Aivan hän jo harmistui koko asialle. Mutta poika vain väittää tolkutti älytöntä:
"No vaikka mistä olisi tullut!… Vaikka Tohmajärveltä ja… Ihan vaikka mistä olisi kansanpaljous tullut!"
Se oli jo ilmi riitaa. Omituista!
"Tohmajärveltä!" ynseili ukko halveksuen ja jatkoi ylenkatseellisesti:
"Tohmajärveltä!… Vaikka tohmajärveläiset eivät kykene omiksikaan tarpeikseen siittämään … eivät sian porsaitakaan… Niin jotta yksinpä syömäviljakin on sinne ulkoa tuotava!"
Pojan oli tuiki vaikea pitää puoliansa. Mutta juuri siksipä hän ärtyikin ja nytkin uhitteli vastaan vihaista:
"Kykenetkös sinä itse!"
"No!… Pahus!"
"Etpäs kykene!" ärjäisi poika yhtä tiukasti vastaan ja tolkutti entistä vihaisempana:
"Et kykene porsaita … etkä uistimella kalastamaan… Etkä kiveä linkoamaankaan kykene!" tenäsi hän jo aivan katkerana, kuin itkua hilliten.
Ja taas koki ukko, ynseillen, halveksuvaa:
"Et kykene!…"
Ja asian selittävään puoleen mennen hän jauhoi:
"Eihän tässä siitä olekaan kysymys, kykeneekö kuka vai ei, vaan … siitä, jotta ei sitä mies voi ilman akkaa olla!"
"No voi kyllä olla!" ärjäisi poika jo kiivaasti ja koki hillitä itkua.
"Kehvelin para!" suuttui silloin jo ukko lopullisesti, riuhtaisi taas kontin selkäänsä ja alkaen painua taipaleelle tenäsi pojalle:
"Sinä, kuule, jos akkaväen kuullen tuolla tavalla puhut, niin joudut jo sen nauruksi, niin että et eläissäsi saa akkaa, kun näkevät akat jotta … jotta sinussa ei ole tippaakaan oikeaa Aatamin-verta…"
Halveksuvat naiset moista miestä, arveli hän, polki tietänsä ja jatkoi ylenkatseellista:
"Niin jotta senkö Aatami se semmoinen mies olisi, joka … ei saa yhtään ainoaa Eevaa kuperretuksi niin jotta… Turhaan vain housusi kukkuu ja … Saimaan rannalla ruikuttaa…"
Ja puoli-vihollisina he taas alkoivat taivaltaa isän eukko-apajaa,
Vapun kotitaloa kohti. Isän päässä vain hautui oma asia, ja pikku
Habakukin mielessä kangastivat edelleenkin Loitimojärven äiti-armaat,
hymyilevät rannat lahtinensa.
XI.
Matka tarjoaa aina kulkijallensa paljon, kaikenkin. Niinpä tälle vaeltavalle isälle ja pojalle se tarjosi pian taas riidan jälkeen sovinnon aiheen.
He näet joutuivat kulkemaan erään herrastalon ohi. Siinä lähitalossa he pysähtyivät einehtimään, ja isän lepäillessä poika lähti pienelle partioretkelle herrastaloon. Mene tiedä mitä siellä saisi nähdä, kuvastui pikku vaeltajan päässä.
Ja heti hän siellä yhtyi talon kahteen, hänen-ikäiseen herraspoikaan. Ne mieltyivät häneen oitis, varsinkin kun hän ulkohuoneen takana antoi niille piipustansa aimo savut. Yhdessä he nyt jo ajoivat lammaskatraan kartanolta kujaselle, sieltä erääsen sopukkaan, josta ahdistivat sen hyppäämään aidan yli kaurapeltoon. Sen tehtyänsä he särkivät ainoastaan yhden kananpesän, ja siinäpä se olikin sitten jo kaikki, mitä he olivat kyenneet yhteishengen voimalla aikaansaamaan.
Kaikki, sillä nyt alkoi osuustoimintahenki jo horjua. Toinen herraspoika näet osui kysymään vaeltajalta:
"Mikä sinun nimesi on?"
Siitä se laukesi. Sillä nimensähän oli pikku Massiselle kipeä kysymys.
Hän synkistyi oitis ja alkoi epäillä näitä ystäviänsä.
"Häh?… Jotta mikä?" uteli poika edelleen.
"Mhy-yy!" yrähti jo toinen vihaisesti. Mutta mitään pahaa aavistamatta utelivat vain herraspojat:
"Niin jotta onko se Hermanni … vai Oskari… Tahi? sitten Toivo Ilo
Kauno Riemu Armias, niinkuin pappilan Toivo on?"
Ei vastausta. Pojat jatkoivat:
"Toki sitten vaikka Aabraham tai Iisakki tahi muu profeetta?"
Mutta silloin heti "profeetta" sanan jälkeen putosi Habakukin nyrkki kyselijän niskaan ja kuului synkeä karjaisu:
"Mitä se sinuun kuuluu!"
Ja niin oli tappelu valmis, Parkuen, kiroten ja huutaen ottelivat nämä äskeiset osuustoiminnan miehet, ja luonnollista oli, ettei Habakuk jaksanut kauan pitää puoliansa kahta vastaan. Hän alkoi saada selkäänsä että soi, ja turhia olivat kiroukset, joita hän päästeli kuin avunhuudoiksensa.
Mutta silloin ehti toki isä avuksi. Se joutuikin nyt niin hyvään aikaan, että ehti remelillä hutkaista kumpaakin herraspoikaa. Ne huutamaan. Piika riensi kauhuissaan hätään ja alkoi haukkua, uhkailla ja huutaa, mutta ukko, joka arvasi mistä asiasta tappelu oli sukeutunut, uhkaili vastaan:
"No annan kyllä… Vaikka tapan kaikki semmoiset pahanhengen
Habakukit!"
Herraspojat itkivät ja voivottelivat ja pakenivat palvelijattaren kanssa, ja niin olivat nyt isän ja pojan välit taas äkkiä kirkastuneet sydämellisiksi. Alttiin lapsen kiitollisuudella pikku Habakuk antautui isänsä turviin, ja niin he polkivat yhä edelleen rakkauden vaiherikasta polkua pitkin, istahtivat taas lepäämään, tupakoimaan, ja ukko mietiksi asiaansa.
Ja siinä mietteissänsä otti hän nyt pullonsuusta ryypynkin ja arveli samalla pojallensa:
"No sinä sitä et ole vielä tähänkään viinaan menevä!"
Ei poika myöntänyt, ei kieltänyt. Ukko pisti ryypyn painoksi mällin ja jatkoi nyt arvellen:
"Ja tottapa se siitä johtuu sekin, jotta sinulla ei tunnu olevan mitään … niinkuin mielenhimautusta tähän … akkaväkeenkään päin… Kun sinä sitä asiaa vastaan niin yhäti haraat!"
Poika vaikeni. Ukko ikäänkuin mietiksi ja sitte ilmoitti:
"Minä taas, kuten jo sanoin, olen aina ollut ihan yletön hameen perään, niin että… Viistoistavuotiaana jo en öillä muuta tehnytkään kuin naputin tyttöjen aitan oveen…"
Tiesi sen!
"Niin jotta se on… Se on Hertalle Israelissa!" todisti hän, ja taas pantiin taival lyhenemään.
Mutta herrastalosta lähetettiin oitis sana Sortavalan poliisille. Ilmoitettiin että talon poikia on pieksänyt tuntematon kulkuri-ukko, joka on uhannut tappaa kaikki Habakukit.
Habakukit! Siinä oli poliisille taas uusi todistus mielipuolen kamalasta sairaudesta, ja entistä ahkerammin jatkettiin nyt etsiskelyä ja takaa-ajoa.
* * * * *
Heidän tiensä päätyi lopulta erään Laatokan lahden rantaan. Lahti oli noin kaksi kilometriä leveä ja lie ollut runsaasti kuusi kilometriä pitkä. Se on kuuluisa syvyydestänsä, ja niinpä vyöryvätkin sen selällä tuulisäällä laineet mahtavina kuin merellä. Lahden toisella rannalla, aivan sen paikan kohdalla, missä tie rantaan laski, oli nyt se ikävöity Vapun talo.
