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä hetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä yksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan samalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta naisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä. Oli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan toinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa taistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä, kun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno, tuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää hänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään. Cutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan, mutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään viittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle antamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä kohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada hänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä selville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun hän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.
Hän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään: "Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän mielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän, ilman minun lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan kukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee kimpusta oikein viehättävä."
Hänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö, oli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella liikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli anastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta kun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen opaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin rypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän, lyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa. Mutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija liikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli. Cutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti hatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa ja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä vasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet kääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.
"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut", sanoi Aurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään lähtevää vierasta.
Seymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä asennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan viimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan pitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä terassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin kulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita, ja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä Brunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan; hän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen arkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja käyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown ja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua liikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen peilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta takkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti kädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.
Joka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin musta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä Browneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja kuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin huonokäytöksiset henkilöt.
Isä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän seurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa hassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän tuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä — hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien kaltevuussuhteita… kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.
Hän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen.
Samalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen
valkeana kuin norsunluu. "Kuka on tuo mies murtokadulla?" huusi hän.
"Missä on minun tikarini?"
Ennenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti Seymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi löytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä ulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler neliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi kourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. "Mitä tämä on?" huusi hän. "Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän temppujanne?"
"Minun temppujani?" sähisi hänen kalpea kilpailijansa ja harppasi häntä kohti.
Samalla hetkellä kun kaikki tämä tapahtui, kulki isä Brown pitkin askelin murtokadun yläpäätä kohti. Hän katseli ympärilleen ja riensi sitten kiireesti näkemäänsä kohden.
Nyt keskeyttivät toiset riitansa ja syöksyivät hänen perässään Cutlerin huutaessa: "Mitä te teette? Kuka te olette?"
"Minun nimeni on Brown", sanoi pappi alakuloisesti, aivan kuin olisi hän masentunut jostakin ja olisi koettanut rohkaista mieltään. "Miss Rome lähetti hakemaan minua ja minä tulin niin pian kuin voin. Mutta olen tullut liian myöhään."
Nuo kolme miestä katselivat maahan ja ainakin yhdellä heistä elämä menetti arvonsa illan viimeisessä valossa. Auringonpaiste levittäysi pitkin katua kuin kultapolku ja sen keskellä lepäsi Aurora Rome säteilevänä, kultaisen ja vihreän värisessä hameessaan, kuolleena, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen pukunsa oli repeytynyt kuin taistelussa, jättäen ihanat olkapäät paljaiksi, mutta haava, josta veri paruillaan pursui, oli toisella puolella. Pronssinen tikari oli litteänä ja kiiltävänä noin kyynärän päässä.
Syntyi surumielinen, pitkän aikaa kestävä hiljaisuus, niin syvä, että he kuulivat kukkaistytön nauravan kaukana Charing Crossin toisella puolen ja jonkun kiukuissaan viheltelevän vuokra-ajuria jollakin rannanpuoleisella kadulla. Sitten tarttui kapteeni niin äkillisellä liikkeellä, että se saattoi johtua vain intohimosta tai teeskentelystä, sir Wilson Seymourin kurkkuun.
Seymour katseli häntä lujasti, vastustelematta ja pelkäämättä. "Teidän ei tarvitse tappaa minua", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Minä teen sen omasta tahdostanikin."
Kapteeni epäröi ja hellitti otteensa. Toinen lisäsi samallaisella jäätävällä suoruudella. "Jos huomaan, etteivät minun hermoni salli minun tehdä sitä tällä tikarilla, voin minä tehdä sen kuukaudessa juomalla."
"Juomat eivät riitä minulle", vastasi Cutler. "Minä tahdon nähdä verta, ennenkuin kuolen. En teidän vertanne — mutta minä luulen tietäväni kenen."
Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet arvata hänen tarkoituksiaan, sieppasi hän tikarin, juoksi toiselle kadun alapäässä olevalle ovelle, mursi sen auki lukkoineen, kaikkineen ja tapasi Brunon tämän pukuhuoneessa. Sillä aikaa kompuroi Parkinson parka horjuen ulos ovesta ja huomasi käytävällä makaavan ruumiin. Hän kääntyi vavisten sitä kohti, katseli sitä voimattomasti vavahtelevin kasvoin, sitten kääntyi hän horjuen takaisin pukuhuoneeseen ja istuutui äkkiä yhteen pehmeäistuimisista korutuoleista. Isä Brown juoksi heti hänen luokseen, välittämättä Cutlerista ja jättiläismäisestä näyttelijästä, vaikka huone jo kaikui heidän nyrkiniskuistaan, kun he rupesivat taistelemaan tikarista. Seymour, jolla oli vielä hiukan kylmää järkeä, vihelsi poliisia murtokadun päässä.
Kun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa kaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen, muodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä murhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut häntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli omin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka toiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.
He käyttäytyivät Cutleria kohtaan hillityn juhlallisesti ja huomauttivat, että hän oli saanut pienen naarmun käteensä. Kun Cutler ajoi näyttelijää takaa kaatuneiden tuolien ja pöytien välitse, oli Bruno riistänyt tikarin hänen kourastaan ja iskenyt häntä juuri ranteen yläpuolelle. Vahinko oli kylläkin pieni, mutta ennenkuin hänet vietiin pois huoneesta, oli puolivilli vanki tuijotellut valuvaa verta jäykästi hymyillen.
"Onpas se aika ihmissyöjä", sanoi konstaapeli tuttavallisesti
Butlerille.
Cutler ei vastannut, mutta sanoi kiivaasti hetken kuluttua: "Meidän täytyy pitää huolta… vainajasta…" ja hänen äänensä tukahtui kurkkuun.
"Molemmista vainajista", kuului papin ääni huoneen toiselta puolen. "Tämä mies parka oli lopussa, kun minä tulin hänen luokseen." Ja hän seisoi permannolla katsellen Parkinson parkaa, joka istui kuin musta mytty komealla tuolilla. Hänkin oli siis osoittanut kunniaa, kaunopuheisesti kylläkin, naiselle, joka oli kuollut.
Ensimäisenä keskeytti hiljaisuuden Cutler, joka näytti olevan karun hellyyden vallassa. "Toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi hän karkealla äänellä. "Minä muistelen, että hänellä oli tapana vartioida vainajaa, minne ikänä tämä meni, tarkemmin kuin — kukaan. Hän oli ukon elämänkulu. Se on nyt loppunut. Hän on juuri kuollut."
"Me olemme kaikki kuolleet", sanoi Seymour omituisella äänellä katsellen alaspäin tielle.
He sanoivat hyvästi isä Brownille kadun kulmassa, pyytäen ohimennen anteeksi karkeita kohtauksia, joiden näkijäksi hän oli joutunut. Molempien kasvot olivat murheelliset, mutta suljetut.
Pienen papin mieli oli melkein kuin kaniinitarha, jossa villit ajatukset puikahtelivat niin nopeasti, ettei hän saanut niitä kiinni. Kuin kaniinin valkea häntä vilahteli hänen mielessään se häviävä ajatus, että hän oli varma heidän surustaan, vaikkei niin varma heidän viattomuudestaan.
"Teemme parhaiten lähtiessämme", sanoi Seymour raskaasti. "Me olemme tehneet kaikkemme auttaaksemme."
"Ymmärrätteköhän minun vaikuttimeni", kysyi isä Brown rauhallisesti, "jos minä sanon, että te olette tehneet kaikkenne vahingoittaaksenne?"
Molemmat pysähtyivät kuin syyllisinä ja Cutler kysyi terävästi:
"Vahingoittaaksemme, ketä?"
"Vahingoittaaksenne itseänne", vastasi pappi. "En tahtoisi lisätä huolianne, jollei olisi oikeuden mukaista varoittaa teitä. Te olette tehneet jokseenkin kaiken, mitä tehdä voi joutuaksenne hirteen, jos tuo näyttelijä vapautetaan. Te saatte olla varmat, että minua tullaan kuulustelemaan todistajana. Minä olen velvollinen kertomaan kaikki, mitä tapahtui huudon jälkeen: kumpikin teistä syöksyi huoneeseen raivoisassa tilassa ja te aloitte riidellä tikarista. Minun todistukseni nojalla saattaa jommankumman teistä leimata syylliseksi. Se on vahingoksi teille, ja lisäksi on kapteeni Cutler haavoittanut itseään tikarilla."
