ETOLEENSKA (Juo sen yhteen rupeamaan):
Kiitos kiitos hyvä lapsi, minun täytyy joutua! (Menee.)
12 kohtaus.
Hykärinen, rouva Ulla Pahlman ja Leila. (Molemmat rouvat seisahtuvat kadunkulmaan taaempana, Leila lukee kirjaa.)
ROUVA HYKÄRINEN (Näyttäen kädellään):
Tuossa pöntössä se istuu, sievä se on raukka ja niin pleiki!
ULLA
Voi voi, viidentoista vuotias sanoit sinä, saman ikäinen olis minunkin tyttöni!
ROUVA HYKÄRINEN
Jos sinä sen ottasit, niin vissisti sillä tekisit Jumalalle palveluksen, se on niin kärsinyt!
ULLA
Onko se?
ROUVA HYKÄRINEN
On, sen isä kuuluu olevan niin kummallinen, se lyö ja rakastaa.
ULLA
Voi, voi — sanoitko sinä, että sillä on laulunääntä?
ROUVA HYKÄRINEN
On, olen itte kuullut, väliin se kuuluu hyräilevän aivan omia uusia laulujakin!
ULLA
Herra ääretön, niin kait se minunkin tekis, sillä Aape on niin soitannollinen!
ROUVA HYKÄRINEN
Mitäs siis epäilet? (Tulevat lähemmäksi.) Mennään ohi, niin saat nähdä minkä näköinen se on! (Menevät ohi kioskin, Leila huomaa rouva H: n, nousee ja tervehtii, menevät.) No mitäs pidit?
Ulla
Herra ihme, tuolla tulee Aape, joudu nyt! (Katoavat).
13 kohtaus.
Leila ja Albert Pahlman.
ALBERT (Nuori kaunis, pitkätukkainen, taiteellisesti puettu, tummaverinen mies):
Hyvää iltaa neiti Leila, kuinka kauppa hurisee?
LEILA
Kiitos, ei oikein hyvin!
ALBERT
Sepä ikävää, no kuinkas jaksetaan?
LEILA
Kiitos ei oikein — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Sepäs vielä ikävämpää! Saanko vähän tulta! (Leila sytyttää papyrossin.) Kiitos, mutta Herra Jumala teidänhän pieni kätenne on aivan sininen, eikö nyt jo voi sulkea kioskia ja mennä kotiin?
LEILA
Ei vielä, vasta kello kahdeksalta!
ALBERT
No, sepä nyt kaikkein ikävintä, mutta kuulkaa neiti Leila, minun täytyy puhua teille eräästä ikävästä asiasta!
LEILA (Nauraen):
Mutta teillähän on vain ikävää ja ikävää! (Nauraa.)
ALBERT
Nähkääs minun täytyy varoittaa teitä eräästä asiasta!
LEILA (Uteliaana):
Noh!
ALBERT
En minä oikein tiedä, kuinka sen nyt sanoisin niin hienotunteisesti, etten teitä loukkaisi!
LEILA
Hyvä Jumala mitä se sitten on?
ALBERT
Rauhoittukaa neiti, no niin —, tehän tunnette sen herra Savanderin!
LEILA
Kyllä, entäs sitten?
ALBERT
Hän on minun ylioppilastoverini, ja lukee kaunotieteitä ja harrastaa musiikkia!
LEILA (Kärsimättömästi):
Kyllä minä kaiken tuon tiedän, mutta mitä se tähän kuuluu?
ALBERT
Minä vaan sanon, että tunnen hänet hyvin!
LEILA
Sepä hauskaa, kyllä minäkin tunnen häntä aika paljon, hän on hyvin hauska — —
ALBERT
Hän käy siis täällä usein?
LEILA
Niin, joka päivä, ja juo hyvin!
ALBERT
Eikö hän tee muuta kuin juo?
LEILA
Tietysti, hän puhuu paljon, hauskasti ja kauniisti ja maksaa hyvin juomarahaa!
ALBERT
Minä varoitan teitä, olkaa varuillanne häneen nähden!
LEILA (Naivisti):
Miksi?
ALBERT
Hän nähkääs ei ole hieno, minä tunnen hänen mielipiteensä ja tarkotuksensa!
LEILA (Loukatusti):
Fyi, se ei ole totta, minä pidän paljon hänestä enkä kärsi häntä sätittävän, te olette ilkeä, herra Albert!
ALBERT
Voi olla, mutta hän ei ole hieno!
LEILA (Innostuneesti):
Ohoh, eikö hänellä ole muka yhtä uudet ja fiinit vaatteet kuin teilläkin, melkein joka päivä on hänellä uusi kravatti!
ALBERT
Voi, voi hyvä neiti, noinko te minut ymmärsitte?
LEILA
Älkää pahastuko, mutta mihinkä te oikein tahdotte tulla?
ALBERT
Neiti Leila, minä vakuutan kautta kunniani, että tarkoitan teidän parastanne! (Leila antaa tulta.) Kiitos, tarkoitan, etten soisi teille mitään pahaa!
LEILA
Niin, kyllä minä tiedän, että te olette kovasti hieno, ja niin hyvä, mutta nyt en minä teitä ymmärrä!
ALBERT (Päättäväisesti):
No niin, sanon sen yksinkertaisesti, olkaa varovainen herra Savanderiin nähden, sillä minä tunnen hänet paremmin kuin te, en suotta eilen illalla kuunnellut hänen puheitaan ja aikeitaan, hän puhui paljon teistä ja tästä illasta! Tehkää minulle mieliksi, luvatkaa neiti Leila, luvatkaa nyt!
LEILA (Ymmällään):
Kyllä minä lupaan, mutta en minä nyt oikein ymmärrä mitä minä lupaan!
ALBERT
Varovaisuutta neiti Leila, — ei, mutta hyvästi nyt, tuolla näkyy tulevan isäni! Hyvästi! Minä pidän silmällä teitä, teidän hyväksenne! (Menee kiireisesti.)
14 kohtaus.
Leila ja Savander.
SAVANDER (Ajaa pyörällä ohi Leilan kioskin ja huutaa):
Minä tulen myöhemmin, vien vaan pyörän kotia! (Heiluttaa nenäliinaa,
Leila vastaa.) Terve näkemiin!
LEILA (Huutaa):
Terve hauska Urho, sinä olet aina vitsikkäämpi kuin Albert herra!