Ja rannassa sattui nyt olemaan venekin. Joku oli sillä soutanut yli selän ja jättänyt paluumatkaa varten purtensa rantaan. Aikamoinen tuuli kävi suoraan Vapun taloa kohti, ja ukko jo alkoi arvella, että eiköhän olisi paras laskea semmoisessa myötätuulessa selän yli veneessä.
Ja tietysti se tuntui hänestä viisaalta.
"Menepä nyt ja kierrä tuolla lahden mutkan ympäri… Hyvä kuusi kilometriä kierrosta!" selitteli hän jo pojallensa ja tarkasteli pehkot. Näkyivät siellä olevan sekä airot että mela piiloon pantuina.
Ja niin oli päätös valmis. Siellä rannalla houkutteli Vapun talo.
Hyvinvoipa ja vauras näytti talo olevan.
Ukko tietysti ihastui ja selitteli jo pojallensakin tämän uuden vaihtokaupan etuja.
"Niin että", selitti hän, "että se on sinullekin… Se on niinkuin murheessa ryyppy… Tää takaisinvaihto tarkoitan." Kai se poika ymmärtänee! Vaikka tuuli yltyi, oli ilma lämmin. Matkahietkin siinä vielä olivat lisänä, ja niinpä päätti ukko ennen venematkalle lähtöä uida, peseytyä puhtaaksi kuten sulhasen tuleekin. Poika puolestaan kokeili ongenkuplalla rantavedessä.
* * * * *
Ja miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo kuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan varustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui taas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas sananen, hella ja osaaottava isän-sananen.
Ja niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:
"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!"
Omasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli poikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa ylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.
"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!" jatkoi silloin isä kehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt selittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:
"Ne näet, hylyt, silloin… Kun minä arvelin sinua vähän remelillä voidella niin… Ne Sortavalan poliisiherrat!… Ottivat ja nokkautuivat…"
Sanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo muljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.
"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!" jatkoi isä poliiseista.
"Väittivät", selitti hän, "väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta piiskata omaa poikaansakaan ja… Siitä se sitten nousi se … jyry…"
Se nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi nyt ja kehaisi:
"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se on…"
Poika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi kurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:
"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa antaa pojalleen kuria niin jotta… Jotta", siinä tempasi taas hengellinen asia mukaansa: "Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta napaa!"
"Elä valehtele!" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien oikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.
"Eipäs saa piiskata!" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli siis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä mietiksi.
"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?… Niin jottako isällä ei ole kuritusoikeutta?" kysyi hän lopuksi.
"No eikä ole!"
Se tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista oikeuksistansa, vaan ilmoitti:
"No sepä kehno!… Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä parakraahveja…"
"Tunnetkos sinä!" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.
"Tunnen kyllä!" innostui ukko ja taas kehaisi;
"Poliisiherroillekin kun lyödä paukasin asiassa lakipykälät pöytään niin… Niidenkin täytyi vain sanoa jotta… Jotta jämpti…"
"Eipäs ole jämpti!…"
"No!… Kehno!"
Se oli jo tosi-toraa.
"No et kyllä lyönyt pöytään ja…"
"No… Pidä suusi kiinni!" ärjäisi jo ukko. Mutta poika vain yltyi selkänahkansa puolesta ja tenäsi:
"Ja vaikka olisi sata isää, niin ei vaan saa piiskata poikaansa eikä… Ja vaikka olisi tuhat isää niin … ja vaikka olisi kuin jämpti, niin ei vaan piiskata saa…"
"No elä kinaa!… Paholainen!" Ukko jo huusi ihan tosi-vihassa.
"Kinaan kyllä!… Ja uhallakin kinaan…"
"Kehnon elävä!"
Ja niin oli sopu ja rauha nyt poissa niinkuin kuiviin haihtunut vesi.
Miltei verivihollisia olivat keskenänsä ylkä ja puhemies taas.
* * * * *
No niin.
Pahinta tässä kinassa oli nyt se, että oli vaikea löytää joku sovinto, joka olisi molempia tyydyttänyt. Turhaan koki ukko saada poikaa ymmärtämään, että isällä on ja täytyy olla verrattain suuri sananvalta kurinpitoasioissa.
"Millä muulla helvetin tavalla sinä ilman sitä pitäisit pentusi kurissa!" tenäsi hän pojalle, kokien saada sitä ymmärtämään.
Mutta ei.
"Vaikka millä pitäisin!" uhitteli vain poika vihaisena selkänahkansa puolesta.
"Pitäisin!" matki ukko ynseänä, tuskastui ja aivan ärjäisemällä toistamiseen tenäsi:
"Mutta millä kehnon kurilla sinä ne pitäisit?… Kuritta kasvaneet elävät!"
Kaikki turhaa. Poika vain paatui ja ynsistyi ja tolkutti omiansa kuin älytön. Vieläpä uhkailikin:
"Ja vaikka sinutkin pitäisi kurissa ja… Poliisit ja herrat ja… Ihan kaikki pitäisin kurissa!"
"Syö!… Sanonko minä!"
"Syö itse!"
Oteltiin yhä hanakammin. Mutta äkkiä välähti taas ukon päässä viisaus.
Hän kysäisi rutosti:
"Mutta entäs kirjoitettu laki?… Se jonka alla on itsensä kuvernyörinkin nimi?"
Ja omituista! Se näet hölmistyttikin pojan taas äänettömäksi. Kai se tuli liika yhtäkkiä. Hän katsoi synkkänä ja niiskautteli epäluuloisena, epätoivoisenakin.
"No!" ilkkui silloin voitokas isä ja nyt jo jatkoi:
"Ja entäs sitten tämä: Se Pekka Kämäräinen?…"
Synkeä poika vain epäili ja vaikeni. Ukko sai jatkaa:
"Sekin näet pantiin oikeudessa ihan lain kautta antamaan pojalleen patukkaa… Kun se poika oli ilkeyksissään kivittänyt kirkon ikkunalasit rikki!"
Ainakin se nyt on lyövä todistus siitä, että isällä on oikeus antaa kuria.
"Ähäh!" kutitteli hän voitokkaana. "Niin jotta vieläkö nyt kinaat, jotta isällä ei ole laillista selkäänanto-oikeutta vaan… Niin jotta kaikki on vain maailmassa pelkkää … sumfatirallaata ja … heleijaa…"
Ja voitoniloisena riisui hän äkkiä paidat ja kaikki yltään ja kömpi ilko-alastomana veneeseen pestäkseen sen perästä käsin ennen uintiin menoa jalkariepunsa eli hattaransa.
"Kinaa mitä kinaa!" ynseili ja halveksui hän siinä pojalle kuin yliolkain, ihan selin poikaan, ja jatkoi:
"Minä vain pidän kiinni laillisesta parakraahvista niin… Niin jotta se on parakraahvi se joka on laissa se … päävaltti ja… Niinkuin jotta… Jotta hakanenhan se on hameessa se joka … joka helmat heilussa pitää, jotta se on himaus… Heipleiraus ja himaus jotta se on", tenäsi hän syvillä vertauksilla.
Sitä pojan epätoivoista asemaa silloin!
* * * * *
Mutta vähätpä siitä!
Tuuli tuntui vain yltyvän. Ukko huuhteli hattaroitansa selin poikaan ja jatkoi siinä ynseilyänsä. Kuin yksin puhuen soimaili hän ynseällä:
"Ja sitten vielä kehut ja uskot olevasi lakipykälissäkin viisaampi tuomariakin… Eto para … koko poika!"
Mutta poikakin oli alkanut taas tointua. Elämä tuntui hänestä nyt tavallista synkemmältä, ja taas nousi hänessä sisu selkänahan puolesta, nousi ihan vaistomaisesti. Rannalla, siinä veneen keulan vieressä seisten, mutisi hän synkkää:
"Mutta ei vaan ole parakraahvi!"
Mutta alaston ukko vain jatkoi pesuansa, poikaan selin pyllöttäen, eikä ollut kuulevinansakaan. Epätoivoinen synkeä poika yltyi. Nyt se jo uhkaili:
"Tahi kun veneen työntäsen veteen niin… Näet!"
