Ja todellakin! Poika seisoi niin hölmistyneenä, että ei kyennyt mitään selvää ajattelemaankaan, saati sitten jotain, vaikkapa sitä umpimähkäistänsä, vastaan sanomaan.
"Siin' on nyt sinulle se … viisautesi!" jatkoi isä ynseää kutitteluansa ja lisäsi vieläkin ynseämmin:
"Ja sitten vielä kehut olevasi viisaampi kuin itse Kiihtelyksen pappi!… Niin jotta!"
Ei. Ei maksanut niin tyyten voitetulle ja älyttömälle enää ilkkuakaan. Kuin halveksuen nyhtäisi hän konttia hihnasta ylemmä, pyörähti, imaisi lyhyen savun ja niin alkoi voittajana painaa taas tietänsä pitkin, harppoi tovin, hautoi ajatusta ja lyödäksensä nyt pojan lopullisesti viisaudella pysähtyi äkkiä uudelleen ja linkosi hänelle kysymyksen:
"Ja entäs tiedätkö sinä sitäkään, jotta Nebukatneesar piiritti kolmekymmentä ajastaikaa kaikkia Baabelin kaupunkeja niinkuin?… Niinkuin sanassa sanottu on?"
Ei. Voitettu oli vihainen poika. Ukko jatkoi. Kuin ilkkuen, voitostaan nauttien hän kysäisi:
"Ja entäs sitä, jotta Nooakki laski kaarneen ulos ja jotta rankka sade oli maan päällä neljäkymmentä päivää niin että… Että se oli husaus?… Veden puolesta husaus? Häh?"
Ei vastausta. Nyt nautti ukko voitosta. Hän ynseili pojalle halveksuvaa:
"Ja sitte vielä tuppaannut naima-asioista puhumaan, vaikka et tiedä mikä on… Mikä on vedenhusaus!"
Mokomakin! Konttia hän vai nykäisi ylemmä ja niin alkoi voitokkaana painaa karvarin leskeä kohti.
VI.
Pian he olivatkin Sortavalaan tultuansa löytäneet Pinnasen Hildan asunnon ja saapuivat sinne pari tuntia sen jälkeen, kun Hilda oli jo lopullisesti päättänyt kaupan Jysyrisen pojan kanssa. Mutta Pikku Habakuk oli ynseä ja juonikas. Se oli vaatinut, että isä olisi heti kaupunkiin tultua ostanut lupaamansa ongen, mutta ei ukko ollut malttanut poiketa puotiin. Oli vain kiirehtinyt Hildan luo, luvannut ostaa ongen sitten kun pääasia on valmis ja ärjäissyt pojalle kovasti, kun se oli yrittänyt jurata ja niskoitella. Siitä nyt pojan viha ja ynseä mieli.
Mutta luojankiitos, oltiinhan toki nyt perillä! Hilda keitteli siinä sulhasellensa harjakaiskahvia, ja sulhanen tupakoi onnellisena, kauppaansa tyytyväisenä. Hildalla oli Habakukin ikäinen poika, ja se söi voileipäänsä.
Mitäs siis muuta kuin koettaa päästä asiaan käsiksi. Kuulumiset oli jo kysytty ja kotipaikka tiedusteltu. Ja nyt jo kysyä höläytti Hilda:
"Paljonko siellä Kiihtelyksessä nyt kalat maksavat?"
"Ka!"
Se oli eri kaloilla aina eri hinta.
"Säynettä saa huokeammalla kuin parempaa kalasorttia ja … muikku ei maksa paljon mitään", selitteli ukko. Poika jurnotti ja varustautui juonittelemaan. Ja sanoakseen morsiamellensa hinnan aivan pennillensä lisäsi vielä ukko:
"Niin jotta se on jämpti hinta!" Morsiantansa hän sillä täsmälleen-sanomisellansa jo siten miellytteli.
"Täällä nuo nylkevät kaloistakin niin jotta!" päivitteli Hilda kuin itseksensä, nosti kalavasun pankolle ja puheli:
"Ostin noita kuoreita … vai mitä he lienevät niin … lähemmä markan näet nyhtäsivät kilosta!"
Puhe oli siis täydessä käynnissä ja asia sitä myöten kunnossa.
"Niin jotta sinähän se olet se Pinnasen leski?… Tää Hilda?" tiedusti jo ukko varovaisuuden vuoksi.
"Ka, sinähän tässä on saanut olla ja kotkottaa… Sen ukon kuolemaan asti!" todisti Hilda asian todeksi.
"No… Mikäpäs sillä sitten!" arveli siihen ukko ja selitti:
"Ne tässä matkalla sinusta juttusivat niin… Arvelin jotta pyörähtää häntä katsomassa leskeä kun … niinkuin jo sanoit niin… Niin jotta se vain on ja kotkottaa!" Ei siinä nyt muitakaan sanoja suuhun osunut.
Niin syventyi hän jo asiaansa suoraan. Hilda oli hyvillään, puuhaili ja arveli ukon puheeseen:
"Etpäs hoksannut tuoda kalaa!… Olisin tässä minäkin ostanut, jos olisi ollut huokeampaa kuin täällä!"
Sulhanen — se oikea, Jysyrisen poika — oli siinä tupakoidessaan tavallaan torkkunut. Nyt se ikäänkuin heräsi, haukotteli laiskasti ja kysyi Hildalta:
"Niin jotta kalaako sinä sanoit!"
"Ka…"
Mutta sulhanen venytteli ja mukaili velttona:
"Mitäpä hänestä ostaa … kalasta… Saa sitä Pälkjärvestä, kun vaan viitsii pyytää!"
Niin jatkui. Asia tuntui luistavan. Ukko varustautui jo syventymään siihen yhä syvemmin. Hän vain mietiksi nyt alkusanoja, eikä siinä ajatus- ja puhepuuhassaan huomannut pikku Habakukin juonittelun enteitäkään.
Hyvin mieltä myöten se Hilda olikin. Vähätpä siitä, jos sillä nyt olikin tuo yksi pojan tenava! Oli juottanut jo ukolla kahvitkin, ja asiastansa varmana alotteli jo ukko:
"Niitähän minä olen Kiihtelyksen Massisia!" lähtihän äkkiä uudestaan aivan alusta, kuulumisista asti, toistaen siten tuon tiedon.
"Ka… Niinhän sinä sanoit jo", muisti Hilda todistaa. Mutta nyt tarttui puheeseen oikea sulhanen. Se oli ainoastaan himmeästi kuullut taannoisen kalapuheen alunkin ja kysäisi velttona nyt vuorostaan ukolta:
"Ja niinkö, jotta säyneet ovat siellä Kiihtelyksessä hinnasta alle paremman kalan?… Sinä sanoit?"
"Ka… Siinäpä se niillä korvilla vain säynekin pyörii!" todisti ukko, meni taas asiaansa ja tiedusti Hildalta:
"Ja niinkö jotta sinulle kuuluu miehen peruina jääneen sitä pyöreääkin rahaa?… Niin jotta sitä on vaikka hylkyä hangolla mättäisi?"
"Noo!… Mitäpä näistä … köyhän rahoista kehuu", ujosteli Hilda, puuhaili naimakauppaansa tyytyväisenä ja korjasi:
"Siinä nyt jos on muutama tuhat jäänyt niin… Ei sillä senvertaisella vielä helvetin portit avaannu!… Niinkuin sille rikkaalle miehelle…"
"Ka-a!… Eihän se nyt sillä ensimäisellä tuhannella vielä taivaan neulansilmä tukkeennu!" myönsi ukko, saamaansa tietoon tyytyväisenä, puhui, jatkoi ja jo lisäsi omasta puolestaan:
"Mutta onhan se minullakin siellä Kiihtelyksessä sievonen talo ja…
Lehmät lypsää löllöttävät maidonpuolta!"
Johduttiin siis taas rikkauden viehätykseen. Hilda innostui. Siinä morsiusonnessansa touhutessaan ja pyörähdellessään hän Massisen rikkauksille jo siunaili:
"Niin jotta kannattaa sitä silloin köyhänkin kehua kun … omat lehmät löllöttävät ja … on omat konnut ja senkin seitsemät muut!"
Se kelpasi ukolle. Aivan hän jo kehaisi:
"Ka… Pätiihän sen kiihtelykseläisen köllötellä kun on… Maitoakin kun on korvoittain, niin että siinä olisi että…"
Kuinka nyt sanoisikaan:
"Että…"
Ei ollut löytää sopusanaa:
"Ka niin että… Että maito ja muijahan se on Kiihtelyksessäkin se joka… Joka kaupungin ja kansan pystyssä pitää", sieppasi hän loppuselkeyden ja mennen pääasiaan syventyi nyt jo kehaisemaan itseäänkin, ilmoittaen:
"Ja mitä taas tähän minuun itseenikin tulee niin… Minä olen hyvin sävyisä ja … tätä nyt vaimoväkeä kaihtava mies!"