"Haavoittanut", sanoi kapteeni halveksivasti. "Pikkuinen, mitätön naarmu."
"Josta vuosi verta", vastasi pappi päätään nyökyttäen. "Tiedetään, että tikari on veressä. Ja niin ei saada koskaan tietää, oliko se veressä ennestään."
Syntyi hiljaisuus, ja sitten sanoi Seymour kiihkolla, joka oli outoa hänen jokapäiväiselle puheensävylleen: "Mutta minä näin miehen murtokadulla."
"Minä tiedän sen", sanoi pappi Brown liikkumattomin kasvoin. "Kapteeni
Cutler näki myös. Se juuri on niin omituista ja uskomatonta."
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt päästä perille hänen tarkoituksistaan, vastatakseen, oli isä Brown kohteliaasti hyvästellyt ja lähtenyt vanhoine, kömpelöine sateenvarjoineen käydä hölköttämään katua ylös.
Niinkuin nykyaikaisia sanomalehtiä toimitetaan, ovat kummallisimmat ja tärkeimmät uutiset poliisilaitokselta saatuja. Jos on totta, että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla annetaan murhaajalle enemmän tilaa kuin poliittisille merkkihenkilöille, johtunee se siitä painavasta syystä, että murha on paljon vakavampi aihe. Mutta ei tämäkään seikka riitä täysin selittämään, miksi "Bruno-juttua" eli "murtokadun salaisuutta" käsiteltiin niin väsymättömästi ja yksityiskohtaisesti Lontoon ja maaseudun sanomalehdistössä.
Niin suuri oli kiihko, että sanomalehdistö muutaman viikon aikana puhui tosiaankin totta, ja kertomukset loppumattomista kuulusteluista ja ristikuulusteluista olivat luotettavia. Oikeana syynä olivat kuitenkin juttuun sekaantuneet henkilöt. Uhri oli suosittu näyttelijätär, syytetty suosittu näyttelijä, ja sitten oli syytetyn vanginnut isänmaallisen aikakauden suosituin sotilas. Näitten omituisten olosuhteiden vallitessa oli sanomalehdistö osoittautunut suoraksi ja asialliseksi, ja lopun tästä erikoisesta jutusta saa tietää parhaiten Brunon tutkinnon selostuksesta.
Kuulustelua johti ylipresidentti, hra Justice Monkhouse, yksi niitä, joita pilkataan humoristisiksi tuomareiksi, mutta jotka yleensä ovat paljon vakavampia kuin vakavat tuomarit, sillä heidän valoisa suhtautumisensa johtuu virallisen juhlallisuuden vieromisesta, kun taas vakava tuomari on pintapuolinen, siksi että hän on turhamaisuuden vallassa. Koska kaikki asianomaiset olivat tunnettuja ja huomattuja henkilöitä, olivat asianajajat tarkasti valitut; yleisenä syyttäjänä kruunun puolesta oli sir Walter Cowdray, ikävä, mutta etevä asianajaja, joka osasi näyttää englantilaiselta ja luotettavalta, ja osasi puhua loistavasti. Vankia puolusti hra Patrick Butler, K.C. [King's Counsel = kruununjuristi], jota ne, jotka eivät ymmärtäneet irlantilaista luonnetta, ja ne, joita hän ei ollut tutkinut, luulivat vain vetelehtijäksi. Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei esiintynyt mitään ristiriitaisuutta, sillä lääkäri, jonka Seymour oli heti kutsunut, oli yhtä mieltä sen kuuluisan kirurgin kanssa, joka myöhemmin oli tutkinut ruumiin. Aurora Rome oli murhattu jollain terävällä aseella, veitsellä tai tikarilla, lyhyesti, aseella, jonka terä oli lyhyt. Haava oli juuri sydämen yläpuolella ja hän oli kuollut silmänräpäyksessä. Kun ensimäinen lääkäri näki hänet, oli hän ollut kuolleena tuskin kahtakymmentä minuuttia. Sentähden oli hän, kun isä Brown löysi hänet, ollut kuolleena tuskin kolmea minuuttia.