"Työntäsen!" halveksui isä hänelle sinne taaksensa ja jatkoi pesua, ynseillen samalla kuin yksin-halveksuja:
"Tässä jo kaikki kakarat rupeaisivat nenäänsä nostamaan jotta… Mutta parakraahvi se on se joka … jotta… Niin että mies se on aina vaimon pää", syvällistyi hän jo, mutta:
"No työntäsen kyllä veneen!" uhitteli poika entistä synkempänä.
"Koetapas työnnäistä", halveksui moista uhkailua takaperin pyllöttävä ukko, jatkoi pesuansa ja varustautui selittämään parakraahvia uudelta, vieläkin selvemmän puolelta. Poika oli vihaa täynnä.
"No koetan kyllä!" uhmaili se ja niinpä "koettikin" ja vene luiskahtikin liukkaalta telalta aivan kuin olisi itsestään solahtanut, sillä perässä pyllöttävä isä oli painollansa keikauttanut keulapuolen koholle. Äänettä, ukon huomaamatta alkoi siis vene matkata aallokon mukana aika kyytiä.
"Ja sitten nääkin poliisiherrat", meni ukko siinä pesupuuhissaan takaisin alkuun ja jatkoi ynseää:
"Tahtovat kieltää laista pääkappaleet … pykälät ja parakraahvin, niin että… Niin jotta: mont' vaarallist' vaellan retkee", otti hän jo virsikirjastakin viisautta. Aallokko keinutteli venettä jo aika kaukana.
"Niin jotta mitäs siihen sanot?" kysäisi hän pojalta sinne taaksensa kuin voitoillaan ilkkuen.
Ei vastausta. Vaikenipas toki! Mokomakin tenava!
"Häh?" tiedusti hän vielä toistamiseen. Ei ääntä. Aivan hän kääntyi päin, nauttiakseen voitostansa, mutta silloin:
Kirous pääsi ukolta, sillä vasta nyt hän hoksasi olevansa jo kaukana syvillä vesillä, ja aallot vain veivät yhä etemmä.
"Saakelin elävä!… Niin jotta työntäsitkö sinä paholainen veneeni" hapuili hän kauhuissaan airoa. Mutta eihän sitä ollut, ei pahaistakaan.
"Pahan hengen kakara!" karjaisi hän jo raivoissansa, mutta synkkä poika vain tenäsi rannalla vihaista:
"Mutta enpäs pelkää!"
"Paholainen!"
Kiire siinä oli ukolla. Hän raivostui, uhkaili ja käski pojan viskata pensaasta airot veneen perästä.
"Sukkelaan!… Kehno!… Tahi!"
"Enpäs viskaa!"
"Kehnon syötävä!"
Ukko jo hätäytyi. Ranta loittoni. Tingittiin ja uhkailtiin.
"No mitäs sanot jotta saa piiskata… Ja jotta on parakraahvi!" tenäsi vain vihainen poika. Juutas!
"No eihän se parakraahvi sinua syö!" karjaisi ukko, kokien sovittaa poikaa. Huihai, loittoni jo ranta, mutta epäluulon myrkyttämä vihainen poika vain tolkutti älytöntä:
"Ja ihan kaikkea sanot… Sanot jotta housut … ja jotta Saimaan rannalla ruikuttaa ja…"
"Kehnon elävä!"
Mutta taipui se toki lopulta, nouti airon ja viskasi sen aallokkoon.
Mutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta sitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa kohti.
Ja niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen purressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa perässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin kahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä niin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.
Mutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä sulhasella nyt mukana oli.
XII.
Harmillista!
Totisesti harmillista, sillä ei hän olisi nyt aivan näin tahtonut kosiin mennä. Aluksi hän suuttui ja sydämystyi pojalle ja huusi sille uhkauksia jos sadatuksiakin, mutta sikäli kuin lähtöranta loittoni ja ääni tuntui lakkaavan sinne kantamasta, alkoi pahin viha laimentua. Korkeat aallot vain viskoivat venettä harjoillansa, ja niin hyppeli sulhaspursi nyt vyörivillä vesillä, pyrkien viivasuoraan morsiamen taloa kohti.
"Ka minkäpäs tälle nyt enää tekee!" alistuikin hän jo kohtaloonsa. Jälelle jäivät ainoastaan vihan mainingit: harmi ja hiljaa lauhtuva närkästys. Pojallensa hän oli nyt katkera, mutta koki alistua siihenkin ja päätteli harmittelulla:
"No ei olisi kehnosta osannut moista uskoakaan!"
Ei, tuskin edes sitä, että se jaksaakaan sysätä veneen teloilta vesille.
"Niin onpas pahennuksen hylyllä voimaakin!" ihmetteli hän. Ajatus johtui siitä pojan elämään yleensä. Kohtaloonsa alistuen hän harmitteli:
"Mutta kun sitä kuka perunaa kylvää niin… Se pitäköön myös potaatit hyvänänsä!"
Niinpä kyllä. Kun on kerran hankkinut itsellensä pojan, niin … kantakoon myös sitä kuormanansa. Sitä hän nurkui. Hän oli jo keskiselällä. Aallot lekuttelivat venettä tasaisesti, ja kuin ilkkuen viiletti airo perästä.
Ja nyt johtui hän mietiksimään niitä syitä, joista pojan kelvottomuus johtui. Niinpä hän arveli ja päivitteli:
"Siinä on ollut vain … vörklööri… Heipleiraus ja vörkrööli…"
Kurinpuute, tai joku semmoinen.
"Mutta sehän se Katriina kun!"
Se heidän loiseukko; se se oli muka aina estänyt, kun hän oli lain parakraahviin turvautuen aikonut kasvattaa poikaansa kurituksessa ja herrannuhteessa.
"Hänklätti siinä aina välissä jotta… Ja niin se aina jäi…"
Se vitsan antaminen jäi, tarkoitti hän, Katriinan takia. Eukko siis oikeastaan syyllinen, jotta:
"Ka!"
Varmasti siis Katriina. Hän aivan toisti:
"Tää nyt … Katriina!"
Hän eikä muut. Harmitti aivan:
"Saakelin eukko!"
Mutta minkäpä sille enää voi! Kuin riemuiten nostelivat mahtavat aallot ylkämiehen venettä hartioillansa ja uskollisesti ne sitä kantoivat kaivattua morsiamen kotirantaa kohti.
* * * * *
Ihmeen ovelasti osaa pakko aina panna alistumaan kohtaloon, olipa se sitte kuinka kova hyvänsä. Niinpä ukko Massinenkin lasketteli jo morsiusrantaa kohti ihan kuin olot olisivat olleet aivan tavalliset. Sillä mitäpä se tuskitellen olisi enää parannutkaan!
"Sittepähän näkee!" arveli hän vain siinä laineiden seassa veneinensä lekkuessaan.
Ja kotosalla se Vappukin nyt oli. Osuikin vielä tule maan siihen rantaan, kuivamassa olevia pesuvaatteitansa tarkastamaan. Huomasi hän jonkun olevan veneellä tulossa, näki sen lekkuvan rantaa kohti, mutta ei alussa tarkannut näkyä sen paremmin. Vähänkös niitä vesilläliikkujia näin merenrannalla oli.
Mutta nyt hän jo alkoi siristellä silmäänsä. Ukko olikin jo laskemaisillansa rantaan, ihan morsiamensa eteen, puettuna samaan viattomaan ja nuhteettomaan ylkäpukuun ja vanhurskauden vaatteisiin, joihin puettuna Aatam muinoin ylkänä ollessaan pyysi Eevan kättä. Väkisinkin pääsi nyt Vapulta hätäinen kirous: "Kehnon ruoja!… Niin jotta ilko-alaston mieskö sinä olet!"
Ja omituista! Nyt näet suuttui ukko, sillä asia harmitti ja kiukutti häntä:
"No!" ärähti hän vastaan ja jatkoi vihaisesti: "Niin jotta senkö kehnoa sinä siitä kyselet!… Ikäänkuin et sitä jo näkisi!"