Ei siis mikään hameen jälestä juoksija, tupakoi hän, lisäten:
"Niinkuin ne muut Kiihtelyksen miehet, sillä… Niistä ei tahdo olla koko miehistä muuhun kuin … tätä nyt … taivaallista ylenkatsomaan!" löysi hän tapaillessaan oikean sanankin, tarkoittaen sillä sitä Kiihtelyksen miesten syntiä, jota sanotaan kuudennen käskyn ylenkatsomiseksi. Hän korotti siten omaa hyvettänsä näkyviin ilmoittamalla naapuriensa synnit. Hildakin oli, kuten asia varsinkin morsiamelta vaati, niistä kauhistuvinansa, ja tyytyväisenä toisteli ukko:
"Ka niin…"
Ne Kiihtelyksen muut miehet! Semmoisia ne ovat, hyviä, jotta:
"Jotta itsekunkin naisen ympäri käy Kiihtelyksessä niin monta kiljuvaa jalopeuraa kuin on pitäjässä miestä", innostui hän. Sulhanen oli vetäytynyt Hildan sänkyyn selälleen, haukotteli unisena ja tokaisi nyt puheeseen:
"Ka… Sittepä se on … tää Kiihtelys … naiselle oikea … paratiisi…"
"Ka!" myönsi ukko innokkaasti. Hilda siunaili, mutta sitten äkkiä alkoi päivitellä:
"Mutta samanlaista 'paratiisiapa' tuo on jo tälle turvattomalle naiselle muuallakin… Niinkuin nyt täälläkin Sortavalan kaupungissa… Kiljuva jalopeura juoksee jo jokaisen hamekankaankin jälestä…"
Aivan hän jo oli nousta sitä maailman pahuutta vastaan ja päivitteli:
"Täälläkään jos ei vaan olisi kadulla poliisia, joka toki pitää vielä jalopeuroja kurissa, niin ei sieltä ainoakaan akka enää lankeamatta kotiinsa palaisi!…"
Hän oli aivan innostunut, ja ukko oli tyytyväinen.
"Mutta onpaan toki Herra sinut suojellut… Niin jotta … annat toki hameellekin rauhan… Etkä sen jälestä juokse!" hyvitteli häntä innostunut morsian. Se kelpasi.
"Ka… Sitä aina toki yksi vanhurskas Sodomassakin säilyy … minkä nyt Kiihtelyksessäkin, niin että… Että aurinko on aina kuuta kirkkaampi", kainosteli hän ja jo aivan todisti viattomuutensa, ilmoittaen:
"Tätäkin ainutta poikaa… Viisikymmentä ajastaikaa odotin että… Niin että se on niinkuin … paastota ja ruumiillisesti itseänsä valmistaa!" Niin viaton hän on siis vaimoväen suhteen. Asia yhä vain kirkastui. Nyt hän jo alkoi puhua muista ansioistansa. Raittiudestansa hän selitti:
"Ja mitä nyt viinan puoleenkin tulee niin… Se on että siinäkin asiassa… Se on tilkka vähemmän kuin hilkka!" sanoi hän raittiuspuolensa niin tarkasti kuin asian arkuus vaati.
Mutta nyt tarttui taas sängyssä lojuva sulhanen asiaan ja ilmoitti rutosti:
"Sinun pitäisi sitten ottaa akka… Kun sinä vielä niin perin … poikamies olet!"
Se tuli kuin tilauksesta. Sen välityksellä johtui näet ukko nyt kosimisasiaansa, niin että voi ruveta siitä puhumaan suoraan. Niinpä hän ilmoittikin nyt jo avomielisesti:
"Kaa… Sitäpä minä tässä olenkin jo vähä… Niinkuin sinnepäin silmää iskenyt ja… Ja jotta se on … jämpti … Akanoton suhteen jämpti."
Ei hän ollut odottanut, että asia menee näin helposti ja pian.
"Onkin tässä Herra jo minut auttanut viisaammalle puolelle ikää niin…"
Hätäkö silloin on ottaa eukkoa, tarkoitti hän siinä tupakoidessansa. Ei ollut vain tullut vielä sitä otetuksi, kun ei Kiihtelyksessä ollut sopivaa akkaa. Hän morkkailikin sitä selittäessään Kiihtelyksen naisväen semmoiseksi kuin se on:
"Hukan hännästä tehtyjä ovat eikä Aatamin kylkiluusta … koko Kiihtelyksen akat!" ilmoitteli hän niiden kelvottomuudesta. Tarkoitus oli imarrella sillä Hildaa: kohottaa häntä, alentamalla hänen kiihtelykseläisiä sisariansa… Puhe kelpasikin. Siunailtiin jo Kiihtelyksen eukkojen pahuutta. Hildakin jo sitä päivitteli, kunnes hoksasi sulhasensa mieliksi korottaa omaa hyvettänsä ylemmä Sortavalankin toisten vaimojen hyvettä. Siinä mielessä hän soimaili:
"Mutta onpa tuota täällä Sortavalassakin akkojen joukossa syntistä jos on vanhurskastakin, niin että… Juoksevat toiset akat miesten perään niin että… Piimäkorvon vanhasta vanteesta tehtyjä niiden luulisi olevan koko Sortavalan akkojen … eikä hurskaan Aatamin kylkiluusta!" siunaili hän niiden pahuutta. Niin jatkui. Ukko puolestansa tuomitsi yhä Hildan eduksi Kiihtelyksen vaimoväkeä. Nyt hän niiden pahuudesta jo ihan alistunein mielin hurskasteli:
"Mutta se on Luoja viisaudessaan tahtonut rangaista sitä maailman perukkaa sillä tavaralla… Näillä nyt Kiihtelyksen akoilla, niin jotta… Jotta liha on enemmän kuin veri!" syventyä töksähti hän liiaksi, mutta selviytyi toki ja Hildaa yhäti vain imarrellaksensa jatkoi:
"Niin että hanan keritsijöiksi niistä nyt voisi Kiihtelyksenkin akoista olla … mutta… Mutta että…"
Oikea sulhanen tarttui taas asiaan. Laiskana arveli se:
"Ka-a… Muttahan se aina ennen ettää on…"
* * * * *
Mutta nyt alkoi asia jo hiukan sotkeutua. Tosin vasta hiukan.
Vastuksen hänelle nimittäin heitti taas — ajatelkaa — hänen omasta puhemiehestänsä, pikku Habakukista. Tähän asti se oli oudossa talossa vierastellut, ujostellut ja pysynyt senvuoksi juonittelematta, vaikka onki olikin kaivellut sisua.
Mutta synkistynyt hän oli sitä mukaa kuin ongenosto-asia tässä naimakauppaa hieroessa lykkäytyi. Samalla oli hän jo alkanut perehtyä taloon, saanut rohkeutta ja oli jo oikeastaan aivan juonitteluvalmis. Olipa jo kerran sysännyt Hildan poikaakin, joka oli yrittänyt salavihkaa panna hänen takkinsa helmaan pihdin. Siitä oli taas sukeutunut molempien poikien välille hiljainen viha.
Mutta eikös poika nyt äkkiä ryhtynyt panemaan tupakkaa! Hilda ihan oli hämmästyä moista näkyä.
"Herrasiunaa!… Niin jotta joko se polttaa ihan piipulla!" siunaili hän silmät pyöreinä.
"Ka-a… Aikansa ratoksi … onhan se aina vähän pihauttanut!" täytyi ukon pakostakin myöntää silminnäkyvä asian osa todeksi. Poika sytytti piippuansa ja väänsi samalla ukkoon epäluuloista, altakulmaista katsetta.
"No en minä mokomaa näkyä!" siunaili Hilda ihmeissänsä, touhusi ja äkkiä kysyä pöläytti:
"Mikä tämän nimi vielä on?"
* * * * *
Siinä se oli nyt se pahin ja arin kohta. Poika jo muljautti ukkoon hyvin pahasti, ja ukko kierteli ylimalkaisella:
"Ka-a… Miksi häntä sanonevat…"
Ja asiaa painaaksensa hän otti ja äkkiä ansioksensa ilmoitti:
"Mutta ei näitä minulla, kuten jo sanoin, ole muuta kuin tää … yksi… Vai mitä sinä tähän arvelet?" käänsi hän senkin puoli tolkuttomaksi kysäisyksi Jysyrisen pojalle. Painuihan siten nimiasia pois puheista.
"Ka-a!" laiskotteli sulhasmies, haukotteli ja arveli:
"Ka eipä sitä viitsi yhtä vähempää laittaa … jos kerran laittaa … lapsia…"
"Ka… Ei…"
Mutta ei sekään sotkenut nyt pahinta. Hilda touhusi, siunaili piipulla tupakoivaa poikaa ja taas tenäsi:
"Niin jotta minkä sinä sanoit tään nimen olevan?"