Seurasi muutamia virallisen poliisin lausuntoja, jotka pääasiallisesti kohdistuivat siihen, oliko tai ei olemassa todisteita taistelusta: ainoa viittaus siihen oli puvun repeytyminen olkapäiltä, mutta se ei taas tuntunut oikein sopivan lyönnin tarkoitukseen. Kun nämä yksityisseikat oli sivuutettu, vaikka ei selitetty, kutsuttiin sisään ensimäinen tärkeistä todistajista.
Sir Wilson Seymour esiintyi oikeudessakin hienon maailmanmiehen tavoin. Vaikka hän olikin julkisuuden mies paljon suuremmassa määrässä kuin itse tuomari, ei hän kuitenkaan pyrkinyt tuomaan esiin omaa persoonallisuuttaan kuninkaallisen oikeuden edessä, ja vaikka jokainen katseli häntä kuin pääministeriä, tai Canterburyn arkkipiispaa, ei hänestä olisi siinä suhteessa voitu sanoa muuta, kuin että hän oli yksityinen herrasmies, korko nimisanalla. Hän oli myöskin virkistävän selvä puheessaan, niinkuin hän oli komiteoissakin. Hän oli tullut tapaamaan miss Romea teatteriin; siellä oli hän tavannut kapteeni Cutlerin, syytetty oli ollut lyhyen hetken heidän seurassaan ja oli sitten palannut omaan pukuhuoneeseensa. Sitten oli heidän seuraansa liittynyt eräs roomalais-katolinen pappi, joka kysyi lady-vainajaa ja sanoi nimensä olevan Brown. Miss Rome oli sitten mennyt ovelle neuvoakseen kapteeni Cutlerille kukkakaupan, jonne tämä oli menossa ostamaan hänelle hiukan lisää kukkia, ja todistaja oli jäänyt huoneeseen papin seuraan vaihtaen hänen kanssaan muutamia sanoja. Hän oli sitten selvästi kuullut miten vainaja, lähetettyään kapteenin asialle, kääntyi nauraen takaisin ja juoksi murtokatua alas sen toiseen päähän, jossa syytetyn pukuhuone oli. Epämääräisen uteliaisuuden vallassa oli hän mennyt ulos kadulle ja katsellut katua alas syytetyn ovea kohti. Näkikö hän jotain murtokadulla? Kyllä, hän näki jotain murtokadulla.
Sir Walter Cowdray piti vaikuttavan, pienen paussin, jonka aikana todistaja katseli alas. Huolimatta tyyneydestään hän näytti nyt tavallista kalpeammalta. Sitten sanoi asianajaja matalalla äänellä, joka samalla kertaa tuntui sekä myötämieliseltä että teeskennellyltä: "Näittekö sen selvästi?"
Sir Wilson Seymour, niin liikutettu kuin hän olikin, piti kuitenkin mainiot aivonsa täydessä toimintakunnossa. "Ulkopiirteet näin aivan selvästi, mutta yksityiskohdat hämärästi. Murtokatu on niin pitkä, että henkilö sen keskellä näyttää aivan mustalta valoa vasten." Todistaja loi vielä kerran lujan katseensa maahan ja lisäsi: "Minä olin pannut merkille tuon saman asian ennemmin, silloin kun kapteeni Cutler ensiksi astui kadulle." Syntyi taas hiljaisuus, tuomari kumartui tekemään muistiinpanoja.
"Hyvä", sanoi Sir Walter kärsivällisesti, "mitä nuo ulkopiirteet muistuttivat? Näittekö ehkä murhatun naisen?"
"En", vastasi Seymour rauhallisesti.
"Mitä se teidän mielestänne muistutti?"
"Minusta se oli", vastasi todistaja, "pitkän miehen näköinen."
Jokainen salissa olija piti silmiään kiinnitettyinä kynäänsä, sateenvarjonsa kädensijaan, kirjaansa tai kenkiinsä, tai mihin hyvänsä oli sattunut katsomaan. He näyttivät pitävän silmiään irti syytetystä väkisin, mutta he tiesivät, että hän istui tuolla syytettyjen penkillä jättiläiskokoisena. Heidän mielikuvituksessaan hän tuntui kasvavan yhä suuremmaksi, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut luoda silmiään häneen.