(Heiluttaa nenäliinaansa.)
15 kohtaus.
Leila ja Adolf Pahlman.
PAHLMAN (Noin 50 korvissa oleva senaatin vahtimestari kantaa nahkahihnasta salkkupinkkaa, kaukaa huutaen):
Iltaa, iltaa neiti, lasi valkosta, uh — huh — kuuma on, ei silti, että minun tarvittis noita kantaa, kyllä kruunu vosikatkin pistoovais, mutta mitäs hittoo, kyllä kait minä ne jaksan kantaa, jos herra sinatööri aikoo jaksaa ne lukea! (Nauraa kräkistää: ) Huh, huh. (Juo.) Tämä menee aivan jalkoihin, oikein tekis mieli hikkasta kuin ennen maalaisukot limplaatia juodessaan! (Hihkuu leikillä ja nauraa.)
LEILA (Nauraen) Aij, jai ei pidä, poliisi tulee ajamaan pois niinkuin taanoin erään poikalauman!
PAHLMAN (Rehentelevästi):
Ohoh, ei ne pitkätuppiset koske kiiltonappiseen, kyllä minä tunnen
Hänen Majesteettinsa parakraafit paremmin kuin pitkätuppiset! (Nauraa.)
Hik — vielä yksi se maistuu, uh, huh ei ole enään pitkä matka
senaattoriin.
LEILA
Tunteeko herra Pahlman erään vahtimestari Emblundin? Se on minun tuttujani!
PAHLMAN
Vai niin, kyllä minä sen tunnen, minähän siitä tein keisarin virkamiehen!
LEILA
Ai, se on totta, Emblundska siitä puhu!
PAHLMAN
Aivan oikein, me ollan kanssakäymisessä sen herrasväen kanssa! (Nauraa.
Leila yskii.) Onkos tuolla kylmä?
LEILA
Kyllä vaan, täällä on jäitä lattian alla, jotta vesi pysyisi kylmänä, ai kuinka ne jäät huokuvat kylmää, vaikka lattialla onkin trasumatto!
PAHLMAN (Osaaottavasti):
Oi, joi, neidillä on yskänalku, ettei vaan noin nuorella ijällä lyö keuhkotaudiksi! (Kadulta kuuluu juopon rullatusta.)
LEILA (Kuunnellen):
Missähän poliisi nyt mahtaa olla, kun sitä tarvittas?
PAHLMAN (Yhä entisestä asiasta):
Tyttö parka, kyllä te olette liiaksi heikko tuolla jäiden päällä istumaan, parempaankin paikkaan noin sievä tyttö voisi päästä!
LEILA
Jaa, mutta kun on köyhä! (Hoilotus lähenee.) Taas juopuneita, oi, minä niin pelkään niitä, ne ovat niin ilkeitä!
PAHLMAN
Ei hätää mitään, kyllä minä ainakin tällä kertaa suojelen hävyttömyyksiltä! (Katselee: ) Kas tuolla ne tulla ketkottavat käsikädessä, suoraa päätä vaan tänne!
LEILA (Pistää päänsä ulos mahdollisimman paljon kioskista ja silmäilee levottomasti ensin yhteen, sitten vastaiseen suuntaan, kiljaisee ja vetäytyy sisälle):
Hyvä Jumala!
PAHLMAN
Niinhän neiti meni kuin näkki kuoreensa, ei hätää, ei hätää, no miksi nyt noin vavista.
16 kohtaus.
Valtonen ja Virselli sekä edelliset.
VALTONEN (Hoiperrellen, tullen vasemmalta ja pitäen Virselliä käsikoukusta):
Tul' tul' ystävän minun kanssani tanssimaan — —
LEILA
Jumalani, se on minun isäni!
PAHLMAN
No, älkää nyt noin pelästykö, ihanhan olette kalpea kuin posliini, onko teidän isänne paha?
LEILA (Hätäisesti):
Ei, ei — hyvä Jumala, hän on taas niin kovin humalassa!
PAHLMAN
Ei hätää, kyllä minä — — (Pui nyrkkiä.)
LEILA (Keskeyttäen):
Ei, ei — hän on kuitenkin minun isäni!
VALTONEN (Lähellä Virsellin kanssa):
Tul' tul' ystävän, minun kanssani juo-maan! Kyllä meittin likka pistoovaa ilmaseks' suutaa!
PAHLMAN
Tuo on häpeemätöntä!
LEILA
Ei, ei — se on minun isäni!
VALTONEN (Laulaa):
Kun meirän kaivosta vesi loppuu, niin torin reunas on lähre vaan, frali-lali, laa — —
VIRSELLI (Laulaa). — Älä orjajoukko halppa — — —
PAHLMAN
Missä nyt kaikki poliisit ovat, ei tuommoinen kadulla sovi!
LEILA
Ei, ei hyvä herra Pahlman!
VALTONEN
Ehtoota, päivää, lyös tohon tiskiin suutaa, on niin saamarin jano, no, no Virselli tul' vaan kyl' meirän likka kustantaa! Ehtoota herra pastori — —tämä on minun rakas likkani johonka minä mielistyin, — ilman sitä, — no sassiin ny'!
PAHLMAN
Älkää räysätkö, ei se sovi!
VALTONEN
Ilman sitä, kukas tässä räysää!
LEILA (Tarjoten lasia):
Juokaa isä, olkaa hyvä, Virselli!
VALTONEN
Ilman sitä, mutta mitäs pastori täältä hakee, se on minun likkani!
PAHLMAN (Äreästi):
En mitään, olkaa huutamatta ja kohdelkaa lastanne paremmin!
VALTONEN
Ilman sitä, kyllä minä siitä likasta vaan tykkään yhtä paljon kun pastori lapsistaan! (Juo.) Kippis Virselli! Vesikin on joskus saamarin hyvää!
LEILA (Kurottaa päänsä ulos luukusta). Menkää hyvä herra Pahlman, ettei tulisi riitaa, ne ovat niin — — —
PAHLMAN
No hyvästi sitten! (Menee.)
VALTONEN
Kuules Virselli, minä pirän paljon tosta likastani, vaikka se toisinaan tuppaa sturskiksi, ilman sitä, mutta sen vian saa pois remmillä, siltä feutorouna-vainaalta peri se pahan sisun, ilman sitä, mutta kyllä sillä sittenkin on minun hyvä luontoni! (Juovat.) Kippis, ilman sitä, mutta minulta se on perinyt pirun hyvän laulun — äänen ja pulskan naaman! (Nauraa ja hikkaa.)