"Ka-a… Sepä se vain… Se … sen profeetan paljas kaima…"
"Häh?" tenäsi oudostunut Hilda, ja poika jo niiskautti ja ärähti kovin vihaisesti. "Niin jotta mikä kaima?"
Täytyi se siis sanoa. Hän tapaili:
"Ka-a… Se… Tää… Se nyt vain… Se… Habakuk!"
Mutta…
"Elä valehtele!" ärjäisi silloin poika kuin pistetty. Ukko ihan sekoittui.
"Ka!… Perhana!… Niin jotta mitä sinä nyt … kiroat!… Kehno!" tapaili hän pojalle kuin pökertynyt. Mutta poika vain tiukkeni, sillä hänhän ei sietänyt nimeänsä. Koko talo oli kohta kuin toiseksi muuttunut. Sulhanenkin vääntäytyi jo sängynreunalle istumaan.
"Vai valehtelet!" yritti ukko ynseänä puolustautua, mutta poika ärjäisi synkkänä:
"No valehtelet kyllä!"
"No!… Kehveli!"
Suututti se tenava. Pilaa tässä vielä koko naima-asian. Mutta se vain yltyi:
"Itse olet Habakuk!" uhitteli se. Hildan pää oli oitis pyörällä ja silmät suurina.
"Tuommoinen se pahus on!" hätäytyi jo ukko siinä morkkaamaan poikaansa Hildalle. "Sanoo jotta minä tässä valehtelen ja… Ja jotta se on se … vörklööri…"
"No valehtelet kyllä… Ihan kaikki valehtelet!" yltyi poika ja tolkutti umpimähkään kuin älytön:
"Valehtelet jotta lehmät löllöttävät … ja jotta on kontu ja…
Säyneet ja… Ihan kaikki valehtelet…"
Itku jo pakkautui kurkkuun. Ukko pökertyi miltei älyttömäksi.
"Kehnon elävä!" kiivastui hän ja koki väittää:
"Minkätakia minulla ei olisi kontua… Kun on ihan oma perintötalo ja … manttaaliin pantu vielä ja…"
"Mutta eipäs ole!" ärjäisi poika keskeyttäen. Ukko joutui jo pois suunniltansa.
"Elä kiroa kuule, paholainen!" ärjäisi hän ja uhkaili:
"Tahi kun otan remelin vyöltäni ja sillä voitelen niin."
"Otappas… Tokko uskallat!"
Ja Hildan poikakin pääsi nyt rohkeuteensa käsiksi. Sillä nähtyänsä nyt Habakukin saaneen isästä lisävihollisen uskalsi se jo irvistää ja härnätä:
"Habakuk… Haba… Haba… Habakuk!" ilkkui se.
* * * * *
Mutta silloin iski Habakuk nyrkkinsä pojan niskaan ja ärjäisi synkeän:
"Elä hauku!"
Ja siitä se alkoi. Pojat tarrasivat käsiksi, mutta Habakuk siinä enimmät antoi. Hildan poika parkui. Äiti repi sitä nujakasta eroon, siunaili ja sadatteli ja lopulta jo hätäpäivissänsä rähähti isälle äkäisen:
"Ja… Etkö tule sinä kakaraasi kurittamaan!"
"Saakeli!" oli ukko valmis, varsinkin kun itse morsian nyt käski.
Kiireesti päästi hän vyöremeliänsä kuritusaseeksi.
Kiireesti mutta myöhään. Poika näet huomasi ajoissa vaaran ja syöksyi kadulle että kintut vain vilahtivat ovessa. Mutta ei isäkään nyt hellittänyt.
"Minä sinulle, kehno, annan!" uhkaili hän sekä kostonhimoisena että myös morsiantaan miellyttääksensä ja niin riensi pojan jälestä antaaksensa sille kuria, kuten morsian oli vaatinut. Alkoi lyhyt kilpajuoksu.
"Se tappaa… Se tappaa… Ukko tappaa!… Voi, voi!" parkui edellä painava poika kauhuissansa. Paikalla osui olemaan poliisi. Se luuli asiassa olevan toden hätänä, tarrasi ukon niskaan, ja niin siitä alkoi kulku poliisikamaria kohti.
VII.
Sanotaan — ja väitetään sen olevan tottakin — että kaikille Sortavalan poliisimestareille on Herra antanut kaikki leiviskät luonnossa, s.o, lihassa, ruumiillisessa hyvinvoinnissa ja lihavuudessa. Luonnollisesti ei silloin ole enää kannattanut antaa juuri ollenkaan sitä, joka "eläväksi tekee", nimittäin päässä pidettävää. Niinpä nykyinenkin poliisimestari oli maallisilta leivisköiltänsä ihan oventäyteinen kokoomus, mutta päässä pidettävää punnitessa — niin sanottiin — olisi tarvittu apteekin vaaka. Hän se nyt joutui tutkimaan tätä kadulta äkkiä tavattua järjestyksen häiritsijää.
Ja ihmeesti se asia nyt osasikin erehdyttää. Poliisilta oli hän vain kuullut jotain semmoista, että ukko on aikonut tappaa jonkun pojan keskellä katua.
"Sinä olet alkanut tehdä yksi suuri rikos! Tappaa yksi pieni poika", koveni poliisimestari jo näissä ensi sanoissansa. Mutta ukko oli naima-asiansa keskeytymisen johdosta nyt harmistunut ja turski ja niinpä ärähti vastaan:
"Häh?"
"Mutta sinulla ei ole oikeus tappaa yksi poika", kiivastui mestari järjestyksen puolesta.
"Vai ei ole… Syö savea!" turskistui ukko. Isän laillisia kurinpito-oikeuksia hän siinä muutoinkin harmistuneena siten puolusti ynseästi ja ilmoittikin jo:
"Sillä se on Habakuk."
Siis hänen poikansa, tarkoitti hän, mutta lihava poliisimestari erehtyi ymmärtämään asian toisin.
"Habakuk on yksi… Se on yksi opetuslapsi … yksi Herran apostoli!" loppui hänen raamatuntaitonsa. Ukko ärtyi:
"No vaikka mikä olisi niin… Se on laki!" tokaisi hän turskisti, suuttui ja aivan uhitteli:
"Sillä laki se on joka pitää niin että… Jotta se on … laki vanhempi kuin evankeliumi…"
Ja siitä se alkoi tosi kina. Kurinpito-oikeuksiansa puolustaen tämä keskeytyksestä hermostunut sulhanen tenäsi vain omaansa.
"Mutta se ei ole yksi laki!" karjaisi jo poliisimestari suuttuneena ja aivan jo vihasta punaisena julmisteli:
"Että sinä siis tahto tappaa yksi Habakuk … yksi profeetta Ha-ba-kuk sinä arvele tappaa!" tankkasi hän.
"No mitä se sinuun kuuluu!" ärjäisi ukko vastaan ja jatkoi ynseästi:
"Vaikka tapan ja panen suolaan… Koko mokoman profeetan!"
Ja nyt jo oli poliisimestarin päässä erehdys valmis. Äly vain leimahti kerran, ja hän uskoi, että ukko on jostain karannut hengenvaarallinen hullu, joka luulee pieniä poikia profeetta Habakukiksi ja vainoaa heitä, aikoen tappaa. Ukon turskista puheesta arvonsa puolesta ärtyneenä hän löi kämmenellä pöytää ja riiteli kovasti:
"Mutta minä sano sinulle, että se ei ole yksi Habakuk… Se ei ole yksi profeetta Habakuk, sano minä sinulle!"
"Sekö ei ole!… Haista nyt!… Sanonko minä!" halveksui ukko moista tietämättömyyttä ja isänoikeuksiansa yhä puolustaen tenäsi:
"Vaikka tuossa nenäsi edessä tapan koko Habakukin niin… Niin se on laki… Laki ja lain parakraahvi se on!" selitti hän tiukasti asian yhä sotkuisemmaksi. Kiihtynyt poliisimestari pui jo nyrkkiä ja huusi vastaan:
"Mutta se ei ole yksi laki… Eikä yksi Habakuk se ole… Se ei ole yksi Habakuk!" karjaisi hän jo jalkaa polkien.
"Mutta se on!"
Ja ikäänkuin selittääksensä kalliiden kurinpito-oikeuksiensa ikivanhuutta hän tenäsi:
"Ja entäs tiedätkö sinä, että sanassakin sanotaan, kun Aabraham…"
"Mikä helkkarin Aabraham?" ärjäisi poliisimestari.