Vappu kauhistui, varsinkin kun mies oli aivan tuntematon. Hulluksi hän sitä luuli ja juoksi kirkuen ja parkuen tupaansa pakoon.
"Tuo akan hylky!" harmitteli Massinen sen kirkumista, pääsi jo rantaan, veti veneen kuiville ja alkoi taivastella itsellensä vaatteenpuolta.
"Kun nyt tässä ensi hätään saisi vaikka mitä niin… Tottapahan sitten talosta saa paremman!" päätteli hän, jopa vahvistikin:
"Ka…"
Ei siis erikoista hätää:
"Ainahan se Luoja lykyn laittaa!"
Ja niinpä alkoi hän etsiskellä kuivamassa olevien alusvaatteiden joukosta.
Mutta onni ei ollut aivan suotuisa, ei tosin aivan armotonkaan. Vappuhan oli näet leski, ja luonnollisesti ei hänen liinavaatteittensa joukossa sopinut silloin olla mitään luvatonta. Löysi Massinen sieltä kyllä housut, mutta Vapun siveellisyyden kunniaksi täytyy mainita, että ne olivat Vapun omat nimettömät, ristiraitaisesta, punaisenkirjavasta, heleänvärisestä kankaasta tehdyt lyhyet, väljät leuhuttimet, jotka ulottuivat Massiselle paraiksi polveen asti. Epäröiden mittelikin ukko niiden pituutta, mutta mikäpäs siinä auttoi. Täytyi alistua.
"Ka!" päättelikin hän. "Housut kuin housut."
Ja niin hän vetäisi ne jalkaansa ja arveli vain että:
"Parempi hädässä vähäkin kuin ei mitään…"
Ka. Ja niin oli se puoli miestä autettu. Takki vain puuttui.
"Kun saisi nyt vielä mitä yläpuolen peitteeksi niin…" taivasteli hän ympäriinsä ja hoksasi Vapun pellavamaalla töröttävän variksenpelätin. Sen yllä oli Voutilais-vainajan risainen hylkytakki ja päässä riihilakin repale. Kursailematta hän riisui ne puumieheltä, puki yllensä ja niin oli valmis työntymään morsiustaloon.
"Tottapahan siellä sitte onni ilveensä näyttää", arveli hän rauhallisena ja niin alkoi nousta mielitiettynsä taloa kohti.
* * * * *
Sydän kurkussa oli Vappu akkunasta tarkastellut oudon miehen vielä oudompia vehkeitä. Nähtyään hänen alkavan kohota taloon oli hän kauhuissaan paennut pois hakemaan apua kylältä. Ainoastaan ruoti-ukko oli jäänyt tupaan.
Ja pian hän ystävystyikin ruoti-ukon kanssa. Kun se häntä alussa ujosteli ja pelokkaana arkaili, rohkaisi hän sitä siten, että itse kysyi ukolta kuulumisetkin. Pulasta puheen alkuun pelastuakseen hän näet niin tehneeksi tuli ja nyt jo samasta syystä tiedusti:
"Ja terveenäkös sinä muuten olet elänyt?" Ja ukko mieltyi. Eivät häneltä muut olleetkaan noin kyselleet: aivan kuin omaiselta ja sukulaiselta.
"Ei tässä erikoisempia vaivoja ole ollut… Paitsi minkä näitä sivulihoja vähän kolottaa", puheli hän jo vastaan, rohkaistui, mieltyi vieraasen. Puhelu jatkui. Nyt ruoti-ukko jo uskalsi arvella:
"Mutta sitä minä vaan ihmettelen tässä jotta… Nämä sinun housut…"
Siinä sitä siis oltiin. Ei auttanut muu kuin hakea jotain:
"Ka!" tapaili hän ja haeskeli sanat: "Niin jotta eivätpähän nää erin häävit ole, mutta… Niin jotta mikä ei ole häävi, se ei ole vielä jäävi, ja toisekseen…"
Paras se oli sanoa totuus, ainakin osapuilleen. Ja niinpä hän ilmoitti:
"Niin jotta kun siinä matkalla sattui vähä semmoinen… Tää nyt … lörö…"
"Ka… Sattuuhan sitä aina … kulkijalle!" uskoi ruoti-ukko sen, sytytti piipun ja vieläkin asiaa ihmetellen kysäisi:
"Niin jotta lörökö sinä sanoit … jotta tuli?… Kun niin ihmeellisesti kuuluit veneelläkin purjehtineen?"
"Ka…"
Mutta täytyihän se sekin purjehdus-asia valaista. Ja niinpä hän selittikin:
"Se on niin jotta… Jotta toiset ihmiset purjehtivat taivaan iloon hurskaan Salomonin korkealla veisulla, toiset taas pyhän Pasi Jääskeläisen veikeillä viisuilla…"
"Ka… Viisuhan se on veisun isä! Niinkuin ilo on autuuden äiti ja esimaku", tyytyi ruotilainen selityksiin. Asia oli siis täysin valaistu, ja tyytyväisenä arvelikin jo ukko Massinen:
"Kunpa nyt vaan tulisi se tään talon emäntä niin… Saisi hänen kanssaan asioista tässä vähä puhua rupatella … jotta… Ka niin jotta … tekienhän sen löröstäkin mies mukaisensa saa…"
XIII.
Se Vappua kosiskeleva Sortavalan poliisi siihen nyt osui tulemaan. Hänet oli lähetetty sitä hullua takaa-ajamaan, ja matkalla hän oli poikennut morsiantansa tervehtimään.
Mutta ei hän ukkoa takaa-ajettavaksensa tuntenut. Puvun tuntomerkit eivät näet olleet samat, ja kasvoista kasvoihin hän taas ei ollut koko Massista tätä ennen nähnyt. Ihmetytti häntä kyllä ukon puku, mutta vähäkös sitä muuta ihmettä tähän aikaan maailmassa sattuu.
"Ei taida emäntä olla tässä kotosalla?" tiedusti hän ruoti-ukolta.
"Eipä se… Hullua miestä sanoi lähtevänsä kylälle pakoon!"
"Soo!"
Ja nyt sotkeutui poliisin äly. Massinen taas ei osannut mitään pahaa aavistaakaan, vaan alkoi rauhallisen juttelun ja arveli poliisille:
"Minulle se sattui tällä vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys…"
"Soo!"
"Ka!" myönsi Massinen ja selitti:
"Ka kun se näet se Habakuk… En paremmin sano!" suuttui hän aivan.
Mutta nyt kirkastui äly poliisin päässä. Habakuk se taas ilmiantoi isänsä, sillä poliisimestari oli tuntomerkeiksi luetellut että: "puku semmoinen ja semmoinen ja sairastaa Habakuk-ideaa". Oitis arvasi siis nyt poliisi kuka tämä ihmeellinen olento oli. Hän nouti vain pari miestä avuksensa ja niin vangitsi ukon aivan yhtäkkiä. Ukko hölmistyi niin, että tuskin ymmärsi kunnolla kirotakaan, ja ruoti-ukko tiedusteli häneltä nyt ihmeissään:
"Niin jotta… Sinäkös se oletkin se … se hullu mies?"
Niin vakuutti poliisi Massisen puolesta. Vappukin uskalsi siihen jo palata, ja pää aivan sekaisin jatkoi ruotiukko ihmetellen:
"Kun on puheestaan päättäen näet ihan viisas mies, mutta…"
Ihmeellistä. Ruotilainen aivan päivitteli:
"Mutta sitä ei näet tää tavallinen tuhma älyä missä se hulluus milloinkin on…"
Mutta kaikista syvimmin tietysti hämmästyi Massinen itse, kuullessaan että oli matkalla jo tullut hulluksi.
* * * * *
Sortavalan poliisimestari ei sentään ollut maailman tuhmimpia miehiä, vaikka kyllä päältä nähden olisi niin luullut. Niinpä oli hän antanut alaisillensa poliiseille senkin päiväkäskyn, että hullua ei saa koskaan sanoa hulluksi, sillä se siitä suuttuu ja tauti siten vain pahenee. Koiranhampaat sanoivatkin, että poliisimestari oli tällä ainoalla viisaalla päiväkäskyllänsä taitavasti turvannut hänelle uskotun poliisilaitoksen sisällisen rauhan.