Virselli (Rallattaen):
»Pappa hyvä ja tyttö hyvä ja molemmat ne hyvät». (Juo.) Kippis, kyllä sen näkeekin viisas ihminen, että sinä tykkäät tosta likastas, ja se on oikein se! (Leila on kaiken aikaa hiljaa silmät maahan luotuina.)
VALTONEN
Ilman sitä, mutta mennäänks taas —
Virselli
Äläs ny, kun juon, noh!
VALTONEN
Mennään vaan, mua janottaa, äsh ei vesi auta, se pitää olla sitä kahren hevosen kaljaa, ilman sitä, mutta voinks' minä jättää mun likkani tonne klasikaappiin, Virselli se on minun oma likkani, ilman sitä! (Poistuvat kulkien käsikoukussa ja puhuvat ja laulavat sekasin.)
Virselli
Trakst kommer vi paakast me kaks valkosta hevosta!
17 kohtaus.
Leila ja poliisi.
POLIISI (Tulee juosten, on ollut vaihdos):
Mikäs melu täällä taas, kas vaan hampuusia! (Leilalle ohimennessään: )
Neiti seurustelee liian tuttavallisesti hampuusien kanssa!
LEILA (Häveliäästi ja pidätellen itkua):
Niin minun täytyi! (Poliisi juoksee juopuneiiten jälkeen.)
18 kohtaus.
Savander ja Leila.
LEILA (Itkee pää pöytään painuneena):
Isä, isä — —
SAVANDER (Tulee viheltäen, hienosti puettu, kaunis nuori mies): ohoh, jokos menekki alkaa olla niin hyvä, että neiti on ruvennut itse prykäämään silmillään limonaadia? (Keikailee: ) No eikö kraanavesi enään riitä? (Nauraa.) Aij, jai! (Vakavammin: ) No, mitäs saamaria, vettä tulee kuin kukkakannusta! (Äänettömyys.) Pieni Leilani, älä nyt noin, mikä sinulla on, elämäni ruusu, sano? (Silittää Leilan hiuksia.)
LEILA (Nostaa äkkiä päätä, tiukasti):
Ei mitään, jättäkää minut rauhaan! (Painaa, päänsä.)
SAVANDER
Vai sillä lailla yleisöä palvellaan! (Kylmästi: ) Lasi punasta limonaadia!
LEILA (Lyhyesti):
Tässä!
SAVANDER (Hellemmin):
Neiti hyvä, enhän vaan minä ole teille mitään pahaa tehnyt, sanokaa toki
LEILA
Ei!
SAVANDER
No, mutta miksikä minulle noin yrmivästi?
LEILA (Lempeämmin):
No, enhän minä, älä nyt viitsi Urho teititellä minua, se kuuluu niin hassulta!
SAVANDER (Nauraen):
Olenko minä hassu!
LEILA (Nauraen):
Ei, kun kissan tassu!
SAVANDER (Juoden) Jossa ei ole kynsiä!
LEILA
Jossa on kynnet, mutta piilossa!
SAVANDER (Nauraa hohottaa täyttä kurkkua).
LEILA
Mitä siinä on naurettavaa?
SAVANDER
Ei mitään
LEILA
Hullu tyhjälle nauraa!
SAVANDER (Nauraen):
Siis minä olenkin hassu eikä mikään kissan tassu: (Molemmat nauravat.)
LEILA (Vakavasti):
Minulla on suru!
SAVANDER
Noh!
LEILA
Ei sitä kaikkea voi eikä viitsi kertoa!
SAVANDER
No, mutta antaa tulla edes osa!
LEILA
Juu, joukko poikakölliä joi minun laskuuni?
SAVANDER
Eikö sen pahempaa, kyllä minä maksan!
LEILA
En minä siksi!
SAVANDER
Sama se, kas tässä! (Antaa rahaa.)
LEILA
Kiitos kiltti Urho! (Nauraa, mutta, tulee yhtäkkiä vakavaksi.)
SAVANDER
No, mikäs nyt tuli?
LEILA
Suru!
SAVANDER
Kerrohan nyt pieni Leila ehkä minä voin auttaa!
LEILA (Kainosti):
Et voi, sillä sitä ei ihminen voi auttaa!
SAVANDER
Niinkö?
LEILA
Niin!
SAVANDER (Osaaottavasti):
Koskeeko se yksinomaan sinua?
LEILA
Ei, ei — enemmän isääni!
SAVANDER
Oliko hän täällä?
LEILA
Oh, juovuksissa, onneton isäraukkani, minä häpesin herra Pahlmannin takia!
SAVANDER
Albertinko³
LEILA
Ei, kun hänen isänsä takia, muut voivat ylpeillen osoittaa, tuossa menee minun isäni, minä punastun tai kalpenen häpeästä!
SAVANDER
Se on heikkoutta!
LEILA
Niin onkin, ja itseäni häpeän eniten, — mutta se tuska, kun ei voi tehdä mitään nostaakseen isäänsä!
SAVANDER
Rakastaa ja kunnioittaa!
LEILA
Kunnioittaa, ei — — ei, se on mahdotonta, rakastaa, niin kyllä minä rakastan, mutta se rakkaus on hänelle kahle!
SAVANDER
En ymmärrä sinua!
LEILA
Katso, minun rukoukseni ja pyyntöni rajoittavat hänen vapauttaan!
SAVANDER (Lyöden kaikki leikiksi):
Niinhän sinä rajoitat kaikkien vapautta! (Nauraa.) Minäkin olen sinun vankisi, pieni Leila!
LEILA (Teeskennellen):
Se ei ole totta!
SAVANDER
No mutta, olenko unohtanut sinulle sanoa, että minä rakastan sinua?
LEILA (Veikeästi):
E— — e — t, mutta se ei ole totta!
SAVANDER
Kautta koko limonaadikioskin, se on totta! (Kuuluu matala palotorven tärähdys, se toistuu, väkeä alkaa rientää vasemmalle.)
LEILA
Nyt on tulipalo, paljoko on kello, — kiitos minä menen sitä katsomaan!