Cowdray korjaili ryhtiään silitellen juhlallisen näköisenä mustaa silkkiviittaansa ja valkoista, pehmeää poskipartaansa.
Sir Wilson oli poistumaisillaan todistajain aitauksesta, ilmoitettuaan muutamia lopullisia yksityisseikkoja, joihin oli monta muutakin todistajaa, kun puolustajan asianajaja kavahti pystyyn ja pysäytti hänet.
"Pidätän teitä vain muutaman minuutin", sanoi herra Butler, joka oli talonpoikaisen näköinen henkilö punaisine kulmakarvoineen, kasvoillaan unelias ilme. "Olkaa hyvä, kertokaa hänen ylhäisyydelleen, mistä te tiesitte, että näkemänne olento oli mies."
Väsähtynyt, hieno hymy näytti kulkevan Seymourin piirteiden yli. "Minun luullakseni todistavat sen jokapäiväiset housut", sanoi hän. "Kun näin päivän valon pitkien jalkojen välistä, olin varma, että se oli mies."
Butlerin uniset silmät avautuivat äkkiä kuin äänettömän räjähdyksen vaikutuksesta. "Kaikesta päättäen", toisti hän hitaasti, "ajattelitte kaiketi ensin, että se oli nainen?"
Seymour näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. "Se on tuskin mainitsemisen arvoista", sanoi hän, "mutta jos hänen ylhäisyytensä sallii minun tehdä selkoa vaikutelmistani, teen minä sen luonnollisesti. Tuossa olennossa oli jotain, mikä ei varmasti osoittanut naista eikä miestä, tavalla tai toisella olivat piirteet erilaiset. Mutta, siinä oli jotain, mikä muistutti pitkää tukkaa."
"Kiitän teitä", sanoi herra Butler ja istuutui äkkiä, kuin olisi hän saanut haluamansa tiedot.
Kapteeni Cutler ei ollut likimainkaan niin otollinen ja maltillinen todistaja kuin Sir Wilson, mutta hänenkin selityksensä asian alkuvaiheista oli aivan sama. Hän kuvasi Brunon paluun pukuhuoneeseensa, oman lähtönsä kielokimppua ostamaan, paluunsa murtokadun yläpäähän, murtokadulla näkemänsä seikat, epäilyksensä Seymouria kohtaan ja taistelunsa Brunon kanssa. Mutta hän ei voinut antaa piirtoakaan lisää siihen mustaan haamuun, jonka Seymour ja hän olivat nähneet. Kun häneltä kysyttiin ulkopiirteitä, sanoi hän, ettei hän ollut taidearvostelija — katsahtaen huomattavan ilkeästi Seymouriin. Kysyttäessä, oliko se mies vai nainen, sanoi hän, että se muistutti enimmän eläintä — katsahtaen huomattavan vihaisesti syytettyyn. Mutta suru ja todellinen harmi olivat täydellisesti murtaneet miehen, ja Cowdray vapautti hänet nopeasti vahvistamasta seikkoja, jotka jo olivat täysin selviä.
Puolustusasianajaja toimitti taas ristikuulustelunsa hyvin lyhyesti, vaikka se — niinkuin hänen tapanaan oli — kaikessa lyhyydessäänkin näytti vaativan pitkän ajan. "Te käytitte hyvin merkillistä lausetapaa", sanoi hän katsellen unisesti Cutleriä. "Mitä tarkoitatte väitteellänne, että se muistutti enemmän eläintä, kuin miestä tai naista?"
Cutler näytti hyvin kiihoittuneelta. "Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sanoa sitä", sanoi hän. "Mutta kun elukalla on suunnattomat kyttyräiset olkapäät kuin simpanssilla, ja päässä törröttävät harjakset kuin piikkisialla…"
Herra Butler katkaisi hänen puheensa omituisen kärsimättömästi "On aivan samantekevä, olivatko hänen hiuksensa harjasten näköisiä", sanoi hän. "Mutta olivatko ne naisen."