"Niin kyllä!" karjaisi ukko vastaan ja tolkutti vihaista:
"Niin jotta sekin kun vei poikansa uhrataksensa ja otti jo puukon valmiiksi niin… Se oli että sen kuin pää vain poikki pojalta… Häh?"
Asia oli siis selvä: Hullu, joka sairastaa jotain vaarallista "Habakuk-ideaa", haluaa tehdä uhrin kuten Aabraham, välähti kiihtyneen poliisimestarin rasvaisessa päässä. Hän jo viittoi poliisille, että on varustauduttava viemään ukkoa hullujen koppiin.
"Mutta siitä pitää tulla jämpti!" riiteli nyt jo ukko siinä umpimähkään. Riita yltyi.
"Sinä et saa sanoa, että jämpti … ja että Habakuk!" huusi poliisimestari raivostuneena, mutta ukko vain yltyi ja uhkaili:
"Jämpti kyllä siitä pitää tulla… Se pitää tulla niin jämpti, jotta se on tuomiopäivänäkin jämpti!"
"Vieke! Koppi vieke!" vihjasi poliisiherra silloin, ja poliisit alkoivat kuten ainakin hullua houkutella:
"Niin jotta jos sitten lähdettäisiin… Tänne näin… Täältä kautta pääsee ulos ja… Kotiin pääsee!"
Ja ukko erehtyi uskomaan, että ne johtavat häntä vapauteen. Kernaasti hän siis lähti matkaan. Ovi avattiin. Hän astui "ulos". Ovi narahti, ja kauhuksensa huomasi ukko joutuneensa koppiin, jonka pikku akkunaa koristi mitä tukevin rautaristikko.
Mutta poliisimestari lähetti noutamaan lääkäriä tutkimaan ukon hulluutta, kuten laki määrää. Vasta lääkärin lausunnon perusteella hänellä näet oli oikeus ryhtyä hullun suhteen tämän enempiin toimiin.
Habakuk oli oikeastaan nyt häipynyt isästänsä, mutta hän etsi sitä ahkerasti. Ei hän yleensäkään voinut siitä koskaan erossa olla, sillä hänkin puolestansa oli isäänsä aivan kuin kiinnikasvettunut.
Mutta toinenkin syy pani hänet nyt haikailemaan kadonnutta isää: ongestansa hän huolehti ja siksi etsi hän ukkoa vaatiakseen sitä täyttämään lupauksensa.
Mutta vasta iltayön alussa hän sen löysi. Kopin akkuna antoi näet erääsen autioon takapihaan päin, ja sinne pihalle osuttuansa hän kuuli äkkiä ilokseen isänsä äänen:
"Habakuk!… Niin jotta sinäkö se!"
Poika hämmästyi niin, että tuskin ehti suuttuakaan. Sillä hän kuuli ainoastaan äänen, mutta puhujaa ei näkynyt.
"Ka… Täällähän minä … ja… Tää on vähän kamala paikka", selitti ukko ristikon läpi. Nyt hoksasi poikakin jo isänsä kasvot paistavan aukosta rautaristikon takaa.
"Ne kehnot… Survoivat minut koppiin!" koki isä selittää asiaa. Poika oli ymmällä. Ei hän käsittänyt mikä laitos koppi on.
"Elä valehtele!" murahti hän epäluuloisena. Siitä sitä siis täytyi lähteä asiaa selvittämään.
"Valehtele!" oli ukko siinä kiireessä ja oitis tuskastua, sillä aikahan oli täpärällä. Hän pyysi poikaa pujottamaan hänelle ristikon läpi jonkun aseen.
"Jolla saa oven säretyksi!" selitti hän. Se taas sotki pojan ajatukset. Mitä varten ukko nyt särkisi oven? Hän siis hidasteli. Ukko harmistui ja koki selittää tilaansa äkäisellä:
"Nääthän tämän nyt jo itsekin", koki hän saada poikaa ymmärtämään, lisäten:
"Niin jotta ei täällä ihminen lystikseen kyki."
"Mutta kykkiipäs!"
Aivan kuin älytön uhitteli siitä ongestansa vihastunut poika: "Vaikka miten lystikseen kykkii!"
Ota siis ja selitä, mokomalle! Suurella vaivalla onnistui toki ukko saamaan sille sen verran järkeä päähän, että oli jo toivoa pakoon pääsystä.
* * * * *
Mutta eikös silloin taas pistä pojan päähän se onki! Vaistomaisesti hän siis alkoi heti tinkiä, tenäten vihaisesti:
"Enkä pujota asetta… Kun et onkeakaan osta!"
"Onkea!… Kehno!" suuttui ja tuskastui monesta syystä malttamaton sulhas-ukko ja koki selittää ynseillen:
"En paremmin sano!… Niin jotta … mitenkä minä sinulle onget ja koukut ostan… Täällä ristikon takana kukkuessa!…"
Asema oli ikävä ja tukala. Ukko jo selitteli aivan valittelulla:
"Poliisiherran pirut kun näet… Sanoivat vaan jotta se on … jämpti… Jotta se on tuomiopäivään asti jämpti."
Mutta ei vieläkään poika ottanut älytäksensä. Katsoi vain vihaisena, epäluuloisena. Ukko miltei raivostui.
"Niin jotta se on jämpti!" tenäsi ja tenäsi hän yhä suuttuneemmin, mutta:
"Eipäs ole jämpti!" töyskäsi poika vastaan ja uhitteli:
"Ja vaikka miten jämpti olisi, niin en vaan pujota asetta. Jos et osta onkea!"
"Paholainen!"
Mutta ei auttanut. Poika vain kiristi.
"Vaikka kuin jämpti olisi… Vaikka olisi niin jämpti kuin onki … ja vene … ja uistin ja ihan kaikki, niin en pujota asetta", yltyi se älytön vain uhittelemaan. Vihdoin keksi toki ukko keinon: hän viskasi ristikon läpi pojalle valmiiksi onkirahat, kehoitti nyt kiirehtimään, antamaan aseen pian, ja selitti:
"Päivä jo ennättää tulla, ennenkuin saa oven säretyksi niin… Ei täältä silloin enää pääse helvettiinkään,.."
Ja nyt poika suostui, etsi rauta-aseen, pujotti sen ristikon läpi ukolle, ja ennen aamua olikin ovi säretty. Isä ja poika pääsivät taas yhteen. Välit olivat sovitut, ja ukko varustautui jo lähtemään kosimistansa jatkamaan.
Mutta poliisikamarissa oli aamulla aika neuvottelu. Nyt oltiin entistä varmempia, että omituinen mies oli vaarallinen hullu, ja oitis ryhdyttiin häntä etsimään ja tiedustelemaan kaikkialta.
Mutta poliisi, jonka huolena oli ollut koppilaisten silmälläpito, sai huolimattomuutensa takia eron virastansa. Kuten lukija tietää, joi hän silloin harmissaan itsensä liika humalaan ja joutui putkaan. Hän olikin muutoin sama mies, joka oli ukko Massisen kadulla kiinni ottanut.
VIII.
Olikin taas oikea kesäinen päivä. Hyvillä mielin ukko sonnustautui rakkausasiaansa. Hän oli jo kaikesta niin varma, että oli uskaltanut ostaa kihlajaisviinatkin valmiiksi. Poikakin oli saanut onkensa ja oli tyytyväinen koko maailmaan.
Ja miten toivorikkaana ja onnellisena ukko nyt eleli ja oleili! Kuten omalle pojallensa ainakin puhui hän taas asiastansa pikku Habakukille, puhui veljellisesti ja koska sydän taas niin käski.
"Niin jotta miltä tää nyt sinusta näyttää?… Tää Hilda?" tiedusti hän näet äkkiä. Ja taas poika ymmälle! Ymmälle poika ja sen otsanahka kureiseksi!
"Ka… Niin jotta johan minä sinulle sanoin jotta minä … muutin", selitti silloin isä sitä, että hän oli vaihtanut morsiamiansa.
"Ka… Sen Vapun tähän Hildaan … vaihtaa sukasin."
Mutta epäluuloinen poika jurotteli vain synkeänä, ruiskutteli ja muljautteli. Tupakkaa pannessaan ukko silloin jatkoi tavallisella selityksellä:
"Tää on ravakka eukko … tää Hilda ja … säyseä luonnoltansa, niin että…"
Piippu oli puhallettava selväksi. Nyt hän voi jatkaa:
"Ja se on aina miehelle pääasia se, että… Jotta akka on säyseä ja sopuluontoinen ja… Ja niinkuin nyt ravakka ja … ja hämplänkräkkä, jotta on eukko ja jotta…"
Oli puute sopivista sanoista. Hän puhaltaa pihisti ja koki jatkaa:
"Ka niin… Niin että nappihan se on housuissa se joka… Joka reistingit reilassa pitää!" tokaisi hän loppuselkeyden.