SAVANDER
Saanko minä tulla mukaan, minä saatan sinut sitten kotia! Kuule Leila, saanko tulla sinne kioskiin, korjattas yhdessä pikemmin kaikki pois! (Kuuluu etäistä jyryä ja palotorven tärähdyksiä, väkeä juoksee yli näyttämön samaan suuntaan.)
LEILA
Ei, kiitoksia, tänne ei mahdu muuta kuin yksi ihminen, varsinkin, jos tahtoo liikkua ja järjestää!
SAVANDER
Rakas Leila, saanko tulla, saanko, se olisi niin hauskaa katsella miltä maailma näyttää lasitornin luukusta, saanko?
LEILA
Et, no — anteeksi nyt, minä lasken luukun! (Laskee sen.)
19 kohtaus.
Savander yksin.
SAVANDER
Saablari, mitäs toi nyt on, äsh, hyvät humalat mäkeen ajaa! (Kiihtyy ja kävelee kioskin oven edessä: palotorvi yhä soi, ihmiset rientävät, kaikki samanne.)
LEILA (Aukaisee kioskin oven):
No, nyt olen valmis! (Samassa kiskasee Savander oven auki ja työntää ulosaikovan Leilan sisään ja menee itse sisälle, sulkee oven, äkkiä kioski pimenee, kuuluu liikautettuja huutoja; äkkiä kioski taas tulee valaistuksi, ja himmeällä lasilla näkyvät kiivaasti taistelevat varjot, hyllyiltä putoilee esineitä; kamppailu käy kiivaammaksi, huutoja, kaiken aikaa on palotorvi törähdellyt).
20 kohtaus.
Albert yksin.
ALBERT (Tulee hänkin juosten samanne kuin muut ihmiset, kädessä, on hänellä keppi. Äkkiä huomaa hän Leilan kioskin valaistuksi):
Mitä, Jumalan tähden, mitä! (Huomaa kamppailevat varjot ja raivossaan iskee kepillään ruudun rikki huutaen yli pauhun): Minä aavistin tuota, sinä peto! (Esirippu.)
III NÄYTÖS.
NÄYTTÄMÖ. Pienen porvariskodin sali. Mustapuiset huonekalut, joidenka päällinen on punasta shaggia, paljon mauttomia rihkamakoristeita pöydillä ja korokkeilla, kukkia (fiikus, palmu j.n.e.) Seinällä muutamia suuria valokuvia, suuri Wagnerin muotokuva ja joitakuita huonoja öljymaalauksia, katossa sähkökruunu, se on tavallinen ruokasalin lamppu, johonka on liitetty hehkulamppuja; ovi perällä eteiseen, ovi vasemmalla, ovi oikealla; huomattavin huonekalu on suuri flyygeli, jonka vieressä seisoo mustalla pilarilla korkeajalkainen sähkölamppu, jolla on suuri punasilkkinen kaihdin. On ilta, kruunu on sytytetty. Sohvapöydällä palaa öljylamppu.
1 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA (Lihava, kiukkusen näköinen noin 45 vuoden vanha, harmaa-tukka nainen, puku löysä ja koristeltu):
Fiina, Fiina — Herra ääretön, etkös tule, lamppu höyryy kuin tehtaan piippu — Fiina, — äsh! (Nousee kiivaasti ja vääntää liekin pienemmäksi.) Jos siellä kyökissä taas on se »kulttu», niin minä nykin siltä Fiina-letukalta joka hiuskarvan päästä, Fiina — Fiina, Herra ihme sitä flikkaa!
2 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
FIINA (Nuori palvelustyttö):
Tässä frouva, tässä, mitä frouva tahtoo?
ULLA (Äreästi lyö kädellä kämmeneensä ja sylkee):
Pihkaa, niin, juuri pihkaa. Herra ihme, ellet sinä muuta tapojasi, niin minä heitän raketin häntääsi, ja sitten saat lentää vaikka kuuhun, niin!
FIINA
Anteeksi frouva, minä en kuullut kyökkiin kun vesi kraana niin lotisi!
ULLA
Tietysti, mitäs sitä kuulis kun pusut ploiskaa vintintrappusissa kuin katurännit, ja synti soi korvissa kuin posetiivi, niin se on!
FIINA
Enhän minä, en — —
ULLA
Vait, oitis teekyökkiä laittamaan, ja kattokkin, että sulla on parempi förkkeli päälläsi, ettei tartte frouva Emblundia hävetä, soh! (Polkee jalkaa. Fiina menee.)
3 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Tsjaa, frouva Emblund, hyh, mikäs frouva se oikeastaan on, ensin on ollut karjapiika, sitten pesujamakka, ja nyt — — tsjaa, — kiittäköönkin Pahlmannia, joka paikan hankki, — — (Äänettömyys.) Noh, onhan se Emblund nyt sentään sinaatin vahtimestari, vaikkakin semmoinen keltanokka siinä »keltaisessa linnassa».
4 kohtaus.
Ulla ja Pahlman.
PAHLMAN (Vasemman puoleisesta ovesta ilman takkia, on pukemispuuhissa):
Ulla, Ulla saaks sisään tulla, ota esiin finkerbori sekä lankarulla!
(Nauraa räkistää.) Tule, tule kullannuppu, mitä tahdot?
PAHLMAN
Neulos eukko toi takanappi!
ULLA
Odotas kun haen neulaa ja lankaa! (Hakee.)
PAHLMAN
Kyllä se sittenkin on sitä hemmettiä, ettei koko sinaatissa ole ainoatakaan vahtimestaria, joka osaisi fiinisti ylöspassata! (Nauraa.)
ULLA
So, soh — äläs nyt hytki, pahaaks' sinä aina noita nappeja irti kiskot!
PAHLMAN
Silloinhan se präksähti, kun minä viime kerran paraatiformussani olin ja kumarsin suurella ovella ministeri valtiosihteerille, brr-r vonkui se vaan ja putosi helisten kivilattialle kuin pennin lantti! (Nauraa!) Jaa, silloin minä häpesin enemmän kun sinä silloin, kun sinua ensikerran pussasin! (Nauraa.) Neulokkin se niin, että se pitää!
ULLA
No, tyst' nyt, että saan neulottua, mutta mihinkä sinä nyt noin ittees tälläät?
PAHLMAN
No, sanoinhan minä, ettei koko sinaatissa enään ole ainoatakaan, joka osaa fiinisti ylöspassata!