"Naisen", huudahti sotilas. "Ei missään nimessä."
"Äskeinen todistaja sanoi, että ne näyttivät naisen hiuksilta", selitti asianajaja säälimättömästi. "Mutta oliko olemassa mitään käärmemäisiä, puolinaisellisia piirteitä, joihin jo on kaunopuheisesti viitattu? Ei? Ei naisellisia piirteitä? Ilmiö oli siis, jos olen teitä oikein ymmärtänyt, pikemmin jykevä ja nelikulmainen?"
"Se saattoi olla etukumarassakin", sanoi Cutler käheällä ja väsyneellä äänellä.
"Taikka ei saattanut olla", sanoi herra Butler ja istuutui toistamiseen äkkiä.
Kolmas, sir Walter Cowdrayn kutsuma todistaja, oli tuo pieni katolinen pappi, niin pieni toisiin verrattuna, että hänen päänsä näytti tuskin ulottuvan aitauksen reunan yläpuolelle, joten tutkinto muistutti lapsen ristikuulustelua. Mutta onnettomuudeksi oli sir Walter jollain lailla saanut päähänsä — enimmän ehkä hänen perheensä uskonnollisten mielipiteiden hajaantumisen vuoksi — että isä Brown oli syytetyn puolella, koska vanki oli jumalaton muukalainen ja lisäksi sekarotuinen. Sen vuoksi puhutteli hän todistajaa jyrkästi, kun "prelaatti" yritti selittää jotain. Hän käski häntä vastaamaan "kyllä" tai "ei", ja kertomaan selvät asiat ilman minkäänlaista viekastelua. Kun siis isä Brown yksinkertaisuudessaan alkoi selittää, keneksi hän luuli miestä murtokadulla, sanoi tuomari hänelle, ettei hän ollut hänen teoriojensa puutteessa.
"Murtokadulla nähtiin musta haamu. Ja te sanotte nähneenne tuon mustan haamun. No, minkälainen haamu se oli?"
Isä Brownin silmät räpähtelivät, kuin olisi häntä toruttu; mutta hän oli kauan tuntenut mitä ehdoton tottelevaisuus merkitsi. "Haamu", vastasi hän, "oli lyhyt ja paksu, mutta sillä oli kaksi terävää, mustaa käyristynyttä ulkonemaa pään molemmin puolin, melkein kuin sarvet ja…"
"Oh! sarvipäinen paholainen, epäilemättä!" kirkaisi Cowdray istuutuen riemuitsevan iloisena. "Se oli paholainen, joka oli tullut nielemään protestantit."
"Ei", sanoi pappi häiriytymättä. "Minä tiedän, kuka se oli."
Kaikki salissa olijat olivat joutuneet järjettömän, mutta selvän tunteen valtaan jostain hirviömäisestä. He olivat unohtaneet olennon todistajain aitauksessa ja ajattelivat vain ilmiötä murtokadulla. Mutta murtokadun ilmiö, jonka kolme täysin kykenevää ja kunnioitettavaa miestä oli nähnyt, oli vaihteleva painajainen: yksi sanoi sitä naiseksi, toinen eläimeksi ja kolmas paholaiseksi.
Tuomari katseli isä Brownia tarkkaavalla, läpitunkevalla katseella. "Te olette hyvin omituinen todistaja", sanoi hän, "mutta teissä on jotakin mikä vaikuttaa sen, että minä uskon teidän koettavan saada esiin totuuden. No, kuka oli se mies, jonka te näitte murtokadulla."
"Minä itse", vastasi isä Brown.
Butler hyppäsi pystyyn omituisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi aivan tyynesti: "Hänen korkea-arvoisuutensa sallii kai minun pitää ristikuulustelua. Ja sitten teki hän pysähtymättä isä Brownille seuraavan asiaankuulumattoman kysymyksen: 'Olette kuullut puhuttavan tuosta tikarista; te tiedätte asiantuntijan mielipiteen, että rikos tehtiin lyhytteräisellä aseella'?"
"Lyhytteräisellä", myönsi isä Brown pudistaen päätään juhlallisesti kuin huuhkaja, "mutta hyvin pitkävartisella aseella."