"Pitäköön, vaikka mikä pitäköön… Ja vaikka mikä olkoon hämplänkräkkä, niin en vain pelkää!" murisi epäileväksi synkistyvä poika tähän outoon asiaan, ja niin alkoi ukon mielestä kaikki kirkastua valmiiksi.
* * * * *
Alkoi, mutta aina sattui sumentavaakin. Kun näet ukko ilmoitti, että nyt sitä mennään takaisin Hildan luo, niin poika alkoi jurata ja luimistella. Hän näet muisti, että eilen Hildan pojan kanssa tapellessa hän ei ollut jäänyt velkaa, vaan — onnetonta kyllä — joutunut saamamieheksi. Sen hän tajusi, ja lisäksi hänestä tuntui, että Hilda on, ainakin poikansa puolesta suuttuessaan, kaikkea muuta kuin säyseä. Siksipä hän jo jurahtikin ynseän:
"Enkä tule!"
Ja siinä se taas oli selvittelyjen alku!
"Et tule!" ynsähti ukko ja paukasi ylimalkaisen:
"Senkös pahusta sinä pelkäät!"
Niin! Siinä oli nyt pojalle. Pojan täytyi nyt vuorostansa ruveta kiertelemään, sillä ei hän toki ilennyt tunnustaa, että todellakin pelkäsi, sitä eilistä laskuaan nimittäin.
"Enkä pelkää!… En mitään pelkää!" peitteli hän asiaansa synkeällä uhittelulla, mutta lisäsi vannoen:
"Mutta en vaan tule!"
"Pahus!"
Mutta turhia olisivat olleet ukon suuttumiset, turhia selittelyt. Poika näet vain ynsistyi, ja kun ukko tiedusti taas syytä, kierteli poika jo aivan isäänsä soimaten:
"Niin kun!"
Löysi hän sattumalta näet syynkin ja murisi, jatkaen ajatuksetonta … mitä sylki suuhun toi:
"Kun yhä vaan muutetaan jotta… Ensin Vappua ja sitten kuitenkin
Hildaa…"
Sattuikin se nyt! Ukko ihan kuin hölmistyi siitä. Mutta selvisi hän toki, hapuili sanat ja puolustautua tolkutti:
"Ka… Muutetaan!… Niin jotta… Kehno!" kiivastui hän. Mutta nyt hän hoksasi ja ilmoitti:
"En suinkaan minä nyt niin huikentelevainen ole, jotta otan valitsematta…"
Jotta otan pahemman silloin kun osuu välillä paremman saamaan ja niin jotta:
"Jotta ei sitä valitsematta ole akkaa ottanut muut kuin Aatami, joka… Otti ensimäisen vastaantulijan, vaikka sillä ei ollut … omaa hamettakaan päällä…"
Ei siis malttanut odottaa ja valita, että olisi saanut paremman ja varakkaamman.
"Mutta minkälaisen saikin sitte Aatami … kun valitsematta otti!" vetosi ukko voitokkaana jo tuloksiin ja ynseili: "Sai akan, joka syötti miehellään semmoisen sopan jotta … siitä oli armo ja autuus pois…"
"Mutta eipäs ollut pois!"
"Saakeli!"
"No ei kyllä."
Mene nyt selitä sille! Sotkeutuneena, vihastuneena, Hildan taloon menoa peläten se vain tenäsi vastaan, ja niin oli sukeutua uusi, vaikeasti ratkaistava väittely.
* * * * *
Mutta aivan odottamatta selvisi nyt asia. Paikalle näet osui tulemaan se Hildan kihlattu sulhanen, Jysyrisen poika. Se oli käynyt ostamassa kihlajaisväelle tupakkaa — sillä tänään olivat julkiset kihlajaiset — ja oli nyt paluumatkalla. Ukosta tuntui mies miltei sukulaiselta. Olihan se hänen Hildansa vieras, kenties sukulainenkin.
Ja tämän Jysyrisen tulo se nyt keskeytti isän ja pojan välisen puhelun, estäen siten väittelyn sukeutumasta.
"Ka!…" ilostui ukko ja jatkoi Jysyriselle:
"Niin jotta sinähän se olet se mies … joka oli eilen sen karvarin lesken luona?"
"Ka-a!" laiskotteli Jysyrinen ja myönsi:
"Jonkunhan sitä täytyy iletä minunkin housuissani miehen sijaisena olla!"
"Ka!… Jonkun!" mukasi ukko ja alkaen puhella tästä viivähtämisestään, s.o. kopissa-olostaan, hoksasi hän siinä jo selittää:
"Tulin viivähtäneeksi yli yön kun…"
Mutta löysi hän sopivan syynkin ja antoi tulla:
"Kun oli näet sen … sen nyt Jussi Väänäsen asia toimitettavana niin… Nää herrat…"
Ne ainaiset kiusanhenget! koki hän niille varmuuden vuoksi aivan suuttua ja kertoi:
"Aikoivat ruveta herrat siinä asiassa kettuilemaan ja … Linkslankaria aikoivat ruveta selvässä asiassa tekemään, mutta…"
Arvasihan sen.
"Siitä tuli heille itselleen pietti!" kehaisi ukko voittoansa.
"Herroille itselleen pietti."
"Ka-a… Mikäpäs siinä muu!" Ei näet vaivautunut Jysyrinenkään säälimään sen enempää Sortavalan herroja. Ukko mielistyi häneen. Miehestähän voi saada puhemiehenkin. Niinpä tarjosikin hän sille ryypyn ja alkoi jo pyyntöänsä valmistaen selittää:
"Minulla olisi sille karvarin leskelle vähä niinkuin… Niinkuin nyt … silmänlirkutusta niin", ujosteli ja kierteli hän ja nyt pyysi suoraan:
"Niin jos vaikka sinä olisit siinä … niinkuin … vieraanamiehenä asiassa, jotta…"
Loppusana puuttui. Hän haeksi sitä, ryyppäsi ryypyn, ehti sitä tehdessään löytää sen loppusanan ja tokaisi:
"… Jotta asia tulisi luja ja… Ka niin, jotta mikä on luja, se on myös kilpeä ynnä … ynnä kova!"
"Ka-a… Mikäpäs siinä!" lupautui Jysyrinen, sillä hän luuli ukolla olevan leskelle jotain raha-asioita: mene tiedä vaikka vielä maksuja miesvainajan karvarintöistä.
Ja niin lähti nyt ukko Massinen poikinensa kosimaan Hildaa lopullisesti. Omituista tässä oli ainoastaan se, että hänellä oli nyt puhemiehenä morsiamensa kihlattu sulhanen. Mennessänsä hän mietiksi millä puheilla voisi paraiten peitellä kopissa-olonsa, sillä ei sitä nyt sulhasmiehenä ollessa ilennyt semmoista asiaa päästää julkisuuteen pujahtamaan.
* * * * *
Ei siellä Hildan luona vielä ollut kihlajaisvieraita, mutta parast'aikaa niitä odotettiin. Kahvit kiehuivat, ja Hilda itse oli eilistäkin ihanampi: yllä ristiraitainen hame ja täyssilkkinen huivi päässä. Ei ihme, että ukko tunsi tulevansa kuin taivaan iloon.
Ja oitis hän lyöttäytyi tarinaisille. Eilisestä alusta hän lähti ja niinpä kysäisi:
"Niin jotta kalojako sinä, Hilda, sanoit eilen, jotta minun olisi pitänyt Kiihtelyksestä tuoda?"
Hilda tuskin muisti enää koko asiaa ja tapaili:
"Niin jotta mitä kaloja?"
"Ka… Niitä Loitimojärven säyneitä!" selittää tokaisi ukko ja alkoi valehdella:
"Tääkin poliisiherra pyysi … kun tuli siinä hänen kanssa puheeksi…
Jotta jos minä toisin hänelle ensi kerralla säyneitä niin…"
Kai se nyt toki tällä peittyi koppiasia, laski hän, koki rakkaudenkuumeessa mennä jo asiaan ja ilmoitti:
"Ja hyvinhän se tääkin meidän poika sanoi mielistyneensä tämän Hildan säyseään luontoon…"
Varsinainen sulhanen lämmitteli lieden ääressä isänsä tavoin takuuksiansa ja tupakoi laiskana. Hilda touhusi, tuskin kuuntelikaan. Saapui jo joku kihlajaisvieras… Kohta toinen… Ukolle tuli kiire saada asia valmiiksi.
"Ka … Hilda?" kysäisi hän jo.
"Häh?" Ei se ymmärtänyt.
"Ka…" ilmoitti ukko ja jatkoi:
"Niin jotta … se on tästä pojastakin säyseä parempi kuin äyseä!" koki hän selittää. Tietysti ei Hilda eikä kukaan tarkoitusta tiennyt. Taas uusi vieras. Ukolle tuli kiire.