ULLA (Nenäkkäästä):
No, entäs sinä!
PAHLMAN
Se on toinen asia, niin paitsi minua ei ole ainoatakaan, tänä iltana on sinaatissa ylimääräinen täysi-istunto, ja minä tietysti olen määrätty passaamaan ovella, sillä Hänen Ylhäisyytensä itse johtaa puhetta!
ULLA
No, kyllä se nyt pitää, vaikka pääsi permantoon löisit, mene nyt, frouva Emblund voi tulla koska tahansa, no hyss sika mettään! (Työntää miestään edellään, Pahlman nauraa räkistää.)
5 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
ULLA
Fiina, Fiina — pöytää kattamaan — — — Fii —!
FIINA (Ampasee kyökistä):
Jo, jo mitä frouva vaatii!
ULLA
Sanoko se Emblundin frouvan fröökynä, että frouvalla olis minulle asiaa!
FIINA
Niin se sano!
ULLA (Itsekseen):
Mitähän se mahtais olla — —
FIINA (Keskeyttäen):
En minä vaan tied — —
ULLA (Kiivaasti):
Vait, en minä sitä sinulta kysynyt so teepöytää duukkaamaan!
FIINA
Kyllä, kyllä — (Menee.)
6 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA (Äkäisenä):
Herra ääretön, kuinka tuo flikka osaa olla äärettömän nenäkäs ja nahjus, ush, se menee niinkuin sillä olis vettä polvessa! (Ovikello soi.)
7 kohtaus.
Ulla ja rouva Emblund.
ROUVA EMBLUND (Fiinan saattamana):
No ehtoota, ehtoota, siellä vähän tuulee kylmästi!
ULLA
Ehtoota, istuhan, kohta tulee kuumaa, ai Herra ihme, täytyy sanoa
Pahlmannille, että se tietää panna villapaidan alle! (Aikoo mennä.)
ROUVA EMBLUND
Mitä, meinaako Pahlman mennä johonkin?
ULLA (Huolettomasti):
Sinaatissa on tänään täysi-istunto!
ROUVA EMBLUND
Mutta ei Emblund siitä mitään puhunut!
ULLA (Teeskennellyn hellästi):
No mutta, rakas Liina, etkö sinä jo opi!
ROUVA EMBLUND
No mitä sitten?
ULLA
Herra ääretön, oleks' sinä vallan pöhkö?
ROUVA EMBLUND (Äreästi):
En, totisesti en, sanoppas se vielä toinen kerta!
ULLA (Rauhoittavasti):
So, soh, rauhoituhan nyt, nääts meittin pappa on määrätty tämän illan tisuuriksi. Hänen Ylhäisyytensä itte vie puhetta!
ROUVA EMBLUND (Purren huultaan):
Vai niin, sepä hauskaa!
ULLA (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja huutaa):
Frouva Emblund sanoo, että ulkona tuulee kylmästi, älä unohda villapaitaasi! (Emblundskalle: ) Mutta Herra ihme sitä Fiinaa kun se taas viipyy, se on kolmatta päivää vasta talossa, ja sitä täytyy niin johtaa! (Huutaa: ) Fiina!
8 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Kantaen teekannuja ja teekojeita):
Tässä frouva, tässä! (Laskee ne pöydälle ja poistuu.)
9 kohtaus.
Ulla ja rouva Emblund.
ULLA
Kost' Jumala, nythän sitä voi edes alkaa, rakas Liina ole hyvä, no sokuria enempi — sinullahan oli asiaa!
ROUVA EMBLUND
Kiitos vaan, no eihän se nyt mitään ollu, piti vaan kertoa sinulle vähän. (Katselee ympärilleen):
Eihän Leila ole kotona?
ULLA
Ei!
ROUVA EMBLUND
Mistäs tämä pieni leipä on, se on niin suurta?
ULLA
Tuosta vastapäätä paakari Savanderista, sen poika on ylioppilas ja meittin Aapon toveri! Mutta kuinkas se Nanna voi?
ROUVA EMBLUND
Kiitos, kyllähän se, se on nyt viimeisellä luokalla, frouasväen tyttökoulussa, siihen se lopettaakin, ei se aijo stutenttiin asti lukea, mutta nyt on se ollut koko päivän kotona se kun toissa ehtoona nyrjäytti nilkkansa siellä reaalilyseon tanssiaisissa.
ULLA
Aij, jai, ei sunkaan se makaa?
ROUVA EMBLUND
Ja vielä mun mitä, vähän vaan klinkkaa, siinä kaikki, lupasi se tulla tänne Leilaakin kattomaan!
ULLA
Jaa, mitäs sinä kysyitkään Leilasta — no ota nyt lisää leipää, — niin se ei ole kotona, olisko sinulla sille asiaa?
ROUVA EMBLUND
Ei, vaan piti vaan kertoa sinulle, että nyt sen isä, se maalari Valtonen, on jo oikein rantahampuusi, meittin pappa sen näki torinrannassa toisten sakissa!
ULLA
Oi, oi, Herra ääretön kun se Leila raukka taas porais, jos se sen kuulla sais, mutta kyllä se on salassa pidettävä, voi, voi, kuinka se Leila osaa itkeä jollottaa niinkuin paha lapsi, vaikka ei sitä sovi sanoa— —
ROUVA EMBLUND (Keskeyttää):
Niin, niin —
ULLA
Ettei se olisi meille hyvä ja kiitollinen. Lauluopistossakin menee kaikki niin hyvin! Viime vuonna se siirrettiin priimuksena toiselle luokalle!
ROUVA EMBLUND
Mitä, priimus — opetetaanko siellä keittämäänkin, sinne Nannakin olis pantava!
ULLA (Äreästi):
Äsh, rakas Liina, priimus on sama kuin ensimmäinen!
ROUVA EMBLUND
Sitähän minäkin meinasin!
ULLA (Myrkyllisesti):
Vai niin!
ROUVA EMBLUND
Niin, se Valtonen kuuluu jo kauvan olleen hampuusi!
ULLA
Jaa, jaa, Leila raukka. Se on niin närvöösi!