Ja visusti sitä päiväkäskyä noudatti tämäkin poliisi — Pölkkynen muutoin nimeltään, mutta muulta olemukseltaan siinä Goljatin ja Pölläsen välimailla. — Kun näet ukko matkalla alkoi sitä hulluus-asiaa häneltä perätä, kielsi hän sen ja vakuutti:
"Se oli vain leikkiä."
Ja säveästi hän muutoinkin koki kohdella tätä hullua vankiansa, tarjosi tupakankin, ja niinpä alkoi ukko häneen oitis luottaa.
"Sitähän minä jo arvelin!" puheli hän sille selittäen:
"Niin jotta … arvelin … että ei suinkaan se nyt älykäs ihminen kirjoita viisasta miestä hullujen kirjaan!"
"Joo! Ei!" tärähti poliisi ja selittää jyrisytti, että poliisimestari vain haluaa maksua säretystä kopinovesta.
Ja sen ukko lupasi kernaasti suorittaa, vieläpä vakuutti:
"Mitä minä särkenen, niin sen suoritan jotta… Ka niin jotta … pidetty pitää jälleen uudeksi paikattaman."
"Ka… Niin!… Niin jotta. Joo!"
Ja niin tarkasti noudatti poliisi päiväkäskyä, että ei tohtinut kajota siihen ukon "Habakuk-ideaankaan", vaikka mieli kyllä teki. Ja ääneti jatkettiin nyt hyvä tovi ajoa. Ukko Massinenkin oli syventynyt ajatukseensa, niin että vasta pitkän vaitiolon perästä aivan odottamatta toisti poliisilta kuulemansa "joon", lausuen poliisille äkkiä:
"Ka niin jotta: Joo."
* * * * *
Mutta pian alotti ukko taas asiallisemmankin puhelun. Aivan yhtäkkiä hän näet ilmoitti:
"Niin jotta niinkuin jo siellä Vapun talossa sinulle sanoin, niin minulle se sattui vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys!"
"Soo!"
"Ka!"
Ja hän koki nyt selittää sitä seikkailuansa ilmoittaen;
"Se oli se Habakuk … pahahenki siinä syynä!"
Siinä siis nyt oli se hullun Habakuk-idea!
"Soo… Vai profeetta Habakuk!" tarttui poliisi, mutta ukko, jota pojan kuje harmitti, ynseili:
"Senkö profeetta hän on!… Hirteen hän joutaisi… Mokomakin risahousu!"
Omituista! Ukko siis ei tunnusta profeetta Habakukin profetuutta, vaan vainoo sitä hirttääksensä, niin kuvastui ison poliisin päässä. Asia sotkeutui. Päiväkäskylle uskollisena koki hän johtaa hullun ajatuksia pois koko sen "Habakuk-asiasta" ja siinä tarkoituksessa ja hullua hyvällä tuulella pitääksensä kysäisi millä matkoilla hän vaeltaa.
"Ka!" ilmoitti ukko kernaasti: "Näillä naima-asioilla!"
"Soo!" hymyili poliisi.
"Niin… Tätä näet arvelin … tätä Voutilaisen heilakkaa ja liprakkaa leskeä … Vappua."
* * * * *
Mutta se ilmoitus muutti asian toiseksi. Totisesti olisi poliisi nyt ennen antanut henkensä kuin päästänyt ukko Massisen karkuun. Ei hän tiennyt kuka mies oli, ei liioin sitä, oliko se hänen todellinen kilpakosijansa, mutta hän huolehti morsiamensa, Vapun ja sen talon turvallisuudesta. Hullu oli aivan varmasti saanut päähänsä polttaa talon, kuten oli ladon polttanut, tai tehdä siellä jonkun muun hulluntyön.
"Ilmankos se jo talossa kärkkyi!" iski poliisin päähän epäluulo.
"Niin!" toisteli ukko omaansa ja selitteli:
"Arvelin tässä vielä ennen vanhemmalle puolelle ikää pyörähtämistä ottaa eukon, mutta… Mutta niinkuin jo sanoin niin… Sattui tässä järvellä se … rysäys…"
Poliisi kuunteli sangen vakavana.
"Ka niin… Rysäys", toisti ukko, mutta oitis lisäsi:
"Mutta eihän se rakkaus tällä välin ruostu…"
Se siis aikoo toistamiseen hätyyttää Vappua, älysi poliisikin ja jyräytti taas voimallisen:
"Joo!"
"Ka…"
Ja aivan hän selitti:
"Niin jotta kun rakkaus on kerran rikutettu, niin… Niin se on joo…"
Tietysti. Kohtaloon hän luotti.
Mutta sävyisästi kohteli päiväkäskylle uskollinen poliisi häntä edelleenkin. Hullua hyvällä tuulella pitääksensä hän alkoi nyt sille kertoa kuten lapselle sotilaskomennon asioita. Hän selitteli:
"Sotaväessä sitä tehdään kapteenille kunniaa näin … kädellä!"
Hän näytti: teki kunniaa ukolle ja jatkoi:
"Näin nostetaan ensin käsi ohimoon ja sitte ärjäistään: Herra kapteeni!" karjaisi hän niin että metsä soi.
"Ka!" oli ukko ymmärtävinänsä,
"Joo!"
Ja taas hän selitti:
"Mutta kentraalille karjaistaan niin kovasti että pöksyt putoavat että:
Jumal'antakoon, herra kentraali!"
Korpi vain raikui, kun hän kunniaa tehden sen karjaisi.
"Ka", osoitti taas ukko ymmärtävänsä. Poliisi täräytti siihen "joonsa" ja ryhtyi nyt hullua hyvälle tuulelle narrataksensa kertomaan sille ihmettä. Hän puheli:
"Mutta se onkin jo vähä iso herra, se sotakentraali."
"Ka… Eihän sen korkean passaa ihan matala olla!" Niin myönsi ukko, ja nyt jatkoi poliisi:
"Se on, kehno, jo niin iso herra, jotta kun sitä katsoessaan keikistää päänsä näin, ihan kekkaan" — hän keikisti siinä päänsä — "näin kun keikistää päänsä, niin vähä vain siintää silmiin sen päätä sieltä pilvien rajasta."
Ukko kuunteli tyynenä. Poliisi jatkoi:
"Ja sinne asti kun sitte pitää sille karjaista jotta…"
Kunniaa hän taas teki hullun mieliksi ja karjaisi:
"Jotta: Jumal'antakoon, teidän korkeasukuisuutenne, niin!"
"Ka… Niin!… Niin jotta tarvitaanhan sitä sodassa kentraalia ja … raamatussa profeettaa."
Ja taas täräytti poliisi siihen voimallisen:
"Joo!"
* * * * *
Saavuttiin jo poliisikamariin, ja lujat raportit antoi nyt poliisimestarille morsiamensa turvallisuudesta huolehtiva poliisi. Hän selittää tärisytti, miten hullu oli ensiksi:
Polttanut ladon "saadakseen nähdä miten väleen se palaa perustuksiaan myöten".
"Joo herra poliisimestari!" pauhasi hän, tehden kunniaa. Toiseksi:
"Hullu on ilkosen alastomana purjehtinut varastetulla veneellä Voutilaisen lesken taloon, josta on ajanut talonväen karkuun, ja yrittänyt tehdä hulluntöitä sekä pukeutunut vaimoväen … vaimo- … vaimoväen … synnillisiin", ujosteli tietysti poliisi morsiamensa housuja.
"Synnillisiin? … yksi synnillisiin?" ei poliisimestari ymmärtänyt.
"Housuihin, herra poliisimestari!" täytyi siis käsi korvallisella jyräyttää.
"Soo… Soo… Yksi vaimoväen synnillisiin… Yksi daamin epäautuaallisiin!" olisi nyt jo poliisimestaria korkeampikin herra kyennyt käsittämään, ja kunniaa tehden täräytti taas poliisi kuin honkapasuuna voimallisen:
"Joo!"