"Jotta tuota, Hilda?" kysäisi hän jo siinä kiireen touhakassa kuin vierasten tulosta älyn puolesta pökertyneenä.
"Häh?" ei Hilda vieläkään ymmärtänyt.
"Ka!" hikoili ukko. Saapui taas vieras. Pakkasi jo kiireessä hätääntymään.
"Vai mitä, Hilda?" tenäsi hän.
"No!… Niin jotta mitä?" touhusi vain morsian asiasta mitään ymmärtämättä ja aivan kysäisi:
"Häh?"
"Ka tuota!" koki ukko ja niin tokaisi siinä touhakassa sulhaselle,
Jysyriselle:
"Ka niin jotta… Jos sinäkin jo nyt tässä apuna sitä … silmää lirkauttaisi… Sen … vierasmiehen puolesta nyt!"
Ymmästelivät ne vain. Olipa jo Hildan päähän pälkähtää sama ajatus, joka eilen eksytti itsensä poliisimestarin: että näet tämä omituinen ukko on joku älystään orvoksi jäänyt, toisin sanoen hullu.
"Niin jotta mitä?… Jotta silmää lirkauttaisit?" uteli hän jo, asiaa oudostellen. Ei siis auttanut muu kuin siinä monen kihlajaisvieraan kuullen sanoa suoraan jotta:
"Ka sitähän minä vaan arvelin lirkauttaa jotta… Niin jotta arvelin tässä kosia sinua aviosäätyyn ja… Myötä- ja vastoinkäymisten iloon!"
Kaikki vaikenivat. Älysivät jo asian. Hildan silmät lensivät suuriksi.
"Ka", vahvisti ukko, imaisi savut ja selitti:
"Niin jotta eihän se … silmä lirkauttaen pahene…"
IX.
Tämä ukon kosiminen oli tietysti suuri yllätys sekä morsiamelle että kihlajaisvieraiden yhä lisääntyneelle ja lisääntyvälle joukolle. Laiska sulhanen sen näytti kestäneen muita tyynemmin, mutta siltäkin pääsi ääni, kun ukko edelleen ilmoitti hänestä:
"Ja tää vieras mieshän tää lupasi olla tässä minulla niinkuin … niinkuin nyt tänä puhemiehenä…"
"Herrasiunaa!" pääsi silloin Hildalta, ja hän tiedusti hämillään:
"Niin tääkö?… Sinäkö nyt?" käänsi hän kysymyksen suoraan sulhasellensa.
"Ka!" vahvisti ukko sulhasen puolesta kiireesti, mutta nyt väänsi hänelle jo sulhanen, jolle asia oli selvinnyt, väänsi että:
"Ka-a… Mutta tääpä leski kun jo eilen päätti tässä kaupat minun kanssa niin… Tokko tää enää minusta luopunee… Sinun hyväksi nimittäin."
Seurasi ukonkin puolesta synkeä äänettömyys. Pikku Habakuk sen lopetti. Hän näet oli mielistynyt erään vieraan koiraan, silitteli sitä ja hyvitteli sitä pyydellen:
"Se!… Se… Nalte se!"
Mutta siitä ukko sai aiheen purkautua. Hän viskasi vihansa poikaan:
"Paholainen!… Senkö täyttä sinä siitä vieraasta koirasta revit!" karjaisi hän ihan hirmuisesti ja aivan polki jalkaa. Poika oli kuin lyöty.
"Senkin Habakukki!" ynseili epäonnistumisestansa myrtynyt ukko julmana.
Säikähtynyt poika ei uskaltanut nyt suuttuakaan.
"Mokomakin elävä!"
* * * * *
Sikäli kuin tiedetään, alkoi nyt uusi, synkeä vaitiolo. Ukko tupakoi hyvin hartaasti, ja poika muljautteli häneen epäluuloisia silmäyksiä. Ensimäisenä alkoi selviytyä itse onnellinen morsian Hilda. Se näet nyt jo siinä ymmällä päin taas tiedusti ukolta:
"Niin jotta mitä sinä oikeastaan meinasit?"
"Ka-a… Eipä tässä mitä!" tupakoi ukko synkkänä. Vaiettiin. Mutta täytyihän siinä jotain keksiä, ja niinpä ilmoitti ukko:
"Ka niistähän minä vain arvelin kysyä … niistä säyneistä… Niin jotta paljonko sinä maksaisit kilosta?"
Se auttoikin asiaa hyvään alkuun päin. Sillä oikeastaanhan Hilda oli hyvillään siitä, että hänellä oli kihlajaisissaan toinenkin sulhanen tarjolla. Sillä kukapa todellinen nainen ei moisesta aivan ylpeilisi. Säveäksi ja säyseäksi hän siis heittihekin ukolle, ensimäisenä sille ryypyt tarjosi ja niin piti ukkoa kuin sulhastansa.
Ainoastaan ne kihlajaisvieraat yrittivät vaivata. Eräs mies jo ilkeyksissään kysyä tokaisikin:
"Niin jotta sattuiko sinulle niin jotta… Että osuit puulaakissa kosimaan?"
Siis yhtiössä. Mutta Hilda ei sallinut ylimääräistä sulhastaankaan pilkata, vaan oitis rähähti miehelle äkäisen:
"No!"
Ja ynseänä hän sille ukon puolesta, muita miehiä morkkaillaksensa, erehdyksessä oman sukupuolensa vahingoksi jatkoi:
"Ikäänkuin sitte teistä muut miehet eivät puulaakissa, sillä… Kenenkähän luulet teistä olevan sen, jonka morsiamella ei jo olisi muutakin kuin monta sulhasta!"
Mies moisesta äkeästä puheesta hölmistyi ja tolkutti:
"Ka… Niin jotta tietäähän sen tää… Ka tää kuka nyt on itse vaimo Israelissa!" sotkeutui hän vahingossa omaksi edukseen. Ukko oli kaikkein pahimmasta siis jo pelastunut, ystävystyi Hildaan, pelastajaansa, ja nyt jo rohkeampana jatkoi, asian peitteeksi tapaillen:
"Ka niin…"
Hän imaisi savut, selviytyi ja lisäsi jatkon:
"Niin jotta niistä kaloistahan minä arvelin, sillä… Sillä särvintähän se sielukin vaatii…"
Ja siitä herahtikin nyt apu. Eräs vieraista näet, luullen olevan puheen oikeasta kalakaupasta, kysäisi:
"Onkos tää toinen vieras kalakauppias?… Niin jotta tää sinä nimittäin?" selvensi hän itselleen ukolle.
"Ka", myönteli tämä. Ja lisäsi ylimalkaisen:
"Kun sitä kuka järvenrannalla elää, niin se aina … järvivettäkin näkee!…"
"Ka… Niinpä sitä!"
Ja niin alkoi tukala asia helpoittua. Nyt kykeni ukko jo valehtelemaan:
"Tää poliisiherra se tää vain tahtoi niitä … kaloja ostaa jotta…"
Sanoista oli köyhyys.
"Jotta", rikastui hän toki. "Jotta se on herrojenkin mahaan pantu sekä sisään- että uloskäyminen… Kalallekin nimittäin", filosofeerasi hän jo ihan ajatusrikkaana.
"Niinpä se!" mukasi äskeinen kysyjä, ja toinen lisäsi:
"Ka… Sopiihan sitä … herrojen mahaan … kalaa jos kuorettakin…"
Ukolle se oli hyvä sanoma. Ihan oli kuin voita vehnäselle, että pääsi nyt pulasta pelastuakseen kiinni johonkin, vaikkapa herrojen isoon mahaan. Halukkaana hän siis myönsikin:
"Ka… Nehän ne aina tätä alamaista kansaa… Ne herrat!"
Ja synkkänä hän tupakoi, puhui, synkistyi ikäänkuin muka herroille ja jo niitä sadatteli, selittäen:
"Panevat raskaat maanvaivat ja verot kansalle ja…"
Se nyt oli selvä. Hän lisäsi:
"Niinkuin profeetta Hoseakin herroista sanoo jotta… Jotta kussa herrat ovat, niin siellä ovat maanvaivat, niin jotta… Jotta siellä ei Pasikaan iloisesti laula…"
"Ka eipä se… Pasikaan suuressa murheessa käkenä kuku!" Se todistettiin, ja asia alkoi ukolle siten kirkastua. Toivorikkaana sälytti hän äskeiset vastoinkäymisensä herrojen niskaan, ja niin alkoi laueta tämä hirveä pula.
Mutta jatkamme.
* * * * *
Huone täyttyi jo tupakansavusta. Ukko oli saanut morsiameltansa lisäryypyn ja entistä rohkeampana selvitteli hän nyt edelleen pulaansa auki, puhellen:
"Minulla, näet, on samalla tiellä … tällä nyt kalankauppatiellä … on oikeastaan morsiankin jo merrassa…"
"Ka niinpä se!" myönsi oitis eräs mies, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin sitte heti kysäisi:
"Niin jotta morsianko sinä sanoit?"