ROUVA EMBLUND
No, onkos se ihme, semmoinen lapsuus! Milloin se isä osas piiskata sitä lastansa remmillä ja vaikka millä niin, että pari kertaa sen minäkin olen sen kynsistä pelastanut, ja toisen kerran se taas sitä kantoi ja pussas ja syötti sille makeisia, se rakastaa niin hullusti sitä lastaan, mutta sillä on niin kumman sorttinen luonto, ja kun se nyt kerran on niin ylenannettu niin voi se sitä juovuspäissään piiskata niin, että lihat lohkee — —
ULLA
Oijoi, lopeta nuo kamalat kuvaukset!
ROUVA EMBLUND
Jaa, — jaa mutta sanottakoon mitä hyvänsä, niin se Valtonen sittenkin rakastaa vallan rajusti tyttöänsä, sen sanoi kerran se juoppo Virsellikin, että aina se Valtonen juovuspäissään pröystäilee tytöstään ja puhuu sen tulevaisuudesta! Jaa jaa!
ULLA
Rakastaa, jaa tavallaan, mutta, jos joku rakastaa, niin on se Leila raukka, väliin on oikein vaikeata, kun minä tässä eräänä aamuna menin sen huoneeseen oli siellä jokseenkin viileätä, minä sanoin — aij, jai tulta tänne täytyy panna sinä vilustut, mutta silloin se tillahti itkemään ja sanoi, kyllä minulla on lämmintä, mutta minun isäraukkani palelee, ja ei siitä lämmittämisestä tullut sillä kertaa mitään!
ROUVA EMBLUND
Niin, niin kyllä ne vaan ovat oudon sorttista sukua!
ULLA
Kerran pappa anto Leilalle rahaa ja käski sen ostaa itselleen uuden hatun!
ROUVA EMBLUND
Jaa!
ULLA
No, mitäs siitä tuli, — hattua vaan ei näkynyt!
ROUVA EMBLUND
Eihän se vaan — —
ULLA
Juu'u aivan oikein, itkien se tunnusti, kun minä kysyin, että oli rahat antanut isälleen, kun tämä tuli häntä vastaan risasissa vaatteissa!
ROUVA EMBLUND
Jaa mutta kyllä se on ihmeellistä!
ULLA
Sanoppas se Leilalle, se sanoo, että se on luonnollista ja hänen velvollisuutensakin!
ROUVA EMBLUND
No, onhan siinäkin jotain totta!
ULLA
Saaks olla lisää?
ROUVA EMBLUND
Juu, kiitos, puol kuppia! Mitenkäs se Aape jaksaa?
ULLA
Kiitos, mikseikäs se jaksa, se vaan spelaa ja spelaa ja laittaa lauluja, se onkin jo ulosoppinut speliniekka, se aikoo mennä ulos Mynsseniin vai mikä sen paikan nimi oli, juu, juu Mynsseniin, se nyt vaan odottaa Leilaa, kunnes se pääsee ulos opistostaan, sitten ne yhdessä menevät, jos vaan rahoja riittää!
ROUVA EMBLUND
No, kyllä niitä teillä aina sen verran on!
ULLA
Jaa, onhan sitä koitettu säästää. Se Aape osaa laittaa oikein kauniita lauluja, tässä taanoinkin laittoi se yhden oikein kauniin laulun, ja Leila lauloi sen suoraa ulos paperista!
ROUVA EMBLUND (Ihastellen):
No, kyllä teillä mahtaa olla ihanaa kuin taivaan ilossa, kun aina vaan veisataan ja pelataan!
ULLA
Juu, juu — vaikka kyllä se toisinaan tuppaa maksalle kun ne aina meluavat ja hoilaavat!
10 kohtaus.
Edelliset ja Pahlman.
PAHLMAN (Tulee puettuna täydelliseen vahtimestarin galauniformuun, kädessään punaisessa nauhassa riippuu mitali, ja kainalossaan salkku):
Iltaa frouva, iltaa! (Nauraa.) Pistäppäs Ulla tuo prenikka kaulaani!
ULLA
No, eks' sitä itte saanut? (Ottaa mitalin ja alkaa sitä ripustaa
Pahlmannin kaulaan, mutta ei tahdo oikein onnistua.)
PAHLMAN
No, halssaa nyt vaan rohkeasti, älä ollenkaan häpee, kyllä frouva tietää, että sinä ennenkin olet kaulassani kieppunut! (Nauraa.)
ULLA
Tystny' — no kas noin, lasi teetä Aadolf!
PAHLMAN
Juu, juu, mutta mull' on kiire! (Nauraa, asettaa salkun pianon päälle.) Totisesti se oli vaikea juttu, minä en tiennyt kumman rahan minä olisin ottanut kaulaani, sen keisarivainaan rahanko vai sen toisen!
ULLA
No, oli siinäkin vaivaa!
ROUVA EMBLUND
Herra Pahlmannilla on siis monta mitalia!
PAHLMAN
No, onhan niitä, ja useampiakin olis, ellen joskus olisi ottanut niitä käyvässä rahassa!
ROUVA EMBLUND
No, eiks' ne kaikki ole sitten rahoja?
ULLA
Oon, on, Jessus on, mutta pappa meinaa, että hän mitalin asemesta joskus on ottanut puhdasta rahaa, huomaaks' Liina oikeeta rahaa!
ROUVA EMBLUND
Juu, niinhän mekin otettas! Mutta mitenkäs niitä saa keisarilta?
ULLA
Täytyy olla fiini käytös!
PAHLMAN
Niin, eikä sitä konstia ilmaiseks saa, minä olin silloin 24 vuotta —
ULLA (Keskeyttäen):
Eipäs, kun 23 ja puoli vuotta — —
PAHLMAN
Vait! ny' — no, niin 23 ja puoli vuotta kun minä reisasin ministerivaltiosihteeri Hagenin kanssa Tyskanmaalle; voi, voi niitä aikoja — —
ULLA (Innostuneena):
Jaa, jaa — —
PAHLMAN
Vait' ny' — ethän sinä mukana ollut, no niin, yhdessä me ministerin kanssa kuljettiin kaikissa Perliinin museoissa!
ROUVA EMBLUND (Ihmetellen ):
Kaikissa!
PAHLMAN
No, ei nyt tietysti kaikissa pienimmissä — —
ROUVA EMBLUND (Keskeyttäen):
Juu, juu niin minäkin meinasin!
PAHLMAN
Ja kyllä me kattottiin jos jotkin paikat, voi voi niitä punaposkisia flikkoja! (Nauraa ja hykertää käsiään.)