Sortavalan lääkäri oli toimessaan yksi aikansa taitavimpia. Joka ei kerran hänen käsissään parannut, niin se kuoli. Hän se nyt virkansa puolesta lausunnon antamista varten tutki ukko Massisen hulluuden laatua. Poliisimestarilta hän oli jo kuullut ukon "Habakuk-ideasta" ja siitä edellytyksestä hän lähti johtamaan tutkintoansa. Itse poliisimestari oli turvallisuuden vuoksi mukana kopissa.
Niinpä alettiin:
"Niin että vanhus tuntee yks Habakuk?" kysyi lääkäri ukolta.
"No… Kehno!… Jotta minä nyt en tätä tuntisi… Kun olen sen isäkin!" tunnusti ukko harmistuneena siitä, että hänen naima-asiaansa näin viivytetään.
Ja nyt oli jo lääkärillä asia osaksi selvä. Poliisimestarille hän selitti, että ukon hulluutena on se, että hän uskoo olevansa profeetta Habakukin isä. Poliisimestari miltei siunaili sitä päähänpistoa, mutta lääkäri selitteli hänelle:
"Jaa… Jaa… Se on … Hulluus … hulluus voi ilmetä…"
Hän pyöritteli peukaloitansa pullean vatsan kohdalla, mietiksi syvällisesti ja jatkoi tieteellisesti, hitaasti, ajattelevana:
"… voi ilmetä niin monessa muodossa ja…"
Arvasi sen!
"… Ja-aa … että", mietiksi hän selitystä: "että tieteellinen probleemi ja-a… Probleemi ja…"
Todellakin! Onhan hulluuden erottaminen viisaudesta yksi lääketieteen kaikkein vaikeimpia tehtäviä, oikeastaan mahdottomuus, sillä nekään ainoat todistajat, jotka tässä ylen tärkeässä ja kaikille — varsinkin kaikille meille hyvin viisaille — sangen kipeässä asiassa voivat jotain asiallista ilmaista, nimittäin sormenpään jälet, nekään eivät kuulu aina olevan täysin luotettavia todistajia.
"Tjaa!"
"Niin… Probleemi ja", koki lääkäri selityksessänsä syventyä, "yleistieteellinen probleemi ja", mietiksi hän, "probleemi ja … ja-aa…Probleemi!" kuittasi hän lopulta nopeasti ja äkkiä koko roskan tieteellisellä päättäväisyydellä ja jatkaaksensa tutkimistansa tiedusti nyt ukolta:
"Niin jotta sinä, vanhus, siis olet yks Habakukin isä?"
"Ka… Se…"
"Jaa!… Jaa!… Jaa!" hykerteli lääkäri poliisimestarille. Ukon omituinen hulluus alkoi herättää tämän samaisen poliisimestarin mielenkiintoa, ja niinpä hän ei malttanut olla ukolta tiedustamatta:
"Mutta kuinka?… Että kuinka se on sinulla?… Se yksi poika?… Se yksi Habakuk?"
Ukkoa oudostutti moinen kysymys.
"Kuinka!" tapaili hän ja tokaisi:
"Ka… Kun se vaan tuli!"
Asia milteipä huvitti. Poliisimestari jatkoi:
"Siis että… Se on että… Mutta kuinka ja mistä se sinulle tuli?"
Ukko tuskastui. Hänellähän oli entistäkin hampaankolossa tätä kiusallista herraa vastaan, ja niinpä hän jo ärähti ynseänä:
"Mistä!… Niin jotta mistäs sinä itse perillisesi saat?… Kun et sitä asiaa tiedä!"
Poliisimestaria moinen röyhkeys suututti. Hän jo varoitteli hullua, jota vastaan hänellä oli sitä vanhaa rakkautta:
"So … so … so … so soo!"
Mutta ukko siitä vain lujeni.
"Niin kyllä!" tenäsi hän ja ynseili: "Kun se kerran siinä asiassa mikä tulee niin… Niin se on jämpti…"
Toinen ärtyi.
"Mutta se ei saa tulla!" koveni hän hullulle umpimähkään.
"No sepä perhana!" tiukkeni tämä vain ja jatkoi ynseää: "Minkäs teet, jos kerran olet naimisissa ja poika tulee niin… Luuletko jotta se sinun virkamahtiasi tottelee, jos sinä kiellät!"
Se ärsytti jo poliisimestaria. Hän miltei unohti, että mies oli hullu, ja siispä jo tavallaan uhkaili:
"Jaa… Mutta jos minä kiellän niin… Jokaisen pidä silloin totella…"
Hän jatkoi aivan tiukasti, kinaamalla:
"Yksi ihminen ja kaikki pidä silloin totella kun minä sen sano", koveni hän sitä mukaa kuin puhui.
Mutta se oli ukolle liikaa. Ynseänä hän kääntyi lääkärin puoleen ja kysyi siltä:
"Niin jotta onko se tuo mies hullu?… Kun se uskoo, jotta kaikki
taivaan akkunat tukkeutuvat, jos hän vain käskee, ja… Niin jotta…
Aina Noakin ajoista asti se on kaari pantu taivaan päiviin niin että…
Että se on…"
"Suu kiinni!" raivostui jo poliisimestari, mutta ukko silloin ynseili hänelle halveksuvaa:
"Sinä, nään mä, et vielä koko mies ymmärrä näistä asioista senkään vertaa kuin Habakuk!"
Siis taas sama Habakuk-idea! Ihmeesti se erehdyttikin nyt, yksinpä lääkäriäkin! Mutta turskisti jatkoi ukko halveksuvaa:
"Et ymmärrä sitäkään jotta rakkaus… Jotta se on vain ulos- ja sisällekäyminen, rakkaus…"
"Mutta se ei saa olla yksi ulos ja yksi sisälle käymine!" karjui jo poliisimestari.
"Saakeli!"
Mutta lääkärille oli ukon hulluus nyt lääketieteellisesti ihan tarkasti määriteltävissä, ja hyvällä omallatunnolla hän sanoi jo voivansa antaa lausuntonsa asiasta. Onnetonta mielisairas-potilasta rauhoitellakseen tyynnytteli nyt lääkäri:
"So … so vanhus!"
Ja hän ryhtyi hullua huvittaaksensa ja tyynnyttääksensä kertomaan sille kaskua. Siitä Habakukista hän otti aiheen ja puheli ukolle:
"Minä kerron vanhukselle yks asia…"
Ja hän kertoi:
"Kerran oli yks Habakuk."
Ukko kuunteli, ja lääkäri jatkoi:
"Se oli yks Habakuk, joka oli yks miehen päässä, mutta se meni yöllä pois, niin että se oli aamulla jo yks tyhjä!"
Ukko kuunteli ymmällä, mutta lääkäri rauhoitteli jäähyväisiksi:
"Niin että vanhus vaan rupea nukkumaan ja aamulla… Aamulla se yks Habakuk on jo ottanut siivet ja lentänyt pois päästä, jotta se on yks tyhjä!… Yks hy-yvin suuri ja yks iso tyhjä", kuvaili hän sen tyhjyyden suuruutta käsiänsä levitellen, jopa silmänsäkin isoiksi pyöristäen.
Herrat poistuivat. Mutta nyt oli ukkokin tutkijoittensa suhteen ihan varma siitä, että ne olivat hulluja, ihan pähkähulluja molemmat.
XIV.
Sattui eräs seikka, joka vaikutti, että tämä asia ei ajautunut aivan iankaikkiseen umpikujaan.
Hullua hyvällä tuulella pitääksensä olivat poliisit näet häntä ahkerasti puhutelleet ja puhutellessaan huomanneet hänen puhuvan Kiihtelyksestä, sen kylistä ja oloista oikein. Varmasti hän oli siis sieltäpäin kotoisin, ja niinpä lähetettiin hänet vankikyydillä sinne. Pöytäkirjat ja muut viralliset paperit pantiin tietysti matkaeväiksi.
Ja tällä matkalla sattui nyt niin onnellisesti, että ukko tapasi tiellä poikansa, joka oli häntä etsinyt onnettomana kaikkialta. Heidän ilonsa ja riemunsa oli silloin vilpitön ja rajaton.