"Ka… Se Antti Voutilaisen leski!" vahvisti ukko ja heti alkoi morsiantansa kehua:
"Silmälle hyvin liprakka ja … luonnoltaan iloinen ja heilakka eukko on", ylisti hän sen ihanuutta ja kehaisi: "Niin jotta Herra on puhaltanut sen eukon molempiin sieramiin sen … elävän hengen jotta… Jotta se on silmälle liprakka ja … liprakka ja heilakka eukko…"
Kelpasi siitä morsiamesta ylpeillä! Hän ylisti:
"Niin jotta se on niinkuin kukkanen kedolla!"
"Ka… Kukkanen!"
Se myönnettiin ja taas ryypättiin. Pulastaan pelastuneena kehaisi nyt ukko jo itseänsäkin:
"Ja minä taas puolestani … mitä nyt vaimoväkeen tulee niin… Niin jotta kun kerran käteni auraan lasken niin… Taakseni en vilkaise…"
Uskollinen hän on siis Vapullensa, sitä hän selitti.
"Ka… Vai niin sinä maltat … aina vain samalla oksalla istua!" myönnettiin miesten puolelta ukon ilmoitus todeksi.
"Kai" vahvisti ukko ja ihan vielä lujitti, kehaisten:
"Niin että niinkuin Aatami…"
Niin uskollinen ja vakava hän on.
"Ka … Aatami!" myönsi mies, kävi sylkäisemässä ja lisäsi:
"Niin jotta Aatamiko sinä sanoit?"
"Ka … Aatami", myönsi taas ukko ja selitti:
"Sillä Aatamikin kun kerran Eevaan rakkaudessa … niinkuin silmää liplaprasi niin… Toiseen eukkoon ei enää katsahtanut eikä… Toisen miehen vaimossa ei … jalkaansa kiveen loukannut…"
Oli siis naisasioissa vakava mies, kuten hänkin. Hyvillään hän tupakoi ja todisti Aatamista:
"Kuunteli vain kun oma Eeva laulaa lirkutteli paratiisin lauluja."
"Ka… Varjelihan se Herra Aatamia … siitä synnistä niin jotta … se oli vakava ukko!" todistettiin yhä sakenevasta savupilvestä. Oli syvennytty siis elämän syviin kysymyksiin ja unohdettu ukon ikävä asia. Nyt jo eräs mies kuin Aatamin aikoja kadehtien valitteli:
"Mutta nyt kun näitä on jo … näitä Eevoja jotta… Niin jotta harakka hyppii ja kikattaa jo joka seipäässä ja … sitä omenaansa tarjoaa niin…"
Mene siinä silloin ja kestä kiusaus!
"Ka…"
Mutta silloin jo rähähti Hilda äkeästi oman sukupuolensa puolesta:
"Tokihan niiden tarvitsee teille tarjota ja kikattaa jotta… Niin jotta tutkisitte vain miehet omaa kohtaanne, jotta tokko vaellatte siinä asiassa yhtä vakavasti kuin Aatam vaelsi ja … niinkuin tää vieras isäntä sanoo vaeltavansa!"
Miehet vaikenivat. Mutta ukko Massisella, jonka vakavuudesta itse morsian nyt näin todisti, oli aivan autuas olo.
"Ka!" kainosteli hän siinä jo tuon näin ylistetyn hyveensä puolesta.
"Niin jotta!" Ihan oli tulla sanaköyhyys kainouden vuoksi.
"Jotta", tapaili hän: "Jotta … niinhän se Nebukatnedsarkin… Laski allensa kaikki Israelin sukukunnat…"
"Ka… Ne…"
* * * * *
Olikin jo vierasta tuvan täydeltä. Mutta pois halasi nyt ukko, sillä ei häntä sittekään miellyttänyt tämä toisena, ylimääräisenä sulhasena olo. Hyvä vain että oli jaksanut näin kunnialla sotkea asian, että voi lähteä talosta niin virheettömänä kuin se näissä oloissa oli hänelle enää mahdollista.
Ja niinpä hän tekikin jo lähtöä. Ryyppy elelehti hiemasen päässä, niin että antoi hitusen puhetuulta, mutta humalaa hänessä ei ollut pisaraakaan vielä.
"No!" alkoi hän jo hyvästellä voitokasta kilpakosijaansa. Isällisesti selitteli hän sille erojaisiksi:
"Niin jotta tuota… Tää nyt … tää avioliitto sinulle!" tapaili hän toimessaan. Hilda kuunteli aivan hartaana tämän vanhan miehen viisaudensanoja.
"Avioliitto tuota!" jatkoi ukko sulhaselle: "se on… No…"
"Ka!" myönsi laiska sulhanen sen todeksi. Ja eräs miehistä vahvisti:
"Ka niinpä se on … Tää avioliitto…"
Se oli selvä. Ukko imaisi savut.
"Se on vähä simppeli laitos … avioliitto!" vahvisti toinen mies sillä välin. Ukko oli jo savunsa imaissut ja sanansa koonnut ja nyt jatkoi sulhaselle, neuvoen:
"Niin jotta se on pääasia rakkaudessa jotta eukko ei ole liian kerkeä ja häpräkkä ja jotta…"
Vieläkin sattuvampaa sanaa hän siinä etsi, ja sillä välin mukasi sulhanen velton:
"Ka-a…"
Hilda kuunteli ihan hurskaana. Ukko sylkäisi, sai sanat ja taas todisti:
"Ka niin!… Jotta akka ei ole … häpräkkä…"
"Ka-a!… Häpräkkä…"
Ja joku vieraskin todisti siihen että:
"Ka!… Niin!… Jotta akka ei saa olla … häpräkkä!"
Se nyt oli selvä. Nyt ukko aivan vakuutti sulhaselle:
"Ja sitten se toinen pääasia on avioliitossa se jotta…"
"Ka-a… Sehän se…"
"Jotta", jatkoi ukko neuvoansa: "Jotta jos mies karsinaan kupsahtaa niin jotta … jotta et pökerry."
Selvittäytyy siis pulasta, jos siihen joutuu, eikä anna hädän voittaa.
"Niin jotta ei pökerry", tenäsi hän ja oli jo lähtövalmis. Hilda kuunteli ihan kädet ristissä vatsan kohdalla.
"Ka… Niin", touhusi ukko lähtöä ja vielä avioviisautta neuvoen toisti sulhaselle:
"Niin… Niin, jotta jos kerran akka ei ole häpräkkä niin… Niin silloin se on sinullekin… Se on jämpti!… Vörklööri ja jämpti…"
Ja savut hän imaisi, kontin nyhtäisi hartioillensa ja tyhjennettyään vielä aivan suunsakin juhlapuhtaaksi pankon edessä hyvästeli morsiantansa siitä kalakaupasta jotenkin saadulla epämääräisellä:
"Ka niin sitten, Hilda!… Niin jotta niinkuin sanoit niin… Kuusi kiloa kuoretta ja… Vaikka sitten seitsemän säynekalaa!"
Ja niin työntyi hän poikinensa ulos, mieli oli jo käännettynä alkuperäiseen morsiameen, Voutilaisen Vappuun, joka asui eräässä Sortavalan maakylässä.
Mutta ahkerasti etsiskelivät poliisitkin sitä hengenvaarallista hullua, joka oli karannut särettyänsä säpäleiksi kopin oven.
X.
Tuntuipa ukosta aivan hyvältä, kun oli taas päässyt oman poikansa pariin, pois vieraiden ihmisten joukosta ja erilleen omituisesta pulasta. Niin oli kuin olisi taas päässyt oman Kiihtelysvaaransa tutuille maille, ihanan Loitimon rannoille, missä eine maistuu niin oivalliselle ja ruokalepo on kuin autuaiden unta ja kevättoukojen kyntö kuin ihanaa jumalille uhraamista. Kotoista siellä on pikku kina, omaa erehdys ja sauna lämmin kuin äidin lempeä syli, eikä koske siellä naapurin puraisukaan kipeästi, vaan niin on vain jokapäiväisessä elämässä kuin vaihteluna kuten kovahko urpu lempeässä vastassa, joka saunassa sivuille autuuttansa pehmoisesti jakaa.
Ei siis ihme, jos hän taas kiintyikin ainoaan poikaansa lujasti kuten aina. Niin hän takertui siihen kuin takertuu takkiainen ohdakkeesen Loitimon ihanilla rannoilla.