ULLA (Häveliäästi):
Aadolf, se ei sovi, fyi!
ROUVA EMBLUND (Tyhmänä):
No mitä nyt?
PAHLMAN
Ei mitään, akka tulee vaan aina mustasukkaiseksi kun minä vaan kerron, että siellä Perliinissä oli yksi flikka nätimpi kuin Ulla! (Nauraa.)
ULLA
Fyi Adolf, se ei sovi, soh!
PAHLMAN
No, no älähän nyt happane elämäni siirappi — no niin, siellä sitä oppi tapoja ja siellä minä näin kuinka oikein ylöspassataan ja sen veisun muistoksi minä keisarivainaalta sain ensimmäisen rahani!
ROUVA EMBLUND
Voi, voi otittekos te sen rahan?
ULLA
Tietysti, ei sunkaan ensimmäistä sovi ruoka ja ryysyrahoiksi ottaa!
ROUVA EMBLUND
Juu, juu niinhän meittinkin tekis!
PAHLMAN (Katsoen kelloa):
Mutta sapperment, minähän istun tähän akkojen kanssa leuvoistani kiinni ja unohdan Hänen Ylhäisyytensä! Hyvästi nyt, minun täytyy joutua, kello on paljon. (Nauraa.) Ulla, sano nyt lapsille, etteivät ne saa kauvaa valvoa ne niin siitä hermostuvat, hyvästi frouva! (Nauraa, poistuu unohtaen salkkunsa.)
ROUVA EMBLUND
Ei, kyllä minäkin nyt lähden, Nannakin ikävystyy!
ULLA
Mutta eikös se Nanna luvannut meille tulla?
ROUVA EMBLUND
Jaa, ei se nyt vissiin sitä sanonut! Ei, kyllä minä nyt!
PAHLMAN (Ovelta):
Tulkaa mukaan niin pääsette samassa troskassa minun kanssani! (Nauraa ja vilkuttelee silmillään: ) Ai, ai Ulla, älä vaan tule mustasukkaiseksi! (Nauraa.)
ULLA
Phyt, minä teittin roskillenne!
ROUVA EMBLUND
No, hyvästi nyt min sööta!
ULLA
Hyvästi, kiitos nyt, jos näät Leilan niin sano, että tulis heti kotia, minulla olisi hiukan asiaa, mutta en jaksais koko yötä valvoa!
ROUVA EMBLUND
Juu, juu! (Eteisestä):
Älä unohda meittiä!
PAHLMAN
Synda ny! (Nauraa.)
11 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
On sekin frouva tuo entinen Emblunska, vanha mako, joka ei ymmärrä hienon päälle, en minä totisesti sen kanssa viittis olla kanssakäymisessä ellei Aadolf tahtoisi, mutta täytyyhän sitä miehensä tahtoa noudattaa! (Haukottelee.) Herra ääretön, kuinka se Leilakin osaa viipyä, aina sitä yhtä ja samaa repeteeraamista! (Haukottelee.)
12 kohtaus.
Ulla ja Leila.
ULLA
Kas siellähän se onkin, no rakas lapsi, kuinka laulutunti meni?
LEILA (Tulee nuottisalkku kädessään):
Hyvin, täti kulta, oikein hyvin, minulla on vaan hiukan päänsärkyä!
ULLA (Hellästi):
Aij, ai — juo teetä, kas tässä se ehkä friskaa!
LEILA
Kiitos, en minä nyt —, onko setä kotona?
ULLA
Meni kallaformussa sinaattiin Hänen Ylhäisyytensä itse — — —
LEILA (Keskeyttäen):
Jassoo, — mutta miksi täti on niin vakavan ja juhlallisen näköinen?
ULLA
No, mitäs minä peittelen, olethan sinä jo aika tyttö —
LEILA
No mitä?
ULLA
Se on nyt sillä lailla, että se kävi taas täällä meillä sinua hakemassa!
LEILA (Hätääntyneesti):
Kuka, Jumalan tähden — kuka?
ULLA
No, se — — — se —
LEILA (Kiihkolla):
Kuka — — — isäkö?
ULLA
Ei, vaan se — se toveri —
LEILA (Purskahtaa helpoituksesta nauruun):
Jassoo se juoppo Virselli! Ja täti käski tietysti tulemaan toisten?
ULLA
En, — Herra ihme kun minä pillastuin, minä ramppasin permantoa kuin sinkerin masiinaa ja huusin ulos, ulos — hampuusi!
LEILA (Nauraa hermostuneesti):
Mutta mitäs me hänestä, — eikö Aape ole tullut?
ULLA
Ei!
LEILA
Täällä on ollut vieraita!
ULLA
Nannan mamma, Nanna lupas ittekin tulla!
LEILA (Hajamielisesti):
Vai niin! Mitä täti Emblund tiesi kertoa?
ULLA (Teeskennellen huolettomuutta):
— Eipä juuri mitään muistiinpantavaa! — Ei, mutta nyt menen minä maata, olen vähän väsynyt, kutsu Fiina korjaamaan nuo teekojeet äläkä nyt kauvaa valvoo, setä kielsi!
LEILA (Suutelee Ullaa):
Hyvää yötä täti, koitan totella! (Ulla menee.)
13 kohtaus.
Leila ja Nanna.
NANNA (Tulee päällysvaatteissa sisälle):
Iltaa Leila, eikö meidän mamma ole täällä?
LEILA
Huh, kuinka sinä soittamatta pääsit?
NANNA
Ovi oli auki, viimeksi kulkenut sen kai on auki jättänyt!
LEILA
Se olin minä, — ei kyllä täti Emblund oli täällä mutta hän meni jo ennenkuin minäkään ehdin kotia!
NANNA
Ihmeellistä kun et tullut minua vastaan!
LEILA
Sinä olet sairas!
NANNA
Jaa, tuo jalka vähän juonitteli, mutta ei se mitään (Äänettömyys.)
Sinäpä vasta olet kalpea!
LEILA
No, kun täti Ulla taas minut pelätti sillä Virsellillä, se kävi minua tapaamassa!
NANNA
Hyvänen aika!
LEILA
Ajatteles, eilen tapasi isäni minut kadulla, hän oli aivan juovuksissa, oi kun neiti von Holten häpesi ihmisten tähden, sillä isä oli niin risoissa ja äänekäs. Hän piti taas sen tavanmukaisen esitelmänsä rakkaudestaan minuun, mutta neiti von Holten veti minut pois, sillä ihmisjoukko töllisteli meitä!