Ja hyvä mies oli vanginkulettajakin, sitähän todisti jo hänen pehmeä nimensäkin: Löppönen. Kernaasti otti hän pikku Habakukin rattaillensa, ja niin ajettiin Kiihtelystä kohti, isä-ukko Vapun punakirjavissa housuissa ja yläpuolen verhona ne pellavamaalta saadut.
Ne vain. Mutta vanginkulettaja Löppönen ei tiennyt ukon hulluudesta mitään. Poliisi oli sen häneltä salannut, ettei mies rupeaisi joko pelkäämään tai sitte hullua narraamaan. Oikeaksi pahantekijäksi ja viisaaksi mieheksi hän sitä uskoi ja jo matkalla alotti puhelunkin. Kärrin sepipuolella kyköttäen arveli hän ukolle:
"Sin' oot tainnut joutua kiinni!"
"Ka!"
Ei siihen nyt muuta tiennyt vastata. Löppönen tupakoi kuin miettien ja tovin kuluttua jatkoi, selittäen:
"Ka tästä minä sitä vain arvelin, kun ne laittoivat minut sinua kyytiin näin … vankikomennossa."
"Ka!… Vanki-…"
Ja koni taivalsi ja taival edessäpäin lyheni.
* * * * *
Ajettiin. Körötettiin.
Mutta matkalla alkoi sukeutua isän ja pojan välillä pikku napinaa. Ukko näet tuli syyttäneeksi poikaansa matkan epäonnistumisesta, ja poika ei taipunut ottamaan syytä niskaansa, vaan tenäsi:
"Mitäs sinä itse menit veneesen!"
Ja nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja Löppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille selitti:
"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin pyllöttämään niin… Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!"
"Mutta eipäs nuljauttanut!"
"Sakramenskattu!" Pakostakin moiseen vihastui.
Mutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta. Pian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen yleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla selitteli vanginkulettaja Löppösellekin:
"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka … miehen velliin oikean suolan panee… Akka nimittäin…"
"Ka", myönsi Löppönen. "Niin jotta suolahan se on vellin suurus…"
Ukkoa se miellytti. Hän jo selitti:
"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin … silmän tähtäimellä, mutta…
Vaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen…"
"Ka" … myönsi Löppönen, ja ukko selitti:
"Ka niin… Huonomman parempaan että… Niin että… Herran viisaus ilmoitettaisiin."
"Ka", todisti Löppönen ja jouduttuansa vielä lisäsi: "Kauppahan se on se joka … pääkapitaalille korkoa kasvaa…"
"Ka… Niin… Akkahan se", selvensi ukko ja nyt jo syytti poikaansa, ynseillen:
"Mutta tää pojan jukero vain … jauhaa vain ja jauhaa sitä, jotta ei sitä tarvita… Koko akkaa!"
"No eikä tarvita!" tenäsi poika oitis vihaisena.
Ja taas sai ukko alkaa selitellä ja koettaa älytöntä poikaa johtaa järkiinsä. Kotvan kinattuansa hän otti taas esimerkin. Nyt hän ei kuitenkaan lähtenyt Aatamia kauempaa, vaan tyytyi kysymään:
"No esimerkiksi Aatam ja Eeva?… Mitäs sinä siihen sanot?"
Poika kiivastui.
"En mitään!" ärjäisi se.
"Et mitään!" matki ukko ja jatkoi:
"Mutta entäs jos Herra ei olisikaan ottanut Aatamilta yhtä kylkiluuta pois niin?… Olisiko sinuakaan maailmassa olemassa?"
"No olisi kyllä!" yltyi poika.
"Pahus!" Ei auttanut lopulla muu kuin kysyä jo vanginkulettajalta:
"Niin jotta mitäs sinä tähän arvelet?" tiedusti häneltä ukko, siten tavallaan poikaansa vastaan apua anoen.
Ja Löppönen arveli; hän imaisi savut, puhdisti suunsa ja kysäisi:
"Niin jotta tästä Aatamin kylkiluustako mitä arvelen?"
"Ka…"
Ja taas arveli Löppönen, imaisi, sylkäisi ja ilmoitti lopulta:
"Ka… Olihan se Aatamille koko rysäys… Kun yhtäkkiä siepattiin kylestä luu!"
"Noo!… Nyt sen kuulet!" ilkkui silloin voitokas ukko pojallensa ja lisäsi kutittelevan:
"Mitäs nyt sanot!"
Ja totisesti oli poika nyt kuin voitettu. Hän vaikeni synkkänä, ja rauhallisena alkoi nyt ukko hänelle selittää:
"Niin jotta siitä luusta se Herra teki sen ensimäisen akan, ja siitä taas rupesi sikiämään yhä uutta ja uutta akkaa, niin jotta… Jotta sitä tavaraa nyt riittää joka miehelle ihan silmiä ja korvia myöten, niin jotta…"
Jotain siitä selityksestä vielä tuntui puuttuvan. Ei hän oikein varmasti tiennyt mitä, mutta tapaili toki sitä puuttuvaa ja löydettyään sen tokaisi lopun:
"Niin jotta se on… Se on niinkuin kirjoitettu ja tallelle pantu on."
"Ka-a!" myönsi Löppönenkin sivullisena ja todisti:
"Ka niin… Niin jotta se on … yhtä luuta vähemmän Aatamin kylessä…"
"Ka… Niin… Yhtä…"
"Ka yhtä!"
Ja voitokkaana ilkkui nyt ukko tyyten voitetulle, synkeälle pojallensa:
"Niin että nyt sen kuulet jotta… Jotta se on kylkiluu… Hunslumperi ja kylkiluu jotta se on", tenäsi hän.
Ilmeisesti! Löppönenkin valmistautui sanomistyöhön ruumiillisesti ja valmistuttuansa todisti:
"Ka se… Hunslumperi!"
"No!"
* * * * *
Tultiin jo Kiihtelyksen kirkolle.
Ihanana lepatti siellä kesäinen sunnuntaipäivä, ja väkeä oli kirkkomäki mustanansa. Kaikkien huomio kiintyi silloin Massisen outoon tuloon. Varsinkin ukon punakirjavat, polveen asti ulottuvat housut ja niiden muodin mukainen vaatetus herätti tavallista yleisempää huomiota.
Mutta eivät pysähtyneet tulijat kirkon portille. Suoraan ajoivat vallesmannin asunnolle, ja joukolla lähti koko kirkkoväki perästä. Siihen jäivät vallesmannin talon ympärille seisomaan ja odottamaan mitä nyt tuleva oli.
Mutta mitäpäs siinä erikoista oli. Vanginkulettaja jätti asiakirjat ja kyydittävän vallesmannille. Ja tämä alkoi asiaa tutkia.
Mutta miten toisella tavalla kuin ne herrat siellä Sortavalassa! Hän tunsi ukko Massisen. Hänestä se olikin tämän hänelle armossa uskotun nimismies piirin mukavin isäntämies, ja usein hän oli poikennut sen taloon ukon kanssa juttusille ja aina oli silloin ukko tarjonnut ryypyn, eikä suinkaan salaa keitettyä, vaan rehellistä ja kunniallista ruununviinaa, kirkasta kuin keisarin kunnia. Säälitti häntä siis, kun nyt näki kunnon ukon tässä ihmeellisessä puvussa ja tilassa. Hän pelkäsi jotain outoa tapahtuneen.
Ja oudostuttipa se ukkoakin. Ja niinpä hän asiaa muilla puheilla painaaksensa alkoi jo kiertää, arvellen äkkiä vallesmannille:
"Ja terveenä se vain taitaa tää vallesmannikin yhä elää?"
"No… Eipä tässä erikoisia … kipuja."
"Ka."
Ja taas koki ukko, hapuillen:
"Ka, niinkuin sanottu niin… Niin jotta viisaus on vanhurskauttakin voimallisempi ja…"
Vallesmanni oudosteli. Sääli! Olikohan sittekin ukon älylle sattunut tulemaan vahinko!
"Ka niin!" jatkoi se kokien taas, "Niin että viisaus vanhurskautta ja… Hullu taas on viisasta vanhurskaampi!" upposi hän siinä pulassa yhä syvemmä viisauteen.