* * * * *
Niinpä vaelsivat nämä erottamattomat ystävykset Voutilaisen Vapun maakyliä kohti. Eräässä paikassa he istahtivat tien viereen tupakoimaan. Isästä tuntui, että hän oli velvollinen tekemään asiastansa tiliä pojalle. Hän mietti, tupakoi ja niinpä lopuksi ilmoittaa sukaisi:
"Ei se oikein lykästänyt… Tää Hildan otto, sillä…"
Mutta mitäpä poika siitä! Tupakoi vain ja olla jurotteli olojansa.
"Sillä", jatkoi ukko mietesavut imaistuansa, "sillä se on aina tää naima-asia niin … kipperehtävä ja … kipperehtävä ja hunklunkraava kapine tää rakkaus jotta", selitteli hän ja korjasi:
"Niin jotta arvelin jotta olkoon sitte tää Vappu…"
Poika tupakoi jo synkkänä, epäilevänä.
"Ka!… Niin!… Tää Vappu!" täytyi siis ukon selittää lisää ja nyt hän jo tiedusti:
"Niin jotta sama kai se sinullekin on … onko se Vappu vai Hilda?"
Mitäpä poika olisi voinut siihen vastatakaan. Niinpä ukko hänen puolestansa päättelikin:
"Ka… Mitäpäs sinä siitä kinaisit sillä… Niin jotta pääasiahan se on vain se jotta on akka!"
Poika kuunteli vain ja veteli savuja. Ukon täytyi siis toistaa:
"Ka niin… Jotta akka!"
Ja hän innostui jo selittelemäänkin:
"Ja siksi toisekseen."
Asian hyviä puolia hän aikoi nyt kuvailla ja selitteli siis:
"Toisekseen tällä Vapullakin on monet omat etunsa tähän Hildaan verraten… Niinkuin nyt esimerkiksi…"
Olihan niitä moniakin etuja, jos vain osaisi ne etsiä. Ja etsikin ukko.
Hän jo selitti:
"Ensiksikin tää Hilda on … niinkuin nyt yleensä kaupungin akat… on … häpräkkä!"
Se johtui mieleen omista taannoisista puheista. Ei poika ääntänyt.
"Ka… Häpräkkä!" täytyi siis ukon toistaa, jopa selittääkin että:
"Niinkuin kuulit sulhasen itsensäkin sanovan jotta… Jotta akka ei saa olla häpräkkä, eikä … ei heilakka…"
"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti hän pojan mielipidettä.
"Tästä minun naimisestani mitä arvelet?" täydensi hän, kun synkeä poika vaikeni ja oli ymmällä.
"Vaikka mitä arvelen!" murahti poika vihaisena, epäilevänä, kuin itsekseen mörähtäen. Ukolle se riitti. Hän täydensi:
"Ka… Sitähän minäkin… Niin jotta johan minä tiesin, jotta et sinä rupea vastakynttä vetämään ja… Ja niinkuin jo sanoin niin… Vapulla on omat hyvät puolensa ja… Niin jotta mikä on niin … se on meidän omaksi autuudeksemme tallelle pantu!" täytyi siinä taas mennä hengellisiin. Hän imaisi jo lähtösavut ja neuvoi ja varoitti poikaansakin:
"Niin jotta kun sinäkin milloin otat akkaa, niin katso jotta… Jotta se ei ole heilakka ja… Jotta kaikki tavarat on tallelle pantu… Autuudeksemme tallelle pantu…"
Ja toiveikkaana alkoi hän polkea edelleen Vapun kotiseutuja kohti. Ei hän aavistanut, että häntä haeksi poliisi. Vielä vähemmin tiesi hän siitä, että eräs Sortavalan poliisi kosiksi Vappua, vaikka Vappu kyllä oli viivytellyt asian lopullista päättämistä.
Ja sitä hän taas oli viivyttänyt siitä syystä, että tiesi Massisenkin olevan sulhaseksi tulossa. Vasta sen nähtyänsä hän oli päättänyt valita ja ottaa sen, joka paremmalta näyttää.
* * * * *
En voi olla kertomatta erästä pientä sivutapausta. Se näet lopulta vaikutti sittenkin heidän matkansa vaiheisiin, aiheuttaen niissä aivan käänteen.
Siinä miltei aivan heidän tiensä varrella oli näet Sojosen heinälato. Poikaviikarit olivat siinä tupakoineet, sytyttäneet ladon palamaan ja tulen huomattuansa juosseet karkuun kuin siivelle lyödyt, etteivät vain tulisi ilmi.
Ja niinpä palaa lekotteli rutikuiva heinälato rauhassa keskellä poutaisinta tyyntä kesäpäivää ja juuri kun isä ja poika osuivat siitä ohi vaeltamaan. Poika sen huomasi ensiksi ja huudahti ihastuneena:
"Voi! … Lato palaa!"
Se oli hänelle suuri riemu. Kohdalle tultuansa pysähtyivät he katsomaan tätä rauhallista kokkoa. Sammuttamisyrityksethän olisivatkin olleet aivan turhat.
Ja samaan aikaan osui ajamaan ohi eräs kyläläinen. Sekin pysäytti hevosensa, ja nyt ukko arveli sille rauhallisena:
"Saas nähdä miten pian tuo lato ennättää palaa perustuksiaan myöten."
Mutta ajaja tointui. Hän löi hevosensa juoksuun ja niin riensi viemään sanaa taloon. Kun väki saapui palopaikalle, oli lato jo tuhkaläjänä. Sen palon syitä arveltiin puoleen jos toiseenkin, ja lopulta kääntyi epäluulo noihin tuntemattomiin kulkijoihin. Varsinkin ukon ihmeellinen arvelu oli pannut uskomaan, että nuo katselijat olivat joitakin hulluja, jotka olivat sytyttäneet ladon saadakseen nähdä, "miten pian se palaa perustuksiaan myöten".
Mutta kulkijamme olivat jo matkojensa päässä ja menepäs ja ota ne kiinni! Sanoma toki levisi Sortavalaan, saapui poliisin kuuluviin, ja niin sai se vihiä minnepäin karannut hullu oli paennut. Samalla todisti tapaus poliisille mikä vaarallinen mies mokoma vaeltaja oli, ja niin alkoi etsiskely siltä taholta.
* * * * *
Pientä muutakin niinsanottua yhtä ja toista tapahtui jo tämän pitkän naimamatkan varrella. Poika nimittäin ikävöi jo kotijärvensä Loitimon rannoille. Uutta onkeansa hän tietysti halusi siellä koettaa työssä ja näyttää sitä toisille pojille. Ei siis ihme, että hän siellä ukon kintereillä yhä polkiessaan oli jo alkanut hiljakseen jurnitella. Hieman äreä hän siis oli, kun ukko hänelle selitteli naima-asian ongelmia.
Mutta ahkerasti vain piti ukko puhetta vireillä näistä miehelle niin tärkeistä asioista. Nytkin hän taas selitteli:
"Mutta vieläkin minä tässä ajattelen, jotta on se todellakin ihmeellinen asia … tää naima-asia… Niin jotta kun sitä vaan ei ilman akkaa tule toimeen!"
Hetken kuunteli sitä äreä poika, mutta kun ukko yhä vain jatkoi ja oudosteli, niin ärähti jo pikku mies vihaisen, ynseän:
"Tuleepas toimeen!"
Ukko mietti.
"Ka… Tulee kuka tulee!" arveli hän lopuksi, mutta väitti:
"Mutta tavallinen mies ei tule ilman sitä toimeen."
Mutta poika vain jurasi salaisuudessa Loitimoansa ja oli siis ynseä asialle. Sukeutui väittely. Ukon täytyi siinä asiansa puolustukseksi ottaa tuore esimerkki:
"Esimerkiksi nyt tää äskeinen karvarin leski ja sen sulhanen", vetosi hän tosiasiaan.
"Niin jotta siitä sen nyt taas näet, jotta se pitää miehellä olla…
Tää rakkaus", veti hän siitä johtopäätöksen.
Mutta ei poika:
"Eipäs pidä olla!" tenäsi se vain ja väänsi häränsilmää.
"Ei pidä!" tuskastui tietysti ukko ja koki selittää:
"Ota nyt esimerkiksi vaikka Kiihtelys!"
Niin. Pojan täytyi siinä vaieta, sillä kysymys oli outo.
"No!" ilkkui ukko silloin voitokkaana ja lisäsi:
"Niin jotta mistä olisi saatu Kiihtelykseenkään asukkaat, jos ei rakkautta olisi ollut?"
Mutta nyt myrtyi poikakin kinaamaan ja uhitteli:
"No olisi kyllä saatu… Vaikka mistä olisi saatu!"
"Olisit… Saakeli!" suututti moinen älyttömyys ukkoa, ja hän tiukkasi:
"No sano mistä olisi semmoinen jumalaton kansanpaljous saatu
Kiihtelykseen?… Senkö helvetistä se olisi tullut?"