NANNA
Voi Leila raukka!
LEILA
Isä pyysi rahaa ja hävisi sitten, mutta eihän raha nosta. — Toisinaan syyttää omatuntoni minua siitä, etten ehkä ole tehnyt kaikkea nostaakseni onnetonta isääni!
NANNA
Mutta ethän sinä voi!
LEILA
Niin, en voi, en voi! (Äänettömyys.) Mutta ei hän ole yksin syypää onnettomuuteensa, perinnöllisyys; seura ooh (tekee inhoa ilmaisevia liikkeitä) ja yhteiskunta, joka antaa heikoille tilaisuuksia turmella itsensä!
NANNA
Jaa, jaa isäraukkasi!
LEILA (Kiihtyen):
Mutta ehkä minäkin olen siihen syypää, ehkä häntä liiaksi vähän rakastan, hellyyttä hän kaipaa!
NANNA
Voi hyvä Leila, kyllä sinä rakastat häntä enemmän kuin hän sinua!
LEILA
Tiedätkö Nanna, että hänen rakkautensa on myrkkyä toisinaan minulle, se on tappavaa — mutta voiko rakkaus olla myrkkyä?
NANNA
Ei, ei hieno, mutta toreilla ja kujilla torvea toitottava rakkaus se on — murhaavaa!
14 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA
Neiti, joko saa ottaa pois?
LEILA
Jo, Fiina ottaa vaan, ai mutta Nanna sinähän ehkä joisit?
NANNA
Ei kiitoksia, kyllä minä nyt menen, ehkä mammakin jo on kotona!
LEILA
No, Fiina ottaa vaan!
FIINA
Kyllä neiti! (Menee.)
15 kohtaus.
Nanna ja Leila.
NANNA
Miksi olet sinä niin synkällä tuulella tänään?
LEILA
Niin, onhan tänään vuosipäiväkin!
NANNA
Mikä vuosipäivä?
LEILA
Neljä vuotta sitten oli juuri näihin aikoihin tulipalo, niin, sinä muistat?
NANNA
Niin, niin!
LEILA
Se oli kauheata, oo kuinka minä vieläkin vihaan sitä Savanderia! Minä olin aivan uupunut, minä olin huutanut ääneni käheäksi, minä en jaksanut enään vaan olin antautua, silloin sälähti ruutu, oi Albert sävelten ritari, Aape, oi, Aape!
16 kohtaus.
Edelliset, Albert Pahlman.
ALBERT (Pistää päänsä saliin eteisestä tulevasta ovesta): Kutsuitko sinä minua, Leila?
LEILA
Fyi, kuinka minä pelästyin, en, kerroin vaan Nannalle kuinka sinä pelastit kerran minut, silloin kun kaikki pimeni, ei, ei, kun valkeni, sillä neljä vuotta sitten minä heräsin tässä valoisassa kodissa ja sitten olen herännyt joka aamu näiden hyvien ihmisten luona!
ALBERT
Niin, niin Leila, aika kuluu!
NANNA
Jaa todellakin, kyllä se kuluu, minäkin unohduin tähän koko illaksi!
LEILA
No, älä nyt vielä!
Juu, juu terve nyt vaan, hyvästi! (Menee.)
17 kohtaus.
Albert ja Leila.
ALBERT (Innostuneena):
Oi, Leila, sinä et voi uskoa kuinka elämä on ihanaa!
LEILA
Onko, en minä tiedä, — mutta kuinka niin, selitä!
ALBERT (Enemmän innostuen):
Minä olen kävellyt kokonaista kaksi tuntia tuolla Kaartin kallioilla, siellä on niin pimeää, Gråharan majakkatuli yksin valvoo, sillä taivas on pilvessä, siellä tuulee vinhasti, syksyn merituulet riehuvat — —
LEILA (Innostuneesti):
Niin, niin, istu!
ALBERT
Kiitos, ei — kuule nyt — —, Suomenlahden aallot löivät vaahtoisina vasten tummia rantakallioita, syksyinen meri lauloi valtavasti, sen pauhu oli kuin elämäntuskan moniääninen huuto, oi se huuto lauloi sielussani, se soi kuin aallot, minä kuulin jokaisen kuohukuplankin heikon halkeamisen, ja minun sielussani syntyi uusi sävellys, sen nimi on:
Elämän meri, siinä on niin paljon semmoista, jota voi vain Suomenlahden pauhuista saada, joka vain Suomen pojan rinnassa voi pauhata — —
LEILA (Nousten seisomaan, innoissaan):
Oi, Aape hyvä, soita se nyt heti minulle! (Juoksee aukaisemaan flyygelin.) Aape — no!
ALBERT
Ei, ei vielä, katso (näyttää käsiään) minun sormeni vapisevat sielun liikunnoista, meren aaltoilu niissä kuvastuu, mutta, jos minä nyt soittaisin, soittaisin minä väärin (äänettömyys) sillä minä olen väsynyt! Ymmärrätkö?
LEILA (Hiljaa):
Kyllä! Tai — ehkä!
ALBERT (Hellästi):
Kiitos Leila!
LEILA
Albert! (Äänettömyys.)
ALBERT
No, kerro nyt, Leila pikkunen jotain, mutta muistakkin (leikillisesti) jotain hauskaa ei vaan sitä tuttua surullista!
LEILA
Mitäpä hauskaa minä!
ALBERT
No kerro nyt sinä olet varmasti taas jotain luonut, sen näkee jo katseestakin!
LEILA (Ihmetystä teeskennellen):
Minäkö luonut, minä heikko nainen!
ALBERT
Niin sinä, herkkä, tunteellinen nainen!
LEILA
Aape, mitenkäs se taas olikaan sen sinun luomisrunosi alku?
ALBERT
No mitäs siitä?
LEILA
Ei, ei — auta nyt!
ALBERT
No, kas näin:
Tuntea se ompi elää — — —
LEILA (Painolla):
Niin!
Tuntea se ompi elää — —
luoda vaan voi tuntemalla,
mutta hiomishetkin helää
vieno ääni, jossa alla,
piilee kylmä tuskan halla, —
sit' ei tiedä ihmiset!
ALBERT
Niin, eikö se ole totta?