"Jaa-a… Massinen…"
Ja hän koki nyt ukkoa rauhoitella ja sovitella, puhellen:
"Jos nämä syytöskirjat tässä ensin silmäillään!"
Ja hän silmäili.
"Syytetään…" luki hän, "on ajanut poikaa … sanonut … antavansa selkään … ynnä… Nähtävästi… Hm… Sairastaa… Habakuk-ideaa ja…"
Se oli siis ensimäinen hänessä havaittu hullunteko. Mutta pianhan se selvisi, kun ukko sai selittää, sillä vallesmanni tunsi Habakukin yhtä hyvin kun isänkin, oivalsi vähästä selityksestä asian ja rauhoitteli:
"Eihän siinä mitä hulluntekoa… Jos nyt pojalle vähän patukkaa antaa… Päinvastoin!"
"Ka!" myönsi sen ukkokin ja tenäsi:
"Mutta nää Sortavalan herrat pahukset ja… Sitten tää poika itse vielä yhtyy niihin ja vänkää vain jotta; ei… Niin jotta kuria ei saa enää isä pojalleen antaa, vänkää…"
"Ka-a… Minkäs takia sitä ei saa… Kun vaan järkevästi antaa!" rauhoitteli vallesmanni, ja ukosta tuntui, että pojan olisi pitänyt itsensä olla tämä kuulemassa. Ja asiaa taas puheella painaaksensa puheli hän:
"Mutta se on semmoinen juuttaan elävä jo, se poika jotta… Kurituksen puutetta se kituu ja…"
"Ka… Mutta…"
Ja hän tutki syytöskirjaa edelleen:
"Lato… Polttanut ja…"
Mutta oitis selvisi sekin. Ukon puheesen luotti vallesmanni. Ja hyvillään puhelikin ukko:
"Mutta oli se aika kokko… Kun se palaa lekotteli keskellä Herran kirkasta päivää!"
"Mhyy!… Ne ovat pojan-paholaiset sytyttäneet tupakoidessaan!" kuittasi vallesmanni lyhyesti koko kokon. Yhtä vähällä hän kuittasi niiden herraspoikien kurittamisen. Arveli vain ukolle:
"Ei se patukka herraskakaroillekaan pahaa tee…"
Aivan hän vetosi omiinsa ja puheli:
"Tääkin minun pojan-hunsvotti… Tarvitseisi ruuan asemesta kolmasti päivässä patukkaa, kun… Eilenkin rietas… Olivat löytäneet pappilan ryökkinän tekotukan ja… Sitoivat, hylyt, sitte sen letin piiskansiimaksi kepinnenään ja alkoivat piiskata lampaita…"
"Ka!" myönsi ukko ja jopa selittelikin: "Niin jotta se on aina se Eevan tukka se… Se joka heiluilailee ja mieltä viepauttaa hamasta… Hamasta Aatamista asti…"
Vallesmanni miltei mietiksi:
"Jaa no… Hm!"
"Ka!… Niin!… Heiluilailee…"
* * * * *
Niin.
Mutta oli siinä niin laajassa pöytä- ja syytöskirjassa parempaakin, ja juuri paras se nyt ukon mielestä sitä pahinta oli… Sitä hän ujosteli ja koki syrjäpuheilla sotkea, ja se painosti, koska jalassakin olivat niin ilmeiset ja kiusalliset todistuskappaleet kuin Vapun punakirjavat housut.
Ja juuri sitä kohtaa tutki nyt vallesmanni, tutki ja yski omituisesti ja luki ja taas yski. Nyt se taas sieltä kuin itsekseen tapaili:
"Ja … sekä että … hm!… Ynnä alastomana… Ilko-alastomana…
Hm!…"
Ei voinut ukko. Hän tarttui ja puheli:
"Ka… Tuota jotta… Niinkuin jo sanoin, niin se on… Se on… Peruna aina on potaattia parempi!" tokaisi hän muun puutteessa ja…
Ja taas vain luki vallesmanni:
"Sekä ynnä… Ettei myös… Ja että sen jälkeen… Hm!…"
"Ka… Potaattia parempi ja… Niin jotta… Jotta Kiihtelyksestähän se on kaikkinainen viisauskin kotoisin…"
Mutta turhaan! Toinen vain luki:
"Sen jälkeen … hm… Että hän… Ynnä vaatteet ja… Housut… Hm!"
Ja vallesmanni katsahti taas ukon housuihin ja puheli kysyvästi:
"Ka täällä on vain kirjoitettu, että… Että nää housut?"
Vaiettiin. Vallesmanni katsoi vastausta odottaen.
"Niin jotta mitenkäs se on se asia?" tiedusti hän jo ikäänkuin kiirehtivästi.
Nyt yskitti ukkoa.
"Tää housuasia, nimittäin, miten se on?… Kun täällä protokollissa se seisoo?" vaati vain nimismies. Täytyi siis taas kokea selittää. Mutta vaikeaa se nyt oli, kun housut olivat jalassa.
"No?"
"Ka… Tuota!" tapaili ukko, mutta hoksasi äkkiä ja kysäisi:
"Niin jotta seisooko siinä rotokollassa, jotta vaatteet ja housut?"
"Ka… Näkyypä tässä olevan."
"Tuota!… Ka!"
Mutta äkkiä hän nousi, käveli vallesmannin selän taa, katsoi sen olan yli, muka tutkiakseen asiaa itse, vaikka ei osannutkaan kirjoitusta lukea, ja puheli:
"Jos tuota minäkin tarkastaisin jotta… Onkohan siinä sentään jotta … housut…"
Varkaudesta hän näet pelkäsi itseänsä syytettävän, ja se pani nyt näin omituisille eleille.
"Niin että?"
Hän osoitti sormella erästä paikkaa asiakirjassa ja aivan kuin kirjoituksentaitava ilmoitti:
"Eikös tässä seiso jotta… Jotta niinkuin … kuitti?"
"Ka… Mutta se on tässä… Ne housut!" oikaisi vallesmanni osoittaen aivan toista kohtaa.
"Tässä… Jotta housut."
"Ka!… Mutta!"
Sillä yhäkin hän koetti, siristi silmiään muka paremmin nähdäkseen ja siinä pulan pakottamana arveli:
"Niin jotta eikös se siinä seiso ässä… Niin jotta sopiikos se housujen puustaimeksi?… Ässä?"
"Ka… Mutta sepä kun onkin 'hoo'", lohdutteli häntä vallesmanni.
Täytyi siis taipua, ja niinpä hän jo puheli:
"Ka… Niinpään ovat siihen panneet harakanvarpaan jotta… Jotta se on siinäkin tää nyt… kuitti."
Ja taas hän koki:
"Mutta se on se poliisikomento semmoinen jotta", sotkeutui hän asiaa sotkiessaan ja johtui siis asiaa pimittääksensä äkkiä kertomaan:
"Ja sitte se yksi iso poliisi vielä ihan jumalattoman yletön käsikorvallisella huutamaan 'herra-katteinia' niin jotta: Jumal' antakoon, herra katteini!" ärjäisi hän sen kuten poliisi oli saman hänelle karjunut. Vallesmanni sitä karjaisua aivan arasteli siunatussa tilassa olevan vaimonsa vuoksi ja niinpä sulki välillä ovet.
Ja taas jatkettiin. Oli siinä puuhaa. Mutta jotenkuten sai vallesmanni toki vihdoin selvän kaikesta, sillä loppujen lopuksi ukko tunnusti suoraan, vieläpä selitti:
"Ka kun ne hylyt… Nää omat housut… Niin jotta jäivät rannalle kukkumaan…"
Pahukset! Mutta vallesmanni, jolle nyt kirkastui koko asia, vetäisi ristin koko asiapaperin yli ja koko asialle ynseillen puheli ukolle:
"Ann' olla!… Voithan sinä nää housut maksaa akalle rahalla, niin … on kuitti!"
"Ka!" ihastui ukko ja siinä ilontouhakassa niin eikös jo tullut siinä noloa asiaansa koristellakseen kehaisseeksi:
"Niin ja … siksi toisekseen niin… Ei tarvitse maksaakaan, kun minä toisella lykykkäämmällä reissulla … otan eukokseni koko akan!"