Ennenkuin kuuntelijat ehtivät täydellisesti hylätä sen ajatuksen, että pappi tosiaan oli nähnyt oman itsensä murhaamassa lyhytteräisellä, mutta pitkävartisella aseella — mikä näytti tavallaan tekevän tapauksen kahta kauheammaksi — oli hän itse kiiruhtanut selittämään.
"Minä tarkoitan, etteivät tikarit ole ainoita lyhytteräisiä aseita. Keihäitten terä on myöskin lyhyt. Ja keihään terä on kiinnitetty varteen aivan samoin kuin tikarinkin, etenkin jos on kyseessä sellainen leikkikeihäs, jota teatterissa käytetään. Sellainen oli sekin keihäs, jolla Parkinson rukka tappoi vaimonsa, juuri kun hän oli lähettänyt hakemaan minua sovittamaan heidän perheriitansa. Minä tulin parahiksi liian myöhään, Jumala minua armahtakoon! Mutta Parkinson kuoli katuvaisena — hän kuoli juuri katuessaan. Hän ei voinut kantaa tekonsa painoa."
Yleinen vaikutelma oikeussalissa oli se, että pikku pappi, joka soperti edelleen todistajain paikalla, oli suorastaan tullut hulluksi. Mutta kuitenkin katseli tuomari häntä loistavalla, kiinteällä, mielenkiintoisella katseella, ja puolustusasianajaja jatkoi kyselyjään hämmentymättä.
"Jos Parkinson tappoi hänet tuolla näyttämökeihäällä", sanoi Butler, "on hänen täytynyt iskeä neljän jalan päästä. Kuinka voitte selittää nuo taistelun merkit, niinkuin olkapäältä repeytyneen puvun?" Hän oli huomaamattaan ryhtynyt kohtelemaan tuota kummaa todistajaa kuin asiantuntijaa; mutta kukaan ei sitä nyt huomannut.
"Naisparan puku oli revennyt", sanoi todistaja, "sentähden, että se oli tarttunut syrjään liukuvaan laudoitukseen juuri hänen takanaan. Hän taisteli irtipäästäkseen ja hänen siinä tempoillessaan tuli Parkinson syytetyn huoneesta ja iski häntä peitsellään."
"Laudoitusko?" kysyi asianajaja omituisella äänellä.
"Sen toisella puolen oli peili", selitti isä Brown. "Kun minä olin pukuhuoneessa, huomasin minä, että jonkun peileistä saattoi kääntää murtokadulle."
Taas syntyi luonnoton hiljaisuus ja tällä kertaa puhui taas tuomari. "Siis te todella tarkoitatte, että kun te katselitte murtokatua alaspäin, oli mies, jonka te näitte, teidän oma peilikuvanne?"
"Kyllä, herra tuomari; sitä minä juuri aioin sanoa", sanoi Brown, "mutta minulta kysyttiin, miltä haamu näytti, ja meidän hattujemme kulmat ovat kuin sarvet, ja niin minä…"
Tuomari nojautui eteenpäin vanhojen silmien loistaessa ja sanoi aivan erikoisella äänenpainolla:
"Tarkoitatteko sanoillanne tosiaankin sitä, että kun sir Wilson Seymour näki tuon riiviön, mikä hän nyt liekkään, naisen piirteineen ja hiuksineen, miehen housuissa, näki hän Sir Wilson Seymourin."
"Kyllä, herra", sanoi isä Brown.
"Ja te tarkoitatte myös, että kun kapteeni Cutler näki tuon simpanssin voimakkaine olkapäineen ja sianharjaksineen, näki hän yksinkertaisesti itsensä?"
"Kyllä, my lord."
Tuomari nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan; oli vaikeaa päätellä kumpi, kyynillisyyskö vai ihailu, oli hänessä voitolla. "Ja voitteko myöskin kertoa meille", kysyi hän, "miksi te tunsitte oman kuvanne peilissä, kun kaksi niin älykästä miestä eivät tunteneet omaansa?"
Isä Brownin ilme muutti nyt entistä surkeammaksi, sitten sopersi hän:
"Tosiaan, herra, en tiedä .. Ellei ehkä siksi, etten minä katso peiliin niin usein kuin he."